Hätä yhdistää perhettä – Édouard Louis: Monique pakenee

 Kansi: Perttu Lämsä.

Édouard Louis’lle ominaisesti jälleen ollaan omaelämäkerrallisen äärellä. Nyt äiti on hädässä: miesystävä ryyppää ja rellestää. Pariisin-asunnosta on päästävä pois. Äiti soittaa kirjailijapojalleen Édouardille, joka on juuri ulkomailla työmatkalla.

Poika organisoi äitinsä pakoa nykyaikaisesti etäyhteyden päästä. Miten paossa käy? Luiskahtaako äiti takaisin?

Napakkaan teokseen mahtuu myös lukijaa puhutteleva taso:

Kun luette tätä tarinaa, teidän tulee pohtia myös: Miksi toiset pakenevat, kun taas toisten ei tarvitse paeta?
Miksi toisten pitää aina juosta, kun taas toiset saavat nukkua?
Miksi toisten pitää aina taistella, kun taas toiset saavat nautiskella?
Teidän tulee pohtia myös:
Montako pettymystä tulee kutakin pakoa kohden?
Montako elämää uhrataan kutakin pelastettua elämää kohden?
Sillä pakeneminen on painolasti
sillä pakeneminen on painolasti
ja paljon myöhemmin
kenties
siitä syntyy jotakin hienoa.

Äidin pako muuttaa perheen dynamiikkaa, jota on hiertänyt Édouardin esikoiskirja. Siis se, jossa hän käsitteli lapsuuttaan ja perheensä elämää. Se, jonka käynnistämällä uralla ja jonka tuloilla hän pystyy nyt kuittaamaan äitinsä kuluja.

Olen lukenut kaikki ranskalaisen Louis’n suomennetut teokset aina esikoisesta eli Ei enää Eddystä lähtien. (Ai niin, Väkivallan historia jäi kesken, koska siitä tuli liian paha olo.) Louis’n pienoisromaanit jättävät lukijaan kokoaan suuremman jäljen. Vielä yksikään ei ole iskenyt kuin esikoinen Eddy, mutta Monique pakenee jää vain tuuman päähän.


Édouard Louis: Monique pakenee. Tammi 2025. 99 s. Alkuteos: Monique s’évade (2024). Suom. Lotta Toivanen. Kirjastolaina.

Helmet 2025: 19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla.

Kun elämä siirtyy Espanjaan – Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat

Kansi: Kirsikka Mänty.

Vein Chris Stewartin Andalusialaiset sitruunat samaan maailmankolkkaan, josta kirjan viitisen vuotta sitten ostin ja johon sen tapahtumat sijoittuvat. 🇪🇸 🍋

Edellisellä ulkomaanmatkallani tammikuussa 2020 tieni vei muun muassa pieneen kirjadivariin Aurinkorannikolla. Siellä oli kapoinen suomenkielisten kirjojen osasto, tai oikeastaan hylly, mistä Stewartin kirjan löysin. Kävelin rannalle ja aloin lukea.

Nyt kun keräsin kotihyllystä luettavaa marraskuiselle Espanjan-matkalleni, katseeni pysähtyi Stewartin kohdalle. Minkälaista olisi lukea sama kirja uudelleen lähes samassa ympäristössä?

Kirja kertoo siitä, miten englantilainen Chris Stewart ostaa Andalusian vuoristosta El Valero -nimisen tilan ja muuttaa sinne Ana-vaimonsa kanssa. He viljelevät maata, hankkivat kotieläimiä, syntyy tytär.

Olosuhteet ovat alkeelliset, talolle on vaikea kulkea eikä paikalliseen yhteisöön osaksi pääseminen käy silmänräpäyksessä. Mutta kun ystävyys viriää, apukäsiä on aina saatavilla.

Tällä lukukerralla kirja tulee lähemmäs. Tunnistan vaikeakulkuisen vuoristomaiseman, loputtomilta tuntuvat oliivilehdot, puista putoilevat granaattiomenat. Ihmeköynnökset ja pelargoniat.

Ensimmäisellä kerralla luin kirjaa kuin toisen maailman kuvausta, sillä vaikka olin Andalusiassa, todistin aivan toisenlaista miljöötä. Luulin, että vuosikymmenet olivat muuttaneet asioita, mutta avain olikin sijaintini. Kyse on kymmenistä kilometreistä, mutta ero on valtava. Nyt en asunut kaakeloidussa turistikaupungissa, vaan vuorilla, missä vuohet pysäyttävät liikenteen, sitruksia kasvaa joka pihalla ja oman espanjan taitoni alkeellisuus saa kaipaamaan kielikurssille.

Kirja avaa Stewartin muistelmatrilogian, jonka kahta muuta osaa ei ole suomennettu. Ajattelin jatkaa Stewartin leikkisän kerronnan parissa englanniksi, joka onneksi taittuu espanjaa paremmin.

Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat. Alkuteos: Driving over Lemons. Suom. Leena Nivala. WSOY 2000. 233 s. Ostin käytettynä.

Taiteella ja rakkaudella väkivaltaa vastaan – Salman Rushdie: Veitsi

27 sekuntia voi muuttaa elämän, päättää elämän. Niin kauan kesti veitsihyökkäys, jonka kohteeksi kirjailija Salman Rushdie joutui elokuussa 2022 New Yorkin osavaltiossa sijaitsevassa Chautauquassa.

Rushdie oli elänyt uhan alla kauan. 1989 Iranin uskonnollinen johtaja langetti hänelle fatwan ja lupasi rahaa murhasta. Syynä oli romaani Saatanalliset säkeet ja sen islaminvastainen tulkinta. Kirjailija eli vuosia piileskellen Englannissa, mutta ei ollut enää vuosituhannen vaihteen ja Yhdysvaltoihin muuton jälkeen kulkenut varjoissa.

Kaikki meni hyvin, kunnes koitti elokuu 2022 ja julkinen esiintyminen. Hyökkääjä ehti silpoa Rushdien kasvoja ja ruhjoa muutakin vartaloa.

Veitsessä Rushdie kuvaa iskua ja elämäänsä toipilaana. Kehoa tutkitaan, piikitetään ja tyhjennetään. Hengitysputken poisto tuntuu siltä kuin vyötiäisen häntää kiskottaisiin kurkusta.

Tunteet vaihtelevat uupumuksesta hämmästykseen ja tokkuraisuuteen. Vihaa hän ei muista tunteneensa. Suurta kiitollisuutta ja syvää rakkautta huokuvat kirjailijan kuvaukset vaimostaan Elizasta, joka rientää miehensä vierelle tapahtuneen jälkeen.

Kirjassa Rushdie kutsuu hyökkääjää A:ksi, ja kirjailija käy hänen kanssaan kuvitteellisia keskusteluja. Hän ei anna A:lle anteeksi, koska ei halua antaa tälle mitään.

Pöyristyttävää on lukea, että A ei edes ole lukenut Saatanallisia säkeitä paria sivua enempää, vaan oli innoittunut iskuun nettivideoista.

Veitsi ei pelkisty kuntoutusraportiksi, vaan kirjallaan Rushdie käy väkivaltaa vastaan taiteen keinoin. Hänen sanansa ovat veitsenteräviä.

     Taide ei ole ylellisyyttä. Se on ihmisyytemme ytimessä, eikä se vaadi mitään erityistä suojelua, vain oikeuden olla olemassa.
     Se ottaa vastaan vastaväitteet, kritiikin, jopa kieltämisen. Väkivaltaa se ei hyväksy.

Rushdie aikoo jatkaa rakkauden täyteistä elämäänsä, kirjoittaakin, toinen silmä sokeutuneena ja toinen käsi vammautuneena.

76-vuotiaalla Rushdiella on seuraavankin romaanin aihio jo mielessään, mutta sitä ennen hänen oli pakko kirjoittaa pois alta Veitsi eli kaikki mikä hyökkäykseen liittyy.

Kiinnostavien kirjojen listani paisui Veistä lukiessani. Nobelisti Naquib Mahfouz, Martin Amis…Ja onhan noita Paul Austereitakin vielä lukematta, tuorein suomennos ilmestyi juuri. Rushdien Saatanalliset säkeet ja Keskiyön lapset löytyvät omasta hyllystä, ehkä kesällä olisi ainakin toisen vuoro? Piilossa eletyistä vuosistaan Rushdie raportoi muistelmassaa Joseph Anton, joka sekin houkuttaisi kovasti.

Ja ensi syksynä ilmestyy Rushdien Voiton kaupunki, jonka kirjailija sai valmiiksi juuri ennen hyökkäystä. Luettava ei siis lopu!

Helmet 2024: 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja.

Salman Rushdie: Veitsi: Mietteitä murhayrityksen jälkeen. Alkuteos Knife: Meditations After an Attempted Murder. 266 s. WSOY 2024. Suom. Maria Lyytinen.

Elämän iltapäivässä – Hanna Brotherus: Henkeni edestä

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2022. 283 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuosi sitten Hanna Brotheruksen esikoisteos Ainoa kotini vangitsi minut äärelleen rehellisyydellään ja samastuttavuudellaan. Sama konstailematon tyyli on tässä toisinkoisessa, joka edeltäjänsä tavoin pohtii kehollisuutta, naiseutta ja perhesuhteita. Nyt mukana ovat myös vahvat luopumisen ja kuolemisen teemat.

Minäkertoja on esikoisesta tuttuun tapaan kirjailijan kaltainen, keski-ikäinen nainen, jonka neljä lasta ovat aikuistuneet ja jolla on työ tanssijana ja koreografina. Esikoiskirja on tehnyt naisesta myös kirjailijan ja kirjoittamalla maailmaa hahmottavan ihmisen:

Määrätietoinen kirjoittaminen on muuttanut arkisessa olemisessani asioita paljon. Merkitsen elämää muistiin, jolloin ohikiitävistä hetkistä jää jälki, joista parhaimmillaan pilkistää merkitys. Rajaan mielessäni yksityisyyttäni ja etsin elämäni käsikirjoituksen kadonneita viimeisiä lukuja. – – Kirjoittaminen vie minut toisinaan tilaan, jossa seison upottavan suon keskellä uskaltamatta edetä. Tiedä, etten pääse perääntymään. 

Kirjoittamisen vastuksista ja vapauttavasta voimasta oli antoisa lukea, kun itsekin kirjoitan. Toisen samastumisen paikan löysin Eeva Kilvestä: päähenkilölle Naisen päiväkirja on merkityksellinen, minulle kirja oli kesän tärkeimpiä lukukokemuksia.

Brotheruksen kirjassa kirjoittaminen kietoutuu tanssiin. Molemmat ovat päähenkilölle sisäisen tekemistä näkyväksi. Kirjoittaminen pakottaa pysähtymään, tanssi taas liikkeelle. Pysähtymistä todella tarvitaan, sillä nainen on aina tehnyt kaikkea vimmalla, suorittamisen maku suussa. Lastenhoidosssa hän pyrki täydelliseen läsnäoloon, lasten harrastukset olivat koko perheen projekti. Omaan työhönsä hän on niin ikään suhtautunut aina intohimolla. Edelleen hän on armoton itselleen ja liikkuu, vaikka ei jaksaisi. Itseään kohtaan on vaikea tuntea samaa armollisuutta kuin ystäviään.

Nyt on tullut paitsi pysähtymisen aika, myös luopumisen aika. Nainen joutuu jättämään hyvästit sukumökille, joka menee myyntin. Jäähyväisreissu tarjoaa tilaa käydä läpi lapsuuden muistoja ja tavaroita. 

Keski-ikäisenä tanssijana nainen joutuu luopumaan myös vetreästä kehostaan. Se kuivuu eikä enää jaksa ja pysty kaikkeen samaan kuin nuorempana. Vaikka nainen suree kehonsa muutosta, keho kantaa myös arvokkaita muistoja menneestä. Ei vähiten raskauksista, synnytyksistä, äidillisestä huolenpidosta, sillä nainen kokee roolinsa suurperheen äitinä tärkeimmäkseen. Keholliseen luopumiseen linkittyy tietyllä tavalla lapsista luopuminen. Mikä on äidin merkitys, kun lapset ovat itsenäistyneet? Äidin suojeluvaisto ei lakkaa olemasta, vaikka lapset aikuistuvat, mutta suhde muuttuu. 

Kuuntelin ja luin kirjaa vuorovedoin. Omakohtainen teksti tulee entistä lähemmäs kirjailijan lukemana äänikirjana. Viihdyin Brotheruksen pohdintojen äärellä, sillä löysin niistä jälleen tunnistettavaa, lohtuakin. Vääjämättä minuakin lähestyvä keski-ikä on ehkä luopumista ja omien elämänvalintojen luonteva tarkastelukohta, mutta se ei tarkoita, että kaikki olisi ohi, vaan eteen tulee uusia kohtaamisia, oivalluksia, tapoja olla maailmassa. 

Terävästi ajassa kiinni – Claes Andersson: Aamu meren rannalla: sisäänhengitys, uloshengitys

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2015. 78 s. 
Alkuteos: En morgon vid havet. 

Suom. Jyrki Kiiskinen. 
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Runon ja suven päivän iltaan tuon ajatuksia Claes Anderssonin runokokoelmasta Aamu meren rannalla.

Yhtenä aamuna meren rannassa aurinko paistaa, tuulee

linnut ääntelevät ja niiden siivet iskevät ilmaa,

ja ymmärrän miten kaunis maailma on

Kirja sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen, vaikka meri ei kovin monessa runossa esiinnykään. Enemmän kokoelmassa on kyse omaelämäkerrallisuudesta ja nykyelon kommentoinnista.

Viime vuonna luin Anderssonilta omaelämäkerrallisen Oton elämä -trilogian (postaukset täällä ja täällä), jonka ansioista tunnistan runojen omakohtaisuuden. Tuttuja ovat jazz ja jalkapallo, menneisyys poliitikkona ja psykiatrina, lapset ja lapsenlapset. Rakkaus viiniin, hyvään ruokaan.

Jo iäkäs mies tekee tiliä elämästään, tunnustaa pettämisensä ja sijoittaa itsensä sukupolvien ketjuun. Runon puhuja kantaa aina vain isänsä kokemaa sotaa itsessään.

Vuonna 2015 ilmestyneen kokoelman aikaan huolettavat Itä-Ukrainan kriisi, joka tuhoaa Ukrainan, ja Ebola: "Sotia tulee ja menee niin kuin matalapaineita tai epidemioita". Monin paikoin teksti on pelottavan ajankohtaista. Vuonna 2019 kuollut runoilija ei joutunut näkemään, mihin maailma 2020-luvulla menee.

Surujen ja sotien maailmassa elämä voi olla yltäkylläistä, ilo asua monessa paikassa. Onnea ei kuitenkaan toisi keinotekoinen hyväntuulisuus tai ikuinen kesä. Usein Anderssonia pohdituttaa itsekäs ihminen. Tähänkin kirjaan tietäväiset edelliset lainaajat ovat tehneet korjauksia, arempi lyijykynällä, uhmakas mustekynällä.

Lempijaksokseni hahmottuu tajunnanvirtana etenevä Sisäänhengitys, uloshengitys. Monisivuinen runoelma yhdistelee vakavaa ja iloittelevaa sekä rinnastaa arkisen ja maailmanpolitiikan. Siinä tiivistyvät Anderssonin terävä ajattelu ja sanataituruus.

Helmet 2022: 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa.

Klassikkohaaste #14 – Mika Waltari: Neljä päivänlaskua

Kansi: Martti Ruokonen.

1. p. WSOY 1949, luin e-kirjapainoksen vuodelta 2021. 194 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Sopiva klassikkohaastekirja löytyi tällä kertaa BookBeatista. Selailin klassikot-kategoriaa ja siellä kirjojen kuvauksia. Pysähdyin vieraamman kohdalle. "Omaelämäkerrallinen fantasia päänsisäisestä huminasta." Neljä päivänlaskua: romaani romaanista oli myyty tälle lukijalle.

Tämä vuonna 1949 ilmestynyt romaani sijoittuu tuotteliaan Waltarin tuotannon puoliväliin. Se kertoo miehestä, joka jättää naulakauppiaan ammattinsa ja omistautuu kirjoitustyölle. Kertoja-päähenkilö on kirjailija Waltarin kaltainen, mutta kirjassa fakta ja fiktio sekoittuvat niin iloittelevalla otteella, ettei todenmukaisuuksiin kannata takertua. 

Miehellä on oikukas sydän, jonka vaimo on laittanut turvaan liinavaatelaatikkoon. Jälleen kun sydän palautetaan miehen rintaan, tämä hukkaa sen taulunostoreissulla "ystävän" luo. Mies käy tämän ystävän eli kaunissilmäisen naisen kanssa kirjeenvaihtoa unohtuneesta sydämestä. Mies myös analysoi sivusuhdettaan ja miksi sellaiseen ryhtyi:

Ihminen ei näet koskaan ole tyytyväinen siihen mitä hänellä on, vaan himoitsee aina vain enemmän, ja jos ihmisen on hyvä olla, niin hän himoitsee särkeäkseen oman onnensa, eikä ihminen koskaan ole tyytyväinen osaansa, vaan järjestään itselleen parhaansa mukaan suruja ja rettelöitä voidakseen olla rauhaton ja levoton ja siten tuntea elävänsä ihmisen luonnollista elämää.

Vaimo tuntee miehensä ja tämän sydämen oikut. Mies käyttäytyy holtittomasti ja poissaolevasti aina kirjoitustyön ollessa kesken. Avioliitto muuten voi hyvin. 

Kirja ei nimestään huolimatta ole mikään neljänpäivänromaani, vaan se kattaa ajanjakson varhaisesta keväästä syksyyn. Huhtikuussa kertoja vetäytyy maaseudun rauhaan, korpeen, missä kirjoitusseurana on vain koira. Tai oikeastaan on hänellä muutakin seuraa:

Egyptiläiset leiriytyivät ympärilleni ullakkohuoneessani, järvi jääpintoineen oli suuri ja pelottava ikkunani ulkopuolella, ja koivujen kuolemanvalkoiset rungot kohosivat lehdettömin oksin ikkunani ulkopuolella. Sinuhe istui kirjavalla matollaan luonani leuka käden varassa, ja hänen kasvonsa olivat myrtyneet iän ja kokemusten ahdistuksesta, kun hän alkoi kertoa minulle elämänsä tarinoita.

Kesällä myös vaimo ja tytär saapuvat maalle, ja pihapiiri täyttyy eläimistä. On tyttären jättikaniinit, jotka alati syövät, ja pihaa kuopsuttavat kukot Adolf, Petteri ja Kustaa sekä kalkkunat Hamlet ja Ofelia. 

Fantastisimmillaan kirja on, kun mies keskustelee eläinten kanssa. Juhannusyönä mies kohtaa konjakkipäissään metsässä villikissan, joka kärpässieniä nappailtuaan syöksähtelee puiden runkoja pitkin. Villikissan lisäksi miehen keskustelukumppaneiksi asettuvat esimerkiksi lahnat ja oma koira. Belgialaiskanit eivät ehdit jutella, koska ne vain syövät. Hallusinaatiot ovat taattuja, kun konjakkiin vielä sekoittaa kärpässieniä. 

Alle kahteensataan sivuun Waltari on upottanut ja kätkenyt monia aineksia. On omaelämäkerrallisuutta, kirjailijan työn kuvausta, fantasiaa, satumaisuutta, rakkaustarina. Lukutapoja ja lähestymiskulmia tarjoutuu useita, ja kirjailijan elämänvaiheita paremmin tuntevat varmasti tunnistavat helpommin faktan ja fiktion rajakohdat.

Minulle kiinnostavimmiksi nousivat kuvaukset kirjoitusprosessista ja kirjailijan mielen liikkeistä. Kun romaanin hahmot ujuttautuvat arkielämään, mielikuvitus sekoittuu reaalimaailmaan. Kertoja kuvaa, miten hän kirjaa Sinuhen muistelmia ylös, miten Sinuhen kertoma vaikuttaa hänen mieleensä, miten hän ystävystyy kirjansa henkilöhahmon kanssa. Samalla hän toteaa kirjoittamisen yksinkertaisen lain:

Aloin siis kirjoittaa kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, sillä jos ihminen kerran aikoo kirjoittaa kirjan, ei hänen auta muu kuin alkaa kirjoittaa. 

Näin yksinkertaista se on! Kuluu pitkä rupeama, jonka aikana Sinuhe ja muut egyptiläiset eivät anna miehelle rauhaa, kunnes lopulta ero romaanihenkilöistä on väistämätön:

Egyptiläiseni olivat hävinneet ullakkohuoneestani toinen toisensa jälkeen, mutta Sinuhen saatoin jättää hyvin mielin oman onnensa nojaan meren rannalle, vaikka hän olikin ystäväni ja kenties paras miespuolinen ystävä, mitä minulle koskaan on ollut, sillä hän muistutti suuresti itseäni ja tunsin hänessä lukuisia omia virheitäni ja heikkouksiani, vaikka hän oli elänyt elämänsä enemmän kuin kolmetuhatta vuotta ennen minua. 

Sinuhe syntyy siis tämän kirjan taustalla, tai toisin päin ajateltuna tämä kirja on syntynyt Sinuhe-projektin sivutuotteena. Ehkä Neljä päivänlaskua oli kirjailijalle hyvä väylä päästellä höyryjä massiivisen Sinuhen rinnalla? 

Neljä päivänlaskua ei kuulu Waltarin tunnetuimpiin kirjoihin, mutta soisin monien lukijoiden löytävän kirjan äärelle, koska se on kestänyt aikaa, se tuntuu raikkaalta. Se on hauska, outo ja kiehtova. Waltarin notkeita lauseita voi vain ihailla, samoin nasevaa kieltä. 

Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Neljä päivänlaskua on romaani romaanista, joten metataso on kirjoittamisen ja lukemisen harrastajalle mielenkiintoinen. Koin, että kirjailijantyön kuvaukset kommentoivat kirjailijamyyttiä; harhakuvissa jopa luonnonkasvit kumartavat hienoa työtä tekevälle kynäniekalle. Itseironia on purevaa. 

Waltari on laatinut kirjaan kymmeniä loppuviitteitä, jotka avaavat merkityksiä sekä huomauttavat epätäsmällisyyksistä ja asiavirheistä ironisesti. Tuskin päähenkilö nautti konjakkia, vaan sittenkin jaloviinaa, ja niin edelleen. Jopa hupaisista selityksistä huolimatta – tai niiden ansiosta – ilmaan jää avoimia kysymyksiä ja hämmennystä. Lukijan tulkinnoille on tilaa.

Waltarin kirjalla osallistun puolivuosittain järjestettävään kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen. Haastetta emännöi tällä kertaa Kartanon kruunamaton lukija -blogin Elegia, jonka blogista löytyy linkit muiden osallistujien klassikkojuttuihin.

Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää, koska kirja herätti mielenkiinnon Waltarin uraa ja elämää kohtaan. Sinuhen lukemisesta on kohta parikymmentä vuotta, joten haaveissa olisi raivata sen lukemiselle aikaa. Muutaman vuoden sisällä olen lukenut Waltarilta matkakertomukset Yksinäisen miehen juna ja Lähdin Istanbuliin, joita voin lämpimästi suositella matkakuumeesta kärsiville ja junamatkailusta kiinnostuneille lukijoille. 

Elämä herkkyyden ehdoilla – Anja Snellman: Antautuminen

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2015. 325 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjalliset kiinnostuksen kohteet vaihtelevat, uusia tulee ja vanhoja unohtuu. Jotkut pysyvät ikisuosikkeina, ja sitten on niitä, jotka saa löytää uudelleen. Nimenomaan saa, sillä puhuttelevan kirjailijan teosten äärellä olo on kuin aarrearkun löytäneellä. Anja Kauranen/Snellman palasi minulla kiinnostavien kirjailijoiden joukkoon viimesyksyisellä romaanillaan Kaikki minun isäni, jonka intensiivisyys ja rikas kieli tekivät vaikutuksen. Ennen joululomaa suuntasin töissä Snellmanin kohdalle kaunohyllyssä.

Antautuminen on kirja erityisherkkyydestä, ja se on omistettu Elaine Aronille, yhdysvaltalaiselle psykologille, joka määritteli erityisherkän persoonallisuustyypin 1990-luvulla. Aronin Erityisherkkä ihminen on aiheen perusteos, nykyisin aiheesta julkaistaan uutta kirjallisuutta jatkuvasti myös Suomessa. 

Antautuminen kertoo siitä, miltä maailma näyttää ja tuntuu, kun kaiken kokee herkemmin kuin useimmat muut. Päähenkilö on Anu, alussa nuori koululainen. Hän piiloutuu mieluusti äidin helmoihin ja vastaa vieraille vain yhdellä sanalla, jos ollenkaan. Töksäyttelystä huomautellaan, muutenkin käytöstä pidetään outona. Anu mielellään vetäytyy eikä ole huomion keskipisteenä. Kirjasto on Anun turvapaikka, ja tarinat, kirjat ja numerosarjat tuovat lohtua.

Anun aistit ylivirittyvät herkästi, sosiaaliset tilanteet tuntuvat monesti hankalilta ja ne kuormittavat. Kouluruokailu on painajainen, josta Anu yrittää selvitä karkaamalla, ettei taas tarvitsisi oksentaa. Anun käytös johtaa ihmettelyihin ja kiusaamiseen. Kirjan lukujen nimet toistavat kymmeniä haukkumasanoja, joita tyttö saa osakseen ja joita hän myös itselleen antaa. VääränlainenHönttiMutisijaKammo. 

Anu seuraa muiden leikkejä ikkunasta, turvallisen välimatkan päästä. Tutustuminen ja kanssakäyminen tuntuvat vierailta. Esimerkiksi luku nimeltä TyhjänpanttiSeinäruusuPillittäjäUlkkisPariton alkaa näin:

Miten mentiin hakemaan paria? Miten pyydettiin päästä mukaan ryhmään? Sanat juuttuivat kurkkuun, tai ei sanoja ollut. Yritys kuihtui kitalakeen, siellä oli hautausmaa ja suolakaivos. Rotko.

Anun tarina tuo herkästi ympäristöään aistivan kokemusmaailman lähelle lukijaa. Erityisesti kirjan ensimmäinen puolisko oli minulle intensiivinen lukukokemus, uppouduin lapsuuden ja nuoruuden kuvaukseen. Hämmästyin, miten moniin kokemuksiin pystyin jopa samastumaan.

Snellman tunnetaan omaelämäkerrallisista romaaneistaan, ja tällä kertaa omakohtaisuutta alleviivaa kannessa oleva, helposti tunnistettava kirjailijan lapsuuskuva. Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitankin kirjan kohtaan 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota. 

Vuonna 2015 ilmestyneeseen Antautumiseen on kohdistunut kirjastossa yllättäen paljon varauksia, ja eräältä asiakkaalta kuulin syyn: Snellman oli taannoin vieraana Ylen Perjantai-ohjelmassa kertomassa erityisherkkyydestään. Kiitin vinkistä ja katsoin jakson Areenasta. Voin suositella ohjelmaa, sillä se saattaa laannuttaa aiheeseen kohdistuvia ennakkoluuloja ja ärsytyksiä – ainakin minulle kävi niin.

Matkani lukemattomien Snellmanien parissa jatkuu.

Isänpäivän iltaan isistä – Anja Snellman: Kaikki minun isäni

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 238 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: ostin omaksi.

Anja Snellmanin uutuuskirja Kaikki minun isäni juhlistaa kirjailijan 40-vuotista taiteilijauraa, jolle vauhdikkaan sysäyksen antoi vuonna 1981 ilmestynyt esikoisromaani Sonja O. kävi täällä. Uutuusteoksessa on samaa säpäkkyyttä ja suoruutta kuin Sonjassa, vaikka tällä kertaa sukelletaankin keski-ikäisen kirjailijanaisen Aman mielenmaisemaan ja hänen isäsuhteisiinsa.

Snellman on kirjoittanut romaaneja monista läheisistään, tällä kertaa huomiota saavat isät. Kyllä, isät monikossa, sillä päähenkilö Ama kokee biologisen isänsä lisäksi monet muut henkilöt isikseen. On lihalliset isät, kirjalliset isät, taiteilijaisät, äiti-isät, homoisät, fiktioisät, eläinisät, mustat ruskeat valkoiset ja läpinäkyvät isät, maaisät ja kaupunki-isät ja niin edelleen.

Isät tuovat parhaimmillaan tukea ja turvaa tai taustaa, josta ponnistaa omaksi itsekseen. Isät voivat olla esimerkiksi kumppaneita tai julkkiksia – sekä myös naisia, kuten Karen Blixen.

Aman biologinen isä on väkivaltainen alkoholisti Ensio, sodassa haavoittunut evakko, epärehellinen vakuutusvirkailija, salakuljettaja, öinen runoilija. Raivohullu, jurrinen sika, jota ei saa rakastettua raittiiksi ja jolle oman isän puuttuminen oli elämänmittainen suru. Aman isän tarina ei ole mitenkään ainutkertainen, sillä saman sukupolven miehissä on monia sodan särkemiä. On etäisiä isiä, lyöviä isiä, isiä jotka juovat. Virtahepoja.

Ama käy läpi elämänsä isiä ja ismejä, jotka molemmat ovat vuosikymmenten kuluessa vaihtuneet mutta jättäneet kirjailijaan jälkensä. Vaikka hänet tunnetaan räväkkyydestään, ei hänkään ole täysin vapaa muiden ihmisten mielipiteiden vaikutuksista tai häpeästä. Keskeiseen rooliin nousee verivalalla veljeksi tullut Jan, jonka tarinan kautta kirjailija kommentoi metoo-liikettä. Ymmärrystä ei heru tuomitsevuudelle eikä historiattomuudelle. 

Kertoja puhuu sinä-muodossa, mikä on huomiota herättävä ratkaisu. Helsingin kirjamessujen lukupiirissä nousi esiin, että kertojaratkaisu toisaalta etäännyttää vaikeaa aihetta ja toisaalta tuo tekstiin uhmakkuutta ja poljentoa. Snellman kertoi, että hän aina kokeilee eri kertojia, sitä oikealta kuulostavaa pitää etsiä.

Kaikki minun isäni on paikoitellen Sonjasta tuttua verbaalista tykitystä ja vimmaisaa rytmiä. Tähän ei ehdi turtua, sillä välissä on pohdiskelevampia jaksoja. Intensiivisyys kuitenkin säilyy läpi kirjan.

Snellmanin uraa ja henkilöhistoriaa tunteva voi löytää sivulta paljon tunnistettavaa. Vaikka tämä(kin) Snellmanin romaani on omaelämäkerrallinen ja pohjana on oman isän tarina, kyseessä on romaani. Ja kun kyse on romaanitaiteesta, faktan ja fiktion sekoitussuhdetta ei tiedä kuin kirjailija.Tätä Snellman alleviivasi kirjamessujen lukupiirissä, kuten myös sitä, että kirjoittaja ei saa pelätä kirjoittaessaan, muissa ulostuloissaan voi olla varovaisempi.

Katsauksia menneeseen ja maailmaan – Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Kansi: Marjaana Virta.

Teos 2021. 234 s.

Oma arvioni: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Leena Krohnin tuotanto on herättänyt minussa kahtalaisia mietteitä: välillä olen ihastunut, välillä on mennyt yli ymmärryksen. Kirjailijaelämäkerrat aina kiinnostavat, joten alkukesän lukemistoon päätyi Krohnin omaelämäkerrallinen esseekokoelma Mitä en koskaan oppinut. 

Uusimmassa kirjassaan Krohn muun muassa muistelee lapsuuttaan, käy läpi tuotantonsa piirteitä ja kommentoi nykyajan ilmiöitä. Kirjailijan lapsuuteen mahtui kyltymätöntä intohimoa kirjallisuuteen, huonoa koulumenestystä ja menetyksiä perhepiirissä. Kirjoittamisessa Krohnia ovat aina kiehtoneet parvet, hyönteiset ja matematiikka. Myös ihmisen luontosuhde on toistuva teema hänen kirjoituksissaan.

Vuonna 1947 syntynyt Krohn on nähnyt yhteiskunnan ja oman elinympäristön muuttumisen. Hän on kokenut Helsingin kaupungin muutokset, mikä konkretisoituu esimerkiksi siinä, miten maisema hänen vanhalla koulumatkallaan keskustassa on nyt toinen. 

Minne tahansa tässä kaupungissa kuljen, muistikuvat seuraavat askeleitani. Kuvat kerrostuvat toistensa päälle. Yksi kuva on monesta tehty. Yhtäkään en voi peruuttaa enkä pyyhkiä pois. Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste. 

Kirjailija on myös havainnoinut tietokoneiden nousua ihmiselämän keskiöön. Mielenkiintoisia pohdintoja kirjassa on niin ikään vaikuttamisesta. Sekin on nykyään toista kuin ennen – ennen piti vaikuttaa, se oli tiedostavan ja ajattelen ihmisen merkki, kun taas nykyään vaikuttaminen saa usein negatiivisen sävyn. Krohn ottaa tiukasti kantaa nykyiseen aateilmapiiriin. Hän esimerkiksi toivoo, että kulttuurisen omimisen käsite haudattaisiin, se kun tietää hänen mielestään fiktion kirjoittamisen loppua. 

Krohn kirjoittaa punnittuja ajatuksiaan auki varmalla otteella, ja mukana on jälleen paikoin se outous, josta kirjailija tunnetaan. Kirjan alkupuolen vahva imu ja tenho hieman vaimenevat loppua kohden, mutta läpi teoksen minua viehättivät kirjoittamisen ja lukemisen pohdiskelut:

Kirjoittaminen tekee ajatukset näkyviksi. Mikä puhutaan, se unohdetaan. Mikä luetaan, se säilyy.

 

Siksi luinkin kirjaa ensisijaisesti kirjailijaelämäkertana, vaikka kustantaja on määritellyt sen esseeteokseksi. 

Helmet 21: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa.

Kirjailijan vallassa – Vanessa Springora: Suostumus

Kansi: Anna Makkonen.

WSOY 2021. 175 s.

Alkuteos: Le Consentement.

Suom. Lotta Toivanen.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pariisissa asuva tyttö nimeltä V. on 13-vuotias, kun hän tutustuu keski-ikäiseen kirjailijaan. 14-vuotiaana hänestä tulee miehen rakastajatar. Miehen huomio imartelee; tällaista on kylpeä rakkaudessa. Tytön vanhemmat tietävät suhteesta, mutta alkujärkytyksen jälkeen he sopeutuvat tilanteeseen. Liian helposti.

Suhde on julkinen salaisuus. Lopulta joku ilmiantaa miehen poliisille, mutta mies ratkaisee ongelman vuokraamalle tapaamisille hotellihuoneen. Suhde jatkuu. Mies kontrolloi tytön tekemisiä ja esimerkiksi kieltää V.:tä lukemasta hänen kirjoittamiaan kirjoja. 

Kerran houkutus käy V.:lle liian suureksi, ja miehen kirjan lukeminen on lopun alku. V.:lle selviää, että miehen himolle on muitakin nuoria kohteita, kuten teinipoikia Manilassa. Hän alkaa irrottautua miehestä, mikä ei ole helppoa.

Miten suhde sai alkunsa, miksi tyttö hullaantui niin paljon vanhempaan mieheen? Syitä haetaan isän lähtemisestä, seksuaalisesta varhaiskypsyydestä, tarpeesta tulla nähdyksi. V. on pienestä pitäen ollut kova lukija, mikä tietenkin edesauttaa kiinnostumista kirjailijamiehestä:

Jotkut lapset viettävät päivänsä puissa. Minä vietän omani kirjoissa. Hukutan niihin sen lohduttoman surun, johon olen vaipunut isän hylättyä minut. Intohimo täyttää mielikuvitukseni. Luen liian varhain romaaneja, joista en ymmärrä paljon muuta kuin sen, että rakkaus tekee kipeää. Miksi ihminen haluaa jo niin varhain tulla ahmituksi?

Miehen vallankäyttö jatkuu pitkään varsinaisen suhteen päättymisen jälkeen. Kirjailija kun on, ja häikäilemätön sellainen, mies kirjoittaa tytöstä ja heidän suhteestaan useissa teoksissaan:

Luettuani hänen päiväkirjansa minusta tuntuu, että elämäni on pilalla jo ennen kuin olen ehtinyt elää sitä. Oma tarinani on tuolla tekstillä yliviivattu ja huolellisesti pois pyyhitty. Se on kirjoitettu uusiksi paperille, ja sitä on painettu tuhansina kappaleina.  – –  G. on tehnyt minusta fiktiivisen hahmon, vaikka aikuiselämäni ei ole vielä edes muotoutunut, siten hän estää minua levittämästä siipiäni ja sulkee minut sanojen vankilaan.

V. joutuu sietämään ahdistelun jatkumista vuodesta toiseen uusien teosten ilmestyessä kauppojen hyllyille. Hän on voimaton, eikä kukaan opasta, miten hän voisi penätä oikeuksiaan. Lopulta V. eli Vanessa Springora alkaa kirjoittaa ajatuksiaan muistikirjaan – ja vastaa miehelle samalla mitalla, kirjan muodossa.

Springoran kirjan päähenkilö on nimeltään V. ja mies G. Tämä on Springoran näpäytys kirjailijamiehelle, joka on kirjoittanut lukuisia kirjoja hänestä V.:nä. Nimen mainitsematta jättäminen ei paljon auta, kun kaikki tietävät, kenestä on kyse. 

Nykyisin kustannusjohtajana työskentelevän Vanessa Springoran esikoisteos on varmaotteinen ja pysäyttävä omaelämäkerta. Se on vahva todistajanlausunto ja myös aikuisten vastuuta painottava kannanotto.

Helmet 2021: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Harhaillen läpi vuoden – Patti Smith: Year of the Monkey

Smithin kanssa kahvilla Geneven rautatieasemalla.
Kirjan kansi: Greg Heinimann.

Bloomsbury 2019. 171 s.
Oma arvioni: 4/5
Mistä minulle: ostin uutena.


Kuuntelin Patti Smithin nuoruusvuosista kertovan muistelman Just kids pari vuotta sitten kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana ja viehätyin Smithin tavasta kertoa kokemastaan. Niinpä innostuin, kun huomasin kevään uutuuskirjojen joukossa Smithin Apinan vuoden, Antti Nylénin suomentamana. En kuitenkaan jäänyt odottamaan maaliskuussa ilmestyvää suomennosta, vaan ostin kirjan Karlsruhen rautatieaseman kirjakaupasta, kun tein matkaa maata pitkin Suomesta Espanjaan. Menin kirjakauppaan vain katselemaan, mutta Smithin kirja suorastaan hyppäsi käsiini eikä suostunut enää palaamaan takaisin hyllyyn. Se oli pakko saada, vaikka hartiani olivat asiasta eri mieltä: rinkka painoi jo liikaa. Aina on tilaa yhdelle kirjalle, ajattelin, ja kävelin kassalle kahden kirjan kanssa. (Siitä toisesta myöhemmin lisää.)

Year of the Monkey sopii luettavaksi näin vuodenvaihteen aikaan, sillä Smith aloittaa tuoreimman muistelmansa vuoden 2016 ensimmäisestä päivästä. Kiinalaisen kalenterin mukaan vuosi vaihtuu vasta tammi-helmikuun vaihteessa, joten tarina alkaa hieman ennen apinan vuotta, josta kirja on saanut nimensä.

Muusikkona, taiteilijana ja kirjailijana tunnetulle Smithille apinan vuosi on harhailun, monien muutosten, yllättävien kohtaamisten sekä myös surun ja menetysten vuosi. Matkojen täyttämän vuoden aikana Smith täyttää 70 vuotta, mikä varmasti on osasyy siihen, että ikääntymiseen ja kuolemaan liittyvät pohdinnot toistuvat läpi kirjan. Useat hänelle tärkeät ihmiset ovat kuolleet, ja nytkin eletään viimeisiä hetkiä monen ystävän elämässä. Menneiden vuosikymmenien tapahtumista on lukuisia eläviä muistoja – taiteilijalle on pysäyttävää toistuvasti huomata, että hän on ainoa paikalla ollut, joka on elossa.

Smith kirjoittaa runollisesti, niin että teksti muistuttaa välillä laulun sanoja. Hän vaihtelee rytmiä ja suosii ajoittain lyhyitä virkkeitä, sitten taas pitkiä ja polveilevia. Tekstiä rytmittävät Smithin ottamat polaroid-kuvat, jotka ovat usein arkisia, tummia, yksinkertaisia.

Year of the Monkey on unenomainen kudelma, josta ei aina voi tietää, mikä on totta ja mikä haavekuvaa. Vuoden tapahtumista, unista, muistoista ja kuvitelmista syntyy tajunnanvirtaa, jolla on utuiset reunat. Smithin matkassa kulkevat monet kirjat ja kirjailijoiden ajatukset. Kirjaa lukiessani mietin, että ehkä pian alkava rotan vuosi voisi olla minulle se vuosi, kun tutustun Roberto Bolañoon ja Fernando Pessoaan.

Year of the Monkey on ensimmäinen osumani tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen. Sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Kansi: Piia Aho.

Otava 2018. 8 t 28 min.
Lukija: Jussi Puhakka.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4½/5.

Mietin pitkään, minkä kirjan sijoittaisin Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää. Valitsisinko teoksen, jossa kuvataan elämää kaukana historiassa, kun arki oli yksinkertaisempaa? Kuvaus ajasta ennen tietotulvaa, infoähkyä ja älylaitteita houkutteli aikansa, mutta jokin hiersi.

Loppusyksystä kuuntelin äänikirjana Juha Itkosen omaelämäkerrallisen romaanin Ihmettä kaikki ja yhtäkkiä tiesin: en haluaisi elää missään muussa ajassa kuin nykyisessä, jossa lääketiede pystyy ihmeiltä tuntuviin asioihin. Nykyään esimerkiksi hyvin varhaisilla raskausviikoilla syntyneitä keskosia voidaan hoitaa ja äideillekin raskaus ja synnytys ovat melko turvallisia. Ihmettä kaikki kertoo Itkosen ja hänen perheensä raskaista ajoista, jollon he joutuivat kohtaamaan suurta surua ja elämän ihmeellisyyden.

Itkonen on etäännyttänyt kokemuksensa fiktioksi, esimerkiksi perheenjäsenillä on toiset nimet kuin tosielämässä, mutta tarina on pääpiirteissään tosi. Minäkertojana toimii kirjailijamies, jolla on vaimonsa Rosen kanssa kaksi lasta. Iltatähti ilmoittaa tulostaan, mutta sitten unelma muuttuu painajaiseksi. Lapsivettä ei ole tarpeeksi, sikiön kehitys on vaarassa. Isä ja äiti joutuvat raastavien päätösten äärelle.

Kirjan markkinointiteksteissäkin tämä paljastetaan, joten uskallan jatkaa: perhe menettää lapsen raskauden puolivälissä. Suuren menetyksen jälkeen herää toivo, kun Rose alkaa odottaa kaksosia. Onko tämä liian pian? Mitä jos pahin tapahtuu tälläkin kerralla?

Lyhyessä ajassa tapahtuu paljon, ja tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Itkonen kuvaa parisuhteen dynamiikkaa kriisin keskellä kaunistelematta. Koettelemukset lähentävät, vaikka välillä työntävätkin Rosen ja miehen kauas toisistaan. Minäkertoja ei karttele epämukavien asioiden ja tunteiden kuvaamista, vaan kertoo, miten hän on kaiken paineen keskellä ilkeä Korpulle ja Joonatanille ja miten onni lapsesta ei aina olekaan ehdoton.

Ihmettä kaikki kertoo ajasta, jossa haluan elää paitsi lääketieteen kehityksen, myös tasa-arvon vuoksi. Nyky-Suomessa nainen saa määrätä omasta kehostaan, kouluttautua, elää omanlaistaan elämää. Ikäiseni naiset voivat nousta pääministeriksi, kuten on viime viikkoina nähty. Nykyään isät voivat ja saavat osallistua lapsiperhearkeen toisella tavalla kuin jokunen vuosikymmen sitten. Kirjassa isä syöttää, pitää vauvoja kenguruhoidossa, vaihtaa vaippoja. Knausgård-assosiaatioilta ei voi välttyä.

Ihmettä kaikki kurottaa surusta toivoon. Se on taidokkaasti kirjoitettu ja koskettava kuvaus siitä, mihin kaikkeen ihminen pystyy, mistä kaikesta ihminen voi selvitä. Uuden elämän synty on aina täynnä ihmettä.

Katriina Huttunen: Surun istukka

Kansi: Jussi Karjalainen.

Kustantamo S&S 2019. 319 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Katriina Huttusesta tuli kirjailija traagisesta syystä: hänen tyttärensä teki itsemurhan ja suomentajana työskentelevä Huttunen alkoi käsitellä suruaan kirjottamalla. Teksteistä syntyi Surun istukka, pakahduttavan rehellinen esikoisteos. Knausgårdin suomentajana Huttunen on asiantuntija autofiktiossa, jota hänen kirjansakin edustaa.

Huttunen liittää tyttärensä kuolemaan vahvoja häpeän ja syyllisyyden tunteita; hän on mielestään epäonnistunut äitinä.

Minä petin hänet.
     Sitä syyllisyyttä kannan lopun ikäni. Se ei ole kaupan enkä voi lahjoittaa sitä kenellekään. Se on minun, vain minun.

Syyllisyys on ylitsepääsemätöntä, aivan kuten suru. Päähenkilö ei pyri eteenpäin, vaikka aikaa kuluu ja ympäristö tuntuu häntä siihen patistavan. Hän haluaa olla surunsa kanssa rauhassa, elää sen, tuntea kaiken.

Huttunen kirjoittaa itseään säästelemättä, mutta silti hän ei kerro aivan kaikkea, vaan jättää itselleen ja tyttärelleen salaisuuksia. Kirjan nimi kuvastaa äidin ja lapsen vaihtuneita rooleja. Istukalla äiti ruokkii syntymätöntä lastaan, mutta surun istukka toimii toiseen suuntaan, suru ruokkii nyt äitiä.

Elän surun sisällä, elän kuolemasta. Lapseni kuolema on riistänyt elämältäni muun merkityksen ja samalla antanut sille uuden merkityksen ja tehtävän, tyhjyyden täyttämän sisällön. Olen kuori ja sisältä tyhjää täynnä.

Suru tuo mukanaan myös turhautumisen byrokratiaan ja terveydenhuoltoon sekä kyllästymisen ihmisiin − kovin moni lohduttaja haluaakin vain kertoa omista murheistaan. Hautausmaasta ja sen kolumbaariosta tulee kirjan minälle tärkeä paikka.

Hakeudun vaistomaisesti sinne missä on hiljaista ja missä minun ei tarvitse kohdata ketään. Hietaniemen hautausmaa ottaa minut mykkään syliinsä eikä vaadi minulta mitään. Hautakivien ja puiden keskellä saan olla.

Tällaisen kirjan minkäänlainen arviointi tuntuu mahdottomalta. Huttunen on kirjoittanut kirjan aiheesta, josta ei voi kirjoittaa, ja minusta tuntuu, että bloggaan kirjasta, josta en voi sanoa mitään. Samankaltaisia mietteitä tuo esiin Omppu tekstissään.

Sen voin ainakin sanoa, että minulle Huttunen ei ole "vain suomentaja", kuten hän itseään vähättelevään sävyyn kutsuu, vaan juuri se ihminen, jonka ammattitaidon ansiosta olen päässyt tutustumaan esimerkiksi Naja Marie Aidtiin, Kim Leineen ja Ströksnesin Merikirjaan sekä rakastumaan Knausgårdiin. 

Olen kiitollinen, että Huttunen on kirjoittanut tämän kirjan, ja toivon pääseväni lukemaan hänen omia tekstejään myös jatkossa. Huttusen taidokas kieli, napakat lauseet ja kirkas, arastelematon ääni vangitsevat kirjan äärelle. 

Helmet 2019: 29. Kirjassa nähdään unia.

Jani Toivola: Kirja tytölleni

Kirjailijan lukema äänikirja.
WSOY 2018. 6 t 25 min.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Jokaisen oikeus omaan tarinaan on asia, jota kohtaan tunnen valtavan suurta intohimoa. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi, kokea elämänsä arvokkaaksi. Sen toteuttaminen ei aina ole helppoa, mutta sitä kohti pyrin kulkemaan. Valamaan sinuun uskoa ja luottamusta omaan tarinaasi, ja toivottavasti myös antamaan esimerkin siitä, että minä luotan omaan tarinaani ja meidän tarinaamme. Näyttämään, että kannattelen niitä ilman häpeää ja pelkoa ja uskallan ottaa itselleni kuuluvan tilan häpeilemättä. Että en hyökkää itseäni, omia ajatuksiani tai kehoani vastaan tai inhoa, hauku, vähättele tai toivo mitään itsessäni toiseksi. Näen päivä päivältä kirkkaammin, miten paljon sinä tarkkailet minua. Teet huomioita, poimit ja omaksut asioita äänenpainoista ja huokauksista lähtien. Oma esimerkkini on se, mitä voin sinulle antaa.

Kansanedustajana ja näyttelijänä tunnettu Jani Toivola osoittaa uusimman kirjansa sanat tyttärelleen. Toivolasta tuli isä vuonna 2013, kun Aili syntyi. Toivola on tyttärensä lähivanhempi ja äiti tapaa Ailia harvemmin, näin sovittiin heti alussa.

Kuuntelin kirjan kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana, mikä toi Toivolan suorat ja analyyttiset pohdinnat iholle. Kuunnellessani huomasin usein miettiväni, miten paljon Toivola on joutunut kaikkia ratkaisujaan miettimään. Hän on punninnut tarkkaan vanhemmaksi ryhtymistä, työn roolia elämässään, asuinmuotoaan. Tummaihoinen homomies ja tyttärensä yksinhuoltaja, jolla on vielä julkinen ammatti, ei ole välttynyt siltä, että hän on huomion kohteena. Toivola pohtiikin kirjassaan paljon sitä, miten hän käsittelee tuota muiden katsetta, miten hän antaa ja ei anna sen vaikuttaa elämäänsä.

Toivola kuvaa kirjassaan peittelemättä väsymystään, työuupumustaan ja kyllästymistään, jotka saapuivat elämään lapsen myötä. Hän on hämillään ja ihmettelee, miten voi väsyä ja ja tuntea jopa vihaa, vaikka lapsi on niin kaivattu ja odotettu. Hänen oma kenialainen isänsä jätti perheensä, kun Jani oli pieni. Tätä taustaa vasten Toivola reflektoi hankalia tunteitaan ja tilanteita, joissa saattaisi tehdä saman ratkaisun kuin isänsä.

Kirjan kuvaamaan aikaan sisältyy muutto kumppanin kanssa saman katon alle ‒ ja kommuuniin. Toivolan kertomasta voi aistia, miten hyvää muutos uupumuksesta toipuvalle isälle ja tyttärelle tekee. He eivät ole enää vain kaksin, vaan osa isompaa yhteisöä, jossa on Ailille muitakin leikittäjiä ja lohduttajia kuin vain isä. Isän on pakko höllätä tiukkaa kontrolliaan. Nyt paikalla on myös erotuomari isän ja tyttären tunteiden kuohahtaessa.

Minulla ei ole lapsia, mutta tästä huolimatta Toivolan kirja oli mielenkiintoista kuunneltavaa. Se sai minut pohtimaan lapsuutta, vanhemmuutta ja muiden odotuksia. Rehellinen, suora ja tunteitaan peittelemätön Toivola teki minuun vaikutuksen, joten hänen esikoiskirjansa Musta tulee isona valkoinen on vihdoin ehdottomasti luettava. 

Helmet-lukuhaasteessa Toivola kirja sopii kohtaan 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Helsinki Litissä Toivolaa voi kuulla tänään, kun hän keskustelee ruotsalaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden kanssa. Toivolan Kirja tytölleni päättää festariodotukseni täällä blogissa. Tähän alle laitan vielä linkkejä tämänvuotisten festarikirjailijoiden teoksiin. Paljon kiinnostavan oloisia kirjoja on vielä lukematta, ja jos käy kuten aiempina vuosina, festivaalikeskusteluja kuunnellessa luettavien kirjojen lista kasvaa entisestään. Niistä sitten joskus myöhemmin. Nyt toivotan kaikille antoisaa festivaaliviikonloppua!

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Kim Leine: Kuilu

Laura Lindstedt: Oneiron

Domenico Starnone: Solmut

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Patti Smith: Just kids

Kirjailijan lukema äänikirja.
HarperCollins US 2010. 9 t 50 min.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Yhdysvaltalainen Patti Smith (s. 1946) tunnetaan erityisesti vuosikymmeniä kestäneestä muusikonurastaan, ja lisäksi hän on myös runoilija ja taiteilija. Just kids on vangitseva kuvaus taiteilijan nuoruusvuosista ja uran alkuvaiheista. Omaelämäkerrallinen kirja on myös koskettava tarina ystävyydestä ja sielunkumppanuudesta.

1960-luvun lopulla Smith muuttaa New Jerseystä New Yorkiin, jossa hän tapaa Robert Mapplethorpen. Taiteilijaparin elämä on köyhää, heillä on vähän rahaa ja omaisuus mahtuu muutamaan pakaasiin ja taideportfolioon. Patti tekee muun muassa töitä kirjakaupoissa ja kirjoittaa levyarvioita lehteen. Köyhyys on ehdotonta. Jos rahaa ei ole, silloin ei syödä. Tämän Smith kertoo yhtenä faktana muiden joukossa. Rahallista omaisuutta tärkeämpää lahjakkaille nuorille ovat koko ajan taide ja usko tulevaan.

Robert valokuvaa, Patti aloittelee runoilijana ja piirtäjänä ennen kuin siirtyy musiikkiin. Patti ja Robert elävät useita vuosia parisuhteessa, mutta pikkuhiljaa heistä tulee vain hyviä ystäviä, kun Robert löytää homoseksuaalisuutensa. Kirjallaan Smith lunastaa lupauksensa vuonna 1989 aidsiin kuolleelle Robertille: hän sanoi Robertille vielä jonakin päivänä kirjoittavansa heidän tarinansa.

Kirjan herkullisinta antia on aikalaiskuvaus 1960- ja 1970-luvun New Yorkista. Patti ja Robert asuvat Chelsea-hotellissa, jonka huoneissa majailee toinen toistaan omaperäisempiä taiteilijasieluja. Kirjan sivuilla esiintyvistä hahmoista monet ovat tunnettuja tänä päivänä saavutuksistaan taiteilijoina. Smith kohtaa hotellissa ja muualla New Yorkin kulttuuripiireissä muun muassa Bob Dylanin ja Andy Warholin ‒ ja onpa Janis Joplinkin vielä elossa. Smith saa rahapulassaan Allen Ginsbergin tarjoamaan hänelle voileivän, kun tämä luulee laihaa Smithiä kauniiksi pojaksi.

Kuuntelin muistelman kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana. Tämä on toimiva konsepti, jonka ansiosta tuntuu kuin kirjailija kertoisi vaiheistaan suoraan minulle. Tajusin tällaisten äänikirjojen hienouden viime vuonna, kun ensin kuuntelin Roxane Gayn teoksen Hunger ja sitten Alexander Stubbista kertovat Alexin. Smith lukee sopivan hitaasti ja selkeästi, niin että kirjan kuuntelu on helppoa. Äänikirjan kuuntelija saa nauttia myös kirjan runoista ja lauluteksteistä Smithin tulkitsemina.

Just kids on ilmestynyt suomeksi Antti Nylénin suomentamana nimellä Ihan kakaroita. Smithin toinen muistelmateos M Train on suomennettu nimellä M Train: elämäni tiekartta. Vastikään on ilmestynyt myös kolmas Smith-suomennos Omistautuminen, jossa Smith käsittelee kirjoittamistaan. Taidan jatkaa Smithin parissa äänikirjojen muodossa, jos vain saan ne käsiini.

Smithin kirjalla kuittaan Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohdan 2. Musiikki osana kirjaa ja Helmet-haasteessa kohdan 45. Palkittu tietokirja, sillä kirja voitti National Book Awardin tietokirjasarjassa. Kirja sopii myös Naisen tie -haasteeseen.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Kansi: Timo Mänttäri.

Tammi 2018. 236 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Saara Turusen toinen romaani Sivuhenkilö on suora ja elämänmakuinen kertomus yhdestä vuodesta esikoiskirjailijan elämässä. Nimettömäksi jäävä päähenkilö tekee tarkkoja havaintoja ympäristöstään ja reflektoi kokemuksiaan ironialla maustetulla kertojanäänellä. Kirjan nimi Sivuhenkilö viittaa kertojan tuntoihin niin taidemaailman toimijana kuin sukupolvensa naispuolisena edustajana.

Kertoja kamppailee riittämättömyyden ja häpeän tunteiden kanssa. Hänellä on taidealan koulutus, eikä taiteilijuutta lueta kunnollisiin ammatteihin. Asunnossaan hänellä on vain viherkasveja, koukku katossa ja vihreä, kulahtanut patja. Asuntokin on isän ostama. Entinen rakastettu jäi ulkomaille, koska  kertoja kaipasi kotimaahan. Hänellä ei ole lapsia, mikä on vauhdilla perheellistyvässä tuttavapiirissä poikkeus.

Sivullisuuden lisäksi kirjassa pohditaan taidekritiikkiä ja tunnustuksen saamista. Miltä tuntuu, kun kauan hauduteltu esikoiskirja vihdoin lähtee maailmalle? Kirjailijan tekisi mieli huutaa asia koko maailmalle, mutta juuri ketään ei tunnu kiinnostavan. Arki on edelleen taloyhtiön kokouksia, pussinuudeleita ja polkupyörän putoilevia ketjuja. Kritiikkikin on mitä on, milloin se tuntuu vähättelevältä ja että teos on väärinymmärretty, milloin bloggari on keskittynyt arviossaan päähenkilön tyytymättömyyteen ja itsekkyyteen. Kertoja kysyy:

- - onko niin , että naiselta odotetaan miellyttävyyttä ja iloisuutta tosielämän lisäksi myös fiktiossa? Kyselläänkö Fjodor Dostojevskin tai Michel Houellebecqin yhteydessä usein sitä, mikseivät he vain voineet kirjoittaa hiukan pirteämpiä päähenkilöitä?

Kaikki muuttuu kuin yhdessä yössä, kun "maamme huomattavin sanomalehti" myöntää kirjalle merkittävän kirjallisuuspalkinnon. Niin äidin suhtautuminen kuin kirjablogiarvioidenkin sävy on voiton jälkeen toinen. Kertoja alkaa kirjata itselleen ylös niitä tunnelmia, joita muun muassa esikoiskirjan vastaanotto ja kritiikki hänessä herättävät. Näistä muistiinpanoista syntyy lopulta käsillä oleva teos.

Koska taidekoulutus tuntuu kertojan mielestä mädäntyneeltä ja uusilla opiskelijoilla luetetaan aina vain samoja mieskirjailijoiden teoksia, hän luonnosteleekin oman, pelkkiä naiskirjailijoita käsittävän klassikkolistansa. Vaihtoehtoinen kaanon sisältää teoksia muun muassa Minna Canthilta, Marja-Liisa Vartiolta, Jhumpa Lahirilta ja Doris Lessingiltä. Listalla on toki tuttuja teoksia, mutta lista inspiroi minua niin paljon, että vielä lukemattomien joukosta taidan poimia luettavaa Keskiviikkoklassikko-sarjaani ajatellen.

Viehätyin kertojan tavasta katsoa maailmaa. Rehellisyyden tuntu ja kaunistelematon arjen kuvaus tekivät vaikutuksen. Autofiktiiviset romaanit ovat kiehtoneet minua siitä lähtien, kun luin lukioikäisenä Pirkko Saision trilogian, joissa päähenkilö on fiktiivinen Pirkko Saisio. Sittemmin erityisesti Knausgård on pitänyt minua otteessaan omaelämäkerrallisilla teoksillaan. Turusen Sivuhenkilö ei ole niin avoimen autofiktiivinen kuin esimerkiksi Knausgårdin kirjat, mutta selviä yhtymäkohtia kertojan ja Turusen välillä löytyy.

Turusen romaani kommentoi mielestäni oivallisesti sitä, miten jyrkkiä oletuksia toisten ihmisten onnellisuudesta helposti tehdään. Jos naisella ei ole miestä, hän ei voi olla onnellinen. Varsinainen onnen täyttymys ovat omat lapset. Ja niin edelleen. Viime aikoina on onneksi alettu kriittisesti kirjoittaa siitä, miksi esimerkiksi sinkkuuteen usein suhtaudutaan välitilana, johonkin, josta pitäisi pyrkiä pois. Yksin tai ilman lapsia voi elää hyvää elämää. Näin tekee myös Sivuhenkilön kertojanainen.

Kirjan luettuani katsoin Turusen haastattelun Aamun kirja -ohjelmassa. Turunen kertoi, että kirjan kirjoittaminen on hänelle taiteilijana luonteva tapa ottaa kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kertojanaisen kyllästyminen länsimaiseen taidekaanoniin heijastelee siis Turusen ajatuksia aiheesta, mutta toisaalta kirjailija halusi myös luoda hyvän kaunokirjallisen teoksen taiteellisia arvoja unohtamatta.

Haastattelun katsominen oli mielenkiintoista paitsi aiheidensa takia, myös siksi, että se palautti mieleeni Sivuhenkilön kertojan kuvailun siitä, miltä tuntuu olla television aamulähetyksen vieraana ensimmäistä kertaa:

Kaiken jälkeen istun patjallani ja katselen järkyttyneenä yhä uudelleen videopätkää, jossa vahvasti meikattu nainen puhuu kirjahyllynsä sisällöstä televisiostudion sohvilla yllään mekko, jossa on kultaisia raitoja mustalla pohjalla, enkä saa mielestäni ajatusta, että kymmenet tai ehkä jopa sadat ihmiset ovat aamutoimiensa lomassa nähneet tuon naisen. Tuo en ole minä, tuo on joku toinen, mietin jälleen, enkä saa enää mitään aikaiseksi koko loppupäivänä, sillä outo hermostuneisuus täyttää mieleni. 

Jälleen mieleeni tulee kirjan autofiktiivisyys. Turunen on tehnyt elämästään fiktiota ja luonut itsestään fiktiivisen hahmon. Sivuhenkilössä kuvattu esikoiskirjailijan vuosi on koottu dokumentaarisista aineksista, mutta se on silti fiktiivinen teos. Vaikka lukija etsii yhtymäkohtia todellisuuteen, ei kirjoittava nainen, jolla on "kuuluisa ystävä" ole sama kuin kirjailija.

Sivuhenkilö sai minut pohtimaan omaa lukijuuttani ja rooliani kirjabloggaajana, vaikka en olekaan vielä Turusen esikoista lukenut enkä siten siitä blogannut. Kuinka paljon valta-asemassa olevien mielipiteet vaikuttavat minuun? Tietenkin haluaisin sanoa, etteivät ollenkaan, mutta se tuskin on totuus. Sivuhenkilö puhutteli minua niin monella tavalla, että aion ottaa Turusen voitokkaan esikoisen vihdoin lukuun.

Sivuhenkilö muualla: Tuijata.Kulttuuripohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ja Lukulamppu.

Osallistun Sivuhenkilöllä Taiteilijaromaanit-lukuhaasteeseen, Naisen tie -haasteeseen ja Helmet-lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Kansi: Satu Kontinen.

WSOY 2018. 322 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Laura Mannisen Kaikki anteeksi on omaelämäkerrallinen esikoisromaani perheväkivallasta ja siihen liittyvästä häpeästä ja vallankäytöstä. Manninen kuvaa riipaisevan realistisesti, millaista on, kun onnellisen uusperheen elämä muuttuu painajaiseksi.

Eräänä maanantaina helsinkiläisen Lauran elämässä alkaa uusi vaihe, kun hän tapaa Mikon. Mikko on viehättävä, komea, huomaavainen, sosiaalinen. Hän hurmaa ystävät ja perheenjäsenet. Lauralla on taustalla muutama epäonninen liitto, joten tämän miehen kanssa hän päättää onnistua. Kaikki on Mikossa kohdallaan, eikä esteeksi tule edes miehen kolme lasta tai asuinpaikkakunta satojen kilometrien päässä. Ensin eletään reissuelämää Helsingin ja Seinäjoen välillä, sitten Mikko lapsineen jo muuttaa Helsinkiin. Nopea eteneminen hieman arveluttaa Lauraa, mutta miksi jarrutella, kun vierellä on näin täydellinen mies. Laura solahtaa helposti bonusäidin rooliin.

Ulospäin näyttää siltä, että Laura elää onnellista uusperheen arkea unelmien miehen rinnalla. Vaaleanvihreän rintamamiestalon ruokapöydässä on aina tilaa lasten kavereille. Kulissien takana kuitenkin jylisee, sillä Mikon käytös on alkanut muuttua uhkaavaksi ja väkivaltaiseksi.

Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin ja se josta en puhunut. En kokenut varsinaisesti valehtelevani. Minä vain jätin jotain kertomatta.

Arjesta aluksi niin hurmaavan miehen rinnalla tuleekin hengenvaarallista, henkisen ja fyysisen väkivallan uhan alla selviytymistä. Aivan kuin olisi kaksi Mikkoa: se aurinkoinen ja huomaavainen puoliso ja toinen arvaamaton, pelottava mies. Mikon mielen horjuminen vertautuu painostavaan säähän. Kun Mikon mieli mustuu, rajuilma tulee huoneeseen, on ukkosta ilmassa ja salamoi. Makuuhuone täyttyy myrskytuulesta ja kaatosateesta. Myrskyn jälkeen on vuorossa poutaa, ja väkivaltaisia purkauksia seuraa aina kuherruskausi hemmotteluineen. Parhaiten Mikon mielialoja aistii perheen koira Sopu, jonka käytökseen isännän mielialat heijastuvat heti. Vähitellen Laurakin oppii mestariksi mielialojen tulkinnassa. Kuinka kauan voi antaa kaiken anteeksi?

Mannisen romaani antaa yhden naisen tarinan kokoisen selityksen sille, miksi puoliso jää väkivaltaiseen suhteeseen. Useinhan ihmetellään, miksi uhri ei lähde heti ensimmäisen väkivallanteon jälkeen. Syitä voi olla monia, kuten yhteinen koti, lapset ja ihanat onnenhetket, joihin vielä kenties palataan. Laura myös haluaa vimmaisesti onnistua, ja ero tuntuu epäonnistumiselta. Tilanteeseen liittyy myös valtavasti häpeää.

Tarinan edetessä tunnelma tihenee ja käy ahdistavaksi. Manninen kuvaa pelon ilmapiiriä sekä Lauran mielenliikkeitä taidokkaasti. Lukijaa lohduttaa se, että alusta asti on selvää, että Laura selviää puolison kiihtyvästä aggressiosta huolimatta, onhan hän kertomassa tarinaansa. Helmet-lukuhaasteessa Kaikki anteeksi meneekin minulla kohtaan 33. Selviytymistarina. Osallistun kirjalla myös Naisen tie -lukuhaasteeseen, johon sopivat naisten elämäkertojen lisäksi autofiktiiviset romaanit.

Aihepiirin vuoksi mieleeni nousivat Rosa Liksomin Everstinna, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja ennen blogiaikaa lukemani Maria Jotunin Huojuva talo, jotka kaikki kuvaavat parisuhdeväkivaltaa, henkistä tai fyysistä. Mannisen romaani on lisälenkki tähän surullisten tarinoiden ketjuun. Monista muista perheväkivaltakuvauksista poiketen Mannisen romaanissa alkoholi ei ole suuressa roolissa.

Manninen on kirjoittanut kirjansa katkaistakseen väkivallan kierteen. Kirja päättyy näin: Jotta kierre voisi katketa, tarvitsemme tavallisten ihmisten tavallisia ääniä siitä, miksi niin tapahtuu. Ja tämä on yksi niistä. Epilogissa Manninen avaa aiheen omakohtaisuutta, väkivaltatilastoja ja ottaa painokkaasti kantaa siihen, miten väkivallan uhrin avuntarve pitäisi huomioida paremmin.

Kiinnitin Mannisen esikoisteokseen huomiota WSOY:n kevätkatalogissa, mutta arkailin hieman tarttua parisuhdeväkivallasta kertovaan kirjaan. Ei ehkä minun juttuni, en kenties jaksaisi jälleen tällaista aihetta. Liksomin Everstinna on niin tuoreessa muistissa. Kuitenkin "varuiksi" varasin kirjan kirjastosta, voisihan sitä kokeilla. Noudettuani varauksen huomasin pian ahmivani kirjaa. Tälle kävi samoin kuin viime kesänä Ben Kallandin esikoiselle Vien sinut kotiin: hieman epäröiden aloitin, mutta nopeasti jäin koukkuun omaelämäkerrallisista aineksista koottuun tarinaan.

Karl Ove Knausgård: Kesä (2016)

Alkuteos: Om sommeren.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 397.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale

Kesä on viimeinen osa Karl Ove Knausgårdin Vuodenajat-sarjassa, ja se on eräänlainen hybridi sarjan aiemmista osista. Mukana on niin Syksystä ja Talvesta tuttuja, maailmaa selittäviä sana-artikkeleita kuin Kevään tarkempaa omaelämäkerrallista pohdintaa, nyt päiväkirjamuodossa. Aiemmista poiketen
kirjoittamistyö on vahvemmin huomion kohteena, ja onpa Knausgård tällä kertaa ujuttanut autofiktionsa keskelle fiktiivisiäkin jaksoja.

Perheen kuopus, jolle Vuodenajat on omistettu ja jolle kirjailija sanansa osoittaa, oli edellisessä kirjassa vastasyntynyt. Nyt Anne on jo parivuotias taapero. Knausgård viettää paljon aikaa Annen kanssa, erityisesti autossa. Yhdessä he kuskaavat isompia lapsia kouluun, harrastuksiin, kavereille. Isä on haltioissaan tyttären puheen kehityksestä, siitä miten tämä pikkuhiljaa ottaa ympäröivää maailmaa haltuun.

Huomiota kirjassa saa myös John, perheen ainoa poika. Isän ja pojan yhteinen pyöräretki ei suju suunnitellusti, kun taas Brasilian-matka on molemmille huikea elämys. Näistä yhteisistä hetkistä syntyy muistoja, ehkä jopa pojan vahvimmat lapsuusmuistot, mistä kirjailija on hyvin tietoinen. On selvää, että kirjailijan oma isäsuhde kummittelee taustalla. Tässä kirjassa kaukaisemmiksi jäävät perheen kaksi vanhinta tytärtä ja vaimo Linda.

Vuodenajan mukaisesti useimmat tässä kirjassa selitettävät käsitteet liittyvät kesään: esimerkiksi kesäyö, herukat, lepakot, banaanikärpäset, hyttyset ja kastemadot pääsevät tarkastelun kohteiksi. Muutaman sivun mittaiset novellit ovat ajatusleikkejä, joissa kirjoittaja antaa mielikuvituksen lentää ja muistojen nousta pintaan. Useat sanat herättävätkin muistoja lapsuudesta tai nuoruudesta.

Knausgård myös analysoi omaa intoverttiä luonnettaan ja yksinäisyyttään. Häpeä on tutusti mukana.

Olen taistellut häpeää vastaan kolmetoistavuotiaasta. ‒ ‒ Ainoa ajatus, jolla minä pystyn murtamaan häpeän täydellisen ylivoiman, on se, että häpeä menee ohi ja jonakin päivänä se näyttäytyy oikeassa koossaan, joka on lähes aina pieni. 

Häpeän tunne painaa kirjailijaa esimerkiksi silloin, kun hän on kirjoittanut omasta sukupuolielimestään eräässä tekstissä. Hän menee lääkäriin verisen ulosteen vuoksi vaimon ja äidin patistamana, sillä läheiset ovat lukeneet tästä kirjailijan potemasta vaivasta edellisestä kirjasta. Nyt hän selostaa lääkärikäyntiään ja kirjoittaa ajattelevansa tutkimuksen aikana elimensä olevan pieni. Hän ei häpeä ulosteen tai rektaalitutkimuksen kuvausta, vaan tuota ohikiitävää ajatustaan, jonka kirjoitti päiväkirjaansa (ja kaikkien luettavaksi). Se oli hänen mielestään latteaa, lapsellista ja sopimatonta, ja nyt ihmiset ajattelevat asian olevan niin ja että sillä on hänelle merkitystä. Enää ei auta vain poistaa tekstikohtaa, sillä Knausgård lähettää aina kirjoittamansa tekstit nopeassa tahdissa kustannustoimittajalleen. Hetkellinen häpeäntunne on lähes musertava.

En ole koskaan hävennyt ajatuksiani enkä pääni sisäistä maailmaa, vain sitä mitä olen sanonut, tehnyt tai kirjoittanut, toisin sanoen sitä, mitä olen paljastanut itsestäni muille. Siinä on jotain outoa, jotain kaksinaismoralistista, ihan kuin millään ei olisi mitään väliä, kunhan se pysyy salassa ja piilossa. Kirjoittaminen on hyvä keino vapautua siitä, koska kirjoittamisen perusidea on ilmaista omaa sisintä sellaisena kuin se on, mutta se on mahdollista vain jos unohtaa kirjoittavansa ‒ ‒ Vain unohtamalla, että kirjoittaa, voi kirjoittaa ja tuoda sisintään julki ilman, että häpeä vaikuttaa ilmaisuun tai suitsii sitä, kuten se tekee kaikelle muulle itseilmaisulle.

Knausgård on tehnyt muistoistaan ja ajatuksistaan julkisia ja joutuu myös tilanteisiin, joissa ihmiset luulevat tuntevansa hänet, koska ovat lukeneet hänen kirjojaan. Ymmärrän tällaisen illuusion synnyn, sillä niin syvälle ja avoimesti hän teksteissään menee. Se on kuitenkin vain illuusio.

Kesää kirjoittaessaan Knausgårdin kirjoittamisen rytmi on erilainen kuin aiemmin. Nyt hän kirjoittaa päiväkirjatekstejään pääasiassa myöhään illalla lasten mentyä nukkumaan. Hän kuitenkin kaipaa sitä aikaa, jolloin nousi neljän tai viiden maissa kirjoittamaan yöunien jälkeen.

Sarjan ulkoasu on kaunis, omaperäinen ja erottuva.

Vuodenajat tarjoaa rehellisen ja koskettavan kurkistuksen norjalaisen miehen elämään ja ajatuksiin. Miehen, joka on tehnyt kaunokirjallisesti jotakin omalaatuista ja luonut itsestään ilmiön. Miehen, joka on perheelleen omistautuva ja huolehtivainen isä. Knausgård on samanaikaisesti yleisinhimillinen ja intiimi.

Vuodenajat yltää Taisteluni-sarjan tasolle mielestäni vain Kevään kohdalla, tosin tämä Kesä on kyllä aivan kannoilla. Sarja on kuitenkin omalaatuinen kokonaisuus, jonka lukeminen kannattaa.



Voin vain sormet ristissä toivoa, että Knausgård jatkaa kirjoittamista. Onneksi en usko, että hän edes voisi lopettaa.

Tämä postaus päättää Kirjakimaran Knausgård-teemaviikon, jonka aikana olen esitellyt Vuodenajat-sarjan kirjat. Aiemmat tekstit löydät täältä: Syksy, Talvi ja Kevät.

Karl Ove Knausgård: Kevät (2016)

Alkuteos: Om våren.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 201.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kevätaurinko on kirkkaudessaan armoton. Talven jäljiltä luonto on lehdetön, paljas ja karu. Ilmassa on kuitenkin lupaus paremmasta: kesän vehreys on ihan pian täällä. Myös Knausgårdin Keväässä eletään lisääntyvän valon aikaa. Takana on talvi ja perhettä koetellut pimeä kausi. Tässä romaanissaan kirjailija kertoo yhden kevätpäivän aikana kolmikuiselle tyttärelleen edeltävästä kesästä, joka oli perheen elämässä raskas. Valot ja varjot, kirkkaus ja pimeys vuorottelevat.

Keväässä kirjailijaisä myös avaa tyttärelleen Vuodenajat-sarjan taustoja:

Olin alkanut kirjoittaa sinulle eräänlaista päiväkirjaa tai pitkää kirjettä, siitä keitä me olemme ja mitä meille tapahtui kun odotimme sinua. En tarkkaan tiedä, miksi ryhdyin siihen, mutta kai minä ajattelin, että muut lapsemme olisivat jo aika isoja kun sinä saapuisit, kymmenen, kahdeksan ja kuusi vuotta, ja he olisivat jo hitsautuneet yhteen ja heillä olisi yhteinen historia, enkä halunnut että sinä tulisit vain häntänä perässä, jos ymmärrät. Tiesin, että sinusta olisi kirjoitusteni lukijaksi aikaisintaan kuusitoistavuotiaana, tein sen siis loppujen lopuksi lähinnä itseni vuoksi, yritin kai sillä tavalla valmistautua tulevaan, nähdä elämämme sinun silmilläsi. Tehdä sinulle tilaa.

Knausgård muistelee, miten syntyi päätös hankkia neljäs lapsi, miten sinä päädyit tähän maailmaan. Vaimo Linda on juuri toipunut siihen mennessä vaikeimmasta masennusjaksostaan ja elämässä on muutenkin tyventä. On uusi talo, vakaampi taloudellinen tilanne. Ajatus neljännestä lapsesta kytee vanhempien mielessä tovin, ja lopulta Australian-matkalta tuliaisena on ihmisen alku.

Raskausaika tekee Lindan vähäpuheiseksi, saa hänet jälleen vetäytymään.

Pimeys oli hiipinyt häneen hiljalleen ja ottanut hänet valtaansa. Sen näki hänen liikkeistään, jotka hidastuivat hidastumistaan, ja liikkuma-alueestaan, joka pieneni pienenemistään, ja puheesta, joka lakkasi melkein kokonaan. 

Knausgård kuvailee, millaista on seurata puolison sairastumista vierestä. Hän vakuuttelee Lindalle, tai lähinnä itselleen, että pian se menee taas ohi. Edessä on kuitenkin vaimon synkin masennuskausi:

Vastakaiku yhdistää meidät maailmaan, ja sinun äidissäsi maailma lakkasi herättämästä vastakaikua.
     ---
Yhteys oli katkennut, hän oli kytkeytynyt irti.
     Pimeydessä, jossa hän eli, oli vain hän ja hänen kärsimyksensä. Tiedän sen, lapseni, koska näin sen. Näin että hänestä oli sietämätöntä olla edes olemassa.

Knausgård kuvaa rakkaan ihmisen kärsimyksen seuraamista koskettavasti. Luin kirjaa pala kurkussa. On raastavaa lukea huolesta, jota hän tuntee syntymättömästä lapsestaan ja raskaana olevasta vaimostaan. Lukijalle myös kuvataan ne kauhunhetket, joiden seurauksena perheestä tuli lastensuojelun asiakas.

Knausgårdilla on siis taakkansa, päällimmäisinä vaimon sairaus ja muisto itsensä hengiltä juoneesta isästä, mutta hän ei valita. Hän hoitaa kotia ja lapsiaan tunnollisesti. Joskus hänkin kokee voimattomuuden tunteita, mutta ne ovat ohimeneviä. Tukiverkko auttaa.

Vuodenajat-sarjan kirjoista kaksi ensimmäistä, Syksy ja Talvi, olivat tietosanakirjoista rakenteensa lainanneita novellikokelmia. Kevät on vuorostaan tutumpaa Knausgårdia: kirjassa ei ole väkinäisiä otsikoita tai muita jaotteluita, vaan teksti etenee jouhevasti ja keskiössä on kirjailijan oma elämä.

Jotakin yhteistä Keväällä toki on edeltäjiensä kanssa. Myös Keväässä ollaan elämän peruskysymysten äärellä.

     Ja ehkä tämäkin, mitä seuraavaksi sanon, on pelkkää itsepetosta: helppoa elämää ei kannata tavoitella, helppous ei ole koskaan pätevä ratkaisu, sillä täysipainoinen, arvokas elämä on aina vaikeaa.
     En tiedä onko näin. Mutta uskon niin.

Muunlaista elämänohjetta Taisteluni-nimisen kirjasarjan kirjoittajalta tuskin voisi odottaa.

Kevät on kirkastettua Knausgårdia. Se on muodoltaan tiiviimpää kuin Taisteluni-kirjat, ja toimii rakenteensa vuoksi mainiosti itsenäisenä romaanina. Siinä ei ole mitään ylimääräistä tai teennäistä kuten Syksyssä ja Talvessa, vaan kirjailija keskittyy siihen, mikä hänelle on ominta: katsomaan maailmaa ja omaa elämäänsä tarkasti ja näkemään niissä merkityksiä. Jos luet vain yhden Knausgårdin kirjan, lue Kevät.

Keväästä ovat bloganneet esimerkiksi Marjatta ja Kirjasta kirjaan -blogin Hannele.

Tämä postaus on osa Kirjakimaran Knausgård-viikkoa, jonka aikana esittelen Vuodenajat-sarjan kirjat. Tekstit Syksystä ja Talvesta ilmestyivät aiemmin tällä viikolla, ja viikonloppuna teemaviikon päättää Kesä.