Runokirjajoulukalenteri: luukku 24 – Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja

Riemumielin huipennan runokirjajoulukalenterin Eeva Kilven varhaisimpaan runokokoelmaan. Alkujaan vuonna 1972 ilmestynyt Laulu rakkaudesta ja muita runoja sai tänä vuonna uuden painoksen. Nyt jo 96-vuotias Kilpi ja muut Eevat viettävät näin jouluaattona nimipäiväänsä – paljon onnea!

Olen vuosien varrella ihastunut Kilven monimuotoiseen tuotantoon eli runoihin, novelleihin, romaaneihin ja monenlaisiin omaelämäkerrallisiin teoksiin. Ne ovat minulle kotoisan kirjallisuutemme ydintä.

Laulu rakkaudesta -kokoelman runot kertovat rakkaudesta, naiseudesta, evakkoudesta, luontosuhteesta ja sivuavat politiikkaakin. Ne ovat suoria, elämänmakuisia. Voin kuvitella, että reilut 50 vuotta sitten on kohistu ainakin eroottisista säkeistä.

Aaton runoksi valitsin seuraavan:

 

Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä!

 

Kauneus, rakkaus ja ilo ovat kokijansa sydämestä lähtöisin. Yksi näkee kauneutta yksityiskohdissa, toinen kokee rakkautta luontoa kohtaan. Iloon ei tarvita suuria puitteita, se voi kummuta vaikka pienen pienestä onnistumisesta tai kohtaamisesta.

Kauneus, rakkaus ja ilo ovat kolmikko, joiden näkemistä ja kokemista voi harjoittaa. Ne ovat vastavoima kaikelle kurjuudelle, jota maailmassa ja omassa elämässä väistämättä kohtaamme.

Kilvelle omistettuun luukkuun päättyy tämänvuotinen runokalenterini. Enimmäkseen piilotin luukkuihin kotimaisia uudehkoja runokokoelmia, mausteeksi ripottelin joukkoon vähän käännettyä ja vanhempaa runoutta.

Kävin kolmatta kertaa joulunodotukseen runosäkein. Luukuillani haluan muistuttaa, että runous kuuluu kaikille, sen lukeminen ei vaadi ihmeitä. Pidän myös ajatuksesta, että pienellä projektillani voin tarjota runoille hippusen huomiota.

Kilven säkein kiitän kaikkia runokirjajoulukalenterini luukkuihin kurkistaneita ja toivotan rauhallista joulua! ❤️

Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja. WSOY 2024 (1. p. 1972). 96 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Ville Laihonen.

Nannan VII lukumaraton: Kirjasomettajien kesälukumaraton

Viime viikonloppuna osallistuin kirjasomettajien yhteiseen lukumaratoniin. Blogiarkistoni kertoo, että tämä oli seitsemäs lukumaratonini ja että edellisestä on kahdeksan vuotta aikaa. Jonkinlaista ikä- tai bloggauskriisiä voisi tästä kehitellä, mutta ohitan nämä numerofaktat tyynesti ja vähän naureskellen.

Tätä maratonia emännöi Kirjan jos toisenkin -blogin Jane. Ilmoittautuneita oli kourallinen, joten paljon on muuttunut siitä, kun lähtöviivalla oli 80 lukijaa.

Kesäkuiselle viikonlopulle 14.–16.6. ajoitetun yhteismaratonin säännöt olivat tällaiset:

• Lukuaikaa on maratonille varattu 24 tuntia, mutta kukaan ei estä lukemasta vaikka koko viikonloppua.
• Taukojen pitäminen on lämpimästi suositeltua, mutta ne sisältyvät kokonaisaikaan. Muista siis syödä, nukkua, ulkoilla ja lepuuttaa silmiä riittävästi, jotta lukuinto säilyy!
• Voit valita itsellesi sopivan 12, 24, 48 tai vaikka 72 tunnin ajanjakson, jonka aikana luet ja kirjaat ylös lukemiesi kirjojen sivumäärän tai kuunnellut tunnit ja pidät listaa luetuista teoksista.
• Osallistua voi bloggaajana tai muilla somealustoilla, tai ellet käytä mitään näistä, voit jättää kommentin maratonin koosteeseen ja kertoa siinä mitä luit / kuuntelit.
• Somessa voi julkaista etukäteen lukupinon esittelyä tai fiilistellä menemään maratonin aikana.
• Kaikki kirjallisuus lasketaan mukaan, niin paperisena kuin ääni- ja e-aineistonakin.
• Maratonin lopuksi on suositeltavaa julkaista koontipostaus, josta käy ilmi luettu sivumäärä tai kuunneltu aika, sekä kirjat.
• Halutessasi voit seurata muiden lukumaratonia ja tämä on toki erittäin suositeltua.
• Somessa aihetunnisteena käytössä ovat #lukumaraton ja #kesälukumaraton2024.

Epäilin etukäteen, että maratonkuntoni voi olla vähän mitä sattuu, mutta eihän tämän lukuintoa pursuilevan haasteen tarkoitus olekaan kilpailla. Päivää ennen koitosta keräsin inspiraatiopinon omasta hyllystä:

Takavuosien kokemus sai kokoamaan pinoon lyhyehköjä ja oikeasti todella kiinnostavia kirjoja. Pino oli reilu, joten valinnanvaraa jäi. Kaikkea ei ollut tarkoituskaan lukea. Tärkeintä oli, että annoin itselleni vuorokaudeksi luvan vain lukea.

Raportoin maratonini etenemistä Instagramissa tarinoissa. Inspiraatiopinosta luettavaksi päätyi viisi kirjaa. Tässä niistä jokaisesta lyhyesti:

Eeva Kilpi: Unta vain 

WSOY 2007. 192 s.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Kirsikka Mänty.

Kuuntelen paraikaa Anna-Riikka Carlsonin kirjaa Eeva Kilvestä, joten halusin Kilpeä maratonpinooni. Unta vain on kuvaus 78-vuotiaan Anna Marian itsenäisestä kesästä mökillä. Hän vähän huijaa kaikkia läheisiään ja rakastajiaan, ja hämäys onnistuu niin, että kukaan ei kesäkuukausina tule kolkuttelemaan mökin ovelle. 

Kesä on Anna Marialle luonnon havainnointia, unien ja muistojen läpikäymistä, elämän kertaamista. Anna Marian tarinassa on paljon yhtymäkohtia Eeva Kilven omaan elämään, joten väkisinkin luin sitä omaelämäkerrallisena. Kilpi on evakkotaustaisena kirjoittanut kodin jättämisestä ja Hiitolaan ikävöinnistä, nyt myös Anna Marian kokemuksena "ikävöinti uursi railoja minun sieluuni ja koversi siihen hiidenkirnuja." 

Onneksi kirja on omani, voin palata lukuisiin timanttisiin ajatuksiin ja lauseisiin uudelleen.

Helmet 2024: 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja.

* * *

Kristina Carlson: Maan ääreen

Otava 1999. 192 s.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Leena Majaniemi.

Finlandia-voittaja reilun parinkymmenen vuoden takaa vei 1800-luvun Siperiaan. "Minut murhattiin, ja minä elän." Carlsonin napakat lauseet ja värikäs kuvailu vievät omintakeista murhamysteeriä eteenpäin niin, että en malttanut taukoja pitää. Mitä kaikkea Siperia onkaan, ei vain vankeuslaitoksia.

Kesän ensimmäiset mansikat olivat aika mauttomia ja vetisiä, onneksi kirjavalinnat ovat tähän mennessä osuneet parempaan!

Helmet 2024: 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)

* * *

Mikko Räty: Borealia

Tammi 2022. 78 s.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Laura Lyytinen. 

Rädyn esikoiskokoelman sivuilla pääsee vaeltamaan läpi luonnontieteellisen museon. Neuvonnasta hyöntessaliin, lintusaliin ja niin edespäin. Runoissa on paljon osuvaa ja tunnistettavaa, kuten lapsuuden tuulilasiin liiskautuneet hyönteiset; jostakin syystä minäkin muistan ne ja ajattelin niitä lapsuuden automatkoilla paljon. Jotakin valuu myös ohitseni, mutta ei runon kuulukaan aueta kertalukemalla. 

Runoissa on välillä jänniä typografisia tehokeinoja, sanat on aseteltu esimerkiksi perhosen muotoon. Monet runot tekee mieli lukea ääneen, kuten hyönteissalissa liihottava runo, joka alkaa näin:

Työpöytäsi laveudessa lasket heteitä ja emiä, kasvojen ilmeitä 

katsot vanamonkukan lävitse siivilöityvää valoa 

ängelmällä ääneti elävää kyynelyökköstoukkaa kuin ängelmää itse

Lieveteksti kertoo, että Rädyllä on lavarunotausta. Se kuuluu runoissa. Onneksi Borealiakin on oman hyllyni aarre!

Helmet 2024: 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.

* * *

Ian McEwan: Rannalla

Otava 2007. 191 s.

Alkuteos: On Chesil Beach. Suom. Juhani Lindholm.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kannen kuva: Chris Fraser Smith.

Iltasella aloitin Ian McEwanin Rannalla ja epäilin, miten lukeminen mahtaa enää maittaa neljännen kirjan kohdalla. Jos alkaisi tökkiä, kävisin suosiolla ajoissa nukkumaan. Mitä vielä! McEwan rakentaa taidokkaasti jännitettä 1960-luvulle sijoittuvaan tarinaan: hotkaisen koko kirjan ennen kuin sammutan valot. 

Florencen ja Edwardin rakkaustarina on saamassa täyttymyksensä, kun heidät vihitään avioliittoon ja koittaa hääyö. Molemmilla on epäilyksiä ja pelkoja edessä olevasta yöstä, joka ei suju millään muotoa käsikirjoituksen mukaan. Tarina on mainio ajankuva lähihistoriasta, jolloin seksuaalisuudesta ei puhuttu ja ensimmäinen kerta kuului avioliittoon. Pidin myös tarkkanäköisyydestä, miten molempien päähenkilöiden mielenliikkeitä on kuvattu.

Helmet 2024: 29. Kirjassa valehdellaan

* * *

Hanna Weselius: Alma!

WSOY 2016. 210 s.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Martti Ruokonen.

Kahden aikakauden naisten tarinat limittyvät Weseliuksen esikoisromaanissa, joka voitti ilmestymisvuonnaan HS:n esikoiskirjapalkinnon. 

Nykyajassa Aino on kuvataiteilija, kahden lapsen lähivanhempi, jonka oma arki jää sivuseikaksi, kun hän kiinnostuu kaapattujen nigerialaistyttöjen ja sattumalta kohtaamiensa tyttöjen kohtaloista. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa säveltäjämiehensä varjossa elää vaimo Alma Mahler, muusikko itsekin. Eräänlaisena linkkinä eri aikojen taiteilijoiden välissä on lakimies, muusikko-Alman ihailija, joidenkin pelastaja. On myös pulun näkökulma, mikä tuo keitokseen ajattomuutta ja perspektiiviä.

Weselius ei selitä puhki, vaan jättää lukijalle löydettävä ja oivallettavaa. Kommentoiva kertoja muistuttaa, että tarinat ovat rakennelmia, valinnan tulos eivätkä koskaan täydellisiä: "Emme näe, mitä nyt varsinaisesti tapahtuu." 

Alma! toimii loistavasti kertarykäisyllä luettuna – jotenkin luulen, että moniin lukuhetkiin tauotettuna olisin eksynyt kerroksiin.

Helmet 2024: 38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet.

* * *

24 tunnin lukemisen jälkeen ylitin maaliviivan! Luettuja sivuja kertyi yhteensä 863. 

En asettanut sivumäärätavoitteita, ajatukseni oli ainoastaan nauttia rauhassa kirjojen seurasta. Tavoite täyttyi, sillä missään vaiheessa lukeminen ei maistunut suorittamiselta. Maratonvuorokauteeni mahtui pelkän lukemisen lisäksi ruokataukoja, kasvihuoneen tomaattien sidontaa, koiralenkkejä ja kunnon yöunet. 

Keskittyminen syveni, mitä pidempään antauduin lukemiselle. Löysin lukumaratonin taian vuosien tauon jälkeen. Kiitos vielä Janelle maratonin järjestämisestä!

Runokirjajoulukalenteri: luukku 20 – Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä

Runokirjajoulukalenterin kahdeskymmenes luukku on varattu Eeva Kilvelle, jo 94 vuoden ikään ehtineelle runoilijalle ja romaanikirjailijalle.

Runokokoelma Kiitos eilisestä on vuodelta 1996, mutta voisi olla tältä vuosikymmeneltä, niin ajankohtaisia kaikuja on Kilven ajatuksissa esimerkiksi vanhustenhoidosta, sodasta ja luontokadosta. Kai ongelmat vain pysyvät samoina vuosikymmenestä toiseen, vaikka vaikuttavat sillä hetkellä uusilta.

Kokoelma tuntuu sisarteokselta viime vuonna ilmestyneelle Valkoiselle muistikirjalle, koska molemmissa pohdituttavat äidin kuolema, ikääntyminen, rakkaussuhteet ja eläimet.

Otteeksi nappasin kolmannen osan jaksosta, jonka otsikko on Sarja vanhainkodista:

Kuultaa talvipäivä. Ruokailee lintu.
Ohutta, kuivaa lunta kantaa oksa.
Lähestyy hämärä. Päivä tyytyy
nöyrästi olemaan lyhyt.
Hiljaisuutta on helppo hengittää.
Tikittää kello.

Venäjällä on vaalit.
Meidänkin kohtalomme punnitaan.

Kilven runoissa minua viehättävät arkisuus, ja se, miten tarkoista havainnoista piirtyy eläviä maisemia. Arkisuus ei ole latteaa, vaan kaunista, rosoista, tohveleita ja intohimoa, oivalluksia. Yksinkertaisen oloinen runo voi kätkeä taakseen monia merkityksiä.

Päivän runossa hiljaisuus antaa hengitystilaa, mutta se paljastaa tikityksen, jossa voi aistia uhkaa. Hiljaisuus on siis pelastus, taustamelu häivyttäisi vaaran. Mitä kaikkea ympäröivästä maailmasta ja itsestään voi kuulla ja oppia, kun rauhoittuu hiljaisuuteen?

Runossa eletään talvea, jolloin päivä joutuu nöyrtymään lyhyyteensä. Kuten hiljaisuudella, myös pimeydellä on kahdet kasvot: yksille se tarkoittaa turvaa, toisille pelkoja.

Maailman tilanne ja poliittiset käänteet ovat Kilvellä usein läsnä. Naapurimaan tilanne huolettaa runoilijaa jo 90-luvulla. Tai pitäisi varmaan sanoa edelleen, sillä tuo huoli ei varmasti koskaan ole jättänyt rauhaan Hiitolasta, Laatokan Karjalasta kotoisin olevaa evakkoa.

WSOY 1996. 126 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Kirsikka Mänty.

Omaa elämäänsä perkaamassa – Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja

Kansi: Raimo Raatikainen.

WSOY 1995 (1. p. 1978). 239 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

En voi kirjoittaa Eeva Kilven Naisen päiväkirjasta ilman, että kirjoittaisin Ohtakarista ja Progoffista. Kirja matkasi mukanani, kun lähdin elokuun alussa neljäksi päiväksi Progoff-kirjoitusretriitille Ohtakariin, Lohtajalle. Nykyään Kokkolaan kuuluva Ohtakari on kalastajakylä ja pieni saari, jonne pääsee maasiltaa pitkin. Progoff taas on amerikkalaisen psykoterapeutin Ira Progoffin elämäntyönään kehittämä päiväkirjamenetelmä, jossa pyritään syvempään itsetuntemukseen ohjatun, intensiivisen kirjoittamisen kautta. 

Progoff-metodiin ei kuulu jakaminen, vaan jokainen kirjoittaa itselleen. Ajatuksena on pysähtyä oman elämänsä äärelle, tehdä valintansa ja kokemuksensa itselleen näkyviksi strukturoitujen tehtävien avulla. 

Majoituimme Ohtakarin leirikeskuksessa, ja päiväohjelmaamme kuului kokonaisina päivinä jopa kolme kirjoitussessiota. Sään salliessa etsiydyimme ulos kirjoittamaan, rannan muhkeat kivipaadet houkuttelivat monia. Merimaisemassa oli hyvä lepuuttaa silmiään, kun perkasi ajatuksiaan ja elämäänsä.

Vapaalla ajalla tutuksi tulivat luontopolut, hiekkadyynit, rantasaunan pehmeät löylyt. Pookia katselin vain maankamaralta, sen jyrkät portaat eivät huimauksesta kärsivää kiinnostaneet. Saaren kalastusmuseossa kuulin vanhan meren vaaroista, kalastajien ja luotsien kohtaloista, siikavellin saloista ja seilipaattien ominaisuuksista.

Kilven Naisen päiväkirja oli iltakirjani kurssilla, päivisin aikaa lukemiselle ei juuri jäänyt. Päiväkirjassaan Kilpi avaa kirjoittamistaan ja itsenäistä elämäänsä, joka välillä kääntyy yksinäisyydeksi. Hän pohtii suhdetta aikuisiin poikiinsa ja äitinä olemisen vaikeutta. Äitinä olen hirvittävä.

Kilpi kuvaa avoimesti suhteitaan ja seksuaalisuuttaan, mikä on epäilemättä kohahduttanut kirjan ilmestymisaikaan 1970-luvulla. Joidenkin iltojen jälkeen on huuli halki, leuka ruvella ja vaikea kävellä. Illalla poikamiehen lailla käyttäytyneet miehet saattavat aamulla kaivaa perhekuvan lompakostaan.

Päiväkirja kattaa ajanjakson keväästä syksyyn. Työn alla kirjailijalla on uusi teos, jonka äärellä välillä luovuus kukkii, toisinaan takkuaa pahasti. 

Sanat eivät antaudu; eivät kiinnosta eivätkä elä, jos pakotan niitä esiin väkisin. Ne ovat kuin kaloja jotka vain jurnottavat, eivät liiku, eivät poukkoile, syö eivätkä välähtele. Mikä kumma jähmeys minun mieltäni vaivaa? Jospa minun aivoissani on vikaa, vaikka se ei missään tutkimuksissa näy?

Olen harjoittanut viime aikoina käsin kirjoittamisen lihaksiani, joten neljän päivän Progoff-kynäily ei saanut kättä kramppiin, aivot kyllä. Kirjoittaminen luisti, tehtävänannot olivat inspiroivia, mutta mikä väsymys sessioita seurasikaan! Yksi jos toinenkin kurssilainen torkkui tauoilla huoneissaan. Mielenkiintoisesti Kilpikin pohtii kirjoittamisen yhteyksiä kehollisuuteen:

Merkillinen päivä. Tuo kirjoittaminen minua sittenkin eniten ihmetyttää. Ei ole mitään sääntöjä kirjoittamiselle. Ei edes fyysinen hyvinvointi ole sen edellytys.

Kilven suora ja rehellisen tuntuinen teksti tuo kirjailijan lähelle, ja tunnistan viimevuotisista muistikirja-teoksistaan tutun naisen. 

Kilven päiväkirja toimi eräänlaisena keskustelukumppaninani Ohtakarissa, koska omia päiväkirjatekstejä ei jaettu tai sen kummemmin käsitelty. Kilven unet, muistot ja valinnat resonoivat, kun juuri pohdin omiani. Kilpi sattumoisin kiteyttää Progoff-retriitin jälkeisiä tuntojani: 

Muistiinpanojen kirjoittaminen on kuin tekisi suursiivoa pääkopassaan. 

Jos jotakuta vähänkin kiinnostaa oman pääkopan suursiivous kirjoittamalla, suosittelen hakeutumaan Progoff-kurssille. Pidempien retriittien lisäksi tarjolla on ollut ainakin viikonlopputoteutuksia ja etäversioita. Tulevista kursseista voi löytää tietoa esimerkiksi Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen sivuilta. 

Helmet 2022: 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja.

Lauantain lyhärit: Yhden illan kirjoja

Alkutalven aikana luettavakseni on päätynyt useampi kirja, jotka olen hotkaissut yhden illan aikana. Nopea lukija voi toki lukea vaikka monisataasivuisen romaanin yhdessä illassa, mutta siitä ei ole nyt kyse. Alla esittelemäni muistelmat ja satu ovat tavallisen lukijan luettavissa yhdessä illassa – ja vieläpä ilman kiirettä. 

Kilven, Pääskysaaren ja Somersalon teoksista voisi kenties löytää muitakin yhdistäviä tekijöitä kuin pituuden, mutta tällä kertaa nimeän kaikkia yhdistäväksi tekijäksi suppeahkon sivumäärän. Kolmikon kaksi ensimmäistä kirjaa olen postannut Instaan jo aiemmin.

Eeva Kilpi: Valkoinen muistikirja

Kansi: Mika Tuominen.
WSOY 2021. 78 s. Lainasin kirjastosta.

Rakastin Eeva Kilven kahta edellistä muistelukirjaa, Punaista muistikirjaa ja Sinistä muistikirjaa. Nyt kolmikkoa täydentämään on ilmestynyt Valkoinen muistikirja, joka jatkaa muistikirjojen sarjaa samalla aforistisella tyylillä ja tarkalla katseella.

Valkoisen muistikirjan merkinnät ovat loppuvuodelta 1999. Vuonna 1928 syntynyt kirjailija oli tuolloin 71-vuotias. Kilpi kirjaa havaintoja ympärillään olevista ihmisistä, heidän mielipiteistään, maailmanmenosta ja omista tuntemuksistaan. Eletään vielä markka-aikaa, ja Putin on vasta nousemassa valtaan. Tekniset laitteet veivät jo tuolloin liikaa ihmisen huomiota.

Kilpi suree kaksi vuotta aiemmin kuollutta poikaansa, eikä suru äidinkään kuolemasta ole vielä hellittänyt, saati sodan muistot. Mieleen nousee Han Kangin Valkoinen kirja, jossa myös suru saa valkoisen värin.

Iloa elämään tuovat lapsenlapset, eläimet ja rakastettu, jonka kanssa käyty fyysinen kohtaaminen vaatii iänmukaisen toipumisajan.

Minähän alan olla jo pelastunut miehiltä tänne vanhuuteeni – paitsi siltä yhdeltä, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan.

Kilpi kirjoittaa terävästi arkisista huomioistaan, joissa on koko elämän kirjo rakkaudesta kuolemaan, surusta toivoon.

Kun en kuollutkaan,
on jatkettava rakastamista,
on jatkettava huolen kantamista,
on jatkettava muuttamista.

Helmet 2021 -haasteessa kirja sopii minulla kohtaan 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi, koska minäkin tykkään kirjata muistikirjaani arkisia havaintoja. 

* * * 

Jenni Pääskysaari: Mielen maantiede

Kansi: Piia Aho.
Otava 2021. 207 s. Arvostelukappale.

Mielen maantiede on Jenni Pääskysaaren huumorin sävyttämä lapsuus- ja nuoruusmuistelo, jonka miljöönä on vantaalainen lähiö Korso.

Nuorten vanhempien snagari-rakkaudesta syntyy ihan onnellinen perhe, ja perheen esikoinen, hyvin kirjailijan kaltainen vuonna 1975 syntynyt tyttö, toimii kirjan minäkertojana.

Kertoja käy läpi discot, ihastumiset, oudot opettajat, ekat kännit, hitaasti kasvavat rinnat. Kasaria kun eletään, on kajalia, otsatukan etuheitot ja pullollinen lakkaa. KISS vie nuoren tytön sydämen.

Lukijalle välittyy teatteriharrastuksen tärkeys, ulkopuolisuuden tunne riparilla ja se, miten raastavaa on erota rakkaasta ystävästä. Nuoruuden kokemuksissa on paljon samastuttavaa, vaikka oman nuoruutensa olisikin elänyt eri vuosikymmenellä ja eri miljöössä.

Kirja saa naurahtelemaan, sillä Pääskysaari katsoo nuorta itseään ja tämän kasvuiän kriisejä pilke silmäkulmassa. Välillä on kuitenkin vakavoiduttava, kun kuvaan tulee väkivaltaa ja turvattomuutta.

Kirja on yhden illan lukutrippi Pääskysaaren varmasti värittämään lapsuuteen ja nuoruuteen, jota lukiessa muistuvat mieleen oma lapsuudenlähiö (joka sijaitsi kertojan parjaamassa Espoossa), koulukaverit ja toilailut.

Helmet 2021: 19. Kirjassa leikitään.

* * * 

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Kansi: Onni Mansnerus.
WSOY:n äänikirja vuodelta 2017. BookBeat.
Lukija: Seela Sella. Kesto 3 t 56 min.
 

Joulun alla tonttupuuhien lomassa kuuntelin yhtenä iltana Somersalon satuklassikon Mestaritontun seikkailut Seela Sellan lukemana. Voi olla, että olen kuullut tai lukenut tämän vuonna 1919 ilmestyneen sadun joskus lapsena, mutta muistikuvia tarinasta minulla ei ollut.

Päähenkilö on 900-vuotias Mestaritonttu, joka kohteluunsa suivaantuneena lähtee Satumaasta ja päätyy vaiheikkaaseen seikkailuun. Hän ajautuu pelastamaan kuninkaantytärtä haltioiden kynsistä ja prinsessaa Ahdin valtakunnasta. 

Seikkailunsa aikana Mestaritonttu kohtaa muun muassa noitia, lohikäärmeen, merenneitoja ja kuninkaanpojan, ja tapahtumat vyöryvät Kyöpelinvuorelta merenväen maailmaan. Milloin ratsastetaan luudilla, milloin sukelletaan aaltojen syvyyksiin. Apuna on näkymättömyyden takaava hämäränhuntu ja erilaisia taikakaluja.

Somersalon loihtimaa tarinaa tähditti varsinainen satuhahmojen kavalkadi, ja se yllätti minut vauhdikkuudellaan. Saduille tyypilliseen tapaan mukana on hyvän ja pahan taistelua, taikuutta ja neitojen pelastamista. Luontokuvaukset ovat kauniita.

Seela Sella lukee sadun ilmeikkäästi hahmojen repliikkeihin eläytyen. Alussa olin tästä vähän hämilläni, koska olen tottunut äänikirjoissa neutraaliin luetaan. Satuun tällainen hahmoihin eläytyminen kuitenkin sopii, ainoastaan lukijan niiskautukset ja nielaisut hieman häiritsivät.

Mestaritontun seikkailut on itsenäinen jatko-osa Päivikin satu -teokselle.

Helmet 2021: 42. Satukirja.

Eeva Kilpi: Punainen muistikirja

Kansi: Mika Tuominen.

WSOY 2019. 96 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Eeva Kilven keväällä ilmestynyt Sininen muistikirja käsitteli ikääntymistä ja perhesuhteita, nyt päähuomio on mökkielämän kuvauksessa ja luontohavainnoissa. Toki ikääntyminen ja perhesuhteet ovat keskeisiä tämänkin muistikirjan merkinnöissä, eihän niitä yli 90-vuotias perheensä avusta riippuvainen voi muusta elämästä erottaakaan.

Kilpi kuvaa mökkielämää kylmän ja sateisen alkukesän luonnon keskellä. Koleus rassaa, auringonpilkahdukset ovat ilon aiheita. Kirjailija kirjaa muistiin tunnistamiaan lintuja ja kuvailee, miten kuninkaalliset kauriit vierailevat pihapiirissä. Myöhemmin kesällä päänvaivaa aiheuttaa murhaava helle.

Kilpi nauttii hiljaisuudesta ja erakkoudesta. Rauhan rikkovat uutiset, joita on pakko seurata, vaikka niiden sisältö ahdistaa. Maailman tila synkentää mieltä. Kilpi on kokenut sodan, joten hänen on vaikea ymmärtää sotimista ja sitä, miten ihmiskunta toistaa samoja kauheuksia. Eikö Israelkaan ole oppinut mitään holokaustihistoriastaan?

Merkinnöistä välittyy voimien hiipuminen. Kirjailija tunnistaa omat rajansa ja niissä päivien vaihtelut. Jonakin päivänä ei ole voimia edes kävellä rantaan uimaan. Vaikka voimat ehtyvät, ei pilke silmäkulmassa sammu. Kilpi iloitsee lasillisesta olutta tai siideriä ja haaveilee paikalle porhaltavasta prinssistä.

Tekstissä on muistikirjan tuntua, se on toisteista ja ajatusten kehät näkyvät. Samat asiat askarruttavat päivästä toiseen. Kirjoittaminen on kirjailijalle luonnollinen tapa käsitellä maailman tapahtumia ja oman elämän kysymyksiä.

Me pysymme ehkä juuri kirjallisuuden avulla tolkuissamme. Ja ehkä juuri nimenomaan kirjoittamalla.

Kilven kirjoittamisessa minua viehättää suoruus ja rehellisyys ja se, miten hän yhdistää pohdinnoissaan koko eletyn elämän tähän hetkeen.

Helmet-lukuhaaste: 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja

Kansi: Mika Tuominen.

WSOY 2019. 103 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Eeva Kilven lapsenlapseltaan saama käsinsidottu muistikirja täyttyy lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä, jotka ovat kuin mietelauseita tai runoja. Kirjailija tekee merkintöjä muistikirjaan parinkymmenen vuoden ajan; Sohvi antoi sen lahjaksi jouluna 1999 ja tuorein merkintä on viime vuodelta. Aivan kuin muistikirja olisi ollut hukassa välillä, sillä merkintöjen välillä on joskus vuosienkin aikahyppyjä.

Kilpi pohtii teksteissään erityisesti ikääntymistä, perhesuhteita ja rakkautta. Vanhuus on tuonut mukanaan erilaisia kremppoja: milloin paleltaa ja milloin sydämentykytykset kestävät useita vuorokausia. Lapset ovat jo aikuisia ja heihin on hyvät välit, mutta kirjailijan kaipaamiksi keskustelukumppaneiksi heistä ei ole.

Kirjoittaja ikävöi tiivistä ydinperheaikaa ja murehtii vanhuuden yksinäisyyttä. Hän analysoi toistuvasti ikävöinnin ja kaipauksen eroa. Myös kirjailijuuden pohdintoja mahtuu mukaan. Kilpi kertoo, miten kirjailija usein tuomitaan itsekkääksi, mutta hän itse korostaa olevansa havainnoija.

Vuonna 1928 syntynyt Kilpi tunnetaan erityisesti hänen evakkouttaan käsittelevistä kirjoistaan, ja sodan vaikutukset näkyvät tässäkin kirjassa. Sota aikanaan rikkoi jotakin perustavanlaatuista, jota aika ei ole kyennyt korjaamaan. Minäkin olen tähän mennessä tutustunut Kilven tuotantoon lähinnä evakkomuistelmien kautta, mutta nyt aloin kiinnostua muustakin tuotannosta. 

Tämän Sinisen muistikirjan luettuani huomasin, että syksyllä Kilveltä ilmestyy seuraava teos, Punainen muistikirja. Siihen on koottu kirjailijan muistiinpanoja hänen kesäpaikaltaan ja aiheina ovat luonto ja elossa oleminen. Mahtavaa! Näin syksyn lukulista alkaa pikkuhiljaa hahmottua.

Helmet-lukuhaaste: 36. Kirjassa ollaan yksin.

Huhtikuun luetut

Huhtikuu oli hurjan antoisa lukukuukausi! Ehdin lukea ja blogata jopa kahdeksasta kirjasta, mikä on minulle paljon. Yhtään suurta pettymystä kahdeksikkoon ei mahtunut, mutta sitäkin useampi positiivinen yllätys.

Tässä ensin muutama pikaesittely kirjoista, joista ei tahdo syntyä omaa postaustaan. Niiden jälkeen on linkkilista huhtikuussa bloggaamiini kirjoihin.

Bloggaamattomat

Hanna Tuuri: Ranta (2015) (285 s.)

Kustantaja: Otava.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Ranta sijoittuu talouskriisin kourissa kärvistelevään Irlantiin. Nora, Jim ja Seamus olivat nuorena tiivis kolmikko, mutta elämä vei heidät eri suuntiin. He ovat nyt kolmikymppisiä. Nora on arkkitehti, jolla on on mies ja lapsia, Seamus taas elättää itsensä hieman kyseenalaisin keinoin. Jim puolestaan ei ole asettunut oikein mihinkään. Kolmikon tiet risteävät jälleen sairaalavuoteen äärellä, kun Jim on hakattu sairaalakuntoon syrjäisellä kujalla.

Tuurin punoma tarina käsittelee nykyihmisen paineita, tasapainottelua työn ja perheen välillä, aikuistumisen haasteita ja vastuun ottamista. Muistojen ja menneisyyden painolasti on joskus liian raskas kantaa. Pidin ihmisen ja luonnon suhteen kuvauksesta ja siitä, miten meri on kirjassa vahvasti läsnä.

Halusin lukea Hanna Tuurin uusimman romaanin, koska hänen isänsä Antti Tuuri on yksi lempikirjailijoistani. Uteliaisuus ja kokeilunhalu eivät olleet nostaneet odotuksiani järin korkealle, joten en joutunut myöskään pettymään. Tuurin Ranta on sujuvasti kirjoitettu ja juoneltaan kelpo kirja, mutta mikään siitä ei onnistunut nostamaan lukukokemustani ihan kiva -tasoa ylemmäs. En saanut tarinasta riittävästi otetta.

* * *

Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla (2013) (8 t 9 min)

Kustantaja: Atena / BTJ.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Timo Mänttäri.

Schmitz on Saksasta Suomeen muuttanut yliopisto-opettaja, joka tarkastelee kirjassaan Suomea ja suomalaisia pilke silmäkulmassa. Kirjan Hermann päättää haluta suomalaiseksi, onhan hän asunut täällä vuosikausia ja hänellä on suomalainen vaimo. Kielikin sujuu. Virallisesti kansalaisuuteen ei vaadita kuin kielikoe ja byrokratiaa, mutta mies haluaa muuttua suomalaiseksi myös kokemuksiltaan ja mieleltään.

Schmitz selostaa Hermannin hupaisia ja irvokkaitakin kokeiluja tangon, viinan, hernekeiton ja monen muun perisuomalaiseksi katsotun asian parissa. Hermann todella laittaa itsensä peliin, ja Suomi-kliseet saavat aivan uusia ulottuvuuksia. Hernekeiton hajuinen Wunderbaum – ei kai sellaisia oikeasti ole olemassa?

Äänikirja hieman arvelutti aluksi: voiko aiheesta kirjoittaa mitään mielenkiintoista, onko tämä täynnä vanhoja vitsejä? Epäilyni olivat turhia, sillä pian Schmitzin jutustelevan asiallinen tyyli oli tehnyt vaikutuksen. Hermannille sattuu ylilyöntejä suomalaisuuskokeiluissaan, mutta kirja on silti tahdikas ja hupailu pysyy hyvän maun rajoissa. Kirjalla on myös vakavampi sanoma: maahanmuuttajan asema ei aina ole ongelmaton, vaikka henkilö olisi kuinka motivoitunut ja työteliäs. Schmitzin pisteliään tarkkoja huomioita suomalaisista on myös mielenkiintoista lukea.

* * *

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika (1990) (6 t)

Lukija: Liisi Tandefelt.

Kustantaja: WSOY.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuuntelin Eeva Kilven muistelmien ensimmäisen osan Talvisodan aika: lapsuusmuistelma melkein pari vuotta sitten ja ihastuin sen välittömään ja koskettavaan kerrontaan. Siksi hämmästyinkin kovin, kun tämä jatko-osan ei ollut lainkaan niin elävä ja mieleenpainuva. Ensimmäisestä osasta muistan kohtia vieläkin, mutta Välirauhasta tuskin jää niin vahvoja muistoja.

Välirauhan aika oli Eeva Kilven elämässä pirstaleista ja epävakaata, mikä heijastuu luonnollisesti muistelmaan. Karjalasta evakkoon lähtenyt perhe on asettunut Imatran lähistölle, missä uusi raja kulkee niin lähellä, että päivässä voisi kävellä entiseen kotiin Hiitolaan. Kilven ikävä entisille kotiseuduille on suuri, ja toinen ikävän kohde on perhe. Eeva asuu vuoroin eri sukulaisten luona, jotta voisi käydä koulua, ja ikävöi suuresti kotiväkeään. Ikävä äityy ajoittain niin kovaksi, että se tuntuu fyysisenä kipuna ja muina oireina.

Vaikka muistelmatrilogian toinen osa ei yltänyt ensimmäisen tasolle, niin aion kuitenkin kuunnella jossakin vaiheessa päätösosan Jatkosodan aika.

* * *

Blogatut

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (2009) 203 s.

Audrey Magee: Sopimus (2013) 332 s.

Ian McEwan: Lapsen oikeus (2014) 223 s.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014) 246 s.

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani (2013) 125 s.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (1996) 359 s.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James (2015) 333 s.

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika (2013) 348 s.


Huhtikuun kirjoissa on yhteensä 2454 sivua, ja äänikirjoja kuuntelin yhteensä 14 tuntia 9 minuuttia.

Kuukauden huippu oli Audrey Mageen Sopimus. Uusia, mielenkiintoisia kirjailijasuosikkeja löysin huhtikuussa kaksi: Ian McEwanin ja Joni Skiftesvikin. Molemmat ovat kirjailijoina konkareita, joten tuotantokin on mittava, ja aion ehdoottomasti tutustua kummankin kirjoihin tarkemmin.

Toukokuussa olen menossa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareille, joilla esiintyvien kirjailijoiden kirjoja luen nyt tapahtuman alla. Huhtikuussa tutustuin Emma Hooperin esikoiseen ja Carl-Johan Vallgrenin jännäriin. Odotan niin tuota tapahtumaa!

Hauskaa ja iloista vappua kaikille lukijoilleni! 

Eeva Kilpi: Talvisodan aika (1989)

Äänikirja.

Lukija: Liisi Tandefelt.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: 6 t 48 min.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällys: Raimo Raatikainen.

Eeva Kilpi on kirjoittanut kolme omaelämäkerrallista teosta, joissa hän kuvaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sota-ajan Suomessa. Talvisodan aika: lapsuusmuistelma aloittaa Kilven muistelmien sarjan.

Tulee sota. Nämä isän sanat tarkoittavat, että se hirvein ja kamalin mahdollinen asia on todella tapahtumassa. Kilpi on 11-vuotias, kun Talvisota syttyy. Hän asuu perheineen Karjalassa, Hiitolassa. 

Sodan myötä arkeen tulevat lakanasta kyhätyt lumipuvut, ilmahälytykset, kaasuharjoitukset, pilvettömän taivaan vaarallisuus, lentokoneista putoavat pommit. Pilvinen tai lumituiskuinen sää taas tarkoittaa hetken turvaa; pommikoneet eivät sellaisella kelillä lentäisi.

Kilpi kuvaa elävästi lapsen näkökulmasta pelottavia vaiheita Talvisodan aikana. Nuori tyttö tuntee itsensä  voimattomaksi sodan keskellä ja rukoilee paljon. Lapsen hätä ja avuttomuus ovat viiltäviä: Tietävätkö aikusetkaan, mitä oikeasti tapahtuu? Voiko aikuisten sanaan enää luottaa? 

Kilpi kokoaa tarinaa muistojensa palasista. Hän tekee selväksi, että voi muistaa väärin tai vain luulla muistavansa jotakin: ehkä jokin pätkä tarinaa onkin jonkin toisen kertomaa ja muistamaa. Tällä ei ole väliä, sillä sehän on muistelmien ominaispiirre, siis se, ettei mitään voi dokumentoida muistinsa varassa täydellisesti.

Omilta kotiseuduiltaan ja juuriltaan lähteminen pakon edessä jättää ihmiseen ikävän lisäksi elinikäiset traumat. Evakkous on kirvelevä haava. Erityisen mielenkiintoista ja myös koskettavaa kuunneltavaa Kilven teos oli siksi, että omat isovanhempani ovat kotoisin luovutetusta Karjalasta.

Liisi Tandefeltin ääni istuu tarinaan loistavasti, vanhemman naisen ääni tukee tukee muistelemista.