Lehmien kanssa evakkomatkalla – Rosa Liksom: Väylä

Like 2021. 266 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Eletään syyskuuta 1944, ja sota ajaa ihmisiä kodeistaan evakkoon. Suuntana on turvaa lupaava länsi, jonne päästäkseen on ylitettävä lautalla suuri joki, kirjan nimeksikin päätynyt väylä. Paikkoja ei nimetä, mutta kyse on Lapin sodasta ja Tornionjokilaakson asukkaiden matkasta kohti Ruotsia. 

Päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka lähtee matkaan ilman vanhempiaan: isä on sotimassa, veljet jääneet rintamalle, raskaana oleva äiti ehkä jo jossakin siellä, mihin matkaa tehdään. Matka on tytölle evakkomatka, mutta yhtä tärkeää kuin päästä sodan jaloista, on löytää äiti.

Läheskään aina kirjan luomisprosessi ei ala ensimmäisestä virkkeestä, mutta Väylän kanssa Rosa Liksomille kävi niin – tämän kuulin kirjan Facebook-julkistustilaisuudessa pari viikkoa sitten. Näin alkaa kirja:

Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksysseen utuharssoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähilheistä vettä.

On siis syksy, kun kertoja on lähdössä karjan ja Katrin kanssa matkaan. Jatko esittelee muut matkakumppanit:

Kaikki muut lehmät paitti Ilona pölästyit teräviä hiutahleita ja haijaannuit. Sisko, Pirkko ja Liina rynnit ojjaa pitkin, Kerttu reistasi paeta methään, Siskon eeliskuussa synnyttämä Sokkeri-vasikka tanssi paikahlaan, Soma kiipesi Kielon sölkhään ja molemat rääyit.

Liksom nostaa lehmät romaanihenkilöiksi ihmisten rinnalle. Lehmillä on nimet, niiden luonteet ja tavat tulevat lukijalle tutuiksi, samoin niiden kivut, tuskat, riemut. Poikimiset, sairastumiset ja uudelleen kohtaamiset. Lukija jännittää lehmien selviytymistä evakkomatkasta yhtä lailla kuin ihmisten. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopiikin kohtaan 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista.

Tyttö ja muut kyläläiset kulkevat karjan kanssa pitkän ja raskaan matkan. Vaellusromaanin lisäksi Väylä on tytön kasvukertomus ja kuvaus pakolaisleiristä, joka perillä odottaa. Kuvattuun vuoteen mahtuu paljon surua, huolta ja vastuuta sodan vuoksi, mutta myös filosofisia pohdintoja maailmasta ja elämästä. Pohdintoihin nousevat esimerkiksi avaruus, toiset mantereet, ihmisen historia. Arki pakolaisleirillä on kylmiä parakkeja, kuolemaa ja epätietoisuutta. 

Väylä näyttää, miten sota vaikuttaa siviiliväestöön, aivan tavallisiin ihmisiin. Kirjan julkistustilaisuudessa Liksom painotti sitä, miten sota aina yllättää siviilit. Väylä nojaa todellisiin Lapin sodan aikaisiin tapahtumiin, ja silloinkin lähtökäsky tuli nopeasti: mukaan saattoi ottaa vain tärkeimmän omaisuuden eli lehmät, lähestulkoon kaikki muu karja piti teurastaa. 

Samaisessa tilaisuudessa Liksom totesi, että evakkous erityisesti Karjalasta muualle Suomeen on tunnettu ilmiö, mutta suomalaisten pako Ruotsiin päin on vähemmän käsitelty aihe. Suomesta lähti evakkoon Ruotsiin lähes 60 000 ihmistä, lehmiä tuplamäärä. Väylä kertoo fiktiivisestä evakkomatkasta, joka sijoittuu tiettyyn hetkeen Suomen historiassa, mutta samalla tarinassa on jotakin paikasta ja ajasta riippumatonta. Evakkous on ihmiskunnan historiaa, nykyaikaa ja valitettavan todennäköisesti myös tulevaisuutta.

Väylä on kirjoitettu tornionjokilaakson murteella eli meänkielellä, kuten Liksomin edellinen romaani Everstinna. Kieli on rehevää ja elävää, ja se vaatii murteeseen tottumattomalta lukijalta aluksi hieman makustelua. Voisi ajatella, että kokonaisen romaanin lukeminen murteella olisi raskasta, mutta ainakaan minua Liksom ei saa väsytettyä, vaan päinvastoin Väylää lukiessani janosin sivu sivulta lisää. 

Katja Kettu: Kätilö (2011)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 348.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: wsoy.fi

Hilpaisin hetimmiten lähikirjastoon, kun Kätilö oli  HelMetin mukaan pikalainahyllyssä. Olin jo tovin odottanut saavani kirjan käsiini, sillä olin lukenut siitä useita ylistäviä ja hersyviä arvioita lehdistä ja blogeista. Lisäksi tämä Ketun kolmas romaani voitti vuoden 2011 Kalevi Jäntin palkinnon ja kuluvan vuoden alussa Blogistanian Finlandian. Täytyihän siihen siis tutustua.

Kettu käyttelee Kätilössä kieltä mielensä mukaan: on murteista dialogia, nokkelia yhdyssanoja ja mitä ilmeisimmin myös kokonaan kirjailijan keksimiä sanoja. Persoonallinen kieli tekee tekstistä omaperäistä, mutta paikoitellen todella hidaslukuista, jopa raskasta. Varsinkin teoksen alkupuolella tuntui kuin lukisin kirjaa jollakin vieraalla kielellä. Kunnes pääsin teoksen maailmaan sisälle – se olikin sitten menoa. Ronskia, kovaa ja rehtiä menoa.

Kätilö kertoo rujon rakkaustarinan, jonka päähenkilöitä ovat suomalainen kätilö ja saksalainen, mutta suomalaissukuinen SS-upseeri Johann Angelhurst eli Johannes. Kätilö on pohjoisen kasvatti, joka tuntee lapsenpäästön salat. Hän on tottunut yrttien ja eritteiden lemuun, eivätkä kädet kavahda kiperissäkään tilanteissa.

Kätilön maailma saa uudenlaiset värit, kun hän törmää Johannekseen. Hän on valmis tekemään mitä vain saadakseen komean, kiiltäväsaappaisen upseerin itselleen. Niin hän myös tekee, kun hän pestautuu Johanneksen perässä vankileirille. Tapahtumat sijoittuvat tuolle Titovkan vankileirille ja Kuolleen Miehen vuonolle Jäämeren rannalle.

Elämässä koetut pahuudet ovat muovanneet kätilön ja Johanneksen rosoisiksi. He eivät halua rakastaa, mutta rakastavat silti, kun eivät muuta voi: 

Meidät on tarkoitettu tätä maailmaa kaksin silmin katsomaan, meidät yhdessä vain, sillä ilman meidän rakkauttamme tämä maailma on ammottava ämyri jossa ärjyy julma ja mätä kuoleman puhuri.

Rakkauden rinnalla Kätilö käsittelee ihmisluonnon julmuutta. Operaatio Navetta on vankileirillä pahuuden pesäke, missä ihmisen koskemattomuutta tai moraalia ei tunneta. Kätilö muistuttaa, että hyvässä on aina mukana paha ja pahassa hyvä. Likaa ja kärsimystä täynnä olevissa hetkissä voi nähdä kauneuden, mutta lapsenpäästäjästä tulee herkästi sikiönpoistaja. Samoin valtasuhteet voivat vaihtua yhdessä yössä, roolit ja asemat eivät ole ikuisia.

Kätilö oli yksi vavisuttavimpia ja voimakkaimpia lukukokemuksiani ikinä. Maisemat, hajut, maut ja tuntemukset muuttuivat eläviksi, tapahtumat painuivat tajuntaan. Välillä tuntui kuin omissa sisälmyksissä olisi jyllännyt ja liikahdellut. Värikäs ja aistillinen kerronta alkoi välillä jopa ahdistaa. Piipahdin Jäämeren rannalla ja Titovkan leirin kauhuissa ajatuksissani päivisin ja unissani öisin. Ei kai siinä muuten voisi käydäkään, jos illalla viimeiseksi lukee tällaista:

– Olet sie nähnyt sen, miltä se näythää kun kohtu tipahtaa saunapolula jalakoihin. Se näyttää siltä kuin naisen sisältä roikkuisi verta tihkuvaa hedelmälihaa ilman kuoria.

Ihailtavaa kerrontaa, joka puistattaa ja inhottaa.

Paljon nähnyt SS-upseerikaan ei tahdo kestää sodan runnomaa totuutta, niinpä todellisuutta on turvallista tarkastella joko kameran linssin läpi tai huumaavan lääkkkeen unohdusta tuovassa sumussa.

Katson ruumiskasaa ja koetan tajuta näkemäni. Adolfiini on poistunut ainakin osittain kehostani. Mutta se mitä olen tehnyt. Henki alkaa loppua. Tahdon kameran taakse, tahdon pois tästä läsnäolosta. Minä kestän maailman silloin kun se on ylösalaisin kameran okulaarissa. Minä tunnistan maailman silloin kun minun pitää laskea siihen valotusaikoja, aukkoja, suljinnopeuksia.

Suomen Kuvalehden (43/2011) haastattelussa Katja Kettu sanoi, että sodat ja erityisesti Lapin sota ovat nykyäänkin kiusallinen puheenaihe. Kettu toteaa mielestäni karun todenmukaisesti sodan raadollisuudesta: emme kukaan halua ajatella, että omat isoisämme tai muut sukulaisemme olisivat tappajia tai raiskaajia. Mutta sota on poikkeustila, joka tekee isistä, vaareista, sedistä ja puolisoista sellaisia. Kätilössäkin todetaan yksioikoisesti erääseen avunpyyntöön:

– Tämä on Krieg. Sota.

Ja sota tarkoittaa tappamista, joukkomurhia, raiskauksia, vankileirejä, ihmiskokeita, kärsimystä ja puutetta. Tuo lyhyt sana tuntuu oikeuttavan kaikkeen, se on syy ja peruste. 

Kirjan rakenne on mielestäni toimiva, joskin hieman haastava. Kaikki kirjan kuusi osaa toistavat saman kaavan: alussa on Kuolleen Miehen merkintöjä, jotka alkavat aueta vasta kirjan loppupuolella, ja kätilön ja Johanneksen kertomia merkintöjä. Useat kertojat ja aikatasot yhdistettyinä moniin sivuhenkilöihin johtivat siihen, että jouduin lukijana välillä ponnistelemaan pysyäkseni kärryillä. 

Kettu on minulle uusi tuttavuus, mutta lukulistalle pääsevät nyt ehdottomasti hänen aiemmat romaaninsa Surujenkerääjä (WSOY 2005) ja Hitsaaja (WSOY 2008).

Mitä sitä säästelemään, kehuja tai arvioita. Kätilö on huikean hieno kirja ja osoitus sanan voimasta.