Naistenviikon täysosuma – Miranda July: Nelinkontin

Kansi: Jenni Saari.

Naistenviikon terveiset saaresta! Miranda Julyn Nelinkontin osui mielenlaatuuni juuri nyt, tänä poikkeustilaksi muuttuneena kesänä (läheiset sairastavat), kun olen alkanut miettiä omaa lähestyvää keski-ikää (nelikymppisiin aikaa alle vuosi).

Nelinkontin alkaa siitä, kun 45-vuotias amerikkalainen taiteilijanainen raaskii juuri ja juuri jättää Sam-poikansa ja miehensä kotiin pariksi viikoksi ja lähtee ajamaan kohti New Yorkia. Se tarkoittaa koko laajan mantereen läpimatkaamista, tuhansia kilometrejä. Ehkä road trip olisi elämän käännekohta?

Kuvittelin jonkinlaista initaatioriitin tapaista etsikkomatkaa, johon liittyi luola, kalliojyrkänne, kristallikide ja ehkä labyrintti ja kultainen sormus.

Monenlaisten sattumien kautta nainen päätyy kuitenkin viettämään seuraavat viikot suurkaupungin sijaan läheisen pikkukaupungin motellissa.

Seuraa hulvattomia ja outoja juonenkäänteitä ja kohtaamisia. Yhdistelmästä Hertzin autovuokraamon nuori untuvaviiksinen mies ja motellihuone ei synny aivan sellaista keitosta kuin voisi kuvitella, vaan jotakin vielä kierteisempää.

Viikoilla motellissa on seurauksensa. Naisen elämästä tulee jonkinlainen tutkielma halusta, ystävyydestä, rakkaudesta, parisuhteista. Eikä vähiten (esi)vaihdevuosista ja naisen ikääntymisestä. Keski-ikä ja vaihdevuodet tuntuvat halkaisevan elämänjanan kahtia: ”Nyt himoni oli yhtäkkiä karkeaa ja sopimatonta.”

Nelinkontin yllätti ja ravisteli. Se herätti reaktioita, sai naurahtelemaan ääneen. Jonakin toisena hetkenä se olisi voinut olla minulle liikaa. July tuntuu kirjoittavan ilman jarruja, kehollisuus ja seksuaalisuus eivät jää rivien väleihin. Paikoitellen teksti on roisia.

Julyn lukemisen riemu perustuu siihen, että saa hätkähtää ja tunnistaa.

Naistenviikko päättyy tänään, ja näin kalkkiviivoilla osallistun Julyn kirjalla Tuijan järjestämään Naistenviikko-haasteeseen.

Miranda July: Nelinkontin. Alkuteos: All Fours. Suom. Hilkka Pekkarinen. Siltala 202. 429 s. Kansi: Jenni Saari.

Naistenviikkoon viihdettä merimiljöössä – Karen Swan: Kesytön saari

Heinäkuu on kääntynyt kohti elokuuta, ja Tuijata-blogin perinteinen Naistenviikko-haaste on käynnissä. Osallistun haasteeseen Karen Swanin tuoreella suomennoksella Kesytön saari, joka avaa viihteellisten historiallisten romaanien sarjan. Romaanihenkilöistä kukaan ei ole viikon nimipäiväsankari, kuten ei kirjailija Karenkaan, mutta kirja on naisen kirjoittama ja sen keskiössä on kiehtova päähenkilönainen.

Kesytön saari kertoo Effie Gilliesistä, nuoresta naisesta, joka asuu Hirtan saarella, joka puolestaan on osa St. Kildan saaria Skotlannin rannikolla. Ulko-Hebrideihin kuuluvat saaret evakuoitiin 1930, kun ne oli todettu asuinkelvottomiksi. Swanin romaani ajoittuu tuohon viimeiseen kesään Hirtan saarella.

Saaren asukkaat – yleensä tosin vain miespuoliset – kiipeilevät jyrkillä kalliolla köysien varassa keräämässä linnunmunia ravinnoksi. Kun saarelle saapuu turisteja, nuoret pitävät kiipeilynäytöksiä. Effie on joukon ainoa tyttö, ja hän päihittää taidoillaan useat pojat. 

Effie elää kahdestaan isänsä kanssa, ja heidän kokemansa menetykset ovat hitsanneet parivaljakon yhteen. Kotikylän yhteisö on niin ikään tiivis, elämä puolestaan karua ja vailla mukavuuksia. Niitä ei tosin osaa kaivata, kun ei sellaisiin ole tottunut. 

Viimeisenä kesänä saarelle saapuu vierailulle rikas jaarli ja tämän poika, lordi Sholto. Jaarli haluaa kartuttaa linnunmunakokoelmaansa, ja oppaakseen hän saa Effien. Effien ja lordi Sholton välillä kipinöi, mutta aivan eri maailmoista tulevien nuorten rakkauden tiellä on kaikenmoisia esteitä.

Juonessa riittää koukkua ja kiemuraa, kun tulee aika poistua saarelta viimeisen kerran. Kirjan loppupuoli kuvaa saarelaisten asettumista Skotlantiin, missä luokkaerot ja naisen ahdas rooli tulevat eläviksi Effien näkökulmasta kerrottuna.

Kesytön saari on oiva kesäkirja ja loman lukupaketti erityisesti kutkuttavan miljöönsä vuoksi. Se herättää kiinnostuksen Hebridien historiaa kohtaan, aiheesta tekisi mieli lukea lisää. Googlen kuvahaku on vienyt kirjan maisemiin. Kirjan kansiliepeessä kirjailija Swan kertoo kirjaa varten tekemästään perusteellisesta taustatyöstä. Henkilöhahmot ovat kuulemma kuitenkin täysin fiktiivisiä. 

Elämä karulla ulkosaarella, linnut ja meri ovat sellaisia elementtejä, että välillä niistä voi lukea vaikka vaaleanpunaisten lasien läpi. 

Helmet 2023: 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä.

Karen Swan: Kesytön saari. Otava 2023. 477 s. Alkuteos: The last summer. Suom. Ilkka Rekiaro. Arvostelukappale.

Naistenviikon etsivätuttavuus – Satu Rämö: Hildur

Kansi: Ville Laihonen.

WSOY 2022. 363 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Naistenviikon lukuhaasteen päättää osaltani Satu Rämön ensimmäinen fiktiivinen teos, joka esittelee kiinnostavan ja moniulotteisen naisetsivän, Hildurin.

Islantilainen Ísafjörđurin pikkukaupunki sijaitsee Länsivuonoilla hankalien kulkuyhteyksien päässä ja kaukana pääkaupunki Reykjavikin hektisestä elämästä. Ísafjörđur on kirjan päänäyttämö, ja sen tähtenä häärii rikosetsivä Hildur Rúnars­dóttir. Hildur on Reykjakin-vuosiensa jälkeen saanut paikan kotiseutunsa poliisista, missä hänen toimenkuvaansa kuuluvat rikospoliisin tehtävien rinnalla kadonneiden lasten tapaukset.

Tulivuorenpurkausten muokkaamalla saarella kaikki tuntuvat tietävän toisensa eikä menneisyyttään pääse pakoon. Hilduria painaa lapsuuden perhetragedia, johon liittyvät hänen 25 vuotta sitten kadonneet sisaruksensa. Hildur saa työparikseen suomalaisen poliisiharjoittelija Jakobin, jolla niin ikään on omat taakkansa. Kirjan nykyaika ajoittuu vuoteen 2019, joten Rämön ei vielä tarvitse ottaa kantaa pandemiaan, vaan maasta toiseen voidaan liikkua ongelmitta.

Pikkukaupungissa eletään talvisin lumivyöryjen pelossa, ja tapahtumat käynnistyvät, kun lumivyöryn alta löytyy ensimmäinen väkivaltaisesti kuollut paikallinen. Uhri on kaikkien vieroksuma, nuoria poikia vikitellyt Jón. Kun muitakin epäilyttäviä kuolemia tapahtuu, nousee ilmoille joukko kysymyksiä:  Liittyvätkö kuolemat toisiinsa? Eihän tällaista tapahdu Islannissa? Kytkeytyykö Hildurin menneisyys kuolemiin?

Rikosjuonen lisäksi kirja pohtii, mitä on olla erilainen, poiketa normeista, salata sisintään muilta. Jakobin hahmon kautta on luonteva pohtia ja kuvata islantilaisia tapoja ja erikoisuuksia. Esimerkiksi Jakobin neulomisharrastus tuo islantilaiset villapaidat kirjan sivuille, mikä ilahduttaa neulovaa lukijaa. 

Hildur irtautuu työstään ja muista elämän paineista surffaamalla, joten kirjalla saan osuman myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Hilduria kiehtoo talvisurffauksessa vaaran tunne. Jos jotakin tapahtuisi, kukaan ei olisi auttamassa. Hänen täytyy hallita kehonsa ja lautansa täydellisesti, yrittää tulkita aaltoja oikein. Merta ei voi kontrolloida, mutta riskejä voi yrittää minimoida: Kun hän pystyi hallitsemaan vaaran, hän pystyi hallitsemaan itsensäkin. Kaiken voittava meri opettaa nöyryyttä.

Jos meren kanssa joutuisi riitaan, meri voittaisi aina. Jos suuri aalto yllättäisi hänet ja hän joutuisi sen nielemäksi, ei voisi tehdä mitään muuta kuin rauhoittua. Hiljaa oleminen oli usein suurinta voimaa. 

Genren kliseisiin peilaten Hildur on mielestäni virkistävä ja raikas dekkari, vaikka ilman poliisin henkilökohtaisia kriisejä ja oman elämän sotkeutumista tutkintaan ei tässäkään selvitä. Kun rikosvyyhti selviää, monia langanpäitä jää solmimatta. Tämä enteilee sitä, että Islannin hyisiin vesiin pääsee sukeltamaan jatkossakin, sillä Hildur aloittaa päähenkilönsä nimeä kantavan sarjan.

Luen melko harvoin dekkareita, koska en jaksa lukea väkivaltakuvauksia, mutta ristiriitaista kyllä katson dekkarisarjoja paljon tv:stä. Kaltaiselleni lukijalle Hildur on täsmäosuma: väkivallalla ei mässäillä, vaikka ruumiita tulee. Saan siis lisättyä uuden tärpin suosittelulistalleni, kirjastossa kun asiakkaat säännöllisesti kysyvät vähemmän väkivaltaista jännäriä. Näille on tilausta!

Aiemmin olen lukenut Rämöltä hänen ja Hanne Valtarin työelämäkirjan Unelmahommissa, jonka keskeinen teesi on, että töissä pitää olla kivaa. Kirjoittamisen ilo välittyy Hildurin sivuilta, joten kaunokirjallisuuden puolelle loikannut Rämö todella elää kuten opettaa. 

Kirjan käännösoikeuksia on myyty useaan maahan ja kirjastolaiselle kertoo suosiosta myös se, että Hildurin varausjono on yksi tämän hetken pisimmistä. Rämön dekkaridebyytti siis jo ratsastaa genrensä aallonharjalla  –  toivotan Hildurille paljon nostetta jatkossakin!

Helmet 2022: 30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

Naistenviikon alkuun kolmesti Woolfia

Menomatka. The Voyage Out (1915). Suom. Ville-Juhani Sutinen. 

Savukeidas 2012. 413 s. Ostin uutena. 

Helmet 2022: 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana.

Päiväkirja I. The diary of Virginia Woolf. Suom. Ville-Juhani Sutinen.

Savukeidas 2015. 432 s. Ostin uutena. 

Helmet 2022: 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta.

Oma huone. A room of one's own (1928). Suom. Kirsti Simonsuuri. 

Tammi 2020 (1. p. 1980). 173 s. Lainasin kirjastosta.

Helmet 2022: 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää.

Hyvää naistenviikkoa! Tuijan Naistenviikko-lukuhaasteen innoittamana kokosin yhteen kevään Virginia Woolf -lukupiirimme antia. 

Heti kun korona salli, käynnistimme kollegani kanssa kaksikielisen piirin, joka kokoontuu vuoden ajan noin kerran kuussa keskustelemaan Woolfin eri teoksista. Ohjelmaan mahtuu romaaneja, esseitä ja päiväkirjoja. Woolf-lukupiiri jatkaa haastavan lukemisen lukupiirien perinnettä: aiemmin olemme kokoontuneet James Joycen ja Marcel Proustin äärelle.

Luku-urakkamme alkoi Woolfin esikoisteoksella Menomatka. Se kertoo sekalaisen joukkion matkasta valtameren yli kuvitteelliseen Santa Mariaan. Keskiössä ovat Ambrosen pariskunta Rodley ja Helen ja Helenin sisarentytär Rachel. Laivaan nousee ja sieltä poistuu satamissa väkeä, myös eräs Mrs Dalloway. Matkan aikana parikymppinen Rachel aikuistuu ja rakastuu.

Menomatka ei ollut minun kirjani, ja voin yhtyä eräässä arvostelussa eteen tulleeseen neuvoon: esikoisesta ei kannata aloittaa Woolfiin tutustumista. Se on puuduttava ja ylipitkä, lisäksi jouduin takeltelemaan suomennoksen kielen kanssa. Onneksi lukupiiriimme tuli kirjavalinnasta huolimatta kivasti väkeä.

Menomatka sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen pitkän merimatkakuvauksensa vuoksi. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan yllättäen kohtaan 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana. Vaikka lukijana tympäännyin, olisin mieluusti mukana tylsistyttävällä merimatkalla. Miten ihanaa olisi, kun olisi vain aavaa ulappaa ja aikaa. Kun virikkeet olisivat minimissä, voisi vain lukea, kirjoittaa, haaveilla, jutella joutavia. 

Savukeidas on kustantanut Woolfin päiväkirjoja viiden niteen verran, ja keväällä toisessa istunnossa lukupiirimme pureutui näistä ensimmäiseen. Jos esikoisteos sai minut epäilemään koko Woolf-projektin mielekkyyttä, päiväkirjaa lukiessani epäilykseni karisivat. Nytpä avasin oven oikeaan aarreaittaan! Noin 400-sivuisessa kirjassa on tarttumapintaa, ja tuhlasin loppuun huomiotarrat, joilla merkkaan kutkuttavia kohtia.

Virginia kuvaa päiväkirjassaan, miten hän ja miehensä Leonard viettävät ajalle ja luokalleen tyypillisesti vilkasta sosiaalista elämää. On lounas- ja teekutsuja, illat kuluvat teatterinäytöksissä ja kinopalatsissa. Kun joskus harvoin koti on vain heidän kahden, eli palvelijatkin ovat viettämässä vapaata, saa pariskunta huoahtaa. Mikä ihana rauha.

Vuosista 1915-1919 kertovan päiväkirjan alussa Lontoon-eloon tuovat vaihtelua jaksot maaseudulla Ashehamin talossa, loppupuolella Virginia hankkii miehensä kanssa Monks Housen, josta sittemmin kehkeytyy Bloomsburyn ryhmän keskeinen tukikohta.

Virginia kirjoittaa ensimmäisiä teoksiaan ja kirja-arvioita lehtiin. Pariskunta käynnistelee Hogarth Press -kustantamoaan ja Virginia selostaa päiväkirjalleen painotöiden kulkua. Myös maailmansota pommeineen pääsee päiväkirjan sivuille, samoin armenialaisten kansanmurha, johon Virginia suhtautuu hämmentävän alentavasti. Yllätyin muutenkin, miten pisteliäs ja ilkeä kuva Virginiasta hahmottuu. Hän ei säästele sanojaan kohtaamistaan ihmisistä "pariskunnan aivot olivat yhteenlaskettuna vain keskikokoisen jäniksen aivojen kokoluokkaa." Suhde Leonardiin on kuitenkin lämmin.

Kevään kolmannen tapaamisen aiheena oli kahteen luentoon perustuva Oma huone, joka aikanaan nosti Woolfin feministisen liikkeen kulttihahmoksi. Kirjan lukemisen aikaan sairastelin ja jouduin jopa jättämään lukupiirin vetämisen työkaverini harteille. Monen viikon hutera ja huimaava olo vaikutti lukukokemukseeni, sain vain vaivoin pidettyä punaisesta langasta kiinni. Mieleen painuivat luentomaisen tekstin ponnekas ja ilkikurinen sävy ja kirjallisen kaanonin kyseenalaistaminen. 

Miesten ja naisten välinen epätasa-arvo kilpistyy Woolfin ajattelussa taloudellisiin kysymyksiin. Jos Shakespearella olisi ollut veljensä tavoin lahjakas sisar, tämä ei olisi voinut toteuttaa lahjojaan, koska häntä ei olisi päästetty kouluun vaan hänet olisi naitettu varhain ja niin edelleen. Woolf tekee perustellen selväksi kantansa siitä, että nainen tarvitsee rahaa ja sen oman huoneen voidakseen harjoittaa taiteellista työtä.

Lukupiiri on nyt kesätauolla, syyskuussa taas jatkamme. Silloin kirjana on Aallot, joka on ilmeisesti Woolfia haastavimmillaan.

Rakkautta historiallisessa Turussa – Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Gummerus 2021. 335 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Jenny Malmström on nuori papinleski 1800-luvun Turussa. Jenny on suurten menetysten jälkeen muuttanut takaisin rovasti-isänsä luo Kaarinan pappilaan ja huolehtii nyt isänsä taloudesta taloudenhoitaja apunaan.

Jenny on aktiivisesti mukana seurapiireissä ja yhdistystoiminnassa. Sivistyskerhon luennolla kuullaan egyptologiasta, rouvainyhdistyksessä järjestetään tempauksia erilaisten hyväntekeväisyyskohteiden tukemiseksi. On rusettiluistelua ja naamiaisia, jotka luonnollisesti ovat oivia kohtaamispaikkoja.

Jenny on ajassaan poikkeuksellinen nainen, sillä hän on sellaisessa asemassa, että voi vaatia ja toimia. Hän on pelkäämätön ja omatoiminen nainen, jota kaihertaa, etteivät naiset voi opiskella yliopistossa ja ovat miehensä holhouksen alaisia. 

Vastinpariksi asettuu Barkerin puuvillatehtaan tehtaanjohtajan poika Fredrik Barker, jonka intressit ovat toisensuuntaiset. Fredrik kuitenkin iskee silmänsä määrätietoiseen Jennyyn, mistä ei ainakaan ole haittaa yhdistyksen asioiden ajamisessa. Kolmanneksi pyöräksi kuvioon tulee Kosti Vanhanen, jonka ajatuksia naisen asemasta Jennyn on vaikea sulattaa.

Vaikutuin Antellin historiallisen miljöön ja entisaikojen tapojen kuvauksesta, ne tuntuivat uskottavilta. Tekstistä paistoi läpi tarkkaan tehty taustatyö, ja tarkoitan hyvällä, luontevalla tavalla. Lukija saa nähdä, minkälaiset olivat olot tuon ajan puuvillatehtaassa, miten joulua vietettiin, miten tärkeää leskenkin oli mennä uudelleen avioon kuten rasittava Loviisa-täti jaksaa muistuttaa. Ja miten tuon ajan kirjaharrastaja luki tietenkin Ibseniä ja Canthia.

Tykästyin kipakkaan Jennyyn, josta toivottavasti löytyy myös uusia puolia kirjasarjan edetessä. Puuvillatehtaan varjossa nimittäin avaa Puuvillatehdas-sarjan – kustantajan tietojen mukaan saamme lukea lisää Jennyn vaiheista 1900-luvun alussa keväällä 2022!

Turkulainen Ann-Christin Antell on ammatiltaan kirjastonhoitaja, mikä sai tarttumaan minulle vähän vieraamman genren edustajaan. Sain huomata, että välillä tekee hyvää hypätä pois omalta mukavuusalueeltaan lukijana. Tosin toistuvat punastelut ja lukuisat kosinnat hieman huvittivat rakkausromaaneihin tottumatonta lukijaa. Viihdyin kuitenkin Antellin tarinan parissa, se sopi kepeäksi kesäpäivän kirjaksi.

Kirjan päähenkilön nimen puolesta tämä postaus olisi voinut ilmestyä eilen, sillä ruotsinkielisessä kalenterissa 21.7. on Jennyn nimipäivä. Päivä oli kuitenkin jo varattu Johanna Venholle, mutta onneksi Antellin kirja sopii muutenkin mainiosti Naistenviikko-haasteeseen.

Helmet 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.

Kadonneiden muistojen jäljillä – Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Like 2021. 190 s.

Alkuteos: Oktoberbarn. Suom. Petri Stenman.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.


Linda Boström Knausgårdin Lokakuun lapsi oli minulle yksi viime kevään odotetuimmista kirjoista. Sain kirjan kustantajalta ja luin sen heti. Kirjan sulatteleminen sitten onkin vienyt useamman kuukauden. Kirja on ahdistava ja rankka, siitä tuli synkkä olo, jossa en halunnut velloa niin kauaa, että olisin saanut bloggauksen valmiiksi.

Naistenviikko sai vihdoin viimeistelemään tämän luonnoksissa maanneen tekstin, sillä kirja on kaikessa kauheudessaan niin taidokas, että se ansaitsee juttunsa. Boström Knausgård kuvaa perheenäidin, aviopuolison ja kirjailijan elämää sairastumisen keskellä niin riipaisevasti, että edelleen kirjan selailu kuristaa kurkkua.

Linda Boström Knausgård on tullut tunnetuksi paitsi kirjailijana, myös norjalaisen kohukirjailija Karl Ove Knausgårdin vaimona. Karl Ove teki vaimostaan romaanihahmon autofiktiivisessä Taisteluni-sarjassaan, ja tämä oman ja läheisten elämän perkaaminen kirjan sivuille on luonnollisesti vaikuttanut koko Knausgårdien perheeseen. Jo aiemmin mielenterveysongelmista kärsinyt Linda joutui psykiatriseen hoitoon useamman kerran 2010-luvulla, ja sittemmin neljän lapsen vanhemmat ovat eronneet.

Lokakuun lapsi on tavallaan Linda Boström Knausgårdin vastine miehensä kirjoituksille. Ote on omaelämäkerrallinen. On lapset ja kirjailijamies, joka jättää kertojan, kertojalla masennusta ja ahdistusta, jotka vaativat sairaalahoitoa.

Masennuksen jähmeä pimeys, sen tyhjyys ja valveilla oleva kuolema, se minua odottaa kun vajoan yhä syvemmälle. Sinne missä ei ole sanoja, ei omaatuntoa, vain jähmeää unta aamulla, keskellä päivää, illalla, ja ahdistus joka sulkee sisäänsä joka solun.

      Joka aamu kun heräät, kauhu kun viimein löydät kaikki osat itsestäsi ja kaikki ajatukset. Olet hereillä. 

Boström Knausgård on kirjoittanut mielen järkkymisestä myös aiemmissa teoksissaan Helioskatastrofi ja Tervetuloa Amerikkaan, mutta niissä on ollut selkeästi fiktiiviset henkilöhahmot Anna ja Ellen. Vaikka kirjailija kai aina kirjoittaa itsensä jollakin tapaa hahmoihinsa, niin nyt hahmoilla on selvemmin yhteys todelliseen maailmaan.

Tulee sairaalajaksoja, joilla kertoja saa sähköhoitoa. On musertavaa lukea kokemuksia siitä, millaista on olla tahdosta riippumattomassa hoidossa. Miten potilaita viedään tehtaaseen saamaan sähköhoitoja, miten lääkärit luottavat hoitoon, joka antaa euforiaa ja välitöntä lievitystä ilman lääkkeitä. Sähköhoidot vaikuttavat muistiin, sitä ei kukaan kiistä, vaikka koko hoitoa voidaan muuten pitää kyseenalaisena.

Muistojen palasista alkaa kuitenkin rakentua elämänhistoria. Minäkertoja käy läpi lapsuudenmuistojaan, suhdettaan näyttelijä-äitiin, varhaisia poikaystäviään, eroon päättynyttä avioliittoaan. Miten kirjoittaminen on aina ollut se, missä hän on tiennyt olevansa hyvä, vaikka hän on aina kantanut mukanaan huonommuudentunnetta. Välillä kertoja osoittaa sanansa suoraan ex-miehelleen.

Boström Knausgård kirjoittaa vimmaisesti, itseään ja lukijaa säästelemättä. Kaiken synkkyyden ja mustan keskellä pilkahtelevat kuitenkin kauneus, elämän hyvät hetket, rakkaus. 

Helmet: 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut.

Äideistä ja tyttäristä – Koko Hubara: Bechi

Kansi: Tuuli Juusela.

Otava 2021. 208 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Koko Hubara tunnetaan Ruskeat tytöt -median perustajana, ja pari vuotta sitten häneltä ilmestyi samanniminen esseekokoelma alaotsikolla tunne-esseitä. Bechi on Hubaran esikoisromaani, jossa äidin ja tyttären suhde sekä eri sukupolvien kokemusmaailmat joutuvat törmäyskurssille.

Kolmikymppisen Bechin opinnot yliopistossa ovat gradua vaille valmiit. Bechin äiti Shoshana on kirjailija ja frankofiili, joka mieluummin asuisi Pariisissa kuin Helsingissä. Äiti on tullut Suomeen 1970-luvulla ja tehnyt pesäeron jemeninjuutalaiseen sukuunsa. Bechi tulkitsee äitinsä Ranska-manian pakokeinoksi jatkuvasta maahanmuuttajan roolista.

Kun Bechi tulee raskaaksi, nousevat omat lapsuusmuistot ja hankaluudet äidin kanssa pintaan. Tytär ja äiti kyllä tapaavat, mutta eivät aina kohtaa. Bechi kutsuu äitinsä tiukkoja rutiineja systeemeiksi, ne ovat omiaan pitämään etäisyyttä yllä. 

Kohtaamattomuus näkyy myös siinä, että tytär ei ole koskaan lukenut äitinsä autofiktiivistä romaania, joka nostatti aikanaan kohun. Kirjan nimi on Shoshana Ayin. kävi täällä – tämän viittauksen lisäksi kirjassa on paljon muitakin linkkejä kirjallisuuteen. Tutkiva lukija kiittää lopusta löytyvää lähdeluetteloa, kirjat vievät kirjojen luo!

Syöminen ja ruoka sekä niihin liittyvät ongelmat ovat paljon läsnä kirjassa. Bechi kärsii raskauspahoinvoinnista, mikä on pakottanut tottumaan oksentamiseen. Äidillä puolestaan on aina ollut ongelmallinen suhde ruokaan, ja hän sairastaa bulimiaa. Bechi kertoo suuren uutisen äidilleen kahvilassa, jossa tyttären tilaama samppanjakorkkileivos herättää äidissä paheksuntaa. Eräs toinen keskeinen kohtaus on Bechin ja hänen ystävänsä tapaaminen pitseriassa. Kirja solahtaakin helposti Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 46. Kirjassa syödään herkkuja.

Pidin erityisesti kirjan rakenteesta, siitä miten Bechin puhekielisten osuuksien rinnalla kuljetetaan katkelmia hänen äitinsä kirjasta.

Hubaran Bechillä osallistun Tuijatan Naistenviikko-lukuhaasteeseen, koska kirjassa pohditaan monipuolisesti naiseutta, naisen roolia ja naisten keskinäisiä suhteita.

Taiteilija edellä aikaansa – Rakel Liehu: Helene

Kansi: Marjaana Virta.

WSOY 2003. 513 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Rakel Liehun taiteilijaromaani Helene: romaani Helene Schjerfbeckistä on nautinnollinen sekoitus faktaa ja fiktiota, täydellisesti hellekelin uppoutuvaan lukemiseen sopiva kirja. Lyyrinen kerronta soljuu tajunnanvirtana, joka puikkelehtii, muistelee ja assosioi. Lukijaa ei yllätä Helenen rakkaus Proustiin, kirjailijan aistivoimaan ja todellisuudentuntoon.  

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka valottavat taiteilijan vaiheita ja ajatuksia eri ikäkausina. Lukija pääsee taideopiskelija-Helenan kanssa kokemaan alkeelliset ja kalseat Pariisin-kämpät, nimen vaihtamisen Heleneksi sekä mesenaatti-Stenmanin painostavat käynnit. Tutuksi tulevat niin oikean värisävyn löytämisen vaikeus, taiteilijaystävien merkitys kuin äidin varjossa elämisen tuska. Ilot, koettelemukset, arki. 

Vammani oli erottava minut toisista.
Olkoon niin. Muut voivat kätkeä heikkoutensa, minä en. 
Mutta onko taide säälimättömämpi kuin elämä, sitä en uskalla ajatella.

Lapsuuden tarkimpia muistoja on onnettomuus, jonka seurauksena Helene ontuu lopun ikäänsä. Onnea tapauksessa oli se, että tyttö löysi piirtämisen sairasvuoteella. Terveys sanelee taiteilijan elämää myöhemminkin. Keuhkosairaus patistaa hänet muuttamaan äitinsä kanssa Hyvinkäälle paremman ilmanalan perässä, pois Helsingin kosteudesta. Elämän päätepiste piirretään sotaevakossa kylpylässä Ruotsin Mariefredissä.

Samalla aukeamalla saatetaan olla useassa ajassa ja paikassa: Mariefred 1944, Hyvinkää 1908, Hyvinkää 1909 ja taas seuraavalla aukeamalla sama juttu. Mukana ovat myös 1800-luvun Helsinki, Firenze ja Pariisi; taiteilijalle merkityksellisiä paikkoja oli lukuisia. 

Aluksi välähdyksin etenevä kerronta tuntui olevan liikaa helteen sumentamalle päälleni, mutta loppua kohden mieleni muuttui. Kronologia olisi ollut tylsä ratkaisu. Nyt sain kieppua ajoissa ja paikoissa, nähdä Helenen eri vaiheiden hahmottuvan rinnakkain.

Kokonaiskuvan rakentumista taiteilijan elämästä helpotti toki se, että Helenen elämänvaiheet olivat minulle melko tuttuja, vaikka en taideharrastaja olekaan. Muutama vuosi sitten vaikutuin Mila Teräksen romaanista Jäljet: Romaani Helene Schjerfbeckistä. Vuonna 2020 ilmestynyt Antti J. Jokisen Helene-elokuva perustuu tähän Liehun kirjaan.

Osallistun tällä bloggauksellani Tuijata-blogin Naistenviikko-haasteeseen, koska Helene oli nainen edellä aikaansa. Nykyään hänet luetaan yhdeksi merkittävimmistä taidemaalareistamme, mutta kirjassa kuvataan, miten hänen töitään ei pitkiin aikoihin kelpuuteta varsinaisiin taidenäyttelyihin – arpajaispalkinnoiksi ne kyllä otetaan. Rahan arvo on toki muuttunut, mutta silti kuulostaa hurjalta, miten Helene saa jossakin vaiheessa tauluistaan muutamia kymmeniä markkoja. Ehtii hän onneksi elinaikanaan nauttia arvostuksestakin.

 

Helmet 2021: 3. Historiallinen romaani.

Väkevä trilogian avaus – Kerstin Ekman: Herran armo

Kansi: Tuija Kuusela.

Tammi 2002. 510 s.
Alkuteos: Vargskinnet – Guds barmhärtighet (1999).
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Tänään vietetään Kerstinin nimipäivää suomenruotsalaisen kalenterin mukaan, joten osallistun tällä Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian avausosalla Tuijan Naistenviikko-haasteeseen. Kirja sopii teemaviikkoon paitsi kirjailijan nimen vuoksi, myös siksi, että se käsittelee naisen asemaa 1900-luvun alun Ruotsissa.

Eletään kevättalvea vuonna 1916, kun kätilö Hillevi Klarin matkustaa Uppsalasta uuteen asemapaikkaansa Svartvattnetiin, joka on pieni kylä Jämtlannissa, Pohjois-Ruotsissa. Samassa kylässä pappina työskentelee Hillevin rakastettu – ja juuri miehen vuoksi hän oikeastaan tänne tiettömille tuntureille lähtikin.

Hillevin ja papin suhde päättyy heti alkuunsa, mutta Hillevi päättää jäädä. Kätilön työ kylässä on raskasta. Hillevi joutuu todistamaan hurjaa köyhyyttä ja hyväksymään sen, että hänen ja kyläläisten välissä on muuri. Etelän tulokas tarkkoine hygieniasääntöineen on paikallisten silmissä kummajainen.

Käänteentekevää on lapsenpäästö mökissä, jossa synnyttäjä on hyvin nuori tyttö. Mökki on täynnä hinteliä lapsia ja hiljaisuutta. Alkeellisista oloista huolimatta Hillevi saa lapsen pelastettua, mutta sen jälkeen kaikki ei menekään suunnitellusti. Mökin tapahtumista vaietaan jälkikäteen.

He vaikenisivat, vaikenisivat, vaikenisivat.
     Heidän vaikenemisensa oli pahaa. Kuin musta vesi jään alla.

Hillevi ei koskaan unohda tapahtunutta, vaikka kätilön työt jäävät, kun hänestä tulee kauppiaan rouva. Hillevi nai kauppamies Trond Halvorsenin, joka antoi Hilleville sudentaljan jo silloin, kun kyyditsi kätilöä ensi kertaa kylälle. Trondin ja Hillevin perheessä on sijaa myös kasvattilapselle, Kristenille.

Lukija tutustuu myös Elikseen, joka oli läsnä tuona merkillisenä yönä teiniäidin synnyttäessä pimeässä mökissä. Kylästä pakomatkalle tapahtumien vuoksi lähtevä nuorimies on haavoittuvassa asemassa, kun etsii toimeentuloa ja suojaa. Eliksen vaiheisiin mahtuu monenlaisia vastoinkäymisiä, mutta lopulta mies päätyy viettämään taiteilijaelämää Berliiniin. Vaikka Svartvattnet on jäänyt taa jo kauan sitten, ei köyhyys, se sierettynyt, vetoisa, nuhruinen olotila, ole täysin menneisyyttä Saksassakaan.

Ekman kuljettaa tarinaa eri näkökulmien kautta ja kuvaa elävästi, miten kyläyhteisö hylkii koulutettua naista. Hillevi kuitenkin ottaa paikkansa, asettuu ja sopeutuu elämään, jossa vuodenajat ja luonto määräävät elämän tahdin. Ongelmatonta elo ei ole, ja myös kauppiaan rouvana, kuten aikoinaan kätilönä, Hillevi joutuu ajoittain kyläläisten silmätikuksi.

Köyhyys kuristaa kurkkua ja talviset rekimatkat saavat ihon kananlihalle. Ekmanin aistivoimainen kerronta lumoaa, vaikka välillä tuskailin sivujuonien kanssa. Sudentalja-trilogia jatkuu osilla Viimeinen uitto ja Raaputusarvat, jotka aion ehdottomasti lukea, sillä haluan nähdä, miten Hillevin ja muiden kyläläisten tarinat jatkuvat. 

Helmet-lukuhaaste 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen.

Eräästä murhasta ja sen seurauksista – Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Kustantamo S&S 2020. 415 s.

Alkuteokset: Jane – a murder (2005) & The Red Parts (2007).

Suom. Kaijamari Sivill.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Kirjailija Maggie Nelsonin täti Jane Mixer murhattiin vuonna 1969, kun tämä oli 23-vuotias. Samoihin aikoihin murhattiin useita muitakin nuoria naisia, ja tapauksista käytettiin yhteisnimitystä Michiganin murhat. Murhien sarjasta tuomittiin John Collins -niminen mies, mutta Nelsonin tädin tapaus jäi auki. Nelson oli tuolloin 4-vuotias.

Tädin väkivaltainen ja ratkaisematta jäänyt kohtalo on varjostanut Nelsonin elämää aina. Lopulta hän alkoi työstää tädistä kirjaa, ja pitkän taustatyön tuloksena syntyi Jane. 

Tädin nimeä kantavassa runokokoelmassa Nelson yhdistelee tädin päiväkirjamerkintöjä ja muita kirjallisia lähteitä omiin runoihinsa. Hahmottuu Nelsonin versio tädin vaiheista ennen tragediaa. Oikeustieteen opiskelijan päiväkirjakatkelmat kertovat haaveista, ihastumisista, tulevaisuudensuunnitelmista. Elämänilo pirskahtelee, ja maailma on avoinna ja täynnä mahdollisuuksia. Sitten Jane löytää ilmoitustaululta kyyti-ilmoituksen ja koittaa kohtalokas automatka, jonka seurauksena Janesta tulee uhri numero kolme.

Kun Janen kirjoittaminen oli loppusuoralla, Nelson sai kuulla, että tädin murhatapaus avataan uudelleen. Oli löytynyt uusia dna-todisteita. Löydökset tarkoittivat uutta miestä syytetyn penkillä, piinaavaa oikeudenkäyntiä ja paluuta yli 30 vuoden takaisiin tapahtumiin.

Oikeudenkäyntikokemuksista syntyi niin ikään kirja, Punaiset osat. Alkujaan muutaman vuoden välein ilmestyneet kirjat on nyt suomennettu teosparina, mikä on varsin toimiva ratkaisu, sillä kirjat tukevat ja täydentävät toisiaan.

Punaiset osat on esseenomainen raportti siitä, miten väkivaltarikos ja oikeudenkäynti vaikuttavat uhrin läheisiin. Rikoksen ja väkivallan uhka on aina väijynyt perheen naisten yllä, pelko on periytynyt. He ovat eläneet vuosikymmeniä rikoksen seurausten kanssa, ja lopulta perhe joutuu vielä kestämään piinaavan oikeudenkäynnin. Amerikkalainen oikeudenkäyntiprosessi valamiehistöineen ja livelähetyksineen on suomalaisillekin tuttu televisio-ohjelmien ja elokuvien kautta. Nelson näyttää, miltä se tuntuu omaisen näkökulmasta.

Halusin ajoittaa bloggauksen tästä aiemmin kesällä lukemastani Nelsonin uutuussuomennoksesta näin naistenviikolle, koska teospari valottaa oivallisesti (amerikkalaista) väkivaltakulttuuria, jonka keskiössä on naisuhri. Kun sarjamurhaaja on kauniiden, nuorten naisten perässä, media saa materiaalia näyttäviin juttuihin. Uhreja repostellaan ensin mediassa, sitten oikeudenkäynneissä, jotka niin ikään ovat median tarkasti raportoimia. Väkivallan uhka ja pelko ovat osa naisten elämää, kun rikoksen uhriksi joutumiseksi riittää sukupuoli.

Helmet 2020-lukuhaasteessa sijoitan Janen kohtaan 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani, Punaisille osille ei haasteessani ole enää sopivaa kohtaa vapaana.

Muotimaailman hohto ja synkkyys – Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän

Kansi: République Studio. Kannen kuva: Paul Rousteau.

Otava 2020. 317 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Hyvää naistenviikkoa! Tänään alkavalla teemaviikolla monissa kirjablogeissa ilmestyy juttuja naisiin jollakin tapaa linkittyvistä teoksista, kiitos Tuijata-blogin Tuijan käynnistämän, jo perinteeksi muodostuneen Naistenviikko-haasteen. Avaan naistenviikon haastekirjojen esittelyn omalta osaltani Pihla Hintikan Pariisiin ja muotimaailmaan sijoittuvalla esikoisromaanilla Hetken Pariisi on meidän.

Kirja istuu teemaviikkoon, sillä se käsittelee kolmen eri-ikäisen naisen elämää Pariisissa, heidän asemaansa työmarkkinoilla ja sosiaalisessa verkostossa. Kolmen näkökulmahenkilön tarinoita kerrotaan vuoroluvuissa. Muoti- ja taidemaailmaa hieman eri kulmista katsovien naisten tarinat lähenevät toisiaan pikkuhiljaa, kun niihin ilmestyy aina vain lisää yhdistäviä tekijöitä. Pariisi on suuri, mutta muotialalla piirit ovat kuitenkin melko pienet.

Alma on Pariisissa uraansa aloitteleva suomalainen parikymppinen malli. Hailuodosta kotoisin oleva nuori nainen edustaa pohjoista vaaleutta, josta tulee hänen valttikorttinsa. Ines taas on kolmikymppinen juorulehden toimittaja, joka alkaa kipeän eron jälkeen kiinnostua feministisen liikkeen toiminnasta.  Elena puolestaan on pariisitar, joka pyörittää menestyvää taidegalleriaa. Kotona huolta aiheuttaa sairas mies, ja samalla nelikymppisen naisen biologinen kello tikittää yhä vaativammin. 

Pariisilaisen elämäntyylin kuvaukset ovat tunnistettavan oloisia, vaikka oma Pariisi-kokemukseni rajoittuu yhteen visiittiin:

Huolitellun näköiset pariisittaret ja eksyneen oloiset turistit etsivät istumapaikkoja rue de Bretagnen lukuisilta lämmitetyiltä terasseilta. Suurin osa oli pukeutunut mustaan, joka toinen poltti tupakkaa, ja joka kolmas joi viiniä. Vaatemerkkien pahviset kassit roikkuivat käsivarsilla ja nököttivät maassa rottinkituolien välissä. Vaihdettiin poskisuudelmia.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää pintaliitoa ja glamouria – kauneuden ympärillä pyörivän alan kääntöpuoli on synkkä ja raadollinen. Tähtihetki ja suosio voivat jäädä lyhyiksi, ja aina joku haluaa menestyjän nosteesta oman osansa. Muodin sykkeen rinnalla naisten tarinoissa on paljon yleismaailmallista ihmissuhteista, omista rajoista ja itsensä kunnioittamisesta.

Toimittajana ja mallina työskennellyt Pihla Hintikka on varmasti nivonut kaikkiin naisiin jotakin itsestään ja omista kokemuksistaan, mutta omaelämäkerrallinen tämä esikoinen ei kuulemma ole. Esikoiselle tyypilliseen tapaan kirjaan on kyllä ladattu aiheita useammankin romaanin verran: muotiala, seksuaalinen häirintä, terrori-isku, huumekauppa, turvapaikanhakijat, seksibisnes. Kolmen naisen tarinaan nämä saadaan toki ujutettua luontevasti, mutta kenties vähemmänkin olisi riittänyt. 

Hintikan kirja kiinnitti huomioni ensiksi miljöönsä vuoksi: onhan Pariisi aina kiehtova! Muotimaailma taas on minulle vieras, joten hieman epäilin, miten kirja minua vie. Sain yllättyä positiivisesti, sillä Hetken Pariisi on meidän on vetävää luettavaa myös muotia muutoin karttavalle lukijalle. Kiinnostuin kaikkien kolmen naisen tarinoista ja vakuutuin Hintikan lahjoista kirjoittajana. 

Helmet-lukuhaaste 2020: 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha

Kansi: Perttu Lämsä.

Like 2015. 216 s.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvioni: 4½/5.


Hyvää naistenviikkoa! Jälleen juhlitaan seitsemän päivän ajan naispuolisia nimipäiväsankareita, ja samalla on Blogistaniassa perinteeksi muodostuneen Tuijata-blogin Naistenviikko-lukuhaasteen aika. Haasteen raamit ovat väljät: viikon aikana voi lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta tai kirjoittaa omia havaintojaan naiskuvista. Osallistua voi myös lukemalla kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväsankaritar – tai lukemalla kirjan, jonka henkilöhahmoista jollakulla on nimipäivä. Tulokulmansa saa valita mielensä mukaan.

Lähestyn haastetta niin, että valitsin luettavan ja blogattavan kirjan kirjailijan nimen perusteella. Näin Riikan nimipäivänä nostan esille Riikka Ala-Harjan seitsemännen romaanin Kevyt liha. Aiemmin olen lukenut Ala-Harjalta useita teoksia; niistä blogiin asti ovat päätyneet Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt Maihinnousu ja novellikokoelma Reikä.

Kevyen lihan päähenkilönä on eronnut, vähän yli nelikymppinen Saara, joka asuu kahdestaan poikansa Martin kanssa. Ouluun on jäänyt entinen elämä ja ex-mies, nyt Saara työskentelee valosuunnittelijana helsinkiläisessä teatterissa. Eräänä päivänä Saara törmää nuoruudenrakastettuunsa kaupungilla, ja he alkavat tapailla. Neljännesvuosisata on muuttanut heitä molempia, mutta paljon on tuttua.

Minäkertoja-Saara pohtii paljon sitä, miten hän ei koe sopivansa perinteiseen naisen muottiin. Hän ei ole nainen, joka haluaa istua miehen sylissä, vaan mieluiten hän seisoo miehen rinnalla, vahvana omilla jaloillaan. Nuo jalat ovatkin spinningin ja kuntosalin vahvistamat. Saara ei ymmärrä, mikseivät kaikki vain voisi olla rinnakkain, samalla viivalla. Miksi pidetään yllä vastakkainasetteluja: miksei vaikkapa puhuta vastakkaisen sukupuolen sijaan rinnakkaisesta sukupuolesta?

Saara on vasta eron jälkeen oppinut esittämään asiansa vakaasti, takeltelematta, kuuluvasti. Sellaiseen rooliin häntä ei kasvatettu, mutta enää hän ei jaksa sitä, että naisten piipitys jää miesten jyrähdysten jalkoihin. Saaran identiteetti heijastuu myös kieleen: hän kokee lyhyet lauseet omakseen eikä pidä sivulauseista, toisin kuin ajattelee naisten useimmin tekevän.

Kuten jo kirjan nimi Kevyt liha vihjaa, ruumiillisuus on tarinassa vahvasti mukana. Minäkertoja paitsi muokkaa lihaansa kuntosalilla, myös raportoi vessassa käynnit, rakastelut ja syömiset, eikä häpeile kertoa sheivaamisesta tai sooloseksistä. Saara kipuilee perhekuvioiden ja halujen keskellä ja ajautuu pohtimaan, miten miehen ja naisen haluja on tapana käsitellä eri tavoin. Miehen seikkailut maksullisten naisten kanssa voidaan puida jo suhteen alkuaikoina, mutta naisen halujen tyydyttäminen maksullisen seuralaisen kanssa on vielä jonkinasteinen tabu.

Kehollisuus on vahva teema myös näytelmässä, jota päähenkilö työstää muun teatteriporukan kanssa. Päästäkseen sisään näytelmän maailmaan Saara perehtyy Michelangelon Daavid-patsaaseen sellaisella intensiteetillä, että miesystävä on kateellinen.

Työssään aina kulisseihin jäävä Saara on kateellinen näyttelijöille ja kaipaa itsekin näyttämölle parrasvaloihin, valojen kohteeksi.

Minun ruumiini näyttäisi minulta, mutta olisin joku muu.
Näytellessä tekisin mitä vain, saisin olla kuka vain, voisin olla mies tai nainen.
Voisin piilottaa sukupuoleni.
Voisin olla erilainen kuin olen ja sitten kuitenkin samanlainen. 

Kevyt liha sopii Naistenviikon lukemistoon kirjailijan ja päähenkilön etunimien vuoksi, mutta myös siksi, että se käsittelee purevasti naisen asemaa nyky-yhteiskunnassa. Sukupuolten tasa-arvoon, valta-asemiin ja stereotypioihin liittyvät kysymykset ovat vahvasti läsnä. Teemat heijastuvat kirjan kaikille tasoille: juoneen, henkilöhahmoihin, kieleen. Miljöönäkin on pitkälti miesohjaajien valtakuntana tunnettu teatterimaailma.

Ala-Harjan pelkistetty kerronta on minulle tuttua jo useamman teoksen ajalta, mutta tähän tarinaan se sopii vielä aiempia luontevammin.

Helmet-lukuhaasteessa saan kirjan sopimaan kohtaan 31. Kirjassa kuljetaan metrolla, sillä Saara ja miesystävä matkustavat metrolla uudenvuoden juhliin. He ajavat läntisimmälle pysäkille, mikä kirjan ilmestymisaikaan oli vielä Helsingin puolella.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Kansi: Anna Lehtonen.

Otava 2016. 358 s.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Hyvää naistenviikkoa ja onnea kaikki Riikat! Tänään alkaa naistenviikko ja sen myötä Tuijata-blogin Tuijan vuosittainen Naistenviikko-haaste. Haaste kannustaa kirjabloggareita lukemaan ja kirjoittamaan naisnäkökulmasta, ja yksi tapa osallistua on blogata nimipäiväänsä viettävän kirjailijan teoksesta.

Haaste antoi minulle kimmokkeen tarttua Riikka Pulkkisen pari vuotta sitten julkaistuun romaaniin Paras mahdollinen maailma. Kirjailijan kaksi ensimmäistä romaania Raja ja Totta luin ennen blogiaikaa, ja ne saivat minut fanittamaan Pulkkista. Vuonna 2012 Pulkkisen Vieras oli mielestäni vuoden paras kotimainen romaani ja kepeämpi Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän viihdytti äänikirjana pari vuotta myöhemmin. Jokin tässä uusimmassa romaanissa kuitenkin harasi vastaan heti kirjan alkusivuilla, kun aloitin sen ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä. Uusi yritys oli hieman onnekkaampi.

Päähenkilö Aurelia on Teatterikorkeakoulun kasvatti, joka saa kiinnityksen uutuusnäytelmän keskeiseen rooliin. Kuuluisan ohjaajan näytelmän on tarkoitus käsitellä elämää jo hajonneessa DDR:ssä ja Berliinin historian käännekohtaa, muurin murtumista. Näytelmä ei tahdo valmistua, ja Aurora joutuu harjoituksissa koville toteuttaessaan ohjaajan kokeiluja. Aurelia ei halua vastata äitinsä puheluihin, vaan keskittyy täysillä näytelmän työstämiseen. Isä on juuri saanut sairaskohtauksen, jota ennen hän yritti kertoa jotakin tärkeää tyttärelleen.

Aurora on sattumoisin syntynyt samana päivänä, kun muuri murtui, ja Berliinillä on keskeinen osa nuoren naisen henkilökohtaisessa historiassa muutenkin. Samaan tahtiin näytelmän mahdottomuuden kanssa alkavat paljastua Auroran menneisyyden salat. Mitä tapahtui Berliinissä parikymmentä vuotta sitten? Mitä Aurora ei muista?

Pulkkinen on ladannut kirjaan niin paljon kaikkea, että se tuntuu ylipursuavalta. Vielä kun kieli on kirjailijalle ominaiseen tapaan tarkkaan hiottua, niin happi loppuu kesken lukiessa. Auroran perheen tarina on mielenkiintoinen ja vetävä, varsinkin historiallisen Berliinin kuvaukset luin uppoutuen. Mutta mutta. Tarinan uskottavuus kärsii sattumista ja sattumuksista. Vielä jaksoin sulattaa Auroran symbolisen syntymäpäivän, mutta minulle oli hieman liikaa esimerkiksi se, miten perhettä varjostavaan salaisuuteen on suhtauduttu.

Pulkkisen seuraava romaani Lasten planeetta ilmestyy syyskuussa. Se kertoo kustantajan mukaan perheen hajoamisesta, rakkaudesta ja maailmasta ‒ eivät pieniä ja yhdentekeviä seuraavankaan romaanin teemat. Toivottavasti siinä on muistettu antaa lukijalle enemmän tilaa hengittää.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.