torstai 31. joulukuuta 2020

Katsaus vuoteen 2020

Koronavuoden vuosikatsauksessa en pääse muistelemaan kirjamessuja tai muita kulttuuririentoja – toivottavasti nämä ihanuudet ovat osa arkea taas ensi vuonna. 

Tämän erikoisen vuoden vuosikooste poikkeaa muutenkin hieman aiemmista. Vuoden lopussa olen tavannut käydä läpi tilastoja, mutta nyt keskityn fiiliksiin, se tuntuu tärkeämmältä.

Päättynyt vuosi on ollut minulle, kuten monille muillekin, tunteiden vuoristorataa. Vuosi alkoi junareissulla Espanjaan ja ihanalla kuukaudella etelän auringossa. 


Espanjan arkeen kuuluivat piipahdukset pesulassa.
Kirjan kanssa tietenkin.

Reissun jälkeen oli vuorossa helmikuu sitkeän flunssan kourissa (koronaa, ehkä, kukaan ei enää jälkikäteen voi tietää). Maaliskuussa alkoi mökkikausi, kevään koronarajoitukset ja miehen tähän päivään saakka jatkunut etätyö. 

Etsin töitä, mutta eihän kukaan pandemian jyllätessä palkkaa ketään. Vihdoin Kirkkonummen kirjastossa aukesi kahdeksan vuotta odottamani kirjastonhoitajan vakipaikka, jonka onnekseni myös sain.

Työn alkua odotellessa puutarha rönsysi, rehotti ja tarjosi satoa. 




Oli ihanat kevät ja kesä saaressa, aikaa. Kirjoja, joogaa ulkona, aurinkoa. 


Uskollinen kaveri, myös joogassa.



Elokuussa huolettomat kesäpäivät saaressa unohtuivat silmänräpäyksessä, kun hyppäsin suoraan kirjaston muuttoarkeen.



Melkoinen rypistys töissä vaati vastapainoksi viikonloppuisin löysäilyä. Ja lukemista. 




Syksyn edetessä sain vielä viettää yhden kokonaisen viikon saaressa Elli-koiran kanssa. Tein kirjoittamisen opintoja, kävelin metsässä, luin. Kokeilin myös metsässä lukemista ja kirjoittamista, siihen aurinkoisen loppusyksyn päivät olivat ihania. 




Kirjasto saatiin muutettua. Hieno, uljas kirjastotalo Fyyri avattiin lokakuun alussa. Päivystän Fyyrissä lähinnä aikuisten osastolla, joka on niin ylväs ja kaunis, että asiakkaiden kanssa kuorossa ihastelimme sitä pitkin syksyä.



 


Menoa ja meininkiä Fyyrissä riitti, kunnes korona sulki talon asiakkailta lähes kokonaan. 

Viimeisin vaihe on ollut vähentää asiakkaiden liikkumista kirjastossa, kun vain varausten nouto ja ripeä asiointi ovat olleet mahdollisia. 

Lastenosaston maskotti Lokke Måsartkin joutuu viettämään pimeitä talvi-iltoja yksin hiljaisessa ja pimeässä kirjastotalon kahvila Messissä. 




Kuvat päättyvän vuoden varrelta olisivat vielä vuosi sitten tuntuneet scifiltä. Ensin tuli töissä käyttöön visiiri, sitten maski. 



Turvaväleistä ollaan tarkkoja, käsidesiä kuluu, asiakkaat kohdataan pleksin läpi. Poissa ovat spontaanit kohtaamiset, yhteiset tutkimusretket hyllyjen väleissä, lukupiirit. 



Ensi vuodesta toivon parempaa ja energisempää, myös blogin suhteen. Jatkan kirjoittamisen opintoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa aineopintoihin, joten hieman varauksella suunnittelen blogin tulevaisuutta. Toisaalta kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista. 

Vuosi sitten pääsin vaihtamaan vuotta muutoksen tunnelmissa, kun tein matkaa Espanjaan. Muutoksen tuulet kutittelevat nytkin, sillä edessä on muutto työpaikkakunnalle. Kerrostalo Espoossa vaihtuu maaseudun rauhaan Kirkkonummella. 

Pikkuhiljaa käynnistelemme miehen kanssa muuttopuuhia, uuteen kotiin olisi tarkoitus päästä tammikuun lopussa. Kirjaston muutto on sen verran tuoreessa muistissa, että tämä ei tunnu missään. Nyt on kyse kymmenistä laatikoista, ei tuhansista. 

Uusi vuosi tuo jälleen eräänlaisen uuden alun  – ja toivottavasti tavallisemman arjen.

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni!

keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Helmet-lukuhaasteen 2020 loppukiri



Helmet-lukuhaaste ensi vuodelle on jo julkaistu, ja mieleni jo eksyy suunnittelemaan haastekohtiin sopivaa luettavaa. Kuinka monta osumaa saisin oman hyllyni kirjoilla? Entä mihin kohtiin eniten odottamani kevään uutuudet mahtaisivat sopia?

Vielä ennen kuin syvennyn vuoden 2021 haasteeseen otin loppukirin tämän vuoden haasteen kanssa ja sain kuin sainkin kaikki 50 haastekohtaa täyteen ihan loppumetreillä. 

Alla on muutaman virkkeen esittelyt vielä toistaiseksi bloggaamattomista haastekirjoista. Kaikki kirjat eivät näy yllä olevassa kuvassa, koska osan olen jo palauttanut kirjastoon enkä oikein osaa kuvata e-kirjoja. Halusin kirjata muistiin näitä yllättäviäkin lukukokemuksia, vaikka sitten lyhyesti ja vähin kuvin.


2. Iloinen kirja: Jarmo Lehtinen: Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa


Maagis-realistinen ajatusleikki tuo hymyn huulille. Gottfried-koira päättää ottaa itselleen ihmisen ja löytääkin sopivan miehen puiston penkiltä. Gottfried kysyy ja kyseenalaistaa ja saa miehen katsomaan elämäänsä ja maailmaa eri kulmista. Keskustelua syntyy niin snookerista kuin perhosvaikutuksesta. Harmi vain, ettei Gottfried näyttäydy kuin miehelle.


5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Niillas Holmberg: Jalkapohja


Kauniisti ja omaleimaisesti taitettu runokokoelma muistuttaa runojen lukemisen ihanuudesta ja vaikeudesta. Luonto ja vuodenajat ovat läsnä, kai, tuntuvat jalkapohjan alla, ehkä. Ajatukseni eivät pysyneet kasassa, mutta aloin odottaa Holmbergin alkuvuodesta ilmestyvää esikoisromaania. 


10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa: Steinunn Sigurðardóttir: Heida: lammaspaimen maailman laidalta


Islantilainen Heida on entinen malli, joka teki täydellisen elämänmuutoksen ja ryhtyi jatkamaan sukunsa lammasfarmia. Arki eläintilalla on täynnä sattumuksia, ja lisäksi nainen ehtii häärimään kunnallispolitiikassa. Heidan elämästä kirjoittanut kirjailija on islantilainen runoilija ja toimittaja, joka on pyrkinyt vangitsemaan tekstiinsä kohteensa eli Heidan äänen. En aivan pitänyt töksähtelevästä ja lapsekkaasta tyylistä, vaikka Heidan tarina onkin inspiroiva.


14. Urheiluun liittyvä kirja: Jean Echenoz: Pitkä juoksu


Nopealukuisessa kirjassa päähenkilönä on todellinen historiallinen juoksija, Emil Zátopek. Moninkertaisen olympiavoittajan vaiheisiin kietoutuu hänen kotimaansa Tšekkoslovakian historia. Miehen harjoittelutahti on ennennäkemätön – ennätyksiä rikkoutuu ja vauhti kiihtyy, kunnes on aika antaa tilaa seuraaville juoksijasukupolville. 


18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja: Kristina Carlson: Eunukki


Eletään 1100-luvun Kiinassa, missä Wang Wein vanhemmat ovat myyneet poikansa 9-vuotiaana hoviin eunukiksi. Nyt virkavuodet ovat takana ja hänellä on aikaa perata ajatuksiaan, kaikkea sitä, mitä näki ja koki palveluksen aikana. Vuoden 1986 Finlandia-voittajalta en ole aiemmin lukenut mitään, mutta jatkan ehdottomasti Carlsonin pienoisromaaneihin tutustumista.


19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa: Miten kirjani ovat syntyneet 4

Kirjoittamisen perusopinnoissa tutustuin tähän viehättävään kirjasarjaan, jossa tunnetut kirjailijat kertovat teostensa taustoista. Erityisesti faktan ja fiktion vuoropuheluun keskittyvällä kurssilla luimme tätä kirjaa ja pohdimme eri tapoja yhdistää faktan ja fiktion keinoja. Tutuimpia kirjailijoita tässä kokoelmassa minulle ovat Pirkko Saisio ja Anja Snellman, joten heidän pohdinnoistaan sain eniten irti. 


21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä


Tässä hieman venytän haastekohdan kuvausta, sillä en varsinaisesti voi sanoa pitäneeni kirjan ensimmäisestä lauseesta, mutta se mykisti ja vangitsi minut: 12-vuotias päähenkilö Giovanna kuulee isänsä luonnehtivan tytärtään rumaksi. (Tarkkaa sitaattia en saanut talteen, koska äänikirja.) Alkaa irtaantuminen vanhempien taikapiiristä ja aikuisten valheelliseen maailmaan tutustuminen. Mukana on paljon Napoli-sarjasta tuttua luokkaerojen, tyttöjen ystävyyden ja seksuaalisuuden etsimisen kuvausta. 


23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa


Hullunkuriseen satumaailmaan sukeltaminen oli vapauttavaa melko raskaan joulukuun lukemiston keskellä. Nonsensen klassikko pyörittää sanoja ja etenee omalla logiikallaan. Kaninkolosta ihmemaahan putoavan Liisan tarina on tuttu ainakin elokuvasta, mutta en muistaakseni ole lukenut kirjaa aiemmin. 


26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö: Gösta Ågren: Tämä elämä


Vuoden 1988 voittaja Gösta Ågren on toinen Finlandia-palkittu, johon tutustuin ensimmäistä kertaa tämän haasteen myötä. Ågren tunnetaan erityisesti runoilijana, satuin nappaamaan kirjastosta esseenkaltaisia tekstejä sisältävän kokoelman. Kirjoituskokoelma osittain viehätti, osittain vieraannutti. Eniten kiinnostuin Ågrenin omia koulu- ja kirjoitusmuistoja käsittelevistä osioista, tieteenfilosofiset mietinnöt puuduttivat. Ehkä seuraavaksi Ågrenilta niitä palkittuja runoja?



28. Tulevaisuudesta kertova kirja: Jan-Christer Wahlbeck: Ihmiskunnan tulevaisuus


Isoon aiheeseen tarttuvan runokokoelman runot tuovat esille esimerkiksi sen, miten eri tavoin eri-ikäiset ihmiset hahmottavat kolmijaon menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Jotta voi ymmärtää tulevaa, täytyy olla käsitys menneestä. Ajasta ei kuitenkaan saa kiinni, ja jo vuonna 2017 kirjoitettu esipuhe edustaa menneisyyttä. Kaksikielinen runokokoelma innostaa vertailemaan, tunnistamaan käännösratkaisuja ja oppimaan uusia sanoja.


32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa: Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin


Pienoisromaani on suunnanmuutos Lahirin kirjailijanuralla, enää hän ei kirjoita intialaistaustaisten maahanmuuttajien elämästä ja kirjoituskielikin on vaihtunut englannista italiaan. Uusin teos käsittelee naiseutta ja itsenäisyyttä sirpaleproosan keinoin. Lyhyet tuokiokuvat kuljettavat lukijaa nimettömäksi jäävän päähenkilönaisen rinnalla pitkin italialaisen kaupungin katuja ja kahviloita. Tyyli on riisuttu, mutta miljööt ja tunnelmat välittyvät runsaina.


40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja: Toni Morrison: Toiseuden synty


Rotua, rajoja ja kirjallisuutta pohtiva esseekokoelma saa janoamaan lisää Morrisonin romaaneja. Harvard-luentoihin perustuvat tekstit näyttävät, miten toiseutta luodaan ja pidetään yllä niin kirjallisuudessa kuin yhteiskunnassa muutenkin. 



41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Jhumpa Lahiri: Kaima


Lahirin esikoisromaani kertoo intialaistaustaisten maahanmuuttajien elämästä Yhdysvalloissa. Minkälaista on ikävöidä, yrittää sopeutua, tuntea vierautta. Ja miten tarkkaan vaalitut perinteet haalistuvat vuosien varrella. Gangulin perheen tarina on värikylläinen, runsas, koskettava.



48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Claire Dederer: Elämäni asennot



Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana sai samankaltaisen nimen vuoksi haasteparikseen Claire Dedererin omaelämäkerrallisen Elämäni asennot. Dederer kirjoittaa vetävästi, ja kirja on erityisen osuvaa luettavaa joogaa harrastavalle. Claire käy läpi omaa joogapolkuaan asanoiden kautta, samalla tulee ruodittua perheenäidin osaa, parisuhdetta ja epävarmoja kirjoittajan töitä. Loppukolmannes kertoo perheen irtiotosta, kun he pakkaavat omaisuutensa pakettiautoon ja muuttavat vuorille. 


* * *


Osallistun Helmet-haasteeseen ensi vuonnakin, koska haaste saa etsimään luettavaa uudella tavalla ja lukeminen monipuolistuu. Tänäkin vuonna haaste innoitti tarttumaan kirjoihin uusin kriteerein, eksymään kirjastossa hyllyille, joille muuten harvemmin tulee mentyä. Haastekirjojen etsiminen on osa hauskuutta.



keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Joulutervehdys kera ajankohtaisen joulukirjan – Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on

Kansi: Samppa Ranta.



Art House 2020. 130 s.
Alkuteos: ´Twas The Nightshift Before Christmas.
Suom. Ari Jaatinen.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Vuosi sitten luin Adam Kayn esikoiskirjan Kohta voi vähän kirpaista. Sujuvasanainen Kay kirjoitti sairaalaelämän arjesta ja nurjasta puolesta niin hauskasti, että hänen tuore suomennoksensa Kolme yövuoroa jouluun on oli varattava kirjastosta joulunajan kirjaksi. 

Joulukirjassaan Kay jatkaa esikoisesta tutulla tyylillään. Hän kuvailee synnytyslääkärin työtä raivorehellisesti ja humoristisesti. Nyt keskiöön pääsevät joulunaikaan sijoittuvat sattumukset, ja Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa

Brittiläinen sairaanhoitojärjestelmä on tiukan hierarkkinen, ja nuorella lääkärillä vuorotyö vie ison osan elämästä. Se on raskasta, se rasittaa parisuhdetta ja sosiaalista elämää – etenkin jouluna. Lääkärit ja muu sairaalan henkilökunta ovat univelkaisina elämän ja kuoleman kysymysten äärellä, kun muut viettävät vapaitaan.

Ennen kuin Kay vaihtoi ammattia lääkäristä kirjoittavaksi koomikoksi, hän ehti työskennellä seitsemän vuotta lääkärinä. Seitsemän vuoden aikana hän oli kuutena jouluna töissä. Tilannetta selittää miehen vaihtuvat työpaikat: hän ei voinut vedota olleensa juuri viime joulun töissä, koska joka vuosi työpaikka ja kollegat olivat toiset. 

Monet asiat yhteiskunnassa hiljenevät joulunpyhiksi, myös sairaaloissa. Mutta synnytykset eivät odota, tietenkään. Kay kuvaa menoa sairaalassa vauhdikkaasti. Verta ja muita eritteitä suihkuaa niin, etteivät minkäänlaiset työvaatteet suojaa tarpeeksi.
On kiireisiä vuoroja, erittäin kiireisiä vuoroja ja sitten on apokalyptisen täyttä höyryä eteneviä vuoroja, joina mieluusti vaihtaisi paikkaa kalkkunan kanssa, joka hikoilee uunissa kahdessasadassa asteessa.

Synnytysten lisäksi Kay työskentelee naistentautien parissa. Joulunaikaankin ihmiset työntävät ruumiinaukkoihinsa mitä erikoisempia esineitä ja ovat vähän liian luovia siinä, millä keksivät korvata kondomin. Kokeiluista seuraa sairaalareissu. Ja hauska tarina lääkärin muistelmiin.

Viihdyin kirjan äärellä, koska Kaylla on sana hallussa. Hän näkee tilanteiden koomisuuden ja osaa välittää sen lukijalle. Pitkät päivystysvuorot, sairaalan naurettavat käytännöt ja hupsusti käyttäytyvät potilaat kirvoittavat mehevää tekstiä. Potilaita tuskin on monikaan kirjaan päätynyt tilanne naurattanut. 
 
Alkuteos on kirjoitettu ennen kuin koronasta oli tietoakaan, mutta meneillään oleva pandemia tekee kirjasta entistä ajankohtaisemman. Kayn kirja on mustaksikin kääntyvän huumorin ilotulitusta, mutta se on myös puheenvuoro hoitohenkilökunnan arvostuksen puolesta. Hoitohenkilökunta on kovilla pitkien työvuorojen ja riskialttiin työn vuoksi. Aina jotkut heistä ovat töissä, jotta meitä voitaisiin hoitaa, jos jotakin sattuu.

 
Kayn kirjan myötä toivotan kaikille rauhallista ja levollista joulunaikaa! 🌲

torstai 19. marraskuuta 2020

Syksyn esikoisia: Kokkonen, Soudakova, Rautiainen

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja selviää tänään illalla kello 18 alkavassa tilaisuudessa. Esikoiskirjapalkinnosta kisaa kymmenen finalistia, joista olen lukenut neljä. Milja Sarkolan Pääomani luin ja bloggasin keväällä, tähän blogijuttuun kokosin lyhytarviot kolmesta muusta ehdokkaasta. Moni kiinnostava finalisti pääsee luettavakseni varmasti myöhemmin. 


Terhi Kokkonen: Rajamaa

Otava 2020. 192 s. 
Lainasin kirjastosta.

Kansi: Joel Melasniemi.



Keski-ikäiset Karo ja Risto joutuvat auto-onnettomuuteen, kun he ovat paluumatkalla lomalta pohjoisesta. Lääkärin määräyksestä pariskunta jää toipumaan lumen saartamaan lomakeskukseen, jossa yksi yö maksaa 700 euroa ja josta on kaikkialle pitkä matka.

Karon ja Riston tilanteessa on monia epäilyttäviä asioita. Heidän keskinäinen suhteensa on yksi kysymysmerkki, Karon suhde jo aikuiseen poikaansa Johannekseen toinen. Entä mikä aiheutti onnettomuuden, mitä oikeastaan tapahtui talvisella tiellä? Karo muistaa lava-auton, mutta Riston mukaan sellaista ei ollut. 

Romaani pitää lukijaa otteessaan, ja mielenkiintoisesti tunnelma kiristyy ja synkkenee loppua kohden, vaikka kaiken päätepiste kerrotaan jo ensimmäisellä sivulla. Kokonaisuus hahmottuu lukijalle samalla kuin Karolle, jonka muistia ja mielenterveyttä kyseenalaistetaan koko ajan. Välillä lukija epäilee itseään ja kaikkea Karon tavoin, kunnes pikkuhiljaa palaset alkavat loksahdella paikoilleen. 

Helmet 2020: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

* * *


Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Atena 2020. 300 s.
BookBeat.

Kansi: Laura Noponen.


Runollisen kauniisti nimetty esikoisromaani kätkee sisälleen sukutarinan, johon mahtuu traagisia vaiheita. Sukupolvien ketju ulottuu vuosikymmenistä aina seuraaviin, ja keskeiseksi nousee, miten Juri tähän ketjuun asettuu. 1930-luvulla Juri on leningradilainen pikkupoika, joka menettää vanhempansa Stalinin vainoissa. Juri ja Maria-sisko päätyvät isovanhempien hoiviin ja viettämään lapsuutta Uzbekistanissa. Vanhempien kohtalo isänmaan pettureina jarruttaa Jurin elämää, mutta sinnikkäästi hän opiskelee ja pääsee eteenpäin. 

Vuodet vierivät, Juri perustaa perheen ja tulee itsekin isoisäksi. Juri lähtee vaimonsa kanssa lastensa perheen perässä maahanmuuttajiksi Suomeen, turkulaiseen lähiöön. Suomi näyttäytyy ihmemaana, jossa marjametsä alkaa takapihalta eikä kaupoissa tarvitse jonottaa. Yliopistouralle Juri saa heittää hyvästit, sillä Dosentti muuttui hetkessä kielitaidottomaksi maahanmuuttajaksi ilman työllistymispotentiaalia. Uudessa maassa on aikaa keskittyä perheeseen. Neuvostoarki ahtaine asuntoineen jää taakse, mutta menneisyyden varjot joukkohautoineen eivät jätä rauhaan.

Soudakova kuvaa rinnan neuvostojärjestelmän mielettömyyttä ja sukulaisuussuhteiden lämpöä. Samalla tutustuin moneen minulle vieraaseen käsitteeseen, kun vietetään kesiä datšalla ja kuullaan vanhempien rehabilitoinnista. Jurin tarinan äärellä saa kokea suuria tunteita, sillä epäoikeudenmukaisuus riipaisee ja yhdessäolon hetket luovat uskoa tulevaan ja liikuttavat.

Helmet 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.


* * *

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa


Otava 2020. 298 s.
Lainasin kirjastosta.

Kansi: Tuomo Parikka.


Rautiaisen romaanissa on kaksi aikatasoa ja tapahtumapaikkaa, Inari vuonna 1944 ja Enontekiö vuonna 1947. Kahden aikatason lisäksi romaanissa on vahvoja aiheitakin kaksi: natsien vankileirit Lapissa ja saamelaisten suomalaistaminen. 

Inarin aika kertoo vankileiristä, sen epäinhimillisistä olosuhteista. Ihmisiä lajitellaan rodun mukaan, vankeja kuormataan kuin karjaa, he ulostavat pahimmillaan suolensa. Taudeitta eivät selviä vanginvartijatkaan. Tätä aikaa kirjaa ylös päiväkirjamuodossa Väinö Remes, leirillä tulkkina ja vartijana työskentelevä mies. Hänen lisäkseen leirillä on muutamia muitakin suomalaisia.

Enontekiö-osio puolestaan kertoo toimittajaksi Lappiin tulevasta Inkeristä kolme vuotta myöhemmin. Inkeri kirjoittaa ja valokuvaa lehteen, ja päätyy myös taideaineiden opettajaksi paikalliseen kouluun. Oikeastaan hän on tullut pohjoiseen selvitelläkseen sodassa kadonneen miehensä kohtaloa. Inkerin apulaisena ja oppilaana valokuvauksessa toimii Bigga-Marja, asuntolassa koulun vuoksi asuva saamelaistyttö. Inkerin kanssa samassa talossa asuu Olavi, yksi leirillä työskennelleistä suomalaisista. Vähitellen pienet ja suuret salaisuudet alkavat paljastua.

Rautiaisen kirja sulatti uutuussyksyn aiheuttamia lukujumeja. Luin kirjaa kuin jännäriä ja opin samalla paljon uutta vankileireistä ja saamelaisten historiasta. Molemmista aiheista tekisi mieli lukea lisää. Kirjassa kuvataan kauheuksia, mutta tyyli antaa lukijalle armoa. 

Rautiainen on väitöskirjaa kirjoittava historiantutkija, joten Helmet-haasteessa kuittaan kirjalla kohdan 17. Tutkijan kirjoittama kirja.

* * *

Minulle näistä esikoisista parhaimmaksi nousi Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa. Jokaisella kirjalla on omat vahvuutensa, nyt vain nämä aiheet ja käsittelytapa sykähdyttivät eniten. Toivotan tasapuolisesti onnea kaikille, illalla nähdään osuuko voitto tähän kolmikkoon!

tiistai 17. marraskuuta 2020

Jalkapatikassa halki poltetun Lapin – Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kansi: Martti Ruokonen.



WSOY 2020. 351 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Tommi Kinnusen tuorein romaani Ei kertonut katuvansa on vaellusromaani, jossa eletään kesäksi kääntyvää kevättä 1945. Sodan päättyminen lähestyy. Saksalaisten joukot vetäytyvät Pohjois-Norjasta, eikä laivoissa enää ole tilaa apuna olleille suomalaisnaisille. Edessä on kuljetus vankileirille Hankoon, kun muutaman onnistuu paeta kuljetuksessa. He aloittavat matkan kohti kotia.

Matkaa Pohjois-Norjasta kohti Rovaniemeä ja edelleen Kuusamoa taittaa viisi naista, jotka eivät ennestään tunne toisiaan. Naisten päät on ajeltu häpeän merkiksi, mukanaan heillä on vain muutamia tavaroita. Määränpäänä heillä on koti, josta kukaan ei tiedä, onko sitä enää olemassa ja missä kunnossa se on. 

Naiset ovat palaamassa sodasta, johon osallistumista ei heidän kohdallaan katsota hyvällä. Miehillä on taustalla turvanaan komentoketju, ja he palaavat rintamalta sotasankareina. 

Sodassa miehistä oli aina joku vastuussa, mutta nainen oli kaikille saalis.

Vapaaehtoisina Suomen liittolaisten matkaan lähteneet naiset on leimattu saksalaisten huoriksi, vaikka useimmat heistä työskentelivät toisenlaisissa töissä, kuten konttoreissa ja kanttiineissa. 

Aikanaan Irene, Veera, Aili, Katri ja Siiri ovat jokainen tehneet lähtöpäätöksensä omista syistään. 
Olipa heidät johtanut pohjoisen meren rannalle velvollisuudentunne, aate, rakkaus tai mahdollisuus työhön, olivat ihanteet kuolleet jo ensimmäisten viikkojen aikana. Vaikka naisten ruumiisiin ei sota ollut iskenyt haavaa, olivat mielet silti niin riekaleina, että he häpesivät sitä. 

Viiden naisen joukko hitsautuu yhteen karulla taipaleella, mutta he eivät ystävysty – vähäpuheiset naiset keskittyvät matkan etenemiseen. Kukaan naisista ei ole selkeästi päähenkilö, vaikka Ireneen lukija pääsee tutustumaan parhaiten. Loputtomalta tuntuvan jalkapatikan aikana jokainen viisikosta kantaa mukanaan sodan muistoja.

Tuntuu, että vihaan naisia kohtaan tiivistyvät kaikki sotavuosina kerääntyneet kaunat. Naisia pyritään hallitsemaan pelolla ja kauhutarinoilla. Myös hurja satojen kilometrien vaellus on vaaroja täynnä: on miinoja, rajavartijoita, naisiin penseästi suhtautuvia siiviilejä. Mutta on myös heitä, jotka lämmittävät ohikulkijoille saunan. 

En keskittynyt siihen, onko naisten taivaltama matka realistinen tai miten siitä oli vähäisillä ruokavarannoilla mahdollista selvitä. Kinnunen on ymmärtääkseni rakentanut fiktionsa taustatyön avulla, eivätkä uskottavuusseikat noussseet minulle merkitykselliseksi. Saatoin vain todeta, että poikkeustilanteet saavat ihmisen venymään uskomattomiin suorituksiin ja vaelsin mukana.

Tärkeimmäksi nousee askel askeleelta etenevän vaellusromaanin tunnelma. Se imaisee mukaansa. Naisten matka on kaikkea muuta kuin helppo, mutta kerronta etenee vaivatta. Vieläpä kun Kinnunen kertoo väkevän tarinansa tarkalla, hiotulla, mutta elävällä kielellä, niin lukeminen on pelkkää nautintoa.

Kinnusen aiemmat kirjat Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti ovat kaikki olleet taidokkaita teoksia, mutta nyt minusta tuntuu, että luin hänen parhaan kirjansa. Toivotan kirjalle menestystä Finlandia-mittelössä.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa kirja osuu esimerkiksi kohtaan 46. Kirjassa on sauna

tiistai 10. marraskuuta 2020

Retki kirjalliseen seikkailupuistoon – Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Kansi: Elina Warsta.


Otava 2020. 343 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Vakuutusmatemaatikko Henri on koko tähänastisen elämänsä luottanut matematiikan tuomaan turvaan. Vakaan elämän perustat alkavat heilua, kun työt vakuutusyhtiössä päättyvät ja Henrin veli kuolee. Yllättäen Henri perii veljeltään SunMunFun-nimisen seikkailupuiston. Se ei siis ole huvipuisto, vaan nimenomaan seikkailupuisto: paikka, jossa kävijät itse tuottavat elämykset itselleen eri vempaimissa.

Pian Henri huomaa perineensä veljeltään paljon muutakin kuin vain seikkailupuiston. Puisto kärsii taloudellisista vaikeuksista, ja niskaan hönkivät alamaailman gangsterit, jotka perivät veljen vanhoja velkoja. Henkilökunnan kanssa on epäselvyyksiä, on toiveita ylenemisestä ja toistuvia sairauslomia.

Totinen ja todennäköisyyslaskentaan turvaava mies on uuden edessä. Yhtäkkiä hän on usean ihmisen pomo, jonka pitäisi osata johtaa alaisiaan ja seikkailupuistoa. Enää ei auta uskoa pelkkään matematiikkaan, sillä ihmissuhteiden yhtälöihin ei miehellä ole ratkaisua.

Asperger-piirteinen Henri tokaisee usein asiat sen kummemmin kaunistelematta, koska niinhän ne ovat. Toden puhuminen on hänen käsityksensä mukaan 90-prosenttisesti kannattavaa. Ihmissuhteissa tämä aiheuttaa luonnollisesti ongelmia, joskin useat vain hymyilevät vienosti Henrin möläytyksille. 

Henri on tavallaan surullinen hahmo, joka tarinan edetessä uskaltaa jo heittäytyä. Hän ei enää antaudu toisten pompoteltavaksi, vaan ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Paljon hurjista tilanteista selviämisessä auttaa toki sattuma – mutta hei, tarvitaanhan sitäkin, Henri tuumaa.

Tuomaisen Jäniskerroin on kutkuttava yhdistelmä jännitystä, farssia ja mustaa huumoria. Tuomainen yhdistelee hupia ja vakavuutta yllättävästi ja omalaatuisesti.

Tuomaisen kirja oli minulle kirjallinen seikkailupuisto, johon sain pääsylipun pyytämättä (kustantajalle kiitos kirjasta!). Heittäydyin varaanijunan kyytiin ja annoin liukumäen vauhdin tuntua vatsanpohjassa. Mielikuvitusta ruokkiva tarina tuli luettavakseni juuri oikeaan aikaan, kun arki on ollut hieman raskasta.

Helmet 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi.

keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Kirjoja ulapalta – yhteenvetoa vuoden 2020 lukuhaasteesta

Lokakuun viimeinen päivä päättyi tämänvuotinen Kirjoja ulapalta -lukuhaaste, joka oli käynnissä seitsemän kuukautta. Osallistujilla oli koko ihana kesäkausi aikaa lukea mereen liittyviä kirjoja. 

Meriaihe houkutteli mukaan kuusi osallistujaa. Kiitos Aino, Leena Laurila, MarikaOksa, la plume, Jonna ja Paula osallistumisesta!

Omat lukemiseni mukaan laskettuna luimme haasteaikana yhteensä 20 meriaiheista kirjaa.

Järjestin haasteen nyt kolmatta kertaa ja jälleen ilahduin haastekoonteja ja kirjalinkkejä selatessani. Miten monenlaisia kirjoja meriaiheesta onkaan kirjoitettu – ja nyt luettu! Joukossa on ainakin klassikoita, lastenkirjoja, sarjakuvia ja tietokirjoja. Moni nimi on tuttu, mutta listalla on ainakin minulle myös uusia tuttavuuksia.

Patrik Svenssonin tänä vuonna suomennettu August-voittaja Ankeriaan testamentti oli haasteen luetuin kirja. Se sai kolme haasteosumaa. Kahden osallistujan kirjoista löytyivät Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän teos Haru, eräs saari ja Delia Owensin bestseller Suon villi laulu.

Alta löydät haastekirjojen listan ja linkit kirjoista kirjoitettuihin blogijuttuihin. Kirjalistan jälkeen on haastearvonnan voittaja ja jatkosuunnitelmia.


Haasteeseen osallistuneet ja luetut kirjat



Sheferijm-blogin Aino


Jules Verne: Kahden vuoden loma-aika

Christopher Beck: Meripartiolaisia

Anya Seton: Jumalan oma maa



Donna mobilen kirjat -blogin Leena Laurila


Sally Salminen: Katrina



Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa


Janne Toriseva: Valas

Charlier, Hubinon: Punaparta - Kapteeni vailla nimeä

Hugo Pratt: Suolaisen meren balladi

Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari



Aukeamia-blogin la plume


Kyllikki Villa: Myrskyssä: kolmas lokikirja

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija



Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna


Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

Jenna Kostet: Linnunluisia

Kassandra Montag: Tulvan jälkeen

Delia Owens: Suon villi laulu

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti



Kirjan pauloissa -blogin Paula


Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Arnaldur Indriðason: Petsamo


Omat haastekirjani


Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Delia Owens: Suon villi laulu


Haastearvonta


Osallistujat saivat lukemiaan kirjoja vastaavan määrän arpalippuja haasteen loppuarvontaan. Tällä kertaa arpaonni suosi Sheferijm-blogin Ainoa. Onnea voitosta! Laitan sinulle sähköpostia vielä tänään.



Haasteelle jatkoa?


Tämä vuosi on ollut erikoinen, ei vähiten koronan vuoksi, ja huomaan, että keskittymiskykyni on ollut heikonlainen. Bloggaaminen on jäänyt vähälle, enkä saanut kirjoitettua tätä haastetta vartenkaan kuin kahdesta merikirjasta. Suunnitelmat olivat vähän toisenlaiset.

Olin jo valmis hautaamaan koko haasteen, kolme kierrosta saisi riittää, mutta niin vain mieleni muuttui, kun luin osallistujien koonteja ja kommentteja. Haasteesta on tykätty, ja onhan houkuttelevia merikirjojakin vielä vaikka kuinka lukematta!

Haaste siis luultavimmin saa jatkoa taas ensi vuonna. Palaan aiheeseen keväällä, kun talvi on väistymässä ja saariston kevät hyvässä vauhdissa.

Lämmin kiitos vielä kaikille osallistujille ja muuten haastetta seuranneille!

lauantai 31. lokakuuta 2020

Kirjoja ulapalta 2020 -lukuhaasteen koontipostaus

Keväällä kun luonto heräili talven jälkeen, käynnistin kolmannen Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen. Viiden kuukauden mittaisen lukuhaasteen ajatuksena oli innostaa lukemaan meriaiheisia kirjoja. Aikaisesta mutta viileästä keväästä on tultu kesän kautta loppusyksyyn ja nyt ollaan jo haasteen viimeisessä päivässä. On koonnin vuoro.


Jos olit mukana haasteessa, kerro tämän postauksen kommenttilaatikossa, millä tavalla osallistuit.

Bloggaajat voivat tehdä koostepostauksen ja ilmoittaa linkin, mutta koostepostaus ei ole pakollinen ‒ teosten listaaminen tuonne kommentteihin riittää. Jos osallistuit Twitterissä, Facebookissa tai Instagramissa, kerro kommentissa, mitä luit. Jokaisesta luetusta ja blogatusta tai muuten sometetusta kirjasta saa loppuarvontaan yhden arvan. Eli kahdesta kirjasta saa kaksi arpaa, kolmesta kolme ja niin edelleen.

Omasta haasteosallistumisestaan ehtii kertoa kommenteissa tiistaihin 3.11. asti. Keskiviikkona 4.11. julkaisen yhteenvetopostauksen, johon listaan kaikki tietooni tulleet haasteosallistumiset ja ilmoitan pienen yllätyspalkinnon voittajan.

torstai 29. lokakuuta 2020

Elämän palasista – Jenny Offill: Ilmastoja

 

Kansi: gray 318.

Gummerus 2020. 203 s. 
Alkuteos: Weather (2020).
Suom. Marja Luoma.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Jenny Offillin Ilmastoja on riemastuttava lukukokemus. Kirjassa yhdistyvät valloittavalla tavalla hauska ja vakava. Komiikkaa syntyy muun muassa maailmaa syleilevien ongelmien ja arkisten huolien rinnastumisesta. 

Päähenkilö Lizzie työskentelee yliopiston kirjastossa Brooklynissa ja ajautuu kirjoittamaan sivutyökseen sähköpostivastauksia ilmastopodcastin kuuntelijoille. Lizzie yrittää luoda vastauksissaan toivoa, vaikka samalla hänelle itselleen huolta aiheuttavat paitsi lähipiirin ihmiset, myös ilmastokriisi ja Yhdysvaltojen poliittinen tilanne. Tarina sijoittuu neljän vuoden taakse, Yhdysvaltojen edellisten vaalien aikaan. 

Tyyliltään kirja on samankaltainen kuin edellinen Offill-suomennos Syvien pohdintojen jaosto: fragmentaarinen ja nopeasti luettava ajatuskudelma, jonka tekstikatkelmista hahmottuu yhtenäinen tarina. Mukana on kaikenlaista tilkettä ja sivuhuomautuksia – eihän elämäkään ole yhteneväinen tarina, vaikka mielellämme kerromme sen niin.

Kirjastonhoitaja-lukijaan luonnollisesti vetoaa päähenkilön ammatti. Tämänvuotisessa Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta. Aamulla sisään tulee tuttu asiakas, erittäin valaistunut nainen. Aloitusvirke vie kirjaston verkkaisiin aamuihin ja kertoo hauskasti arkisesta tilanteesta: kirjaston ovesta voi tulla sisään kuka tahansa ja hänellä voi olla ties minkälaisia ominaisuuksia ja kysymyksiä.

Offillin kirja kommentoi osuvasti aikaamme. Lizzien veli on toipuva huumeaddikti, joka on perustamassa perhettä. Perheenlisäys tarkoittaa vauvatarvikkeiden hankintaa ja materialismi kukoistaa. Lizzien aviomies puolestaan työskentelee koodarina – hänen oli kouluttauduttava uudelleen, koska filologille ei ollut töitä. Lisääntynyt vihapuhe näkyy kirjaston ilmoitustaululla.

Ilmastoja on nopealukuinen ja tarkkanäköinen kirjallinen karkki, joka jättää lukijan suuhun kirpeän, mutta nopeasti haihtuvan jälkimaun. Edellisestä Offill-kokemuksesta viisastuneena luin kirjan tällä kertaa painettuna; viimeksi napsuttelin e-kirjan sivuja eteenpäin sellaista ahmimistahtia, etten jälkikäteen muistanut kirjasta juuri mitään. Jotenkin epäilen, että tälläkin kertaa hotkaisemalla luetulle kirjalle käy samoin, vaikka painettuna luinkin.

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Rämelikan selviytymistarina – Delia Owens: Suon villi laulu

Alkuperäisen kannen suunnittelu: Na Kim.



Alkuteos: Where the Crawdads Sing (2018).
Suom. Maria Lyytinen.
WSOY 2020. 416 s.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tartuin Delia Owensin bestselleriin, koska se kuuluu kirjamaailman "tapauksiin", ja niistä on aina kiva olla perillä. Kirjaa markkinoidaan Reese Witherspoonin ja Oprah Winfreyn kaltaisilla julkkiksilla, ja kirjaa on myyty miljoonittain. Mihin Owens-mania oikein perustuu?

Suon villi laulu tutustuttaa lukijan Yhdysvaltojen Pohjois-Carolinan rannikon suoalueisiin ja siellä asuvaan tyttöön nimeltä Kya. Rämelikaksi kutsutun Kyan eli Catharine Clarkin elämäntarina on selviytymistarina rankimmasta päästä. 

Tarina alkaa vuodesta 1952. Kyan sisarukset yksi toisensa perään lähtevät kotoa väkivaltaisen isän vuoksi – lopulta äitikin on poissa. Kya on isän kanssa kahden, kunnes tämäkin jättää tulematta takaisin ryyppyreissultaan. Nuori tyttö jää asumaan yksin melko alkukantaiseen kotiin. Kya onnistuu hankkimaan itselleen syötävää ja pientä elantoa, apuna on huoltamonpitäjä Jumpin.

Suoluonto on kuin yksi kirjan henkilöhahmoista, se henkäilee kosteaa ilmaa ja kätkee salaisuuksia. Kyalle marskimaa on intohimo, ja hänen mökkiinsä kertyy vuosien saatossa mittava kokoelma linnunsulkia ja muuta suolta löytynyttä. Hän tallettaa näkemäänsä myös piirroksiin.

Marskimaan kuvaukset ovat satumaisia. Kya liukuu veneellään jättimäisten puiden ali, laguuneissa, kaislikko vain suhisee. Hän tuntee rämeikön salareitit, eikä jää kiinni kouluviranomaisille tai muille häntä etsiville, jos ei itse halua. Paitsi yhden kerran, joka onkin lähes kohtalokas moka. 

Kya varttuu tytöstä nuoreksi naiseksi ja luo suhteita harvoihin ihmisiin. Hän tuntee suon kasveineen ja eläimineen, mutta ihminen on hänelle arvoitus. Kehen voi luottaa? Tämä ei ole mikään ihme, koska niin monet ovat hänet hylänneet: perheenjäsenet, kyläläiset, ensirakkaus... 

Romaani on paitsi kasvukertomus, selviytymistarina ja ihmissuhdekuvaus, myös murhamysteeri. Tarinan toinen aikataso on vuosi 1969, jolloin kylän suosikkipoika Chase Andrews löytyy suolta kuolleena. Syyttävät sormet osoittavat Rämelikkaa. Alkaa piinaava oikeustaisto, jonka aikana Kyan koko elämä repostellaan auki.

Luin Owensin romaania vaihtelevissa tunnelmissa. Monen genren sekoitus oli välillä vetävää luettavaa, toisin paikoin minua vaivasi tarinan ja kerronnan naiivius. Kiinnostuin kyllä Kyan kohtalosta ja nautin suoluonnon kuvauksista, murhamysteerikin kutkutti, mutta ärsyynnyin toistuvasti kertojan opettavaisesta sävystä. 

Suureen lukevaan yleisöön vetoavat varmasti kirjan maalaukselliset luontokuvaukset ja taianomainen selviytymistarina, jossa köyhälistön tyttörukka näyttää epäilijöilleen. Nokkeluus palkitaan ja hyvän ja pahan taistossa saadaan palkitseva ratkaisu. 

Helmet 2020: 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja

Varovaisesti laitan kirjan myös Kirjoja ulapalta -haasteeseen, sillä pohjoiscarolinan marskimaat sijaitsevat rannikolla, ja suuri, arvaamaton meri on jatkuvasti Kyan elämässä ja miljöökuvauksessa läsnä, vaikka siellä ei tarinassa juuri käydäkään.

torstai 1. lokakuuta 2020

Kesän kirkkain lukumuisto: Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Kansi: Fennopress/Photonica/Knauser/Johnston.


Tammi 2004. 851 s. 
Alkuteos: The Way the Crow Flies (2003). 
Suom. Kaijamari Sivill.
Oma arvioni: 5/5
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Alkusyksy on ollut Kirjakimarassa hiljaiseloa. Tauko blogikirjoittamisesta venähti huomaamatta kuukausiksi, vaikka lukeminen on jatkunut entiseen malliin. Ennen kuin tuon syksyn kirjasatoa blogiin, haluan vielä hetkeksi palata menneen kesän lukutunnelmiin.

Kesäkuun aurinko paahtoi, kun lähdin Ann-Marie MacDonaldin matkassa 1960-luvun Kanadaan. Kirja kulki mukanani reilun viikon: siihen oli tartuttava valoisien kesäöiden unettomina tunteina, juhannuksen vieton keskellä ja heti ensimmäisenä aamusta. Vaikka lukuaikaa ei olisi ollut paljon, niin koko ajan janosin kirjan pariin edes hetkeksi.

Keskiössä on nelihenkinen McCarthyn perhe, joka muuttaa Centralian varuskunta-alueelle isän uuden komennuksen vuoksi. Tarinan alussa isoveli Mike on 12-vuotias, Madeleine kahdeksan. Isä Jack on everstiluutnantti, jonka työssä on jotakin salaista, äiti Mimi puolestaan pitää kodin puhtaana ja ruoantuoksuisena. Sodanjälkeinen aika on uudelleenrakennuksen aikaa, ja kaikki halutaan tehdä oikein. Niin haluavat myös Mimi ja Jack. 

Isän työn vuoksi perhe on muuttanut usein, ja läpi kirjan toistuvat pohdinnot johonkin kuulumisesta:

Kuulua johonkin ja olla kuulumatta. Olla sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Madeleinelle se on yhtä luonnollista ja huomaamatonta kuin hengittäminen. Ja se, että varttuisi keskellä omaa menneisyyttään – keskellä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi ja luulevat tietävänsä, mistä puusta sinut on veistetty, mihin sinä pystyt – on jo ajatuksena tukahduttava. 
– – –
Jos muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni.

Tiiliskivenpaksuisessa kirjassa riittää tasoja ja koukkuja. Erityisesti tempauduin ajankuvaan, mutta taiten on toteutettu myös Madeleinen kasvutarina, Mimin ja Jackin avioliittokuvaus sekä jännitteinen murhamysteeri. Kylmän sodan jäätävät tuulahdukset tuntuvat myös Centraliassa ja mukaan saadaan vakoilukuvio, Kuuban ohjuskriisi ja ensimmäinen kuulento.

MacDonald kuljettaa tarinaa vuoroin eri perheenjäsenten vinkkelistä, ja näistä keskeisimmäksi hahmottuu Madeleinen näkökulma. Haaveiluun taipuvainen tyttö vaipuu usein ajatuksiinsa oppitunneilla, mitä opettaja herra March ei suvaitse. Madeleine ja muut kurittomat pienet tytöt joutuvat jäämään koulun jälkeen luokkaan jälki-istuntoon herra Marchin kanssa. Kuulostaa pahaenteiseltä ja niin se onkin.

Moni asia romaanissa siis toimii, mutta jo yksin Madeleine on syy tarttua kirjaan. Lapsen arki, sen huiput ja pettymykset sekä hämmennys aikuisten asioiden äärellä koskettavat. Linnuntietä on rikas, täyteläinen ja todentuntuinen, täydellisesti uppoutuvaan lukemiseen sopiva romaani.

Helmet 2020: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä.

perjantai 7. elokuuta 2020

Katsaus syksyn uutuuksiin

Miten sitä voikaan aina olla näin innoissaan pian alkavasta kirjasyksystä? Olen naputellut kymmeniä ja kymmeniä kirjastovarauksia ja jälleen kerran todennut, että kustantajien katalogit ovat kirjanystävälle kuin joululahjakuvastot lapselle. Erona tavaroihin on, että kirjastovaraukset eivät maksa ja samasta kirjasta pääsee nauttimaan moni lukija. Ja miksi sitä aina pitäisi olla niin maltillinen? No, ei miksikään, varsinkin kun on kyse kirjoista!

Alla olevaan katsaukseeni poimin viisi romaania kotimaisilta kirjailijoilta ja viisi käännöskirjaa. Lopussa on vielä viisi tietoteosta. Mukana on minulle vanhoja tuttuja, mutta myös uusia kirjailijatuttavuuksia.


Kotimaista kaunoa


Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa (elokuu/WSOY)
Kinnusen aiemmista teoksista vaikuttunut lukija odottaa jo malttamattomana elokuun kolmattatoista päivää. Silloin ilmestyy tämä kirjailijan neljäs teos, jonka tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan päättymisen jälkeisiin hetkiin vuonna 1945. Keskiössä on viisi vankileiriltä kotimatkaa tekevää naista.


Eva Frantz: Tästä pelistä pois (elokuu/Kustantamo S&S)

Viime syksynä löysin Eva Frantzin dekkareiden äärelle, kiitos Masalan kirjaston dekkariviikkojen. Sininen huvila ja Kahdeksas neito esittelivät lukijalle keskinkertaisen poliisipäähenkilö Anna Gladin, joka välillä tajuaa asioita piinallisen hitaasti. Frantzin kirjat ovat cozy crimea eli verta ja väkivaltaa ei juuri ole – kutkuttava jännitys rakentuu muilla keinoin. Kolmas Anna Glad -tarina tuo tavispoliisimme selvitettäväksi useita mysteerejä, jotka kietoutuvat pikkukylän historiaan.


Maria Peura: Kantajat (syyskuu/Otava)
Pitkän tauon jälkeen luin vastikään Peuraa: omaelämäkerrallinen Antaumuksella keskeneräinen oli syväsukellus kirjailijuuteen ja kirjoittajan historiaan (bloggaus tekeillä). Aikaan ennen blogia luin Peuran esikoisen On rakkautes ääretön, jonka hienovireistä ja koskettavaa tapaa käsitellä rankkaa insestiaihetta en unohda koskaan. Peuran uutuus vie 1950-luvun Tornionjokilaaksoon. Sofia-tytön isä on istunut vankilassa ja tullut siellä uskoon. Tyttö uskoo isän lupauksiin ja siihen, mitä yhdessä sovitaan. Mennäänkö taas jonkin rajan yli?


Joel Haahtela: Hengittämisen taito (syyskuu/Otava)
Lämpenin Haahtelalle hitaasti, kunnes Katoamispiste ja Adèlen kysymys saivat ihailuni roihahtamaan. Hiotun ilmaisun mestarin uutuus sijoittuu tuuliselle saarelle ja kertoo isän ja pojan suhteesta. On kreetalainen erakkoyhteisö ja vuodenaikojen vaihtelun kuvausta. Antaa syksyn pimetä, hengittelen syysilmaa Haahtelan lauseiden tahdissa!


Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (syyskuu/WSOY)
Hulluiksi leimattujen naisten saaresta kertova romaani nousi kiinnostavien uutuuksien listalle erityisesti miljöönsä vuoksi. Luvassa on varmasti monisyisiä henkilöhahmoja, ja maagista realismiakin tarinasta kuulemma löytyy.


Käännettyä kaunoa


Edouard Louis: Väkivallan historia (elokuu/Tammi)
Louis'n edellinen suomennos Ei enää Eddy oli rujo ja raadollinen mutta toisaalta lohdullinen epäoikeudenmukaisuuden kuvaus, enkä muuta odota tältä uutuudeltakaan. Autofiktiivinen romaani kertoo kirjailijan raiskauskokemuksesta ja pohtii väkivallan syitä ja seurauksia.


Annette Hess: Tulkki (elokuu/WSOY)
Eva on Puolan kielen tulkki, joka vuoden 1963 Frankfurtissa saa työtehtäväkseen tulkata sotaoikeudenkäyntiä. Todistajanlausunnot avaavat holokaustin kauhut. Sodan jälkeisen sukupolven näkökulma ja naisen aseman kuvaus saivat kiinnostumaan Tulkista, vaikka Auschwitzista on tullut luettua paljon.


Evie Wyld: Me olemme susia (syyskuu/Tammi)
Kolmelle eri vuosisadalle kurottava romaani käsittelee naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kolmen naisen tarinat sijoittuvat Skotlannin rannikolle. Taistelu sortoa vastaan jatkuu vuosisadasta toiseen.


David Foster Wallace: Päättymätön riemu (lokakuu/Siltala)
Vaikka rehellisyyden nimissä en ole lainkaan varma, aionko lukea tätä yli tuhatsivuista järkälettä, niin ei tätä oikein uutuuslistalta poiskaan voi jättää. Onhan Wallacen kulttikirjan suomennos kirjasyksyn tapaus! Nykyaikaa kommentoivassa teoksessa Wallace yhdistelee eri rekistereitä korkeakirjallisesta populaarikulttuuriin.


Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä (lokakuu/WSOY)
Napoli-sarjan jälkeen Ferrantelta on suomennettu varhaisempaa tuotantoa, mutta nyt vihdoin saamme lukea suomeksi kirjailjalta jotakin aivan uutta. Edelleen miljöönä on Napoli ja teemoina ystävyys, naiseus ja ruumiillisuus. Päähenkilö Giovannan lapsuus loppuu 12-vuotiaana isän arvioiviin kommentteihin, ja teini-iän kokeilut alkavat. Kustantaja lupailee rosoista kasvukertomusta.



Tietokirjallisuutta


Maria Pettersson: Historian jännät naiset (elokuu/Atena)
Pettersson esittelee kirjassaan yli 50 naista, joiden tarinat ovat jääneet historiankirjoituksessa miesten jalkoihin. Lukija pääsee tutustumaan muun muassa japanilaiseen samurai-soturiin ja kolumbialaiseen huumepomoon.



Riitta Kylänpää: Utelias mieli: Claes Anderssonin elämä (elokuu/Siltala)
Monilahjakkaan Anderssonin elämään mahtui paljon, olihan hän esimerkiksi runoilija, poliitikko, muusikko ja psykiatri. Kylänpään teos perustuu haastatteluihin, arkistotyöhön ja kirjailijan tuotantoon.


Karolina Ramqvist: Karhunainen (syyskuu/Gummerus)



1500-luvulla karhujen asuttamalle saarelle hylättiin nainen. Nainen selviytyi, ja nyt tämä uskomaton selviytymistarina ei jätä Ramqvistia rauhaan, vaan hän alkaa selvittää naisen vaiheita. Omaelämäkertaa, proosaa ja esseetä yhdistelevässä teoksessa historiallisen selviytyjän ja kirjailijan elämät kietoutuvat yhteen.


Erling Kagge: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa (syyskuu/Art House)
Norjalaisen kirjailija-seikkailijan kirja pohtii kävelemistä monesta kulmasta.  Kävelemällä pääsee uskomattomiin paikkoihin, mutta se on myös meditaatiota. Kirjassa yhdistyvät faktat ja tarinat, ja se on hitaamman elämän ylistys.


Johanna Holmström: Märta Tikkanen: Tyttö joka halusi juosta vetten päällä (lokakuu/Tammi)
Nuoremman polven suomenruotsalainen kirjailija pureutuu kirjailijaikonin elämään ja tuotantoon ja niiden väliseen suhteeseen. Omaelämäkerrallisuudesta tunnettu Tikkanen on ruotinut kirjoissaan paljon omaa ja edesmenneen miehensä Henrikin elämää. Minkälaisena liitto Henrikin kanssa näyttäytyy näin jälkikäteen?


* * *

Tältä näyttää yksi versio syksyn kiinnostavimmista uutuuksista. Poimi vinkit ja riennä tekemään varauksia kirjastosi sivuille. Ensi viikolla ensimmäiset yllä esitellyistä ilmestyvät myös kirjakauppojen hyllyille. Pian odotus palkitaan!

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Klassikkohaaste #11 – Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin

Kansi: Martti Ruokonen.


WSOY 2008. 274 s.
Luin kolmannen painoksen, ensimmäinen ilmestyi 1948.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tänään on jälleen se päivä, kun kirjablogit täyttyvät klassikkojutuista. Puolivuosittain järjestettävää haastetta emännöi tällä kertaa Jane Kirjan jos toisenkin -blogista, mistä löytyy löytyy linkkejä lukuisiin klassikkojuttuihin. Haastekirjakseni valitsin Mika Waltarin matkakirjan vuodelta 1948, jonka koko nimi on Lähdin Istanbuliin: totta ja tarua Euroopasta 1947.





Waltarilla on takanaan tiivis työrupeama, kun hän alkaa haaveilla matkasta Istanbuliin. Matkalla voisi pysähdellä useassa eurooppalaisessa kaupungissa – samalla reissulla voisi kerätä materiaalia tulevia teoksia varten ja katsastaa, mitä sodanjälkeiselle Euroopalle kuuluu. Vihdoin kun passit, matkustusluvat ja valuutat ovat kunnossa, hän lähtee vaimonsa kanssa matkaan. Vaimo saattaa miehensä Pariisin ohitse, ettei mies jäisi sinne olemaan; edellisistä matkoista on siis otettu opiksi.

Waltari kuvailee tuntemuksiaan elävästi läpi matkan. Alkumatka taittuu rahtilaivalla, ja merellä haikeus valtaa kirjailijan mielen:

Lähdön hermostuttava kiire viipyy mielessä, meren vihreänharmaa, laineikas ulappa väsyttää, tuntuu vaikealta uskoa, että tosiaan on päässyt livahtamaan lukemattomien asioiden ja järjestelyjen rysänsilmästä, puhelimen pärinästä, ovikellon soitoista ja vastattavista kirjeistä täydelliseen vapauteen. Tällainen vapaus on vuosien jälkeen jotakin niin täysin uskomatonta, että sitä kiertelee lievästi muristen ja niskakarvat pystyssä kuin koira outoa luuta. 

Matkalla Helsingistä Kielin kanavan kautta Amsterdamiin laiva kohtaa myrskyn ja sumu hidastaa matkantekoa. Seuraavana kulkupelinä toimii juna, jolla matka jatkuu Pariisiin.
Siellä vastassa ovat liikenteen halvaannuttanut metrolakko ja avosydäminen Madame, jonka hotellissa Waltari on aiemmillakin matkoillaan yöpynyt. Vaimo jatkaa mukana vielä Zürichiin, sitten hän palaa Suomeen. Kirjailija suuntaa yksin Venetsiaan ja lentää lopulta Roomasta Istanbuliin.

Waltarin matkassa on ilo reissata ympäri Eurooppaa. Nyt kun muunlainen ulkomaanmatkailu on tauolla, niin mikä olisikaan nautittavampi tapa tehdä nojatuolimatkaa kuin taitavan kirjailijan olkapäällä. Kirjailijan silmä poimii tarkkoja havaintoja kaupungeista, ihmisistä, ihmisyydestä. Hän kohtaa erilaisuutta ja vieraita asioita, innostuu ja hämmästelee. Historiallisiin romaaneihin erikoistunut kirjailija tekee löytöretkiä erityisesti museoissa.

Kirjailija etsii materiaalia kokonaan toisella tavalla kuin tiedemies. Hän hakee kaiken takaa ihmistä, poikkeusta, oikkua, kun taas tiedemiehen pyrkimyksenä yleensä on yleispätevyys, periaate, johtava ajatus. Mutta historiallinen tutkimus on upottava meri, jokainen selvinnyt kysymys aukaisee lukemattoman määrän uusia kysymyksiä, ja tahtoen tai tahtomattaan joutuu penkomaan paljon sellaista, mitä ei koskaan myöhemmin joudu käyttämään.

Matkallaan Waltari kohtaa niin ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta kuin myös huijausyrityksiä. Hän tapaa vanhoja tuttavia ja saa kutsuja tilaisuuksiin kirjailijastatuksensa vuoksi. Waltaria kestittävät konsulit ja muut kaupunkien silmäätekevät. Usein häneltä tiedustellaan oloja Suomessa näin sodan päättymisen jälkeen. Hullumminkin voisi olla, kuuluu lakonisuuteen taipuvan kynäniekan vastaus.

Raha on ongelma läpi reissun. Koko ajan se meinaa loppua ja valtioiden rajoilla valuuttoja pitää selvitellä. Tilanne on välillä melkein katastrofaalinen, eikä sitä auta hurvittelu venetsialaisessa kasinossa. Myös kotona odottavalle perheen mäyräkoira Petterille pitää ostaa tuliaisiksi talvitakki, joka verottaa budjettia melkoisesti. Tuurilla matka kuitenkin aina vain jatkuu, ja nopeasti matkaaja oppii amerikkalaisten savukkeiden tehon tullimiesten voitelussa.

Tammikuussa kirjoitin Waltarin toisesta, varhaisemmasta matkakirjasta nimeltä Yksinäisen miehen juna. Luin kirjaa, kun tein pitkää junamatkaa Euroopassa ja pystyin samastumaan moniin kirjailijan havaintoihin. Yksinäisen miehen juna kertoo juuri yliopistosta valmistuneen nuoren miehen matkasta, mutta nyt käsillä oleva Lähdin Istanbuliin on jo Sinuhen julkaisseen tunnetun kirjailijan teos. Matkaan lähtee tällä kertaa 39-vuotias perheenisä.

Jos matkaaja on lähes parissakymmenessä vuodessa muuttunut, niin on myös määränpää. Kaupungin nimi on vaihtunut Konstantinopolista Istanbuliksi, ja ilmapiiri on kirjailijan havaintojen mukaan turkkilaistunut. Vieraiden kielten taito on paikallisilla romahtanut, ranskalla on vaikea tulla toimeen. Kovaa vauhtia eurooppalaistumassa olevassa kaupungissa itämaisuus ja länsimaalaisuus sekä menneisyys ja nykyaika ovat jatkuvasti läsnä.

Viihdyin keski-ikäistyvän Waltarin matkassa vielä paremmin kuin parikymmentä vuotta nuoremman. Pöyhkeily on vähäisempää. Ilonpitokin on maltillisempaa, vaikka toisinaan "kohteliaisuus" naisia kohtaan on sitä luokkaa, että vaimolla on varmaan ollut matkakertomuksessa sulateltavaa. Matkaajasta piirtyy kuitenkin sympaattinen ja sanavalmis kuva, eikä sillä lopulta ole väliä, mikä on totta ja mikä tarua.

Viehättävien matkakirjojen jälkeen voisikin olla aika lukea historiallinen romaani Waltarilta, kenties vaikka Johannes Angelos, johon kirjailija tällä matkallaan keräsi aineksia.

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Kirjailijasisaren jalanjäljillä – Ritva Hellsten: Raija



Aviador 2020. 265 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Punaisen sävyissä hehkuva kansi kiinnitti huomioni kustantajan katalogissa alkuvuodesta. Voisiko romaanin nimihenkilö tarkoittaa sitä Raijaa? Esittelyteksti paljasti, että kyllä vain, Raija Siekkisen elämänvaiheet ja traaginen kuolema ovat jälleen inspiroineet kehittelemään elämästä fiktiota. Tällä kertaa asialla on kirjailijan sisko, Ritva Hellsten. Vuosi sitten kesällä luin Joel Haahtelan Siekkis-romaanin Katoamispiste.

Kirjailija Raija Siekkinen (1953–2004) oli ennen kaikkea novellisti, jonka tuotanto kattaa kahdeksan novellikokoelmaa, kolme romaania sekä lastenkirjoja ja näytelmiä. Kirjailija kuoli oman kotinsa tulipalossa Kotkassa.

Nokeentuneesta kerrostaloasunnosta saa alkunsa myös tämä Hellstenin romaani. Kaikki tietävät, miten Siekkisen elämä päättyi, joten kiinnostavaa onkin, mitä sitä ennen tapahtui. Minkälaista oli kirjailijan elämä, ihmissuhteet? Miten hän päätyi novellistiksi?

Hellsten sukeltaa sisarensa nahkoihin ja tekee tästä romaaninsa näkökulmahenkilön. Lukija pääsee seuraamaan kirjailijan arkea, johon mahtuu muun muassa kritiikkien odotusta, rahahuolia, heikkoa ruokahalua ja paljon tupakkaa. Myös tyhjän paperin syndroomaa kuvataan. Teosten synty on työn ja tuskan takana, luomisprosessissa ei ole mitään mystistä.

Syksyllä ilmestyvä novellikokoelma olisi hänen neljästoista teoksensa. Neljätoista kirjaa neljännesvuosisadassa: jollekulle se saattoi olla vähän, hänelle määrä oli suuri. Neljätoista luomistyötä, kuin synnytystä, kriisien kautta ja kivulla. Lapsikseen hän joskus niitä sanoikin. 

Kirjoittajalle keskeistä on katsoa ja havainnoida maailmaa mielenkiintoisella tavalla. Romaanihenkilö-Raija toimii kuten tosielämän kirjailija Siekkinen eli hyödyntää teoksissaan omaa elämäänsä fiktion materiaalina. Moni arkielämässä nähty, kuultu ja koettu päätyy muodossa tai toisessa teosten sivuille. Sitä ei läheisten ole aina helppo sulattaa.

Kuinka yksinäistä työtä se oli, sitä hän ei nuorena ollut aavistanut. Yksinäisyyteen pakottavaa, yksinäisyydestä täyttyvää. Se oli työtä, joka maksoi hänelle ihmissuhteita mutta myös toi niitä; toi niistä parhaat.

Kirjailija kaipaa eristäytymistä. Raijan sielunmaisema löytyy eräästä saaresta, jonka hän saa tuttavalta käyttöönsä:

Voiko olla olemassa tällainen paikka, hän ajatteli istuessaan rantakivellä, katse horisontissa. Paikka jossa saa olla irti kaikesta, jossa kuuluvat vain luonnon äänet: lokin, tiiran, aaltojen. Ei postia, ei puhelinta, ei liikennettä. Ei ihmisiä.

Saaristomiljöön innoittamana hän alkaa työstää novellikokoelmaa, mutta siitä syntyykin pienoisromaani Saari.

Hänen maisemansa häiriö oli kesämökki meren rannalla: paikka joka pelkällä olemassaolollaan muistutti pahasta, joka hänelle siellä oli tehty. Sen hävittämistä hän oli kuvitellut valveilla ja unissaan. Nyt hän tiesi miten tekisi sen. Kirjoittaisi sen pois itsestään ja elämästään, tuhoaisi tarinassa paikan jossa hänen elämänsä oli ollut lähellä tuhoutua.
 – – 
Työpöytä ikkunan edessä, kirjoituskone siinä, valo joka rajasi kaiken muun pois, hämärän peittoon: hänen paikkansa maailmassa.

Hellsten käsittelee sisartaan romaanihenkilönä arvokkaasti. Tietyt sisaren elämän faktat on selvästi haluttu ujuttaa proosaan mukaan, ja välillä upotukset ovat hieman kömpelöitä. Tekstissä on luonnollisesti paljon viittauksia Siekkisen tuotantoon, selkeitä ja rivien väleihin piilotettuja. Nämä houkuttelevat tutustumaan kirjailijan vielä lukemattomiin teoksiin ja palaamaan jo luettujen äärelle.

Raija-romaanin imussa klikkailin nettiantikvariaatin ostoskoriin useita Siekkisen teoksia. Jossakin vaiheessa on aika tehdä syväsukellus Siekkisen novelleihin ja pienoisromaaneihin, sillä Taide pysyy vaikka ihmiset katoavat.


Helmet-haaste: 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...