 |
| Kansi: Markko Taina. |
Tammi 1996. 137 s.
Alkuteos: Niederungen (1982/1984).
Suomentaja: Raija Jänicke.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.
Kuukauden nobelisti on blogissani uusi juttusarja, jonka on tarkoitus toimia minulle kannustimena lukea nobelistien kirjoja ja tietenkin kertoa näistä lukukokemuksista teille lukijoilleni. Valitsen joka kuukausi yhden kirjailijan Nobel-palkinnon voittaneiden kirjailijoiden listalta, luen häneltä vähintään yhden teoksen ja esittelen lukemani täällä blogissa. Vastaavaa juttusarjaa kirjoittaa ainakin Tarukirjan Margit, joka on esitellyt blogissaan jo lähes kuusikymmentä nobelistien teosta.
Haluan tutustua Nobel-palkinnon saaneisiin kirjailijoihin mahdollisimman laajasti ja nostaa heidän teoksiaan säännöllisesti esiin, koska nobelistit kiehtovat minua jollakin selittämättömällä tavalla. Lisäksi heidän teoksiaan on omassakin kirjahyllyssäni hieno kokoelma, kiitos keräilemäni Keltaisen kirjaston. Olen listannut kaikki nobelistit Palkitut-välilehdelle, jolta löytyvät myös linkit postauksiin, sekä aiempiin että tämän juttusarjan myötä kirjoittamiini.
Aloin miettiä juttusarjan käynnistämistä myös sen vuoksi, että nobelistit tuntuvat kiinnostavan isoa joukkoa lukijoita, ja heidän teoksiinsa tutustuminen on monella haaveena tai tavoitteena. Usein nobelistien teokset kuitenkin koetaan jollakin tapaa hankaliksi tai vaikeasti lähestyttäviksi, ja kynnys tarttua palkitun kirjailijan teokseen voi nousta yllättävän korkeaksi. Toivon, että voisin tällä juttusarjallani hieman laskea tuota rimaa, kun tuon nobelistien teoksiin tällaisen tavallisen lukijan näkökulmaa.
Herta Müller (s.1953) saa kunnian olla Kirjakimaran ensimmäinen kuukauden nobelisti. Tutusta ja turvallisesta on helppo aloittaa; luin ja bloggasin Müllerin Hengityskeinusta nelisen vuotta sitten. Tuolloin luimme kirjan vetämässäni lukupiirissä.
Müller on kotoisin saksaa puhuvalta Romanian maaseudulta. Müller on sanonut, että hänen kirjoittamisensa juuret ovat hiljaisuudessa, sillä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan kaikki asiat vaiettiin kuoliaiksi. Kun Müller ei voinut enää vaieta totalitarismin kauheuksista, hän alkoi kirjoittaa. Diktatuurissa vallalla olevaa hallintomuotoa vastaan kirjoittaminen on kuitenkin paitsi rohkeaa, myös vaarallista. Toistuvien kotietsintöjen ja tappouhkausten rasittama kirjailija pakeni vuonna 1987 Länsi-Saksaan ja on asunut Saksassa siitä lähtien.
Müllerin teosten aiheet kumpuavat usein hänen omista kokemuksistaan diktatuurisesta hallinnosta. Aiemmin lukemani Hengityskeinu perustui Müllerin ystävän tarinaan, ja nyt lukemani Matala maa puolestaan heijastelee kirjailijan lapsuudenmaisemia ja -muistoja. Bloggauksen yläosassa on alkuteoksen tiedoissa kirjalle kaksi ilmestymisvuotta; se julkaistiin ensin sensuroituna versiona vielä tuolloin kommunistisessa Romaniassa.
Novellikokoelma koostuu viidestätoista tekstistä, joista lyhyimmät ovat vain muutaman sivun mittaisia ja pisin, Matala maa, vie yli puolet teoksen sivumäärästä ja on antanut nimensä kokoelmalle. Kaikkia kokoelman tarinoita yhdistää miljöö eli svaabilainen kylä Banaatissa. Banaatin svaabilaiset ovat yksi vähemmistöryhmä Romanian saksalaisten joukossa. Alue sijaitsee nykyisessä kaakkois-Euroopassa, Romanian, Serbian ja Unkarin alueilla. Useita tarinoita yhdistää miljöön lisäksi nuoren tytön näkökulma.
Matala maa kokoelman nimenä kuvastaa hyvin tarinoiden tunnelmia, sillä melkoista matalalentoa Müller on novelleihinsa vanginnut. Synkkä kansikuvakin on teoksen hengen mukainen. Müller kuvaa novelleissaan kyläläisten arkea, joka on työntäyteistä, yksinkertaista, köyhää. Elämä on suorastaan ankeaa. On juopottelua, pettämistä, väkivaltaa. Koko suku peseytyy vuorollaan samassa kylpypaljussa, ja veden väri muuttuu jokaisen kylpijän jälkeen entistä tummemmaksi. Lapsi pakenee kurjuutta leikkeihin, ja jossakin vaiheessa kotileikissä matkitaan äidin ja isän riitoja. Äiti pesee ankeutta pois juuriharjalla lattiasta niin, että lankut lahoavat.
Aikuisten maailma on lapsen silmin nähtynä välillä käsittämätöntä. Müller sekoittaakin realistiseen kerrontatyyliinsä unikuvia, haaveita, non-senseäkin. Nämä utuiset ja mielikuvitukselliset tekstijaksot keventävät muuten kovin raskasta lukukokemusta. Esimerkiksi niminovellissa naiseksi varttuvan tytön kuolemankaipuu on sanoitettu kauniisti:
Mutta kuolema ei tullut vieläkään.
Kesä vyörytti väkevää kukantuoksuaan ylläni huojuvasta korkeasta heinikosta. Villit heinänkukat tunkeutuivat ihoni läpi. Menin joelle ja valelin vettä käsivarsilleni. Ihostani kasvoi korkeita pensaita. Minä olin kaunis suomaisema.
Kävin makaamaan korkeaan heinikkoon ja valuin hiljalleen maan sisään. Odotin että suuret piilipuut tulisivat joen yli luokseni, että ne taivuttaisivat oksansa minuun ja sirottelisivat lehtensä minuun.
Pituutensa puolesta kirjan voisi lukea yhdeltä istumalta, mutta Müllerin tyyli vastustaa tällaista lukutapaa. Ainakin minun piti lukea pysähdellen ja kertaillen. Tarinoiden välissä oli usein pidettävä taukoa. Müllerin kuvaama maailma ja hänen tyylinsä vaativat sulattelua. Kehottaisinkin lukemaan Mülleriä avoimin mielin ja ajan kanssa; teksti ei kenties heti aukene. En ahdistunut siitä, että tekstit harasivat vastaan, mutta ilottoman elämän kuvauksista ja yleisestä tunnelmasta hieman kyllä.
Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja.
