John Irving: Kaikki isäni hotellit (1981)

Kansi: Ylermi Lahti.

Alkuteos: The Hotel New Hampshire.

Suomentaja: Kristiina Rikman (1981).

Kustantaja: Tammi / BTJ.
Lukija: Jukka Pitkänen.
Kesto: 20 t 9 min.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Oma arvioni: 4/5.

Kaikki isäni hotellit on John Irvingin viides romaani vuodelta 1981. Paikoin absurdi ja karnevalistinen tarina kertoo Berryn hotellinpitäjäperheestä. Berryn perhe ei ole tavanomainen, vaan melko kirjava sakki. Vähän kuin hullunkuriset perheet kirjallisessa muodossa. Perheen elämän suunnan määräävät pitkälti isän haaveet omasta hotellista, ja tämä elämäntyyli vie heidät aina Wieniin asti. Tarina alkaa 1950-luvulta, ja Berryjen vaiheita seurataan aina 1980-luvulle saakka.

Lapsikatraaseen kuuluvat Frank, Frannie, John, Lilly ja Egg, joista  keskimmäinen toimii kertojana. Perheen esikoinen Frank on homoseksuaali, mikä on vielä tarinan alkuvaiheilla melkoinen painolasti. Isosisko Frannyn elämää määrittää vahvasti teini-iän väkivaltainen tapaus. John on painonnostaja, joka kärsii koko ikänsä epäsovinnaisesta rakkaudestaan. Johnin pikkusiskoillakin on omat taakkansa: Lilly on lopettanut kasvamisen alle kymmenvuotiaana, ja pahnan pohjimmainen Egg on huonokuuloinen. Tärkeä perheenjäsen on myös labradorinnoutaja Suru, jonka pierut aiheuttavat pahennusta ja joka on keskeinen hahmo tarinassa vielä kuolemansa jälkeen.

Perheen elämä varjostavat aina ajoittain tummat pilvet, mutta perheenjäsenet pitävät aina toisistaan huolta. Yllättävät kuolemat, raiskaus, eikä insestinen suhdekaan saa perheen välejä rakoilemaan.

Irving sijoittaa tarinansa hotelleihin. Hotellit ovat miljöinä mielikuvitusta ruokkivia, sillä sinne voi tulla kuka tahansa. Kirjailijalla on mahdollisuudet koostaa melkoinen henkilökavalkadi, ja Irving käyttää tilaisuuden hyödyksi. Berryn perhe pyörittää useita hotelleja New Hamsphiressa ja  Wienissä, ja  Berryjen kanssa saman katon alla ehtii vuosien varrella asustaa esimerkiksi sirkusseurue, värikäs ilotyttöjen ryhmä ja raiskauksista toipuvien naisten joukko. Irvingin henkilögalleria muodostuu karikatyyreistä ja yllättävistä hahmoista. Äänimaisemaan mahtuu karhun murinaa ja huorien orgastista kiljuntaa.

Rakastan Irvingin ylitsepursuavaa kerrontaa. Juonenpunonta ja tarinankuljetus ovat hänellä aivan omaa luokkaansa, ja hänen kykynsä pääsevät äänikirjassa erityisen hyvin oikeuksiinsa. Kuuntelin äänikirjaa kuin jatkokertomusta iltanuotiolla. Alusta asti mukana on hätkähdyttäviä elementtejä moottoripyörän kaupanpäällisenä tulevasta karhusta aina ylöspäin suihkuttavaan vessanpönttöön. Kuuntelija ei voi ollenkaan varautua siihen, mitä tarinankertoja hänen eteensä vielä marssittaa.

Vähänkään Irvingin tuotantoa ja tyyliä tunteva löytää kirjasta helposti kirjailijalle ominaisia aiheita ja teemoja. On karhuja, hotelleja, seksiä ja erilaisia urheilulajeja. Täyteläinen tarina jättää hykerryttävän olon, enkä voi kuin iloita siitä, miten monta kirjaa minulle onkaan vielä lukematta Irvingiltä. Lisäksi minua houkuttelisi ottaa uusintakierrokselle ainakin loistava Garpin maailma, jonka luin ennen blogiaikaa. Irvingin tarinat omalakisine maailmoineen ja mielikuvituksellisine henkilöineen vievät arjesta pois – kesällä luettavien kirjojen listalle on jo tunkua!

Kristina Ohlsson: Lotus blues (2014)

Alkuteos: Lotus blues.

Suomentajat: Anssi Autio ja Pekka Marjamäki (2016).

Kustantaja: WSOY / BTJ.

Kesto: 14 t 33 min.
Lukija: Aku Laitinen.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Nikki Smith / Arcangel.

Kristina Ohlsson kuuluu Ruotsissa dekkaristien kärkikaartiin, ja jännitysromaanien lisäksi hän kirjoittaa myös lastenkirjoja. Minulle Ohlsson oli ennestään vieras kirjailija, kun lainasin kirjastosta hänen Lotus Blues -jännärinsä äänikirjana.

Päähenkilö kirjassa on Martin Brenner, ruotsalainen asianajaja. Brenner on uraohjus ja melkoinen naistenmies, mutta myös nelivuotiaan Belle-tytön yksinhuoltaja. Hän pyörittää asianajotoimistoa yhdessä toisen juristin, Lucyn, kanssa. Yhtiökumppaneilla on yhteisen toimiston lisäksi rakkaussuhde, tosin hyvin avoin sellainen.

Eräänä päivänä Brennerin luo saapuu Bobby, joka toivoo asianajajan voivan puhdistaa hänen sisarensa maineen. Sisko on julkisuutta saanut Texasin Sara, joka ehti ennen itsemurhaansa tunnustaa viisi murhaa. Osa niistä tapahtui Tukholmassa, osa Teksasissa, missä Sara työskenteli au pairina. Hieman vastentahtoisesti Brenner ryhtyy selvittämään Saran kuolemaan johtaneita tapahtumia Lucy apunaan.

Parivaljakko joutuu keskelle yhä vaarallisemmiksi käyviä tapahtumia, eikä heidän lähipiirinsäkään ole turvassa. Avoimia kysymyksiä on koko ajan vain enemmän: Kuka Brennerille toimeksiannon antanut Bobby oikein olikaan? Missä on Saran kadonnut poika Mio? Entä kuka haluaa estää tapahtumien selvittämisen? Kuka taas on mystinen Lucifer? Vauhdikkaita käänteitä riittää, ja Martinin ja Lucyn selvitystyö vie heidät Teksasiin saakka. 

En voi olla kommentoimatta kirjan päähenkilö Brenneriä, joka onkin varsin niljakas tyyppi! Brennerin  miehisyyttä korostetaan minun makuuni tarinassa liikaa, ja myös miehen käsitys esimerkiksi rahasta ja sen merkityksestä on jotenkin uhoavan ylimielistä. Alussa huomasin ajattelevani, että tässäpä on vastenmielinen hahmo. Aloin kuitenkin pitää Brenneristä aina vain enemmän tarinan edetessä — onneksi, sillä muuten äänikirja olisi varmaankin jäänyt kesken.

Lukija Aku Laitinen on selkeä ja miellyttävä-ääninen. Ainoa seikka, joka häiritsi kuuntelemista, oli nimien ääntäminen. Lucy taipui lukijan suussa välillä muotoon 'Lyyyssi', mikä kuulosti jo hieman hilpeältä.

Suosikkidekkarieni joukkoon tämä Ohlssonin uutuus ei kipua, mutta se toimi tehtävässään viihdyttävänä autokirjana. Kuuntelen äänikirjana epäilemättä myös kirjan toisen osan nimeltään Mion blues, joka on jo ilmestynyt painettuna kirjana.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (2015) & Tommi Kinnunen: Lopotti (2016)

Äänikirjoista bloggaaminen on haastavaa, varsinkin jos kuuntelun ja kirjoittamisen välinen aika venähtää. Tekstiin ei voi palata, parhaita kohtia ei voi lukea uudelleen, joskus jopa henkilöhahmojen nimet unohtuvat. Näin kävi kahdelle äänikirjalle, jotka kuuntelin aiemmin keväällä: Elina Hirvosen Kun aika loppuu -teokselle ja Tommi Kinnusen Lopotille.

Molemmat tässä tekstissä esitellyt kirjat ansaitsisivat omat bloggauksensa, koska ovat ainutlaatuisen hienoja. Minun tekisi mieli jopa lukea ne uudelleen ihan painettuina kirjoina, koska haluaisin makustella tekstiä, pysähtyä ja lukea parhaat kohdat useaan kertaan. Teen tämän ehkä jonakin päivänä, mutta nyt haluan tuoda teokset Kirjakimaraan, jotta ne eivät unohtuisi minulta ihan kokonaan. Nyt kun molempien kirjojen kuuntelusta on vierähtänyt tovi, en pysty kirjoittamaan kovin tarkkoja teoskuvauksia, vaan keskityn lähinnä kirjojen jättämiin muistikuviin ja tunnelmiin.

Hirvosta ja Kinnusta yhdistää näiden äänikirjakokemusten lisäksi se, että olen nähnyt heidät molemmat Helsinki Litin lavalla; Hirvosen vuosi sitten ja Kinnusen tänä vuonna. Tämä on vain hauska sattuma, jonka halusin mainita, sillä asia ei liity mitenkään siihen, että kirjat päätyivät tähän samaan tekstiin. Syy on oikeastaan siinä, että molemmat onnistuivat yllättämään ja vakuuttamaan minut etukäteen kokemistani epäilyistä huolimatta.

WSOY/BTJ 2015. 6 t 38 min.
Lukija Krista Putkonen-Örn.

Vuosi sitten nähty festariesiintyminen ei vielä silloin saanut minua kiinnostumaan Hirvosen kirjoista, ja hänen aiempi teoksensa Kauimpana kuolemasta jäi minulta kesken. Päädyin kuuntelemaan Kun aika loppuu -teosta hieman vastentahtoisesti, kun ei muitakaan äänikirjoja ollut tarjolla. Epäileväinen asenteeni kääntyi pian mielenkiinnoksi, ja toivoin työmatkojen kestävän pidempään, vain jotta saisin kuulla, miten tarina etenee.

Kun aika loppuu sijoittuu lähitulevaisuuteen. Aslak on koulupoika, joka on aina ollut vähän omanlaisensa, eristäytynyt ja masentuneisuuteen taipuvainen. Aslak on aiheuttanut huolta äidilleen, joka on ammatiltaan ilmastotutkija. Aslakin sisko on saanut pärjätä itsenäisemmin, kun äidin huomio on kohdistunut poikaan. Siskosta on tullut lääkäri, joka työskentelee nyt Somaliassa.

Äiti ja sisko yrittävät pelastaa maailmaa ammattiensa kautta, kun taas Aslak ottaa käyttöön järeämmät keinot. Hän on tutustunut netissä ihmisiin, joiden mielestä maailmassa on liikaa ihmisiä ja asialle on tehtävä jotakin. Eräänä päivänä Aslak kapuaa Lasipalatsin katolle ja alkaa ampua.

Kirja on ajankohtainen ja pelottava. Hirvonen on luonut tulevaisuuden realistiseksi: ilmastonmuutoksen seuraukset näkyvät. Hirvonen kuvaa koskettavasti läheisten tuntoja, kun yksi perheestä tekee jotakin pahaa. Myös yksinäinen Aslak on ymmärrettävissä. Kaiken kruunaavat Hirvosen harkitut lauseet ja paikoin jopa runollinen kieli.

WSOY 2016. 11 t 12 min.
Lukija: Krista Putkonen-Örn.

Kinnunen puolestaan vakuutti minut jo Neljäntienristeys-romaanillaan, jonka nostin vuoden parhaaksi
kotimaiseksi kirjaksi Blogistanian Finlandia -äänestyksessä vuonna 2014. Kinnusen esikoinen oli minulle niin suuri lukukokemus, etten uskonut jatko-osan yltävän lähellekään edeltäjänsä tasoa. Odotin floppia, koska sitähän jatko-osat usein ovat. Vaan väärässä olin: Lopotti meni ihan yhtä lailla ihon alle, kosketti ja liikutti.

Kuten Neljäntienristeyksessä, myös Lopotissa seurataan useamman Löytövaaran suvun jäsenen elämää. Muista henkilöhahmoista ja sukulaisuussuhteista voi lukea kirjasta kirjoitetuista lukuisista blogiteksteistä, sillä haluan keskittyä Helenaan, sokeaan tyttöön ja hänen kasvutarinaansa.

Kinnunen onnistuu pääsemään lapsena sokeutuneen Helenan päähän niin, että lukijakin pääsee kokemaan hyvin aidon oloisen sokean maailman. Vasta yhdeksänvuotiaana Helena lähetetään sokeainkouluun Helsinkiin, kauas kotoa. Rankassa koulussa hänestä kasvaa itsenäinen ja määrätietoinen nuori nainen. Kuljin Helenan mukana vaivatta koulun käytävillä ja Helsingin kaduilla. Koulun jälkeen musiikillisesti lahjakas Helena opiskelee musiikkia ja työskentelee pianonvirittäjänä. Helena ei alistu sokealle varattuun rooliin, vaan tekee rohkeita ratkaisuja elämässään.

Mikään menestystarina Helenan elämä ei ole, sillä siihen tulee tummia sävyjä, mustiakin. Ensin on lapsettomuutta parisuhteessa, lopulta sydäntä raastava yksinäisyys. Helenan vanhuuden kuvausta en voinut kuunnella kuivin silmin.

Kinnusen taidokkuus on mykistävää. Teksti etenee niin vaivattomasti, kepeästi, vaikka aiheiltaan hänen kirjansa eivät ole kevyitä. Helsinki Litissä pääsin näkemään, että myös esiintyminen on Kinnuselle ongelmatonta. Kinnunen kuvailee itseään opettajaksi, joka kirjoittaa — hän ei ole luopunut päivätyöstään kirjoittamisen vuoksi eikä ilmeisesti ole aikeissakaan sitä tehdä. Kinnunen ei kuulemma viihdy kirjallisissa piireissä vaan kokee niissä ulkopuolisuuden tunteita.

Keskustelussa Kinnunen ja Lipson analysoivat, että Lopotissa ja Lipsonin tuoreimmassa Detroitissa on samoja elementtejä. Kuin kahdelle lapselle olisi annettu samat legot, ja ne tekee niistä ihan erilaiset rakennukset. Detroit pääsee siis lukuun myös! Tommi Kinnusen ja Katri Lipsonin Helsinki Lit -keskustelu on katseltavissa täällä.

Molemmat äänikirjat lukee Krista Putkonen-Örn, joka suoriutuu tehtävästään moitteetta. Lukija ei vie liikaa huomiota tarinalta eikä yritä liikaa.

Karo Hämäläinen: Yksin (2015)

Kustantaja: BTJ / WSOY.

Lukija: Jukka Pitkänen.

Kesto: 6 t 28 min.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Martti Ruokonen

Yksin on romaani juoksijalegenda Paavo Nurmesta (1897–1973). Kirjassa ollaan Nurmen ajatuksissa ja päästään seuraamaan miehen elämää huussinhajuisesta lapsuudesta aina yksinäisiin vanhuuspäiviin. Näiden ääripäiden väliin sijoittuu Nurmen menestyksekäs urheilu-ura kestävyysjuoksijana. Nurmen saavutukset olivat niin omaa luokkaansa ja merkityksellisiä vasta itsenäistyneelle Suomelle, että hän on saanut muun muassa oman patsaan Olympiastadionin viereen ja päässyt 10 markan seteliin.

Nurmea eivät kiinnostaneet valmentajien neuvot, vaan hän harjoitteli oman mielensä mukaan. Voitontahtoinen mies harjoitteli lähes pakkomielteisesti. Hän käveli ja juoksi orjallisesti kellon mukaan ja voimisteli peilin edessä. Hän uskoi voivansa peitota vastustajansa sinnikkyydellään. Nurmi jätti jo nuorena kahvin ja muut nautintoaineet, kun kuuli, etteivät ne sovi urheilijalle. Nurmen harjoittelu pohjautuu yksinkertaisuudessaan ajatukseen, että jos haluaa oppia juoksemaan kovaa, on juostava kovaa.

Nurmen peräänantamattomuus toi Suomelle lukuisia olympiamitaleita ja muita arvokisapalkintoja. Nykynäkökulmasta tällaiset saavutukset kuulostavat jopa myyttisiltä: suomalaisilla kun ei nykyään ole juuri jakoa yleisurheilussa kovimmalla tasolla, ainakaan juoksussa.

Hämäläinen on luonut juoksijasuuruudesta yksitotisen miehen, joka havainnoi maailmaa lakonisesti. Kerronnassa on harjaantuneen askeleen rytmi. Tarinassa on surullinen pohjavire, sillä Nurmi juoksi saadakseen olla yksin. Hänen elämänsä on pohjimmiltaan häviön välttelyä. Suurimpienkin voittojen hehku sammuu pian, sillä edessä on jälleen liuta mahdollisia tappioita.

Kirjan nimi kuvaa Nurmen elämää sen jokaisella saralla. Päämäärätietoinen mies ei  juuri välitä muiden seurasta, ja nekin, jotka hän haluaisi pitää lähipiirissään, hän ajaa pois käytöksellään ja ehdottomuudellaan.

Varasin Karo Hämäläisen Yksin-teoksen äänikirjana kirjastosta, kun kuulin sen voittaneen Savonia-palkinnon. En ole aiemmin lukenut Hämäläisen kirjoja, vaan hän on ollut minulle tuttu lähinnä kolumneistaan ja työstään Parnasson julkaisijana. Yksin oli sen verran vakuuttava ensikosketus, että voisin hyvin tutustua hänen muihinkin teoksiinsa.

Yksin-romaanista ovat bloganneet ainakin Lukuneuvoja, Tuijata, Amma ja Linnea.

David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimović (2011)

Alkuteos: Jag är Zlatan Ibrahimović — min historia.

Suomentaja: Miika Nousiainen (2011).

Äänikirjan kustantaja: BTJ.

Lukija: Kari Ketonen.

Kesto: 12 t 23 min. 

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Eric Broms.

Paljon luettu ja kehuttu David Lagercrantzin kirjoittama Zlatan Ibrahimovićin elämäkerta on herättänyt minussa varovaista kiinnostusta jo pari vuotta, ja se on minulla jopa omassa hyllyssä pokkarina. Päädyin lopulta kuuntelemaan kirjan äänikirjana, mikä olikin loistava valinta.

Jalkapallo lajina jaksaa kiinnostaa minua yleensä vain EM- ja MM-kisojen ajan, jolloin katselen pelejä puolella silmällä. Mieheni on Arsenal-fani, joten toki tiedän lajista, seuroista ja pelaajista näin sivusta seuranneena jonkin verran. Kirjan parasta antia minulle eivät kuitenkaan olleet Zlatanin urheilusaavutukset, vaan tarinan yhteiskunnallinen puoli.

Kirjassa kuvataan malmölaisen lähiölapsen tie Euroopan suurseuroihin. Rosengårdin lähiössä varttuneen Zlatanin vanhemmat erosivat pojan ollessa nuori. Köyhyys ja isän alkoholiongelma varjostivat pojan elämää. Aina ei ollut edes ruokaa jääkaapissa. Helppoa ei ollut myöskään jalkapallokuvioissa nuorena: pelikavereiden vanhemmat yrittivät savustaa Zlatanin ulos joukkueesta, mutta valmentaja piti lahjakkaan pelaajan puolia. Koettelemukset ovat muovanneet Zlatanista oman tiensä kulkijan, jota eivät muiden mielipiteet ole juuri hetkauttaneet.

Zlatan alkoi saada nimeä pelatessaan Malmön edustusjoukkueessa, ja pian aukenivat ovet suurempiin seuroihin, ensin Hollantiin ja sieltä Italiaan ja Espanjaan. Zlatan on johdattanut useamman joukkueen mestaruuteen ja voittanut maalipörssejä, joten tyhjästä hän ei ole mainettaan saanut. Ammattilaisvuosiin on mahtunut mieletöntä mediasirkusta, loukkaantumisia, ennätyksellisiä palkkoja ja siirtosummia sekä skismoja milloin valmentajien ja milloin toisten pelaajien kanssa.

Jalkapallon merkitys esimerkiksi Italiassa tulee kirjassa esille karusti. Huippupelaajista tehdään puolijumalia, joiden elämää media seuraa intensiivisesti ja joiden kaikki tekemiset ja sanomiset puidaan otsikoissa. Jalkapallofanius on joissakin maissa sellaisella tasolla, että sitä on jo vaikea suomalaisena käsittää. Pahimmassa tapauksessa väärän joukkueen värit vaatteissa voivat viedä hengen.

Kirjassa Zlatanista rakentuu varsin määrätietoinen kuva. Hän on rakastava perheenisä ja puoliso, jolle oma perhe on kaikki kaikessa. Toki hänen tekonsa ja puheensa kertovat myös siitä, että hän todella tietää arvonsa. Välillä hän on suuren egonsa vietävissä, ja jälkipyykkiä syntyy. Paikoin ylimielinen asenne saattaa ärsyttää lukijaa, mutta toisaalta sen avulla hän on päässyt siihen asemaan missä nyt on. Kovin moni maailmassa ei ole ponnistanut lähiölapsesta jalkapalloilun huipulle. Siihen ei tuurilla pysty, vaan siihen vaaditaan lahjakkuuden lisäksi omistautumista ja hurjia treenimääriä.

Tämä äänikirja oli monin tavoin positiivinen kokemus. Lukija Kari Ketonen lukee kirjan asiallisen selkeästi, liikoja tulkitsematta. Zlatanin tarina on oiva esimerkki siitä, että oikealla asenteella ja kurinalaisella työllä voi päästä tavoitteisiinsa. Kirjan kuunneltuani minusta tuntuu, että ymmärrän Zlatania ja supertähden elämää hieman paremmin. Lagercrantz on kirjoittanut teoksen haastattelujen perusteella, eli oikeastaan kirja on Lagercrantzin tulkinta Zlatanin puheista. Pöyhkeä minä-muotoinen puhe kuitenkin tulee kuin suoraan Zlatanin suusta, joten voin hyvin uskoa, että juuri tuollainen Zlatan on.

Seija Vilén: Mangopuun alla (2010)

Lukija: Leena Pöysti.

Kustantaja: BTJ.

Kesto: 8 t 19 min.

Oma arvio: 3/½5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Satu Ketola.

Seija Vilénin esikoisteos Mangopuun alla on vahvan omaelämäkerrallinen tarina nuoren naisen vaiheista Krishna-liikkeessä. Vakaa tahto ja tiedonjano ajavat vain 17-vuotiaan tytön jättämään lukion kesken, liittymään liikkeeseen ja muuttamaan temppeliin. Edessä on kapea ja ajoittain raskas polku uskonnollisessa yhteisössä, joka suhtautuu sen ulkopuolisiin ahdasmielisesti. Toki elämään mahtuu iloa ja rakkauttakin, sillä päähenkilö avioituu intialaisen Krishna-papin kanssa.

Kirjassa reissataan monissa maissa; miehen työ liikkeen pappina määrää kulloisenkin asuinmaan. Muun perheen ei auta kuin sopeutua. Elämä tiukasti säädellyn liikkeen piirissä on rankkaa. Sääntöjä on lukuisia, eikä esimerkiksi naisen asema ole hääppöinen. Nainen ei kelpaa liikkeen johtotehtäviin ja on avioliitossa miehensä alamainen. Naisen seksuaalisuus on likaista.

Vuosien Krishna-elämän jälkeen päähenkilö alkaa kyseenalaistaa asioita, ja säännöt alkavat tuntua mielivaltaisilta. Kun Krishna ei olekaan koko totuus ja koko elämä, päähenkilölle avautuu uusi maailma.

Äänikirjan alussa olin hieman ihmeissäni kirjan rakenteen kanssa. Kirjassa on monta aikatasoa, eikä tällaisen rakenteen sisälle ole aina helppo sukeltaa vain kuuntelemalla. Onneksi melko pian sain kiinni kerronnan rytmistä ja saatoin vain antaa tarinan viedä. Intialaiset maut ja tuoksut lämmittävät kuulijaa; kansi kuvastaa hienosti teoksen tunnelmia.  

Mangopuun alla on kiehtova kurkistusaukko uskonnollisen liikkeen sisälle. Vilén luottaa tarinaansa, eikä hänen tarvitse repostella asioita tai mustamaalata ketään. Yksilön näkökulma ja kokemusmaailma ovat tarpeeksi.

Helmi Kekkonen: Valinta (2011)

Äänikirja.

Lukija: Pinja Flink.

Kesto: 4 t 23 min

Äänikirjan kustantaja: BTJ.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva jäi hailakaksi ja epätarkaksi lukukokemuksen tavoin.

Valinta alkaa siitä, kun perheen isä on kuollut, ja Aava-tytär saapuu kotiin tyhjentämään taloa äidin kanssa. Kaksi muuta aikuista lasta ovat läsnä tarinassa, vaikka ovatkin poissa. Tavaroiden ja muistojen penkominen tuovat mieleen hyviä ja huonoja asioita menneisyydestä, aurinkoisia ja kipeitä. Ja paljastuuhan perheen historiassa salaisuuksiakin.

Luvuissa kertojina toivat vuoroin tytär Aava ja perheen äiti Ruut. Äänikirjaa kuunnellessa tämä tuotti hankaluuksia, sillä jos kuuntelu piti lopettaa kesken luvun, ei seuraavalla kerralla välttämättä heti havainnut, kumpi kertoja on äänessä. Kertojien näkökulmat ovat toki erilaiset, mutta eroa olisi voinut tuoda enemmän esille esimerkiksi kielen avulla.

Pidin Kekkosen pelkistetystä ja harkitusta kielestä, mutta äänikirjan lukijasta en niinkään. Naislukijalla oli minusta liian kylmä ja ilmeetön ääni.

Noin puolivälissä aloin odottaa, että loppuisi jo: jotenkaan en missään vaiheessa päässyt tarinaan sisälle, se tuntui yhdentekevältä. Kuluneelta. Yllätyksettömältä. Elämä on valintoja, joiden seurausten kanssa on vain elettävä. Niin.

Nyt huomaan, että eivät kaikki muutkaan ole tähän varauksetta ihastuneet. Esimerkiksi Jenni kertoo siitä, kuinka kirja ei täyttänytkään odotuksia. Samaisen äänikirjan kuunnellut Maija teki saman päätöksen kuin minä: jatkossa aion nimenomaan lukea Kekkosta, en kuunnella.

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri (2008)

Alkuteos: The White Tiger.

Suom. Tarja Teva (2009).

Kustantaja: BTJ.

Sivumäärä: 345.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen.

Blogihiljaisuus venähti kuin huomaamatta kolmiviikkoiseksi. Loma loppui, arki alkoi. Siinä syy kirjoitusjumiin näin tiivistettynä. Pää on töistä pyörällä aina loman jälkeen, ja tänä vuonna syksy tarkoitti melkoisia muutoksia työtehtävissä, joten totuttelemista riittää.

En ole kuitenkaan jättämässä blogia heitteille, ehei! En ainakaan näin mehukkaan kirjasyksyn kynnyksellä. Elokuu lähenee loppuaan, ja yritän saada blogattua elokuussa lukemistani kirjoista edes lyhyesti ennen kuunvaihdetta. Luvassa on siis postaussadetta seuraavina päivinä.

Adigan Valkoinen tiikeri voitti Man Booker -palkinnon vuonna 2008, mutta palkinto ei ollut varsinaisesti syyni lukea kirja. Huomasin töissä, että Valkoisia tiikereitä on useampi nide hyllyssä, ja päätin kokeilla lukea kirjan – jos se olisi hyvä, niin sitä voisi suositella asiakkaille ja saada kirjat liikkumaan.

Päähenkilö on intialainen Balram, joka kirjoittaa elämäntarinansa kirjeissä, joita hän työstää seitsemän yön ajan. Kirjeistä hahmottuu raadollinen ja varsin haiseva totuus intialaisesta elämästä slummeineen ja siitä, mitä on oltava valmis tekemään oman selviytymisen puolesta.

Kastilaitos on kaikkea muuta kuin inhimillinen; toisten ihmisten henki on arvokkaampi kuin toisten. Kirjoittamattomat säännöt ohjailevat ihmisten elämää. 

Miksi minusta tuntui että minun täytyi tarttua hänen jalkoihinsa, koskettaa niitä ja hieroa niitä ja tuottaa niille hyvää oloa - miksi? Koska halu palvella oli istutettu minuun: hakattu kallooni naula naulalta, kaadettu vereeni aivan kuin liete ja teollisuusmyrkyt kaadettiin Äiti-Gangesiin.

Kerran sukupolvessa kuitenkin syntyy valkoinen tiikeri, poikkeusyksilö. Viekkaus ja häikäilemättömyys aseinaan Balramin onnistuu luovia kastijärjestelmässä parempaan suuntaan. On ymmärrettävä, millä säännöillä elämän peliä pelataan, jotta sen voi voittaa.

Adiga kirjoittaa hajut ja maut niin elävästi, että Intia tulee kosketusetäisyydelle. Valkoinen tiikeri oli minulle niin iholle tuleva ja aisteihin käyvä lukukokemus, että Adigan toinen suomennettu teos Viimeinen mies on myös ehdottomasti luettava jossakin vaiheessa. Ja kyllä, olen jo päässyt suosittelemaan Valkoista tiikeriä yhdelle asiakkaalle.