Maailmaa avartava koulutus – Tara Westover: Opintiellä

Tammi 2018. 435 s.

Alkuteos: Educated (2018).
Suom. Tero Valkonen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin naapurilta.

Yhdysvaltalaisen Tara Westoverin Opintiellä on muistelmateos, jossa kirjoittaja käy läpi lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheita Idahon vuoristoseudulla. Kun lukee Westoverin tarinaa, ei aina uskoisi, että tässä kerrotaan vuonna 1986 syntyneen nuoren naisen elämästä, siis nykyajasta.

Taran perhe elää yhteiskunnan ulkokehällä. Perheessä on seitsemän lasta, joista neljällä ei ole syntymätodistusta. Tara saa omansa 9-vuotiaana – sitä ennen häntä ei virallisesti ole olemassa, eikä hän ikinä saa tietää tarkkaa syntymäpäiväänsä. 

Perheen lapset eivät käy koulua, sitä ei sallita. Syynä on isä, perheen pää, joka pelkää monia asioita: aivopesua, liittovaltion miehiä, sosialismia, illuminatia. Laittomana kätilönä toimiva äiti myötäilee.

Taran perhe uskoo mormonismiin, joka on alueella suosittu uskonto, mutta Taran perheen suhde uskontoon on erilainen kuin muilla. Heidän uskonsa on totisempaa, kirjaimellisempaa. Muut esimerkiksi uskovat jumalalliseen parantumiseen, kun taas Taran kotona oppia toteutetaan konkreettisesti. Äiti luonnonrohtoineen yrittää parantaa kaikki vaivat ja sairaalaa vältellään. 

Kaikki hoidetaan itse, koska tavoitteena on omavaraisuus, riippumattomuus muista. Lopun ajan voivat olla käsillä koska tahansa, joten vuorillepakenemisreput pidetään pakattuina. 

Olin varttunut valmistautumalla lopun aikoihin, odottanut milloin aurinko tummuisi ja kuu näyttäisi verenkarvaalta. Kesäisin minä säilöin persikoita ja talvisin pidin ruokavarastoa kunnossa. Kun ihmisten maailma romahtaisi, minun perheeni jatkaisi ongelmitta.

Yhteiskunta kuitenkin jatkaa pyörimistään, ja perheen elämä on kaikkea muuta kuin ongelmatonta. Se on rankkaa työtä perheen romuttamolla ja isän mielenterveyden ehdoilla taiteilua. Sattuu onnettomuuksia, ja ilmassa leijuu jatkuva väkivallan uhka. Isän mielialaa ja mielipiteitä pitää haistella koko ajan, milloin vain voi räjähtää. Myöhemmin Tara joutuu myös veljensä silmätikuksi, ja raakuudet alkavat. 

Kirja on nimensä mukaisesti kertomus Taran opintiestä ja miten hän sille päätyy. Tuo tie on puutteineen kovin kuoppainen ja mutkikas, ja se meinaa katketa monta kertaa. Äiti kyllä opettaa perheen lapsia jonkin verran kotikoulussa, mutta sittemmin opetus jää, kun perheen elatus ajaa opin ohi. Pitkät päivät romuttamolla ovat tärkeämpiä kuin opiskelu.

Tara kuitenkin päättää opiskella omatoimisesti tasokokeisiin ja pääsee yliopistoon. Siellä hän kohtaa maailman, josta ei tiennyt mitään. Kukaan luentosalissa ei voi uskoa, ettei Tara tunnista sanaa holokausti saati ymmärrä sen merkitystä. Kestää aikansa, että Tara oppii, ettei Eurooppa ole valtio vaan manner. 

Tiedonjano ja sinnikkyys ajavat Taran lopulta väittelemään tohtoriksi historian alalta. Koulutus avartaa Taran maailmaa, ja tapahtuu väistämätön: Tara etääntyy perheestään ja sen epäilevästä, eristäytyneestä ilmapiiristä. 

Tara on kirjassa minäkertoja ja tekee usein selväksi, että hän on kirjoittanut kirjan muistikuviensa pohjalta. Vaikka kaikki yksityiskohdat eivät vastaisikaan todellisia tapahtumia tai vaikka tapahtumien järjestys olisi ollut toinen, se ei vähennä Westoverin tarinan arvoa. Hänen kotiolonsa ovat olleet niin uskomattomat, että on ihme, että hän on selvinnyt ylipäätään hengissä. 

Helmet 2021 -lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 38. Kirja on käännetty hyvin. Kiitos Tero Valkoselle sujuvasta suomennoksesta!

John Williams: Stoner (1965)

Alkuteos: Stoner.

Suomentaja: Ilkka Rekiaro (2015).

Kustantaja: Bazar.

Sivumäärä: 306.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä  minulle: lainasin kirjastosta.

Tommi Melenderin ja Juha Itkosen
artikkelit pohtivat kirjan suosion syytä.

Stoner on yhdysvaltalaisen John Williamsin romaani, joka ilmestyi alun perin vuonna 1965. Kirja on kokenut uuden tulemisen nyt 2010-luvulla. Kaikki alkoi siitä, kun kirjailija Anna Gavalda käänsi teoksen ranskaksi. Into lukea Williamsia levisi Euroopassa ja myös kirjailijan kotimaassa. Suomeksi Stoner saatiin tämän vuoden alkupuolella, ja keväällä kirjablogit täyttyivät kirjaa ylistävistä arvioista. Säästelin kirjan lukemista alkusyksyyn, sillä se oli lukupiirikirjamme nyt syyskuussa.

Stoner syntyy maatalon poikana, mutta karistaa peltojen mullat jaloistaan. Agronomia vaihtuu yliopistossa kirjallisuustieteeseen, ja on selvää, että paluuta vanhempien seuraajaksi tilalle ei ole. Stoner löytää kirjallisuudesta kutsumuksensa, joka johdattaa häntä läpi elämän. Hän tekee uran kirjallisuuden professorina yliopistossa ja suhtautuu opetustehtäväänsä antautuen.

Stonerin elämässä riittää vastoinkäymisiä. Avioliitto ja yhteiselo Edith-vaimon kanssa on haasteellista, eikä suhde tyttäreen ole sellainen kuin hän toivoisi. Yliopistollakin Stoner kohtaa vastuksia. Valonpilkahduksia ovat hyvä ystävä yliopistolla ja hetken kestävä rakkaussuhde, jonka muistot kantavat pitkälle.

Kirjan rakenne on varsin yksinkertainen: teoksessa käydään läpi yhden miehen elämä alusta loppuun. Silti surullisessa ja alavireisessä romaanissa on maagista imua. Kerronta nielaisee lukijan Stonerin maailmaan ja tunnelmiin niin väkevästi, että kirjaa ei tahtoisi laskea käsistään. 

Lukupiirissä Stoner herätti kovin erilaisia reaktioita. Yhdelle kirja oli äärimmäisen tunteikas lukukokemus, kun taas eräs toinen koki kirjan tylsäksi jaaritteluksi. Joidenkin mielestä Stoner eli juuri sellaisen elämän kuin tuohon aikaan varmasti on elettykin; he kokivat Stonerin eläneen hyvän elämän, jossa oli rakkautta ja avioliitto oli ajanoloon tavallinen. Uraa yliopistossa voi pitää menestyksenä. Kaikesta tästä huolimatta minä ja muutamat muut olisimme halunneet ravistella Stoneria: pidä nyt hyvä mies puoliasi! Etenin Grace-tyttärestä "luopuminen" eli tytön antaminen äidin vaikutuspiiriin kismitti.

Stoner nousee ehdottomasti tänä vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoon. Stoner osoittaa, että tavallisessa elämässä on jotakin kaunista, suurta, taianomaista. Ei ole väliä, miltä oma elämä näyttää ulospäin, kunhan itse tietää, mitä kohtaan tuntee intohimoa. 

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (1992)

Alkuteos: The Secret History.

Suomentaja: Eva Siikarla (1993).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 552.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Tuula Mäkiä

Jumalat juhlivat öisin on fiksu mysteeriromaani. Siinä on keskiössä rikos, mutta paljon muitakin aineksia: opiskelijaelämän kuvausta, kehitystarina, ajankuvaa, ihmissuhteita, psykologiaa, huumoriakin. Vaikka ilma oli helteisen kuuma, sai kirjan lukeminen välillä aikaan vilunväreitä. Tartt tarjoili jännitteitä ja tiivistä tunnelmaa.

Jumalat juhlivat öisin on yhdysvaltalaisen Donna Tarttin vuonna 1992 ilmestynyt esikoisteos. Kirjailija tunnetaan siitä, että hän julkaisee harvakseltaan: tämän esikoisen jälkeen ovat ilmestyneet vain Pieni ystävä (2002, suom. 2003) ja Tikli (2013, suom. 2014). Tämänkeväinen mediamylläkkä Tiklin ympärillä ja Tarttin kahdesta aiemmasta kirjasta kuulemani kehut saivat minut innostumaan kirjailijasta niin, että ostin esikoisen sekä Tiklin; ensin mainitun käytettynä ja jäljemmän uutena.

Päähenkilö ja kertoja on Richard Papen, opiskelijanuorukainen Kaliforniasta. Richard pääsee avustusten ansiosta opiskelemaan Hampden Collegeen, jossa valtaosa opiskelijoista on kotoisin rikkaista perheistä. Richard päätyy opiskelemaan muinaiskreikkaa erikoisessa opintoryhmässä: koko luokassa on hänen lisäkseen vain viisi muuta opiskelijaa, ja heitä luotsaa omalaatuinen opettaja. 

Klassisten kielten opiskelijat ovat lähes eristäytynyt saareke yliopiston sisällä: he opiskelevat ja viettävät myös vapaa-aikansa erillään muista. Ryhmä on tiivis, mutta pikkuhiljaa Richard pääsee siihen sisään. Ryhmän jäsenet ovat hitsautuneet toisiinsa mieltymystensä, mutta myös yhteisen salaisuuden vuoksi. 

Kirjan aloitus on vaikuttava:

Lumi alkoi sulaa vuorilla ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin aloimme ymmärtää tilanteemme vakavuuden. 

Alusta asti lukija siis tietää, että yksi ryhmän jäsen, Bunny, kuolee. Seuraa rikokseen johtaneiden tapahtumien kuvailua, monia käänteitä ja suuria yllätyksiä. Tarina koukuttaa ja pitää otteessaan, vaikka Bunnyn kuolemasta tiedetään jo heti alussa.

Tartt kuvaa mainiosti pienryhmän dynamiikkaa. Ryhmää ohjaa opinnoissa opettaja Julian, mutta muuten auktoriteetti tuntuu olevan Henry. On mielenkiintoista seurata, miten vahvat persoonat pitävät muita otteessaan, kunnes valta-asetelmat alkavat murentua. Ryhmään kuuluvat kaksoset Charles ja Camilla. Heidän keskinäinen siteensä ja pimeä puolensa lisäävät ryhmän välisiä jännitteitä.

Kirja on oivallinen ajankuva, sillä tarina sijoittuu ajalle ennen kännyköitä ja internetiä: tutkielmat kirjoitetaan puhtaaksi kirjoituskoneella ja kaverit pitää saada kiinni lankapuhelimella. Opiskelijaelämään Hampdenissa kuuluu pänttäämisen lisäksi ihmissuhdesotkut, rahaongelmat, alkoholi ja huumeet.

Jumalat toivat väistämättä mieleeni Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Ainakin sivulla 393 on lainaus tuosta klassikosta. Keskeiseksi nousee rikoksen seuraukset sen tekijöille ja ihmismielen toiminta. Muistelisin, että kirjassa jopa viitattaisiin dostojevskiläiseen syyllisyydentunteeseen, mutta en enää löytänyt tuota kohtaa, kun jäi lukiessa merkkaamatta. 

Aloin lukea Tarttin esikoisromaania parin viikon takaista lukumaratonia edeltävänä päivänä. Olin jo päättänyt, että osallistun kirjabloggaajien yhteismaratonille Tarttin uutuuskirjaa Tikliä lukemalla, mutta maratonin aattona aloin panikoida: Mitä jos en pidä Tarttin tyylistä yhtään? Mitä jos teksti tökkii pahemman kerran, sitä kun pitäisi jaksaa 24 tuntia? Tartuin sitten Jumaliin, ihan vain testatakseni, toimiiko Tartt minulle. Ja toimihan se.

Luin Jumalia yhdeltä istumalta parisataa sivua ja heti perään nautiskelin Tikliä vuorokauden verran. Olen huomannut lukevani Tarttia hitaammin kuin yleensä luen. Tiklin 900 sivuun ei ihan vuorokausi riittänyt, ja tätä esikoistakin luin monena päivänä samalla helteestä nauttien. Näillä kirjoilla on ikäeroa parikymmentä vuotta, mutta yhtymäkohtia löytyy. Vertailen niitä tarkemmin, jahka saan Tiklin viimeiset sivut luettua.

Viime aikoina Jumalista on kirjoittanut esimerkiksi Suketus.

Iida Rauma: Katoamisten kirja (2011)

Kustantaja: Gummerus

Sivumäärä: 377.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: gummerus.fi
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Katoamisten kirja käsittelee sitä, miten ihminen voi kadota itseltään, muilta ja jopa koko maailmasta. Yksi haluaa kadota tietoisesti ja suunnitelmallisesti, toinen on hukuksissa vastoin tahtoaan, kolmas ei edes huomaa kadottaneensa jotakin. Menneisyyden haamujista yritetään päästä eroon, mutta unohtaminen ei onnistu tahtomalla. Todellisuudelta voi yrittää piiloutua pillerihumalaan, unettomuus kadottaa alleen kaiken arkisen. Ja niin edelleen. Katoaminen toistuu teoksessa oikeastaan kaikessa – myös siinä, ettei päähenkilön nimeä kerrota.

Teoksen päähenkilö on rosoinen, androgyyni hahmo. Hän on parikymppinen nuori nainen, joka menee apulaiseksi vanhainkotiin, jossa asukkaiden elämä on vain syömistä ja seuraavan vessahädän odottelua. Hän aloittelee itsenäistä elämää tyttöystävänsä Sofian kanssa Turussa. Sofia on kympin tyttö, joka joutuu ensimmäistä kertaa ongelmiin menestymisen kanssa yliopistossa.

Vanhainkodin tuuletusparvekkeelta päähenkilön elämään tupsahtaa Zorka. Kosovosta kotoisin oleva Zorka on päähenkilön tapaan raju ja salaperäinen. Heillä molemmilla on paljon kipeitä muistoja, ja rankka menneisyys ja elämän kolhut ovatkin osa sitä vetovoimaa, jota he tuntevat toisiaan kohtaan.

Päähenkilö ilmaisee itseään maalaamalla ja piirtämällä. Hahmotelmissa toistuu jo menehtynyt Susanna, hänen elämäänsä edelleen muistojen kautta vaikuttava henkilö. Susannan kohtalo piinaa ja pohdituttaa edelleen. Teoksessa on kaksi aikatasoa; nykyisyyden lisäksi kerrataan alakouluaikojen tapahtumia. Alakouluvuodet olivat ahdistavia, täynnä henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Rauma käsittelee mielenkiintoisesti toisten ihmisten ymmärtämistä ja tuntemista. Päähenkilö ei pysty ymmärtämään isänsä ratkaisua, vaikka tämä oli hänen läheisin ja tärkein. Vaikka päähenkilö ja Sofia ovat tunteneet toisensa ala-asteelta lähtien, se ei "takaa mitään". Toisen voi tuntea ja arkea voi elää tietämättä juuri mitään toisen kuvioista.

Tämä lähti mukaani kirjaston Bestseller-hyllystä sen tarkemmin miettimättä. Kotona vasta lukaisin takakansitekstin, ja luonnehdinta ”romaani runkkaamisesta” sai aluksi katumaan kirjaan tarttumista. En kyllä itse luonnehtisi kirjaa noin, vaikka mitään ei kylläkään jätetä kertomatta. Huomasin lukiessani, kuinka rivot sanat saavat minut lukijana välillä hämilleni. Varsinkin tässä kirjassa ne tuntuvat pomppaavan silmille muuten soljuvasta tekstistä. Siitä tulee vaivaantunut olo. Samaa asiaa on pohtinut ainakin Tuulia arviossaan.

Katoamisten kirja on Rauman esikoinen. Sanoisin sen olevan toimiva ja harkittu kokonaisuus, rohkeakin. Pidin kovasti. Teos oli nopealukuinen, sillä teksti oli sujuvaa. Täältä löytyy HS:n Majanderin ihastunut arvio. Oivallisia arvioita tästä ovat kirjoittaneet myös lukuisat bloggaajat kuten Morre, Hanna, Zephyr ja Naakku.

Minäkin teen nyt eräänlaisen katoamistempun, sillä lähden viikoksi pois sivistyksen parista. Vietän tulevan viikon saaristomaisemissa seuranani koira, kani, kirjat ja kone. Olen haaveillut erakkoviikosta jo pidempään, ja nyt tuli sopiva tilaisuus toteuttaa se. Eläimet pitävät onneksi seuraa, ja virtuaalisesti olen läsnä kuten kotoakin käsin. Suunnitelmissa on lukemista, kirjoittamista ja loikoilua. Ehkä jopa tiiviimpi lukusessio monien lukumaratoonareiden jalanjäljissä. Maratonia täytyy vielä hieman makustella, mutta nyt jos koskaan tuohon kokeiluun olisi loistavat mahdollisuudet.

Juhani Aho: Helsinkiin (1889)

Kustantaja: SKS.

Sivumäärä: 96.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Helsinkiin on Juhani Ahon pienoisromaani, joka kertoo ylioppilas Antti Ljungbergin matkasta Kuopiosta pääkaupunkiimme opiskelemaan. Alkumatka taitetaan sisävesilaivalla Lappeenrantaan, josta jatketaan määränpäähän junalla. Antin matkaseurana on papiksi opiskeleva Pekka.

Antti ja Pekka muodostavat mielenkiintoisen vastaparin. Pekka alkaa heti laivalle päästyään tunnollisesti opiskella, kun taas Antti keskittyy pröystäilyyn ja lyöttäytyy hauskaa pitävien joukkoon. Antti tuntuu helsinkiläistyvän jo matkalla, ja ajatuskin kesästä maaseudulla on yhtäkkiä hänen mielestään kauheaa: Sen surkeammin tuskin voisi tapahtua ihmiselle. 

Antilla on hienot kuvitelmat tulevaisuudesta, mutta hän ajattelee lapsellisen uhmakkaasti, että kostoksi hänet torjuneelle Almalle hän ei mene koskaan naimisiin. Antti myös ylenkatsoo köyhempiään eli niitä ylioppilaita, jotka ovat ns. suomalaisista perheistä. Todellisuudessa Antti on aivan yhtä hukassa ja seurailee kokeneempien toimia.

Helsinkiin kuvailee 1800-luvun lopun maailmankuvaa ja käsityksiä siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Esimerkiksi, kun Antti juo itsensä humalaan, voi pahoin ja haluaa humalapäissään suudella buffettitarjoilijaa, hän ajattelee tulleensa juopoksi, rentuksi ja epäsiveelliseksi eläjäksi, josta ei ole kuin haittaa ja häpeää suvulleen.

Pidän Ahon kerronnasta paljon siksi, että se ei ole liian selittelevää. Vaikka Aho kirjoittaa Pekan pahoinvoinnista ryyppäyksen päätteeksi ja laivalla käydyistä ilotyttöjä koskeneista keskusteluista, ei mitään sanota suoraan, vaan hyvin kainosti kuvaillaan paita oli pahoin märkä. Saapumisillan jatkopaikkaan viitataan vain osoitteella Tarkk’ampujankatu 15. Lukija voi päätellä näiden ilmausten merkityksiä – tai olla päättelemättä. Kielen murrepiirteet ja tietysti vanhahtavuus lisäävät kerronnan kiehtovuutta.

Luin vuonna 1997 painetun, SKS:n kustantaman version. Teos on julkaistu Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa. Sarja on varmasti monille tuttu: siinä ilmestyy pehmeäkantisia kotimaisia klassikoita, ja mukana on aina asiantuntijan kirjoittama johdanto ja valikoima aikalaisarvosteluja. Lisää sarjasta ja luettelo saatavilla olevista kirjoista kustantajan sivuilta täältä.

Pirjo Lyytikäisen kirjoittamasta johdannosta käy ilmi, että Aho oli suunnitellut paljon laajempaa ylioppilasromaania, jossa seurattaisiin Antin vaiheita opiskelijaelämässä. Kertomuksen typistyminen novellimaisen lyhyeksi saattoi johtua Lyytikäisen mukaan monista seikoista: Ahon ongelmista laajan romaanin rakenteen kanssa, aikapulasta tai skandaalinpelosta. Painamattomat käsikirjoitusversiot nimittäin paljastavat, että Helsingin viettelyksissä Antti olisi hullaantunut naisista ja viinasta, ja kurjuuden huippuna sairastunut sukupuolitautiin. No, tällaisesta ”hurvittelusta” emme saa tässä kirjassa lukea, sillä tarina päättyy saapumispäivän iltaan. Johdanto on otsikoitu Ylioppilas rappion tiellä – ajan mukainen rappio vain on jopa hieman huvittavaa nykynäkökulmasta.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 150 vuotta Ahon syntymästä, ja Aho olikin paljon esillä juhlavuoden aikana. Juhlavuonna ilmestyi useita Ahoa käsitteleviä teoksia ja muun muassa lastukokoelmia. Ahosta kirjoitettiin paljon myös kirjablogeissa. Jaanan ja Karoliinan arvioiden innoittamana haluan lukea ainakin Panu Rajalan kirjoittamaan Naisten mies ja aatteiden (WSOY 2011, kustantajan sivuille tästä). Tämän lisäksi omassa kirjahyllyssäni odottelee Ahoa käsittelevä Pariisista Iisalmeen (toim. Nummi, Rossi ja Isomaa, SKS 2011, kustantajan esittelyyn tästä). Olen hamstrannut useampiakin mielenkiintoisia kirjallisuustieteellisiä opuksia, joihin annan itselleni luvan uppoutua sitten gradun jättämisen jälkeen.

Arvoin pitkään, saako Helsinkiin minulta kolmosen vai nelosen. Päädyin lopulta alhaisempiin pisteisiin, koska olen lukenut parempaakin Ahoa.

Edit 11.12.2014: Seinäjoki korjattu Kuopioksi.