Monien ainesten vyyhti – Satu Rämö: Jakob

Kansi: Ville Laihonen.

Satu Rämön Hildur-sarjan kolmososa kiilasi lukulistani kärkeen, koska uteliaana lukijana halusin saada tietää, miten trilogia päättyy. Ykkösosa Hildur lumosi minut viime vuoden kesällä, ja kakkososa Rósa & Björk niin ikään sai minut pauloihinsa. Ja onhan se kiva välillä elää mukana kirjahypessä – Jakobia tuntuvat lukevan kaikki.

Olin myös fanityttönä paikalla, kun Rämö kertoi Hildureista Kirkkonummen pääkirjastossa muutama viikko sitten. Reilun tunnin kuuntelin haltioituneena sujuvasanaista kirjailijaa omassa lähikirjastossani. (Ja entisellä työpaikallani. Viime vuonna elin marraskuisia Kirjanummi-viikkoja vähän eri perspektiivistä.)

Odotukseni eivät siis olisi voineet olla korkeammalla, kun lopulta tartuin kirjaan.

Hildurin suomalaisen kollegan Jakobin taustaa ja huoltajuuskriisiä valottava kirja oli tavallaan sujuvaa luettavaa, mutta jokin hiersi pitkin matkaa. Sekä Hildur että tämän osan nimihenkilö Jakob jäivät minulle etäisiksi.

Ehkä suurin ongelmani oli, että en ostanut Jakobin ”pimeää puolta”, se ei tuntunut uskottavalta. Enempää spoilaamatta tuhahdan sillekin, että poliisin perheen sotkeutuminen juonikuvioon on niin nähty.

Sen sijaan Hildurin Suomen-visiitti ja luonnonsuojelujuonne kiinnostivat kovin. Ehkä tässä kaikessa oli vain jotakin liikaa?

No, eipä Hildur tullutkaan päätökseen, vaan loppu lupailee lisäosaa tai useampaa. Nekin luen varmasti, vaikka nyt vähän tuhahtelenkin.

Satu Rämö: Jakob. WSOY 2023. 400 s. Lainasin kirjastosta.

Helmet 2023: 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön.

Hildurin sulava jatko-osa – Satu Rämö: Rósa & Björk

Kansi: Ville Laihonen.

Satu Rämön viimekeväisen dekkaridebyytin Hildurin jatko-osa kiinnosti heti tuoreeltaan niin paljon, että latasin e-kirjan lukupalvelusta pian ilmestymisen jälkeen.

Tässä kakkososassa Hildur ja suomalainen poliisiharjoittelija Jakob ratkovat Islannin Länsivuonoilla Ísafjörđurin pikkukaupungissa paikallispoliitikon murhaa. Samalla alkavat hahmottua Hildurin äidin ja kadonneiden siskojen kohtalot.

Juoni tarjoilee vihjeitä, harhautuksia, yllätyksiä ja vastuksia. Jakob neuloo, kuten ensimmäisessäkin osassa, mutta nyt neuleet pääsevät osaksi rikosjuontakin. Talvisurffausta harrastava Hildur saa tuta meren mahdin, Jakobille taas aiheuttaa hankaluuksia huoltajuuskuvio. Mies näkee lastaan harvoin, koska norjalainen ex-vaimo keksii tapaamisille esteitä. Sarjan kolmas osa ilmestyy syksyllä ja on nimeltään Jakob, joten oletettavasti tämä sivujuonne aukeaa paremmin silloin.

Rósa & Björk on edeltäjänsä tavoin kelpo dekkari, jonka rikosjuonta maustavat faktat Islannista ja päähenkilön henkilökohtainen trauma. Kerrontalinjoja on useita, mutta ainakin näin tiiviisti luettuna ne hahmottuvat lukijan mielessä hyvin toimivaksi kokonaisuudeksi.

Hildur-sarja on kasvanut ilmiöksi. Avausosa rikkoi myyntiennätyksiä, kakkososakin on jo kerännyt huimat jonot kirjastoissa.

Kirjastonhoitajana iloitsen siitä, että Hildur on elvyttänyt monen lukuharrastuksen ja houkutellut kirjastoon uusia käyttäjiä. Toki pettymys voi olla suuri, kun asiakas tulee ”lainaamaan sen Hildurin” ja päätyy varausjonon hännille – ellei sitten löydä pikalainahyllystä aarretta. Onneksi kirjastosta ei tarvitse tyhjin käsin lähteä odottelemaan varausjonon purkautumista, sillä valinnanvaraa on hyllykaupalla. Eivätkä kirjavinkit lopu kesken!

Satu Rämö: Rósa & Björk. WSOY 2023. 361 s. Luin e-kirjana BookBeatista.

Helmet-lukuhaaste 2023: 8. Kirja kertoo pienestä kaupungista.

Naistenviikon etsivätuttavuus – Satu Rämö: Hildur

Kansi: Ville Laihonen.

WSOY 2022. 363 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Naistenviikon lukuhaasteen päättää osaltani Satu Rämön ensimmäinen fiktiivinen teos, joka esittelee kiinnostavan ja moniulotteisen naisetsivän, Hildurin.

Islantilainen Ísafjörđurin pikkukaupunki sijaitsee Länsivuonoilla hankalien kulkuyhteyksien päässä ja kaukana pääkaupunki Reykjavikin hektisestä elämästä. Ísafjörđur on kirjan päänäyttämö, ja sen tähtenä häärii rikosetsivä Hildur Rúnars­dóttir. Hildur on Reykjakin-vuosiensa jälkeen saanut paikan kotiseutunsa poliisista, missä hänen toimenkuvaansa kuuluvat rikospoliisin tehtävien rinnalla kadonneiden lasten tapaukset.

Tulivuorenpurkausten muokkaamalla saarella kaikki tuntuvat tietävän toisensa eikä menneisyyttään pääse pakoon. Hilduria painaa lapsuuden perhetragedia, johon liittyvät hänen 25 vuotta sitten kadonneet sisaruksensa. Hildur saa työparikseen suomalaisen poliisiharjoittelija Jakobin, jolla niin ikään on omat taakkansa. Kirjan nykyaika ajoittuu vuoteen 2019, joten Rämön ei vielä tarvitse ottaa kantaa pandemiaan, vaan maasta toiseen voidaan liikkua ongelmitta.

Pikkukaupungissa eletään talvisin lumivyöryjen pelossa, ja tapahtumat käynnistyvät, kun lumivyöryn alta löytyy ensimmäinen väkivaltaisesti kuollut paikallinen. Uhri on kaikkien vieroksuma, nuoria poikia vikitellyt Jón. Kun muitakin epäilyttäviä kuolemia tapahtuu, nousee ilmoille joukko kysymyksiä:  Liittyvätkö kuolemat toisiinsa? Eihän tällaista tapahdu Islannissa? Kytkeytyykö Hildurin menneisyys kuolemiin?

Rikosjuonen lisäksi kirja pohtii, mitä on olla erilainen, poiketa normeista, salata sisintään muilta. Jakobin hahmon kautta on luonteva pohtia ja kuvata islantilaisia tapoja ja erikoisuuksia. Esimerkiksi Jakobin neulomisharrastus tuo islantilaiset villapaidat kirjan sivuille, mikä ilahduttaa neulovaa lukijaa. 

Hildur irtautuu työstään ja muista elämän paineista surffaamalla, joten kirjalla saan osuman myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Hilduria kiehtoo talvisurffauksessa vaaran tunne. Jos jotakin tapahtuisi, kukaan ei olisi auttamassa. Hänen täytyy hallita kehonsa ja lautansa täydellisesti, yrittää tulkita aaltoja oikein. Merta ei voi kontrolloida, mutta riskejä voi yrittää minimoida: Kun hän pystyi hallitsemaan vaaran, hän pystyi hallitsemaan itsensäkin. Kaiken voittava meri opettaa nöyryyttä.

Jos meren kanssa joutuisi riitaan, meri voittaisi aina. Jos suuri aalto yllättäisi hänet ja hän joutuisi sen nielemäksi, ei voisi tehdä mitään muuta kuin rauhoittua. Hiljaa oleminen oli usein suurinta voimaa. 

Genren kliseisiin peilaten Hildur on mielestäni virkistävä ja raikas dekkari, vaikka ilman poliisin henkilökohtaisia kriisejä ja oman elämän sotkeutumista tutkintaan ei tässäkään selvitä. Kun rikosvyyhti selviää, monia langanpäitä jää solmimatta. Tämä enteilee sitä, että Islannin hyisiin vesiin pääsee sukeltamaan jatkossakin, sillä Hildur aloittaa päähenkilönsä nimeä kantavan sarjan.

Luen melko harvoin dekkareita, koska en jaksa lukea väkivaltakuvauksia, mutta ristiriitaista kyllä katson dekkarisarjoja paljon tv:stä. Kaltaiselleni lukijalle Hildur on täsmäosuma: väkivallalla ei mässäillä, vaikka ruumiita tulee. Saan siis lisättyä uuden tärpin suosittelulistalleni, kirjastossa kun asiakkaat säännöllisesti kysyvät vähemmän väkivaltaista jännäriä. Näille on tilausta!

Aiemmin olen lukenut Rämöltä hänen ja Hanne Valtarin työelämäkirjan Unelmahommissa, jonka keskeinen teesi on, että töissä pitää olla kivaa. Kirjoittamisen ilo välittyy Hildurin sivuilta, joten kaunokirjallisuuden puolelle loikannut Rämö todella elää kuten opettaa. 

Kirjan käännösoikeuksia on myyty useaan maahan ja kirjastolaiselle kertoo suosiosta myös se, että Hildurin varausjono on yksi tämän hetken pisimmistä. Rämön dekkaridebyytti siis jo ratsastaa genrensä aallonharjalla  –  toivotan Hildurille paljon nostetta jatkossakin!

Helmet 2022: 30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

Tammikuun lyhytarviot

Jo viime vuoden lopulla minun oli tarkoitus putsata pöytä kauan bloggaamista odottaneista kirjoista, mutta niin vain tuo aie hautautui joulukiireiden ja uuden kirjavuoden suunnitelmien alle. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, totesin ja päätin purkaa loppuvuoden blogiruuhkan näin tammikuussa. Alla lyhyehköt arviot viidestä kirjasta, joista ei jostakin syystä syntynyt omaa postaustaan, mutta joista haluan jättää blogiini jäljen.

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki (2012)

Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry.
Suom. Hilkka Pennanen

WSOY 324 s. Lainattu kirjastosta.
Kansi: Andrew Davidson.

Rauhallista eläkeläisarkea viettävän Harold Fryn elämä mullistuu, kun hän saa kirjeen entiseltä työkaveriltaan Queenielta. Kirjeessään Queenie kertoo, että sairastaa syöpää ja tekee kuolemaa. Harold kirjoittaa Queenielle vastauksen ja lähtee postittamaan sitä, mutta ei maltakaan jättää sitä lähimpään postilaatikkoon, vaan päätyy kävelemään Englannin halki Queenien luo. Matkaa on yli tuhat kilometriä.

Haroldin hurjan vaelluksen ohella kirjassa käsitellään muun muassa Haroldin ja hänen vaimonsa Maureenin suhdetta, ja heidän poikansa Davidin elämänvaiheita ja -kohtaloa. Joyce virittelee kutkuttavia täkyjä lukijalle, joiden vuoksi kirja on ahmaistava: Mitä Davidille on tapahtunut? Minkälainen Haroldin ja Queenien suhde oikein oli aikoinaan? Pääseekö Harold perille? Pysyykö Queenie hengissä Haroldin vaelluksen ajan?

Kirjan ideassa on mahdollisuudet farssiin, sillä Haroldin vaellus saa paljon julkisuutta ja hännystelijöitä riittää. Joyce saa kuitenkin henkilöt elämään ja pidettyä homman kasassa. 

Kirja toi mieleeni Emma Hooperin kirjan Etta ja Otto ja Russell ja James parin vuoden takaa. Siinä pitkää kävelymatkaa taittaa kanadalainen eläkeläisnainen Etta, joka kärsii muistiongelmista. Molemmissa kirjoissa käsitellään pitkän matkan lisäksi rakkautta, ystävyyttä ja parisuhdetta ja elämässä aiemmin tapahtunutta. Hooperin kirjan tavoin Harold Fryn odottamaton toivioretki on inhimillinen, aito ja elämänmakuinen tarina.

* * *

Alex Schulman: Unohda minut (2016)

Alkuteos: Glöm mig.
Suom. Raija Rintamäki.

Nemo 183 s. Lainattu kirjastosta.
Kansi: Marjaana Virta.

Alex Schulman on ruotsalainen toimittaja ja mediapersoona, jonka vanhemmat ja isovanhemmat olivat myös tunnettuja julkisuudessa ammattiensa vuoksi. Niinpä ei ole ihme, että Schulmanin romaani, jossa hän ruotii äitinsä alkoholismia, aiheutti ilmestyessään kohua naapurimaassamme.

Kirja on tiivis, surumielinen ja koskettava kertomus siitä, miten alkoholismi vaikuttaa läheisten elämään. Jo pienenä Alex ja hänen veljensä oppivat lukemaan äitinsä mielenliikkeitä ja luovimaan parhaansa mukaan välttäen konflikteja. Äiti on nimittäin humalassa arvaamaton ja saattaa tulistua pienestäkin.

Äidin juominen on vuosikymmeniä perhettä painostanut salaisuus, jota syvästi hävetään. Vasta kun äiti Alexin lasta hoitaessaan jättää taaperon oma onnensa nojaan ja sammuu sohvalle, Alex päättää toimia. Hän joutuu huomaamaan, miten vuosikymmenten valehtelemisesta ja häpeästä on vaikea päästää irti.

Schulman korostaa, että romaani perustuu hänen kokemuksiinsa ja että esimerkiksi hänen veljiensä versiot samoista tapahtumista voisivat olla toisenlaisia. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta, pala kurkussa. 

* * *

Dan Brown: Alku (2017)

Alkuteos: The Origin.

Suom. Jorma-Veikko Sappinen.

WSOY 463 s. Lainattu kirjastosta.

Dan Brown vieraili Helsingin Kirjamessuilla lokakuussa ja ilmoittauduin lukijatapaamiseen, jonne Brown tuli puhumaan yli tuhannelle kiinnostuneelle. Brow otti yleisönsä tottuneesti ja puhui muun muassa uskonnon ja tieteen suhteesta. Aiemmin Brownin tarinat olivat minulle tuttuja vain kirjojen filmatisointien kautta, mutta kirjailijan kohtaaminen messuilla oli hyvä kimmoke lukea miljoonamyynteihin yltäneen kirjailijan tuore suomennos Alku.

Alun päähenkilö on Brownin aiemmista kirjoistakin tuttu Robert Langdon, joka ajautuu jälleen symbologian ja uskontojen värittämään seikkailuun, jota setvitään tällä kertaa pääasiassa Espanjassa, Barcelonassa. Langdonin kanssa mysteeriä ratkoo kaunis museonjohtaja Ambra Vidal, joka on juuri kihlautunut Espanjan kruununprinssin kanssa, ja tietokone nimeltään Winston.

Kirjassa on kliseisiä naishahmoja ja muitakin kaavamaisuuksia ‒ Brown on siis uskollinen lajityypilleen. Tämä hieman häiritsi lukukokemusta, mutta vetävä juoni paikkasi muita puitteita. Mutta on Brownilla toki myös uskallusta. Nimittäin hän tarttuu rohkeasti suuriin ja puhuttaviin aiheisiin, Alussa muun muassa tekoälyyn, katoliseen kirkkoon ja ateismiin. Pääosassa ovat kysymykset "Mistä me tulemme? Minne olemme menossa?" eli Brown myös uskaltaa haastaa lukijansa pohtimaan suuria kysymyksiä.

Alku on siis mainiota luettavaa jännäreiden ystäville, mutta myös taiteesta, Espanjasta, uskonnoista tai tekoälystä kiinnostuneille. Kirja on paksu, mutta lukeminen etenee nopeasti lyhyiden lukujen ansioista.

* * *

Laura Gustafsson: Pohja (2017)

Into 141s. Arvostelukappale.
Kansi: Aiju Salminen.

Laura Gustafsson tekee autofiktiivisessä romaanissaan kirjallisen ruumiinavauksen henkilölle nimeltä Laura Gustafsson. Hän avaa sisimmät sopukkansa ja kuvaa verevästi niin seksuaalisuutta, syömishäiriötä, mielenterveysongelmia ja äitiyttä. Ruumiillisuus on vahvasti mukana alusta loppuun. Kirjan autofiktiivinen luonne saa pohtimaan, mikä on totta, mikä keksittyä, missä menee toden ja fiktion raja. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä merkityksettömämmäksi tuo raja oikeastaan kävi: muistot, kokemukset, unet ja fantasiat limittyvät eheäksi kokonaisuudeksi.

Raju, hullu, arvaamaton. Anarkistinen. Näin kuvasi Rosa Liksom Pohjaa Kirjamessuilla viime lokakuussa, kun hän haastatteli Gustafssonia. Mielenkiintoisen keskustelun tiimellyksessä kävi ilmi muun muassa, että autofiktiivinen teos syntyi Gustafssonilta yllätyksenä, suunnittelematta. Hirveistä asioista kirjoittaminen oli Gustafssonin mukaan hauskaakin.

Kattoteemana teoksessa on naisen keho ja ruumis. Gustafsson kertoi suhtauvansa omaan kehoonsa neuroottisesti ja tiedostavansa tämän olevan ristiriidassa feministisen ajatusmaailmansa kanssa. Naisen keho on koko elämän ajan taistelukenttä.

Autofiktion saralla olen viime vuosina lukenut niin paljon Knausgårdia, että oli virkistävää sukeltaa välillä naisen mielen syövereihin. Pohjasta Gustafssonista piirtyy itsetietoinen, ajoittain epävarma, mutta silti erittäin rohkea kuva. Tuota Gustafssonin rohkeutta ihailen. Hän uskaltaa avata itsensä lukijalle ja kertoa esimerkiksi äitiyden pimeämmistä puolista. 

Laura Gustafsson kirjoitti itsensä lempikirjailijakseni yhdellä teoksella. Luin reilu vuosi sitten Korpisoturin, ja se vei jalat alta. Gustafssonin teksti on samaan aikaan kantaaottavaa, mielikuvituksellista ja kaunista. Korpisoturista ja Pohjasta lumoutuneena otin Anomalian mukaan tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteeseeni ja Huorasatukin jo odottelee vuoroaan omassa hyllyssäni. Lisää Gustafssonia on siis luvassa.

Osallistun Pohjalla Naisen tie -lukuhaasteeseen, jossa luetaan naisista kertovia elämäkertoja ja muistelmia sekä autofiktiivisiä, naisista kertovia kirjoja. 

* * *

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa: tee itsellesi työ siitä mistä pidät (2017)

WSOY 351 s. Lainattu kirjastosta.
Kansi: Satu Kontinen.

Töissä pitää olla kivaa. Tätä mieltä ovat Unelmahommissa-kirjan kirjoittajat Satu Rämö ja Hanne Valtari. Kirjoittajat ovat molemmat bloggaajia, ja tiesinkin heidät entuudestaan blogiensa kautta: olen lukenut Lähiömutsia ja Salamatkustajaa satunnaisesti. Rämö on kirjoittanut Islantilainen voittaa aina -kirjan, joka minun on ollut tarkoitus lukea jo pidemmän aikaa.

Rämö ja Valtari kehottavat jokaista unelmoimaan ja kulkemaan omia unelmiaan kohti. Ehkä voisit kehitellä harrastuksestasi työn? Esimerkkeinä he kertovat, miten ovat saaneet blogeistaan elantoa ja miten Rämö perusti kivijalkakaupan Islantiin kavereidensa kanssa. Molemmilla on antaa esimerkkejä siitä, miten hurjimmatkin unelmat ja työn voi parhaimmillaan yhdistää: esimerkiksi maailmanympärimatkalla voi kirjoittaa matkatoimittajana juttuja ja ottaa valokuvia ja siten tienata reissaamisen ohessa. Kirjoittajat uskaltavat puhua myös rahasta: omasta työstä pitää osata pyytää riittävästi rahaa. Vaikka työ on kivaa, tehdään sitä ansaintatarkoituksessa.

Rämö ja Valtari vuorottelevat kirjoittajina kirjan eri luvuissa. Molemmilla on oma ääni kirjoittajina ja ehdottoman sujuva kynä. En tiedä, johtuuko vuorokirjoittamisesta vai jostakin muusta, mutta kirjaan oli jäänyt aika paljon toistoa.

Unelmahommissa oli minulle tärkeä ja voimaannuttava lukukokemus. Elän tällä hetkellä jonkinlaista murrosvaihetta, jossa etsin niitä omia unelmahommiani, joten kirja tarjosi paljon hyödyllistä ajateltavaa.