perjantai 21. tammikuuta 2022

Elämän mysteerien jäljillä – Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Kirjan kansi: Päivi Puustinen.


Otava 2022. 192 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Niin vain en malttanut odottaa kirjastovarauksen saapumista, vaan tartuin Joel Haahtelan uutuuskirjaan BookBeatissa. Jaakobin portaat päättää Haahtelan pienoisromaanien trilogian, jonka ensimmäisestä osasta Adèlen kysymys kirjoitin blogijutun muutama vuosi sitten. Toinen osa Hengittämisen taito jäi jostain syystä bloggaamatta, vaikka olen sen jo kahdesti lukenut. Ehkä sen blogiaika tulee vielä.

Jaakobin portaiden päähenkilö on akateemisella urallaan kompuroinut mies, joka matkustaa Jerusalemiin hakemaan veljeään Iljaa. Ilja on hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa ja sairastunut luultavimmin Jerusalemin syndroomaan, tilaan joka joskus valtaa pyhän kaupungin kävijän ja saa harhaiseksi, tuntemaan uskonnollisia kokemuksia.

Kertoja odottaa veljensä toipuvan matkustuskuntoon ja tutustuu sillä aikaa Jerusalemiin, kaupunkiin, jossa kaikki kerrostui, pinoutui ja merkitykset alkoivat tiivistyä. Kertojaa askarruttavat äidin kuoleman lisäksi suhde Iljaan ja erääseen naiseen. Jerusalem on monien uskontojen keskus, ja se onkin oiva näyttämö pohtia elämän mysteerejä. 

Kertoja löytää Iljan tavaroista heidän isoisänsä muistikirjan ja sieltä maininnan Jaakobin portaista. Raamatussa nuo portaat yhdistävät pyhän ja maallisen, taivaan ja maan. Ovatko portaat tuoneet Iljan Jerusalemiin? Mies etsii Jerusalemin kaduilla vihjeitä portaista ja kohtaa pyyteetöntä vieraanvaraisuutta ja auttavaisuutta. 

Etsintöjensä lomassa mies uppoutuu välillä muistoihinsa, joista erityisesti yhteen liittyy suurta surua. Hänen muistonsa kuolleesta äidistä on haaltunut, haihtunut lähes olemattomiin. 

Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista. Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään.

Haahtelasta oli viime sunnuntain Hesarissa laaja Suvi Aholan kirjoittama artikkeli. Ahola valottaa kirjoituksessaan Haahtelan trilogian kirjojen teemoja ja piirteitä, ja Haahtela kertaa jutussa tietään ortodoksisen kirkon diakoniksi. Lääkärin koulutuksen saanut kirjailija ei näe ristiriitaa luonnontieteen ja henkisen elämän välillä, vaan toteaa, että hänen kirjojaan voi lukea niin henkisin kuin humanistisin silmin. Voin allekirjoittaa kirjailijan luonnehdinnan, sillä vierastan uskonnollisuutta, mutta Haahtelan kirjoja luen mielenkiinnolla. Niissä on kaunista kieltä, inhimillisyyden tuntua ja psykologista otetta. Elämän mysteerit kiehtovat, ja se mikä on maagista realismia, mikä henkisyyttä, jää lukijan ratkaistavaksi.

Uuden vuoden ensimmäinen uutuuskirja on siis luettu, ja kuittaan sillä heti Helmet 2022 -lukuhaasteen kohdan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2022.

sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Elämä herkkyyden ehdoilla – Anja Snellman: Antautuminen

Kansi: Martti Ruokonen.


WSOY 2015. 325 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjalliset kiinnostuksen kohteet vaihtelevat, uusia tulee ja vanhoja unohtuu. Jotkut pysyvät ikisuosikkeina, ja sitten on niitä, jotka saa löytää uudelleen. Nimenomaan saa, sillä puhuttelevan kirjailijan teosten äärellä olo on kuin aarrearkun löytäneellä. Anja Kauranen/Snellman palasi minulla kiinnostavien kirjailijoiden joukkoon viimesyksyisellä romaanillaan Kaikki minun isäni, jonka intensiivisyys ja rikas kieli tekivät vaikutuksen. Ennen joululomaa suuntasin töissä Snellmanin kohdalle kaunohyllyssä.

Antautuminen on kirja erityisherkkyydestä, ja se on omistettu Elaine Aronille, yhdysvaltalaiselle psykologille, joka määritteli erityisherkän persoonallisuustyypin 1990-luvulla. Aronin Erityisherkkä ihminen on aiheen perusteos, nykyisin aiheesta julkaistaan uutta kirjallisuutta jatkuvasti myös Suomessa. 

Antautuminen kertoo siitä, miltä maailma näyttää ja tuntuu, kun kaiken kokee herkemmin kuin useimmat muut. Päähenkilö on Anu, alussa nuori koululainen. Hän piiloutuu mieluusti äidin helmoihin ja vastaa vieraille vain yhdellä sanalla, jos ollenkaan. Töksäyttelystä huomautellaan, muutenkin käytöstä pidetään outona. Anu mielellään vetäytyy eikä ole huomion keskipisteenä. Kirjasto on Anun turvapaikka, ja tarinat, kirjat ja numerosarjat tuovat lohtua.

Anun aistit ylivirittyvät herkästi, sosiaaliset tilanteet tuntuvat monesti hankalilta ja ne kuormittavat. Kouluruokailu on painajainen, josta Anu yrittää selvitä karkaamalla, ettei taas tarvitsisi oksentaa. Anun käytös johtaa ihmettelyihin ja kiusaamiseen. Kirjan lukujen nimet toistavat kymmeniä haukkumasanoja, joita tyttö saa osakseen ja joita hän myös itselleen antaa. VääränlainenHönttiMutisijaKammo

Anu seuraa muiden leikkejä ikkunasta, turvallisen välimatkan päästä. Tutustuminen ja kanssakäyminen tuntuvat vierailta. Esimerkiksi luku nimeltä TyhjänpanttiSeinäruusuPillittäjäUlkkisPariton alkaa näin:

Miten mentiin hakemaan paria? Miten pyydettiin päästä mukaan ryhmään? Sanat juuttuivat kurkkuun, tai ei sanoja ollut. Yritys kuihtui kitalakeen, siellä oli hautausmaa ja suolakaivos. Rotko.

Anun tarina tuo herkästi ympäristöään aistivan kokemusmaailman lähelle lukijaa. Erityisesti kirjan ensimmäinen puolisko oli minulle intensiivinen lukukokemus, uppouduin lapsuuden ja nuoruuden kuvaukseen. Hämmästyin, miten moniin kokemuksiin pystyin jopa samastumaan.

Snellman tunnetaan omaelämäkerrallisista romaaneistaan, ja tällä kertaa omakohtaisuutta alleviivaa kannessa oleva, helposti tunnistettava kirjailijan lapsuuskuva. Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitankin kirjan kohtaan 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota. 

Vuonna 2015 ilmestyneeseen Antautumiseen on kohdistunut kirjastossa yllättäen paljon varauksia, ja eräältä asiakkaalta kuulin syyn: Snellman oli taannoin vieraana Ylen Perjantai-ohjelmassa kertomassa erityisherkkyydestään. Kiitin vinkistä ja katsoin jakson Areenasta. Voin suositella ohjelmaa, sillä se saattaa laannuttaa aiheeseen kohdistuvia ennakkoluuloja ja ärsytyksiä – ainakin minulle kävi niin.

Matkani lukemattomien Snellmanien parissa jatkuu.

tiistai 11. tammikuuta 2022

Vuoden ensimmäinen kirja – Joel Haahtela: Elena

Kansi: tekijätieto kirjaston tarran alla.



Otava 2003. 126 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuoden ensimmäiseksi luetuksi ja blogatuksi kirjaksi valikoitui Joel Haahtelan Elena. Tämä vuonna 2003 ilmestynyt Haahtelan neljäs romaani on odotellut vuoroaan luettavien listallani vuosia. Olin kasannut odotuksia pienoisromaanin harteille melkoisen määrän.

Alussa on mies, puisto ja puistossa kaunis nainen. Nainen tuskin huomaa koko miestä, mutta tuo satunnainen kohtaaminen muuttaa miehen elämän. 

Näin naisen aamun valossa. Kuulin askeleet kivetyksellä. Minusta tuntui, että olin tuntenut hänet jo kauan, koko elämäni. Vaikka se oli tietysti liioittelua. 

Tammikuisen kohtaamisen jälkeen mies tulee puistoon aina vain uudelleen nähdäkseen ohikulkevan naisen ja alkaa muutenkin selvittää tämän liikkeitä. Mies rakentaa päässään naisesta mieleisensä henkilön. Erilaiset vihjeet, kuten naisen torin laidalle unohtama Dostojevskin Idiootti tai opiskelu yliopistolla, ruokkivat mielikuvaa kiehtovasta henkilöstä. Lopulta mies saa selville naisen nimen, se on Elena.

Miehen vanha ystävä Jan tulee rikkomaan miehen haaveilun täyttämää arkea. Kesällä mies lähtee Janin luo rannikolle, tai oikeastaan senkin matkan syy on Elena. Mies on saanut selville, että Elena on kesätöissä läheisellä saarella, jonne on kätevä piipahtaa rannikolta.

Nainen on miehelle arvoitus mutta niin on myös mies lukijalle. Miksi mies seuraa naista pakkomielteisesti? Mitä stalkkeri aikoo – rakentuuko tästä jotakin uhkaavaa vai millä odotus palkitaan?

Tiedän ihmisiä, jotka rakkaus on tuhonnut. Heidän epätoivollaan ei ole ollut rajoja ja lopulta he ovat hukkuneet siihen. Maailman on täynnä sellaisen rakkauden muistomerkkejä.

Kaikki ratkeaa lopulta, mutta miten, sen jätän jokaisen lukijan itsensä selvitettäväksi.

Haahtela kirjoittaa niukkoja lauseita ja lukuja. Teksti on pelkistettyä, harkitun kaunista. Ihailen taitoa sanoa vähällä paljon, sitä miten kirjailija rakentaa kokonaisen maailman muutamilla lauseilla. Miljöitä ei nimetä, joten lukija saa etsiä yhtymäkohtia tuntemiinsa paikkoihin.

Nuhraantunut kirjaston kirjan kansi kertoo, että Elena on kulunut jo monissa käsissä. Onneksi kirja on sen verran hyvässä kunnossa, että se tulee kestämään vielä monet lukijat – aion suositella tätäkin Haahtelaa asiakkaille lämpimästi.

Ihana kirja, mahtava lukuvuoden aloitus! Kirjalla avaan myös Helmet 2022 -lukuhaasteen, sijoitan sen kohtaan 23. Pieni kirja. 

Haahtelaa on luvassa lisää vielä tässä kuussa, sillä kirjailijan uutuus Jaakobin portaat ilmestyy aivan näinä päivinä.

torstai 6. tammikuuta 2022

Kohti kevättä – valikoima uutuuskirjoja

Hyvää loppiaista! Vuosi 2021 on jätetty taakse ja blogisynttärit juhlittu, joten on aika kurkistaa, minkälaisia kirjoja kevät tuo tullessaan. Ensimmäiset alla esitellyistä kirjoista ilmestyvätkin jo ensi viikolla.

Viime syksynä luin enimmäkseen kotimaista kaunoa, ja nyt huomaan kaipaavani jälleen myös maailmalle. Kotimaisista uutuuksista nostin tähän viisi kirjaa, käännöksiä tuplamäärän. Monissa kiinnostuin naisnäkökulmasta ja naisten tarinoista historiassa, mutta mahtuu mukaan muutakin.

Kirjojen esittelyt perustuvat kustantajien katalogitietoihin.


Kotimaista kaunoa


Joel Haahtela: Jaakobin portaat (Otava/tammikuu)
Uuden vuoden uutuuksien kärkijoukoissa Joel Haahtelalta ilmestyy pienoisromaani, jossa matkataan Jerusalemiin pohtimaan ihmisyyttä ja vanhaa myyttiä. Päähenkilö matkustaa pyhään kaupunkiin hakemaan veljeään, mutta löytää samalla reissulla isoisänsä muistikirjan ja sieltä merkinnän Jaakobin portaista. Vanha myytti yhdistettynä maallisiin ongelmiin tuo mieleen loistavan Adèlen kysymys -romaanin muutaman vuoden takaa.

Merja Mäki: Ennen lintuja (Gummerus/tammikuu)
Päähenkilö Alli joutuu jättämään kotinsa Sortavalassa ja lähtemään evakkona Seinäjoelle. Koti-ikävä vaivaa, uudella paikkakunnalla kaikki on vierasta. Aina välillä tuntuu, että sodasta on tullut luettua jo tarpeeksi, mutta jokin nuoren evakon tarinassa vetää puoleensa.


Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä (Gummerus/helmikuu)
Viime vuonna vaikutuin Antellin esikoisen Puuvillatehtaan varjossa miljöökuvauksesta ja kiinnostuin papinleski Jennyn vaiheista siinä määrin, että tiesin jo tuolloin haluavani lukea tämän jatko-osan. Nyt pääsemme tutustumaan Jennyn ottotyttäreen Marttaan, joka menee töihin kansankirjastoon. Luvassa siis kurkistuksia kirjastohistoriaan!


Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa (WSOY/helmikuu)
Toimittajana tunnetuksi tullut Heikkilä on kirjoittanut aiemmin Ranska-aiheisia tietokirja, nyt on luvassa fiktiota. Ranskalais-algerialainen Anissa epäilee poikaystävänsä kuolleen poliisiväkivallan seurauksena, ja suomalais-ranskalainen Lea yrittää päästä opiskelijapiireihin Pariisissa. Heikkilän esikoisromaani tutkii eurooppalaisuutta ja kuvaa kolonialismin kipeitä haavoja nykyajassa, eliitin vallankäyttöä ja unelmien radikalisoitumista.


Eeva Åkerblad: Huolenpitoja (Kustantamo S&S/helmikuu)
Nainen matkustaa vuoristossa sijaitsevaan kylpylään, jossa hänen on tarkoitus kohentaa omaa hyvinvointia ja rentoutua. Miljöö tuo mieleen Mannin Taikavuoren, mutta nykyihminen ei lähde sanatorioon vain oleilemaan, vaan tekee senkin tavoitteellisesti. Hyvinvoinnin ja hoivan yhdistäminen suorittamiseen herättää kysymyksiä. Entä minkälaisia palveluita kylpylän asiakkaille oikein on tarjolla? Odotan taidokasta ja kielellä leikittelevää esikoisteosta, sillä olen saanut maistiaisia Eevan kirjoittamisesta kirjoittamisen opinnoissa.



Käännöskirjoja


Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (Tammi/tammikuu)
Jana Kippo -trilogian toisessa osassa Janan ja Brorin äiti on kuollut, ja sisarukset lähtevät viemään ruumista Kukkojärven kylään hautaan. Siellä vastassa on lisää salaisuuksia menneisyydestä. Ehdottomasti minulle kevään odotetuin käännöskirja!



Chi Zijian: Puolikuu (Aula/tammikuu)
Kiinan vähemmistökansasta, evenkeistä, kertova romaani, jossa 90-vuotias paimentolaisnainen muistelee elämäänsä. Puolikuu on kertomus rakkaudesta ja menetyksestä, ilosta ja surusta, maagisista voimista ja taiteen parantavasta vaikutuksesta. Se on myös kuvaus ihmisen suhteesta luontoon, joka paitsi antaa, myös ottaa kylmästi.



Mart Sander: Ilolinnut (WSOY/helmikuu)
Historiallinen romaani sijoittuu sotavuosiin ja tallinnalaiseen bordelliin, jonka omistaa rouva Kukk. Bordellin asukkailla on jokaisella oma syynsä työskennellä Kukkille, ja sota ulottuu myös talon makuuhuoneisiin. Kuka on vihollinen, kuka ystävä? Ilolinnut aloittaa sarjan, joka valottaa historiaa naisnäkökulmasta.

Bernhard Schlink: Jäähyväisvärit (WSOY/helmikuu)
Schlinkin uutuusteos tarjoilee tuokiokuvia elämästä ja kuolemasta novellien muodossa, ja se myös muistuttaa minua siitä, että Schlinkin moderni klassikko Lukija on minulla edelleen lukematta. Novellit kertovat rakkaudesta, ystävyydestä, ikääntymisestä. 


Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja (Otava/helmikuu)
Alkujaan vuonna 1956 suomennettu italialainen kulttiromaani kertoo Valeriasta, perheenäidistä, joka alkaa kirjata havaintojaan mustaan vihkoon. Eletään sodanjälkeisessä Euroopassa aikana ennen seksuaalista vallankumousta. Millainen oli naisen rooli tuolloin, pystyykö Valeria murtautumaan roolistaan?


Maaza Mengiste: Varjokuningas (Atena/maaliskuu)
Booker-ehdokkaaksi noussut kirja tekijältä, jota on verrattu Toni Morrisoniin. Varjokuningas kertoo orpotyttö Hirutin tarinan 1930-luvun Etiopian sodassa, jossa myös naiset osallistuivat taisteluihin. Kun maan hallitsija Haile Selassie joutuu maanpakoon, Hirut naamioi maanviljelijän varjohallitsijaksi ja ryhtyy tämän henkivartijaksi.


Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (WSOY/maaliskuu)
Booker-voittaja kohdistaa katseensa Britannian kolonialistisen historian seurauksiin. Päähenkilöinä on kaksitoista mustaa naista, joten luvassa on moniääninen katsaus identiteettiin, naiseuteen ja toiseuteen.



Elizabeth Strout: Voi William! (Tammi/huhtikuu)
Lucy Bartonin paluu! Kaksi aiempaa Barton-romaania Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista loppuivat liian lyhyeen, joten tätä olen odottanut! Nyt keskiöön nousee Lucyn jo päättynyt avioliitto Williamin kanssa, kun entinen aviopari lähtee yhteiselle matkalle syystä, joka selviää vasta huhtikuussa, kun kirjaa pääsee lukemaan.
Douglas Stuart: Shuggie Bain (WSOY/huhtikuu)
Kevään uutuuksien joukossa on toinenkin Booker-voittaja. Shuggie Bain on yksinäinen pikkupoika 1980-luvun Glasgowssa. Äiti Agnes käyttää rahat alkoholiin, ja poika toivoo voivansa pelastaa äidin ehdottomalla rakkaudellaan. Kuvaus tuo jossakin määrin mieleen Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkelin, ja voin kuvitella, ettei myöskään Stuart päästä lukijaa helpolla.


Aldulrazak Gurnah: Loppuelämät (Tammi/huhtikuu)
Tuoreimman nobelistin ensimmäinen suomennos kertoo ihmiskohtaloista 1900-luvun alun Saksan Itä-Afrikassa. Siirtomaajoukot tukahduttavat sorrettujen kapinat verisesti. Vaikka siirtomaat valtioina painuvat unholaan, ihmisten tarinat eivät. 

* * *

Mainio kirjakevät siis alkamassa – toivottavasti löysit lukuvinkkejä listauksestani!

tiistai 4. tammikuuta 2022

Blogisynttärit – Kirjakimara täyttää 10 vuotta!



On pienen blogin suuri juhlapäivä! On kulunut 10 vuotta siitä, kun julkaisin Nannan kirjakimarassa ensimmäisen postauksen Uusi vuosi, uusi blogi. Kymmenen vuotta olen asiaa harkinnut ja nyt olin muutokselle valmis: tiputin blogin nimestä Nannan pois. Jatkossa blogini nimi on Kirjakimara, jota edelleen kirjoittaa Nanna. 

Syntymäpäivälahjaksi annoin blogilleni oman domainin, eli kirjajuttujani pääsee jatkossa lukemaan suoraan osoitteessa kirjakimara.fi. Blogi on edelleen Bloggerissa, ja vanha blogspot-osoite ohjaa tänne uuteen. Toivon todella, että kaikki linkit toimivat edelleen.

Juhlapäivän kunniaksi muistelen tässä jutussa hieman menneitä blogivuosia ja pohdin jatkoa.

Blogini ensimmäisenä vuonna valmistuin yliopistosta ja olen siitä lähtien ollut töissä kirjastossa lukuun ottamatta paria piipahdusta muualla kirja-alalla. Blogi tukee työtäni kirjastonhoitajana, sillä se on apumuistini ja arkisto, jonka avulla palautan mieleeni vuosia sitten luettuja kirjoja tarvittaessa. Ja ylipäätään muistan paremmin ne kirjat, joista olen kirjoittanut. Hyötyä on myös toiseen suuntaan, sillä työ kirjastossa tukee kirjabloggausta: arki kirjojen keskellä ruokkii lukuharrastusta, ja kollegoilta ja asiakkailta tipahtelee lukuvinkkejä.


Kirjaston pikalainoja syksyltä 2020.

Kotimaisen kirjallisuuden opinnot näkyivät erityisesti blogin alussa lukuvalinnoissani. Esimerkiksi ensimmäisen blogikuukauden eli tammikuun 2012 aikana kirjoitin jutut Jari Tervon, Laila Hirvisaaren, Rosa Liksomin, Juhani Ahon ja Teuvo Pakkalan kirjoista. Pikkuhiljaa aloin laajentaa lukemistani käännöskirjoihin.

Blogini alkuaikoina latasin kirjojen kansikuvat usein kustantajien sivuilta. Kuvilla ei ollut niin väliä, pääpaino oli selkeästi teksteissä. Vuosikymmenessä kuvien merkitys on kasvanut, enkä enää voi kuvitella julkaisevani kirjajuttua ilman suunniteltua kuvaa. 


Lukukaveri Elli ja yksi lempilukupaikoistani mökillä.


Kuvat ovat nousseet tärkeämmiksi paljolti Instagramin vuoksi. Kirjabloggaajien rinnalle on vuosien saatossa syntynyt aktiivinen ja eloisa kirjagrammaajien joukko, ja moni bloggaaja on siirtynyt kokonaan Instaan. Minullakin se on somekanavista tärkein seuraajien ja tykkäysten määrän perusteella, Twitter- ja Facebook-jutut saavat vähemmän huomiota. Myös kommentit ja keskustelut ovat siirtyneet blogista lähinnä Instan puolelle.

Kymmenen vuoden aikana olen julkaissut lähes 600 postausta – tämä on 583. julkaisu. Valtaosa bloggaajista on aktiivisempia julkaisijoita kuin minä, mutta tämä tahti on ollut minulle sopiva. Joskus tulee taukoja, välillä julkaisen tiheämmin. Vaihteluista en stressaa, sillä bloggaamisen on tarkoitus olla hauska harrastus. En myöskään ole poistanut vanhoja tekstejä, vaikka välillä mieli on tehnyt, koska ne ovat osa kirjoittajahistoriaani. 

Yhtä kauan kuin olen pitänyt blogia, olen kirjannut lukemiseni Goodreadsiin. Luettuja kirjoja on kymmenessä vuodessa kertynyt 801 kappaletta! Arvioita en ole Goodreadsiin kirjoittanut, vain tähdet yhdestä viiteen, mutta tähän linjaukseen olen harkinnut muutosta; ehkä voisin alkaa laittaa sinne samat lyhennelmät arvioista kuin Instagramiin.


Näin talvella ikävöin lukemista ulkona, meren äärellä.


Blogihistoriani luetuin juttu on Kishwar Desain Pimeyden lapset vuodelta 2014, jonka linkittäminen tuntuu hieman hassulta, koska jutun kuva on mennyt vuosien saatossa epäselväksi (näitä Bloggerin ihanuuksia). Muuten luetuimpien kärki koostuu Minna Canthin ja Maria Jotunin kirjojen kaltaisista klassikoista – näiden klikkausten takana ovat todennäköisesti esitelmiä työstävät koululaiset. 

Desain kirjalla tulin käyneeksi Intiassa kirjallisella maailmanmatkallani. Lukuhaaste Lukemalla maailman ympäri on edennyt minulla hitaasti. Aloitin sen vuonna 2014, ja nyt on kasassa 59/195 maata. Kierrän maita kirjailijan synnyinmaan mukaan enkä esimerkiksi tapahtumapaikan mukaan, mikä hidastaa reissuani. Mutta mihin tässä olisi kiire!

Toinen ikihaaste, joka etenee hitaasti jos ollenkaan, on Rory Gilmore -lukuhaaste. Roikotan sitä mukana vuodesta toiseen blogini sivuissa, koska Roryn listalla on niin paljon kirjoja, jotka joskus haluan lukea. Uutuudet vain ovat viime vuosina tahtoneet kiriä näiden vanhempia kirjoja sisältävien haasteiden edelle.

Kaikenlaisten lukuhaasteiden lisäksi blogivuosiin on mahtunut esimerkiksi lukumaratoneja, kirjallisuustapahtumia, toisiin bloggaajiin tutustumista. Blogin hautaaminen on käynyt mielessä aina välillä, mutta niin vain intoa jatkaa on aina jostakin löytynyt. En raaski heittää vuosien työtä hukkaan, vaan haluan kerryttää lukuvinkkien pankkiani jatkossakin. Täällä on helpompi navigoida ja etsiä kuin vaikkapa Instagramissa.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille, palailen lähipäivinä kevään uutuuskirjavinkkien kera!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...