Elämän iltapäivässä – Hanna Brotherus: Henkeni edestä

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2022. 283 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuosi sitten Hanna Brotheruksen esikoisteos Ainoa kotini vangitsi minut äärelleen rehellisyydellään ja samastuttavuudellaan. Sama konstailematon tyyli on tässä toisinkoisessa, joka edeltäjänsä tavoin pohtii kehollisuutta, naiseutta ja perhesuhteita. Nyt mukana ovat myös vahvat luopumisen ja kuolemisen teemat.

Minäkertoja on esikoisesta tuttuun tapaan kirjailijan kaltainen, keski-ikäinen nainen, jonka neljä lasta ovat aikuistuneet ja jolla on työ tanssijana ja koreografina. Esikoiskirja on tehnyt naisesta myös kirjailijan ja kirjoittamalla maailmaa hahmottavan ihmisen:

Määrätietoinen kirjoittaminen on muuttanut arkisessa olemisessani asioita paljon. Merkitsen elämää muistiin, jolloin ohikiitävistä hetkistä jää jälki, joista parhaimmillaan pilkistää merkitys. Rajaan mielessäni yksityisyyttäni ja etsin elämäni käsikirjoituksen kadonneita viimeisiä lukuja. – – Kirjoittaminen vie minut toisinaan tilaan, jossa seison upottavan suon keskellä uskaltamatta edetä. Tiedä, etten pääse perääntymään. 

Kirjoittamisen vastuksista ja vapauttavasta voimasta oli antoisa lukea, kun itsekin kirjoitan. Toisen samastumisen paikan löysin Eeva Kilvestä: päähenkilölle Naisen päiväkirja on merkityksellinen, minulle kirja oli kesän tärkeimpiä lukukokemuksia.

Brotheruksen kirjassa kirjoittaminen kietoutuu tanssiin. Molemmat ovat päähenkilölle sisäisen tekemistä näkyväksi. Kirjoittaminen pakottaa pysähtymään, tanssi taas liikkeelle. Pysähtymistä todella tarvitaan, sillä nainen on aina tehnyt kaikkea vimmalla, suorittamisen maku suussa. Lastenhoidosssa hän pyrki täydelliseen läsnäoloon, lasten harrastukset olivat koko perheen projekti. Omaan työhönsä hän on niin ikään suhtautunut aina intohimolla. Edelleen hän on armoton itselleen ja liikkuu, vaikka ei jaksaisi. Itseään kohtaan on vaikea tuntea samaa armollisuutta kuin ystäviään.

Nyt on tullut paitsi pysähtymisen aika, myös luopumisen aika. Nainen joutuu jättämään hyvästit sukumökille, joka menee myyntin. Jäähyväisreissu tarjoaa tilaa käydä läpi lapsuuden muistoja ja tavaroita. 

Keski-ikäisenä tanssijana nainen joutuu luopumaan myös vetreästä kehostaan. Se kuivuu eikä enää jaksa ja pysty kaikkeen samaan kuin nuorempana. Vaikka nainen suree kehonsa muutosta, keho kantaa myös arvokkaita muistoja menneestä. Ei vähiten raskauksista, synnytyksistä, äidillisestä huolenpidosta, sillä nainen kokee roolinsa suurperheen äitinä tärkeimmäkseen. Keholliseen luopumiseen linkittyy tietyllä tavalla lapsista luopuminen. Mikä on äidin merkitys, kun lapset ovat itsenäistyneet? Äidin suojeluvaisto ei lakkaa olemasta, vaikka lapset aikuistuvat, mutta suhde muuttuu. 

Kuuntelin ja luin kirjaa vuorovedoin. Omakohtainen teksti tulee entistä lähemmäs kirjailijan lukemana äänikirjana. Viihdyin Brotheruksen pohdintojen äärellä, sillä löysin niistä jälleen tunnistettavaa, lohtuakin. Vääjämättä minuakin lähestyvä keski-ikä on ehkä luopumista ja omien elämänvalintojen luonteva tarkastelukohta, mutta se ei tarkoita, että kaikki olisi ohi, vaan eteen tulee uusia kohtaamisia, oivalluksia, tapoja olla maailmassa. 

Opettajan uupumuksen vuosi – Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2022. 287 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Elna Suorajärvi on eläkeikää lähestyvä kansakoulunopettaja, jota kukaan ei enää halua palkata vakivirkaan. Lisäksi terveys reistaa ja oma sisko heittää ulos yhteisestä talosta. Kun kesä kääntyy syksyyn vuonna 1947, Elna suuntaa jälleen yhdeksi vuodeksi uuteen kouluun, nyt venekyyti vie rajaseudulle lähelle Neuvostoliiton rajaa. Asiat olisivat järjestyksessä ainakin ensi kesään saakka.

Pimeät kuut on alaotsikoltaan Talvikirja, ja siinä seurataan minäkertoja-Elnan vaiheita yhden kouluvuoden ajan. Arjen kuvauksen rinnalla avataan hiljalleen taustoja sille, miksi yli kolmekymmentä vuotta opettajana toiminut pätevä nainen joutuu ottamaan vastaan sen, mitä annetaan.

Talvi kuluu Niemen koulussa, joka on pelkkä homeinen parakki, sinne ei johda edes tietä. Rakennuksessa on yksi luokkahuone ja Elna sen ainoa opettaja. Supistetussa kansakoulussa Elna joutuu opettamaan eri-ikäisten lasten ryhmiä vuorotahtiin. Hän valmistelee tunteja ja oppimateriaaleja yöt pitkät, koska johtokunnalla ei ole ymmärrystä tarvittavista kirjoista, vihoista tai muista tarvikkeista.

Elnan elämänpiiri kutistuu luokkahuoneen ja oven takana olevan oman huoneen kokoiseksi. Työ valuu vapaa-ajalle ja oma heikko vointi alkaa näkyä luokkahuoneessa. Elna uupuu. Elna on käynyt seminaarinsa ja tehnyt työtä vuosikymmenet, joten hän tietää olevansa pätevä ja hyvä työssään – uupumus saa Elnan epäilemään omaa osaamistaan, ja kaikki tuntuu valuvan sormien välistä.

Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.

Pimeä valuu uupuneeseen, mutta Elnan talveen mahtuu myös opettajan arjen kirkkaampia hetkiä. Hän kokee tyydytystä työn äänistä, kun oppilaat toimivat synkroniassa, kun kaikki viimein oppivat kertotaulun. Opettajan työn historiaa tarina valottaa kiehtovasti. Aikanaan työn luontoisetuna saattoi olla navetta tai peltoala. Välähdyksiä tulee myös siitä, miten epätasa-arvoisesti miehiä ja naisia opettajina kohdeltiin, miten vaatimukset ja luontoisedut olivat sukupuoleen sidotut.

Kirja pohtii opettajan identiteettiä laajemminkin. Elna suhtautuu työhönsä tunnollisesti, mutta hän pitää mieluusti oppilaisiinsa etäisyyttä, hän ei kaipaa lapsukaisia helmoihinsa. Tarvitseeko opettajan olla lapsirakas, vai riittääkö, että hoitaa työnsä hyvin? Kutsumuksen lisäksi työhön on voinut kokea muunkinlaista imua: opettajan ammatti oli 1900-luvun alussa harvoja keinoja naiselle itsenäistyä kätilön lisäksi. Entä minkälaisena opettaja saa näyttäytyä, kun hän on aina tarkkailun kohteena?

Sutjakkaasti etenevä tarina pitää otteessaan, sillä Kinnunen heittelee koukkuja lukijalle heti alussa ja taitavasti pitkin matkaa. Miksi suhde Salli-siskoon on katkolla? Mikä Elnan terveydessä on vikana? Kuka on Niilo, jota Elna välillä puhuttelee, mitä heidän välillään on? Perinteistä proosakerrontaa katkovat erilaiset dokumentit, on ansioluetteloa ja tavaralistoja. Jokainen näistä herättää omia kysymyksiään. 

Pimeät kuut herättää henkiin sodanjälkeisen rajaseudun puutteineen. Preesensissä etenevä kerronta tuo lähelle Elnan aistihavainnot ja tunteet. Lumen kylmyys hyväilee kehoa, häpeä hulmahtelee ja kiukku kuplii. Talvipimeän lisäksi kuvataan Elnan luonteen pimeitä sävyjä. Lukija saa nautiskella mehevistä kielikuvista ja sanavalinnosta. Pitkä päivä kimoilee koko vartalossa.

Paikoin olisin kaivannut pysähtymistä, monia mielenkiintoisia asioita vain sivutaan. Tämä ratkaisu jättää paljon lukijan pääteltäväksi, mutta utelias mieli olisi mieluusti mennyt syvemmälle.

Kun on viime vuonna lukenut kirjailija-opettaja Tommi Kinnusen opettajantyössään kohtaamasta uupumuksesta ja seurannut häntä Twitteristä, tunnistaa aiheen. Fiktio on fiktiota, mutta epäilemättä Kinnunen on kirjoittanut romaanihenkilölleen omia kokemuksiaan ja tuntojaan: miten opettajalle yritetään sysätä kaikkea opetustyöhön kuulumatonta työtä, miten koulua halutaan tarjota ratkaisuksi kaikkeen. Miten mustaksi maailma käy, kun yhden ihmisen rajat tulevat vastaan.

Talvi on pitkä ja pimeä, mutta sen jälkeen koittavat aina kevät ja kesä. Elnaan tulee tarmoa ja tarinaan toiveikkuutta, vaikka kouluvuoden päätyttyä Elnalle pimeimmät kuut taitavat olla vasta edessä.

Helmet 2022: 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva.

Naistenviikon etsivätuttavuus – Satu Rämö: Hildur

Kansi: Ville Laihonen.

WSOY 2022. 363 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Naistenviikon lukuhaasteen päättää osaltani Satu Rämön ensimmäinen fiktiivinen teos, joka esittelee kiinnostavan ja moniulotteisen naisetsivän, Hildurin.

Islantilainen Ísafjörđurin pikkukaupunki sijaitsee Länsivuonoilla hankalien kulkuyhteyksien päässä ja kaukana pääkaupunki Reykjavikin hektisestä elämästä. Ísafjörđur on kirjan päänäyttämö, ja sen tähtenä häärii rikosetsivä Hildur Rúnars­dóttir. Hildur on Reykjakin-vuosiensa jälkeen saanut paikan kotiseutunsa poliisista, missä hänen toimenkuvaansa kuuluvat rikospoliisin tehtävien rinnalla kadonneiden lasten tapaukset.

Tulivuorenpurkausten muokkaamalla saarella kaikki tuntuvat tietävän toisensa eikä menneisyyttään pääse pakoon. Hilduria painaa lapsuuden perhetragedia, johon liittyvät hänen 25 vuotta sitten kadonneet sisaruksensa. Hildur saa työparikseen suomalaisen poliisiharjoittelija Jakobin, jolla niin ikään on omat taakkansa. Kirjan nykyaika ajoittuu vuoteen 2019, joten Rämön ei vielä tarvitse ottaa kantaa pandemiaan, vaan maasta toiseen voidaan liikkua ongelmitta.

Pikkukaupungissa eletään talvisin lumivyöryjen pelossa, ja tapahtumat käynnistyvät, kun lumivyöryn alta löytyy ensimmäinen väkivaltaisesti kuollut paikallinen. Uhri on kaikkien vieroksuma, nuoria poikia vikitellyt Jón. Kun muitakin epäilyttäviä kuolemia tapahtuu, nousee ilmoille joukko kysymyksiä:  Liittyvätkö kuolemat toisiinsa? Eihän tällaista tapahdu Islannissa? Kytkeytyykö Hildurin menneisyys kuolemiin?

Rikosjuonen lisäksi kirja pohtii, mitä on olla erilainen, poiketa normeista, salata sisintään muilta. Jakobin hahmon kautta on luonteva pohtia ja kuvata islantilaisia tapoja ja erikoisuuksia. Esimerkiksi Jakobin neulomisharrastus tuo islantilaiset villapaidat kirjan sivuille, mikä ilahduttaa neulovaa lukijaa. 

Hildur irtautuu työstään ja muista elämän paineista surffaamalla, joten kirjalla saan osuman myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Hilduria kiehtoo talvisurffauksessa vaaran tunne. Jos jotakin tapahtuisi, kukaan ei olisi auttamassa. Hänen täytyy hallita kehonsa ja lautansa täydellisesti, yrittää tulkita aaltoja oikein. Merta ei voi kontrolloida, mutta riskejä voi yrittää minimoida: Kun hän pystyi hallitsemaan vaaran, hän pystyi hallitsemaan itsensäkin. Kaiken voittava meri opettaa nöyryyttä.

Jos meren kanssa joutuisi riitaan, meri voittaisi aina. Jos suuri aalto yllättäisi hänet ja hän joutuisi sen nielemäksi, ei voisi tehdä mitään muuta kuin rauhoittua. Hiljaa oleminen oli usein suurinta voimaa. 

Genren kliseisiin peilaten Hildur on mielestäni virkistävä ja raikas dekkari, vaikka ilman poliisin henkilökohtaisia kriisejä ja oman elämän sotkeutumista tutkintaan ei tässäkään selvitä. Kun rikosvyyhti selviää, monia langanpäitä jää solmimatta. Tämä enteilee sitä, että Islannin hyisiin vesiin pääsee sukeltamaan jatkossakin, sillä Hildur aloittaa päähenkilönsä nimeä kantavan sarjan.

Luen melko harvoin dekkareita, koska en jaksa lukea väkivaltakuvauksia, mutta ristiriitaista kyllä katson dekkarisarjoja paljon tv:stä. Kaltaiselleni lukijalle Hildur on täsmäosuma: väkivallalla ei mässäillä, vaikka ruumiita tulee. Saan siis lisättyä uuden tärpin suosittelulistalleni, kirjastossa kun asiakkaat säännöllisesti kysyvät vähemmän väkivaltaista jännäriä. Näille on tilausta!

Aiemmin olen lukenut Rämöltä hänen ja Hanne Valtarin työelämäkirjan Unelmahommissa, jonka keskeinen teesi on, että töissä pitää olla kivaa. Kirjoittamisen ilo välittyy Hildurin sivuilta, joten kaunokirjallisuuden puolelle loikannut Rämö todella elää kuten opettaa. 

Kirjan käännösoikeuksia on myyty useaan maahan ja kirjastolaiselle kertoo suosiosta myös se, että Hildurin varausjono on yksi tämän hetken pisimmistä. Rämön dekkaridebyytti siis jo ratsastaa genrensä aallonharjalla  –  toivotan Hildurille paljon nostetta jatkossakin!

Helmet 2022: 30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

Luonnonvoimia ja mystiikkaa – Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä

 

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2022. 183 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pertti Saloheimon Meren ja tulivuoren välissä on avaukseni tämänvuotiseen Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Kirja päätyi lukupinooni täysin nimen perusteella, joten luvassa oli yllättymistä pienoisromaanin verran.

Päähenkilö on biologi, joka matkustaa syrjäiseen kaupunkiin tekemään tutkimusta. Kaupunki on hankalasti vain lentoveneellä saavutettavissa, koska se sijaitsee kirjan nimen mukaisesti rakentunut meren ja tulivuoren välimaastoon. 

Mies tekee tutkimusmatkoja läheiseen viidakkoon ja kiinnostuu myös salaperäisistä luostarin raunioista. Hän kerää laboratorioonsa lajitelman eläimiä koekäyttöön ja tarkkailtaviksi ja raportoi työstään Akatemialle. Paikallinen opaspoika auttaa miestä, ja talon miehelle vuokrannut Martha pitää talon siistinä. Varhain vanhempansa menettänyt Maria alkaa viihtyä miehen seurassa.

Mies keskittyy maaeläimiin, sillä meri ei kuulu hänen toimeksiantoonsa, mutta meri pilkahtelee tekstissä siellä täällä. Ultramariininsinisenä ja toisinaan levästä punaisena välkkyvä meri houkuttelee, eritoten sen rannalla makaava rahtilaivan hylky:

Joskus öisellä rannalla kulkiessani kimaltava meri vetää minua vastustamattomasti puoleensa, ja vasta polvieni kastuessa huomaan kahlanneeni mereen. Silloin olen ollut näkevinäni laivanhylyn komentosillalta valoa, mutta se lienee vain kuun heijastusta – –

Realistinen, päiväkirjamuotoon puettu kerronta ottaa maagisia loikkia, kun mukaan saadaan mekaanisia kuoriaisia ja puhuva paviaani sekä viinin voimalla vieraalla kielellä puheliaaksi heittäytyvä munkki. Kun tapahtuu onnettomuuksia, miehen sivullisuus yhteisössä korostuu. Naakkojen parvi on epäilyttävän kiinnostunut miehen liikkeistä. 

Kaupungin sijainti avaa väyliä tulkinnoille. Kahden luonnonmahdin puristuksissa maaginen ja realistinen kohtaavat, samoin luonnontiede ja yliluonnollinen miehen elämässä. Luonnontieteilijämiehen mieleen hiipii epäilys: onko kaikki sittenkään tieteellä selitettävissä? Lukijan mielessä myllertää niin ikään: mikä on kuumehourailua, mikä unta, entä minkälainen olisi vain olemiseen keskittyvä iankaikkisuus? 

Enpä tosiaan arvannut, mitä Saloheimon pienoisromaanin kansien välistä löytyykään: aivan kuin Murakami kohtaisi Haahtelan! Mystistä, vähän vinksahtanutta, kiehtovaa –  ja runollisen napakassa muodossa.

Helmet 2022: 34. Kirjailijan nimessä on luontosana.

Kun runo meni metsään – Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 71 s. 

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Mustikat, mustikat, metsän siniset ihmeet. Ne ruokkivat sielua ja kehoa, mustaavat sormet ja eksyttävät poimijansa. Niiden perässä on usein Anja Erämajan runojen puhuja.

Olen täällä metsässä -kokoelman runot herättävät ajatuksia ihmisen vaikutuksesta metsään ja ekosysteemiin. Koskematon metsä on ihanne, kanto kertoo, että täällä oli joku ennen minua. Erämaja ottaa käsittelyyn metsän monet muodot. Minkälaisessa metsässä oikein herkkuja poimin? 

Mikä metsä tämä on? Tarvemetsä, tervametsä, tukkimetsä, sellumetsä, sekametsä, jokametsä, ikimetsä, yhteismetsä, yksityismetsä, ratkaisen metsäkysymyksen heti huomenna. Erämetsä, lähimetsä, arvometsä, aarnimetsä, takametsä, etumetsä, edustusmetsä, ekosysteemipalvelu, istun alas ja otan selvää. Säästömetsä, kestometsä, kertakäyttömetsä, istutusmetsä, itsemurhakuusikko. Nyt ei ehdi, kenttää on, akkua prosentti. - -

Ihmisellä on tarve luokitella luontoa, ja usein ihmisen oma toiminta antaa nimen metsälle. Sellumetsä kuulostaa surulliselle, silloin metsällä on vain välinearvoa. Ikimetsä ja aarnimetsä saavat (toivottavasti) kasvaa rauhassa, tarvemetsästä ihminen jälleen hakee sen, minkä tarvitsee. Entä mikä on edustusmetsä? Onko sieltä siivottu pois kaikki ikävä, katsellaanko siellä luontoa siistityiltä poluilta turvallisen välimatkan päästä? Onko yksityismetsää?
 

Erämajan kokoelmassa metsä voi olla monenlainen, ja niin ovat runotkin. On lyhyttä, pitkää, aforistista, proosarunoa, typografista tyylittelyä. Erämaja myös lainailee muilta ja muokkaa riimit ja säkeet omikseen. Moninaisuus on tässäkin rikkaus.

Lukijana nautin rytmin vaihdoksista: toisinaan helkkäillään menemään, välillä on pakko hidastaa myös lukemisen tahtia. Kielileikki saa naurahtelemaan, sukellukset pohjakerroksiin pysähdyttävät. Ihmisen toimet ovat arveluttavia, mutta Erämaja ei saarnaa. Mukana on nasevaa huumoria ja pilkettä silmäkulmassa.

Eräänä kesäkuisena iltapäivänä vein Erämajan metsään. Osuin keskelle suopursujen valtamerta, istahdin lukemaan runoja, siellä myös kuvasin kirjan. Olen tehnyt metsäretkiä kevään ja alkukesän aikana osana kirjallisuusterapian opintoja, mukana ovat kulkeneet muistikirja, lempikynä, vesipullo ja istuinalusta, jos sen muistin ottaa mukaan. Retkilläni kirjoitin metsässä tajunnanvirtaa, tein erilaisia kirjoitusharjoituksia ja viimeiselle opintoihin liittyvälle retkelle otin Erämajan kirjan mukaan. 

Erämajan runot antoivat ravinteita oman metsäsuhteen ja luontokokemusten sanoittamiseen. Runojen assosiaatioketjut saivat ajatukset kuplimaan, oli pakko kaivaa muistikirja repusta ja kirjoittaa. Olin lukenut kokoelman kertaalleen ennen retkeä, mutta runot avautuivat metsässä uudella tavalla.

Yllä lainaamassani runokatkelmassa runon puhuja alkaa selvittää metsässä herännyttä kysymystä, mutta akku on loppu. Tähän on helppo samastua, sillä minullekin herää usein metsäretkilläni kysymyksiä, joihin kaipaan vastausta. Tietoisesti olen jättänyt selvitystyön retken jälkeiseen aikaan, jotten metsässä roikkuisi netissä. 

Olen nyt suorittanut kirjallisuusterapiasta ensimmäisen opintoportaan ja minulla on kesä aikaa harkita, jatkanko toiselle portaalle. Vaikka opintoihin liittyvät retket on tältä erää tehty, metsä kutsuu edelleen. Koen, että metsäretket ovat hyvä syy ottaa aikaa kirjoittamiselle, metsässä kun ei ole häiriötekijöitä. Usein metsän inspiroima kirjoittaminen myös jatkuu retken jälkeen.

Lainasin Erämajan kokoelman kirjastosta, mutta on selvää, että se on hankittava omaan hyllyyn. Näihin haluan palata vielä: ihan muuten vain ja kenties kirjallisuusterapeuttisen työskentelyn materiaalina. 

Helmet 2022: 12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana.

Porosurmia ja salaisuuksia pohjoisessa – Ann-Helén Laestadius: Varkaus

Kansi: Iida Pohjolainen.

S&S 2022. 510 s.

Alkuteos: Stöld (2021).

Suom. Laura Kulmala.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Helsinki Litissä vierailleen ruotsinsaamelaisen Ann-Helén Laestadiuksen Varkaus on koskettava ja silmiä avaava tarina saamelaisten kohtelusta Pohjois-Ruotsissa. 

Tositapahtumiin pohjautuvan romaanin päähenkilö on 9-vuotias Elsa, jonka perhe saa elantonsa poronhoidosta. Elsa liikkuu luonnossa tottuneesti ja hänellä on oma poro, Nástegallu. 

Elsa kokee ulkopuolisuutta kaikkialla: koulussa Elsaa vierastetaan saamelaistaustansa vuoksi, saamelaisyhteisössä taas siksi, että äiti on alkujaan risku eli ei-saamelainen. 

Elsan maailma järkkyy, kun hän löytää Nástegallun kuolleena. Tyttö näkee tekijän, mutta vaikenee pelon takia. Elsa kantaa salaisuutta nuoreksi aikuiseksi saakka, muistonaan vain pehmeä poronkorva. 

Elsan perhe tekee vuosien saatossa satoja rikosilmoituksia toistuvista porosurmista. Poliisi saapuu harvoin paikalle, jäljet ehtivät sotkeentua, todisteet katoavat. Esitutkinta lopetetaan varhain, jos sitä edes aloitetaan. Tapaukset tulkitaan poliisissa varkauksiksi.

Laestadius antaa äänen myös porosurmien tekijälle. Tämä näkökulma avaa miehen mielenmaisemaa. Mitkä ovat eläinrääkkääjän motiivit? Mikä saa kiduttamaan eläimen hengiltä?

Kirjan luvuilla on saamenkieliset nimet, ja etenin kirjassa aika pitkälle ennen kuin hoksasin, että ne ovat lukujen järjestysnumeroita saameksi. Ihan hyvä muistutus, että enpä osaa saamea edes numeroiden vertaa.

Helpommalla lukijan päästävät tekstissä esiintyvät yksittäiset saamenkieliset sanat, joilla Laestadius tekstiään värittää. Aluksi sanat selitetään, sitten ne jo oppii. 

Varkauden juoni jännityselementteineen vetää ja kieli on nautinnollisen selkeää. Uppouduin Elsan ja kyläläisten vaiheisiin niin, että kaikki muu ympärillä unohtui. On nautinnollista, kun voi vain antautua taitavan tarinankertojan vietäväksi.

Helmet 2022: 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa.

Pikkuveljen elämästä ja kuolemasta – Merete Mazzarella: Violetti hetki

Kansi: Fredrik Bäck.

Tammi 2022. 198 s.
Alkuteos: Den violetta timmen (2022).
Suom. Raija Rintamäki.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Merete Mazzarellan Violetti hetki on päiväkirjamerkinnöistä muokattu omaelämäkerrallinen teos, jossa kirjailija pohtii niin pandemian kaventamaa elämänpiiriä, maailmanpolitiikkaa kuin ympäröivän luonnon ilmiöitä. Paljon tilaa saa Arvid Järnefeltin teos Vanhempieni romaani, jonka perhekuvauksesta Mazzarella löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. 

Kun Mazzarellan Kööpenhaminassa asuva pikkuveli Martin joutuu hengitysvaikeuksien vuoksi sairaalaan, kirjoittaminen painottuu veljeen – ensin tämän sairauteen ja lähestyvään kuolemaan, sitten muistoihin ja suruun. 

Keuhkofibroosia sairastavaa Martinia hoidetaan kööpenhaminalaisen sairaalan keuhko-osastolla keväällä 2021, ja hänen luonaan saa vierailla, koska hänellä ei ole koronaa. Läheisimmät ystävät eli Huoliryhmä päivystää Martinin vuoteen äärellä. Mazzarellaa lohduttaa, että tiivis ystäväpiiri on Martinin tukena voinnin heikentyessä. He ovat myös Mazzarellan linkki veljeen tämän viimeisinä hetkinä. Martin kuolee maaliskuussa 2021 73-vuotiaana. Hautajaisiin Mazzarella osallistuu Youtuben kautta.

Itseä nuoremman veljen kuolemassa on jotakin epätodellista. Mazzarella havahtuu toistuvasti kuin ensi kertaa siihen tietoon, että Martin on kuollut. Kuoleman aiheuttamaa sokkia kirjailija käsittelee itselleen luontevalla tavalla, kirjoittamalla. Vaikka Mazzarella kokee, että hän oli läheinen Martinin kanssa, herää kirjoittaessa silti kysymys: kuinka hyvin oikeastaan tunsinkaan veljeni?

Martin oli homoseksuaali ja aktiivisesti mukana Setan perustamisessa 1970-luvulla. Avoimesti homona eläminen oli tuolloin vaikeaa Suomessa, ja Martin muutti Tanskaan vapaamman asenneilmapiirin perässä. Mazzarella muistelee veljensä kumppaneita vuosikymmenten varrelta ja sitä, miten Martin joutui elämässään kamppailemaan rakkauden vuoksi. 

Kööpenhaminan lisäksi Martinilla oli elämä myös Thaimaassa. Sen kaikkia puolia Mazzarellan on vaikea ymmärtää, erityisesti sitä, että Martinilla oli siellä itseään selvästi nuorempia kumppaneita, joiden elämää (ja päihteiden käyttöä) Martin säännöllisesti rahoitti. Martin myös testamenttaa omaisuutensa Thaimaan-suojateilleen ja näiden perheille. "Rakkaudella on hintansa, ja Martinille se oli korkea." Näin kirjoittaa eräs Huoliryhmän jäsen Mazzarellalle Martinin kuoleman jälkeen. 

Luontohavainnot antavat eräänlaiset raamit kaikelle. Vaikka ympärillä velloisi maailmanlaajuinen pandemia ja pikkuveli tekisi kuolemaa, aurinko nousee ja laskee säntillisesti joka päivä. Luonto heijastelee elämän rajallisuutta. Keväällä elinvoimaiset kasvit kohtaavat loppunsa jo syksyllä. Ihminenkään ei tiedä kevään viheriöinnin keskellä, näkeekö enää seuraavaa vuodenaikaa. 

Mazzarellan kirja muistuttaa siitä, miten olen viime aikoina usein pohtinut viimeisiä kertoja. En muista, mistä ajatuksen ensi kertaa kuulin, mutta se on jäänyt vaivaamaan: ihminen on hyvin tietoinen ensimmäisistä kerroistaan, mutta viimeinen koetaan usein tajuamatta asian lopullisuutta. Ensimmäinen ulkomaanmatka, ensisuudelma, ensimmäinen muutto omaan kotiin – nämä ovat monille selkeitä muistoja ja elämäntarinan käännekohtia. 

Elämä voi päättyä yllättäen, joten harvoin ihminen tietää, että nyt lämmitän saunan viimeistä kertaa tai näen jonkun läheisen viimeistä kertaa. Toki vakava, diagnosoitu sairaus voi tuoda tällaisen tietoisuuden.  Mazzarellakin tietää, milloin puhuu veljensä kanssa viimeisen kerran, koska Martin on jo niin huonossa kunnossa. 

Viimeisiin kertoihin liittyy helposti katumusta. Miksi sanoin ilkeästi, miksi en ollut lempeämpi? Miksi erosimme riidoissa? Mazzarellakin miettii, miksi he eivät juhlistaneet Martinin viimeistä syntymäpäivää paremmin, kun veli asui hänen luonaan Tammisaaressa muutaman kuukauden ajan kesällä 2020.

Han Kangin Valkoinen kirja ja Eeva Kilven Valkoinen muistikirja värittävät surun valkoiseksi, Mazzarellalla keskeinen väri on violetti. Kirja on saanut nimensä kirjallisuudentutkija ja kirjailija Katie Roiphen kirjansa nimestä Violet hour. Mazzarella kirjoittaa:

– – seurattuani nyt tiiviisti auringonnousua ja auringonlaskua minuun vetoaa otsikon viittaus iltahämärään ja siirtymiseen tilasta toiseen, työstä vapaa-aikaan, päivästä yöhön ja – ja tässä tapauksessa – elämästä kuolemaan. 

Violetti hetki kuvaa paitsi Martinin siirtymää elämästä kuolemaan, myös sitä, miten Mazzarella hiljalleen hyväksyy veljensä kuoleman ja maailmanjärjestyksen, jossa pikkuveli elää vain muistoissa. Pikkuveljen kuolema saa Mazzarellan pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan: muita lapsuudenperheestä ei hänen lisäkseen enää ole elossa.

Kirja lukeminen oli ilo, vaikka aihe onkin surumielinen. Mazzarella kirjoittaa veljestään pohdiskelevasti ja kauniisti, yksityiset kokemukset avaavat polkuja laajemmille pohdinnoille ystävyydestä, perheestä, surusta ja kuolemasta. Koko ajan läsnä ovat välittäminen, kaipaus, rakkaus. Ennen kaikkea lämmin katse. 

Helmet 2022: 7. Kirja kertoo ystävyydestä.

Nuoren evakon tarina – Merja Mäki: Ennen lintuja

Kansi: Jenni Noponen.

Gummerus 2022. 416 s.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: BookBeat & lainasin kirjastosta.

Tänään kotipihan viereisellä pellolla käyskenteli kaksi kurkea. Piha on kuin luistinrata ja ennusteet povaavat lumimyrskyä, mutta kurkien paluu on jo vahva lupaus keväästä, samoin ensi viikonlopun kellojen siirtäminen kesäaikaan. Lintujen näkeminen oli kuin olisi tavannut vanhoja tuttuja; niiden puuhia tuli seurattua paljon viime kesäkaudella. Kurkien profiilissa on jotakin kiehtovaa ja ylvästä, mutta myös vähän epäsuhtaista. Keho on painava pallo, josta lähtee hontelot jalat. Ääntely on kaikkea muuta kuin honteloa, sillä raakunta kuuluu paksujen betoniseinienkin läpi. 

Kurjet veivät ajatukseni tähän alkuvuodesta lukemaani Merja Mäen kirjaan. Kirjassa evakkojen haaveena on palata kotiin ennen lintuja, mutta toisin käy. Minulla bloggaus venyi lintujen muuton yli, vaikka aikaa olisi kyllä ollut. 

Luin Ennen lintuja heti sen ilmestymisen jälkeen tammikuussa e-kirjana. Tästä on vain pari kuukautta, mutta tuntuu kuin koko maailma olisi kiepsahtanut toiseen asentoon sen jälkeen. Ensin menetimme Elli-koiran äkillisesti 11 vuoden iässä. Olihan sitä yrittänyt valmistautua vanhan koiran kuolemaan etukäteen, mutta silti isku oli kova. Sitten sota tuli Eurooppaan. 

Kirjat ovat olleet minulle alkuvuodesta lähinnä pakopaikka surusta ja maailman uutisista. Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, koska keskittymiskyky on ollut heikko, tuntuu etten saa purettua ajatuskulkuja näkyviin. Päätin nyt kuitenkin yrittää, ennen kuin lukukokemukset täysin haalistuvat. Lainasin Mäen kirjan kirjastosta uusintalukua varten: tätä kirjaa en halunnut jättää bloggaamatta. Tarvittiin vielä kurjet antamaan viimeinen sysäys kirjoittamiselle.

Ennen lintuja kertoo Allista, parikymppisestä nuoresta naisesta, joka on kotoisin Laavuksen saaresta keskeltä Laatokkaa. Alli haaveilee kalastajan ammatista, mutta sitä ei pidetä naiselle sopivana. Niinpä äiti on lähettänyt Allin parantajan oppiin Sortavalan kaupunkiin. 

Allin opettaja, vanha parantaja eli buabo ei aina ole kohdellut Allia hyvin, mikä helpottaa lähtemistä, kun kaupunkia aletaan pommittaa talvella 1940. Alli hiihtää henkensä kaupalla Laatokan jääkannen yli kotisaareen, jossa asuu muutama perhe. 

Kun Sortavala saarineen kuuluu rauhanehdoissa luovutettaviin alueisiin, on edessä tuskainen lähtö. Alkaa evakkomatka kohti Seinäjokea, missä asuu isän sukua. Alli taivaltaa poikki Suomen raskaana olevan veljen vaimon ja rakkaiden eläinten kanssa. Milloin haisevat jalkarätit, milloin virtsa, milloin kuolema. On rekikyytiä, poikiva lehmä, ahtaita junavaunuja, kylmänläikkiä poskilla. 

Pohjanmaalla Alli joutuu silmätysten evakkoihin kohdistuvien ennakkoluulojen kanssa. Työ sotasairaalassa näyttää sodan seuraukset. Sota tarkoittaa orpolapsia ja rintamalta puolikkaina palaavia miehiä. Poikkeuksellinen tilanne pakottaa nuoren vaikeisiin päätöksiin, muuttamaan elämän suuntaa hetkessä. 

Minäkertoja-Allin toiveet ja tunteet tulevat lukiessa liki: minkälaista on, kun äiti koko ajan painaa alas,  epäilee valehtelijaksi eli kielastelijaksi ja haukkuu haaveilijaksi. Miltä tuntuu, kun yrittää vartiovuorossa saada desantin tähtäimeen ja lopulta jättämään koko kotiseudun taakseen. Ikävä kotitanhuville riipoo, sopeutuminen on raskasta.

Vaikeneminen ei näköjään tarkoittanut samaa täällä ja kotona. Kotona vaiettiin surusta, mutta Etelä-Pohjanmaalla aivan kaikesta muustakin vaikeasta. Mutta sodasta Karjalassa oli puhuttu paljon.

Onneksi löytyy niitä, joiden kanssa puhuminen sujuu. Vilhon kanssa Alli keskustelee sodan seurauksista, ja haavoittunut mies toteaa näin:

"Ihmiset ajattelevat, että vain heikko sortuu sodassa. Aivan kuin muka olisi tavallista elää jatkuvassa kuolemanpelossa ja haistaa omien tovereiden ruumiit ympärillään."

Kirjaa lukiessani ajatukseni lipuivat tarinoihin, joita olen kuullut omien sukulaisteni evakkotaipaleilta, nyt pari kuukautta myöhemmin kirjasta on tullut valitettavan ajankohtainen. Ukrainasta sodan jaloista pakenevat kamppailevat samankaltaisten asioiden kanssa kuin kirjan Alli. Allikin etsii ymmärrystä sille, mitä kaikkea kauheaa on koettu, miten on ajettu pois juuriltaan. Uusi koti ja elämä voi alkaa löytyä sieltä, missä kohdataan inhimillisesti ja etsitään yhtäläisyyksiä pikemminkin kuin eroja.

Helmet 2022: 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.

Klassikkohaaste #14 – Mika Waltari: Neljä päivänlaskua

Kansi: Martti Ruokonen.

1. p. WSOY 1949, luin e-kirjapainoksen vuodelta 2021. 194 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Sopiva klassikkohaastekirja löytyi tällä kertaa BookBeatista. Selailin klassikot-kategoriaa ja siellä kirjojen kuvauksia. Pysähdyin vieraamman kohdalle. "Omaelämäkerrallinen fantasia päänsisäisestä huminasta." Neljä päivänlaskua: romaani romaanista oli myyty tälle lukijalle.

Tämä vuonna 1949 ilmestynyt romaani sijoittuu tuotteliaan Waltarin tuotannon puoliväliin. Se kertoo miehestä, joka jättää naulakauppiaan ammattinsa ja omistautuu kirjoitustyölle. Kertoja-päähenkilö on kirjailija Waltarin kaltainen, mutta kirjassa fakta ja fiktio sekoittuvat niin iloittelevalla otteella, ettei todenmukaisuuksiin kannata takertua. 

Miehellä on oikukas sydän, jonka vaimo on laittanut turvaan liinavaatelaatikkoon. Jälleen kun sydän palautetaan miehen rintaan, tämä hukkaa sen taulunostoreissulla "ystävän" luo. Mies käy tämän ystävän eli kaunissilmäisen naisen kanssa kirjeenvaihtoa unohtuneesta sydämestä. Mies myös analysoi sivusuhdettaan ja miksi sellaiseen ryhtyi:

Ihminen ei näet koskaan ole tyytyväinen siihen mitä hänellä on, vaan himoitsee aina vain enemmän, ja jos ihmisen on hyvä olla, niin hän himoitsee särkeäkseen oman onnensa, eikä ihminen koskaan ole tyytyväinen osaansa, vaan järjestään itselleen parhaansa mukaan suruja ja rettelöitä voidakseen olla rauhaton ja levoton ja siten tuntea elävänsä ihmisen luonnollista elämää.

Vaimo tuntee miehensä ja tämän sydämen oikut. Mies käyttäytyy holtittomasti ja poissaolevasti aina kirjoitustyön ollessa kesken. Avioliitto muuten voi hyvin. 

Kirja ei nimestään huolimatta ole mikään neljänpäivänromaani, vaan se kattaa ajanjakson varhaisesta keväästä syksyyn. Huhtikuussa kertoja vetäytyy maaseudun rauhaan, korpeen, missä kirjoitusseurana on vain koira. Tai oikeastaan on hänellä muutakin seuraa:

Egyptiläiset leiriytyivät ympärilleni ullakkohuoneessani, järvi jääpintoineen oli suuri ja pelottava ikkunani ulkopuolella, ja koivujen kuolemanvalkoiset rungot kohosivat lehdettömin oksin ikkunani ulkopuolella. Sinuhe istui kirjavalla matollaan luonani leuka käden varassa, ja hänen kasvonsa olivat myrtyneet iän ja kokemusten ahdistuksesta, kun hän alkoi kertoa minulle elämänsä tarinoita.

Kesällä myös vaimo ja tytär saapuvat maalle, ja pihapiiri täyttyy eläimistä. On tyttären jättikaniinit, jotka alati syövät, ja pihaa kuopsuttavat kukot Adolf, Petteri ja Kustaa sekä kalkkunat Hamlet ja Ofelia. 

Fantastisimmillaan kirja on, kun mies keskustelee eläinten kanssa. Juhannusyönä mies kohtaa konjakkipäissään metsässä villikissan, joka kärpässieniä nappailtuaan syöksähtelee puiden runkoja pitkin. Villikissan lisäksi miehen keskustelukumppaneiksi asettuvat esimerkiksi lahnat ja oma koira. Belgialaiskanit eivät ehdit jutella, koska ne vain syövät. Hallusinaatiot ovat taattuja, kun konjakkiin vielä sekoittaa kärpässieniä. 

Alle kahteensataan sivuun Waltari on upottanut ja kätkenyt monia aineksia. On omaelämäkerrallisuutta, kirjailijan työn kuvausta, fantasiaa, satumaisuutta, rakkaustarina. Lukutapoja ja lähestymiskulmia tarjoutuu useita, ja kirjailijan elämänvaiheita paremmin tuntevat varmasti tunnistavat helpommin faktan ja fiktion rajakohdat.

Minulle kiinnostavimmiksi nousivat kuvaukset kirjoitusprosessista ja kirjailijan mielen liikkeistä. Kun romaanin hahmot ujuttautuvat arkielämään, mielikuvitus sekoittuu reaalimaailmaan. Kertoja kuvaa, miten hän kirjaa Sinuhen muistelmia ylös, miten Sinuhen kertoma vaikuttaa hänen mieleensä, miten hän ystävystyy kirjansa henkilöhahmon kanssa. Samalla hän toteaa kirjoittamisen yksinkertaisen lain:

Aloin siis kirjoittaa kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, sillä jos ihminen kerran aikoo kirjoittaa kirjan, ei hänen auta muu kuin alkaa kirjoittaa. 

Näin yksinkertaista se on! Kuluu pitkä rupeama, jonka aikana Sinuhe ja muut egyptiläiset eivät anna miehelle rauhaa, kunnes lopulta ero romaanihenkilöistä on väistämätön:

Egyptiläiseni olivat hävinneet ullakkohuoneestani toinen toisensa jälkeen, mutta Sinuhen saatoin jättää hyvin mielin oman onnensa nojaan meren rannalle, vaikka hän olikin ystäväni ja kenties paras miespuolinen ystävä, mitä minulle koskaan on ollut, sillä hän muistutti suuresti itseäni ja tunsin hänessä lukuisia omia virheitäni ja heikkouksiani, vaikka hän oli elänyt elämänsä enemmän kuin kolmetuhatta vuotta ennen minua. 

Sinuhe syntyy siis tämän kirjan taustalla, tai toisin päin ajateltuna tämä kirja on syntynyt Sinuhe-projektin sivutuotteena. Ehkä Neljä päivänlaskua oli kirjailijalle hyvä väylä päästellä höyryjä massiivisen Sinuhen rinnalla? 

Neljä päivänlaskua ei kuulu Waltarin tunnetuimpiin kirjoihin, mutta soisin monien lukijoiden löytävän kirjan äärelle, koska se on kestänyt aikaa, se tuntuu raikkaalta. Se on hauska, outo ja kiehtova. Waltarin notkeita lauseita voi vain ihailla, samoin nasevaa kieltä. 

Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Neljä päivänlaskua on romaani romaanista, joten metataso on kirjoittamisen ja lukemisen harrastajalle mielenkiintoinen. Koin, että kirjailijantyön kuvaukset kommentoivat kirjailijamyyttiä; harhakuvissa jopa luonnonkasvit kumartavat hienoa työtä tekevälle kynäniekalle. Itseironia on purevaa. 

Waltari on laatinut kirjaan kymmeniä loppuviitteitä, jotka avaavat merkityksiä sekä huomauttavat epätäsmällisyyksistä ja asiavirheistä ironisesti. Tuskin päähenkilö nautti konjakkia, vaan sittenkin jaloviinaa, ja niin edelleen. Jopa hupaisista selityksistä huolimatta – tai niiden ansiosta – ilmaan jää avoimia kysymyksiä ja hämmennystä. Lukijan tulkinnoille on tilaa.

Waltarin kirjalla osallistun puolivuosittain järjestettävään kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen. Haastetta emännöi tällä kertaa Kartanon kruunamaton lukija -blogin Elegia, jonka blogista löytyy linkit muiden osallistujien klassikkojuttuihin.

Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää, koska kirja herätti mielenkiinnon Waltarin uraa ja elämää kohtaan. Sinuhen lukemisesta on kohta parikymmentä vuotta, joten haaveissa olisi raivata sen lukemiselle aikaa. Muutaman vuoden sisällä olen lukenut Waltarilta matkakertomukset Yksinäisen miehen juna ja Lähdin Istanbuliin, joita voin lämpimästi suositella matkakuumeesta kärsiville ja junamatkailusta kiinnostuneille lukijoille. 

Vuoden ensimmäinen kirja – Joel Haahtela: Elena

Kansi: tekijätieto kirjaston tarran alla.

Otava 2003. 126 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuoden ensimmäiseksi luetuksi ja blogatuksi kirjaksi valikoitui Joel Haahtelan Elena. Tämä vuonna 2003 ilmestynyt Haahtelan neljäs romaani on odotellut vuoroaan luettavien listallani vuosia. Olin kasannut odotuksia pienoisromaanin harteille melkoisen määrän.

Alussa on mies, puisto ja puistossa kaunis nainen. Nainen tuskin huomaa koko miestä, mutta tuo satunnainen kohtaaminen muuttaa miehen elämän. 

Näin naisen aamun valossa. Kuulin askeleet kivetyksellä. Minusta tuntui, että olin tuntenut hänet jo kauan, koko elämäni. Vaikka se oli tietysti liioittelua. 

Tammikuisen kohtaamisen jälkeen mies tulee puistoon aina vain uudelleen nähdäkseen ohikulkevan naisen ja alkaa muutenkin selvittää tämän liikkeitä. Mies rakentaa päässään naisesta mieleisensä henkilön. Erilaiset vihjeet, kuten naisen torin laidalle unohtama Dostojevskin Idiootti tai opiskelu yliopistolla, ruokkivat mielikuvaa kiehtovasta henkilöstä. Lopulta mies saa selville naisen nimen, se on Elena.

Miehen vanha ystävä Jan tulee rikkomaan miehen haaveilun täyttämää arkea. Kesällä mies lähtee Janin luo rannikolle, tai oikeastaan senkin matkan syy on Elena. Mies on saanut selville, että Elena on kesätöissä läheisellä saarella, jonne on kätevä piipahtaa rannikolta.

Nainen on miehelle arvoitus mutta niin on myös mies lukijalle. Miksi mies seuraa naista pakkomielteisesti? Mitä stalkkeri aikoo – rakentuuko tästä jotakin uhkaavaa vai millä odotus palkitaan?

Tiedän ihmisiä, jotka rakkaus on tuhonnut. Heidän epätoivollaan ei ole ollut rajoja ja lopulta he ovat hukkuneet siihen. Maailman on täynnä sellaisen rakkauden muistomerkkejä.

Kaikki ratkeaa lopulta, mutta miten, sen jätän jokaisen lukijan itsensä selvitettäväksi.

Haahtela kirjoittaa niukkoja lauseita ja lukuja. Teksti on pelkistettyä, harkitun kaunista. Ihailen taitoa sanoa vähällä paljon, sitä miten kirjailija rakentaa kokonaisen maailman muutamilla lauseilla. Miljöitä ei nimetä, joten lukija saa etsiä yhtymäkohtia tuntemiinsa paikkoihin.

Nuhraantunut kirjaston kirjan kansi kertoo, että Elena on kulunut jo monissa käsissä. Onneksi kirja on sen verran hyvässä kunnossa, että se tulee kestämään vielä monet lukijat – aion suositella tätäkin Haahtelaa asiakkaille lämpimästi.

Ihana kirja, mahtava lukuvuoden aloitus! Kirjalla avaan myös Helmet 2022 -lukuhaasteen, sijoitan sen kohtaan 23. Pieni kirja. 

Haahtelaa on luvassa lisää vielä tässä kuussa, sillä kirjailijan uutuus Jaakobin portaat ilmestyy aivan näinä päivinä.

Lempikirjailijoideni kynästä: Andersson, Auster & Venho

Loppuvuoden pöydän putsaus on käynnissä eli käyn läpi huojuvaa kirjapinoa, jossa monet luetut kirjat ovat odottaneet bloggaamista liian pitkään. 

Kuluneen vuoden aikana olen julkaissut joistakin kirjoista jutut vain Instagramissa, mutta nyt huomaan, että haluan saada ne myös blogin puolelle. Sellaisia ovat esimerkiksi alla esitellyt Austerin ja Venhon kirjat. 

Yhdistävien tekijöiden keksiminen tällaisiin yhteispostauksiin on aina hauskaa: tänään näitä kirjoja yhdistävät niiden tekijät, jotka lukeutuvat lempikirjailijoihini. Myöhemmin viikolla on luvassa muutamia toisenlaisia teemapostauksia. 

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa & Seuraavaksi Jätkäsaari

Kannet: Anders Carpelan. Lainasin kirjat kirjastosta.

Hiljaiseloa Meilahdessa. WSOY 2016. 223 s. 

Alkuteos: Stilla dagar i Mejlans (2016). Suom. Liisa Ryömä.

Helmet 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

Seuraavaksi Jätkäsaari. WSOY 2019. 224 s.

Alkuteos: Busholmen nästa (2019). Suom. Laura Jänisniemi.

Helmet 2021: 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.

Claes Andersson lunasti paikkansa lempikirjailijoideni joukossa viime kesänä. Luin ensin kirjoitusoppaan Luova mieli, sitten omaelämäkerrallisen romaanin Oton elämä ja vielä omaelämäkerran Jokainen sydämeni lyönti. Kirjoitin näistä kolmesta yhteispostauksen ja jatkoin matkaani Anderssonin teosten parissa Oton elämän jatko-osilla Hiljaiseloa Meilahdessa ja Seuraavaksi Jätkäsaari. 

Nyt kun näiden romaanien lukemisesta on vierähtänyt jokunen kuukausi, ne ovat sekoittuneet mielessäni yhdeksi. Aluksi Otolla on vielä työhuoneensa Meilahdessa, ja huoneen ikkunasta näkyvä koivu kertoo vuodenaikojen vaihtelusta. Muistot vievät lapsuuteen, vuosiin psykiatrina ja poliitikkona, varhaisiin rakkauksiin, entisiin ystäviin. 

Ottoa vaivaavat suuret kysymykset elämän tarkoituksesta. Lapset ja lapsenlapset muistuttavat elämästä samalla kun kuolema kurkkii jo kulman takana. Ystäviä kuolee, ja Otto kokee eräänlaisen kuoleman nukutuksessa leikkauspöydällä. Ystävän hylkäämäksi tuleminen on myös kuin kuolema. 

Omakotitalo Espoossa vaihtuu kerrostaloon Jätkäsaaressa. Huolet maailmanpolitiikan käänteistä ja siitä, miten digilaitteet vievät ihmisen ajan ja muuttavat vuorovaikutusta, tuovat mieleen Eeva Kilven ajatukset Valkoisessa muistikirjassa.

Anderssonin kerronta pompahtelee ja assosioi, mutta pysyy kuitenkin kasassa. Pitkään ja monivaiheiseen elämään on mahtunut kaikenlaista, mistä kertoa. Tarinoinnissa on mukana lämpöä, kokemuksen tuomaa viisautta, itseironiaa, leikkisyyttä.

Anderssonin tuotannosta haluan lukea vielä runoja, myös Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Utelias mieli pääsee lukuun jossakin vaiheessa – nyt on kuitenkin pidettävä pientä taukoa Anderssonista. Psykiatrian historia alkoi niin ikään kiinnostaa, joten luulen, että esimerkiksi psykiatri Ilkka Taipaleen muistelma Mielisairaalassa voisi olla lukemisen arvoinen.

* * *

Paul Auster: Timbuktu

Kansi: Eero Heikkinen.

Tammi 1999. 184 s.
Alkuteos: Timbuktu (1999). Suom. Arto Virtanen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Timbuktun päähenkilö on koira nimeltään Mr Bones. Sen isäntä on boheemi runoilija Willy, jonka elämänhallinta on vähän niin ja näin. Kun Willystä aika jättää, Mr Bonesin on pärjättävä omillaan. Se ei jää toimettomaksi, vaan etsii itselleen uuden ihmisen. Ja kun tämäkin joutuu luopumaan koirasta, Mr Bones taivaltaa seuraavaan perheeseen. Bonesin silmin tarkastellaan niin katuelämää kuin puitteiltaan täydellistä ydinperhe-elämää.

Kirja on saanut nimensä paikasta, josta Willy puhuu paljon koiralleen. Se on jonkinlainen kuolemanjälkeinen paikka, jossa vielä kerran kohdataan.

Mr Bonesin näkökulmasta kirjoitettu kirja on eräänlainen aikuisten satu. Koiranomistajan on helppo hypätä ajatusleikkiin mukaan: näinhän koira voisi ajatella. Vaikka Auster kirjoittaa koiralle inhimillisiä ajatuksia ja toimintatapoja, sen koiruutta ei unohdeta. Mr Bones ei aina osaa ajatella tekojensa seurauksia, se ei esimerkiksi ymmärrä, että kun vatsa on huonona, pitäisi syödä ja juoda maltillisesti.

Saduissa on tyypillisesti jokin opetus. Timbuktussa se voisi olla, että ulkoiset seikat eivät ole onnen tae tai että hyväntahtoisuus on tärkeämpää kuin maallinen menestys.

Moni muu Austerin kirja on kolahtanut minuun paremmin, vaikka olihan tämä ihan mainio välipalakirja.

Helmet 2021: 27. Kirjan päähenkilö on eläin.

* * *

Johanna Venho: Syyskirja

Kannen maalaus: Rauha Mäkilä.
Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 280 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Johanna Venhon edellinen elämäkertaromaani – tai biofiktio, kuten täsmällisempi termi kuuluu  –Ensimmäinen nainen hurmasi minut ja oli mielestäni vuoden 2019 paras kotimainen romaani. Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosesta, tällä kertaa fiktiivisen romaanin päähenkilöksi nostettu todellinen historiallinen henkilö on Tove Jansson. 

Syyskirjassa eletään alkusyksyä 1991. Tove Jansson ja hänen kumppaninsa Tuulikki Pietilä eli Tooti viettävät rakkaalla Klovharun saarellaan viimeisiä hetkiä. On tullut aika luopua saaresta. Kaksi vanhaa naista ei enää oikein pärjää liukkailla kallioilla, karuissa olosuhteissa.

Toven lisäksi kirjassa on toinenkin keskeinen henkilö, Maria. Nuori biologian opiskelija on haastattelujen perusteella kirjailija Venhon alter ego, jonka hahmoon hän on kirjoittanut paljon itsestään. Maria ihailee Tovea, ja kiinnostus lähenee välillä pakkomiellettä.

Marian ja Toven jaksot vuorottelevat: Maria on minäkertoja, Toven ajatuksia selostaa kaikkitietävä kertoja. Ehkä johtuu kertojaratkaisusta, että Tove jäi minulle vähän vieraammaksi kuin Ensimmäisen naisen päähenkilö Sylvi.

Saarimökkeilijänä voin ymmärtää kirjassa kuvattua luopumisen haikeutta. Mökkikauden loppuun liittyy aina surua, vaikka seuraava kevät on minulle ainakin vielä tarkoittanut myös seuraavaa saarikesää. Rakkaaseen paikkaan liittyy niin paljon tunteita ja muistoja, että viimeinen lähtö on varmasti raastava.

Syyskirja keinuu melankolisissa tahdeissa kuin Janssonin sanoittama Höstvisa. Syksy on symboli luopumiselle, ja Tove käy saaresta luopumisen rinnalla läpi uraansa kuvataiteilijana ja kirjailijana sekä suhdettaan äitiinsä.

Kirja herätti mielenkiinnon lukea Janssonin aikuisille suunnattuja kirjoja. Kesällä 2014 pidin Tove Jansson -lukumaratonin, jonka aikana luin muumiromaanien ja -sarjakuvien lisäksi novellikokoelman Kuvanveistäjän tytär ja Klovharusta kertovan Haru, eräs saari. Ehkä seuraavaksi voisi olla Aurinkokaupungin tai Kunniallisen petkuttajan vuoro.

Helmet 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan.

Kirjoittajan matka minuuteen – Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 329 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Jälleen elin todeksi kirjamessut porttina kirjallisuuteen -teorian. Kuuntelin reilu viikko sitten Turun kirjamessuilla Hanna Brotheruksen haastattelua, vaikutuin kuulemastani ja poikkesin haastattelun jälkeen ostoksille Brotheruksen kustantajan osastolle. Nyt ei ollut aikaa odotella kirjastovarausta, halusin kirjan omakseni. Pian kirja jo keikkui paperikassissa käsivarrellani, ja illalla hotellissa pääsin nauttimaan ostoksestani. Ainoa kotini veti puoleensa viimeiseen sivuun saakka.

Brotherus kuvaa esikoisteoksessaan avoimesti äitien ja tyttärien suhteita ja naiseuden kipupisteitä minäkertojan elämäntarinan kautta. Kirja on erilaisten tekstilajien yhdistelmä: proosajaksojen lomasta löytyy otteita päiväkirjasta, aforisminkaltaisia ajatuksia, listauksia ja perheenjäsenten kirjeitä toisilleen.

Kertojanainen on keski-ikäinen neljän lapsen äiti, joka kertaa siihenastista elämäänsä lapsuudesta tähän hetkeen. Tanssijana ja koreografina työskentelevä kertoja on hyvin esikoiskirjailija Brotheruksen kaltainen. Messuhaastattelun perusteella tiedän, että kirja on omakohtainen, mutta tietenkin vain tiettyyn rajaan saakka.

Tiedän, että muisti on epäluotettava kertoja. Jokainen on oman elämänsä päähenkilö, ja jonkun toisen näkökulma tarinaani on toinen. Näistä huolimatta haluan lisätä, että jos joku toivoo, että kirjoittaisin hänestä lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Lapsuuden rakkaasta tanssiharrastuksesta tulee naiselle ammatti, vaikka vanhemmat eivät annakaan hänen aloittaa balettikoulua. Perfektionismi ja itsensä kanssa kilvoittelu ovat kaikessa läsnä, myös äitiydessä. Lasten kipuilu on rankkaa, kun nainen eroaa lastensa isästä. Lapset aikuistuvat ja muuttavat omilleen, mutta tukeutuvat edelleen vahvasti äitiinsä. Onni on uusi rakas ja oma aika toukokuisessa Pariisissa.

Ruumiillisuus ja kehoyhteyden pohtiminen läpäisevät kirjaa. Kirjan nimi viittaa kertojan kehoon, se on hänen ainoa kotinsa. Jokainen elää vain kerran ja jokaisella on vain yksi keho, jonka kanssa pitäisi tulla toimeen koko matka. 

Oma ja muiden kehot sekä niiden painot ovat aina olleet naisen elämässä huomion kohteena. Lapsuudenperheessä isä tapasi kommentoida ihmisten painoa, ja naisen sisko sairastui vakavaan syömishäiriöön. Keho on tanssijalle työväline, joten nainen havainnoi kaikki muutokset tarkasti ja syömisen rajoittamisella hän pyrkii pitämään kehon hallussaan. 

Myöhemmin kun myös naisen oma tytär sairastuu anoreksiaan, alkaa herätä epämiellyttäviä kysymyksiä. Onko naisen kehosuhde sittenkään terve? Missä menee sairauden ja terveyden raja, mikä on normaalia?

Kertoja kuvaa sisällään kasvavaa juurakkoa, joka on eräänlainen kaikkien ikävien asioiden möykky. Se sai alkunsa lapsuudenkodissa istutetusta tavasta tuntea häpeää tekemisistään, olemisestaan. Kirjoittaminen ja asioiden halki puhuminen on kertojan yritys riuhtaista itsensä vapaaksi tuosta juurakosta. Kertoja reflektoi kirjoittamistaan ja liittää myös siihen fyysisyyden:

Minulle ajatus on kirjoittamisessa tärkeämpää kuin muoto. En elä enkä koe asioita määrämittaisina vaan enemmän jatkuvana virtana. Siksi ajattelen kirjoittamisen usein liikkeen kautta.

Ja toisaalla: 

Minulle kirjoittaminen on ollut aina myös osa kehollista olemassaoloa. 
       Olen kirjoittanut peukalollani etusormen kylkeen, kielellä kitalakeen, tussilla kämmeneen ja jalkaterällä hiekkaan. Nyt kirjoitan ensimmäistä kertaa tietoisena siitä, että sanat jäävät muiden luettavaksi.

Brotherus on löytänyt kirjoittajana oman äänensä, joka on konstailematon. Teksti etenee suoraviivaisesti, siinä on vaivattomuuden tuntua. Toistoa tehokeinona on hyödynnetty juuri sopivasti. Lukija voi löytää kirjasta samastuttavaa ja tunnistettavaa, vaikka omalla elämänpolulla olisi ollut hyvin erinäköisiä mutkia ja risteyksiä kuin kertojalla.

Julkisuudenhenkilöiden kirjoittamat esikoisromaanit ovat päässeet yllättämään minut positiivisesti tänä syksynä. Laura Malmivaaran Vaiti oli hieno lukukokemus, samoin tämä Brotheruksen romaani oli ajatuksia herättävä lukunautinto.

Helmet 2021: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa.

Kuohut hiljaisuuden takana – Laura Malmivaara: Vaiti

Kansi: Elina Warsta.

Otava 2021. 243 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Laura Malmivaaran esikoisteos Vaiti kertoo ex-vaimon näkökulmasta, miltä tuntuu, kun entinen puoliso ja lasten isä joutuu julkisen lynkkauksen kohteeksi. Romaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin: hänen entinen miehensä Aku Louhimies oli Suomessa ensimmäisiä metoo-liikkeen hampaisiin joutuneita miehiä. 

Vaiti kertoo kesästä, jonka aikana kirjailijan kaltainen päähenkilö kertaa ja käsittelee kohun vaiheita ja jälkimaininkeja. Ryöpytys alkaa siitä, kun lukuisat näyttelijänaiset asettuvat rintamaksi syyttämään ohjaajana työskentelevää ex-miestä, kirjassa Attea, huonosta ja ala-arvoisesta kohtelusta kuvauksissa. Nainen jättäytyy julkisen keskustelun ulkopuolelle. Hän kyllä hahmottelee vastineita ja kipakoita puheenvuoroja, mutta ei tuo niitä julki.

Päähenkilön ja miehen erosta on jo kymmenen vuotta, yhtä kauan kesti yhteinen liitto. Yhteishuoltajuus on pakottanut pitämään säännöllistä yhteyttä, yhteisiä työprojektejakin on ollut. Nyt nainen joutuu punnitsemaan heidän suhdettaan ja omaa suhtautumistaan mieheen uudesta näkökulmasta, kun tämä leimataan piruksi yhdessä yössä.

Päähenkilö on kahden tulen välissä, miehen ja naisjoukon. Atte on kuitenkin hänen lastensa isä, osa perhettä. Toisaalta hän itse on nainen, jolla on kaksi tytärtä. Heidän kaikkien etuahan tässä kampanjassa ajetaan. Tietenkin hän on naisena ja äitinä sitä mieltä, ettei yhtäkään tyttöä eikä naista saisi kohdella huonosti. Samalla hän tietää miehen vaativuuden, kohtuuttomuuden. Mutta onko siltikään oikein demonisoida yhtä ihmistä? 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Kirjassa on kaveriporukka, koska Vaiti kuvaa myös kohun vaikutusta ystävyyssuhteisiin. Kaikesta on tullut ehdotonta, ja yhtäkkiä rakas ystävä seisookin kuilun toisella puolella. Päähenkilö kokee myös etääntyvänsä näyttelijäpiireistä, ja hän tuntee, että kohu on sysännyt hänet ulkokehälle. 

Nainen hakee turvaa saarimökiltä Kotkan Emäsalosta, kesäpaikasta, jonka hän ja ex-mies hommasivat naisen vanhempien kanssa. Nyt läsnä ovat ikääntyneet vanhemmat, välillä kohua omalla tavallaan käsittelevät tyttäretkin. Lohtua tuo myös Sumu-koira. 

Malmivaara kuvaa lämpimästi perheen dynamiikkaa, miten äidin ruokapöydän ääressä on turvapaikka, miten isä pakenee painostavia tilanteita tiskien ääreen. Lapsuudenkodista kumpuaa naisen ajatus siitä, ettei ihminen muutu hylkäämällä, vaan rakastamalla. 

Vaiti sopii Kirjoja ulapalta -merikirjahaasteeseen kesäpaikan kuvauksineen. Meri on jotakin, mikä pysyy, mutta sillä on myös arvaamaton puolensa. Kesään meren äärellä kuuluu uimista ja souturetkiä – muistissa on myös hurja myrsky, joka katkaisi tien saareen. 

Sain kirjan kustantajalta pyytämättä arvostelukappaleena, mistä lämmin kiitos! Ilman postilaatikkooni kolahtanutta yllätystä en luultavasti olisi tarttunut kirjaan, en ainakaan ennen kuin joku toinen lukija olisi murtanut ennakkoluuloni. Kirjoittaja ja aihe saivat nimittäin odottamaan jonkinlaista paljastuskirjaa, mitä Vaiti ei todellakaan ole. 

Malmivaaran esikoinen on taitavasti ja soljuvasti kirjoitettu omakohtainen kuvaus tapahtumista ja niiden vaikutuksista perheeseen. Se tarjoaa oivalluksia ihmisen ristiriitaisuuksista, vanhenemisesta, perhesuhteista, elämän jatkuvuudesta. Mikään ei ole mustavalkoista, ja lopulta kohukin on vain yksi osa elämää.

Muutosten viikko lintusaarella – Maisku Myllymäki: Holly

Kansi: Anna Makkonen.

WSOY 2021. 255 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Kirjasyksyn uutuuksista tartuin ensimmäisenä Maisku Myllymäen esikoisromaaniin Holly. Siinä luontotoimittaja Eva matkustaa kaukaiselle saarelle tapaamaan Hollya, saarta asuttavaa naista, joka on havainnut saarellaan harvinaisen linnun, vihermehiläissyöjän. Eva viipyy saarella viikon ja tarkoituksena on saada aikaan lehtijuttu: lukijoita kiinnostaa toimittajaäidin ohjeiden mukaisesti jopa enemmän Hollyn tarina kuin lintu.

Eva katselee ympäristöään biologin silmin. Hänen  silmissään Holly kukoistaa kuin pallohortensia. Teksti vilisee erityisesti lintusanastoa, ja Hollyn talossa, jossa Evakin majoittuu, on jotakin viidakkomaista. Mutta missä luuraa se lintu, joka toi Evan saarelle?

Holly ja Eva ovat kaksi erilaista naista suljetussa miljöössä. Holly on viisissäkymmenissä, Eva 35. Toinen on vaalea, ulottuvainen kuin haikara, toinen taas tumma ja fasaanimaisen pyöreä. Holly on koko ajan jotenkin valtoimenaan, kaftaani liehuu ja kainaloissa on tuuheat pöheiköt. Hollyn nauru on rehevää, häpeilemätöntä, se on yhtä aikaa kaiken paljastavaa ja torjuvaa. Eva on sulkeutuneempi ja varautunut asiallisesti leikatussa polkkatukassaan, kompleksinenkin.

Hollyn aviomies on kuollut nuorena, minkä jälkeen hän erakoitui saarelleen seikkailuvaiheen jälkeen. Evan vierailun aikana saaressa piipahtaa Hollyn entisestä elämästä Roberto, joka avaa Evalle Hollyn taustoja. 

Hollyn tähti teatteritaivaalla on himmennyt, mutta nyt hän työstää artikkelia ohjaajan ja näyttelijän välisestä dynamiikasta. Hollyn suulla kommentoidaan kirjoittamista:

Olen kirjoittanut jo sivutolkulla, kuten näet, mutta en ole löytänyt vielä ydintä, sitä mitä oikeasti haluan sanoa. Minä kirjoitan aina näin, järkyttäviä määriä, kokonaisia romaaneja, ennen kuin tajuan, mistä minun pitäisi oikeasti kirjoittaa, ja ehkä juuri siksi minä vihaan kirjoittamista, se on niin laajaa ja avaraa, se vaatii koko maailman haltuun ottamista, vaikka lopullisessa tekstissä olisikin vain pieni viipale siitä kaikesta.

Saari muuttaa Evaa, jolle himo ja halu olivat saarelle tultaessa vieraita. Tai oikeastaan se on Holly, joka häntä muuttaa, ja osansa on myös jokailtaisilla viinipulloilla. Viikon aikana Evan muodonmuutos etenee ja samalla tunnelma tihenee. 

Myllymäen kirjalliset esikuvat vilahtelevat näkyvinä ja rivien väleissä. Omalaatuinen nainen lintujen keskellä – täytettyjen, elävien, printeissä kukertavien – tuo mieleen Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut. Teoksen motto ”Minusta on vastenmielistä ajatella että minä olen syyllinen ja olen varma että en ole" on peräisin Iris Murdochin Meri, meri -romaanista. Murdochin kirjan kohdalle Holly myös asettaa viinipullon kirjahyllyssä naisten ensimmäisenä iltana. Murdochin romaani nousee myöhemmin keskeiseksi, se on Hollylle eräänlainen peili elämään.

Holly on joka sivullaan nautinnollista ja palkitsevaa luettavaa, siinä ei ole mitään ylimääräistä ja samalla siinä on kaikki, mitä tarvitaan. Kirjassa yhdistyvät monet minua kiehtovat elementit: on meri, saari, värikästä henkilökuvausta, kirjallisia viittauksia ja arvoituksellinen tunnelma. Kerronta on yhtä aikaa täyteläistä ja kuulasta, lukijan havaittavaksi on jätetty tasoja ja koukkuja. 

Kirjan lopussa on kirjailijaa inspiroineen kirjallisuuden lähdeluettelo – rakastan tällaisia listauksia, on ihana antaa kirjojen johdattaa toisten kirjojen luo!

Meri on niin vahvasti läsnä, että kirja sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Helmet-haasteessa ujutan Hollyn kohtaan 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi, vaikka keskeisiä henkilöitä on kaksi.

Kadonneiden muistojen jäljillä – Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Like 2021. 190 s.

Alkuteos: Oktoberbarn. Suom. Petri Stenman.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.


Linda Boström Knausgårdin Lokakuun lapsi oli minulle yksi viime kevään odotetuimmista kirjoista. Sain kirjan kustantajalta ja luin sen heti. Kirjan sulatteleminen sitten onkin vienyt useamman kuukauden. Kirja on ahdistava ja rankka, siitä tuli synkkä olo, jossa en halunnut velloa niin kauaa, että olisin saanut bloggauksen valmiiksi.

Naistenviikko sai vihdoin viimeistelemään tämän luonnoksissa maanneen tekstin, sillä kirja on kaikessa kauheudessaan niin taidokas, että se ansaitsee juttunsa. Boström Knausgård kuvaa perheenäidin, aviopuolison ja kirjailijan elämää sairastumisen keskellä niin riipaisevasti, että edelleen kirjan selailu kuristaa kurkkua.

Linda Boström Knausgård on tullut tunnetuksi paitsi kirjailijana, myös norjalaisen kohukirjailija Karl Ove Knausgårdin vaimona. Karl Ove teki vaimostaan romaanihahmon autofiktiivisessä Taisteluni-sarjassaan, ja tämä oman ja läheisten elämän perkaaminen kirjan sivuille on luonnollisesti vaikuttanut koko Knausgårdien perheeseen. Jo aiemmin mielenterveysongelmista kärsinyt Linda joutui psykiatriseen hoitoon useamman kerran 2010-luvulla, ja sittemmin neljän lapsen vanhemmat ovat eronneet.

Lokakuun lapsi on tavallaan Linda Boström Knausgårdin vastine miehensä kirjoituksille. Ote on omaelämäkerrallinen. On lapset ja kirjailijamies, joka jättää kertojan, kertojalla masennusta ja ahdistusta, jotka vaativat sairaalahoitoa.

Masennuksen jähmeä pimeys, sen tyhjyys ja valveilla oleva kuolema, se minua odottaa kun vajoan yhä syvemmälle. Sinne missä ei ole sanoja, ei omaatuntoa, vain jähmeää unta aamulla, keskellä päivää, illalla, ja ahdistus joka sulkee sisäänsä joka solun.

      Joka aamu kun heräät, kauhu kun viimein löydät kaikki osat itsestäsi ja kaikki ajatukset. Olet hereillä. 

Boström Knausgård on kirjoittanut mielen järkkymisestä myös aiemmissa teoksissaan Helioskatastrofi ja Tervetuloa Amerikkaan, mutta niissä on ollut selkeästi fiktiiviset henkilöhahmot Anna ja Ellen. Vaikka kirjailija kai aina kirjoittaa itsensä jollakin tapaa hahmoihinsa, niin nyt hahmoilla on selvemmin yhteys todelliseen maailmaan.

Tulee sairaalajaksoja, joilla kertoja saa sähköhoitoa. On musertavaa lukea kokemuksia siitä, millaista on olla tahdosta riippumattomassa hoidossa. Miten potilaita viedään tehtaaseen saamaan sähköhoitoja, miten lääkärit luottavat hoitoon, joka antaa euforiaa ja välitöntä lievitystä ilman lääkkeitä. Sähköhoidot vaikuttavat muistiin, sitä ei kukaan kiistä, vaikka koko hoitoa voidaan muuten pitää kyseenalaisena.

Muistojen palasista alkaa kuitenkin rakentua elämänhistoria. Minäkertoja käy läpi lapsuudenmuistojaan, suhdettaan näyttelijä-äitiin, varhaisia poikaystäviään, eroon päättynyttä avioliittoaan. Miten kirjoittaminen on aina ollut se, missä hän on tiennyt olevansa hyvä, vaikka hän on aina kantanut mukanaan huonommuudentunnetta. Välillä kertoja osoittaa sanansa suoraan ex-miehelleen.

Boström Knausgård kirjoittaa vimmaisesti, itseään ja lukijaa säästelemättä. Kaiken synkkyyden ja mustan keskellä pilkahtelevat kuitenkin kauneus, elämän hyvät hetket, rakkaus. 

Helmet: 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut.

Taiteilija edellä aikaansa – Rakel Liehu: Helene

Kansi: Marjaana Virta.

WSOY 2003. 513 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Rakel Liehun taiteilijaromaani Helene: romaani Helene Schjerfbeckistä on nautinnollinen sekoitus faktaa ja fiktiota, täydellisesti hellekelin uppoutuvaan lukemiseen sopiva kirja. Lyyrinen kerronta soljuu tajunnanvirtana, joka puikkelehtii, muistelee ja assosioi. Lukijaa ei yllätä Helenen rakkaus Proustiin, kirjailijan aistivoimaan ja todellisuudentuntoon.  

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka valottavat taiteilijan vaiheita ja ajatuksia eri ikäkausina. Lukija pääsee taideopiskelija-Helenan kanssa kokemaan alkeelliset ja kalseat Pariisin-kämpät, nimen vaihtamisen Heleneksi sekä mesenaatti-Stenmanin painostavat käynnit. Tutuksi tulevat niin oikean värisävyn löytämisen vaikeus, taiteilijaystävien merkitys kuin äidin varjossa elämisen tuska. Ilot, koettelemukset, arki. 

Vammani oli erottava minut toisista.
Olkoon niin. Muut voivat kätkeä heikkoutensa, minä en. 
Mutta onko taide säälimättömämpi kuin elämä, sitä en uskalla ajatella.

Lapsuuden tarkimpia muistoja on onnettomuus, jonka seurauksena Helene ontuu lopun ikäänsä. Onnea tapauksessa oli se, että tyttö löysi piirtämisen sairasvuoteella. Terveys sanelee taiteilijan elämää myöhemminkin. Keuhkosairaus patistaa hänet muuttamaan äitinsä kanssa Hyvinkäälle paremman ilmanalan perässä, pois Helsingin kosteudesta. Elämän päätepiste piirretään sotaevakossa kylpylässä Ruotsin Mariefredissä.

Samalla aukeamalla saatetaan olla useassa ajassa ja paikassa: Mariefred 1944, Hyvinkää 1908, Hyvinkää 1909 ja taas seuraavalla aukeamalla sama juttu. Mukana ovat myös 1800-luvun Helsinki, Firenze ja Pariisi; taiteilijalle merkityksellisiä paikkoja oli lukuisia. 

Aluksi välähdyksin etenevä kerronta tuntui olevan liikaa helteen sumentamalle päälleni, mutta loppua kohden mieleni muuttui. Kronologia olisi ollut tylsä ratkaisu. Nyt sain kieppua ajoissa ja paikoissa, nähdä Helenen eri vaiheiden hahmottuvan rinnakkain.

Kokonaiskuvan rakentumista taiteilijan elämästä helpotti toki se, että Helenen elämänvaiheet olivat minulle melko tuttuja, vaikka en taideharrastaja olekaan. Muutama vuosi sitten vaikutuin Mila Teräksen romaanista Jäljet: Romaani Helene Schjerfbeckistä. Vuonna 2020 ilmestynyt Antti J. Jokisen Helene-elokuva perustuu tähän Liehun kirjaan.

Osallistun tällä bloggauksellani Tuijata-blogin Naistenviikko-haasteeseen, koska Helene oli nainen edellä aikaansa. Nykyään hänet luetaan yhdeksi merkittävimmistä taidemaalareistamme, mutta kirjassa kuvataan, miten hänen töitään ei pitkiin aikoihin kelpuuteta varsinaisiin taidenäyttelyihin – arpajaispalkinnoiksi ne kyllä otetaan. Rahan arvo on toki muuttunut, mutta silti kuulostaa hurjalta, miten Helene saa jossakin vaiheessa tauluistaan muutamia kymmeniä markkoja. Ehtii hän onneksi elinaikanaan nauttia arvostuksestakin.

 

Helmet 2021: 3. Historiallinen romaani.

Vapauden tuntua etsimässä – Aino Huilaja: Pakumatkalla

Kansi: Jerry Ylkänen.

Otava 2021. 191 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat/lainasin kirjastosta.

Maikkarin uutisankkurin irtisanoutuminen ja muutto pakettiautoon nousivat otsikoihin toissa vuonna, joten olen ollut tietoinen Aino Huilajan ja hänen puolisonsa pakumatkasta jo hyvän aikaa ennen tätä kirjaa. Irtautuminen tavallisesta kellokorttiarjesta on aiheena mielenkiintoinen, niinpä otin Huilajan matkakirjan kuunteluun. Kirjassa on paljon Huilajan puolison Jerry Ylkäsen valokuvia, joten lainasin kirjan vielä painettuna kirjastosta nähdäkseni kuvat.

Kun arki tympäännyttää, eikä edes unelmaduuni tunnu enää miltään, päätös hahmottuu pikkuhiljaa. Oravanpyörästä on hypättävä pois. Aino ja hänen miehensä Jerry hankkivat pakettiauton, josta he alkavat kunnostaa reissukotia. Sen nimeksi tulee Ranssi. Samalla käynnistyvät matkakassan kerrytys ja Jerryn autokoulu. 

Huilajan, puolison ja Arska-koiran matka alkaa syksyllä 2019. He kääntävät Ranssin keulan kohti eteläistä Eurooppaa, sillä talveksi on tarkoitus päästä lämpimään. He eivät tee tarkkoja suunnitelmia, vaan etenevät fiiliksen mukaan. Tie vie Fuengirolaan, josta matka jatkuu lautalla Kanarialle. Määränpäänä siellä on La Gomera eli sama saari, jolla ajatus pakumatkasta alunperin syntyi. Kanarialta he suuntaavat takaisin Manner-Eurooppaan. Vapaus on muisto vain, kun seurue jumiutuu Ranskan maaseudulle ulkonaliikkumiskiellon vuoksi.

Mediat kiinnostuvat uutisankkurin irtisanoutumisesta, ja Huilaja myös raportoi matkasta Instagramissa. Hesarin juttu otsikoidaan Huilaaja, mikä pöyristyttää Huilajaa. Hänestä tulee valtakunnan huilaaja, vaikka hän ei missään vaiheessa jättänyt työntekoa kokonaan. Huilaja oikeastaan korostaa työntekoa, se on osa reissun oikeutusta: takana on tiukka työputki ja reilu kymmenen vuotta MTV:ssä. Myös Ranssista käsin hän tekee toimittajan ja kirjoittajan hommia. 

Huilaja kuvaa elävästi elämää Ranssissa. Arki ilman vessaa ja suihkua edellyttää kekseliäisyyttä ja tuo mukanaan kommelluksia. Pakettiautolla matkaaminen on mielenkiintoisia kohtaamisia ja huikeita luontoelämyksiä, mutta myös riitoja, vaarallisia tilanteita rotkon reunalla ja autohuolia. 

Huilajan ja hänen puolisonsa reissu osuu taitekohtaan, jonka jälkeen matkailu on muuttunut ainakin tilapäisesti, jos ei pysyvästi. He eivät ehdi viettää Ranssi-elämää maailmalla kuin joitakin kuukausia, kun korona pakottaa seurueen palaamaan Suomeen, kiireellä.

Kirjan kuvateksti: Tenojoen suisto.
Pakumatka jatkui Suomessa ja Norjassa kesällä 2020.

Reissukokemuksista ja ihmisten suhtautumisesta elämänmuutokseen oli mielenkiintoista lukea, Huilajan tekstissä oli mukana sopiva annos kepeyttä ja huumoria. Esikoiskirjailija lukee äänikirjan itse, mikä tuo kirjaan viehättävän lisäsävyn: aivan kuin hän kertoisi kokemuksistaan juuri minulle.

Kuunnellessani mieleeni pulpahteli muistoja omalta pienimuotoisemmalta irtiotoltani reilun vuoden takaa. Junamatka Euroopan halki ja kuukausi Espanjassa ovat kuin kaukainen unikuva tai utopia, niin paljon maailma on lyhyessä ajassa muuttunut. Nyt kun matkustaminen on tauolla, voi reissuun päästä onneksi haaveissaan, muistoissaan – ja näin kirjan sivuilla.

Helmet 2021: 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa.

Kirjoittamisen ilo ja oikeutus – Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi

 

Tammi 2013. 219 s.

Alkuteos: Att berätta sig själv. 

Suom. Raija Rintamäki.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Merete Mazzarellan teos Elämä sanoiksi päätyi luettavakseni opintojen myötä. Sain joulukuussa valmiiksi kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa, ja viimeisenä tehtävänä kirjoitin luovuuselämäkerran, jonka taustamateriaalina käytin Mazzarellan kirjaa.

Niin sanottu pakollinen luettava ei aina tarjoa suuria lukuelämyksiä, mutta Elämä sanoiksi teki poikkeuksen. Mazzarella kirjoittaa vetävästi ja ajatuksia herättävästi oman elämänhistorian käyttämisestä kirjoittamisen materiaalina. Mazzarella on tehnyt pitkän uran kirjallisuudentutkijana, opettajana ja elämäkerrallisena kirjailijana, joten kokemusta aiheesta ja oman elämän anekdootteja riittää. 

Sain kirjasta paljon ideoita omaan luovuuselämäkertaani, vaikka kyseessä oli sivumäärältään melko lyhyt tehtävä. Oli rohkaisevaa lukea kokeneen kirjoittajan mietteitä siitä, että jokaisella on oikeutus kirjoittaa, kirjoittaa elämästään. Ei myöskään tarvitse elää erikoista elämää voidakseen kirjoittaa siitä:

Me kaikki olemme jotain ja meillä on oikeus kertoa mitä olemme.

Viehätyin erityisesti Mazzarellan esittelemästä elämänsymbolin käsitteestä. Elämänsymbolit ovat merkittäviä tilanteita, jotka muokkaavat ihmisen elämän suuntaa tai ihmisen luonnetta. Kun ajattelin omaa kirjoittajan taivaltani, tunnistin ensimmäiset hetket oman päiväkirjani äärellä merkittäviksi. Siitä alkoi taipaleeni kirjoittajana. Tässä pari otetta luovuuselämäkerrastani:

Kun täytin seitsemän vuotta, sain syntymäpäivälahjaksi ensimmäisen päiväkirjani. Siinä oli lukko ja avain tuli mukana. Katselin lukollista kirjaa hämilläni. Mitä päiväkirjan kirjoittaminen tarkoittaa? Äitini selvensi, että voisin vaikka kirjoittaa, miten olin tehnyt sinä päivänä tai keitä olin tavannut. Mistä tykkään, mitä haluaisin tehdä. Kirjaan saisin kirjoittaa vapaasti, mitä halusin, kukaan ei sitä lukisi. Hain lyijykynän huoneestani ja aloitin.

– – kirjoitin lapsuudenkotini terassilla, jolla oli valkoiset muovikalusteet ja reunasta rispaantunut aurinkovarjo. Pöydällä oli kirjani lisäksi flamencotanssijafiguuri, jonka olin saanut aiemmin päivällä naapureilta lahjaksi. He viettivät talvet Aurinkorannikolla, nukke oli sieltä ostettu. Tanssijanaisen mekossa oli vaaleanpunainen pohjaväri ja mustia koristeita, ja sen pitsikangas värähteli heiluvan pöydän tahtiin, kun kirjoitin ensimmäisiä rivejäni.

Mazzarellan mukaan elämästään voi paikallistaa elämänsymbolien lisäksi myös käännekohtia, jotka joko sattumalta tai olosuhteiden seurauksena luotsaavat elämää tiettyyn suuntaan. Kodin kirjahyllyistä huolimatta käännekohta minulle oli kirjaston löytäminen, se johdatti lukuharrastuksen pariin – ja ohjasi lopulta ammatinvalintaani. 

Kansi: Tieto tekijästä kirjaston tarran alla.

Koen olevani ensisijaisesti lukija, mutta blogi ja kirjoittamisen opinnot ovat vahvistaneet kirjoittajaidentiteettiäni. Luku- ja kirjoitusharrastukset tukevat toisiaan, sillä kirjoittamista harrastavalle kirjat ovat elintärkeää polttoainetta. Mazzarella mukailee Stephen Kingin oppeja ja toteaa, että kirjoittajan täytyy lukea, sillä lukeminen antaa kirjoittajalle työkaluja ja näyttää mahdollisuuksia. Nimenomaan täytyy, sillä lukemattomuus ei ole vaihtoehto.

Moni on kysynyt minulta, miksi opiskelen kirjoittamista. Kiemurrellen yleensä vastaan, että kirjoittamisen ilon vuoksi. Siksi, että haluan kehittyä kirjoittajana. Usein kysyjä haluaa tietää, onko minulla oman kirjan käsikirjoitus tekeillä. Ei ole, vastaan. Ehkä jonakin päivänä, jos siltä tuntuu. Kiitän Mazzarellaa siitä, että hän antaa luvan pysytellä kirjoittamisessa amatöörinä ja tehdä sitä mistä nauttii: ”Kirjoittaakseen ei tarvitse tulla kirjailijaksi.”

Lukeminen poikii herkästi lisää luettavaa, ja nyt kalenterissani lukee vahvasti alleviivattuna "Lue Mazzarellaa!!" Ensin myytiin piano ainakin alkoi kiinnostaa ja aikoinaan lukemani Tähtien väliset viivat tekisi mieli ottaa uusintakierrokselle. 

Elämä sanoiksi antoi paljon aineksia luovuuselämäkertaani, jonka kirjoittaminen oli osuva lopetus kirjoittamisen perusopinnoille, nyt jatkan intoa täynnä aineopintoihin. Kirjoittaminen ja sen pohtiminen ovat antoisa harrastus, vaikka kieltämättä opiskelu työn ohella on ajoittain raskasta. Oivallukset ja inspiroituminen kuitenkin kuittaavat kaikki kärsimykset.