Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Luin suomennoksen yhdeksännen painoksen;
 ensimmäinen painos julkaistiin 1961.

Gummerus 2005. 411 s.
Alkuteos: To Kill a Mockingbird (1960).
Suom. Maija Westerlund.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Viime kuukausina olen lukenut useita yhdysvaltalaisten kirjailijoiden teoksia, mikä ei ole aivan sattumaa. Painotuksen taustalla ovat Yhdysvallat-lukuhaaste ja lähestyvät Helsingin kirjamessut, joiden teemamaa Yhdysvallat tänä vuonna on. Amerikka-postausten jatkumoon asettuu luontevasti tämä Harper Leen Pulitzer-palkittu klassikkoteos, jolla osallistun kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Haaste järjestetään nyt seitsemättä kertaa, minä olen mukana toista kertaa. Viime kerralla bloggasin Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijasta.

Haasteen idea on innostaa kirjabloggaajia lukemaan ja kirjoittamaan klassikkoteoksista, ja yhteinen juttujen julkaisupäivä on aina puolivuosittain. Tällä kertaa haastetta emännöi Unelmien aika -kirjablogi, ja tästä linkistä pääset haasteen koontipostaukseen katsomaan, mitä klassikoita bloggaajat ovat tällä kertaa selättäneet.

Toni Morrisonin Jazzin jälkeen mökin kirjahyllystä osui silmiini Harper Leen klassikko Kuin surmaisi satakielen. Siirryin 1920-luvun New Yorkista 1930-luvun Alabamaan. Molemmissa kirjoissa orjuuden kaiut ovat vahvasti kuultavissa, ja tässä Leen kirjassa rotuerottelu on vielä keskeisemmässä roolissa. Kuin surmaisi satakielen -romaani kattaa noin kolmen vuoden mittaisen ajanjakson alabamalaisessa Maycombin kaupungissa. Tarinaa kertoo lapsuuttaan muisteleva kertoja, joka on tarinan alkuvaiheessa vain 6-vuotias. Pikkulapsen näkökulma tarkoittaa melko yksioikoista ja selittävää kerrontaa. Helteen pehmittämälle ymmärrykselleni tämä oli sopivaa luettavaa, koska en joutunut kamppailemaan näkökulma- ja aikahyppyjen kanssa, kuten Morrisonin kirjassa. Pikkuvanha kertoja saattaisi tuoda tarinaan opettavaisen ja osoittelevan sävyn, mutta nyt en sellaiseen kompastunut.

Kertojana toimii Scout, oikealta nimeltään Jean Louise Finch. Scout on villi ja omapäinen poikatyttö, joka viettää aikaansa neljä vuotta vanhemman isoveljensä Jeremyn eli Jemin ja kaverinsa Dillin kanssa. Kolmikon kesät täyttyvät seikkailuista, kepposista ja naapuruston salaperäisen Boo Radleyn härnäämisestä. Scoutille ensimmäiset kouluvuodet ovat pitkästyttävää piinaa, koska hän osaa jo lukea. Sisarusten äiti on kuollut, ja he elävät isänsä Atticus Finchin kanssa. Hyvin toimeentuleva perhe asuu kaupungin hienoimman kadun varrella, kun taas kaupungin laidalla kaatopaikan tuntumassa asuu valkoista roskaväkeä, vielä kauempana on mustien asuinalue.

Scout pukeutuu mielellään housupukuun, mitä ei katsota hyvällä, kuten ei sitäkään, että Scout ja Jem usein kutsuvat isäänsä Atticukseksi, eivät isäksi. Isä antaa lastensa kuitenkin olla sellaisia kuin ovat ja kasvattaa heitä lempeän jämerästi. Lakimiesisä kuulee kiistatilanteissa kaikkia osapuolia ja rangaistukset ovat punnittuja. Perheen keittäjänä on musta Calpurnia, joka on korvaamaton apu perheen arjen pyörittämisessä.

Eräs isän toimeksianto ravistuttaa perheen elämää. Atticus puolustaa Tom Robinsonia, nuorta mustaa miestä, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Kaupungissa isän työtä paheksutaan, ja paheksunnasta saavat osansa myös lapset. Atticus paneutuu tehtäväänsä yleisestä vastustuksesta huolimatta. Seuraa oikeudenkäynti, jolla voi olla vain yhdenlainen lopputulos.

Kuin surmaisi satakielen on Scoutin kasvutarina ja riipaiseva ajankuva 1930-luvun Alabamasta, missä rotuerottelu oli arkipäivää. Vaikka Atticus kasvattaa lapsistaan oikeudentuntoisia ja empaattisia, elävät he kuitenkin yhteisössä, jossa rotuerottelu on normi. Finchien sukukin on hankkinut varallisuutensa orjien avulla perustetulla maatilalla Alabama-joen varrella. He ovat valkoinen perhe, jolla on palvelijana musta nainen. Kun Scoutista pitäisi kasvattaa "hieno nainen", apuun saapuu Alexandra-täti.

Kuin surmaisi satakielen tarjosi vangitsevan lukukokemuksen. Klassikon lukeminen oli nautinto, ja mietin usein lukiessani, miksen ole lukenut tätä aiemmin. Jotakin tuttua tarinassa kuitenkin oli, joten saattaa olla, että olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan joskus televisiossa. Suomennoksen kömähdykset kyllä pistivät välillä silmään, mutta ne eivät merkittävästi häirinneet lukemista.

Kirja herätti mielenkiinnon lukea myös Leen toinen teos Kaikki taivaan linnut, joka oikeastaan alunperin oli ensimmäinen käsikirjoitus, jota Lee työsti ja josta hän muokkasi tämän käsillä olevan romaanin. Kuin surmaisi satakielen jäi pitkäksi aikaa kirjailijan ainoaksi julkaisuksi, kunnes vuonna 2015 tuo käsikirjoitus Kaikki taivaan linnut julkaistiin. Vuonna 1926 syntynyt kirjailija kuoli seuraavana vuonna.

Elli osallistui kirjan kannen kuvaukseen.

Leen kirjalla saan ihanan monia osumia meneillään oleviin haasteisiin! Yhdysvallat-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Klassikko, Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta, Kirjankansibingossa taas tulee osuma ruutuun kesä. Ja mikä mainiointa, saan pitkästä aikaa edistettyä myös Rory Gilmore -lukuhaastettani tällä kirjalla.

Kuukauden nobelisti: Toni Morrison: Jazz

Kannet: Mistral / Markko Taina.

Tammi 1993. 233 s.
Alkuteos: Jazz (1992).
Suom. Seppo Loponen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuukauden nobelistina on heinäkuussa Toni Morrison, joka sai Nobel-palkinnon vuonna 1993, vuosi Jazz-romaanin ilmestymisen jälkeen. Hän oli ensimmäinen musta amerikkalainen ja ensimmäinen musta nainen, jolle palkinto myönnettiin. Morrison kuvaa teoksissaan usein mustien amerikkalaisten elämää, niin myös tässä 1920-luvun New Yorkin Harlemiin sijoittuvassa kirjassa.

Monitahoinen, erään kolmiodraaman ympärille kietoutuva romaani alkaa näin:

Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään ja lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua."

Tämä on väkevin hetkeen lukemani aloitus romaanille. Ensimmäinen kappale esittelee koko romaanin ytimen. Muu kirja avaa dramaattisten tapahtumien seurauksia ja sitä, miten tähän on päädytty.

Aviopari Violet ja Joe Trace ovat kotoisin Virginiasta, jonka puuvillapellot he jättivät taakseen 1900-luvun alussa. Joe kauppaa työkseen naisten kosmetiikkaa, ja Violet toimii kotikampaajana. Nyt viisikymppisenä Violet on alkanut haikailla lasta, jota he eivät koskaan saaneet. Nuoren Dorcasin ampumisesta ei koidu Joelle oikeudellisia seuraamuksia, mutta tapahtuma vaikuttaa syvästi sekä Violetin että Joen elämään. Joe ei pysty työhön surun murtamana, Violet taas yrittää selvittää, miksi hänen miehensä ryhtyi suhteeseen Dorcasin kanssa. Nuori Dorcas asui tätinsä Alicen luona, joka teki parhaansa orvon tytön kanssa.

Alice Manfred oli yrittänyt yksityistää sisarentytärtään, mutta hän ei mahtanut mitään Kaupungille, jonka tihkuma musiikki anoi ja haastoi jokaikinen päivä. "Tule", se sanoi. "Tule ja tee väärin." 

Sykkivä kaupunki on kuin yksi romaanihenkilö ihmisten rinnalla. Kaupungissa haaveillaan huimia ja tunnetaan syvästi. Eletään aikaa kun kaikki sodat ovat ohi eikä uutta ikinä tule. Edessä on avoin, toiveikas tulevaisuus. Paremman elämän perässä kaupunkiin on saapunut aikoinaan myös Tracen pariskunta. Morrison valottaa henkilöidensä taustoja välähdyksinä. Tapahtumia ja henkilöitä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja vaihtuvat kertojat tuntuvat tietävän, miten asiat menivät. Mitä oikeasti tapahtui, se onkin hyvä kysymys.

Toni Morrisonin Jazz on kovakantisena odottanut lukemista omassa hyllyssäni hyvän aikaa. Nyt kuitenkin luin kirjan kesälomalaisen käteen paremmin istuvana pokkarina. Keltainen pokkari maksoi antikvariaatissa vain euron, joten pitihän se ostaa. Olen huomaamattani alkanut kerätä varsinaisen Keltaisen kirjaston rinnalle myös Keltaisia pokkareita...

Ihan vain kokeilumielessä aloin lukea pokkari-Jazzia, sillä seuraava Morrison saisi olla Hyllynlämmittäjät-pinossani odottava Minun kansani, minun rakkaani. Lukeminen ei kuitenkaan jäänyt vain muutamaan sivuun, sillä jo ensimäinen kappale vangitsi minut. Harmi vain, että tarinan lumo ei aivan kantanut loppuun saakka. Näkökulmatekniikka sai tarinan tuntumaan poukkoilevalta, ja koin vaikeaksi tarkentaa kulloisenkin kertojaäänen näkymään.

Aiemmin olen lukenut Morrisonilta romaanit Luoja lasta auttakoon ja Koti, eikä Jazz takuulla jää viimeiseksi. Vuoden loppuun mennessä yritän saada ainakin tuon Hyllynlämmittäjät-pinosta löytyvän luettua.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa Jazz sopii ainakin kohtaan 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos. Kirjankansibingossa taas ujutan kirjan musiikki-ruutuun.

Michael Chabon: Kuunkajo

Alkuperäiskansi: Adalis Martinez.

Tammi 2018. 492 s.
Alkuteos: Moonglow (2016).
Suom. Aleksi Milonoff.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Michael Chabonin Kuunkajo on kirjallinen sukellus Yhdysvaltojen lähihistoriaan ja kirjailijan suvun vaiheisiin. Romaanissaan Chabon sekoittaa omaelämäkerrallisia elementtejä historiallisiin faktoihin. Teoksen alkusivuilla on kirjailijan kommentti, joissa Chabon tekee selväksi, että hän on näitä muistelmiaan kirjoittaessaan ottanut vapauksia asiaankuuluvan vallattomasti. Lopputulos on eräänlainen monitahoinen autofiktio, jonka äärellä merkityksellistä ei lopulta ole se, mikä on totta ja mikä ei. Lukijalle tärkeää on, että käsissä on taidokkaasti rakennettu ja toimiva tarina.

Päähenkilö on kirjailijaa kovin muistuttava Mike Chabon. Miken isoisä alkaa kerrata vaiheitaan sairaalavuoteella, ja Kuunkajo on kirjailijan keino täyttää yksi kuolevan isoisänsä viimeisistä toiveista.

Kirjoita kaikki ylös kun olen kuollut. Selitä kaikki. Tee kaikesta merkityksellistä. Käytä paljon niitä hienoja kielikuviasi. Kerro kaikki täsmällisessä kronologisessa järjestyksessä, ei tällaisena sillisalaattina kuin minä. Aloita siitä yöstä kun synnyin. Toinen maaliskuuta 1915. Silloin oli kuunpimennys, tiedätkö mikä se on?

Kirjailijan vapaus jyrää toiveen kronologisuudesta. Isoisän vaiheikkaan elämän muistelot muodostavat tarinoiden sikermän yhdessä Miken omien muistojen kanssa. Eri vuosikymmenille sijoittuvat tarinat lomittuvat. Lukija pääsee vuoroin seuraamaan isoisän vaiheita toisessa maailmansodassa, minkälainen totuus on rakettiteollisuuden takana, isoisän ja isoäidin ensitapaamista vuonna 1947, isoäidin mielen järkkymisen seurauksia ja isoisän kypsällä iällä kokemaa rakkaussuhdetta. Ja monia muita elämänvaiheita.

Vaikka tarinoiden pääasiallinen lähde on isoisä, oli isoäiti merkittävä henkilö Miken elämässä. Isoäiti opasti Miken tarinoiden kiehtovaan maailmaan sepittämällä ennustuskorttien inspiroimana mielikuvitusta ruokkivia tarinoita. Isoäidiltä Mike myös oppi, mitä tarkoittaa eloonjääneen syyllisyys. Ranskanjuutalainen isoäiti nimittäin selviytyi Auschwitzistä, mutta keskitysleirikokemus jätti syvät arvet naisen mieleen. Eikä isoisäkään sotatraumoistaan vähällä selvinnyt; ne purkautuivat aggressioina, joiden seurauksena oli vankilareissu.

Suvun vaiheisiin nivoutuu ihmiskunnan "tähtihetkiä" ja mustimpia kausia kuulennosta holokaustiin ja maailmansotaan. Tarinaan tuo tarttumapintaa inhimilliset keskeishenkilöt rosoineen ja virheineen. Aika on toki muokannut isoisän muisteloita ja niitä on edelleen muokannut ne muistiin kirjoittanut lapsenlapsi. Romaanissa ja usein vaikkapa omasta perheestä kertovissa anekdooteissa tiukka faktoissa pitäytyminen ei ole aina keskeistä, vaan tähdellisempää on mehevä ja muistettava tarina.

Välillä ihmettelin, miten kaukaa Chabon oikein tarinassaan ponnistaa ‒ ehkä odotin tarinan sijoittuvan enemmän nykyaikaan. Kun vain pääsin yli tästä itse kehittelemästäni oletuksesta, aloin nauttia isoisän vaiheista niin toisessa maailmansodassa kuin käärmettä metsästävänä seniorina. Otin paremman asennon ja annoin Chabonin viedä. Sillä viekkaana tarinankertojana Chabon todella vie lukijaa.

Chabon oli minulle miellyttävä uusi tuttavuus, jonka muu tuotanto alkoi tämä uutuuden myötä kiinnostaa. Kuunkajo on Chabonin neljäs suomennettu romaani, aiemmin suomeksi ovat ilmestyneet Pittsburghin mysteerit, Kesämaa ja Telegraph Avenue. Useita kirjailijan teoksia on suomentamatta, kuten vuonna 2001 Pulitzer-palkittu The Amazing Adventures of Kavalier & Clay.

Kuunkajo heinäkuisessa aurinkokylvyssä.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena. Kirjankansibingossa ruksaan kohdan mökkeily kansikuvan tulitikkujen vuoksi.

Kuunkajosta ovat bloganneet ainakin Kirjaluotsi ja Mummo matkalla.

Keskiviikkoklassikko: Italo Calvino: Kosmokomiikkaa

Vähän vinksahtanut kuva vinksahtaneesta kirjasta.

Tammi 1969. 159 s.
Alkuteos: Le cosmicomiche (1965).
Suom. Liisa Ryömä.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Italialaisen Italo Calvinon Kosmokomiikkaa on maailmankaikkeutta veitikkamaisesti tutkaileva novellikokoelma. Kahdestatoista tarinasta koostuva novellikokoelma edustaa tieteiskirjallisuutta ‒ kirjaston poistomyynnistä mukaani tarttunut Calvino veikin minut lukijana todella kauas mukavuusalueeltani.

Kaikkia novelleja yhdistävä kertoja on nimeltään Qfwfq, joka on ollut mukana evoluution eri vaiheissa. Minä-kertoja on olento, joka on päässyt tarkkailemaan kosmoksen kehitystä ja joka on siinä matkan varrella saanut ainutkertaisia ystäviä. Lelutkaan eivät olleen hänen lapsuudessaan aivan niitä tavallisimpia.

Vetyatomit tunsin jokaisen, ja kun uusi ilmaantui, olin heti siitä selvillä. Minun lapsuudessani meillä ei koko universumissamme ollut muita leikkikaluja kuin vetyatomit, eikä meillä ollut muuta tekemistä kuin leikkiä niillä, minulla ja toisella samanikäisellä pojalla, Pfwfplla.

Nyt jo vanha Qfwfq muistelee vaiheitaan kaihomielisesti ja pilkettä silmäkulmassaan. Hän muun muassa kertoilee, miltä tuntui, kun planeetat alkoivat muodostua kaasusumusta: vuosisadat vierivät ohi kuin minuutit, mikä aiheutti inhottavaa kutinaa. Ja miten itsepäinen isosetä oli suvun ainoa jäsen, joka vastusti merestä maalle siirtymistä. Pysyäkseen kertojan matkassa lukijan on hypättävä mukaan Calvinon luomaan ajatusleikkiin, jossa mittasuhteet todella ovat vertaansa vailla.

Tarkastin laskelmiani satatuhatta vuotta ja päädyin lopputulokseen, ettei meidän ratamme sivunnut tuota pistettä kerran galaktisessa vuodessa vaan kerran kolmessa, eli siis joka kuudessadasmiljoonas aurinkovuosi. Jos on odottanut kaksisataa miljoonaa vuotta, voi yhtä hyvin odottaa kuusisataa miljoonaa; ja minä odotin; matka oli pitkä mutta enhän joutunut kulkemaan sitä jalan; ratsastin Linnunradalla halki valovuosien, hypittelin planeettojen ja tähtien ratoja kuin hevonen satulassa kaviot tulta suihkien: innostuin yhä enemmän ‒ ‒.

Sinnikkäästi luin kirjan loppuun, vaikka välillä olisi tehnyt mieli tuikata se saunan pesään. Vanha sanonta piti jälleen paikkansa, sillä lopussa seisoi kiitos ‒ tunnelma oli voitonriemuinen, kun olin saanut luettua viimeisen sivun. Vaikka lukeminen oli paikoitellen tervanjuontia, oli Calvinon lukemisessa hauskakin puolensa. Absurdit tarinat naurattivat, ja avaruuden ja maailmankaikkeuden kokoisten asioiden pohtiminen saa aina ajatuksissa jotakin nyrjähtämään.

Vaikka kirja ei olisi aivan omalla mukavuusalueella, voi kiinnostunut (ja lannistumaton) lukija saada sen lukemisesta jotakin. Tällainen määritelmä sopii useisiin klassikoihin, niin myös kohdallani Calvinoon.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 25. Novellikokoelma. Kirjankansibingossa ruksin kohdan keltainen ja oranssi. 

Lauantain lyhärit: uutuuskaunoa ja tähtitiedettä

Tervetuloa lukemaan ensimmäistä Lauantain lyhärit -postausta! Päätin aloittaa luonnosteksteihin makaamaan jääneille tynkäjutuille oman juttusarjan, jotta saisin ne jatkossa säännöllisesti järkevässä ajassa julkaistua. Tässä juttusarjassa esiin pääsevät sellaiset kirjat, joista ei syystä tai toisesta ole syntynyt omaa blogitekstiä, mutta joista haluan jättää edes jonkinlaisen jäljen blogiin.

Usein bloggamatta tahtovat jäädä varsinkin äänikirjat, koska kuuntelemisen jälkeen ei enää ole tekstiä, johon palata. Joskus taas odotukset tiettyä kirjaa kohtaan ovat niin korkealla, että jos kirja ei odotuksia aivan lunasta, on ajatuksia haasteellista purkaa tekstiksi. Aina mitään tiettyä syytä ei edes ole.

Tällä kertaa esittelen lyhyehkösti neljä tämän vuoden puolella ilmestynyttä kaunokirjaa ja sokerina pohjalla yhden yleistajuisen tietokirjan.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Alkuteos: Dept. of Speculation (2014).

Suom. Marianna Kurtto. 

Gummerus 2018. 64 sivua e-kirjana.

Kansi: ?
Mistä minulle: BookBeat.

Joidenkin kirjojen käsiinsä saaminen mahdollisimman ripeästi muodostuu erityisen tärkeäksi. Joko kirja on ilmestynyt? Miksei se vieläkään näy kirjaston järjestelmässä? Nyt on jo toukokuu, senhän piti ilmestyä toukokuussa. Haluan sen nyt, heti!

Näin kävi minulle Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston kanssa. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran entisen työpaikkani kollegalta, joka oli lukenut sen ruotsiksi. Harkitsin lukemista englanniksi tai ruotsiksi, mutta aie hautautui muihin lukukiireisiin. Seuraavaksi teos mainittiin joskus viime vuonna Sivumennen-podcastissa ‒ Offillin teos oltaisiin kenties saamassa suomeksi jossakin vaiheessa! Jes! Sitten vihdoin bongasin kirjan Gummeruksen syyskatalogissa: ilmestymisajankohdaksi ilmoitettiin toukokuu. Siitä alkoi maaninen kirjaston sivujen kyttäys, jotta saisin kirjan varattua kärkijoukoissa. Toukokuu eteni, ja haku näytti aina vain nollaa. Lopulta päädyin lukemaan kirjan e-kirjana BookBeatista mieheni tabletilla.

Puolipakolla siis luin ensimmäisen e-kirjani ja pakko minun on myöntää: olihan se kätevää. Offillin omintakeinen kerronta sai minusta otteen ja naputellen kääntelin kirjan sivuja hurjaa vauhtia.

Offillin kirjasta on haasteellista kirjoittaa, mikä johtuu varmasti ahmimista muistuttaneesta lukutavastani ja myös kirjasta itsestään. Se on fragmentaarinen tarina eräästä parisuhteesta, siitä miltä sen kaari näyttää, kun elämä vie ja ihmiset muuttuvat. Miten rakkaus muuttuu siinä samalla. Kertoja vaihtaa asentoaan, kirjallisuusviittauksia vilisee. Offill kirjoittaa napakoita lauseita, joihin hän tiivistää niin paljon ja niin hienosti, että kirja ansaitsee ehdottomasti tulla luetuksi uudelleen vähän maltillisemmalla tahdilla. Kirjassa on jotakin nerokasta, eikä vähiten Marianna Kurton taidokkaan suomennoksen ansiosta.

Helmet-lukuhaaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.
Yhdysvallat-lukuhaaste: 6. New Yorkiin sijoittuva kirja.

* * *

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Gummerus 2018. 368 s.

Kansi: Jenni Noponen.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu teki minuun viitisen vuotta sitten niin suuren vaikutuksen kielellään, aiheen käsittelyllään ja tunnelmallaan, että valitsin sen tuolloin vuoden parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi. Rauhala jatkaa toisella romaanillaan saman aiheen parissa kuvaten vahvasti uskonnollisen vanhoillislestadiolaisen yhteisön elämää. Tällä kertaa tarina ei sijoitu nykyaikaan, vaan eletään 1970-luvun viimeisiä vuosia Pohjois-Pohjanmaalla.

Tapahtumia tarkastellaan neljän ihmisen kautta: seurojen saarnaajan Taiston, kirkkokuorolaisen Aliisan, paheksuttavaan rakkaussuhteeseen ryhtyneen Auroora-tädin ja pienen Aaron-pojan. Viides näkökulma on kirjailijan, joka kursii tarinan aineksia kokoon.

Taisto on Aaronin isoisä, ja häneltä poika oppii vahvan uskonnollisen maailmankatsomuksen samalla kun he yhteisillä kalastus- ja luontoretkillään tarkkailevat luontoa. On lohdutonta, miten totinen pieni poika onkaan ja miten pieni lapsi näkee maailman niin synkkänä paikkana. Aaronin maailmassa esimerkiksi spitaali ja maailmanloppu ovat ihan normaaleja ajatuksia. Yhdenkään lapsen ei kuuluisi kantaa harteillaan sellaisia asioita, joita Aaron kantaa.

Synninkantajat oli minulle paljon raskaampi lukukokemus kuin Taivaslaulu aikanaan. Välillä lukeminen ahdisti. Synninpelossa ja hoitokokousten kurimuksessa elävien ihmisten vaiheista on surullista lukea, ja erityisesti Aaronin näkökulma kouraisi. Rauhala käyttää kieltä tuttuun tapaansa kekseliäästi erityisesti luontoa kuvatessaan.

Helmet-lukuhaaste: 16. Kirjassa luetaan kirjaa.
Kirjankansibingo: perhe.

* * *

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta (2013).
WSOY 2018. Suom. Helinä Kangas.
Lukija: Erja Manto. Kesto 16 t 36 min.

Kansi: Martti Ruokonen.
Mistä minulle: BookBeat.

Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa kuului eniten tämän vuoden keväältä odottamieni uutuuksien joukkoon. Vilkuilin varovaisesti ensimmäisiä bloggareiden arvioita ja odotin kuumeisesti omaa kirjastovaraustani. Sen tila oli tuskaisen pitkään 'matkalla', joten päädyin aloittamaan kirjan äänikirjana, kun Huovisen Havukka-ahon ajattelija loppui sopivasti ja huomasin kirjan löytyvän Bookbeatista.

Tässä sarjan kolmannessa osassa Ferrante kuvaa Lenún ja Lilan aikuisvuosia. Lenún esikoiskirja on maailmalla, ja hän taistelee toisen kirjan ongelman kanssa. Hän tekee koko ajan pesäeroa lapsuutensa ja nuoruutensa Napoliin, niin naimalla professorin kuin muuttamalla Firenzeen. Itsenäinen ja pärjäävä nainen ajautuu kriisiin, kun huomaa olevansa kotiäitinä ja onnettomassa avioliitossa. Onko omiin päätöksiinsä vain tyydyttävä? Miten välttää katkeruus? Lila puolestaan on päässyt pois väkivaltaisesta avioliitosta ja on töissä makkaratehtaalla.

Napoli-sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa eli Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina -romaaneissa minuun on tehnyt vaikutuksen erityisesti ajankuva ja mutkikkaan ystävyyssuhteen kuvaus. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä osassa kertojan jaarittelu hieman rasitti, niin tällä kertaa se ei häirinnyt ollenkaan. Ehkä tämä selittyy äänikirjaformaatilla, en tiedä, mutta nyt en millään olisi halunnut kirjan loppuvan. Erja Mannon luentaa olisin kuunnellut vielä vaikka kuinka! Ferrante todella taitaa lukujen loppujen cliffhangerit, mikä lisää tarinan koukuttavuutta.

Helmet-lukuhaaste: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja.
Kirjankansibingo: ilo.

* * *

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

Alkuteos: I See You (2016).

Gummerus 2018. Suom. Päivi Pouttu-Delière.

Lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto: 13 t 25 min.

Mistä minulle: BookBeat. 

Kerrankin voin sanoa, että tartuin kirjaan mainoksen perusteella. Houkuttimena eivät siis toimineet muiden bloggaajien arviot, lehtikritiikki tai kustantajan katalogi, kuten yleisimmin tilanne on, vaan näin Mackintoshin kirjan mainoksen metrossa ja kiinnostuin jännäristä sen perusteella.

Metro olikin oiva mainospaikka tälle kirjalle, sillä julkinen liikenne on keskeisessä roolissa tarinassa. Päähenkilö Zoe Walker matkustaa päivittäin töihin junalla, ja eräänä päivänä hämmästys on suuri, kun hän huomaa junassa lehteä lukiessaan oman kuvansa seuralaisilmoituksessa. Zoe alkaa todella huolestua, kun lehden toisessa numerossa on erään naisen kuva ja tämä joutuu rikoksen uhriksi. Ja ilmoituksia ilmestyy vain lisää. Seuraa kuumottava kilpajuoksu murhaajan kanssa, enkä voi kieltää, ettenkö olisi kirjaa kuunnellessani miettinyt omia rutiinejani ja kulkemisiani. Kirjan mainoslause piti kutinsa, sillä tämän kirjan lukemisen jälkeen todella katsoin kanssamatkustajiani toisin!

Tässäpä on jännäri minun makuuni! Mackintosh ei mässäile verellä ja suolenpätkillä, vaan rakentaa jännitystä painostavalla tunnelmalla ja juonenkäänteillä. Mackintoshin edellinen suomennos Annoin sinun mennä menee lukulistalle, samoin Gummeruksen syksyn kirjoihin lukeutuva kolmas suomennos Anna minun olla.

Helmet-lukuhaaste: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Kirjankansibingo: sininen ja vihreä.

* * *

  Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille

Alkuteos: Astrophysics for People in a Hurry (2017).

Aula & Co. 2018. 176 s.

Suom. J. Pekka Mäkelä.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Neil deGrasse Tyson on amerikkalainen astrofyysikko, joka on tunnettu tieteen yleistajuistamisesta. Tässä kirjassaan hän esittelee tähtitieteen perusteita tavalliselle lukijalle, näin luvataan kirjan mainosteksteissä. Odotukseni olivat korkeat, ehkä jopa epärealistiset. Koulussa fysiikka, kemia eikä matematiikka kuuluneet vahvuusalueisiini, enkä oikeastaan tiedä tähtitieteestä juuri mitään. Tässäpä siis kirja juuri minulle, tämän luettuani varmasti ymmärrän tähtitiedettä paremmin.

Toisin kuin kirjan nimi opastaa, en suosittele tätä kirjaa kiireiselle lukijalle, jolla ei ole taustatietoja aiheesta. Luvut ovat toki tiiviitä ja nopealukuisia, mutta mitenkään helppotajuista teksti ei aina ole. Välillä tuntui kuin olisin lukenut kirjaa kielellä, jonka seuraamiseen kielitajuni ei aivan riitä: sanat seuraavat toisiaan ja ymmärrän jotakin sieltä täältä, mutta tavallaan paljon menee ohi. Keskittyminen herpaantuu ja lukemisesta tulee tankkaamista.

Esko Valtaojan esipuheen aikana olin vielä vastaanottavainen lukija ja jopa harkitsen lukevani seuraavaksi aiheen tiimoilta jotakin Valtaojalta. 

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

Yhdysvallat-lukuhaaste: 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos.

Kuukauden nobelisti: Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille

Kansi: Markko Taina.

Tammi 1946. 379 s.
Alkuteos: A Farewell to Arms (1929).
Suom. Veikko Polameri.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Pari kuukautta sitten kirjoitin Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanista, jonka luin uudelleen Kirjoja ulapalta -haasteen innoittamana. Mielikuvani Hemingwaystä muuttui tuon lukukokemuksen myötä kuivakasta kiinnostavaksi, joten aloin heti miettiä, mitä lukisin kirjailijalta seuraavaksi. Päädyin täydentämään Keltaista kirjastoani Jäähyväiset aseille -romaanilla. Ja koska bloggasin Vanhus ja meri -kirjasta Keskiviikkoklassikko-otsikon alla, saa tämä vuoron olla Kuukauden nobelistin teos.

Tässä Hemingwayn klassikossa näyttämönä on sota-aika, ensimmäisen maailmansodan taistelut Italiassa. Päähenkilö on amerikkalainen nuorimies Frederic Henry, joka on sodassa vapaaehtoisena lääkintämiehenä. Rintamalla hän tutustuu englantilaiseen hoitajattareen Catherineen, ja he rakastuvat. Kun Frederic haavoittuu, pestautuu Catherine samaan sairaalaan, jossa mies on toipumassa. He kokevat yhteisiä onnenhetkiä muun muassa Catherinen yövuorojen aikaan ja ikimuistoisen kesän:

Se kesä oli meistä ihanaa aikaa. Kun pystyin lähtemään ulos, ajoimme vaunuilla puistossa. Muistan vaunut, hevosen joka kulki hitaasti, ylhäällä edessä istuvan ajurin selän ja hänen korkean lakatun hattunsa ja Catherine Barkleyn istumassa vierelläni. Jos annoimme kätemme koskettaa toisiaan, vain käteni syrjänkin koskiessa häneen, me kiihotuimme. Myöhemmin kun saatoin kulkea kainalosauvoilla, menimme päivälliselle Biffiin tai Gran Italiaan ja istuimme pöydässä ulkona Gallerian pylväskäytävässä. ‒ ‒ Joimme kuivaa valkoista capria jääastiassa viilennettynä; kokeilimme tosin monia muitakin viinejä, fresaa, barberaa ja makeita valkoviinejä. 

Auvo ei kestä kauaa, sillä Frederic joutuu takaisin rintamalle. Frederic tuntee syvää velvollisuudentuntoa sotimiseen, mutta nyt kun Catherine odottaa häntä toisaalla, on Italian joukkojen perääntyminen hänelle tilaisuus päästä pois. Catherine on Henryn syy jättää jäähyväiset aseille. Seuraa pelokasta pakoilua ja uhkarohkea souturetki Sveitsin puolelle, puolueettomalle alueelle. Kaikki on jälleen hyvin, kunnes...

Hemingway on henkilöilleen säälimätön. Luulin jo paatuneeni lukijana, koska en ole aikoihin vetistellyt lukiessani, mutta nyt en välttynyt kyyneliltä. Loppu murskaa sydämiä, myös lukijan.

Tempauduin täysillä mukaan sota-ajan rakkaustarinan vaiheisiin ja nautin Hemingwayn dialogivetoisesta kerronnasta. Hemingwayn Vanhus ja meri -romaaniin verrattuna kerronta on laveampaa, mutta samaa kiireettömyyden tuntua on molemmissa. Tarina etenee omalla painollaan, mitään vyörytystä Hemingway ei harrasta. Sotakuvaus on realistisen oloista, paikoin aika sekavaakin. Yhtä paljon kuin sotaromaani on tämä kyllä rakkaustarina.

Kirjan äärellä sain itseni jälleen kerran kiinni vääristyneestä mielikuvasta: vielä kirjaa aloittaessani kuvittelin tarinan sijoittuvan Espanjan sisällissotaan. Hämmästelin hieman, kun kansien välissä sodittiinkin aivan toista sotaa. Lieveteksti olisi toki kertonut, mistä sodasta kirjassa on kyse, mutta jätän ne nykyisin usein lukematta, sillä monesti ne kertovat kirjasta liikaa.

Googlailu sitten paljasti, että Espanjan sisällissotaan Hemingwayn teoksista sijoittuukin Kenelle kellot soivat ‒ eli vielä riittää kiinnostavaa Hemingwaytä (ja vielä omasta kirjahyllystä). Molemmissa sodissa Hemingway oli mukana, ja Henryn kokemukset mukailevat ilmeisesti jotakuinkin kirjailijan omia vaiheita. Hän oli mukana räjähdysonnettomuudessa ja rakastui sairaalassa häntä hoitaneeseen sairaanhoitajaan. Mielenkiintoiselta alkoi vaikuttaa David Sandisonin kirjoittama kirjailijaelämäkerta Ernest Hemingway (Gummerus 1998), joka meni jo varaukseen kirjastosta.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena.

Helmet-lukuhaasteessakin kirjalle on sopiva rivi, nimittäin 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Kirjankansibingossa kansikuva sopii kohtaan valokuva.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Otava 2001. 366 s.
Alkuteos: Amy and Isabelle (1998).
Suom. Marja Haapio.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Viime kuussa luin Elizabeth Stroutin Tammen Keltaisessa kirjastossa tänä keväänä ilmestyneen Nimeni on Lucy Barton -romaanin, jonka tunnelma, arvoituksellisuus ja ytimekkyys tekivät minuun vaikutuksen. Koska minun oli heti pakko saada lukea lisää Stroutia, varasin Pikkukaupungin tytön kirjastosta ‒ se on toistaiseksi ainoa suomennettu teos Stroutilta uutuuskirjan lisäksi. Pikkukaupungin tyttö on Stroutin alkujaan vuonna 1998 ilmestynyt esikoisteos, joka on ilmestynyt Otavalta suomeksi 2001.

Pikkukaupungin tyttö kertoo eräästä helteisestä kesästä 1970-luvulla. Shirley Fallsin pikkukaupunkia halkoo haiseva joki, ja joen paremmalla puolella asuvat teinityttö Amy ja hänen äitinsä Isabelle. 16-vuotias Amy elää melko eristäytynyttä elämää äitinsä kanssa. Äiti on töissä tehtaan konttorissa, ja siellä myös Amyn on määrä työskennellä kesäapulaisena. Toimiston naiset muodostavat tiiviin yhteisön, johon yksinhuoltaja-Isabellen on vaikea tuntea kuuluvansa. Ulkopuolisuus johtuu hänen varautuneisuudestaan ja siitä, että hän on pomon yksityissihteeri. Myös äidin ja tyttären suhde vaikuttaa erityisen jännitteiseltä, ja syy tähän selviää lukijalle tarinan edetessä.

Äidin taustassa on jotakin hämärää ja ristiriitaista, ja hän valvoo Amyn menemisiä tarkkaan. Amy tykkää piiloutua koulussa valtavan hiuspehkonsa suojiin ja on otollista maaperää karismaattisen matematiikanopettajan huomiolle. Seuraa salaisia kohtaamisia luokkahuoneessa tuntien jälkeen ja autoretkiä sivuteille.

Suomennoksen nimi vie huomion Amyyn, kun taas alkuteoksen nimi Amy and Isabelle kuvaavasti äitiin ja tyttäreen, heidän suhteeseensa. Kyseessä on heidän tarinansa. Kertoja tarkentaa tosin heidän lisäkseen moniin pikkukaupungin henkilöihin ja tekee heistä deodoranttikokkareineen ja hengityksen hajuineen tarkkasilmäisiä huomioita. Tunnelma on painostava, ja sitä tukee historiallisen painostava helle. Kesän aikana muurit murtuvat niin äidin ja tyttären kuin Isabellen ja konttorin muiden naisten väliltä.

Nimeni on Lucy Barton on minulla vielä melko tuoreessa muistissa, joten näin paljon yhtäläisyyksiä näiden teosten välillä. Ainakin vihjaileva kirjoitustyyli sekä äidin ja tyttären monimutkainen suhde ovat keskeisiä molemmissa. Pikkukaupungin tyttö on Lucy Bartoniin verrattuna varsinainen runsaudensarvi. Kielletyn suhteen, naisten välisen ystävyyden kuvauksen ja lukuisien salaisuuksien lisäksi tarinaan mahtuvat kaverin teiniraskaus, lapsen kidnappaus ja kuohuttavat ufohavainnot. Viihdyin tämän Stroutin varhaisemmankin teoksen parissa mainiosti, mutta siitä huolimatta on pakko todeta, että Lucy Barton on monella tapaa hiotumpi versio tästä.

Elizabeth Strout on näiden kahden kirjan perusteella rynnistänyt seurattavien kirjailijoiden joukkoon. Miten mahtavaa olikaan saada Twitterissä vihiä siitä, että Stroutin suomentaminen jatkuu! Jään odottelemaan!

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 1. Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja.

Kirjankansibingossa ruksitan kirjalla kohdan nostalgia, koska suomenkielisen painoksen kannessa on henkilöauton oven lukitustappi, joka vie ajatukset vanhempiin autoihin.