Taiteella ja rakkaudella väkivaltaa vastaan – Salman Rushdie: Veitsi

27 sekuntia voi muuttaa elämän, päättää elämän. Niin kauan kesti veitsihyökkäys, jonka kohteeksi kirjailija Salman Rushdie joutui elokuussa 2022 New Yorkin osavaltiossa sijaitsevassa Chautauquassa.

Rushdie oli elänyt uhan alla kauan. 1989 Iranin uskonnollinen johtaja langetti hänelle fatwan ja lupasi rahaa murhasta. Syynä oli romaani Saatanalliset säkeet ja sen islaminvastainen tulkinta. Kirjailija eli vuosia piileskellen Englannissa, mutta ei ollut enää vuosituhannen vaihteen ja Yhdysvaltoihin muuton jälkeen kulkenut varjoissa.

Kaikki meni hyvin, kunnes koitti elokuu 2022 ja julkinen esiintyminen. Hyökkääjä ehti silpoa Rushdien kasvoja ja ruhjoa muutakin vartaloa.

Veitsessä Rushdie kuvaa iskua ja elämäänsä toipilaana. Kehoa tutkitaan, piikitetään ja tyhjennetään. Hengitysputken poisto tuntuu siltä kuin vyötiäisen häntää kiskottaisiin kurkusta.

Tunteet vaihtelevat uupumuksesta hämmästykseen ja tokkuraisuuteen. Vihaa hän ei muista tunteneensa. Suurta kiitollisuutta ja syvää rakkautta huokuvat kirjailijan kuvaukset vaimostaan Elizasta, joka rientää miehensä vierelle tapahtuneen jälkeen.

Kirjassa Rushdie kutsuu hyökkääjää A:ksi, ja kirjailija käy hänen kanssaan kuvitteellisia keskusteluja. Hän ei anna A:lle anteeksi, koska ei halua antaa tälle mitään.

Pöyristyttävää on lukea, että A ei edes ole lukenut Saatanallisia säkeitä paria sivua enempää, vaan oli innoittunut iskuun nettivideoista.

Veitsi ei pelkisty kuntoutusraportiksi, vaan kirjallaan Rushdie käy väkivaltaa vastaan taiteen keinoin. Hänen sanansa ovat veitsenteräviä.

     Taide ei ole ylellisyyttä. Se on ihmisyytemme ytimessä, eikä se vaadi mitään erityistä suojelua, vain oikeuden olla olemassa.
     Se ottaa vastaan vastaväitteet, kritiikin, jopa kieltämisen. Väkivaltaa se ei hyväksy.

Rushdie aikoo jatkaa rakkauden täyteistä elämäänsä, kirjoittaakin, toinen silmä sokeutuneena ja toinen käsi vammautuneena.

76-vuotiaalla Rushdiella on seuraavankin romaanin aihio jo mielessään, mutta sitä ennen hänen oli pakko kirjoittaa pois alta Veitsi eli kaikki mikä hyökkäykseen liittyy.

Kiinnostavien kirjojen listani paisui Veistä lukiessani. Nobelisti Naquib Mahfouz, Martin Amis…Ja onhan noita Paul Austereitakin vielä lukematta, tuorein suomennos ilmestyi juuri. Rushdien Saatanalliset säkeet ja Keskiyön lapset löytyvät omasta hyllystä, ehkä kesällä olisi ainakin toisen vuoro? Piilossa eletyistä vuosistaan Rushdie raportoi muistelmassaa Joseph Anton, joka sekin houkuttaisi kovasti.

Ja ensi syksynä ilmestyy Rushdien Voiton kaupunki, jonka kirjailija sai valmiiksi juuri ennen hyökkäystä. Luettava ei siis lopu!

Helmet 2024: 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja.

Salman Rushdie: Veitsi: Mietteitä murhayrityksen jälkeen. Alkuteos Knife: Meditations After an Attempted Murder. 266 s. WSOY 2024. Suom. Maria Lyytinen.

Suhteen ruumiinavaus – Märta Tikkanen: Kaksi: Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Päällys: Anders Carpelan.

Instagramissa innostuin Janitan (@tyonaisenvaimo) Märta Tikkanen -lukuhaasteesta nimeltä Puolen vuoden rakkaustarina. Kesäkuun loppuun asti on aikaa lukea Märtaa. Haasteen aloittamiseen oli minulla matala kynnys, sillä muun muassa tämä Kaksi löytyi omasta hyllystäni. 

Elämäkerran alaotsikko Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta sai odottamaan kahden kirjailijan liiton ruotimista ja Märtan muutamia kirjoja lukeneena suoraa puhetta. Välillä teksti on jaarittelevaa ja tekojen selostamista, mutta kyllä sinne suoruuteen ja ruotimiseenkin päästään.

Märtan ja Henrikin rakkaustarina alkaa 1960-luvun alussa, kun molemmat ovat vielä tahoillaan naimisissa. He työskentelevät Hbl:llä ja alku on salatapaamisia myös kesken työpäivien. Sydämiä särkyy.

Märtalla on tytär aiemmasta liitosta, ja hän saa Henrikin kanssa kolme yhteistä lasta. Uusperhe asettuu Haukilahteen rivitaloon. 

Henrik on kolumnisti, kirjailija ja myös tuottelias piirtäjä. Märta hoitaa lapset, äidinkielenopettajan työnsä ja sittemmin Arbiksen eli Helsingin ruotsinkielisen rehtorin toimen. Siinä ohella hän kirjoittaa. Öisin punaisella sohvalla tai Arbiksen kellarissa.

Märtan kuvauksen mukaan rakkaus liekehti alussa pitkälti siksi, että he molemmat olivat kirjoittajia. Oli tarkoitus perustaa tasa-arvoinen kirjoittajaliitto. Toisin kävi. Henrik vähättelee, latistaa ja huijaa vaimoaan. Esimerkiksi kun Märta luulee, että lehtihaastattelu tehtäisiin heidän molempien kirjoista, hänen roolikseen jää hymistelevän statistivaimon rooli.

Kirjoittava vaimo tuntuu olevan Henrikille uhka, vaikka juuri kirjoittaminen oli alkuun se yhdistävä tekijä. Mitä pahemmaksi Henrikin alkoholismi äityy, sitä hurjempia ovat myös harhat. Märta haukkoo henkeä miehensä oikkujen, neljän lapsen ja vähättelevien asenteiden puristuksissa. 

Kun Henrik kuolee leukemiaan, päättyy myös kirja. Märta toteaa: 

Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin.

Ajattelin alkavana kirjavuotena lukea Henrikin osoitesarjaa, josta olen aiemmin lukenut aloitusosan, mutta taidankin keskittyä Märtaan. Ainakin Sofian omaan kirjaan ja Punahilkkaan heräsi kiinnostus. Ehkä uusintalukuun pääsevän mainiot Vuosisadan rakkaustarinan ja Miestä ei voi raiskata. Katsotaan, jos jää Tikkas-kiintiötä vielä osoitteisiin.

Kaksi tuo minulle osumat myös Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen ja Helmet 2024 -haasteeseen (42. Kirjan nimessä on alaotsikko).

Märta Tikkanen: Kaksi. Alkuteos: Två – Scener ur ett kontnärsäktenskap. Tammi 2004. 350 s. Ostin käytettynä. 

Mentorin viimeiset hetket – Mitch Albom: Tiistaisin Morrien luona

 

Vielä sädehtii joulukuusi kuvassa ja olohuoneessa. Tänä vuonna kuusi sai jatkoaikaa Nuutin päivään saakka tavanomaisen loppiaisen sijaan, sillä se varistaa maltillisesti ja mielelläni pidän kiinni kaikesta vähänkään iloa ja valoa tuovasta. Tätä pyrkimystäni eivät kyllä heijastele alkuvuoden kirjavalintani, joissa on liikuttu synkissä tunnelmissa: viime viikolla bloggasin Paul Kalanithin kuolinvuoteellaan kirjoittamasta muistelmasta Henkäys on ilmaa vain, ja tänään vuoron saa kuolevan professorin tarina.

Mitch Albomin kirja Tiistaisin Morrien luona on kiinnostanut minua jo vuosia, koska se löytyy Rory Gilmore -lukuhaasteen listalta. Tuo lukuhaaste etenee minulla todella hitaasti ja taitaakin olla ikuisuusprojekti. Nyt se kuitenkin nytkähtää yhden kirjan verran eteenpäin, sillä uusi Helmet-haaste muistutti tästä Albomin takavuosien bestselleristä. Helmet-haasteessa sijoitan Albomin kirjan kohtaan 25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi.

Eletään vuotta 1995, kun urheilutoimittaja Mitch Albom sattuu näkemään televisiossa vanhan sosiologian professorinsa Morrie Schwartzin haastattelun. Morrie sairastaa ALS-tautia, joka johtaa kuolemaan lyhyen ajan sisällä. 

Albom sopii tapaamisen Morrien kanssa, ja tiistaisista keskusteluista tulee traditio. Albom on ollut uraputkessa ja rehkinyt monessa työssä, mutta sanomalehtilakko vapauttaa miehelle aikaa kohdata mentorinsa eli valmentajansa, kuten hän Morrieta kutsuu.

Ajankuvaa luovat televisiossa pyörivä O. J. Simpsonin oikeudenkäynti ja se, että Albom nauhoittaa tapaamiset kasettinauhurilla. Kännykkä ei vielä ole käden jatke.

Morrie oli aikanaan radikaali opettaja, joka esimerkiksi antoi miespuolisille opiskelijoilleen pelkkiä kiitettäviä, jotta nämä eivät joutuisi Vietnamin sotaan, vaan voisivat jatkaa opiskeluaan. Hän kuunteli oppilaitaan, herätteli näitä ajattelemaan itse. Erilainen opetustyyli teki hänestä monelle merkityksellisen.

Tiistaituokioissaan miehet muistelevat menneitä ja keskustelevat elämästä. Avioliitosta, perheestä, rakkaudesta, sairastumisesta, kuolemasta. Albom tuo mukanaan aina kassillisen ruokaa, silloinkin, kun Morrie on jo liian huonossa kunnossa siitä nauttimaan.

Morrien ALS nimittäin etenee vääjäämättä. Alkuun Morrie vitsailee, miten vaivaannuttava on ajatus siitä, että joku toinen pyyhkisi hänen takapuolensa – ja pian se jo on arkea. 

"Se on kuin palaisi lapseksi jälleen. Joku kylvettää. Joku nostaa. Joku pyyhkii. Me kaikki osaamme olla lapsia. Se on tallella meissä kaikissa. Minun piti vain muistaa, miten siitä nautitaan. – –"

Morrie ei halua yrittää pidentää elämäänsä niin, että eläisi hengitysputken ja pyörätuolin varassa. Näin esimerkiksi ALS-potilas, tunnettu fyysikko Stephen Hawking eli vuosia. Morrie haluaa kyetä kommunikoimaan toisten kanssa kunnolla. Tahto mukailee hänen elämänfilosofiaansa: elämän tarkoitus ja merkityksellisyys syntyvät ystävyydestä, perheestä, ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Siitä, että antaa toisille huolenpitoa ja aikaansa.

"Tee asioita jotka tulevat sydämestä. Silloin et ole tyytymätön, et ole kateellinen, et haikaile kenenkään toisen tavaroita. Päinvastoin saat kaiken takaisin ylenpalttisesti."

Albom raportoi Morrien puheita, jotka vilisevät aforismeiksi tai huoneentauluiksi soveltuvia lausahduksia. Joidenkin mielestä ehkä ärsyttäviä itsestäänselvyyksiä, mutta kuoleman läheisyys palauttaa perusasioiden äärelle. Hyvin samankaltaisia kaikuja kuului myös Kalanithin kirjan sivuilta. 

Kuinka ollakaan, Morrie saa viimeisillä hetkillään ajatuksilleen miljoonayleisön, kun tv-ohjelma haluaa tehdä jatkohaastattelun. Tämä Morrien kirjallinen testamentti sen sijaan on Albomin kirjallinen läpimurto. Sen oli tarkoitus maksaa Morrien sairauskuluja, mutta kymmeniä miljoonia myynyt kirja ylsi paljon pidemmälle.

Suomennos on ilmestynyt alkujaan vuonna 1999 WSOY:n kustantamana, minä luin Saga Egmontin e-kirjaversion BookBeatista. Kirjaan on jäänyt harmillisen paljon kirjoitus- ja rivitysvirheitä; en tiedä, onko tämä vain e-version ongelma. Kirjasta on tehty myös elokuva.

Satuin lukemaan kirjan juuri sopivassa mielentilassa. En ärsyyntynyt siitä, että muistelma vilisi  elämäntaito-oppaille ominaisia "neuvoja", vaan kiinnostuin kirjan rakenteesta ja Morrien suhtautumisesta omaan kuolemaansa. Eikä ole huono kehotus ollenkaan, että tekisi asioita, jotka tulevat sydämestä.

Mitch Albom: Tiistaisin Morrien kanssa. Saga Egmont 2022. 195 s. Alkuteos: Tuesdays with Morrie (1997). Suom. Raija Viitanen. E-kirja BookBeatista.

Maailmaa avartava koulutus – Tara Westover: Opintiellä

Tammi 2018. 435 s.

Alkuteos: Educated (2018).
Suom. Tero Valkonen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin naapurilta.

Yhdysvaltalaisen Tara Westoverin Opintiellä on muistelmateos, jossa kirjoittaja käy läpi lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheita Idahon vuoristoseudulla. Kun lukee Westoverin tarinaa, ei aina uskoisi, että tässä kerrotaan vuonna 1986 syntyneen nuoren naisen elämästä, siis nykyajasta.

Taran perhe elää yhteiskunnan ulkokehällä. Perheessä on seitsemän lasta, joista neljällä ei ole syntymätodistusta. Tara saa omansa 9-vuotiaana – sitä ennen häntä ei virallisesti ole olemassa, eikä hän ikinä saa tietää tarkkaa syntymäpäiväänsä. 

Perheen lapset eivät käy koulua, sitä ei sallita. Syynä on isä, perheen pää, joka pelkää monia asioita: aivopesua, liittovaltion miehiä, sosialismia, illuminatia. Laittomana kätilönä toimiva äiti myötäilee.

Taran perhe uskoo mormonismiin, joka on alueella suosittu uskonto, mutta Taran perheen suhde uskontoon on erilainen kuin muilla. Heidän uskonsa on totisempaa, kirjaimellisempaa. Muut esimerkiksi uskovat jumalalliseen parantumiseen, kun taas Taran kotona oppia toteutetaan konkreettisesti. Äiti luonnonrohtoineen yrittää parantaa kaikki vaivat ja sairaalaa vältellään. 

Kaikki hoidetaan itse, koska tavoitteena on omavaraisuus, riippumattomuus muista. Lopun ajan voivat olla käsillä koska tahansa, joten vuorillepakenemisreput pidetään pakattuina. 

Olin varttunut valmistautumalla lopun aikoihin, odottanut milloin aurinko tummuisi ja kuu näyttäisi verenkarvaalta. Kesäisin minä säilöin persikoita ja talvisin pidin ruokavarastoa kunnossa. Kun ihmisten maailma romahtaisi, minun perheeni jatkaisi ongelmitta.

Yhteiskunta kuitenkin jatkaa pyörimistään, ja perheen elämä on kaikkea muuta kuin ongelmatonta. Se on rankkaa työtä perheen romuttamolla ja isän mielenterveyden ehdoilla taiteilua. Sattuu onnettomuuksia, ja ilmassa leijuu jatkuva väkivallan uhka. Isän mielialaa ja mielipiteitä pitää haistella koko ajan, milloin vain voi räjähtää. Myöhemmin Tara joutuu myös veljensä silmätikuksi, ja raakuudet alkavat. 

Kirja on nimensä mukaisesti kertomus Taran opintiestä ja miten hän sille päätyy. Tuo tie on puutteineen kovin kuoppainen ja mutkikas, ja se meinaa katketa monta kertaa. Äiti kyllä opettaa perheen lapsia jonkin verran kotikoulussa, mutta sittemmin opetus jää, kun perheen elatus ajaa opin ohi. Pitkät päivät romuttamolla ovat tärkeämpiä kuin opiskelu.

Tara kuitenkin päättää opiskella omatoimisesti tasokokeisiin ja pääsee yliopistoon. Siellä hän kohtaa maailman, josta ei tiennyt mitään. Kukaan luentosalissa ei voi uskoa, ettei Tara tunnista sanaa holokausti saati ymmärrä sen merkitystä. Kestää aikansa, että Tara oppii, ettei Eurooppa ole valtio vaan manner. 

Tiedonjano ja sinnikkyys ajavat Taran lopulta väittelemään tohtoriksi historian alalta. Koulutus avartaa Taran maailmaa, ja tapahtuu väistämätön: Tara etääntyy perheestään ja sen epäilevästä, eristäytyneestä ilmapiiristä. 

Tara on kirjassa minäkertoja ja tekee usein selväksi, että hän on kirjoittanut kirjan muistikuviensa pohjalta. Vaikka kaikki yksityiskohdat eivät vastaisikaan todellisia tapahtumia tai vaikka tapahtumien järjestys olisi ollut toinen, se ei vähennä Westoverin tarinan arvoa. Hänen kotiolonsa ovat olleet niin uskomattomat, että on ihme, että hän on selvinnyt ylipäätään hengissä. 

Helmet 2021 -lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 38. Kirja on käännetty hyvin. Kiitos Tero Valkoselle sujuvasta suomennoksesta!

Johtajan elämänpolku – Johanna Venho & Anne Brunila: Kuka olisi uskonut

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2020. Äänikirjan kesto 8 t 44 min.
Lukija: Hannamaija Nikander.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Tutustuin äänikirjaa kuunnellen minulle aiemmin vieraaseen johtajanaiseen, Anne Brunilaan. Nimen olin toki kuullut, mutta tarkempaa käsitystä hänen urastaan tai elämänvaiheistaan minulla ei ollut. Kirjan valintaan vaikutti paljon se, että Brunilan kirjoituskumppanina on ollut Johanna Venho, yksi lempikirjailijoistani. 

Venhon vuoksi kirja ilmestyy tänään Johannan nimipäivänä. Suurempi syy, miksi ajoitin tämän tekstin nimenomaan naistenviikolle, on Brunilan edelläkävijyys suomalaisena naisjohtajana, hän on ollut ensimmäinen nainen monessa paikassa.  

Anne Brunila on ekonomisti ja yritysjohtaja, joka on istunut monien pörssiyhtiöiden hallituksissa. Johtajana hän on työskennellyt esimerkiksi Fortumilla ja Metsäteollisuus ry:sä, hallitustyötä hän on tehnyt muun muassa Sammossa ja Koneella. 

Kirjassa käydään läpi, minkälainen on ollut Brunilan tie kankaanpääläisestä työläisperheestä Suomen vaikutusvaltaisimmaksi päättäjänaiseksi. Kirjassa on useita mielenkiintoisia anekdootteja uran varrelta muun muassa siitä, miten naisia kohdeltiin bisnesneuvotteluissa Venäjällä.

Brunilasta piirtyy työteliäs ja peräänantamaton kuva. Hän suhtautuu kaikkeen ja kaikkiin ymmärtäen ja lempeydellä, jota voi vain ihmetellä. Voimansa hän ammentaa buddhalaisuudesta, jonka tekstit ja meditaatio muodostavat hänen maailmankatsomuksensa perustan. Välillä mietiskelylle on ollut enemmän aikaa, toisinaan vähemmän. 

Tyyneys on auttanut Brunilaa luovimaan väkivaltaisessa parisuhteessa, selviämään erityislapsen yksinhuoltajana ja menestymään miehisissä työyhteisöissä.

Välillä ihmettelin, miksi väkivaltaiselle ex-miehelle annettiin niin paljon tilaa, etenkin omaäänisissä kirjeissä. Toisaalta mies on keskeinen osa Annen elämää, heillä on yhteinen lapsi ja monia yhteisiä vuosia. Anteeksianto kuvastaa Brunilan ajatusmaailmaa.

Helmet 2021: 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.

Kohteensa näköinen elämäkerta – Jonni Roos: Rosa Liksom: Niinku taidetta

Kansi: Tuomo Parikka.

Like 2020. 207 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Rosa Liksom kuvailee olevansa puoliksi kirjailija ja puoliksi kuvataiteilija – aikansa hän jakaa tasan molempien ammattien kesken. Taidehistorioitsija ja kulttuuritoimittaja Jonni Roosin kirjoittama elämäkerta Rosa Liksom: Niinku taidetta on kohteensa tapaan värikäs ja leikkisä. Kirja valottaa monipuolisen taiteilijan elämää ja urakehitystä painottaen kuvataiteilijuutta. 

Kirjan alussa on lyhyehkö biografia, johon on tiivistetty Liksomin elämänvaiheet syntymästä tähän päivään. Vuonna 1958 Ylitorniolla syntyneen Anni Ylävaaran nuoruuteen liittyvät kiinnostus kulttuuriin, matkustamiseen ja Neuvostoliittoon, ympäristöliike, erilaiset opinnot ja hanttihommat. Vuonna 1979 hän ottaa käyttöön taiteilijanimen Rosa Liksom. 1980-luvulla Liksom julkaisee esikoisteoksensa Yhden yön pysäkki ja osallistuu ensimmäisiin taidenäyttelyihin.

Biografian jälkeen kronologia heitetään syrjään, ja kirjan luvut etenevät välähdyksenomaisesti aiheesta ja jutusta toiseen. 

Kirjan alaotsikko Niinku taidetta leikittelee Liksom-taiteilijanimen kanssa  – niinku on ruotsiksi liksom. Niinku taidetta viittaa myös Liksomin omaan vaatimattomaan luonnehdintaan taiteestaan. Liksomin taidetta voisi kuvata myös ITE-taiteeksi (itse tehty elämä), joka on kouluttamattomien tekijöiden tuottamaa nykykansantaidetta.

Kirja konkretisoi Liksomin tuotannon laajuuden ja taiteellisen muuntautumiskyvyn. Tämän on mahdollistanut taiteellinen vapaus, hän ei ole suostunut lokeroitavaksi ja on suhtautunut kaikkeen uuteen uteliaasti.

 – Voin tehdä mitä vaan. Se on täydellistä vapautta. 

Ja hän todella on tehnyt vaikka ja mitä! Vuosikymmenten aikana on syntynyt tuhansia töitä: piirustuksia, maalauksia, elokuvia, dokumentteja, performansseja, ristipistotöitä. Liksom on käyttänyt materiaaleja villisti ja tekniikatkin hän on usein opetellut tekemällä. Aina taidepiireissä ei ole katsottu hyvällä sitä, miten taidekouluja käymätön luonnonlapsi on noussut merkittäväksi taiteilijaksi.

Suuri käänne Liksomin uralla oli kirjallisuuden Finlandia-palkinto. Kun Hytti nro 6 voitti, alkoi Liksom esiintyä ja kiertää yleisötilaisuuksissa. Sitä ennen hänet oli saattanut nähdä lähinnä poseerausvalokuvissa ja rooliasuihin puettuna.

Moniäänisessä taide-elämäkerrassa on jutusteleva sävy, ja kirja onkin syntynyt pitkälti Roosin tekemien haastattelujen pohjalta. Sivuilla raikuu Liksomin nauru, joka on monille tuttu televisiosta tai elävästä elämästä. Myös ystävien ja kollegoiden äänet ovat läsnä tekstissä. Lisäväriä tuovat vielä Roosin poimimat otteet taidekritiikeistä. 

Liksomin kekseliäisyys ja leikkisyys sekä monet performanssitempaukset saavat hetkittäin epäilemään, mikä kirjassa on totta ja mikä performanssia. Toisaalta Roos ankkuroi tarinat lähdeviittein ja sitaatein, mikä lisää uskottavuutta. Pieni pilke silmäkulmassa säilyy silti. 

Liksomin kirjailijuutta melko hyvin tuntevalle kirja oli mielenkiintoinen sukellus taiteilijan toiseen puoleen. Mikä virkistävä värikylpy! 

Helmet 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu.

Patti Smith: Just kids

Kirjailijan lukema äänikirja.
HarperCollins US 2010. 9 t 50 min.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Yhdysvaltalainen Patti Smith (s. 1946) tunnetaan erityisesti vuosikymmeniä kestäneestä muusikonurastaan, ja lisäksi hän on myös runoilija ja taiteilija. Just kids on vangitseva kuvaus taiteilijan nuoruusvuosista ja uran alkuvaiheista. Omaelämäkerrallinen kirja on myös koskettava tarina ystävyydestä ja sielunkumppanuudesta.

1960-luvun lopulla Smith muuttaa New Jerseystä New Yorkiin, jossa hän tapaa Robert Mapplethorpen. Taiteilijaparin elämä on köyhää, heillä on vähän rahaa ja omaisuus mahtuu muutamaan pakaasiin ja taideportfolioon. Patti tekee muun muassa töitä kirjakaupoissa ja kirjoittaa levyarvioita lehteen. Köyhyys on ehdotonta. Jos rahaa ei ole, silloin ei syödä. Tämän Smith kertoo yhtenä faktana muiden joukossa. Rahallista omaisuutta tärkeämpää lahjakkaille nuorille ovat koko ajan taide ja usko tulevaan.

Robert valokuvaa, Patti aloittelee runoilijana ja piirtäjänä ennen kuin siirtyy musiikkiin. Patti ja Robert elävät useita vuosia parisuhteessa, mutta pikkuhiljaa heistä tulee vain hyviä ystäviä, kun Robert löytää homoseksuaalisuutensa. Kirjallaan Smith lunastaa lupauksensa vuonna 1989 aidsiin kuolleelle Robertille: hän sanoi Robertille vielä jonakin päivänä kirjoittavansa heidän tarinansa.

Kirjan herkullisinta antia on aikalaiskuvaus 1960- ja 1970-luvun New Yorkista. Patti ja Robert asuvat Chelsea-hotellissa, jonka huoneissa majailee toinen toistaan omaperäisempiä taiteilijasieluja. Kirjan sivuilla esiintyvistä hahmoista monet ovat tunnettuja tänä päivänä saavutuksistaan taiteilijoina. Smith kohtaa hotellissa ja muualla New Yorkin kulttuuripiireissä muun muassa Bob Dylanin ja Andy Warholin ‒ ja onpa Janis Joplinkin vielä elossa. Smith saa rahapulassaan Allen Ginsbergin tarjoamaan hänelle voileivän, kun tämä luulee laihaa Smithiä kauniiksi pojaksi.

Kuuntelin muistelman kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana. Tämä on toimiva konsepti, jonka ansiosta tuntuu kuin kirjailija kertoisi vaiheistaan suoraan minulle. Tajusin tällaisten äänikirjojen hienouden viime vuonna, kun ensin kuuntelin Roxane Gayn teoksen Hunger ja sitten Alexander Stubbista kertovat Alexin. Smith lukee sopivan hitaasti ja selkeästi, niin että kirjan kuuntelu on helppoa. Äänikirjan kuuntelija saa nauttia myös kirjan runoista ja lauluteksteistä Smithin tulkitsemina.

Just kids on ilmestynyt suomeksi Antti Nylénin suomentamana nimellä Ihan kakaroita. Smithin toinen muistelmateos M Train on suomennettu nimellä M Train: elämäni tiekartta. Vastikään on ilmestynyt myös kolmas Smith-suomennos Omistautuminen, jossa Smith käsittelee kirjoittamistaan. Taidan jatkaa Smithin parissa äänikirjojen muodossa, jos vain saan ne käsiini.

Smithin kirjalla kuittaan Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohdan 2. Musiikki osana kirjaa ja Helmet-haasteessa kohdan 45. Palkittu tietokirja, sillä kirja voitti National Book Awardin tietokirjasarjassa. Kirja sopii myös Naisen tie -haasteeseen.

John Irving: Elokuvaurani: muistelma

Kannen kuvassa Irving Oman elämänsä sankari
-elokuvan kuvauksissa. Kirjailija esitti yrmeää
asemapäällikköä, jolla ei ollut yhtään repliikkia. 

Tammi 2000. 176 s.
Alkuteos: My movie business: a memoir (1999).
Suomentaja: Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Amerikkalainen kirjailija John Irving on kirjoittanut koko joukon bestseller-romaaneja, kuten Garpin maailma, Oman elämänsä sankari ja Kaikki isäni hotellit. Monia Irvingin kirjoja on filmattu, joten kirjailija on päässyt näkemään kirjailijantyönsä ohella myös elokuvateollisuuden arkea. Näitä kokemuksiaan hän ruotii vuonna 1999 ilmestyneessä muistelmassaan Elokuvaurani.

Elokuvaurani on mielenkiintoinen kurkistus siihen, miltä elokuvanteko näyttää kirjailijan näkökulmasta. Matkalla kirjasta elokuvaksi tarina voi muuttua paljonkin: hahmoja tulee lisää tai heitä karsitaan pois, joitakin keskeisiä kohtauksia jätetään leikkauspöydälle tai kokonaan kuvaamatta. Tarinaa voidaaan typistää ja yksinkertaistaa, joskus taas liioittelu on paikallaan. Irving kirjoittaa monivivahteisia juoniromaaneja, joten on selvää, että kaikkea kirjasta löytyvää ei voi suoraan siirtää valkokankaalle. Muuten lopputuloksena saattaisi olla jopa yhdeksäntuntinen elokuva!

Irving kuvaa muistelmassaan useita erilaisia kokemuksia elokuvien tekemisen parissa. Eniten huomiota saa Oman elämänsä sankari, jonka työstäminen romaanista elokuvaksi vei lopulta neljätoista vuotta. Ohjaajat vaihtuivat, ja Irving kirjoitti lukuisia käsikirjoitusversioita. Lopulta elokuva saatiin tehtyä, kun ohjaajaksi löytyi ruotsalainen Lasse Hallström. Sittemmin Irving sai elokuvasta parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin, tosin hän ei tiennyt asiasta vielä tätä muistelmateosta kirjoittaessaan.

Aina kirjailija itse ei kuitenkaan kirjoita elokuvan käsikirjoitusta; näin oli esimerkiksi Garpin maailman kohdalla. On myös tilanteita, joissa elokuva ei päädy tuotantoon, vaikka käsikirjoitus olisi olemassa. Projekti voi kaatua esimerkiksi rahoitusvaikeuksiin tai näkemyksellisiin eroihin. Irvingin teoksista ainakin Vapauttakaa karhut! ja Sirkuksen poika ovat jääneet elokuvina puolitiehen.

Irvingistä välittyy työteliäs, omanarvontuntoinen ja sydämellinen kuva. Jotkin projektit ovat varmasti kaatuneet siihen, että hän vaatii paljon eikä aina ole helpoin työskentelykumppani. Irving ei peittele tätä puolta itsessään, kuten ei myöskään sitä, että tuntee oman arvonsa. Ylimielisyyden raja ei kuitenkaan ylity, ja hän osaa myös antaa kiitosta esimerkiksi näyttelijöille hienoista suorituksista.

Elokuvaurani on luonnollisesti mielenkiintoista luettavaa kaikille John Irving -faneille, mutta myös elokuvien tekemisestä ja käsikirjoittamisesta kiinnostuneille. Voin kuvitella, että jos Irving tai hänen kirjansa eivät jostakin syystä miellytä, niin kirja voi ärsyttää.

Mikä parasta, kirjasta saa mukavan kipinän lukea lisää Irvingiä: toivon kovasti ehtiväni tänä vuonna uppoutua kirjassa ruodittuun Oman elämänsä sankariin, joka on lämmittänyt kesämökin kirjahyllyäni jo tarpeeksi monta vuotta, vaikkei se varsinaisessa Hyllynlämmittäjät-pinossani olekaan. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

Muita Irvingin teoksia Kirjakimarassa:

Minä olen monta
Kaikki isäni hotellit
Neljäs käsi

Roxane Gay: Hunger: A Memoir of (My) Body (2017)

Kirjailijan lukema äänikirja.

Kustantaja: HarperCollins.

Kesto: 5 t 58 min.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Roxane Gay on yhdysvaltalainen feministi, professori ja kirjailija, jonka esseekokoelmasta Bad feminist bloggasin pari päivää sitten. Vaikutuin esseitä lukiessani Gayn kirjoitustyylistä ja innostuin, kun huomasin tämän uusimman teoksen olevan saatavilla äänikirjana ja vielä kirjailijan itsensä lukemana. Niinpä aloin kuunnella Hunger: a memoir of my body -teosta heti sopivan hetken tullen. 

Ensimmäisistä minuuteista lähtien Gay sai vangittua huomioni täysin. Jo Bad feminist -kokoelman esseissään Gay kertoi paljon itsestään, mutta Hunger menee henkilökohtaisuudessa syvemmälle. Tässä muistelmassaan kirjailija kertoo kokemuksista ylipainoisena mustana naisena Yhdysvalloissa. Gay on painoindeksillä mitattuna sairaalloisen lihava: hän painaa niin paljon, että useimmissa vaaoissa ei asteikko riitä. Hän kertoo kehonsa historian, sen kokemat raakuudet ja rääkit. Gay kirjoittaa niin suoraan ja niin kipeistä asioista, että kuuntelin pala kurkussa.

Paikoittain Gayn elämäntarina on todella karua kuunneltavaa. Hän oli 12-vuotias, kun hänen silloinen poikakaverinsa ja joukko poikia raiskasivat hänet autiotalossa metsässä. Joukkoraiskaus muutti nuoren tytön elämän, ja nyt Gay kertookin, että hänen elämänsä jakautuu kahteen ajanjaksoon, aikaan ennen raiskausta ja aikaan sen jälkeen. Tuolloin hän ei pystynyt sanallistamaan tapahtunutta tai ymmärtämään, että hän on uhri. Niinpä hän ei kertonut tapahtuneesta kenellekään. Hän kantoi salaisuuttaan vuosikausia yksin.

Teini-ikäinen Roxane yritti ratkaista tilanteen syömällä. Hän alkoi syödä aina vain enemmän ja enemmän ja luonnollisesti lihoa sen seurauksena. Näin hän tunsi olevansa turvassa: miehet jättävät lihavat naiset rauhaan. Vuosien kuluessa hän rakensi kehostaan linnakkeen, turvamuurin. Perhe ja yhteiskunta ovat ajan myötä painostaneet häntä laihduttamaan, mutta painon laskiessa turvattomuus on aina kasvanut. Pelon ja turvattomuuden tunteet ovat jälleen kaikonneet, kun paino on lähtenyt nousuun.

Lihottuaan Gay tunsi olevansa turvassa, kun hän vapautui olemasta seksuaalisen katseen kohde. Hän ei kuitenkaan vapautunut muiden huomiosta, vaan päinvastoin. Lihavan ihmisen keho ja vaakalukema kirvoittavat monenlaisia kommentteja: ystävällisiä neuvoja, ilkeämielisiä nimityksiä ja huolestuneita ohjeita. Lapsuuden traumaattinen kokemus on vaikuttanut hänen kehonsa lisäksi esimerkiksi hänen myöhempiin ihmissuhteisiinsa ja omanarvontuntoonsa.

Ylipainoon liittyy paljon häpeää, ja vallalla olevat kauneusihanteet vieroksuvat lihavuutta. Gay kertoo, minkälaista on olla ihminen, jota ei haluttaisi nähdä, mutta jota ei osata olla tuijottamatta. Gay ei kuitenkaan suostu jäämään varjoihin, vaikka joskus hänelläkin on päiviä, jolloin hän ei pysty poistumaan kotoa. Kirjailijana, feministinä ja yliopisto-opettajana hän esiintyy ja tuo mielipiteitään julki aktiivisesti.

Hunger on äärimmäisen suorapuheinen ja koskettava. Kuuntelin äänikirjaa lumottuna lähes yhteen kyytiin alusta loppuun, yöunet maltoin kyllä puolivälissä nukkua. Tekstiä oli helppo seurata kompaktien lauseiden ja lyhyiden lukujen ansiosta. Äänikirjan loputtua oloni oli pakahtunut. Kirjailijan itsensä lukemana muistot, kokemukset ja havainnot tulevat todella lähelle.

Hungerista ovat kirjoittaneet ainakin Omppu, Marjatta ja Sirri, ja myös viimeisimmässä Sivumennen-kirjapodcastissa puhutaan kirjasta.

Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi? (2016)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 216.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Aki Roukala.
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen.

Eveliina Talvitie on toimittaja, kirjailija ja feministi, jonka muistelmateos Miten helvetissä minusta tuli feministi? on nopealukuinen ja ajatuksia herättävä. Jo kirjan nimi ennakoi suorapuheista ja räväkkää teosta, ja sellaiseksi voisin tätä uutuuskirjaa kuvailla. Talvitiellä on sujuva kynä ja terävä kieli.

Talvitie käy läpi elämäänsä lapsuudesta tähän päivään feministisestä näkökulmasta. Kirja on jaettu kolmeen osaan otsikoilla Tyttö, Nainen ja Riivinrauta. Talvitie varttui porilaisessa lähiössä yksihuoltajaäidin ainokaisena. Rahat olivat vähissä, mutta jotenkin pärjättiin. Opiskelemaan Talvitie halusi kauas kotikonnuilta, ja hän pääsikin Helsingin yliopistoon. Muun muassa naistutkimuksen opiskelu johdatteli hänet kyseenalaistamaan ja tiedostamaan.

Kirja ei ole varsinainen feminismin opas. Kirjassa feminismi on toki alusta loppuun kantava teema, mutta se on vahvasti omaelämäkerrallinen. Ehkä feministinen muistelma voisi olla osuvin luonnehdinta kirjasta. Se johdattaa lukijaa pohtimaan ajatusmallejaan ja yhteiskunnan rakenteita. 

Talvitie painottaa, että tasa-arvon eteen on vielä työtä tehtävänä. Se ei riitä, että hallitusohjelmassa lukee, että Suomi on tasa-arvoinen maa. Kirjan lukeminen on kohdistanut huomiotani tasa-arvoasiaan ja pistin merkille, että viikonloppuna Hesarissakin luki kahdessa eri jutussa, että Suomi on ”tasa-arvon mallimaa”. Tällaista kun toistellaan, niin herkästi tuudittautuu ajattelemaan, että näinhän se on.

Tosiasiassa epäkohtia on esimerkiksi naisten ja miesten palkoissa ja johtavilla paikoilla istuvien sukupuolijakaumassa. On myös hyvä pitää mielessä, että feminismi ei ole miesvastainen liike: liian tasa-arvoinen maailma on ajatuksena paradoksi.

Talvitie kirjoittaa rempseästi. Välillä havainnoissa ja analyyseissa on itseironiaakin. Pipo on kireällä, mutta huumoria löytyy. Ainoastaan jotkin liian näppärät kielikuvat ja vertaukset vähän rasittavat lukemista.

Lukukokemus oli sen verran hersyvä ja ajatuksia ruokkiva, että pistän lukulistalle Talvitien aiemmat naisen asemaa käsittelevät kirjat Keitäs tyttö kahvia – Naisia politiikan portailla (2013) ja Hieno vai huono? Nainen jolla on maine (2015). Luettavien listalle päätyy myös useita teoksia Talvitien lähdeluettelosta. 

Helen Macdonald: H niin kuin haukka (2014)

Alkuteos: H is for hawk.

Suomentaja: Irmeli Ruuska (2016).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 376.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensi kuulemalta Helen Macdonaldin kirja H niin kuin haukka herätti minussa lähinnä hämmennystä: nelikymppisen naisen isä kuolee, ja nainen kesyttää kanahaukan. Mitä ihmettä? Jonkinlainen kiinnostus kirjaan kuitenkin virisi ja lainasin sen kirjastosta, mutta en saanut edes aloitettua sitä, vaan palautin sen avaamattomana. Sitten tuli toukokuu ja Helsinki Lit, jossa kuuntelin lumoutuneena Helen Macdonaldin ja Sirpa Kähkösen keskustelua. (Keskustelu on nähtävissä Yle Areenassa täällä.) Macdonald puhui kirjastaan, elämästään ja haukoista niin kiinnostavasti, kuulijaystävällisesti ja lämpimästi, että hykertelin katsomossa. Joskus jonkun ihmisen ääni menee suoraan sydämeen.

Macdonald ja Kähkönen HelsinkiLitin lavalla.

Sama viisas ja lämmin ääni välittyy myös H niin kuin haukka -teoksen sivuilta. Kirja kertoo Macdonaldin vavisuttavasta menetyksestä: hänen suuresti rakastama ja ihannoima isänsä kuolee, ja Helenin maailma tuntuu romahtavan. Osana surutyötään Macdonald ottaa itselleen kanahaukan kesyttääkseen sen ja eristäytyy pitkäksi aikaa muusta maailmasta. Haukat liittyvät kiinteästi isään ja muistoihin, sillä Macdonald on pienestä pitäen samonnut metsissä isänsä kanssa ja harjoitellut haukkametsästystä.

Festivaaliesiintymisensä ja kirjansa perusteella Macdonald on todella oppinut ja sivistynyt, mutta ei nosta itseään jalustalle. Yliopistouraa luonut Macdonald tuntee aiheensa kirjahistorian ja referoi haukkametsästäjäguru T. H. Whiten klassikkoteosta. Jotkut Macdonaldin kirjan lukeneet ovat kokeneet laajahkot White-jaksot raskaiksi, mutta minua ne eivät puuduttaneet. Macdonald kirjoittaa selkeästi ja kirjan luvut ovat mielestäni sopivan pituisia.

Macdonald rakentaa kirjaansa taidokkaasti useita kerroksia. Hän nivoo luontevasti yhteen oman surutyönsä ja kokemuksensa, haukkatietouden ja historian. Macdonald kuvaa isäsuhdettaan ja luontosuhdettaan lukijalle eikä pelkää tuoda esille omia heikkouksiaan. Masennuksen ja maailmalta sulkeutumisen kuvaukset avaavat rohkeasti kirjailijan sisintä. Eristäytymisen aikana ihmisen ja eläimen rajat häilyvät:

Tarkkailijahan unohtaa itsensä ja ujuttautuu tarkkailtavansa nahkoihin. Juuri siksi minä rakastin pienenä lintujen tarkkailua. Se pikkutyttö häivytti itsensä ja lähti lentoon katselemiensa lintujen hahmossa. Samoin kävi nyt. Voidakseni kesyttää haukan olin ujuttautunut villin olennon nahkoihin, ja pimennetyssä huoneessa vietettyjen päivien kuluessa ihmisyyteni alkoi haihtua.

H niin kuin haukka -kirjasta on julkaistu monia blogitekstejä, joista linkitän tällä kertaa vain yhden. Lumiomenan Katja pohtii mielenkiintoisesti linnunkesyttämisen oikeutusta ja sitä, miksi ihminen haluaa kesyttää eläimen, joka on luotu lentämään vapaana. Kieltämättä tämä puoli asiaa ei jättänyt minuakaan rauhaan kirjaa lukiessani. Välillä tuntui pahalta lukea kesytyksen vaiheista, siitä miten haukkaa pidetään nälässä, sidotaan, huputetaan. Sitten huomasin ajattelevani, ettei minulla ole oikeutta arvostella haukan kesyttämistä, onhan minullakin lemmikkinä koira, jota pidän hihnassa ja jota ruokin harkintani mukaani. Toisaalta koiraa ja haukkaa ei aivan voi rinnastaa, koska haukka on kuitenkin petoeläin.

Macdonaldin kirjan lukeminen muistuttaa viimevuotisesta Bea Uusman Naparetki-kirjan lukemisesta. Haukkametsästys kiinnostaa minua aiheena yhtä vähän kuin naparetket, mutta kirjoittajan asiantuntemus ja palava kiinnostus aiheeseensa saavat lukemaan teosta syventyen. Uusman kirja on vauhdikkaampi ja valoisampi kuin Macdonaldin teos, jossa surutyö tekee tunnelmasta mollivoittoisen. Molemmissa on intohimoa, rakkautta ja pakkomielteisyyttä, jotka nostavat ne omaan luokkaansa. Tällaisia romaanimaisia tietokirjoja haluan ehdottomasti lukea enemmän!

David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimović (2011)

Alkuteos: Jag är Zlatan Ibrahimović — min historia.

Suomentaja: Miika Nousiainen (2011).

Äänikirjan kustantaja: BTJ.

Lukija: Kari Ketonen.

Kesto: 12 t 23 min. 

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Eric Broms.

Paljon luettu ja kehuttu David Lagercrantzin kirjoittama Zlatan Ibrahimovićin elämäkerta on herättänyt minussa varovaista kiinnostusta jo pari vuotta, ja se on minulla jopa omassa hyllyssä pokkarina. Päädyin lopulta kuuntelemaan kirjan äänikirjana, mikä olikin loistava valinta.

Jalkapallo lajina jaksaa kiinnostaa minua yleensä vain EM- ja MM-kisojen ajan, jolloin katselen pelejä puolella silmällä. Mieheni on Arsenal-fani, joten toki tiedän lajista, seuroista ja pelaajista näin sivusta seuranneena jonkin verran. Kirjan parasta antia minulle eivät kuitenkaan olleet Zlatanin urheilusaavutukset, vaan tarinan yhteiskunnallinen puoli.

Kirjassa kuvataan malmölaisen lähiölapsen tie Euroopan suurseuroihin. Rosengårdin lähiössä varttuneen Zlatanin vanhemmat erosivat pojan ollessa nuori. Köyhyys ja isän alkoholiongelma varjostivat pojan elämää. Aina ei ollut edes ruokaa jääkaapissa. Helppoa ei ollut myöskään jalkapallokuvioissa nuorena: pelikavereiden vanhemmat yrittivät savustaa Zlatanin ulos joukkueesta, mutta valmentaja piti lahjakkaan pelaajan puolia. Koettelemukset ovat muovanneet Zlatanista oman tiensä kulkijan, jota eivät muiden mielipiteet ole juuri hetkauttaneet.

Zlatan alkoi saada nimeä pelatessaan Malmön edustusjoukkueessa, ja pian aukenivat ovet suurempiin seuroihin, ensin Hollantiin ja sieltä Italiaan ja Espanjaan. Zlatan on johdattanut useamman joukkueen mestaruuteen ja voittanut maalipörssejä, joten tyhjästä hän ei ole mainettaan saanut. Ammattilaisvuosiin on mahtunut mieletöntä mediasirkusta, loukkaantumisia, ennätyksellisiä palkkoja ja siirtosummia sekä skismoja milloin valmentajien ja milloin toisten pelaajien kanssa.

Jalkapallon merkitys esimerkiksi Italiassa tulee kirjassa esille karusti. Huippupelaajista tehdään puolijumalia, joiden elämää media seuraa intensiivisesti ja joiden kaikki tekemiset ja sanomiset puidaan otsikoissa. Jalkapallofanius on joissakin maissa sellaisella tasolla, että sitä on jo vaikea suomalaisena käsittää. Pahimmassa tapauksessa väärän joukkueen värit vaatteissa voivat viedä hengen.

Kirjassa Zlatanista rakentuu varsin määrätietoinen kuva. Hän on rakastava perheenisä ja puoliso, jolle oma perhe on kaikki kaikessa. Toki hänen tekonsa ja puheensa kertovat myös siitä, että hän todella tietää arvonsa. Välillä hän on suuren egonsa vietävissä, ja jälkipyykkiä syntyy. Paikoin ylimielinen asenne saattaa ärsyttää lukijaa, mutta toisaalta sen avulla hän on päässyt siihen asemaan missä nyt on. Kovin moni maailmassa ei ole ponnistanut lähiölapsesta jalkapalloilun huipulle. Siihen ei tuurilla pysty, vaan siihen vaaditaan lahjakkuuden lisäksi omistautumista ja hurjia treenimääriä.

Tämä äänikirja oli monin tavoin positiivinen kokemus. Lukija Kari Ketonen lukee kirjan asiallisen selkeästi, liikoja tulkitsematta. Zlatanin tarina on oiva esimerkki siitä, että oikealla asenteella ja kurinalaisella työllä voi päästä tavoitteisiinsa. Kirjan kuunneltuani minusta tuntuu, että ymmärrän Zlatania ja supertähden elämää hieman paremmin. Lagercrantz on kirjoittanut teoksen haastattelujen perusteella, eli oikeastaan kirja on Lagercrantzin tulkinta Zlatanin puheista. Pöyhkeä minä-muotoinen puhe kuitenkin tulee kuin suoraan Zlatanin suusta, joten voin hyvin uskoa, että juuri tuollainen Zlatan on.

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani (2013)

Alkuteos: My Brief History.

Suomentaja: Markus Hotakainen (2014).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 125.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Gillman & Soame.

Tunnustan: saan fysiikasta näppylöitä enkä voisi kuvitellakaan lukevani Stephen Hawkingin kulttiteosta Ajan lyhyt historia. Silti tämä "maailman kuuluisimman tiedemiehen omaelämäkerta" sai minut innostumaan. Syy on selvä: siinä keskiössä on ihminen, joka on elänyt hyvin omalaatuisen ja vaiheikkaan elämän.

Stephen Hawking tunnetaan paitsi urastaan kosmologina ja tieteen kansantajuistajana, myös sairastamastaan ALS-taudista. Hawking sairastui liikuntakyvyn vievään tautiin 21-vuotiaana, ja fyysikon ennustettiin menehtyvän tautiin muutamassa vuodessa. Hawking on kuitenkin elänyt yli 70-vuotiaaksi. Taudistaan huolimatta Hawking on työskennellyt tutkijana ja kirjoittanut kirjoja, muun muassa bestselleriksi nousseen teoksen Ajan lyhyt historia.

Hawkingin kunto on heikentynyt jatkuvasti taudin toteamisesta lähtien, ja hän on riippuvainen muiden avusta. Taudin kanssa elettyihin vuosiin on mahtunut liuta läheltä piti -tilanteita. Tästä huolimatta Hawkingista muodostuu avoin ja elämänmyönteinen kuva.  Hän on onnellinen lapsistaan ja suhtautuu ymmärtäväisesti siihen, että hänen avioliittonsa ovat kariutuneet pitkälti taudin vuoksi.

Minulla on ollut hyvä ja tyydyttävä elämä. Mielestäni vammaisten pitäisi keskittyä asioihin, joita heidän vammansa ei estä tekemästä, eikä surkutella niitä, joita eivät voi tehdä. Itse olen onnistunut tekemään suurimman osan haluamistani asioista.

Hawking on jo vuosikymmeniä joutunut kommunikoimaan tietokoneohjelman avulla: hän liikuttaa poskilihaksiensa liikkeillä silmälaseissa olevaa anturia. Tällä menetelmällä Hawking saa aikaiseksi kolme sanaa minuutissa. Valitut sanat hän voi lähettää puhesyntetisaattorille, joka toistaa ne ääneen, tai tallentaa ne tietokoneen muistiin.

Elämäkerta on lyhyt ja sen nimi mukailee hauskasti hittiteoksen nimeä (A Brief History of Time - My Brief History). Hawkingin käyttämä kirjoitusmenetelmä selittänee vähäisen tekstimäärän. Teksti on välillä töksähtelevää, mutta paikoin taas nasevaa ja hauskaakin. Kirja on runsaasti kuvitettu valokuvilla Hawkingin elämän varrelta.

Vaiheikas ja pitkä elämä on siis tiivistetty ytimekkäästi. Mielenkiintoisinta luettavaa ovat lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset. Hawking palaa huolettomiin mustalaisvankkureissa vietettyihin kesälomiin ja velttoiluun kulutettuihin opiskeluvuosiin. Fysiikkaakin kirjaan toki mahtuu. Hawking selostaa muun muassa aikamatkailun tutkimuksen teoriaa, mikä menee kosmisine säikeineen niin pahasti yli tämän humanistin ymmärryksen, että ihan hymyilyttää.

Hawkingin loppukaneetti ja kirjan keskeisin sanoma on nostettu takakanteen:

On ollut upeaa olla elossa ja tutkia teoreettista fysiikkaa.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 246.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen romaani Valkoinen Toyota vei vaimoni voitti Runeberg-palkinnon helmikuussa 2015. Palkinto ja kirjan erikoinen nimi saivat minut varaamaan teoksen kirjastosta. Kirja on saanut paljon huomiota kirjablogeissa, mutta olen toistaiseksi sivuuttanut bloggaajakollegoiden arviot, koska halusin lukea kirjan ilman ennakko-odotuksia.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on ensimmäinen Skiftesvikiltä lukemani kirja. (Ehkä koulussa luimme hänen novellejaan, mutta tästä en ole aivan varma.) Kirjastossa olen pannut merkille Skiftesvikin lukuisat romaanit ja novellikokoelmat, joiden nimet usein viittaavat mereen, luontoon tai laivoihin. Kiinnostavan kuuloisia, mutta viimeinen sysäys lukea niitä on tätä ennen puuttunut.

Kirjailija nimeää teoksensa sen alaotsikossa 'elämänkuviksi', mikä onkin onnistunut luonnehdinta. Teos nimittäin koostuu tuokiokuvista kirjailijan elämän varrelta. Se on muistelmaromaani, jossa on elämäkerran ja novellien piirteitä.

Skiftesvikin elämässä oli suurten kriisien aika kesällä 2011, kun hänen vaimonsa lähti sydämensiirtoon Helsinkiin ja hän itse kärsi selittämättömistä vatsa-alueen kivuista. Kivut paljastuvat aortan repeytymäksi. Mies sairastaa Oulussa, vaimo Helsingissä, ja lapset reissaavat vanhempiaan tukemassa.

Nykytilanteen rinnalle Skiftesvik tuo muistojaan aina lapsuudestaan lähtien. Hän on kotoisin Haukiputaalta ja on saanut kauniin sukunimensä norjalaiselta merimiesisältään. Isä ei ollut mukana perheen elämässä kauaa, vaan pojan kasvattivat satamatyössä ollut äiti ja mummo. He myös opettivat pojan lukijaksi. Hilkka-vaimon kanssa kirjailija on saanut neljä lasta, mutta yhteisiin vuosiin on mahtunut hankalia aikoja, kuten pakkomuutto kiusaamisen vuoksi ja lapsen kuolema.

Perhe-elämän rinnalla Skiftesvik kuvaa uransa vaiheita. Hän aloitteli kirjailijauraansa leipätyönsä ohella, kunnes jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1988. Päätöstä edelsi parikymmenvuotinen, nousujohteinen ura toimituksissa, ja kirjailijaksi hän jättäytyi julkaisujohtajan työstä. Aiemmin aikaa kirjoittamiselle piti löytää illoista ja loma-ajoista, mutta kirjailijaksi jättäytyminen mahdollisti täydellisen omistautumisen kutsumustyölle.

Elämään on siis mahtunut ylä- ja alamäkiä, ja monista niistä muodostuu kirjailijan kertomana kiehtovia tarinoita. Kuin oma novellinsa on esimerkiksi kertomus siitä, miten nuori mies lopulta oppii latinan hankalat taivutusmuodot simpsakalta lehtorinsijaiselta. Tai miten hänen palkittu esikoisteoksensa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja sai nimensä.

Teos on helppolukuinen ja sen tunnelmat vaihtuvat ilosta suruun nopeasti. Skiftesvik kuvaa isänrakkautta, rakkautta puolisoonsa ja menetyksiään niin aidosti, että kuivin silmin en onnistunut tätä lukemaan. Tekstin takana vaikuttaa olevan tunteikas, mutta myös hyvin terävänäköinen mies. Hän kommentoi suorin sanoin esimerkiksi lääkärien suhtautumista potilaisiinsa ja lehtien toimitusten löyhää työmoraalia.

En yllättynyt, että viihdyin niin hyvin Skiftesvikin tuokiokuvien parissa, sillä pidän elämäkerroista, ja etenkin kirjailijaelämäkerrat kiehtovat. Nyt kun tiedän, että useat Skiftesvikin teokset sijoittuvat Oulun satamakortteleihin lähihistoriassa ja kertovat elämästä meren ehdoilla, jatkan mielelläni hänen teoksiinsa tutustumista. Meri on saaristomökkeilijälle lähellä sydäntä ja pidänhän kovin Teuvo Pakkalan Oulu-kuvauksista.

Nyt minulla näyttää olevan meneillään kuherruskausi kirjallisuuden kanssa! Useat viimeaikaiset uudet kirjailijatuttavuudet ovat tehneet vaikutuksen ensiyrittämällä: ensin Audrey Magee, sitten Ian McEwan ja nyt Joni Skiftesvik. Onneksi kahdella viimeksi mainitulla on takanaan mittava ura, joten tutustuttavaa riittää!

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle (2001)

Äänikirja.

Lukija: Seela Sella.

Kesto: 5 t 43 min.

Äänikirjan kustantaja: WSOY.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Runoilija-kirjailija Aila Meriluodon elämä ja teokset nousevat aika ajoin esille kirjablogeissa, ja niin kiinnostuin hänestä minäkin. Melkein lainasin töistä Panu Rajalan kirjoittaman Meriluoto-elämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea äänikirjana, mutta pienen puntaroinnin jälkeen autokuunteluun valikoitui Meriluodon Mekko meni taululle -muistelmateos. Mikä nappivalinta!

Mekko meni taululle ilmestyi alun perin 2001, ja äänikirjan on lukenut Seela Sella vuotta myöhemmin. Sellan vakuuttava ja ilmeikäs luenta teki äänikirjan kuuntelusta miellyttävää ja työmatkoista siten hivenen nautittavampia.

Aila Meriluoto syntyy 1924 Pieksämäellä, missä hän viettää myös lapsuutensa. Nuoruus opettajaperheen jäsenenä on kurinalaista niin kotona kuin koulussakin. Ilmapiiri Pieksämäellä on Meriluodon mukaan tukahduttavaa, eikä rehtorin tyttären asema kaveripiirissä ole mutkaton. Myös isosisko Sirkan kanssa on jatkuvasti pientä kisailua. Aila kokee itsensä usein riittämättömäksi ja epäsopivaksi. Tällaisia tuntoja hän pakenee kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan sekä puhumattomuuteen.

Meriluoto kuvaa elävästi lasten (mielikuvitus)leikkejä ja näkökulmaa. Hän tekee huomioita, joihin on helppo samastua, sillä ne muistaa omasta lapsuudestaan. Ailalle oli esimerkiksi hätkähdyttävää ymmärtää, että muut eivät koe maailmaa kuten hän ja että kaikki katsovat asioita omasta näkövinkkelistään. 

Ailan mielenkiinto kirjoja ja kirjoittamista kohtaan kasvaa iän myötä. Tyttö tekee tutkimusmatkoja vintille, jonne rehtori-isä on vienyt piiloon ”miestenlehtiä” ja myös sellaisia kirjoja, jotka eivät sovellu esillepantaviksi kirjahyllyyn. Näiden kirjojen joukosta Aila löytää muun muassa Nuori voima -kirjallisuuslehtiä, joissa esitellään tulenkantajia ja heidän runojaan. Ailan silmät aukenevat: runous ei siis olekaan pelkkää loruttelua.

Isosisko saa joululahjaksi Saima Harmajan runoteoksen, joka vie Ailan mennessään. Myös vintiltä löytynyt Jean-Christophe on vavisuttava lukukokemus: se nostaa Ailassa ennenkokemattomia tunteita. Ensimmäistä kertaa hän kokee jotakin fyysistä lukemisen seurauksena.

Mekko meni taululle seuraa Meriluotoa ylioppilaaksi, sota-ajan työtytöksi ja vielä yliopistotaipaleen alkuvuosiin, välirauhan solmimiseen saakka. Meriluodon elämästä voi lukea lisää hänen päiväkirjateoksistaan tai aiemmin mainitsemastani Rajalan kirjoittamasta elämäkerrasta. Uskoisin, että tartun vielä joku päivä päiväkirjoihin, niin teräviä tai eläviä huomioita Meriluoto ympäristöstään tekee. (Rajalan kirjan jätän väliin, koska Rajala.) Romaaneista erityisesti Peter, Peter kiinnostaa, ja kai se Lasimaalauskin tulisi yleissivistyksen nimissä lukea!

Eunsun Kim: Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä (2012)

Alkuteos: Corée du Nord. 9 ans pour fuir l'enfer.

Suomentaja: Pirjo Thorel (2014).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 196.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Stan Suslov

Eunsun Kimin muistelmateos Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä on nimensä mukaisesti kirjoittajan selviytymistarina. Kirjan kirjoittajaksi on merkitty diktatuurin kourista paennut, 1980-luvulla syntynyt Eunsun Kim. Teoksen on toimittanut kirjeenvaihtajana Soulissa työskentelevä Sébastien Falletti.

Totalitaristinen Pohjois-Korea on eristäytynyt valtio, joka tunnetaan olemattomista ihmisoikeuksista ja nälänhädästä, joten Eunsun ei liioittele kutsuessaan synnyinmaataan helvetiksi. 1990-luvulla Pohjois-Koreassa puhkesi nälänhätä, johon kuoli jopa miljoona ihmistä. Nälkä leimaa vahvasti myös Eunsun Kimin perheen vaiheita.

Eunsun aloittaa tarinansa  siitä, kun hän 11-vuotiaana on yksin kotona nälissään ja kylmissään joulukuussa 1997. Huoneistossa on jäljellä vain muutama huonekalu ja johtajien kuvat seinällä, kaikki muu omaisuus on myyty tai vaihdettu ruokaan. Äiti ja isosisko ovat ruoanetsintämatkalla, ja muut sukulaiset ovat kuolleet nälkään. Nälästä houraileva tyttö tuntee kuoleman lähestyvän ja päättää kirjoittaa testamenttinsa.

Kun äiti ja sisko palaavat kotiin tyhjin käsin, äiti näkee nuorimmaisensa kädessä rypistyneen testamentin. Hän päättää yrittää pelastaa lapsensa, ja alkaa uhkarohkea maanpako.

Meistä tulisi loikkareita, isänmaan pettureita. Sillä hetkellä ajatuksemme olivat tosin kaukana politiikasta. Meitä ohjasi eloonjäämisvaisto, ei ajatus kapinoinnista valtakoneistoa vastaan. Tavoitteena oli löytää ruokaa, jottemme kuolisi kuin kärpäset.

Pakomatkasta tekee uskomattoman se, että sen ei pitäisi olla mahdollista. Rajat ovat suljetut ja aseellisesti vartioidut, sillä kommunistinen valtio haluaa pitää kansalaisensa. Naiskolmikon matka on vaaroja täynnä. Vuosien varrella eteen tulee ihmiskauppiaita, vankileirejä ja loputtomilta tuntuvia häpäiseviä kuulusteluja. Moni myös yrittää hyötyä hädänalaisten epätoivoisesta tilanteesta.

Pakomatkan vaiheiden kuvaus on jännittävää ja paikon ahdistavaakin luettavaa.  Eunsunin sopeutumisesta länsimaiseen Etelä-Koreaan on avartavaa lukea. Vaikka elämä uudessa kotimaassa ei ole aina ruusuista, niin siellä nuori nainen voi vapaasti opiskella, etsiä paikkaansa ja tutustua maailmaan. Ennen kaikkea siellä Eunsunilla on vapaus haaveilla ja suunnitella tulevaisuuttaan.

Maanpaossa olen sittemmin voinut vähitellen vapautua propagandasta ja nähdä todellisuuden sellaisena kuin se on: kotimaassani on vallalla verinen diktatuuri. Kim-suvun hallitsijat eivät ole suojelevia isiä vaan todellisia tyranneja. Maanmiesteni murskaava enemmistö ei kuitenkaan vielä nytkään kykene mitenkään avaamaan silmiään. Kansani on yhä täysin eristyksissä ja elää suljetussa maailmassa. Heille ei saa olla vihainen siitä, etteivät he nouse kapinaan, sillä he eivät kerta kaikkiaan pysty enempään kriittisyyteen eivätkä ole tietoisia kovan onnensa määrästä. He eivät voi arvioida diktatuurin kovaa todellisuutta. Internetiä ei ole muilla kuin puolueen korkeimmilla johtajilla.

Kirjan nimi, takakansi ja lievetekstit kertovat kirjan sisällöstä niin paljon, että kirja on melko yllätyksetön. Se ei kuitenkaan tee Eunsunin tarinasta yhtään vähemmän merkityksellistä. Kirjan ansio on nimenomaan pohjoiskorealaisten ihmisten kohtaloiden valottaminen. Yhden ihmisen tarina tekee kuvatut olosuhteet aivan eri tavalla ymmärrettäviksi ja koskettaviksi kuin samojen asioiden lukeminen uutisista.

Kirjasta on aiemmin blogannut Hanna.

Pohjois-Korea merkitty mustalla neulalla.

James Bowen: Katukatti Bob: Kissa joka muutti elämäni (2012)

Alkuteos: A Street Cat named Bob.

Suomentaja: Kimmo Paukku (2014).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 268.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Muikea kansi ja työkaverin suositus saivat tämän koiraihmisen tarttumaan James Bowenin kirjaan Katukatti Bob: Kissa joka muutti elämäni. Kirja on helppolukuinen ja letkeä omaelämäkerrallinen teos, jossa käsitellään myös vakavia aiheita.

Tarina saa alkunsa siitä, kun katusoittajana työskentelevä James Bowen löytää oranssin kollikissan kotitalonsa rappukäytävästä. Kun kissalle ei tahdo löytyä omistajaa, James ottaa nälkäisen ja huonoturkkisen kissan hoiviinsa. Kissa saa nimen Bob Twin Peaksin innoittamana. James leikkauttaa ja hoitaa kissan muutenkin kuntoon, ja parivaljakosta tulee erottamattomat.

Päähenkilöitä tarinassa on selkeästi kaksi: James ja Bob-kissa. Kirjassa selostetaan kaksikon yhteiseloa, mutta James valottaa myös omaa epävarmaa ja huumeiden täyttämää menneisyyttään. Tavatessaan Bobin James on vieroitusohjelmassa ja käyttää metadonia. Bob on parasta, mitä toipuvalle narkomaanille voi tapahtua: lemmikki pakottaa ottamaan vastuuta eläimestä ja itsestä sekä tuo arkeen rytmiä ja velvollisuuksia.

James ottaa Bobin mukaansa katusoittotyöhön, mutta vastoinkäymiset saavat Jamesin pakkaamaan kitaransa lopullisesti. Mies keksii ryhtyä myymään asunnottomien lehteä kissa olkapäällään, mikä tuokin miehelle ja kissalle leivän pöytään.

Yksi taso kirjassa on siis Jamesin ja Bobin tarina, mutta rinnalla kulkee koko ajan Jamesin selviytymistarina. Tarina valottaa huumeidenkäyttäjien ja asunnottomien yhteiskunnallista asemaa, jossa epäkohtia riittää. Täytyy toki muistaa, että tarinassa asioista paljastuu vain yksi näkökulma.

Kirja on sympaattinen kuvaus ihmisen ja eläimen suhteesta. Sydäntäriipaisevaa on lukea Jamesin hädästä, kun Bob pääsee karkaamaan. Muutenkin kirja herättää tunteita: se kertoo monien ohikulkijoiden hyväntahtoisuudesta, mutta valitettavasti myös välinpitämättömyydestä ja ilkeydestä.

Bob ei ole mikä tahansa kolli, vaan valloittava ja itsetietoinen persoona. Kuten kaikki lemmikkien omistajat tietävät, jokaisella eläimellä on omat piirteensä ja tapansa, on kyse sitten kissasta, koirasta, kanista tai mistä kotieläimestä tahansa. Jotkut ovat sosiaalisia ja sydämellisiä, toiset vetäytyvät omiin oloihinsa. Bobkin tietää, mitä se tahtoo ja mitä ei. Se osaa myös hurmata tutut ja tuntemattomat, mikä tietenkin helpottaa Jamesia työssään.

Bobin ja Jamesin tarina on
kiinnostavaa  luettavaa
myös koiraihmisille.

Loin Kirjakimaralle pari päivää sitten tilin Twitteriin: tunnus on @Kirjakimara. Myös Bobin ja Jamesin seikkailuja ja kuulumisia voi seurata Twitterissä @StreetCatBob.

Bobin ja Jamesin tarinaan ovat tutustuneet Blogistaniassa ainakin Annami ja Kirjavinkkien Paula.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson: tee työtä ja rakasta (2013)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 303.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Timo Numminen

Olen matkustanut kirjojen avulla ympäri maailmaa kohta puoli vuotta ja vasta nyt pääsin käymään Suomessa. Ennen lukemiseni painottui kotimaiseen kaunoon, joten  lukutottumuksissani on tapahtunut aikamoinen muutos. Blogiaikana olen tietoisesti pyrkinyt laajentamaan lukutapojani, ja luonnollisesti Lukemalla maailman ympäri -haaste kannustaa käännöskirjallisuuden pariin. Enkä nytkään piipahda kotimaassa kaunokirjan kanssa, vaan tietokirjan. Nyt ovat todella maailman kirjat sekaisin!

Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tove Janssonista päätyi luettavakseni, kun kirjoitin töissä kirjaston kotisivuille kirjailijaesittelyn Janssonista. Lueskelin ensin ruotsalaisen Boel Westinin kirjoittamaa elämäkertaa Tove Jansson: sanat, kuvat, elämä, mutta uuvahdin yli 500-sivuisen tietoteoksen äärellä. Aloinkin jonottaa kirjastosta Karjalaisen uudehkoa kirjaa, josta olen lukenut monia kiitteleviä ja kiinnostusta herättäviä arvioita (esimerkkeinä vaikka Katjan, Elinan, Jaanan ja Marian bloggaukset).

Kirja osoittautui niin mielenkiintoiseksi, että harkitun selailun sijaan päädyin lukemaan sen kokonaan. Karjalainen johdattelee lukijan Tove Janssonin elämän läpi jouhevasti, ja luin kirjan yhdeltä istumalta. Kirja on jäsennelty osin temaattisesti, osin kronologisesti, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Jansson teki mittavan uran niin kirjailijana kuin taiteilijanakin, joten elämänvaiheiden tarkastelu näissä kehyksissä erikseen on perusteltua. Puhdas kronologia olisi voinut tehdä teoksesta poukkoilevan. Toisaalta tämä tematisointi tuo tekstiin toisteisuutta, kun samoihin vaiheisiin palataan uudelleen. Tämä pistää silmään, varsinkin kun lukee kirjaa yhtäjaksoisesti.

Kirjan kuvitusta. Kuvateksti:
Tove maalaa Ateneumin koulussa.

Jansson syntyi taidekotiin: hänen isänsä oli kuvanveistäjä ja äitinsä piirtäjä. Koti oli samalla taiteilijavanhempien ateljee, joten se oli täynnä taidetta, kuvia ja kirjoja. Tove nautti piirtämisestä jo taaperona ja omaksui lapsuudenkodistaan elämänmottonsa ”Tee työtä ja rakasta”. Tämä motto on nostettu myös kirjan nimeen. Nyt teoksen luettuani en ihmettele tätä laisinkaan, niin uuras ja työteliäs taiteilija Jansson oli. Ja samalla hän koki monia värikkäitä ihmissuhteita ja löysi lopulta pitkäaikaisen elämänkumppanin, Tuulikki Pietilän.

Karjalainen kuvailee Toven suhdetta äitiinsä symbioottiseksi. Tove muutti kotoa vasta 27-vuotiaana ja tiivis yhteys säilyi aina äidin kuolemaan saakka. Toven suhde isäänsä sen sijaan oli ongelmallisempi, sillä isä ei hyväksynyt Toven vapaamielistä seurustelua miesten kanssa, saati sitten hänen naisystäviään. Tove taas ei sulattanut isänsä näkemyksiä esimerkiksi juutalaisista ja vasemmistolaisista, joita kuului myös hänen ystäväpiiriinsä. Samalla isä oli kuitenkin Toven taiteellinen esikuva.

Monipuolisesti taidetta opiskellut Jansson alkoi kirjoittaa 1940-luvulla, ja ensimmäinen muumikirja Muumit ja suuri tuhotulva ilmestyi 1945. Pikkuhiljaa Janssonin ja muumien tunnettuus kasvoi maailmanlaajuiseksi: ensin tulivat muumikirjat, sitten lastenkirjallisuutta muuttaneet kuvakirjat, sarjakuvat Evening newsissa ja lopulta muumit levisivät ympäri maailman japanilaisten animaatioelokuvien välityksellä.

Kirjan kuvitusta. Kuvateksti:
Kansikuvaluonnos kirjaan Vaarallinen juhannus, 1954, guassi, vesiväri ym.

Janssonin työteliäisyys, rohkeus ja omapäisyys herättävät kunnioitusta. Jatkuvien rahahuolien vaivaama taiteilija teki uransa alkuvaiheilla kuvitustöitä kuin liukuhihnalta laadun silti kärsimättä. Myöhemminkin sekä kirjailijana että taiteilijana toimiminen vaati ponnisteluja. 1950-luvulla Jansson rakkaussuhde Vivica Bandleriin ja myöhemmin Tuulikki Pietilään oli rohkeaa, sillä homoseksuaalisuus oli rikos vuoteen 1971 saakka ja sairaus kymmenen vuotta pidempään. Jansson ei kuitenkaan lannistunut ennakkoluulojen ja suoranaisen homofobian edessä.

Uutena tietona minulle tuli Janssonin kirjallisen tuotannon vahva omaelämäkerrallisuus. Läpi elämänsä Tove Jansson vietti kesänsä Porvoon Pellingissä, jonka saaristomaiseman on tulkittu olevan muumien meri- ja saaristokuvausten esikuva. Muumeista voi löytää muitakin yhtymäkohtia todelliseen elämään: monissa hahmoissa on yhtäläisyyksiä Janssonin perheenjäseniin ja ystäviin. Esimerkiksi Tiuhdin ja Viuhdin esikuvia ovat Tove ja hänen silloinen rakastettunsa Vivica Bandler. Janssonin pitkäaikainen elämänkumppani Tuulikki Pietilä eli Tooti puolestaan on ilmiselvästi antanut piirteitä Tuutikille. Muumipeikko on monesti nimetty Janssonin alter egoksi ja niin edelleen.

Karjalaisen kirja painottuu Janssonin kuvataiteilijuuteen ja (välillä piinaavan yksityiskohtaisesti) yksityiselämään, ja varsinkin muumeihin liittymätön kirjallinen puoli jää kevyelle käsittelylle. Tämä on ymmärrettävää, sillä kirjan kirjoittanut Tuula Karjalainen on kuratoinut paraikaa Ateneumissa esillä olevan Janssonin juhlanäyttelyn. Taidankin siis ottaa Westinin kirjalliseen tuotantoon painottuvan Jansson-elämäkerran uudelleen lukuun jossakin vaiheessa, koska Jansson kiinnostaa minua erityisesti kirjailijana.

Vasta tämän kirjan myötä voin sanoa ymmärtäväni Tove Janssonin suuruuden ja merkityksen niin kirjailijana kuin kuvataiteilijanakin. Käsitykseni Janssonista ja muumeista on ollut melko lailla yksipuolinen: tunnen muumit pääasiassa japanilaisen animaatiosarjan kautta. Rakkaat vhs-kasetit ovat varmasti vieläkin tallella vanhempieni kätköissä, ihan puhki en saanut niitä pienenä katsottua. Muumikirjoja olen lukenut vain jokusen, joten tutustuttavaa riittää!

Eeva Kilpi: Talvisodan aika (1989)

Äänikirja.

Lukija: Liisi Tandefelt.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: 6 t 48 min.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällys: Raimo Raatikainen.

Eeva Kilpi on kirjoittanut kolme omaelämäkerrallista teosta, joissa hän kuvaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sota-ajan Suomessa. Talvisodan aika: lapsuusmuistelma aloittaa Kilven muistelmien sarjan.

Tulee sota. Nämä isän sanat tarkoittavat, että se hirvein ja kamalin mahdollinen asia on todella tapahtumassa. Kilpi on 11-vuotias, kun Talvisota syttyy. Hän asuu perheineen Karjalassa, Hiitolassa. 

Sodan myötä arkeen tulevat lakanasta kyhätyt lumipuvut, ilmahälytykset, kaasuharjoitukset, pilvettömän taivaan vaarallisuus, lentokoneista putoavat pommit. Pilvinen tai lumituiskuinen sää taas tarkoittaa hetken turvaa; pommikoneet eivät sellaisella kelillä lentäisi.

Kilpi kuvaa elävästi lapsen näkökulmasta pelottavia vaiheita Talvisodan aikana. Nuori tyttö tuntee itsensä  voimattomaksi sodan keskellä ja rukoilee paljon. Lapsen hätä ja avuttomuus ovat viiltäviä: Tietävätkö aikusetkaan, mitä oikeasti tapahtuu? Voiko aikuisten sanaan enää luottaa? 

Kilpi kokoaa tarinaa muistojensa palasista. Hän tekee selväksi, että voi muistaa väärin tai vain luulla muistavansa jotakin: ehkä jokin pätkä tarinaa onkin jonkin toisen kertomaa ja muistamaa. Tällä ei ole väliä, sillä sehän on muistelmien ominaispiirre, siis se, ettei mitään voi dokumentoida muistinsa varassa täydellisesti.

Omilta kotiseuduiltaan ja juuriltaan lähteminen pakon edessä jättää ihmiseen ikävän lisäksi elinikäiset traumat. Evakkous on kirvelevä haava. Erityisen mielenkiintoista ja myös koskettavaa kuunneltavaa Kilven teos oli siksi, että omat isovanhempani ovat kotoisin luovutetusta Karjalasta.

Liisi Tandefeltin ääni istuu tarinaan loistavasti, vanhemman naisen ääni tukee tukee muistelemista.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp. Andre bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2012).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 639.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: ?
Kuva: www.like.fi

Taisteluni. Toinen kirja on norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen omaelämäkerrallisen sarjan toinen osa. Kakkososassa Karl Oven ensimmäisen avioliitto hiipuu, hän muuttaa Tukholmaan, tapaa nykyisen vaimonsa Lindan ja saa tämän kanssa kolme lasta. Näin kuusisataasivuinen teos tiivistettynä. 

Luin kirjaa monta viikkoa. En pitänyt kirjan lukemisessa kiirettä, sillä halusin nauttia siitä mahdollisimman pitkään. Luin viipyillen, koska pidän Knausgårdin tavasta kirjoittaa. Rakastan sitä.

Knausgårdin tekstin vetovoimaa on hankala selittää. Miten jonkun ihmisen elämä ja ajatukset voivat kiinnostaa vielä sivulla 639? Miksi kirjan päättyminen saa surumieliseksi, miksi tekstiä janoaisi aina vain lisää?

Elämää on helppo ymmärtää, sitä määritteleviä tekijöitä on vähän. Minun elämässäni niitä oli kaksi. Isäni ja se etten kuulunut mihinkään.

Isäsuhteen kuvaus oli keskiössä ensimmäisessä kirjassa, nyt painottuu enemmän mihinkään kuulumattomuus. Karl Ove muuttaa Norjasta Tukholmaan, missä ei tunne juuri ketään ja missä häntä ei vaivatta ymmärretä. Knausgård kuvailee myös paljon kirjoittamistaan, arkeaan perheen parissa ja suhdetta vaimoonsa. Taiteilijaparin välillä räiskyy helposti, sillä näyttelijäksi opiskelevan Lindan mielenterveys horjuu eikä Karl Ovekaan ole helpoin kumppani.

Kirjailijan arvomaailmassa rakkaus ei mene kaiken edelle, eikä hän edes yritä peitellä sitä. Hän toteaa toistuvasti, että jos hänelle ei perhe-elämältä jää omaa aikaa kirjoittamiselle ja romaanien työstämiselle, hän jättää Lindan. Niin yksioikoisesti hän sen ilmaisee. Hän kärsii, jos joutuu uhraamaan liikaa kirjoitusaikaa vaikkapa lastenhoidolle. Niinpä perheen on sopeuduttava kirjailijan tahtoon.

Taiteilijaelämällä on siis kääntöpuolensa. Kirjoittamisen pakko ja hankaluus ovat raastavia. Arkinen toimeentulo on hoidettava, vaikka tilanne olisi toivoton:

Mutta kun romaanissa oli vain sandaaleja ja kameleita, siitä ei tullut mitään.

Vakuutuin Knausgårdin taituruudesta jo lukiessani sarjan ensimmäistä kirjaa. Rehellisyyden tuntu Knausgårdin kirjoittamisessa teki minuun nyt toistamiseen vaikutuksen. Knausgård näkee pienissä arkisissa asioissa kiinnostavia merkityksiä ja tekee jatkuvasti vähäeleisiä yleisinhimillisiä havaintoja.

Knausgårdin lukeminen on opettanut minulle, että hyvän kirjan merkki ei välttämättä olekaan se, että sen ahmii melkein yhdeltä istumalta. Loistavat lukukokemukset voivat olla keskenään kovin erilaisia. Kirjan tunnelmissa viipyily voi olla yhtä nautinnollisia kuin ahmiminen.

Yllätyin, kuinka vähän Knausgårdin kakkoskirjasta löytyy blogisavuja. Poplaari-blogin Pekka on kirjoittanut kakkososasta täällä, ja Anita Konkan perusteellinen teksti on luettavissa täältä. Pekka kutsuu Knausgårdia blogissaan leikkimielisesti Knasuksi – sama lempinimi on käytössä täälläkin!