Poikkeusajan elämää ja suhteita – Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Kansi: Laura Lyytinen.

Elizabeth Stroutin neljäs Lucy Barton -romaani vie meren rannalle Maineen. Sinne New Yorkissa asuva Lucy päätyy, kun hänen ex-miehensä William päättää viedä lastensa äidin suojaan pelottavasti leviävältä koronavirukselta. William on hommannut heille merenrantatalon turvapaikaksi.

Maineenkin asti korona aikanaan tulee. Strout kuvaa pandemia-aikaa tunnistettavasti: miten sairaudenpelko vaikuttaa ihmissuhteisiin, kauppakäyttäytymiseen, mielenterveyteen. Miten se herättää ennakkoluuloja, ajaa ihmisiä vastakkain. Perhetapaamiset ovat maskeja ja etähaleja. Mutta poikkeusaikanakin voi ystävystyä, Lucy huomaa.

Strout luo taidolla jännitteitä hahmojensa välille. On salaisuuksia, etääntymisiä ja lähentymisiä. Kirja istuu äitienpäivään, koska Lucy ruotii suhdettaan omiin tyttäriinsä sekä omaan äitiinsä:

Minun äitini oli tärkeä tekijä elämässäni kun olin nuori. Siksi että hän oli minun äitini. Koko minun elämäni ajan. En tiennyt kuka hän oli, enkä pitänyt siitä kuka hän oli ollut. Mutta hän oli minun äitini, ja osa minusta uskoi edelleen siihen mitä hän oli sanonut.

Koska Lucyn oma äitisuhde oli monimutkainen ja välit kylmät, Lucy joutuu pohtimaan, miten suhtautua tyttäriensä Beckan ja Chrissyn elämään. Mitä voi kommentoida, missä neuvoa? Milloin on annettava lasten tehdä omat virheensä?

Stroutin hahmot ovat monisyisiä: erehtyväisiä, he tekevät kyllä hyvää, mutta myös ärsyttävät ja töppäilevät. Stroutia enemmän lukeneita huvittaa erään kitkerän Olive Kitteridgen piipahdus tarinassa.

Luin kirjaa meren rannalla, ahmien. Pitkin kevättä vaivanneesta lukujumista ei ole enää tietoakaan! Nautiskelin Stroutin tarkoista havainnoista niin ihmisistä kuin heidän suhteistaan sekä vihjailevasta kerronnasta:

Jos olisin tiennyt millaista seuraavalla kerralla tavatessamme olisi –- Onneksi en tiennyt silloin.

On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa.

Pitkästä aikaa koin sen ihanan tunteen, että kunpa kirja ei loppuisi koskaan. Mutta loppuihan se ilo aikanaan. Kunpa elämässä odottaisi vielä paljon lisää suomennettua Stroutia. Voi Lucy!


Helmet 2023: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.


Elizabeth Strout: Lucy meren äärellä. Alkuteos Lucy by the Sea (2022). 277 s. Suom Kristiina Rikman. Ostin e-kirjan Elisa Kirjasta.

Linkit vielä bloggauksiini sarjan avausosasta Nimeni on Lucy Barton ja kakkososasta Kaikki on mahdollista. Kolmososan luin vuosi sitten, mutta näköjään teksti on jäänyt luonnoksiin. Täytyykin korjata tilanne sopivalla hetkellä!

Pahuuden keskellä kasvaneet – Ágota Kristóf: Iso vihko

Kansi: Tuomo Parikka.

Siis mitä mä just luin? Tämä kysymys pompahti mieleeni uudelleen ja uudelleen, kun silmät ymmyrkäisinä etenin Ágota Kristófin kirjassa Iso vihko. Tunnelmat lukiessa vaihtelivat ällistyksestä ällötykseen ja suruun. 

Heti alkuun totean, että herkimpien lukijoiden kannattaa suosiolla sivuuttaa Kristóf, niin brutaalisti ja kylmäävästi hän kuvaa sodan vaikutuksia ihmiseen.

Iso vihko avaa trilogian. Tämä ensimmäinen osa suomennettiin alkujaan jo 1980-luvulla, mutta julkaistiin vastikään uudelleen Tammen Keltaisessa kirjastossa. Myöhemmin tänä keväänä saadaan toinen osa suomeksi nimellä Todiste, oletettavasti kolmonenkin sitten jossain vaiheessa.

Kertojina toimivat kaksospojat, jotka Äiti vie asumaan Isoäidin luo, turvaan sodan jaloista. Isoäitiä kutsutaan kylällä Noita-akaksi, eikä ilmapiiri uudessa kodissa ole erityisen rakastava.

Pojat päättävät selvitä toisiinsa tukeutuen. Kaikessa nokkeluudessaan he pärjäävätkin oikein hyvin, mutta aika kyseenalaisin metodein. He karaisevat mieliään ja kehoaan kestämään vastoinkäymisiä erilaisten harjoitusten avulla. Heistä kasvaa melkoisia tyranneja.

Eletään sota-aikaa, joten kauheuksia ei tarvitse etsiä, ne kävelevät silmien eteen. Pojat todistavat väkivaltaa, seksuaalisia kohtauksia, julmuuksia. Koska tarjolla ei ole aikuisen rakkautta ja huolenpitoa, lapsen mieli ja logiikka tekevät asioista omia johtopäätöksiään. Pojat päätyvät jakamaan oikeutta omaan moraaliinsa pohjautuen.

Pojat kirjaavat kaiken näkemänsä ja kokemasta Isoon Vihkoon, josta muodostuu hurjan väkivaltaisen lapsuuden todiste. He luovat kirjoittamiselleen omat sääntönsä, vihkossa ei ole sijaa oletuksille tai tunnepuheelle:

Tunteita ilmaisevat sanat ovat hyvin epätarkkoja, niiden käyttöä kannattaa välttää ja pitäytyä esineiden, ihmisten ja itsensä kuvaamiseen, siis tosiasioiden rehelliseen kuvaamiseen. 

Kun karmaisevia tapahtumia kuvataan lapsenomaisella kielellä ja raporttimaisena selostuksena, kauheus korostuu.

Kirjailija Kristóf syntyi Unkarissa ja pakeni kansannousun aikaan 1956 Sveitsiin. Hän on kirjoittanut kirjan ranskaksi, jonka oppi siis vasta aikuisiällä. Ison vihkon kieli onkin yksinkertaista ja väkevää. Paljon päälauseita ja toteavaa kerrontaa. Oikeastaan en edes olisi halunnut nähdä rivien väleihin, niin rujoa on meno. 

Helmet 2023: 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

Ágota Kristóf: Iso vihko. Tammi 2023. 198 s. Suom. Anna Nordman. Alkuteos: Le Grand Cahier (1986). Lainasin kirjastosta.

Vanhan metsästäjän tilinteko – Kerstin Ekman: Suden jälki

Se tuli metsästä vielä hiukan kauempaa kuin missä minun latuni kulki. Asettui suonlaitaan, katajapuskan ja pienen männynkäppyrän väliin. Tähyili tarkkaavasti suon pikkuista lumilakeutta, käänsi sitten päätään niin että näin profiilin: ylvään kuonon, jyrkän otsanharjanteen, pystyt korvat.

Miehen ja suden kohtaaminen on lyhyt, mutta se muuttaa kaiken.

Kerstin Ekmanin Suden jälki kertoo Ulfista, kokeneesta metsästäjästä, joka on johtanut hirvijahteja vuosikaudet. On miehen 70-vuotispäivä, kun hän tarkentaa kiikarinsa Pitkäkoipeen.

Seudulla kiertelevät sudet herättävät yleisesti pelkoa ja vihaa, mutta kohtaaminen saa Ulfin kyseenalaistamaan koko metsästyksen. Sen, miten ihminen käyttää valtaansa eläimiin ja saaliita joskus jopa oman egonsa pönkittämiseen.

Identiteetti, jota Ulf on rakentanut koko elämänsä, tuntuu murenevan.

Rinnalla vaimo Inga puuhaa ja hösää, Ulfia uuvuttaa angina pectoris. Kun perheen Zenta-koiran voimat vähenevät, Ulf joutuu lemmikinomistajalle tuttujen kysymysten äärelle: mikä on armoa, mikä julmuutta?

Luonto- ja eläinsuhteen kuvauksen lisäksi Suden jälki on ajatuksia herättelevä kertomus ikääntymisestä, identiteetistä ja avioliitosta. Ja niin soljuvasti kirjoitettu ja taitavasti suomennettu, että lukijalla on viimeisen sivun jälkeen sanoilla ravittu olo.

Muutama kesä sitten luin Ekmanilta Sudentalja-trilogian väkevän avausosan Herran armo. Vielä en ole saanut kahta jatko-osaa luettua, koska ne minulla on omassa kirjahyllyssä ja kirjaston kirjat tuntuvat kiilaavan aina ohi lukujonossa. Myös Tapahtui veden äärellä kiinnostaa kovin, koska niin moni työkaveri on sitä vuosien saatossa suositellut.


Kerstin Ekman: Suden jälki. Tammi 2022. 176 s. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Alkuteos: Löpa varg (2021). Lainasin kirjastosta.

Tulevan kirjailijan lapsuus – Elias Canetti: Pelastunut kieli

Tammi 1984. 357 s.
Alkuteos: Die gerettete Zunge. Geschichte einer Jugend (1977).
Suom. Kyllikki Villa. 
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kirjastossa toisen vetämäni lukupiirin ohjelmassa on tänä vuonna ollut palkittua maailmankirjallisuutta eri vuosikymmeniltä, ja Elias Canetti päätyi edustamaan 1970-lukua Nobel-voittonsa vuoksi. Lisäksi jo eläköitynyt kollega suositteli tätä kirjaa minulle ja toiselle lukupiirin vetäjälle vielä töissä ollessaan niin painokkaasti, että olimme vain odottaneet sopivaa hetkeä tarttua Pelastuneeseen kieleen. 

Vuonna 1981 Nobelilla palkittu Canetti kirjoitti uransa aikana vain yhden romaanin, Sokeat. Lisäksi tuotannon keskiössä ovat muhkea sosiologinen tutkielma Joukko ja valta sekä omaelämäkerrallinen trilogia, jonka ensimmäinen osa Pelastunut kieli on. Myös aforismikokoelmia, matkakirja ja näytelmiä on suomennettu.

Kirjan alussa Canetti käy läpi lapsuudenmuiston, tarinan jossa hän melkein menetti kielensä, siis suussa olevan kielen. Suomennoksen äärellä lukija helposti ajattelee, että Canetin tarinassa kieli voisi viitata säästyneen elimen lisäksi myös puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen. Germaanisen filologian opinnoista alkaa olla sen verran aikaa, että piti turvautua sanakirjaan: Zungella on tosiaan saksassakin kaksoismerkitys eli se voi viitata elimen lisäksi puhekieleen tai arkikieleen.

Kielet näyttelevät tulevan nobelistin varhaisessakin elämässä isoa roolia. Elias syntyy 1905 Bulgariassa sefardijuutalaiseen perheeseen, jonka kotikieli on ladino eli vanha espanja. Äidin ja isän "salakieli" on saksa, kun taas perheen palvelijat puhuvat bulgariaa.

Perhe muuttaa usein, ensin Bulgariasta isän työn perässä Englantiin, ja sieltä isän kuoleman jälkeen Sveitsiin. Siellä äiti haluaa, että poika oppii saksan kielen nopeasti ja tehokkaasti. Äiti pitää Eliakselle muutaman kuukauden kielikoulun lähes väkivaltaisin metodein. Mutta poika oppii. Mikä hämmästyttävintä: vaikka Elias oppii saksan vasta koululaisena, siitä tulee myöhemmin hänen tuotantonsa kieli. 

Kirja on jaettu viiteen osaan asuinpaikkojen mukaan. Canetti käy läpi lapsuuttaan elävästi kohtausten avulla, ja kirjan luvuille hän on antanut sisältöä kuvaavat nimet kuten Isän kuolema, Äidin sairaus tai Villa Yaltan hyvät ikäneidot. Anekdoottien tapaisista jaksoista koostuvaa kirjaa voi lukea hitaasti tarina kerrallaan tai yhtenäisempänä kertomuksena. 

Onnellisimmalta tuntuu aika, jolloin äiti viettää paljon aikaa lasten kanssa. 1919 äidin (mielen)terveys alkaa rakoilla, ja hän vetäytyy toipumaan sanatorioon. Elias asuu Zürichissä täysihoitolassa ja käy kantoninkoulua, kaksi pikkuveljeä sijoitetaan Lausanneen. 

Eliaksella on ennen perheen eroa ollut tiivis suhde äitiin. Lukuhetket äidin kanssa loivat perustaa kirjojen arvostamiselle, mutta isän kuoleman jälkeen nuori Elias yritti tavallaan ottaa perheenpään roolin, mikä oli sen ikäiselle luonnollisesti liikaa. Erilleen muuttaminen vapauttaa pojassa voimavaroja, jotka tiedonjanoinen nuori, nyt 14-vuotias, käyttää systemaattisesti pänttäämiseen. 

Etevä juutalainen herättää joissakin kanssaoppilaissa antipatioita. Vasta kantapään kautta Elias oppii, että joitakin voi todella ärsyttää hänen innokas viittaamisensa koulussa. Muutenkin hän elelee eräänlaisessa kuplassa ja on pitkälle puberteettiin autuaan tietämätön vaikkapa sukupuoliasioista, vaikka muuten niin osaavainen onkin.

Veljet jäävät taustalle, samoin ensimmäinen maailmansota. Kirja päättyy toukokuuhun 1921, ja silloin Elias menettää Zürichin paratiisinsa. Äiti ilmoittaa, että edessä olisi muutto Saksaan. Syytöksiä täynnä oleva keskustelu on Eliaksen ja äidin välirikon alku. 

Varsinkin kirjan alkupuolta luin vimmalla. Canetin kuvailu on tarkkaa, ja koululuokat, kaupunginosat ja asunnot piirtyvät lukijat eteen yksityiskohtineen. Kuvailua höystää elävä dialogi. Omaelämäkerraksi kirja on todella kerronnallinen ja tarkka, alkuun luin sitä oikeastaan kuin romaania. Lukupiirissä pohdimme, kuinka tarkkaan aikuinen mies voi muistaa pienen lapsen kokemusmaailman ja havainnot, saati sitten dialogin. Selvää on, että Canetti on ottanut kirjallisia vapauksia, ja se on lukijan onni. 

Canetin myöhemmät vaiheet kiinnostavat siinä määrin, että trilogian jatko-osat pääsevät lukuun jossakin vaiheessa. Miten ihmeessä kielellisesti superlahjakas poika päätyy kemistiksi? Minkälaiseksi kehkeytyy äitisuhde vai menevätkö välit kokonaan poikki? Näihin kysymyksiin vastaavat oletettavasti jatko-osat Soihtu korvassa ja Silmäpeli.

Helmet 2022: 16. Kirjan luvuilla on nimet.

Lukemalla maailman ympäri: Bulgaria.

Pimeiden ruutujen aikaan – Don DeLillo: Hiljaisuus

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2022. 99 s. 

Alkuteos The Silence. Suom. Helene Bützow. 

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Lukurauhan päivä on kääntynyt iltaan, ja päivän kirjaksi valitsin Don DeLillon Hiljaisuuden.

Hiljaisuus on nopealukuinen dystopia, jossa maailma nyrjähtää eräänä helmikuisena sunnuntaina. On Supersunday eli Super Bowl -ilta, ja kymmenet miljoonat katsojat ovat kerääntyneet televisioidensa ääreen seuraamaan amerikkalaisen jalkapallon loppuottelua. Yhtäkkiä ruudut pimenevät, koska tietoliikenneyhteydet ovat lakanneet toimimasta.

Lentokoneet tekevät pakkolaskuja, kryptovaluutat lakkaavat olemasta, mikromuovi taas ei katoa minnekään. Kaikki ei olekaan klikkauksen päässä, etäisyyksistä tulee valtavia. Enää ei lennellä noin vain mantereelta toiselle, ja yhteydenpito esimerkiksi toisissa osavaltioissa asuviin läheisiin hankaloituu huomattavasti.

Romahdus kilpistyy mustiin ruutuihin:

Muina, enemmän tai vähemmän normaaleina aikoina osa ihmisistä tuijottaa aina puhelintaan, aamulla, keskipäivällä, illalla, keskellä jalkakäytävää, ohikulkijoita huomaamatta, laitteen vangitsemina, hypnotisoimina, ahmaisemina, tai he tulevat häntä kohti ja väistävät sitten, mutta nyt digitaaliaddiktit eivät voi tehdä sitä, puhelimet ovat kiinni, kaikki on kiinni kiinni kiinni.

Romaania voi lukea kommenttina ihmisen toimille, maapallon tuhoamiselle ja riippuvuudelle teknologiasta. DeLillo maalailee nykyihmisen kauhuskenaarion ja kysyy: ”Mitä nähtävää, kuultavaa, tunnettavaa meille jää?” Tähän tekisi mieli vastata, että pimeät ruudut jättäisivät tilaa mielikuvitukselle, ihmisten kohtaamiselle, hiljaisuuden kokemiselle. Ja lukemiselle! Mutta mitä kaikkea ne veisivätkään mennessään...

Pieni kirja herättelee, mutta jäi minulle jotenkin etäiseksi. Etäännyttäminen on toisaalta kirjan teemaan sopiva tehokeino, joka alleviivaa ihmisen pienuutta.

Helmet-lukuhaaste 2022: 4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana.

Pala julmaa historiaa – Doris Lessing: Ruoho laulaa

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2007 (1. p. Kirjayhtymä 1978). 281 s.

Alkuteos: The Grass Is Singing (1950).

Suom. Eva Siikarla.
Mistä minulle: ostin uutena.
Oma arvioni: 4/5.

Aivan kirjan alussa on uutinen, jossa kerrotaan, että rhodesialainen maanviljelijän vaimo Mary Turner on löydetty murhattuna kotinsa verannalta. Palveluspoika Moses on otettu kiinni, hän on tunnustanut, ja motiiviksi arvellaan ryöstöä. Alkaa taustoitus, jonka myötä lukija pikkuhiljaa voi muodostaa käsityksensä ihmisistä ja tapahtumista. Miksi näin kävi, menikö kaikki kuten alussa kerrotaan?

Kirjallisuuden Nobelin vuonna 2007 saanut Doris Lessing varttui etelärhodesialaisella farmilla, ja myös hänen esikoiskirjansa Ruoho laulaa sijoittuu pääosin maatilalle Etelä-Rhodesiassa, joka nykyisin tunnetaan Zimbabwena. Maa oli kirjan tapahtuma-aikaan eli 1940-luvulla brittiläisten siirtomaa. 

Brittiläistaustainen Mary elää onnettoman lapsuuden jälkeen huoletonta nuoruutta. Kun Marya alkavat ahdistaa vihjailut naimattomuudesta, hän avioituu maanviljelijä Dickin kanssa. Hiljalleen Marylle paljastuu, että Dickin farmi on hoidettu vähän niin ja näin. Eikä kotitalossa ole edes kuumuutta helpottavaa sisäkattoa. Dick kokeilee viljelyssä kaikenlaista, mutta pitkäjänteisyys puuttuu. Velat painavat.

Dick yrittää kehittää elämäntyötään eli farmia, Mary haluaisi vain saada kokoon sen verran rahaa, että he voisivat muuttaa pois. Toiveet eivät kohtaa. Maryn ja Dickin avioliitto on kahden yksinäisen liitto. Maryn on vaikea suhtautua maatilan mustiin peltotyöntekijöihin, ja hän purkaa heihin patoutunutta vihaansa. Taloudenhoitajatkin saavat lähteä lyhyellä varoitusajalla, kunnes taloon saapuu Moses, joka jää.

Avioliiton myötä Marystä tulee köyhä, ja siitä koettu häpeä saa hänet eristäytymään. Hän yrittää pitää miehensäkin etäällä. Tarinaa voi lukea Maryn syöksykierteenä ja kuvauksena siitä, miten farmielämä näivettää naisen. Muutos Maryssa on hurja: naiivista ja hyväntahtoisesta tytöstä tulee ruoskalla sivaltava piiskuri.

Ruoho laulaa on nopealukuinen, mutta ei nopeasti sulatettava. Rotuerottelu ja rasistinen kieli rehottavat kirjan sivuilla niin, että herkempää lukijaa ahdistaa. 

Tämä Doris Lessingin vuonna 1950 ilmestynyt esikoisteos sai kunnian olla ensimmäinen lukupiirikirjamme, kun käynnistelimme kirjaston lukupiiriä pitkän remontti- ja koronatauon jälkeen. Työkaverini kanssa valitsimme syksyn ja kevään kirjoiksi eri kirjallisuuspalkintoja voittaneita teoksia eri vuosikymmeniltä – sellaisia, jotka meitä houkuttavat ja joita emme olleet vielä lukeneet.

Lukupiirimme totesi, että aiheesta on tärkeä lukea, jotta kipeätkään vaiheet historiassa eivät unohtuisi, jotta niitä ei toistettaisi. Kirja on aikansa kuvaus, mutta samalla se koettiin moderniksi kerronnaltaan. Kirjassa kuvatun rasismin analysoitiin korostavan Lessingin apartheid-vastaisuutta. Keskustelua herättivät esimerkiksi Moseksen motiivit ja se, miten Mary kieltää luonnon itsessään.

Paljon lukeneet lukupiiriläisemme suosittelivat Lessingin tuotannosta Vanhan päällikön maa -teosta, ja aiheeseen syvemmälle haluavia kehotettiin tarttumaan Andre Brinkiin. Lessingin elämänvaiheita ja tuotantoa kartoittaessani kiinnostuin myös Lessingin omaelämäkerrallisista teoksista Varjoissa vaeltaja ja Ihon alla. Jälleen siis yhden kirjan lukeminen poiki monia uusia lukuvinkkejä!

Kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Keltainen kirjasto -kirjablogi, Tarukirja ja Suketus.

Helmet 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

Kesän kirkkain lukumuisto: Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Kansi: Fennopress/Photonica/Knauser/Johnston.

Tammi 2004. 851 s. 
Alkuteos: The Way the Crow Flies (2003). 

Suom. Kaijamari Sivill.
Oma arvioni: 5/5

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Alkusyksy on ollut Kirjakimarassa hiljaiseloa. Tauko blogikirjoittamisesta venähti huomaamatta kuukausiksi, vaikka lukeminen on jatkunut entiseen malliin. Ennen kuin tuon syksyn kirjasatoa blogiin, haluan vielä hetkeksi palata menneen kesän lukutunnelmiin.

Kesäkuun aurinko paahtoi, kun lähdin Ann-Marie MacDonaldin matkassa 1960-luvun Kanadaan. Kirja kulki mukanani reilun viikon: siihen oli tartuttava valoisien kesäöiden unettomina tunteina, juhannuksen vieton keskellä ja heti ensimmäisenä aamusta. Vaikka lukuaikaa ei olisi ollut paljon, niin koko ajan janosin kirjan pariin edes hetkeksi.

Keskiössä on nelihenkinen McCarthyn perhe, joka muuttaa Centralian varuskunta-alueelle isän uuden komennuksen vuoksi. Tarinan alussa isoveli Mike on 12-vuotias, Madeleine kahdeksan. Isä Jack on everstiluutnantti, jonka työssä on jotakin salaista, äiti Mimi puolestaan pitää kodin puhtaana ja ruoantuoksuisena. Sodanjälkeinen aika on uudelleenrakennuksen aikaa, ja kaikki halutaan tehdä oikein. Niin haluavat myös Mimi ja Jack. 

Isän työn vuoksi perhe on muuttanut usein, ja läpi kirjan toistuvat pohdinnot johonkin kuulumisesta:

Kuulua johonkin ja olla kuulumatta. Olla sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Madeleinelle se on yhtä luonnollista ja huomaamatonta kuin hengittäminen. Ja se, että varttuisi keskellä omaa menneisyyttään – keskellä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi ja luulevat tietävänsä, mistä puusta sinut on veistetty, mihin sinä pystyt – on jo ajatuksena tukahduttava. 

– – –

Jos muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni.

Tiiliskivenpaksuisessa kirjassa riittää tasoja ja koukkuja. Erityisesti tempauduin ajankuvaan, mutta taiten on toteutettu myös Madeleinen kasvutarina, Mimin ja Jackin avioliittokuvaus sekä jännitteinen murhamysteeri. Kylmän sodan jäätävät tuulahdukset tuntuvat myös Centraliassa ja mukaan saadaan vakoilukuvio, Kuuban ohjuskriisi ja ensimmäinen kuulento.

MacDonald kuljettaa tarinaa vuoroin eri perheenjäsenten vinkkelistä, ja näistä keskeisimmäksi hahmottuu Madeleinen näkökulma. Haaveiluun taipuvainen tyttö vaipuu usein ajatuksiinsa oppitunneilla, mitä opettaja herra March ei suvaitse. Madeleine ja muut kurittomat pienet tytöt joutuvat jäämään koulun jälkeen luokkaan jälki-istuntoon herra Marchin kanssa. Kuulostaa pahaenteiseltä ja niin se onkin.

Moni asia romaanissa siis toimii, mutta jo yksin Madeleine on syy tarttua kirjaan. Lapsen arki, sen huiput ja pettymykset sekä hämmennys aikuisten asioiden äärellä koskettavat. Linnuntietä on rikas, täyteläinen ja todentuntuinen, täydellisesti uppoutuvaan lukemiseen sopiva romaani.

Helmet 2020: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä.

Väkevä trilogian avaus – Kerstin Ekman: Herran armo

Kansi: Tuija Kuusela.

Tammi 2002. 510 s.
Alkuteos: Vargskinnet – Guds barmhärtighet (1999).
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Tänään vietetään Kerstinin nimipäivää suomenruotsalaisen kalenterin mukaan, joten osallistun tällä Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian avausosalla Tuijan Naistenviikko-haasteeseen. Kirja sopii teemaviikkoon paitsi kirjailijan nimen vuoksi, myös siksi, että se käsittelee naisen asemaa 1900-luvun alun Ruotsissa.

Eletään kevättalvea vuonna 1916, kun kätilö Hillevi Klarin matkustaa Uppsalasta uuteen asemapaikkaansa Svartvattnetiin, joka on pieni kylä Jämtlannissa, Pohjois-Ruotsissa. Samassa kylässä pappina työskentelee Hillevin rakastettu – ja juuri miehen vuoksi hän oikeastaan tänne tiettömille tuntureille lähtikin.

Hillevin ja papin suhde päättyy heti alkuunsa, mutta Hillevi päättää jäädä. Kätilön työ kylässä on raskasta. Hillevi joutuu todistamaan hurjaa köyhyyttä ja hyväksymään sen, että hänen ja kyläläisten välissä on muuri. Etelän tulokas tarkkoine hygieniasääntöineen on paikallisten silmissä kummajainen.

Käänteentekevää on lapsenpäästö mökissä, jossa synnyttäjä on hyvin nuori tyttö. Mökki on täynnä hinteliä lapsia ja hiljaisuutta. Alkeellisista oloista huolimatta Hillevi saa lapsen pelastettua, mutta sen jälkeen kaikki ei menekään suunnitellusti. Mökin tapahtumista vaietaan jälkikäteen.

He vaikenisivat, vaikenisivat, vaikenisivat.
     Heidän vaikenemisensa oli pahaa. Kuin musta vesi jään alla.

Hillevi ei koskaan unohda tapahtunutta, vaikka kätilön työt jäävät, kun hänestä tulee kauppiaan rouva. Hillevi nai kauppamies Trond Halvorsenin, joka antoi Hilleville sudentaljan jo silloin, kun kyyditsi kätilöä ensi kertaa kylälle. Trondin ja Hillevin perheessä on sijaa myös kasvattilapselle, Kristenille.

Lukija tutustuu myös Elikseen, joka oli läsnä tuona merkillisenä yönä teiniäidin synnyttäessä pimeässä mökissä. Kylästä pakomatkalle tapahtumien vuoksi lähtevä nuorimies on haavoittuvassa asemassa, kun etsii toimeentuloa ja suojaa. Eliksen vaiheisiin mahtuu monenlaisia vastoinkäymisiä, mutta lopulta mies päätyy viettämään taiteilijaelämää Berliiniin. Vaikka Svartvattnet on jäänyt taa jo kauan sitten, ei köyhyys, se sierettynyt, vetoisa, nuhruinen olotila, ole täysin menneisyyttä Saksassakaan.

Ekman kuljettaa tarinaa eri näkökulmien kautta ja kuvaa elävästi, miten kyläyhteisö hylkii koulutettua naista. Hillevi kuitenkin ottaa paikkansa, asettuu ja sopeutuu elämään, jossa vuodenajat ja luonto määräävät elämän tahdin. Ongelmatonta elo ei ole, ja myös kauppiaan rouvana, kuten aikoinaan kätilönä, Hillevi joutuu ajoittain kyläläisten silmätikuksi.

Köyhyys kuristaa kurkkua ja talviset rekimatkat saavat ihon kananlihalle. Ekmanin aistivoimainen kerronta lumoaa, vaikka välillä tuskailin sivujuonien kanssa. Sudentalja-trilogia jatkuu osilla Viimeinen uitto ja Raaputusarvat, jotka aion ehdottomasti lukea, sillä haluan nähdä, miten Hillevin ja muiden kyläläisten tarinat jatkuvat. 

Helmet-lukuhaaste 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen.

Naisia sodan varjossa – Sarah Waters: Yövartio

Kansi: Tuula Kuusela.

Tammi 2007. 509 s.
Alkuteos: The Night Watch (2006).
Suom. Helene Bützow.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Naistenviikko-lukuhaaste jatkuu! Yksi tapa osallistua teemaviikkoon on postata kirjasta, jonka kirjailija tai henkilöhahmo on kyseisen päivän nimipäiväsankari. Tänään nimipäiväänsä viettävät Sari, Saara, Sara, Salla, Salli ja Sarita – joten hieman venyttäen kytken päivään brittiläisen Sarah Watersin.

Yövartio lähtee liikkeelle vuodesta 1947. Toinen maailmansota on päättynyt ja Lontoossa eletään kiivasta jälleenrakennuksen aikaa. Waters tutustuttaa lukijansa joukkoon nuoria aikuisia, jotka yrittävät selvitä sodan jälkimainingeissa.

Helen ja Viv ovat töissä avioliittotoimistossa, Vivin veli Duncan työskentelee tehtaassa. Helen asuu yhdessä puolisonsa Julian kanssa ja on epäileväinen tämän liikkeistä. Mickey on töissä huoltoasemalla, koska se on yksi harvoista työpaikoista, missä nainen saa pukeutua housuihin. Vivillä on salainen suhde naimisissa olevaan mieheen, kun taas Kay huomaa jääneensä yksin.

Waters kertoo henkilöistään arvoituksellisesti ja säästellen, niin että lukijan mielenkiinto ja uteliaisuus taatusti heräävät. Erityisesti Duncanin asumisjärjestely mystisen herra Mundyn luona herättää kysymyksiä, samoin työpaikka. Miksi mies tyytyy tehdastyöhön, mikä on hänen suhteensa herra Mundyyn? Entä kuka on kuollut Alec, mitä on tapahtunut? Miksi Helen on sairaalloisen mustasukkainen kirjailijapuolisostaan?

Yllättävää kyllä, seuraava aikataso vie vuoteen 1944 ja viimeinen sodan alkuvaiheisiin 1941. Vastauksia ihmissuhteiden kiemuroihin ja henkilöhahmojen käytökseen haetaan menneisyydestä.

Kirjan nimi Yövartio viittaa ainakin siihen, miten Kay ja Mickey työskentelevät sodan aikana öisin ambulanssisisarina. He menevät ensimmäisinä paikan päälle, kun ilmahyökkäys on osunut rakennukseen. Öiset ilmahyökkäykset muuttavat Lontoon painekattilaksi, ja naisilla on usein vastassaan lohdutonta tuhoa ja kärsimystä. Kun pommikoneet ovat jo kaikonneet, jäljelle jää tuhkaa ja tomua, romahtaneita rakennuksia ja paljon surua. Erityisen viheliäisiä ovat palopommit, jotka porautuvat kattojen läpi asuntoihin.

Waters tuo tarinaansa sota-ajan lieveilmiöitä. Tupakka palaa aina ja kaikkialla. Laittomat abortit ovat hengenvaarallisia, itsemurha on rikos, samoin aseista kieltäytyminen. Sodan päättymisen jälkeen avioliittotoimistot yrittävät yhdistää nuoria.

Waters kirjoittaa kuvailevasti, ja Lontoon kadut tulevat eläväksi, samoin naisten arki ja näkökulma sodassa. Sodan vaikutukset ympäristöön ja yhteiskuntaan ovat konkreettisia ja selkeitä verrattuna siihen, miten sota vaikuttaa nuoriin ihmisiin. Miten järkyttävistä tapahtumista voi selvitä?

Romaanin aikarakenne on mielenkiintoinen, enkä saa mieleeni toista vastaavalla tavalla etenevää kirjaa. Ensimmäistä aikajaksoa lukiessani hieman ihmettelin, mahtavatko auki jäävät kysymykset saada vastauksen. Näin ilokseni kävi, sillä Waters palkitsee lukijansa: selitykset löytyvät menneisyydestä.

Helmet-lukuhaaste 2020: 25. Kirjassa ollaan saarella.

Sattumusten spiraalissa – Paul Auster: Leviatan

Kansi: Hannele E. Vanha-aho.

Tammi 1994. 265 s.
Alkuteos: Leviathan (1992).
Suom. Jukka Jääskeläinen.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: Ostin käytettynä.


Koronakevät on sulkenut kirjastot, joten olen alkanut etsiä luettavaa omista hyllyistäni ja e-kirjoista. Vaikka tilanne on harmillinen, haluan nähdä siinä jotain hyvääkin: nyt on aikaa lukea myös vuosikausia omassa hyllyssä lukuvuoroaan odottaneita kirjoja. Ja niitähän riittää! Ensimmäisenä katseeni kohdistui Paul Austeriin, jonka lukemisesta olen pitänyt aivan liian monta vuotta taukoa.

Leviatanista en tiennyt etukäteen mitään, tosin hyvin pian tunnistin siinä austermaisia piirteitä. Minäkertoja on Austeria muistuttava keski-ikäinen kirjailijamies Peter Aaron, joka on joutunut kummallisen tapahtumaketjun osapuoleksi. Mukana on ihmissuhdesotkuja, mielikuvituksellisia sattumuksia – ja tietenkin palasia Austerin omasta elämästä, kuten päähenkilön ammatti ja puoliso Iris (vrt. Siri), joka on metri kahdeksankymmentä pitkä nainen, jolla oli hienostuneet skandinaavin kasvot ja syvimmät, iloisimmat siniset silmät mitä taivaan ja helvetin väliltä löytyy.

Alussa kirjailija Peter Aaron saa kuulla, että hänen ystävänsä Ben Sachs on kuollut. Mies on räjäyttänyt itsensä tienvarressa. Erikoinen tapaus saa Aaronin kelaamaan ajassa taaksepäin, siihen hetkeen, kun hän tapasi Sachsin ensi kertaa. Miten ihmeessä Sachs on päätynyt tuollaiseen tekoon?

Aaron alkaa kirjoittaa tätä käsillä olevaa kirjaa selventääkseen tapahtumien kulkua. Hän kertaa Sachsin elämää, johon myös hänen omansa kietoutuu. Hyvässä ja pahassa. Miesten ystävyys on lujaa tekoa, mutta siinäkin on kipupisteensä. Myös Sachs oli kirjailija, ja Aaron antaa tälle kirjalleen nimen Leviatan kunnioittaakseen Sachsin samannimistä kesken jäänyttä teosta.

Paul Auster on yksi lempikirjailijoistani, koska pidän hänen tavastaan kuljettaa juonta ja käsitellä teoksissaan kirjailijuutta ja elämän mysteerejä. Monet tasot mahdollistavat monipolvisia tulkintoja, mutta aivan ongelmaton suhteeni kirjailijaan ei ole. Leviatanissa hiersivät naishahmot, ja välillä meinasin tukehtua sivuilta uhkuvaan testosteroniin:

Totesin etten ollut yksiavioinen. Tutustumisen arvoitus kiehtoi liikaa, viettelyn draama hurmasi liikaa ja uusien vartaloiden jännittävyys oli liian himottava, enkä pysynyt ajan mittaan luotettavana. Sellaista järkeilyä ainakin käytin silloin, ja se toimi tehokkaana sumuverhona aivojeni ja sydämeni välillä, haarojeni ja älyni välillä. Enhän totta puhuen tajunnut ensinkään mitä puuhailin. Olin menettänyt otteen itseeni ja nussin samasta syystä kuin eräät miehen juovat: hukuttaakseni surut, turruttaakseni aistit ja unohtaakseni oman itseni. Minusta oli tullut homo erectus, amokjuoksuun sortunut pakanafallos. Ennen pitkää olin sekaantunut moneen suhteeseen yhtaikaa, pallottelin tyttöystäviä kuin vanhuudenhöperö jonglööri, pompin vuoteesta toiseen yhtä nopeasti kuin kuu vaihtaa muotoaan.

Melkoista tykitystä, joka kieltämättä kuvailee elävästi päähenkilön silloista elämäntilannetta. Eivät naiset toki Leviatanissa aivan kertakäyttökamaa ole, mutta miesten tarinaa tässä kerrotaan ja sen mukaisesti maailma on miehinen. Päähenkilö hämmästelee naisten vahvoja ratkaisuja ja esimerkiksi sitä, että Iris valmistelee väitöskirjaa. Onpa Iris jopa lukenut enemmän kirjoja kuin Peter, mikä ihmetyksen aihe!

Pienistä hiertymistä huolimatta viihdyin Leviatanin parissa. Lukijana kaipasin uutuuskirjojen väliin jotakin tuttua ja tunnistettavaa näinä epävarmoina aikoina. Austeriin tarttuessani saatoin luottaa siihen, että välillä poukkoilevasti tapahtumien kulkua selvittävä kertoja saa pidettyä homman kasassa. Ei tarvinnut hermostua, vaikka punainen lanka ajoittain katosi lukijan näkyvistä. Lopulta kertojalla on kädessään koko punaisena hohtava lankakerä ja lukijana myhäilin tyytyväisenä.

Helmet 2020: 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli.

Arkisen elämän suuruus – Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2020. 380 s.
Alkuteos: Olive Kitteridge (2008).
Suom. Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.


Miten huikeaa oli saada kevään odotetuin kirja käteen suoraan sen ilmestymispäivänä! Pienen vihjailun tuloksena mieheni yllätti tulemalla töistä kotiin kirjakaupan kautta. Tuosta aurinkoisesta ilon päivästä on nyt kulunut reilu kuukausi, ja maailma on tänään hyvin erilainen kuin tuolloin. Korona on teljennyt meidät neljän seinän sisään, etätöistä on tullut miehellenikin pakon edessä arkea, eikä kotoa poistuta kuin kauppaan ja koiralenkeille. Mökille ei ole asiaa.

Uutiset ja arki ovat kuin dystopia-romaanista: ihmiset kulkevat maskit kasvoillaan, alueita eristetään, rajoja valvotaan, valtaosa ihmisistä on sulkeutunut koteihinsa vapaaehtoiseen tai pakolliseen karanteeniin. Vastassa on yhteinen vihollinen, jota ei voi paljain silmin nähdä.

Alkuvuoden olen etsinyt uutta työtä, mutta tässä maailmantilanteessa se on alkanut näyttää mahdottomalta. Poikkeusolot ja epävarmuus omasta työtulevaisuudesta ovat vaikuttaneet minuun niin, että keskittymiskykyni on ollut viime viikkoina olematon. Kirjoittamisesta ei ole tullut mitään, koko ajan eksyn vain uutissivustoille. Lukeminen on onnistunut joinain päivinä, joten bloggausjonoa on päässyt kertymään.

Vähitellen poikkeustilasta on tullut uusi normaali ja työkuvioissakin näkyy toivoa. Vakituisen työn saaminen tässä tilanteessa tuntuu lottovoitolta, mutta toki en huokaise ennen kuin nimet ovat paperissa. Maaginen paperi on jo postissa, joten lähellä ollaan.

Yritän saada purettua bloggausjonoa nyt kevään mittaan. Tämä Strout-teksti jää maaliskuun ainoaksi bloggaukseksi, huhtikuussa yritän saada useamman tekstin aikaan. Onhan pian myös aika käynnistää perinteinen merikirjahaaste!

Mutta nyt otsikon kirjaan.

Intoilin tästä tuoreesta Strout-suomennoksesta, koska hänen edelliset kirjansa Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista olivat minulle ilmestymisvuosinaan käännöskirjojen huippuja. Pari vuotta sitten luin myös Stroutin esikoisromaanin Pikkukaupungin tyttö, joka sekin miellytti. Uuden suomennoksen nimihenkilö Olive Kitteridge on monille tuttu hahmo HBO:n minisarjasta. En ole sarjaa katsonut, joten pääsin lukemaan kirjaa ilman ennakko-odotuksia. Välttelin myös kirja-arvioita parhaani mukaan ennen kirjan lukemista.

Kirjassa on kahdesta edellisestä suomennoksesta tuttu novellikokoelman kaltainen rakenne. Tällä kertaa yhdistävä tekijä ei ole Lucy Barton vaan kipakka Olive Kitteridge. Olive asuu Crosbyn pikkukaupungissa Mainessa ja on eläkkeelle jäänyt matematiikan opettaja. Työvuosinaan hän oli koulun pelätyimpiä opettajia. Olive on tiukka, piikikäs ja häijykin. Suorasukainen nainen puhuu suunsa puhtaaksi ja laukoo totuuksia.

Olive ei ole kaikissa novelleissa päähenkilö, mutta jokaisessa on jokin linkki Oliveen tai hänen perheeseensä. Jokainen luku avaa jonkin uuden puolen Olivesta tai perustelee hänen käytöstään. Esimerkiksi avaustarina Apteekki kertoo tarkemmin Oliven miehestä Henrystä, joka teki uran lähikaupungin apteekkarina. Minkälaista on olla sapekkaan Oliven puoliso? 

Olivella ja Henryllä on poika Christopher, jolla on ollut omat haasteensa äitinsä kanssa. Luku nimeltä Pieni säväys kertoo Christopherin ja hänen vaimonsa hääpäivästä, joka meinaa olla Olivelle liikaa: vieraat, juhlavaatteet, se että pitää luopua pojasta. Hääjuhlan aikaan Olive livahtaa piiloon poikansa makuuhuoneeseen, pakoon juhlahumua.

Olive on iso nainen. Hän tietää sen itsekin, mutta ei hän ole aina ollut iso, eikä hän ole vieläkään oikein tottunut siihen. Pitkä hän on toki aina ollut ja tuntenut itsensä usein kömpelöksi, mutta isoksi hän muuttui vasta ikääntyessään. Hänen nilkkansa ovat turvoksissa, hartiat pyöristyneet, niska paksu, ja ranteet ja kädet näyttävät muuttuneen miehisiksi. Muutos vaivaa Olivea – totta kai se vaivaa, joskus kun hän on yksin, se vaivaa erityisen paljon. Mutta ei hän enää elämän tässä vaiheessa aio luopua ruoan suomasta lohdusta, ja juuri nyt se tarkoittaa että hän näyttää lihavalta, nukkuvalta hylkeeltä, joka on kiedottu jonkinlaiseen harsovaippaan.

Strout kuvailee tarkasti henkilöhahmojen luonteita ja piirteitä. Arkiset valinnat ja rutiinit ovat paljastavia. Kirjan teemoiksi hahmottuvat perhe, avioliitto, ihmissuhteet ja ikääntyminen. Erityisen herkullista on pikkukaupunkielämän kuvaus, se miten ihmisten suhteet kietoutuvat toisiinsa. Opettajalla on ollut vuosikymmenien ajan mahdollisuus havainnoida lukuisten perheiden elämää oppilaidensa kautta. Mitä kaikkea yhdessä pikkukaupungissa tapahtuukaan kulissien takana? Oliven asema kaupungissa osoittaa, että opettaja on auktoriteetti, jonka sanoilla ja teoilla on kauaskantoisia vaikutuksia.

Olive onnistuu melko varmasti ärsyttämään lukijaa, ja usein hänen käytöksensä hämmentää. Kolmentoista tarinan aikana Olive kuitenkin muuttuu ja lukijan mielikuva naisesta siinä mukana. Lukiessa oli mielenkiintoista tarkkailla oman suhtautumisen muutosta pitkin matkaa, miettiä mistä empatia kumpuaa.

Englanniksi on jo ilmestynyt jatko-osa Olive Again, joten on hyvin todennäköistä, että pääsemme nauttimaan Oliven seurasta lisää suomeksi lähiaikoina.

Helmet 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki: velvollisuustanssi kuoleman kanssa

Kansi: Markko Taina. Luin suomennoksen 8. painoksen
vuodelta 2012, ensimmäinen ilmestyi 1970.

Tammi 2012. 190 s.

Alkuteos: Slaughterhouse Five, or the Children's Crusade (1969).

Suomentaja: Juhani Jaskari.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kirjabloggaajien yhteisen klassikkohaasteen päivä lähestyi, mutta luettavana oleva tiiliskiviklassikko ei millään tahtonut edetä. Tämä oli tilanteeni vajaa viikko sitten ja iloitsin itsekseni siitä, että en ollut edes ilmoittautunut haasteeseen mukaan. Kokemuksesta tiesin, että näin voi käydä. Ajankulukseni mökillä lueskelin kertyneitä Hesarin kulttuuriosioita (enkä siis sitä klassikkoa), ja törmäsin Jukka Petäjän esseeseen Kurt Vonnegutin 50 vuotta sitten julkaistusta romaanista Teurastamo 5 (HS 21.7.2019). Juttu herätti lukuhaluni, ja onneksi kirja löytyi mökin Keltaisen kirjaston kokoelmastani. Sitten vain lukemaan.

Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki on yhdysvaltalaisen Kurt Vonnegutin (1922–2007) tunnetuin romaani, ja se ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa vuonna 1970 Juhani Jaskarin suomentamana. Yhteensä julkaisusarjassa on ilmestynyt Vonnegutilta 13 teosta.

Teurastamo 5 kertoo toisen maailmansodan loppupuolella vuonna 1945 tapahtuneesta Dresdenin pommituksesta ja sen seurauksista. Kolmen helmikuisen päivän aikana Amerikan ja Englannin armeijat pommittivat saksalaista kaupunkia niin, että seurauksena oli täystuho, joukkoteurastus. Pommituksessa kuoli kymmeniätuhansia ihmisiä, joidenkin arvioiden mukaan jopa satojatuhansia. 

Päähenkilö on amerikkalainen Billy Pilgrim, joka joutuu saksalaisten sotavangiksi ja on vangittuna vanhaan teurastamorakennukseen, kun 4000 tonnia pommeja tippuu kaupunkiin. Pilgrim ja hänen kanssaan teurastamon kellarissa piilotelleet ovat harvoja eloonjääneitä.

Sotakokemuksistaan Pilgrim valmistelee sotaromaania, josta ei tule lainkaan tavanomainen sotakirja. Jo sen alku vihjaa tarinan luonteesta: Billy Pilgrim on joutunut ajassa irralleen. Vuosikymmenet vilahtelevat, kun Billy matkaa vanhuuden vuosistaan takaisin aikaan ennen sotaa ja taas eteenpäin hääpäiväänsä ja sodanjälkeiseen elämäänsä Ilium-nimisessä kaupungissa asuvana optikkona.

Billy on ajallinen spastikko, hän ei lainkaan pysty itse säätelemään minne seuraavaksi menee, eivätkä nuo matkat ole suinkaan aina hauskoja. Hänellä on alituinen ramppikuume, hän sanoo, koska hän ei milloinkaan tiedä, missä oman elämänsä kohtauksessa seuraavaksi joutuu esiintymään.

Ajassa matkustaminen alkaa sen jälkeen, kun Billy joutuu 1960-luvulla lentävän lautasen sieppaamaksi. Avaruusolennot vievät miehen mukanaan Tralfamadoreen, jossa hän joutuu eläintarhaan edustamaan Maan asukkaita. Tralfamadorelaisilta Billy omaksuu tavallisesta poikkeavan suhtautumisen elämän käänteisiin. Kuolema ja syntymä ovat vain hetkiä, jotka toistuvat siinä missä muunkinlaiset tapahtumat elämän spiraalissa.

Sotaharjoitusten lopulla Billy sai kiireisen kotiloman, koska hänen isänsä, iliumilainen parturi, oli saanut surmansa ystävän vahingonlaukauksesta heidän ollessaan kaurisjahdissa. Niin se käy.

Ei ole niin kamalaa tapahtumaa, johon ei todettaisi, että "Niin se käy." 

Mieleni tekisi kutsua romaania genrehybridiksi, sillä siinä on piirteitä ainakin muistelmasta, tieteisromaanista, satiirista ja sotaromaanista. Petäjä kuvailee teosta pasifistiseksi antiromaaniksi. 

Sodanvastaisuus tulee kirjassa monin paikoin esiin korostamalla sodan mielettömyyttä. Kaikki tuntuu ajoittain absurdilta: ihminen edustamassa lajiaan tarhattuna, lähes lapset sotimassa ja tappamassa toisiaan, kokonaisen kaupungin tuhoutuminen. Tyylilajeilla leikittely ja edestakaiset liikkeet kuvaavat paitsi sodan mielettömyyttä, myös sodan järkyttämää mieltä. Kauhut palaavat mieleen takaumina, eikä elämää voi enää nähdä kronologisena, eheänä jatkumona. 

Vaikka romaani on avaruusolentoineen ja toisine ulottuvuuksineen mielikuvituksellinen, taustalla ovat kirjailijan omat kokemukset. Kurt Vonnegut oli 22-vuotias, kun hän joutui saksalaisten sotavangiksi ja koki Dresdenin kauhut. Vonnegut aloitti kirjailijanuransa muilla aiheilla, mutta Dresden ei jättänyt häntä rauhaan. Aiheen pohjalta hän kirjoitti kulttiromaaniksi nousseen teoksen yli 20 vuotta tapahtumien jälkeen.

Aikansa kulttiromaanista on tullut vuosikymmenten varrella myös klassikko. Klassikoiden lukemiseen liittyy monenlaisia mielikuvia, monesti sen ajatellaan olevan hankalaa tai ainakin tylsää puuhaa. Onko Vonnegutin klassikko siis vaikea? Tunnistan sen, että kun päähenkilö Billy Pilgrim kieppuu ajassa ja eri todellisuuksien välissä, saattaa lukijakin luiskahtaa liian kauas tarinan vetovoiman ytimestä. Näin minullekin taisi käydä edellisellä kirjan lukuyrityksellä nelisen vuotta sitten. En saanut otetta Teurastamosta, olin koko ajan jotenkin hukassa. Nyt kun aloitin, löysin kirjanmerkin sivulta 53.

Tällä kertaa Petäjän essee viitoitti tietäni enkä ollut lainkaan eksyksissä. Nautin mosaiikkimaisesta romaanista ongelmitta ja näin rakenteen palvelevan aihetta.  Sanoisin, että ajoitus on kaikki kaikessa. Jos jokin klassikko maistuu puulta tänään, se voi avautua ja edelleen avata uusia luku-uria joskus myöhemmin. Eikä klassikon lukemista tukevien tekstien lukemisestakaan haittaa ole, niistä voi löytää tulkinnan avaimia.

Osallistun tällä Vonnegutin romaanilla siis Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tempaus järjestetään kirjablogeissa kahdesti vuodessa, ja sen idea on yksinkertainen: innostaa lukemaan klassikoita. Haastetta emännöi tällä kertaa Tuntematon lukija -blogin Hande.

Helmet-lukuhaasteessani kirja käy kohtaan 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja, sillä löysin kirjan Kirjasammon kiellettyjen kirjojen listalta.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2019. 415 s.
Alkuteos: Gehen, ging, gegangen (2015).
Suom. Jukka-Pekka Pajunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin keväällä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt romaani Mennä, meni, mennyt on kolmas kirjailijalta suomennettu teos ja ensimmäinen kirja Keltaisessa kirjastossa. Aiemmat suomennokset Vanhan lapsen tarina ja Kodin ikävä ilmestyivät vuonna 2011. Erpenbeckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pidempään ja ostin jopa nyt käsillä olevan romaanin alkukielellä Turun kirjamessuilta muutama vuosi sitten. Intoni ei ihan riittänyt teoksen selättämiseen saksaksi, joten vasta suomennoksen myötä pääsin tutustumaan tähän tarinaan.

Euroopan pakolaiskriisistä on puhuttu viime vuosina paljon, mutta harvemmin ääneen ovat päässeet turvapaikanhakijat. Otsikoihin nousevat tyypillisesti lieveilmiöt, kustannukset ja muut negatiiviset asiat. Erpenbeckin romaanissa tarinansa kertovat pakolaiskriisin uhrit, jotka ovat tehneet usein hengenvaarallisen matkan esimerkiksi sisällissodan jaloista Saksaan saadakseen kiinni paremmasta elämästä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, missä hiljattain eläköitynyt professori Richard tuntee itsensä tarpeettomaksi. Työlleen vuosikymmenet omistautunut leskimies tutustuu kaupungin keskustaan leiriytyneisiin turvapaikanhakijoihin ja löytää heidän tarinoiden kuuntelemisesta uutta sisältöä elämäänsä. 

Itsepintaisesti Richard käy tapaamassa eri Afrikan maista kotoisin olevia miehiä, vaikka kaikki eivät niin auliisti haluaisi jakaa tarinaansa. Pikkuhiljaa miesten kertomukset vievät Richardin mennessään. Richard ystävystyy monien miesten kanssa ja on mukana näiden iloissa ja suruissa. Richard ei suhtaudu pakolaisiin mitenkään ylimielisesti, vaan hän hämmentyy, järkyttyy ja ilahtuu tarinoiden äärellä. Kohtaamisissa heijastuvat pakolaiskriisin eri puolet: kulttuurierot, kielimuurit, läheisten kaipuu, polte saada työskennellä ja elämän merkitykselliseksi kokemisen haasteet. 

Richardille miehiin ja heidän tarinoihinsa tutustuminen toimii sysäyksenä pohtia omia elämänvaiheitaan, hyviä ja huonoja aikoja. Vaikka voisi kuvitella, että turvattua keskiluokkaista elämää viettävä koulutettu eläkeläinen on valovuosien päässä paperittomien turvapaikanhakijoiden kokemusmaailmasta, niin yhteistäkin on. 

Hänelle on ilmeisesti helpointa puhua ajan olemuksesta niiden kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajan rattaista. Tai jotka on teljetty aikaan, jos asiaa niin haluaa ajatella.

Richardinkin identiteetti eläkeläisenä, leskenä ja entisen DDR:n kansalaisena pohjautuu johonkin, jota ei enää ole. Hänen omat ulkopuolisuuden kokemuksensa ja eksyksissä oleminen rinnastuvat miesten kokemaan.

Kirjan nimessä Mennä meni, mennyt – Gehen, ging, gegangen on epäsäännöllisesti taipuvan mennä-verbin taivustusmuodot. Tämän ja monen muun keskeisen verbin muotoja miehet toistelevat saksantunneilla. Näiltä rimpsuilta ei saksan kielen opiskelija voi välttyä, sillä koko joukko verbejä taipuu epäsäännöllisesti, ja verbimuodot on opeteltava ulkoa. Miesten kielenopiskelu toi mieleen muistoja omista saksanopinnoista ja siitä, miten vieraalla kielellä usein joutuu tyytymään ilmaisemaan sen, mihin kielitaito riittää, kun ei vielä osaa sanoa sitä, mitä haluaisi.

Ravistelevan ajankohtainen romaani etenee sujuvasti ja pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Keltainen kirjasto on tarjonnut tänä kesänä melkoisia lukunautintoja! En voinut antaa tälle kirjalle vähempää tähtiä kuin viisi, samoin kävi Pamukin Punatukkaisen naisen kanssa aiemmin heinäkuussa.

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kertoo Berliinistä.

Kuukauden nobelisti: Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2019. 322 s.
Suom. Tuula Kojo.
Alkuteos: Kırmızı Saçlı Kadın (2016).
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Keltaisessa kirjahyllyssäni mökillä on monta Orhan Pamukin teosta, mutta aina vain ne ovat jääneet muiden kirjojen jalkoihin. Tuorein hankinta Kummallinen mieleni odottaa vuoroaan tiiliskivimäisen olemuksensa vuoksi, sillä usein luettavaksi tulee valittua hieman maltillisemman paksuisia kirjoja. Pidän kyllä paksuistakin kirjoista, mutta aina lukuvalintoja ei voi järjellä selittää.

Kirjaston uutuushyllystä napattu Punatukkainen nainen on siis ensimmäinen lukemani Pamuk. Ensimmäisellä kesälomaviikollani tahkosin Volter Kilven klassikkoa Alastalon salissa, kunnes kaipasin vähän vaihtelua. Punatukkainen nainen oli osuva valinta, sillä teksti etenee sutjakkaasti, juonessa on sopivasti koukkuja pitämään mielenkiintoa yllä, ja kirja yllättää vielä ihan lopussa. Luin kirjan yhden tuulisen päivän aikana, kun navakka luoteistuuli antoi hyvän tekosyyn pysytellä huvimajan seinien sisällä kirjan kanssa.

Punatukkaisen naisen tarina käynnistyy 1980-luvun Istanbulista. Nuorimies Cem pestautuu äitinsä vastusteluista huolimatta kaivonkaivajan apulaiseksi. Ilman koneita työ on raskasta ja vaarallista, ja työn vastapainoksi Cem ja hänen mestarinsa Mahmut pistäytyvät iltaisin läheisessä kaupungissa. Yhdellä näistä reissuista Cem näkee lumoavan kauniin punatukkaisen naisen, joka on kiertävän teatteriseurueen jäsen. Nainen saa nuorenmiehen pauloihinsa, ja hullaantumisella on kauaskantoiset seuraamukset. Pesti kaivonkaivajan apulaisena ja tapahtumat tasangolla määrittelevät Cemin loppuelämän suunnan.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua, sillä vahvoja juonteita tarinassa ovat vihjailut isänmurhaan ja pojanmurhaan. Näihin teemoihin lukija voi virittäytyä jo ensisivuja lukiessaan – kirjan mottoina on lainauksia Nietzschen Tragedian synnystä ja Sofokleen Kuningas Oidipuksesta sekä Firdawsin Kuninkaiden kirjasta. Näihin sekä moniin muihin aihetta koskettaviin teoksiin myös kirjan päähenkilö Cem kehittää aikuistuessaan pakkomielteen. 

Vaiheikas tarina tarjosi minulle lukuhaluja ruokkivan lukukokemuksen. Viehätyin tekstin rytmistä ja siitä, miten vaivattomasti Pamuk tarinaansa kuljettaa. Eikä aihevalinnoissakaan ole valittamista: miten antoisaa olikaan lukea vanhanaikaisesta kaivon rakentamisesta! Nykyisin kaivaminen sujuu koneilla eikä siihen liity samankaltaisia vaaroja kuin ennen. Kymmenien metrien syvyydessä kaivaja saattoi kuolla kaivannon romahdukseen, myrkkykaasuihin tai maan pinnalta pudonneeseen työkaluun. On todella vaatinut kylmäpäisyyttä työskennellä pölyisessä kuilussa toisten armoilla. Pidin myös siitä, miten Pamuk yhdistelee muinaisten kirjoitusten myyttisiä tarinoita Cemin kasvukertomukseen.

Punatukkainen nainen on hyvä muistutus siitä, että nobelistien vaikeaselkoisuus on rikottavissa oleva myytti. Tämän rohkaisemana uskallan tarttua niihin vähän paksumpiinkin Pamukin kirjoihin!

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2019. 260 s.
Alkuteos: Anything is Possible (2017).
Suom. Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 5/5
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton nousi viime vuoden käännöskirjojen kärkeen niin minun vuoden merkittävimpien kirjojen listallani kuin muidenkin Blogistania-palkinnoista äänestäneiden bloggaajien listauksissa. Uskallan veikata, että saman tekijän teos taitaa kivuta kärkisijoille tänäkin vuonna, sillä Stroutin tuore suomennos Kaikki on mahdollista ei kalpene yhtään edeltäjänsä rinnalla.

Kaikki on mahdollista jatkaa Lucy Bartonin tarinaa. Tai oikeastaan sen taustoittamista. Romaanin novellimaiset luvut tarkentavat vuorollaan eri ihmisiin pienessä Amgashin kylässä, josta Lucy Barton on kotoisin. Ihmiset ja heidän kohtalonsa linkittyvät toisiinsa niin kiemuraisesti kuin vain pikkukaupungissa voi.

Yksi kokoelman vaikuttavimpia tarinoita on "vanhaan tuttuun" Lucy Bartoniin tarkentava novelli. Lucy tulee vierailulle vanhaan kotikaupunkiinsa pitkän tauon jälkeen ja tapaa veljensä ja sisarensa. Jännitteinen kohtaaminen ei pääty kauniisti, sillä Amgash muistoineen vain on Lucylle liikaa.

Koska kertoja kohdistaa katseensa vuorotellen eri henkilöihin, täytyy lukijankin pysyä skarppina. Luinkin kirjaa yhden tarinan silloin tällöin makustellen, välillä taaksepäin palaten. Yhdeksän hiotun luvun jälkeen surin kirjan loppuvan. Olisin halunnut viipyillä Stroutin punnittujen lauseiden, elämänmakuisten tuokiokuvausten ja rosoisten henkilöhahmojen maailmassa pidempään.

Nyt kun kaikki kirjailijan tähän mennessä ilmestyneet suomennokset on luettu, ei minun auta kuin tuntea Strout-kaipuuta jonnekin ensi vuoden puolelle, jolloin ilmestyy suomennos Pulitzer-palkitusta Olive Kitteridgesta. Tämän ilouutisen luin reilu kuukausi sitten Hesarin kulttuurisivuilta kirjailijan haastatteluartikkelista. Sen kyljessä oli Stroutin tuotantoa taustoittava juttu, jossa Suvi Ahola mainitsee kirjablogit ja siteeraa Kirjakimaran viimekesäistä Pikkukaupungin tyttö -blogijuttua. Tämä oli suuri hetki pienelle kirjablogille!

Helmet-lukuhaaste: 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema (joka tosin ottamassani kuvassa osin peittyy kirjaston pikalainatarran alle).

Kuukauden nobelisti: Toni Morrison: Jazz

Kannet: Mistral / Markko Taina.

Tammi 1993. 233 s.
Alkuteos: Jazz (1992).
Suom. Seppo Loponen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuukauden nobelistina on heinäkuussa Toni Morrison, joka sai Nobel-palkinnon vuonna 1993, vuosi Jazz-romaanin ilmestymisen jälkeen. Hän oli ensimmäinen musta amerikkalainen ja ensimmäinen musta nainen, jolle palkinto myönnettiin. Morrison kuvaa teoksissaan usein mustien amerikkalaisten elämää, niin myös tässä 1920-luvun New Yorkin Harlemiin sijoittuvassa kirjassa.

Monitahoinen, erään kolmiodraaman ympärille kietoutuva romaani alkaa näin:

Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään ja lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua."

Tämä on väkevin hetkeen lukemani aloitus romaanille. Ensimmäinen kappale esittelee koko romaanin ytimen. Muu kirja avaa dramaattisten tapahtumien seurauksia ja sitä, miten tähän on päädytty.

Aviopari Violet ja Joe Trace ovat kotoisin Virginiasta, jonka puuvillapellot he jättivät taakseen 1900-luvun alussa. Joe kauppaa työkseen naisten kosmetiikkaa, ja Violet toimii kotikampaajana. Nyt viisikymppisenä Violet on alkanut haikailla lasta, jota he eivät koskaan saaneet. Nuoren Dorcasin ampumisesta ei koidu Joelle oikeudellisia seuraamuksia, mutta tapahtuma vaikuttaa syvästi sekä Violetin että Joen elämään. Joe ei pysty työhön surun murtamana, Violet taas yrittää selvittää, miksi hänen miehensä ryhtyi suhteeseen Dorcasin kanssa. Nuori Dorcas asui tätinsä Alicen luona, joka teki parhaansa orvon tytön kanssa.

Alice Manfred oli yrittänyt yksityistää sisarentytärtään, mutta hän ei mahtanut mitään Kaupungille, jonka tihkuma musiikki anoi ja haastoi jokaikinen päivä. "Tule", se sanoi. "Tule ja tee väärin." 

Sykkivä kaupunki on kuin yksi romaanihenkilö ihmisten rinnalla. Kaupungissa haaveillaan huimia ja tunnetaan syvästi. Eletään aikaa kun kaikki sodat ovat ohi eikä uutta ikinä tule. Edessä on avoin, toiveikas tulevaisuus. Paremman elämän perässä kaupunkiin on saapunut aikoinaan myös Tracen pariskunta. Morrison valottaa henkilöidensä taustoja välähdyksinä. Tapahtumia ja henkilöitä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja vaihtuvat kertojat tuntuvat tietävän, miten asiat menivät. Mitä oikeasti tapahtui, se onkin hyvä kysymys.

Toni Morrisonin Jazz on kovakantisena odottanut lukemista omassa hyllyssäni hyvän aikaa. Nyt kuitenkin luin kirjan kesälomalaisen käteen paremmin istuvana pokkarina. Keltainen pokkari maksoi antikvariaatissa vain euron, joten pitihän se ostaa. Olen huomaamattani alkanut kerätä varsinaisen Keltaisen kirjaston rinnalle myös Keltaisia pokkareita...

Ihan vain kokeilumielessä aloin lukea pokkari-Jazzia, sillä seuraava Morrison saisi olla Hyllynlämmittäjät-pinossani odottava Minun kansani, minun rakkaani. Lukeminen ei kuitenkaan jäänyt vain muutamaan sivuun, sillä jo ensimäinen kappale vangitsi minut. Harmi vain, että tarinan lumo ei aivan kantanut loppuun saakka. Näkökulmatekniikka sai tarinan tuntumaan poukkoilevalta, ja koin vaikeaksi tarkentaa kulloisenkin kertojaäänen näkymään.

Aiemmin olen lukenut Morrisonilta romaanit Luoja lasta auttakoon ja Koti, eikä Jazz takuulla jää viimeiseksi. Vuoden loppuun mennessä yritän saada ainakin tuon Hyllynlämmittäjät-pinosta löytyvän luettua.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa Jazz sopii ainakin kohtaan 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos. Kirjankansibingossa taas ujutan kirjan musiikki-ruutuun.

Michael Chabon: Kuunkajo

Alkuperäiskansi: Adalis Martinez.

Tammi 2018. 492 s.
Alkuteos: Moonglow (2016).
Suom. Aleksi Milonoff.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Michael Chabonin Kuunkajo on kirjallinen sukellus Yhdysvaltojen lähihistoriaan ja kirjailijan suvun vaiheisiin. Romaanissaan Chabon sekoittaa omaelämäkerrallisia elementtejä historiallisiin faktoihin. Teoksen alkusivuilla on kirjailijan kommentti, joissa Chabon tekee selväksi, että hän on näitä muistelmiaan kirjoittaessaan ottanut vapauksia asiaankuuluvan vallattomasti. Lopputulos on eräänlainen monitahoinen autofiktio, jonka äärellä merkityksellistä ei lopulta ole se, mikä on totta ja mikä ei. Lukijalle tärkeää on, että käsissä on taidokkaasti rakennettu ja toimiva tarina.

Päähenkilö on kirjailijaa kovin muistuttava Mike Chabon. Miken isoisä alkaa kerrata vaiheitaan sairaalavuoteella, ja Kuunkajo on kirjailijan keino täyttää yksi kuolevan isoisänsä viimeisistä toiveista.

Kirjoita kaikki ylös kun olen kuollut. Selitä kaikki. Tee kaikesta merkityksellistä. Käytä paljon niitä hienoja kielikuviasi. Kerro kaikki täsmällisessä kronologisessa järjestyksessä, ei tällaisena sillisalaattina kuin minä. Aloita siitä yöstä kun synnyin. Toinen maaliskuuta 1915. Silloin oli kuunpimennys, tiedätkö mikä se on?

Kirjailijan vapaus jyrää toiveen kronologisuudesta. Isoisän vaiheikkaan elämän muistelot muodostavat tarinoiden sikermän yhdessä Miken omien muistojen kanssa. Eri vuosikymmenille sijoittuvat tarinat lomittuvat. Lukija pääsee vuoroin seuraamaan isoisän vaiheita toisessa maailmansodassa, minkälainen totuus on rakettiteollisuuden takana, isoisän ja isoäidin ensitapaamista vuonna 1947, isoäidin mielen järkkymisen seurauksia ja isoisän kypsällä iällä kokemaa rakkaussuhdetta. Ja monia muita elämänvaiheita.

Vaikka tarinoiden pääasiallinen lähde on isoisä, oli isoäiti merkittävä henkilö Miken elämässä. Isoäiti opasti Miken tarinoiden kiehtovaan maailmaan sepittämällä ennustuskorttien inspiroimana mielikuvitusta ruokkivia tarinoita. Isoäidiltä Mike myös oppi, mitä tarkoittaa eloonjääneen syyllisyys. Ranskanjuutalainen isoäiti nimittäin selviytyi Auschwitzistä, mutta keskitysleirikokemus jätti syvät arvet naisen mieleen. Eikä isoisäkään sotatraumoistaan vähällä selvinnyt; ne purkautuivat aggressioina, joiden seurauksena oli vankilareissu.

Suvun vaiheisiin nivoutuu ihmiskunnan "tähtihetkiä" ja mustimpia kausia kuulennosta holokaustiin ja maailmansotaan. Tarinaan tuo tarttumapintaa inhimilliset keskeishenkilöt rosoineen ja virheineen. Aika on toki muokannut isoisän muisteloita ja niitä on edelleen muokannut ne muistiin kirjoittanut lapsenlapsi. Romaanissa ja usein vaikkapa omasta perheestä kertovissa anekdooteissa tiukka faktoissa pitäytyminen ei ole aina keskeistä, vaan tähdellisempää on mehevä ja muistettava tarina.

Välillä ihmettelin, miten kaukaa Chabon oikein tarinassaan ponnistaa ‒ ehkä odotin tarinan sijoittuvan enemmän nykyaikaan. Kun vain pääsin yli tästä itse kehittelemästäni oletuksesta, aloin nauttia isoisän vaiheista niin toisessa maailmansodassa kuin käärmettä metsästävänä seniorina. Otin paremman asennon ja annoin Chabonin viedä. Sillä viekkaana tarinankertojana Chabon todella vie lukijaa.

Chabon oli minulle miellyttävä uusi tuttavuus, jonka muu tuotanto alkoi tämä uutuuden myötä kiinnostaa. Kuunkajo on Chabonin neljäs suomennettu romaani, aiemmin suomeksi ovat ilmestyneet Pittsburghin mysteerit, Kesämaa ja Telegraph Avenue. Useita kirjailijan teoksia on suomentamatta, kuten vuonna 2001 Pulitzer-palkittu The Amazing Adventures of Kavalier & Clay.

Kuunkajo heinäkuisessa aurinkokylvyssä.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena. Kirjankansibingossa ruksaan kohdan mökkeily kansikuvan tulitikkujen vuoksi.

Kuunkajosta ovat bloganneet ainakin Kirjaluotsi ja Mummo matkalla.

Keskiviikkoklassikko: Italo Calvino: Kosmokomiikkaa

Vähän vinksahtanut kuva vinksahtaneesta kirjasta.

Tammi 1969. 159 s.
Alkuteos: Le cosmicomiche (1965).
Suom. Liisa Ryömä.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Italialaisen Italo Calvinon Kosmokomiikkaa on maailmankaikkeutta veitikkamaisesti tutkaileva novellikokoelma. Kahdestatoista tarinasta koostuva novellikokoelma edustaa tieteiskirjallisuutta ‒ kirjaston poistomyynnistä mukaani tarttunut Calvino veikin minut lukijana todella kauas mukavuusalueeltani.

Kaikkia novelleja yhdistävä kertoja on nimeltään Qfwfq, joka on ollut mukana evoluution eri vaiheissa. Minä-kertoja on olento, joka on päässyt tarkkailemaan kosmoksen kehitystä ja joka on siinä matkan varrella saanut ainutkertaisia ystäviä. Lelutkaan eivät olleen hänen lapsuudessaan aivan niitä tavallisimpia.

Vetyatomit tunsin jokaisen, ja kun uusi ilmaantui, olin heti siitä selvillä. Minun lapsuudessani meillä ei koko universumissamme ollut muita leikkikaluja kuin vetyatomit, eikä meillä ollut muuta tekemistä kuin leikkiä niillä, minulla ja toisella samanikäisellä pojalla, Pfwfplla.

Nyt jo vanha Qfwfq muistelee vaiheitaan kaihomielisesti ja pilkettä silmäkulmassaan. Hän muun muassa kertoilee, miltä tuntui, kun planeetat alkoivat muodostua kaasusumusta: vuosisadat vierivät ohi kuin minuutit, mikä aiheutti inhottavaa kutinaa. Ja miten itsepäinen isosetä oli suvun ainoa jäsen, joka vastusti merestä maalle siirtymistä. Pysyäkseen kertojan matkassa lukijan on hypättävä mukaan Calvinon luomaan ajatusleikkiin, jossa mittasuhteet todella ovat vertaansa vailla.

Tarkastin laskelmiani satatuhatta vuotta ja päädyin lopputulokseen, ettei meidän ratamme sivunnut tuota pistettä kerran galaktisessa vuodessa vaan kerran kolmessa, eli siis joka kuudessadasmiljoonas aurinkovuosi. Jos on odottanut kaksisataa miljoonaa vuotta, voi yhtä hyvin odottaa kuusisataa miljoonaa; ja minä odotin; matka oli pitkä mutta enhän joutunut kulkemaan sitä jalan; ratsastin Linnunradalla halki valovuosien, hypittelin planeettojen ja tähtien ratoja kuin hevonen satulassa kaviot tulta suihkien: innostuin yhä enemmän ‒ ‒.

Sinnikkäästi luin kirjan loppuun, vaikka välillä olisi tehnyt mieli tuikata se saunan pesään. Vanha sanonta piti jälleen paikkansa, sillä lopussa seisoi kiitos ‒ tunnelma oli voitonriemuinen, kun olin saanut luettua viimeisen sivun. Vaikka lukeminen oli paikoitellen tervanjuontia, oli Calvinon lukemisessa hauskakin puolensa. Absurdit tarinat naurattivat, ja avaruuden ja maailmankaikkeuden kokoisten asioiden pohtiminen saa aina ajatuksissa jotakin nyrjähtämään.

Vaikka kirja ei olisi aivan omalla mukavuusalueella, voi kiinnostunut (ja lannistumaton) lukija saada sen lukemisesta jotakin. Tällainen määritelmä sopii useisiin klassikoihin, niin myös kohdallani Calvinoon.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 25. Novellikokoelma. Kirjankansibingossa ruksin kohdan keltainen ja oranssi. 

Kuukauden nobelisti: Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille

Kansi: Markko Taina.

Tammi 1946. 379 s.
Alkuteos: A Farewell to Arms (1929).
Suom. Veikko Polameri.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Pari kuukautta sitten kirjoitin Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanista, jonka luin uudelleen Kirjoja ulapalta -haasteen innoittamana. Mielikuvani Hemingwaystä muuttui tuon lukukokemuksen myötä kuivakasta kiinnostavaksi, joten aloin heti miettiä, mitä lukisin kirjailijalta seuraavaksi. Päädyin täydentämään Keltaista kirjastoani Jäähyväiset aseille -romaanilla. Ja koska bloggasin Vanhus ja meri -kirjasta Keskiviikkoklassikko-otsikon alla, saa tämä vuoron olla Kuukauden nobelistin teos.

Tässä Hemingwayn klassikossa näyttämönä on sota-aika, ensimmäisen maailmansodan taistelut Italiassa. Päähenkilö on amerikkalainen nuorimies Frederic Henry, joka on sodassa vapaaehtoisena lääkintämiehenä. Rintamalla hän tutustuu englantilaiseen hoitajattareen Catherineen, ja he rakastuvat. Kun Frederic haavoittuu, pestautuu Catherine samaan sairaalaan, jossa mies on toipumassa. He kokevat yhteisiä onnenhetkiä muun muassa Catherinen yövuorojen aikaan ja ikimuistoisen kesän:

Se kesä oli meistä ihanaa aikaa. Kun pystyin lähtemään ulos, ajoimme vaunuilla puistossa. Muistan vaunut, hevosen joka kulki hitaasti, ylhäällä edessä istuvan ajurin selän ja hänen korkean lakatun hattunsa ja Catherine Barkleyn istumassa vierelläni. Jos annoimme kätemme koskettaa toisiaan, vain käteni syrjänkin koskiessa häneen, me kiihotuimme. Myöhemmin kun saatoin kulkea kainalosauvoilla, menimme päivälliselle Biffiin tai Gran Italiaan ja istuimme pöydässä ulkona Gallerian pylväskäytävässä. ‒ ‒ Joimme kuivaa valkoista capria jääastiassa viilennettynä; kokeilimme tosin monia muitakin viinejä, fresaa, barberaa ja makeita valkoviinejä. 

Auvo ei kestä kauaa, sillä Frederic joutuu takaisin rintamalle. Frederic tuntee syvää velvollisuudentuntoa sotimiseen, mutta nyt kun Catherine odottaa häntä toisaalla, on Italian joukkojen perääntyminen hänelle tilaisuus päästä pois. Catherine on Henryn syy jättää jäähyväiset aseille. Seuraa pelokasta pakoilua ja uhkarohkea souturetki Sveitsin puolelle, puolueettomalle alueelle. Kaikki on jälleen hyvin, kunnes...

Hemingway on henkilöilleen säälimätön. Luulin jo paatuneeni lukijana, koska en ole aikoihin vetistellyt lukiessani, mutta nyt en välttynyt kyyneliltä. Loppu murskaa sydämiä, myös lukijan.

Tempauduin täysillä mukaan sota-ajan rakkaustarinan vaiheisiin ja nautin Hemingwayn dialogivetoisesta kerronnasta. Hemingwayn Vanhus ja meri -romaaniin verrattuna kerronta on laveampaa, mutta samaa kiireettömyyden tuntua on molemmissa. Tarina etenee omalla painollaan, mitään vyörytystä Hemingway ei harrasta. Sotakuvaus on realistisen oloista, paikoin aika sekavaakin. Yhtä paljon kuin sotaromaani on tämä kyllä rakkaustarina.

Kirjan äärellä sain itseni jälleen kerran kiinni vääristyneestä mielikuvasta: vielä kirjaa aloittaessani kuvittelin tarinan sijoittuvan Espanjan sisällissotaan. Hämmästelin hieman, kun kansien välissä sodittiinkin aivan toista sotaa. Lieveteksti olisi toki kertonut, mistä sodasta kirjassa on kyse, mutta jätän ne nykyisin usein lukematta, sillä monesti ne kertovat kirjasta liikaa.

Googlailu sitten paljasti, että Espanjan sisällissotaan Hemingwayn teoksista sijoittuukin Kenelle kellot soivat ‒ eli vielä riittää kiinnostavaa Hemingwaytä (ja vielä omasta kirjahyllystä). Molemmissa sodissa Hemingway oli mukana, ja Henryn kokemukset mukailevat ilmeisesti jotakuinkin kirjailijan omia vaiheita. Hän oli mukana räjähdysonnettomuudessa ja rakastui sairaalassa häntä hoitaneeseen sairaanhoitajaan. Mielenkiintoiselta alkoi vaikuttaa David Sandisonin kirjoittama kirjailijaelämäkerta Ernest Hemingway (Gummerus 1998), joka meni jo varaukseen kirjastosta.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena.

Helmet-lukuhaasteessakin kirjalle on sopiva rivi, nimittäin 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Kirjankansibingossa kansikuva sopii kohtaan valokuva.