Domenico Starnone: Kepponen

Kannen kuva: Dario Maglionico.

WSOY 2019. 238 s.
Alkuteos: Scherzetto (2016).
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tutustuin italialaiseen Domenico Starnoneen vuosi sitten keväällä Solmut-romaanin myötä, ja viehätyin tuosta väkevästä, vetävästä ja älykkäästä avioliiton kuvauksesta. Vielä kun karismaattinen kirjailija kertoi Kepponen-romaanistaan hauskasti HelsinkiLitissä, niin olihan tähän suomennokseen tartuttava heti tuoreeltaan.

Kepponen kertoo ikääntyneestä taiteilijasta, Daniele Mallaricosta, joka joutuu nelivuotiaan lapsenlapsensa Marion lapsenvahdiksi hieman yllättäen ja erittäin vastentahtoisesti. Danielen tytär ja vävy lähtevät seminaarimatkalle, joten pikku-Mario tarvitsee kaitsijaa. Tytär perheineen asuu isoisän lapsuudenkodissa, joten napolilaisasunto on ikääntyneelle taiteilijalle tuttu, aaveineen kaikkineen.

Isoisä on tehnyt uraa kuvataiteilijana ja kuvittajana, ja nytkin hänellä on meneillään erään Henry Jamesin novellin kuvitustyö. Se ei vain tahdo edetä. Hän alkaa epäillä omia taitojaan, eikä uusi roolikaan istu; Daniele ei oikein tunnista itseään, kun häntä kutsutaan vaariksi.

Kepposessa Starnone luo asuntoon testilaboratorion sukupolvien törmäyksen tarkasteluun. Rajatussa tilassa paikalla ovat isoisä ja poika, ajanjaksoksi on määritelty pari päivää. Isoisän raihnaisuus korostuu, kun rinnalla on kaikkeen ainakin omasta mielestään kykenevä, touhukas lapsi. Kaasuhanankin poika osaa avata eikä aamupalan kattaminen ole juttu eikä mikään. Pojalla on myös nasevia mielipiteitä isoisän töiden laadusta. Mario ottaa isoisältä luulot pois suoruudellaan, mutta pikkuvanhan tärkeilyn takana on kuitenkin vasta taaperoiän ohittanut lapsi.

Tunnelma on kuin katastrofin alla. Lukiessani arvuuttelin koko ajan, mikä on se suuri kepponen, johon tämä kaikki huipentuu. Starnone ripottelee pitkin tarinaa "ladattuja aseita": on joka paikkaan jakkaran kanssa yltävä leikki-ikäinen, jolle kaasuhanat ja liedet ovat tuttuja, on reistailevia lattiakaivoja ja jumittuva parvekkeen ovi sekä lelukasoja ympäri asuntoa. Alakerran naapuritkin ovat riidanhaluisia.

Starnone kuljettaa tarinaa taidokkaasti, ja huomasin lukevani vaarin ja pojan vaiheista jopa jännittyneenä. Kirjassa liikutaan myös kiehtovasti todellisen ja epätodellisen rajamailla, kun vaarin ja Marion leikit saavat miettimään, mikä on totta ja mikä keksittyä. Kun joutuu hevoseksi vaativan ratsastajan alle, saa urautunutkin taiteilija luomisvoimaa ja uutta näkökulmaa.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Domenico Starnone: Solmut

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2018. 191 s.
Alkuteos: Lacci (2014).
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Italialainen Domenico Starnone on naimisissa kääntäjä Anita Rajan kanssa, jonka huhutaan olevan menestyskirjailija Elena Ferranten salanimen takana. Tuntuu epäreilulta aloittaa taidokkaan ja omaäänisen romaanin arvio tällaisella huomiolla, mutta vaikea sitä on sivuuttaakaan. Juuri tämän kytköksen vuoksi nimittäin kiinnostuin Starnonesta ja Solmuista. Ja myönnettäköön samalla, että tämä ulkokirjallinen motiivi lukea teos oli sen verran heikko, että kirja jäi kuukausiksi odottamaan lukuvuoroaan.

Takakannen teksti "Solmut on kertomus avioliitosta." ei myöskään nostattanut lukuhalujani, koska olen viime aikoina lukenut niin paljon avioliittoaiheisia kirjoja. Taasko pitäisi jaksaa yksi sellainen, hohhoi. Vielä luin jostakin, että Solmut olisi kuin Elena Ferranten Hylkäämisen päivät, mutta miehen versio siitä. (Nyt kun asiaa selvittelin, niin ainakin Omppu on tehnyt blogissaan ansiokasta vertailua näiden kirjojen välillä.) Tuo Ferranten kirja teki vaikutuksen, mutta oli melkoinen pyörremyrsky tai oikeastaan vimmainen syöksykierre ‒ ja aika rankka lukukokemus, joten jälleen muut kirjat kiilasivat Solmujen ohi luettavien pinossani.

Lähestyvä Helsinki Lit tönäisi minut viimein Solmujen äärelle, ja mitä sainkaan: en todellakaan Ferrante-imussa kirjoitettua, löperöä avioliittohumppaa, sitä tavallista tarinaa, vaan väkevän, vetävän ja älykkään kuvauksen eräästä avioliitosta ja perhesuhteista. Siinä missä Ferranten avioliittokuvaus nojaa pitkälti olettamukseen, että jätetty nainen on hyvä ja pettäjämies on paha, saa Starnone näkemään samassa tarinassa useita sävyjä.

Peruskuvio Starnonella on sama kuin Ferrantella: aviomies lähtee nuoremman naisen matkaan ja nainen jää kahden lapsen, tytön ja pojan, kanssa asumaan vanhaan kotiin. Starnone levittää aikajännettä, sillä syrjähypyn jälkeisen kriisin ja asumuseron jälkeen pariskunta palaa yhteen. Tai ainakin saman katon alle. Tapahtunut jää menneisyyteen, mutta ei koskaan unohdu. Se jää luurangoksi pariskunnan kaappiin, tai oikeastaan valokuviksi kirjahyllyn koristekuutioon.

Starnone päästää ääneen useita kertojia. Mukana on tulikivenkatkuisia ja pisteliäitä petetyn naisen kirjeitä 1970-luvulta ja nykyhetkessä yhteisiä eläkepäiviä vaimonsa kanssa viettävän miehen mietteitä ja muisteloita. Lopussa näkökulma kääntyy vielä pariskunnan nyt jo aikuisiin lapsiin, kun kertojana on tytär.

Ulkoapäin katsottuna kaikki on hyvin, eikä perheen suhteissa ole enää mutkia. Totuus on kuitenkin toinen, eikä kukaan kirjan hahmoista solahda ennalta-arvattavaan rooliin, ei petetty vaimo, ei perheensä luokse palannut mies, eivät vanhempiensa ikääntymistä seuraavat lapset. Pinnan alla kuohuu, kunnes räsähtää.

Kodin tuhoutuminen, kengännauhat, oudosti nimetyn kissan katoaminen. Solmut pursuaa symboliikkaa, jota on tässä vaikea avata ilman, että paljastaisin liikaa juonesta.

Solmut piti otteessan helteisinä toukokuun päivinä.

Kirjan rakenne toimii, ja lukijaa palkitaan pikkuhiljaa, kun asioiden oikea tila alkaa paljastua. Starnone muistuttaa toistuvasti muistin heikkoudesta: kuka muistaa väärin, kun samasta tilanteesta on useita eri versioita? Vastuu painaa taakkana harteilla, niin vastuu puolisosta kuin lapsistakin. Kuviossa tuntuu unohtuvan vastuu itsestä, omasta onnellisuudesta. Missä on rehellisyys itseään kohtaan? Kaikkia kirjan henkilöiden ratkaisuja ja tekoja en ymmärrä, vaikka toisaalta käsitän, minkälaisissa olosuhteissa niihin on päädytty.

Helsinki Litissä Domenico Starnone nähdään lavalla lauantaina eli ylihuomenna, kun hän keskustelee Philip Teirin kanssa. Teirin tuotanto on minulle vierasta, mutta muistelen lukeneeni, että hänkin käsittelee teoksissaan avioliittoa. Hmm, mielenkiintoista nähdä, ottavatko kirjailijat keskustelun aiheensa kirjoistaan, vai minkälaisesta keskustelusta saamme Savoyssa nauttia. Vaikka mielenkiintoni Starnoneen kumpuaa Ferrante-huhuista, toivon silti, että tuo aihe jätetään rauhaan lauantaina. Mielestäni olisi parasta, jos Ferranten hahmo säilyttäisi salaperäisyytensä, vaikka samalla myönnän, että nämä lieveilmiöt minua kiinnostavatkin.

Vielä yksi festarikirjailijan kirjaa esittelevä juttu on luvassa huomenna!

Helmet-lukuhaastessa Solmut sopii ytimekkään nimensä vuoksi kohtaan 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana.