Runokirjajoulukalenteri: luukku 18 – Eeva Heilala: Elämän värit

Räsymattoon voi kutoa elämän värikirjon: tunteet, kokemukset, pienet salaisuudet, haaveetkin. Värit voi sommitella itse, vanhat materiaalit kertovat eletystä elämästä. Eeva Heilalan (1934–2023) viimeiseksi jäänyt runokokoelma Elämän värit on räsymaton tapaan tekijänsä taidonnäyte, joka ilmestyi, kun runoilija oli 82-vuotias.

Kahdeksaan osioon jaettu kokoelma ammentaa arjen vastuksista ja huomioista, kokemuksista maatilan emäntänä, isovanhemmuuden iloista. Siinä on samaa arkista kauneutta kuin räsymatoissa, se ei koreile, ei pröystäile.

Kokoelman alussa on runo, joka asettuu koko kokoelman motoksi:

Ei runoilija kirjoita
runonsa viimeistä säettä
lukija sen tekee.

Kuvasin Heilalan kokoelman omien elämäni värien edessä. Kuvassa näkyy äitini kutoma ryijy, jonka mallin sain teini-ikäisenä valita. Edelleen vihreän ja punaisen eri sävyt ovat minulle tärkeitä, samoin luontoaiheet.

Kokoelman Mummolassa-osiossa ollaan jouluisissa tunnelmissa:

Joulun aikaan
järjestän lastenkutsut,
koska olen lapsellinen.
Iloa tulvii kynnykseltä
katonrajaan.

Usein jonkun nimittäminen lapselliseksi on halventavaa tai väheksyvää. Mutta entäs jos itse tunnustautuu lapselliseksi?

Joulusta sanotaan, että se on lasten juhla, mutta aikuisillekin tekee varmasti hyvää heittäytyä edes hetkeksi lapsenmielisiksi, katsoa asioita avoimin ja herkin mielin. Ei kuulosta ollenkaan huonolta idealta ottaa vähän taukoa ikävien uutisten maailmasta.

Runossa verrattain pieni asia eli kutsut saavat ilon tulvimaan. Jokaisella on jouluun liittyvät tärkeät perinteet ja iloa tuottavat asiat. Minulle tärkeitä ovat esimerkiksi kuusi, jouluvalot joka ikkunalla ja piparkakkutalo.

Valot otimme esille jo hyvissä ajoin, tämän joulunalusviikon puuhiin kuuluvat kuusen koristelu ja talon kokoaminen. Vielä pitäisi valita katon koristenamit.


Helmet-lukuhaaste 2023: 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

Eeva Heilala. Elämän värit. Tammi 2016. 93 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 15 – Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät

Runokirjajoulukalenterin viidestoista luukku on aikahyppy sotienjälkeiseen Suomeen.

Lauri Viidan (1916–1965) runovalikoima Ne runot, jotka jäivät julkaistiin postuumisti vuonna 2016, ja se sisältää Viidan aiemmin vain lehdissä julkaistuja runoja uran eri vaiheilta. Kokoelma on Viita-tutkija Sakari Katajamäen toimittama, ja lopussa on varattu tilaa selityksille ja huomautuksille.

Katajamäen mukaan Viita oli Työväen Urheiluliittoon kuuluvan urheiluseuran Pispalan Tarmon jäsen ja avusti TUL:n lehteä. Huomioni vei runo, joka on julkaistu tuossa lehdessä 1946:

Yli hankien suksemme siukunut on
kuin nuori ja notkea näätä;
sydän rohkea, lämmin ja uupumaton
ei säikkynyt seitojen säätä.

Latu ryöppysi rinteillä tunturien
ja se ponnahti metsien syliin
halki maan lumivalkean, ihmeellisen
tie aukeni kylistä kyliin.

Runo jatkuu vielä useamman säkeistön verran ja muuttuu paatoksellisemmaksi, kun mukaan tulevat veljet, jotka hiihtävät liiton latuja.

Runossa on loppusointuja ja tenhoavaa rytmiä, mutta ennen kaikkea kiehtovaa sanastoa. Viita käyttelee ilmaisuvoimaisia verbejä, ja esimerkiksi sukset siukuvat – vaikka verbi on minulle uusi, se tuntuu kuvaavan hyvin suksien liukua ja suihkintaa, vikkelää sivakointia.

’Seitojen sää’ on arvoituksellisempi. Sanakirjasta ongin, että ’seita’ on saamelaisten pyhä paikka: viittaisiko runo niihin, kun tunturitkin runossa mainitaan?

Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, että saa kiinni runon vauhdikkaasta tunnelmasta ja pääsee hämmästelemään, miten eläväiselle hiihtoretkelle muutama säkeistö voi viedä.

Meillä on vielä latu-ura tekemättä lähipellolle, mutta viimeistään joululomalla suunnittelin kaivavani sukset varaston uumenista. Suksien ja minun yhteispelistä saattaa tulla mieleen joku ihan muu eläin kuin nuori ja notkea näätä.

WSOY 2016. 115 s.

Lainasin kirjastosta.

Lempikirjailijoideni kynästä: Andersson, Auster & Venho

Loppuvuoden pöydän putsaus on käynnissä eli käyn läpi huojuvaa kirjapinoa, jossa monet luetut kirjat ovat odottaneet bloggaamista liian pitkään. 

Kuluneen vuoden aikana olen julkaissut joistakin kirjoista jutut vain Instagramissa, mutta nyt huomaan, että haluan saada ne myös blogin puolelle. Sellaisia ovat esimerkiksi alla esitellyt Austerin ja Venhon kirjat. 

Yhdistävien tekijöiden keksiminen tällaisiin yhteispostauksiin on aina hauskaa: tänään näitä kirjoja yhdistävät niiden tekijät, jotka lukeutuvat lempikirjailijoihini. Myöhemmin viikolla on luvassa muutamia toisenlaisia teemapostauksia. 

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa & Seuraavaksi Jätkäsaari

Kannet: Anders Carpelan. Lainasin kirjat kirjastosta.

Hiljaiseloa Meilahdessa. WSOY 2016. 223 s. 

Alkuteos: Stilla dagar i Mejlans (2016). Suom. Liisa Ryömä.

Helmet 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

Seuraavaksi Jätkäsaari. WSOY 2019. 224 s.

Alkuteos: Busholmen nästa (2019). Suom. Laura Jänisniemi.

Helmet 2021: 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.

Claes Andersson lunasti paikkansa lempikirjailijoideni joukossa viime kesänä. Luin ensin kirjoitusoppaan Luova mieli, sitten omaelämäkerrallisen romaanin Oton elämä ja vielä omaelämäkerran Jokainen sydämeni lyönti. Kirjoitin näistä kolmesta yhteispostauksen ja jatkoin matkaani Anderssonin teosten parissa Oton elämän jatko-osilla Hiljaiseloa Meilahdessa ja Seuraavaksi Jätkäsaari. 

Nyt kun näiden romaanien lukemisesta on vierähtänyt jokunen kuukausi, ne ovat sekoittuneet mielessäni yhdeksi. Aluksi Otolla on vielä työhuoneensa Meilahdessa, ja huoneen ikkunasta näkyvä koivu kertoo vuodenaikojen vaihtelusta. Muistot vievät lapsuuteen, vuosiin psykiatrina ja poliitikkona, varhaisiin rakkauksiin, entisiin ystäviin. 

Ottoa vaivaavat suuret kysymykset elämän tarkoituksesta. Lapset ja lapsenlapset muistuttavat elämästä samalla kun kuolema kurkkii jo kulman takana. Ystäviä kuolee, ja Otto kokee eräänlaisen kuoleman nukutuksessa leikkauspöydällä. Ystävän hylkäämäksi tuleminen on myös kuin kuolema. 

Omakotitalo Espoossa vaihtuu kerrostaloon Jätkäsaaressa. Huolet maailmanpolitiikan käänteistä ja siitä, miten digilaitteet vievät ihmisen ajan ja muuttavat vuorovaikutusta, tuovat mieleen Eeva Kilven ajatukset Valkoisessa muistikirjassa.

Anderssonin kerronta pompahtelee ja assosioi, mutta pysyy kuitenkin kasassa. Pitkään ja monivaiheiseen elämään on mahtunut kaikenlaista, mistä kertoa. Tarinoinnissa on mukana lämpöä, kokemuksen tuomaa viisautta, itseironiaa, leikkisyyttä.

Anderssonin tuotannosta haluan lukea vielä runoja, myös Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Utelias mieli pääsee lukuun jossakin vaiheessa – nyt on kuitenkin pidettävä pientä taukoa Anderssonista. Psykiatrian historia alkoi niin ikään kiinnostaa, joten luulen, että esimerkiksi psykiatri Ilkka Taipaleen muistelma Mielisairaalassa voisi olla lukemisen arvoinen.

* * *

Paul Auster: Timbuktu

Kansi: Eero Heikkinen.

Tammi 1999. 184 s.
Alkuteos: Timbuktu (1999). Suom. Arto Virtanen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Timbuktun päähenkilö on koira nimeltään Mr Bones. Sen isäntä on boheemi runoilija Willy, jonka elämänhallinta on vähän niin ja näin. Kun Willystä aika jättää, Mr Bonesin on pärjättävä omillaan. Se ei jää toimettomaksi, vaan etsii itselleen uuden ihmisen. Ja kun tämäkin joutuu luopumaan koirasta, Mr Bones taivaltaa seuraavaan perheeseen. Bonesin silmin tarkastellaan niin katuelämää kuin puitteiltaan täydellistä ydinperhe-elämää.

Kirja on saanut nimensä paikasta, josta Willy puhuu paljon koiralleen. Se on jonkinlainen kuolemanjälkeinen paikka, jossa vielä kerran kohdataan.

Mr Bonesin näkökulmasta kirjoitettu kirja on eräänlainen aikuisten satu. Koiranomistajan on helppo hypätä ajatusleikkiin mukaan: näinhän koira voisi ajatella. Vaikka Auster kirjoittaa koiralle inhimillisiä ajatuksia ja toimintatapoja, sen koiruutta ei unohdeta. Mr Bones ei aina osaa ajatella tekojensa seurauksia, se ei esimerkiksi ymmärrä, että kun vatsa on huonona, pitäisi syödä ja juoda maltillisesti.

Saduissa on tyypillisesti jokin opetus. Timbuktussa se voisi olla, että ulkoiset seikat eivät ole onnen tae tai että hyväntahtoisuus on tärkeämpää kuin maallinen menestys.

Moni muu Austerin kirja on kolahtanut minuun paremmin, vaikka olihan tämä ihan mainio välipalakirja.

Helmet 2021: 27. Kirjan päähenkilö on eläin.

* * *

Johanna Venho: Syyskirja

Kannen maalaus: Rauha Mäkilä.
Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 280 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Johanna Venhon edellinen elämäkertaromaani – tai biofiktio, kuten täsmällisempi termi kuuluu  –Ensimmäinen nainen hurmasi minut ja oli mielestäni vuoden 2019 paras kotimainen romaani. Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosesta, tällä kertaa fiktiivisen romaanin päähenkilöksi nostettu todellinen historiallinen henkilö on Tove Jansson. 

Syyskirjassa eletään alkusyksyä 1991. Tove Jansson ja hänen kumppaninsa Tuulikki Pietilä eli Tooti viettävät rakkaalla Klovharun saarellaan viimeisiä hetkiä. On tullut aika luopua saaresta. Kaksi vanhaa naista ei enää oikein pärjää liukkailla kallioilla, karuissa olosuhteissa.

Toven lisäksi kirjassa on toinenkin keskeinen henkilö, Maria. Nuori biologian opiskelija on haastattelujen perusteella kirjailija Venhon alter ego, jonka hahmoon hän on kirjoittanut paljon itsestään. Maria ihailee Tovea, ja kiinnostus lähenee välillä pakkomiellettä.

Marian ja Toven jaksot vuorottelevat: Maria on minäkertoja, Toven ajatuksia selostaa kaikkitietävä kertoja. Ehkä johtuu kertojaratkaisusta, että Tove jäi minulle vähän vieraammaksi kuin Ensimmäisen naisen päähenkilö Sylvi.

Saarimökkeilijänä voin ymmärtää kirjassa kuvattua luopumisen haikeutta. Mökkikauden loppuun liittyy aina surua, vaikka seuraava kevät on minulle ainakin vielä tarkoittanut myös seuraavaa saarikesää. Rakkaaseen paikkaan liittyy niin paljon tunteita ja muistoja, että viimeinen lähtö on varmasti raastava.

Syyskirja keinuu melankolisissa tahdeissa kuin Janssonin sanoittama Höstvisa. Syksy on symboli luopumiselle, ja Tove käy saaresta luopumisen rinnalla läpi uraansa kuvataiteilijana ja kirjailijana sekä suhdettaan äitiinsä.

Kirja herätti mielenkiinnon lukea Janssonin aikuisille suunnattuja kirjoja. Kesällä 2014 pidin Tove Jansson -lukumaratonin, jonka aikana luin muumiromaanien ja -sarjakuvien lisäksi novellikokoelman Kuvanveistäjän tytär ja Klovharusta kertovan Haru, eräs saari. Ehkä seuraavaksi voisi olla Aurinkokaupungin tai Kunniallisen petkuttajan vuoro.

Helmet 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan.

Kuukauden nobelisti: Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2019. 322 s.
Suom. Tuula Kojo.
Alkuteos: Kırmızı Saçlı Kadın (2016).
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Keltaisessa kirjahyllyssäni mökillä on monta Orhan Pamukin teosta, mutta aina vain ne ovat jääneet muiden kirjojen jalkoihin. Tuorein hankinta Kummallinen mieleni odottaa vuoroaan tiiliskivimäisen olemuksensa vuoksi, sillä usein luettavaksi tulee valittua hieman maltillisemman paksuisia kirjoja. Pidän kyllä paksuistakin kirjoista, mutta aina lukuvalintoja ei voi järjellä selittää.

Kirjaston uutuushyllystä napattu Punatukkainen nainen on siis ensimmäinen lukemani Pamuk. Ensimmäisellä kesälomaviikollani tahkosin Volter Kilven klassikkoa Alastalon salissa, kunnes kaipasin vähän vaihtelua. Punatukkainen nainen oli osuva valinta, sillä teksti etenee sutjakkaasti, juonessa on sopivasti koukkuja pitämään mielenkiintoa yllä, ja kirja yllättää vielä ihan lopussa. Luin kirjan yhden tuulisen päivän aikana, kun navakka luoteistuuli antoi hyvän tekosyyn pysytellä huvimajan seinien sisällä kirjan kanssa.

Punatukkaisen naisen tarina käynnistyy 1980-luvun Istanbulista. Nuorimies Cem pestautuu äitinsä vastusteluista huolimatta kaivonkaivajan apulaiseksi. Ilman koneita työ on raskasta ja vaarallista, ja työn vastapainoksi Cem ja hänen mestarinsa Mahmut pistäytyvät iltaisin läheisessä kaupungissa. Yhdellä näistä reissuista Cem näkee lumoavan kauniin punatukkaisen naisen, joka on kiertävän teatteriseurueen jäsen. Nainen saa nuorenmiehen pauloihinsa, ja hullaantumisella on kauaskantoiset seuraamukset. Pesti kaivonkaivajan apulaisena ja tapahtumat tasangolla määrittelevät Cemin loppuelämän suunnan.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua, sillä vahvoja juonteita tarinassa ovat vihjailut isänmurhaan ja pojanmurhaan. Näihin teemoihin lukija voi virittäytyä jo ensisivuja lukiessaan – kirjan mottoina on lainauksia Nietzschen Tragedian synnystä ja Sofokleen Kuningas Oidipuksesta sekä Firdawsin Kuninkaiden kirjasta. Näihin sekä moniin muihin aihetta koskettaviin teoksiin myös kirjan päähenkilö Cem kehittää aikuistuessaan pakkomielteen. 

Vaiheikas tarina tarjosi minulle lukuhaluja ruokkivan lukukokemuksen. Viehätyin tekstin rytmistä ja siitä, miten vaivattomasti Pamuk tarinaansa kuljettaa. Eikä aihevalinnoissakaan ole valittamista: miten antoisaa olikaan lukea vanhanaikaisesta kaivon rakentamisesta! Nykyisin kaivaminen sujuu koneilla eikä siihen liity samankaltaisia vaaroja kuin ennen. Kymmenien metrien syvyydessä kaivaja saattoi kuolla kaivannon romahdukseen, myrkkykaasuihin tai maan pinnalta pudonneeseen työkaluun. On todella vaatinut kylmäpäisyyttä työskennellä pölyisessä kuilussa toisten armoilla. Pidin myös siitä, miten Pamuk yhdistelee muinaisten kirjoitusten myyttisiä tarinoita Cemin kasvukertomukseen.

Punatukkainen nainen on hyvä muistutus siitä, että nobelistien vaikeaselkoisuus on rikottavissa oleva myytti. Tämän rohkaisemana uskallan tarttua niihin vähän paksumpiinkin Pamukin kirjoihin!

Domenico Starnone: Kepponen

Kannen kuva: Dario Maglionico.

WSOY 2019. 238 s.
Alkuteos: Scherzetto (2016).
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tutustuin italialaiseen Domenico Starnoneen vuosi sitten keväällä Solmut-romaanin myötä, ja viehätyin tuosta väkevästä, vetävästä ja älykkäästä avioliiton kuvauksesta. Vielä kun karismaattinen kirjailija kertoi Kepponen-romaanistaan hauskasti HelsinkiLitissä, niin olihan tähän suomennokseen tartuttava heti tuoreeltaan.

Kepponen kertoo ikääntyneestä taiteilijasta, Daniele Mallaricosta, joka joutuu nelivuotiaan lapsenlapsensa Marion lapsenvahdiksi hieman yllättäen ja erittäin vastentahtoisesti. Danielen tytär ja vävy lähtevät seminaarimatkalle, joten pikku-Mario tarvitsee kaitsijaa. Tytär perheineen asuu isoisän lapsuudenkodissa, joten napolilaisasunto on ikääntyneelle taiteilijalle tuttu, aaveineen kaikkineen.

Isoisä on tehnyt uraa kuvataiteilijana ja kuvittajana, ja nytkin hänellä on meneillään erään Henry Jamesin novellin kuvitustyö. Se ei vain tahdo edetä. Hän alkaa epäillä omia taitojaan, eikä uusi roolikaan istu; Daniele ei oikein tunnista itseään, kun häntä kutsutaan vaariksi.

Kepposessa Starnone luo asuntoon testilaboratorion sukupolvien törmäyksen tarkasteluun. Rajatussa tilassa paikalla ovat isoisä ja poika, ajanjaksoksi on määritelty pari päivää. Isoisän raihnaisuus korostuu, kun rinnalla on kaikkeen ainakin omasta mielestään kykenevä, touhukas lapsi. Kaasuhanankin poika osaa avata eikä aamupalan kattaminen ole juttu eikä mikään. Pojalla on myös nasevia mielipiteitä isoisän töiden laadusta. Mario ottaa isoisältä luulot pois suoruudellaan, mutta pikkuvanhan tärkeilyn takana on kuitenkin vasta taaperoiän ohittanut lapsi.

Tunnelma on kuin katastrofin alla. Lukiessani arvuuttelin koko ajan, mikä on se suuri kepponen, johon tämä kaikki huipentuu. Starnone ripottelee pitkin tarinaa "ladattuja aseita": on joka paikkaan jakkaran kanssa yltävä leikki-ikäinen, jolle kaasuhanat ja liedet ovat tuttuja, on reistailevia lattiakaivoja ja jumittuva parvekkeen ovi sekä lelukasoja ympäri asuntoa. Alakerran naapuritkin ovat riidanhaluisia.

Starnone kuljettaa tarinaa taidokkaasti, ja huomasin lukevani vaarin ja pojan vaiheista jopa jännittyneenä. Kirjassa liikutaan myös kiehtovasti todellisen ja epätodellisen rajamailla, kun vaarin ja Marion leikit saavat miettimään, mikä on totta ja mikä keksittyä. Kun joutuu hevoseksi vaativan ratsastajan alle, saa urautunutkin taiteilija luomisvoimaa ja uutta näkökulmaa.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Michael Chabon: Kuunkajo

Alkuperäiskansi: Adalis Martinez.

Tammi 2018. 492 s.
Alkuteos: Moonglow (2016).
Suom. Aleksi Milonoff.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Michael Chabonin Kuunkajo on kirjallinen sukellus Yhdysvaltojen lähihistoriaan ja kirjailijan suvun vaiheisiin. Romaanissaan Chabon sekoittaa omaelämäkerrallisia elementtejä historiallisiin faktoihin. Teoksen alkusivuilla on kirjailijan kommentti, joissa Chabon tekee selväksi, että hän on näitä muistelmiaan kirjoittaessaan ottanut vapauksia asiaankuuluvan vallattomasti. Lopputulos on eräänlainen monitahoinen autofiktio, jonka äärellä merkityksellistä ei lopulta ole se, mikä on totta ja mikä ei. Lukijalle tärkeää on, että käsissä on taidokkaasti rakennettu ja toimiva tarina.

Päähenkilö on kirjailijaa kovin muistuttava Mike Chabon. Miken isoisä alkaa kerrata vaiheitaan sairaalavuoteella, ja Kuunkajo on kirjailijan keino täyttää yksi kuolevan isoisänsä viimeisistä toiveista.

Kirjoita kaikki ylös kun olen kuollut. Selitä kaikki. Tee kaikesta merkityksellistä. Käytä paljon niitä hienoja kielikuviasi. Kerro kaikki täsmällisessä kronologisessa järjestyksessä, ei tällaisena sillisalaattina kuin minä. Aloita siitä yöstä kun synnyin. Toinen maaliskuuta 1915. Silloin oli kuunpimennys, tiedätkö mikä se on?

Kirjailijan vapaus jyrää toiveen kronologisuudesta. Isoisän vaiheikkaan elämän muistelot muodostavat tarinoiden sikermän yhdessä Miken omien muistojen kanssa. Eri vuosikymmenille sijoittuvat tarinat lomittuvat. Lukija pääsee vuoroin seuraamaan isoisän vaiheita toisessa maailmansodassa, minkälainen totuus on rakettiteollisuuden takana, isoisän ja isoäidin ensitapaamista vuonna 1947, isoäidin mielen järkkymisen seurauksia ja isoisän kypsällä iällä kokemaa rakkaussuhdetta. Ja monia muita elämänvaiheita.

Vaikka tarinoiden pääasiallinen lähde on isoisä, oli isoäiti merkittävä henkilö Miken elämässä. Isoäiti opasti Miken tarinoiden kiehtovaan maailmaan sepittämällä ennustuskorttien inspiroimana mielikuvitusta ruokkivia tarinoita. Isoäidiltä Mike myös oppi, mitä tarkoittaa eloonjääneen syyllisyys. Ranskanjuutalainen isoäiti nimittäin selviytyi Auschwitzistä, mutta keskitysleirikokemus jätti syvät arvet naisen mieleen. Eikä isoisäkään sotatraumoistaan vähällä selvinnyt; ne purkautuivat aggressioina, joiden seurauksena oli vankilareissu.

Suvun vaiheisiin nivoutuu ihmiskunnan "tähtihetkiä" ja mustimpia kausia kuulennosta holokaustiin ja maailmansotaan. Tarinaan tuo tarttumapintaa inhimilliset keskeishenkilöt rosoineen ja virheineen. Aika on toki muokannut isoisän muisteloita ja niitä on edelleen muokannut ne muistiin kirjoittanut lapsenlapsi. Romaanissa ja usein vaikkapa omasta perheestä kertovissa anekdooteissa tiukka faktoissa pitäytyminen ei ole aina keskeistä, vaan tähdellisempää on mehevä ja muistettava tarina.

Välillä ihmettelin, miten kaukaa Chabon oikein tarinassaan ponnistaa ‒ ehkä odotin tarinan sijoittuvan enemmän nykyaikaan. Kun vain pääsin yli tästä itse kehittelemästäni oletuksesta, aloin nauttia isoisän vaiheista niin toisessa maailmansodassa kuin käärmettä metsästävänä seniorina. Otin paremman asennon ja annoin Chabonin viedä. Sillä viekkaana tarinankertojana Chabon todella vie lukijaa.

Chabon oli minulle miellyttävä uusi tuttavuus, jonka muu tuotanto alkoi tämä uutuuden myötä kiinnostaa. Kuunkajo on Chabonin neljäs suomennettu romaani, aiemmin suomeksi ovat ilmestyneet Pittsburghin mysteerit, Kesämaa ja Telegraph Avenue. Useita kirjailijan teoksia on suomentamatta, kuten vuonna 2001 Pulitzer-palkittu The Amazing Adventures of Kavalier & Clay.

Kuunkajo heinäkuisessa aurinkokylvyssä.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena. Kirjankansibingossa ruksaan kohdan mökkeily kansikuvan tulitikkujen vuoksi.

Kuunkajosta ovat bloganneet ainakin Kirjaluotsi ja Mummo matkalla.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Kansi: Anna Lehtonen.

Otava 2016. 358 s.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Hyvää naistenviikkoa ja onnea kaikki Riikat! Tänään alkaa naistenviikko ja sen myötä Tuijata-blogin Tuijan vuosittainen Naistenviikko-haaste. Haaste kannustaa kirjabloggareita lukemaan ja kirjoittamaan naisnäkökulmasta, ja yksi tapa osallistua on blogata nimipäiväänsä viettävän kirjailijan teoksesta.

Haaste antoi minulle kimmokkeen tarttua Riikka Pulkkisen pari vuotta sitten julkaistuun romaaniin Paras mahdollinen maailma. Kirjailijan kaksi ensimmäistä romaania Raja ja Totta luin ennen blogiaikaa, ja ne saivat minut fanittamaan Pulkkista. Vuonna 2012 Pulkkisen Vieras oli mielestäni vuoden paras kotimainen romaani ja kepeämpi Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän viihdytti äänikirjana pari vuotta myöhemmin. Jokin tässä uusimmassa romaanissa kuitenkin harasi vastaan heti kirjan alkusivuilla, kun aloitin sen ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä. Uusi yritys oli hieman onnekkaampi.

Päähenkilö Aurelia on Teatterikorkeakoulun kasvatti, joka saa kiinnityksen uutuusnäytelmän keskeiseen rooliin. Kuuluisan ohjaajan näytelmän on tarkoitus käsitellä elämää jo hajonneessa DDR:ssä ja Berliinin historian käännekohtaa, muurin murtumista. Näytelmä ei tahdo valmistua, ja Aurora joutuu harjoituksissa koville toteuttaessaan ohjaajan kokeiluja. Aurelia ei halua vastata äitinsä puheluihin, vaan keskittyy täysillä näytelmän työstämiseen. Isä on juuri saanut sairaskohtauksen, jota ennen hän yritti kertoa jotakin tärkeää tyttärelleen.

Aurora on sattumoisin syntynyt samana päivänä, kun muuri murtui, ja Berliinillä on keskeinen osa nuoren naisen henkilökohtaisessa historiassa muutenkin. Samaan tahtiin näytelmän mahdottomuuden kanssa alkavat paljastua Auroran menneisyyden salat. Mitä tapahtui Berliinissä parikymmentä vuotta sitten? Mitä Aurora ei muista?

Pulkkinen on ladannut kirjaan niin paljon kaikkea, että se tuntuu ylipursuavalta. Vielä kun kieli on kirjailijalle ominaiseen tapaan tarkkaan hiottua, niin happi loppuu kesken lukiessa. Auroran perheen tarina on mielenkiintoinen ja vetävä, varsinkin historiallisen Berliinin kuvaukset luin uppoutuen. Mutta mutta. Tarinan uskottavuus kärsii sattumista ja sattumuksista. Vielä jaksoin sulattaa Auroran symbolisen syntymäpäivän, mutta minulle oli hieman liikaa esimerkiksi se, miten perhettä varjostavaan salaisuuteen on suhtauduttu.

Pulkkisen seuraava romaani Lasten planeetta ilmestyy syyskuussa. Se kertoo kustantajan mukaan perheen hajoamisesta, rakkaudesta ja maailmasta ‒ eivät pieniä ja yhdentekeviä seuraavankaan romaanin teemat. Toivottavasti siinä on muistettu antaa lukijalle enemmän tilaa hengittää.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Kansi: Martti Ruokonen.
Kirjaston kirja vain kuvitusapuna; kuuntelin
teoksen äänikirjana suoratoistopalvelusta.

WSOY 2018. 8 t 47 min.
Alkuteos: Pobeda 1946 (2016).
Suom. Jouko Vanhanen.
Lukija: Jukka Pitkänen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Pojat ja autot. Siinä on yhdistelmä, johon usein liittyy jotakin maagista. Monille pikkupojille, ja miksei tytöillekin, moottoroiduissa ajoneuvoissa on niin suurta vetovoimaa, että leikeistä kuuluu jatkuvasti pientä pärinää. Tätä ajoneuvojen lumoa hyödyntää mainiosti virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946. Romaanissa pikkupojan kiinnostus autoihin on kohtalokasta.

Eletään sodanjälkeisessä Neuvosto-Virossa. Poika näkee ystävällisen oloisen sedän ajamassa kotikadullaan kermanvärisellä Pobeda-autolla. Poika rakastaa autoja ja leikkii usein linja-autonkuljettajaa. Sen vuoksi hän ei malta noudattaa äidin kieltoa olla puhumatta vieraiden kanssa. Setä esittelee autoa pojalle, jonka silmät kiiluvat innostuksesta. Poika tulee lipsauttaneeksi vähän liikaa perheensä asioista, erityisesti isästä. Ei mene kauaa, kun isä viedään pois. Pobeda-setä on hyvä lohduttaja niin pojalle kuin äidillekin, tosin paikalla vähän liiankin sopivasti.

Totuus Pobeda-sedästä valkenee äidille lopulta. Äiti ja poika lähtevät pakoon Johanna-tädin luo, mutta kilpajuoksu koneiston kanssa ei pääty siihen. Se on oikeastaan vasta kaiken alku. Pojan ja äidin vaiheisiin kietoutuu myös Johanna-tädin ja englantilaisen BBC:n uutistenlukijan Alanin rakkaustarina. Jännitteitä luovat toistuvat katoaminen, karkaaminen ja etsiminen.

Taska onnistuu vangitsemaan pelon ja epävarmuuden ilmapiirin kirjan sivuille. Lukija voi tuntea värvättyjen ilmiantajien uhan. Heillä on valtaa muuttaa elämiä. Kuka on kansanvihollinen? Entä kenessä on piirteitä maanpetturuudesta? Rautaesirippu halkoo Eurooppaa ja eristää neuvostomaat. Reikiä esirippuun tekevät radioaaltojen lisäksi lentokentät, joilta matkaan tosin voivat lähteä vain tarkkaan valitut henkilöt.

Taska kertoo elävästi ja koskettavasti yhden perheen tarinan. Kurkkua kuristaa erityisesti pojan kohtalo. Toistuvat hylkäämisen kokemukset raastavat myös lukijaa. Pojan lapsenuskon ja naiiviuden rinnalla väkivaltaisen neuvostokoneiston kylmyys on hyytävää. Tarinassa on vahvasti mukana myös tulevaisuudenusko, ja niin minäkin lukijana (tai siis kuuntelijana) jaksoin pitkään uskoa ja toivoa, että tässä kävisi hyvin.

Pobeda 1946 vaihtui minulla painetusta kirjasta lopulta äänikirjaksi, koska näin saatoin jatkaa tarinan parissa myös puutarhahommissa. Jukka Pitkäsen tasainen ja selkeä ääni mahdollistivat kuuntelemisen työn touhussa. Loppuratkaisun häämöttäessä oli kyllä pakko vain istua ja kuunnella.

Tämä Ilmar Taskan esikoisromaani päätyi lukulistalleni tämän viikon perjantaina alkavan Helsinki Lit -kirjallisuusfestarin ansiosta. Taska keskustelee festareilla perjantaina Sofi Oksasen kanssa. Edellisten vuosien tapaan olen yrittänyt ehtiä lukea mahdollisimman monen tilaisuudessa esiintyvän kirjailijan kirjoja etukäteen, koska näin keskusteluista saa enemmän irti. Festarin lähestyessä lukuvauhtini on kiihtynyt, mutta bloggaustahti puolestaan hiipunut. Otankin nyt pienen loppukirin, jotta saisin useamman festarikirjailijan teoksen tuotua blogiin näin tapahtumaviikolla. Seuraava bloggaus on tulossa heti huomenna!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Taskan romaanin kohtaan 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2018. 164 s.
Alkuteos: My Name Is Lucy Barton (2016).
Suom. Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin vastikään suomennettu romaani Nimeni on Lucy Barton on samalla tapaa muodoltaan pieni, mutta tarinaltaan suuri ja syvä kuin pari viikkoa sitten bloggaamani Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Julkaisuajankohdissa näillä Keltaisen kirjaston helmillä on reilun kuudenkymmenen vuoden ero. Julkaisusarjassa on Hemingwayn ja Stroutin välissä ehtinyt ilmestyä huikeat yli 400 käännösromaania ‒ Vanhus ja meri on sarjan 14. kirja, Nimeni on Lucy Barton 490:s.

Käsillä oleva kirja on kertomus siitä, miten Lucy Bartonista tuli Lucy Barton. Tämä on hänen tarinansa, jonka hän myös kertoo omalla tavallaan. Oman muistinsa varassa, ehkä jostakin vaieten. Suuri merkitys onkin lopulta sillä, mitä ei sanota. Stroutin romaani on taidokas kuvaus monimutkaisesta äiti-tytärsuhteesta, perhesalaisuuksista, taustan merkityksestä, köyhyydestä, oman elämän valinnoista. Kerronta on punnittua, hiottua, rehellistä ja lukijaa puhuttelevaa.

Kertomuksen keskiössä on aika, jolloin Lucy viettää useita viikkoja sairaalassa vuodepotilaana umpilisäkkeen poistosta johtuneiden komplikaatioiden vuoksi. Eletään 1980-lukua, ja Lucy ikävöi kotona odottavaa miestään ja pieniä lapsiaan. Yllättäen hänen äitinsä saapuu sairaalaan ja istuu tyttärensä luona viisi päivää. Lucylla ja äidillä on viileät välit, eivätkä he ole olleet tekemisissä vuosiin. Ulkona on kesä, ja Chrysler Building siintää sairaalan ikkunassa, kun äiti kertoo tyttärelleen tarinoita kotipaikkakunnalta, Illinoisin Amgashista.

Tarinoiden ohella saamme tietää paljon myös Lucyn omasta elämästä. Siitä, minkälaista oli varttua maissipeltojen huminassa, köyhässä perheessä, jonka kotina oli vuosien ajan kylmä autotalli. Myös tunnepuolella oli kalseaa, eikä itkeä saanut. Sittemmin Lucy on etääntynyt lapsuudenkodistaan omasta tahdostaan. Nyt Lucyn mieleen nousee muistikuvia, osa katkonaisia, jotkin täynnä ahdistusta. Ei kai mitään tuollaista todella tapahtunut? Äidille hän ei tohdi kaikesta sanoa tai kysyä, miten tämä asiat muistaa. Nyt Lucy haluaisi huutaa rakkautensa äidilleen, mutta lääkärikin tuntuu vastaanottavaisemmalta.

Miten paljon Strout saakaan mahtumaan reiluun 160 sivuun! Äidin ja tyttären suhteen lisäksi Lucyn tarina kuvaa kiehtovasti sitä, miten pikkukaupungissa eristäytynyttä elämää viettänyt nuori nainen törmää suurkaupungin vilskeeseen. Miten jokaisella kirjailijalla on vain yksi, oma tarina kerrottavanaan. Ja minkälaisia valintoja on tehtävä, jotta oman tarinansa voi kertoa ja muokata haluamansa kaltaiseksi.

Stroutin tarkka, vihjaileva ja niukka kirjoitustyyli oli niin nautinnollista luettavaa, että aloin harkita myös Pulitzer-palkitun Olive Kitteridge -novellikokoelman lukemista. Myös hänen tuorein teoksensa Anything is possible alkoi kiinnostaa. Stroutilta on suomennettu aiemmin vain romaani Pikkukaupungin tyttö, muuten hänen tuotantoonsa täytyy tutustua alkukielellä. Toivottavasti saamme Stroutia lisää suomeksi jatkossa!

Kirjasta on kirjoitettu ainakin Lumiomenassa, Kirjasähkökäyrässä ja Leena Lumissa.

Helmet-lukuhaasteessa Stroutin teos sopii kohtaan 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta ja Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohtaan 6. New Yorkiin sijoittuva kirja.

Milja Kaunisto: Luxus

Kansi: Jenni Noponen.

Gummerus 2016. 550 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kiitos Arto Nybergin ohjelmassa näkemäni Milja Kauniston haastattelun uskaltauduin heittämään ennakkoluuloni hetkeksi sivuun ja lainasin kirjastosta Kauniston historiallisen romaanin Luxus. Nybergin ohjelmassa kirjailija kertoi kirjojaan varten tekemästään taustatyöstä ja sen onnekkaista vaiheista värikkäästi. Faktan ja fiktion yhdistely romaaneissa on viime aikoina kiinnostanut minua erityisesti, joten päätin ainakin kokeilla. Viihteelliset historialliset romaanit nimittäin muodostavat sellaisen genren, jonka edustajista harvoin innostun. Kirjan aloitettuani huomasin melko pian, että kokeileminen kannattaa, sillä viihdyin Kauniston tarinan parissa 1700-luvun lopun Ranskassa hyvin. Tai paremminkin loistavasti, sillä ahmin kirjan nopeaa vauhtia ja aloin jo janota seuraavia osia, vaikka ensimmäinenkin oli kesken.

Luxus vie lukijan 1700-luvun lopun Ranskaan, tarkemmin vuosiin 1790‒1792, jolloin eletään suuren vallankumouksen ensihetkiä. Vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa julistava vallankumous saa koko maan myllerryksiin. Aateliset menettävät asemansa ja omaisuutensa, kuninkaan asema horjuu. Taustalla vaikuttavat esimerkiksi valistusajattelu ja tyytymättömyys monarkian mielivaltaan. Sääty-yhteiskunta tulee tiensä päähän.

Kiihtyvä vallankumous pauhaa taustalla, kun Kaunisto tarkentaa kolmeen henkilöön: pyövälin kisälli Isidoreen, kreivitär Marieen ja markiisi de Sadeen. Kaikki heistä ovat todellisia historiallisia henkilöitä, joista de Sade varmasti tunnetuin. Romuluinen ja rumaksi kuvattu Isidore on verisestä ammatistaan huolimatta huomaavainen ja kaunopuheinen ja tunteepa hän hieman filosofiaakin, mistä on kiittäminen pyövelimestari Sansonia. Isättömällä ja äitinsä hylkäämällä Isidorella ei ole sekaverisenä kovin monia mahdollisuuksia syntyperää tuijottavassa sääty-yhteiskunnassa, joten kisällin paikkaan on tyytyminen. Marie puolestaan on yläluokkaisen kasvatuksen saanut kreivitär, joka joutuu huomaamaan, että kaikki, mihin hän on uskonut ja luottanut, on yhtäkkiä poissa. Hänen miehensä mestataan, hän on koditon ja varaton. Aatelisia vainotaan, eikä hänellä ole paikkaa mihin mennä. Lempeä Isidore pelastaa Marien huostaansa.

Isidore asuu ilotalon naapurissa, joten Mariekin tutustuu joukkoon prostituoituja. Tuntuu kuin Marie ja itseään myyvät naiset eivät puhuisi samaa kieltä, niin eri maailmoissa he elävät. Siveys ja irstaus törmäävät vielä voimakkaammin, kun Marie tutustuu markiisi de Sadeen ja ajautuu suhteeseen tämän kanssa. Muskettien paukkuessa kaduilla perustetaan ylellinen bordelli Maison de Luxe, nautintojen talo vallanpitäjille, valtaanpyrkijöille, vallanhaluisille ja vallanhaluisia himoitseville. Siitä suunnitellaan paikkaa, joka hallitsee hallitsijoita. Siellä jokaisella on tehtävänsä, niin Mariella, josta on tullut Marianne, Isidorella, de Sadella, naapuruston ilotytöillä kuin rikkuripappi Momollakin.

Kaunisto kertoo vauhdikasta tarinaansa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Historiallisia faktoja on upotettu tarinaan paljon, mutta niin soljuvasti, ettei niihin kompuroi. Lukiessani huomasin usein haluavani tietää lisää ja googlailin lisätietoa muun muassa de Sadesta ja vallankumouksen vaiheista.

Nautiskelin Luxuksesta ja muhkeasta täytepullasta
laskiaissunnuntaina, jolloin vietettiin Lukurauhan päivää.

Luxus on toki kuumottava ja viihteellinen tarina, mutta se on myös taidokkaasti taustoitettu, historiaa valottava teos. Raakuuksia, löyhkääviä katuja ja seksiä tuskin voi välttää vallankumouksesta kertovassa romaanissa, mutta lukijan onneksi Kaunisto ei äidy mässäilemään niillä. Kirjailija ei myöskään aliarvioi lukijaansa eikä selitä liikoja, joita molempia hieman pelkäsin tarttuessani kirjaan. Epäilysteni vuoksi Luxus menee Helmet-lukuhaasteessani kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani. Ilokseni vakuutuin Luxuksesta niin, että jatko-osat Corpus ja Status menivät jo varaukseen kirjastosta.

Ennen tätä Purppuragiljotiini-sarjaa Kaunistolta on julkaistu Olavi Maununpoika -trilogia, joka koostuu kirjoista Synnintekijä (2013), Kalmantanssi (2014) ja Piispansormus (2015). Melkoisella tahdilla Kaunistolta on näitä runsaita, historiallisia romaaneja syntynyt!

Luxus muualla: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Morren maailma.

Elisabeth Åsbrink: 1947: mistä historiamme alkaa? (2016)

Kansi: Mika Tuominen.

Alkuteos: 1947.
Suomentaja: Sanna Manninen (2017).
Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 297.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuosi 1947 oli nykyhetkestä tarkasteltuna monen käänteentekevän päätöksen, keksinnön ja muutoksen aikaa. Mihail Kalashnikov kehitteli nimeään kantavan rynnäkkökiväärin, pidettiin Nürnbergin oikeudenkäynnit, perustettiin CIA. Eurooppa oli vasta alkamassa toipua toisesta maailmansodasta ja holokaustista, Palestiinan kriisi kiristyi. Sadattuhannet pakolaiset liikehtivät Euroopassa.

Ruotsalainen toimittaja ja kirjailija Elisabeth Åsbrink on poiminut kirjaansa 1947: mistä historiamme alkaa? tuon vuoden tapahtumia ja esittelee niitä kronologisesti tammikuusta joulukuuhun. Åsbrink tarkentaa kertojan katseensa vuorotellen eri paikkoihin: Washingtonista Delhiin, Pariisista Bukarestiin ja sieltä Haifaan ja niin edelleen.

Vuonna 1947 Eurooppa on vasta tokenemassa sodasta. Kaupunkeja on raunioina, miljoonia on kuollut. Natsien tuholta välttyneet juutalaiset haluavat pois Euroopasta, suuntana on palestiinalaisalue Lähi-idässä. Åsbrink kuvaa Exodus-pakolaislaivan vaiheita: miten laiva matkasi Ranskasta Palestiinaan, mutta joutui kääntymään ja viemään pakolaiset takaisin Saksaan Brittilaivaston estettyä perille pääsyn. Isaraelin valtio perustettiin vasta seuraavana vuonna.

Samaan aikaan kun ruotsalainen Per Engdahl punoo fasistisia suunnitelmiaan natsi-aatteen edistämiseksi, uurastaa Raphael Lemkin kansanmurhan käsitteen tunnustamiseksi:

Kansanmurha on helppo toteuttaa, koska kukaan ei halua uskoa, että sellaista voi tapahtua, ennen kuin on liian myöhäistä, Raphael Lemkin toteaa. Ulkomaailma toistelee fraasian "ei koskaan enää". Lemkin kuitenkin tuntee kansanmurhan historian ja tietää logiikan kuuluvan pikemminkin "ensi kerralla". Se on tapahtunut, siksi se voi tapahtua uudelleen.

Kirjan keskivaiheilla kronologian katkaisee kirjailijan oman perheen tarina Kuoleman kaikuja. Tuo luku avaa kirjan ajankohdan merkitystä kirjailijalle, miten keskitysleirit vaikuttivat juutalaistaustaisen perheen vaiheisiin ja sitä, miten Åsbrink on päätynyt sinne, missä nyt on. Hän elää Ruotsissa, ei Budapestissa eikä Palestiinassa ‒ toisinkin voisi olla, ja kaiken takana on monta sattumaa ja sinnikäs isoäiti. Maailmanhistoria kytkeytyy Åsbrinkin omaan historiaan.

     Ehkä en haluakaan koota vuotta. Ehkä yritän koota itseni. En yritä pitää koossa aikaa vaan itseäni ja pirstoutunutta surua, joka nousee ja nousee. Väkivallan herättämä suru, väkivallan herättämä häpeä, häpeän herättämä suru.

Kirja alkaa sanoilla: Aika ei kulu ihan niin kuin on ajateltu. Poikkileikkaus yhden vuoden tapahtumiin onkin eräänlainen ajan olemuksen tutkielma. On samanaikaisia tapahtumia ja tihentymiä. Åsbrink toteaa kirjan loppupuolella:

Aika on epäsymmetrinen. Se liikkuu järjestyksestä epäjärjestykseen eikä voi mitenkään palata takaisin. Lasi joka putoaa lattialle ja pirstoutuu ei voi palautua ehjäksi. Ei ole myöskään mahdollista löytää pistettä, joka on enemmän nyt kuin jokin muu piste. 

Kirja herättää pohtimaan ajan lisäksi myös historiankirjoituksen luonnetta ja syntyä. Vasta jälkipolvet voivat muodostaa tapahtumista kertomuksia, yrittää järjestää asioita kokonaisuuksiksi. Vuonna 1947 toisen maailmansodan päättymisestä on siis vain hetki. Kertomusta sodasta ole vielä saatettu paperille. 1947 pidetään sarja oikeudenkäyntejä, joista ensimmäinen tunnetaan nimellä Nürnbergin oikeudenkäyntinä. Tuolloin kymmenet natsijohtajat joutuivat syytettyjen penkille, ja näiden oikeudenkäyntien selonteot toimivat myöhemmin pohjana sille, jonka tunnemme sodan kertomuksena.

Kirjanystävän iloksi kirjassa on mukana useita kirjailijoita. Heikkenevästä terveydestä kärsivä Eric Blair eli George Orwell kirjoittaa viimeisekseen jäävää romaaniaan Vuonna 1984 luonnonvoimien armoilla Juran saarella. Simone de Beauvoir on intohimoisessa suhteessa amerikkalaisen rakastajansa kanssa ja ryhtyy kirjoittamaan Toista sukupuolta. Ilmestyy Thomas Mannin Tohtori Faustus. Paul Celan puolestaan alkaa sanoittaa omanlaisella kielellään keskitysleirien kauhuja. Tuleva nobelisti Nelly Sachskin on päässyt Selma Lagerlöfin avulla turvaan Tukholmaan ja debytoi runoilijana. Sanoja sanoille, pimeyttä pimeydelle. 

Vastaavia yhden vuoden tapahtumiin syventyviä teoksia on olemassa muitakin: esimerkiksi tämän päivän Hesarissa arvioitiin Ilkka Malmbergin kirjoittama 1917: samaan aikaan toisaalla, jossa tehdään samankaltainen poikkileikkaus tasan sadan vuoden takaiseen historialliseen vuoteen. Koska Åsbrinkin kirja oli minulle ensimmäinen lajissaan, se tuntui omalaatuiselta, raikkaalta tavalta lähestyä historiaa.

Kaunokirjallisuuden lukeminen on saanut minut kiinnostumaan historiasta eri tavalla, ja tällainen kertomuksellinen historiankirjoitus saa jopa innostumaan! Kaltaiseni historiaa aiemmin vieroksunut lukija voi unohtaa lukevansa historia-aiheista tietokirjaa, sillä Åsbrink kirjoittaa elävästi ja tarinallisesti. Hänen kokoamansa vuosi 1947 rakentuu tarinoista, välähdyksenomaisista palasista ja yksittäisten ihmisten kokemuksista. Nämä kaikki yhdessä ovat maailmanhistoriaa.

1947 on Åsbrinkin kolmas tietokirja; edellisellä Och i Wienerwald står träden kvar hän voitti tietokirjallisuuden August-palkinnon. Myös 1947 oli viime vuonna ehdolla palkinnon saajaksi.

Jälleen kiitos Sivumennen-kirjapodcastille mainiosta lukuvinkistä!

Karl Ove Knausgård: Kesä (2016)

Alkuteos: Om sommeren.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 397.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale

Kesä on viimeinen osa Karl Ove Knausgårdin Vuodenajat-sarjassa, ja se on eräänlainen hybridi sarjan aiemmista osista. Mukana on niin Syksystä ja Talvesta tuttuja, maailmaa selittäviä sana-artikkeleita kuin Kevään tarkempaa omaelämäkerrallista pohdintaa, nyt päiväkirjamuodossa. Aiemmista poiketen
kirjoittamistyö on vahvemmin huomion kohteena, ja onpa Knausgård tällä kertaa ujuttanut autofiktionsa keskelle fiktiivisiäkin jaksoja.

Perheen kuopus, jolle Vuodenajat on omistettu ja jolle kirjailija sanansa osoittaa, oli edellisessä kirjassa vastasyntynyt. Nyt Anne on jo parivuotias taapero. Knausgård viettää paljon aikaa Annen kanssa, erityisesti autossa. Yhdessä he kuskaavat isompia lapsia kouluun, harrastuksiin, kavereille. Isä on haltioissaan tyttären puheen kehityksestä, siitä miten tämä pikkuhiljaa ottaa ympäröivää maailmaa haltuun.

Huomiota kirjassa saa myös John, perheen ainoa poika. Isän ja pojan yhteinen pyöräretki ei suju suunnitellusti, kun taas Brasilian-matka on molemmille huikea elämys. Näistä yhteisistä hetkistä syntyy muistoja, ehkä jopa pojan vahvimmat lapsuusmuistot, mistä kirjailija on hyvin tietoinen. On selvää, että kirjailijan oma isäsuhde kummittelee taustalla. Tässä kirjassa kaukaisemmiksi jäävät perheen kaksi vanhinta tytärtä ja vaimo Linda.

Vuodenajan mukaisesti useimmat tässä kirjassa selitettävät käsitteet liittyvät kesään: esimerkiksi kesäyö, herukat, lepakot, banaanikärpäset, hyttyset ja kastemadot pääsevät tarkastelun kohteiksi. Muutaman sivun mittaiset novellit ovat ajatusleikkejä, joissa kirjoittaja antaa mielikuvituksen lentää ja muistojen nousta pintaan. Useat sanat herättävätkin muistoja lapsuudesta tai nuoruudesta.

Knausgård myös analysoi omaa intoverttiä luonnettaan ja yksinäisyyttään. Häpeä on tutusti mukana.

Olen taistellut häpeää vastaan kolmetoistavuotiaasta. ‒ ‒ Ainoa ajatus, jolla minä pystyn murtamaan häpeän täydellisen ylivoiman, on se, että häpeä menee ohi ja jonakin päivänä se näyttäytyy oikeassa koossaan, joka on lähes aina pieni. 

Häpeän tunne painaa kirjailijaa esimerkiksi silloin, kun hän on kirjoittanut omasta sukupuolielimestään eräässä tekstissä. Hän menee lääkäriin verisen ulosteen vuoksi vaimon ja äidin patistamana, sillä läheiset ovat lukeneet tästä kirjailijan potemasta vaivasta edellisestä kirjasta. Nyt hän selostaa lääkärikäyntiään ja kirjoittaa ajattelevansa tutkimuksen aikana elimensä olevan pieni. Hän ei häpeä ulosteen tai rektaalitutkimuksen kuvausta, vaan tuota ohikiitävää ajatustaan, jonka kirjoitti päiväkirjaansa (ja kaikkien luettavaksi). Se oli hänen mielestään latteaa, lapsellista ja sopimatonta, ja nyt ihmiset ajattelevat asian olevan niin ja että sillä on hänelle merkitystä. Enää ei auta vain poistaa tekstikohtaa, sillä Knausgård lähettää aina kirjoittamansa tekstit nopeassa tahdissa kustannustoimittajalleen. Hetkellinen häpeäntunne on lähes musertava.

En ole koskaan hävennyt ajatuksiani enkä pääni sisäistä maailmaa, vain sitä mitä olen sanonut, tehnyt tai kirjoittanut, toisin sanoen sitä, mitä olen paljastanut itsestäni muille. Siinä on jotain outoa, jotain kaksinaismoralistista, ihan kuin millään ei olisi mitään väliä, kunhan se pysyy salassa ja piilossa. Kirjoittaminen on hyvä keino vapautua siitä, koska kirjoittamisen perusidea on ilmaista omaa sisintä sellaisena kuin se on, mutta se on mahdollista vain jos unohtaa kirjoittavansa ‒ ‒ Vain unohtamalla, että kirjoittaa, voi kirjoittaa ja tuoda sisintään julki ilman, että häpeä vaikuttaa ilmaisuun tai suitsii sitä, kuten se tekee kaikelle muulle itseilmaisulle.

Knausgård on tehnyt muistoistaan ja ajatuksistaan julkisia ja joutuu myös tilanteisiin, joissa ihmiset luulevat tuntevansa hänet, koska ovat lukeneet hänen kirjojaan. Ymmärrän tällaisen illuusion synnyn, sillä niin syvälle ja avoimesti hän teksteissään menee. Se on kuitenkin vain illuusio.

Kesää kirjoittaessaan Knausgårdin kirjoittamisen rytmi on erilainen kuin aiemmin. Nyt hän kirjoittaa päiväkirjatekstejään pääasiassa myöhään illalla lasten mentyä nukkumaan. Hän kuitenkin kaipaa sitä aikaa, jolloin nousi neljän tai viiden maissa kirjoittamaan yöunien jälkeen.

Sarjan ulkoasu on kaunis, omaperäinen ja erottuva.

Vuodenajat tarjoaa rehellisen ja koskettavan kurkistuksen norjalaisen miehen elämään ja ajatuksiin. Miehen, joka on tehnyt kaunokirjallisesti jotakin omalaatuista ja luonut itsestään ilmiön. Miehen, joka on perheelleen omistautuva ja huolehtivainen isä. Knausgård on samanaikaisesti yleisinhimillinen ja intiimi.

Vuodenajat yltää Taisteluni-sarjan tasolle mielestäni vain Kevään kohdalla, tosin tämä Kesä on kyllä aivan kannoilla. Sarja on kuitenkin omalaatuinen kokonaisuus, jonka lukeminen kannattaa.



Voin vain sormet ristissä toivoa, että Knausgård jatkaa kirjoittamista. Onneksi en usko, että hän edes voisi lopettaa.

Tämä postaus päättää Kirjakimaran Knausgård-teemaviikon, jonka aikana olen esitellyt Vuodenajat-sarjan kirjat. Aiemmat tekstit löydät täältä: Syksy, Talvi ja Kevät.

Karl Ove Knausgård: Kevät (2016)

Alkuteos: Om våren.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 201.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kevätaurinko on kirkkaudessaan armoton. Talven jäljiltä luonto on lehdetön, paljas ja karu. Ilmassa on kuitenkin lupaus paremmasta: kesän vehreys on ihan pian täällä. Myös Knausgårdin Keväässä eletään lisääntyvän valon aikaa. Takana on talvi ja perhettä koetellut pimeä kausi. Tässä romaanissaan kirjailija kertoo yhden kevätpäivän aikana kolmikuiselle tyttärelleen edeltävästä kesästä, joka oli perheen elämässä raskas. Valot ja varjot, kirkkaus ja pimeys vuorottelevat.

Keväässä kirjailijaisä myös avaa tyttärelleen Vuodenajat-sarjan taustoja:

Olin alkanut kirjoittaa sinulle eräänlaista päiväkirjaa tai pitkää kirjettä, siitä keitä me olemme ja mitä meille tapahtui kun odotimme sinua. En tarkkaan tiedä, miksi ryhdyin siihen, mutta kai minä ajattelin, että muut lapsemme olisivat jo aika isoja kun sinä saapuisit, kymmenen, kahdeksan ja kuusi vuotta, ja he olisivat jo hitsautuneet yhteen ja heillä olisi yhteinen historia, enkä halunnut että sinä tulisit vain häntänä perässä, jos ymmärrät. Tiesin, että sinusta olisi kirjoitusteni lukijaksi aikaisintaan kuusitoistavuotiaana, tein sen siis loppujen lopuksi lähinnä itseni vuoksi, yritin kai sillä tavalla valmistautua tulevaan, nähdä elämämme sinun silmilläsi. Tehdä sinulle tilaa.

Knausgård muistelee, miten syntyi päätös hankkia neljäs lapsi, miten sinä päädyit tähän maailmaan. Vaimo Linda on juuri toipunut siihen mennessä vaikeimmasta masennusjaksostaan ja elämässä on muutenkin tyventä. On uusi talo, vakaampi taloudellinen tilanne. Ajatus neljännestä lapsesta kytee vanhempien mielessä tovin, ja lopulta Australian-matkalta tuliaisena on ihmisen alku.

Raskausaika tekee Lindan vähäpuheiseksi, saa hänet jälleen vetäytymään.

Pimeys oli hiipinyt häneen hiljalleen ja ottanut hänet valtaansa. Sen näki hänen liikkeistään, jotka hidastuivat hidastumistaan, ja liikkuma-alueestaan, joka pieneni pienenemistään, ja puheesta, joka lakkasi melkein kokonaan. 

Knausgård kuvailee, millaista on seurata puolison sairastumista vierestä. Hän vakuuttelee Lindalle, tai lähinnä itselleen, että pian se menee taas ohi. Edessä on kuitenkin vaimon synkin masennuskausi:

Vastakaiku yhdistää meidät maailmaan, ja sinun äidissäsi maailma lakkasi herättämästä vastakaikua.
     ---
Yhteys oli katkennut, hän oli kytkeytynyt irti.
     Pimeydessä, jossa hän eli, oli vain hän ja hänen kärsimyksensä. Tiedän sen, lapseni, koska näin sen. Näin että hänestä oli sietämätöntä olla edes olemassa.

Knausgård kuvaa rakkaan ihmisen kärsimyksen seuraamista koskettavasti. Luin kirjaa pala kurkussa. On raastavaa lukea huolesta, jota hän tuntee syntymättömästä lapsestaan ja raskaana olevasta vaimostaan. Lukijalle myös kuvataan ne kauhunhetket, joiden seurauksena perheestä tuli lastensuojelun asiakas.

Knausgårdilla on siis taakkansa, päällimmäisinä vaimon sairaus ja muisto itsensä hengiltä juoneesta isästä, mutta hän ei valita. Hän hoitaa kotia ja lapsiaan tunnollisesti. Joskus hänkin kokee voimattomuuden tunteita, mutta ne ovat ohimeneviä. Tukiverkko auttaa.

Vuodenajat-sarjan kirjoista kaksi ensimmäistä, Syksy ja Talvi, olivat tietosanakirjoista rakenteensa lainanneita novellikokelmia. Kevät on vuorostaan tutumpaa Knausgårdia: kirjassa ei ole väkinäisiä otsikoita tai muita jaotteluita, vaan teksti etenee jouhevasti ja keskiössä on kirjailijan oma elämä.

Jotakin yhteistä Keväällä toki on edeltäjiensä kanssa. Myös Keväässä ollaan elämän peruskysymysten äärellä.

     Ja ehkä tämäkin, mitä seuraavaksi sanon, on pelkkää itsepetosta: helppoa elämää ei kannata tavoitella, helppous ei ole koskaan pätevä ratkaisu, sillä täysipainoinen, arvokas elämä on aina vaikeaa.
     En tiedä onko näin. Mutta uskon niin.

Muunlaista elämänohjetta Taisteluni-nimisen kirjasarjan kirjoittajalta tuskin voisi odottaa.

Kevät on kirkastettua Knausgårdia. Se on muodoltaan tiiviimpää kuin Taisteluni-kirjat, ja toimii rakenteensa vuoksi mainiosti itsenäisenä romaanina. Siinä ei ole mitään ylimääräistä tai teennäistä kuten Syksyssä ja Talvessa, vaan kirjailija keskittyy siihen, mikä hänelle on ominta: katsomaan maailmaa ja omaa elämäänsä tarkasti ja näkemään niissä merkityksiä. Jos luet vain yhden Knausgårdin kirjan, lue Kevät.

Keväästä ovat bloganneet esimerkiksi Marjatta ja Kirjasta kirjaan -blogin Hannele.

Tämä postaus on osa Kirjakimaran Knausgård-viikkoa, jonka aikana esittelen Vuodenajat-sarjan kirjat. Tekstit Syksystä ja Talvesta ilmestyivät aiemmin tällä viikolla, ja viikonloppuna teemaviikon päättää Kesä.

Noah Hawley: Ennen syöksyä (2016)

Kansi: Anne Twomey.

Alkuteos: Before the Fall.
Suomentaja: Markku Päkkilä (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 490.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Ennen syöksyä on Fargo-televisiosarjan käsikirjoittajana tunnetun Noah Hawleyn viides romaani. Se on taidokkaasti lento-onnettomuuden ympärille rakennettu jännäri, jossa jahdataan tragedian syitä, mutta pohditaan myös sen seurauksia selvinneiden näkökulmasta. Lisäksi se kommentoi totuudenjälkeistä aikaa ja mediamaailmaa.

Kesä ja loma Martha´s Vineyardissa ovat lopuillaan, ja Batemanien perhe lähtee kotiin New Yorkiin yksityiskoneella. Isä David on mediamoguli, joka on piipahtanut perheensä luona Vineyardissa vain viikonloppuisin. Televisiokanava pitää hänet kiireisenä, joten äiti Maggie on ollut valtaosan kesästä kolmistaan perheen lasten JJ:n ja Rachelin kanssa. Nyt koko perhe on kuitenkin matkassa.

Koneessa ovat Batemanien lisäksi tuttavapariskunta Ben ja Sarah Kipling sekä Maggien yllättäen mukaan kutsuma taiteilija Scott Burroughs. Henkilökuntaa ovat kapteeni, perämies ja lentoemäntä sekä Batemanien turvamies. Kone ehtii lentää vain kuusitoista minuuttia, kunnes se syöksyy Atlanttiin.

Syöksyn jälkeen Scott havahtuu keskellä palavaa merta: veden pinnalla palaa lentopetroli ja ajelehtii koneen osia. Hän löytää Batemanien JJ-pojan ja ui heidät molemmat rantaan. He ovat ainoat selviytyjät koneen yhdestätoista matkustajasta.

Scott on sankari, joka ei oikein itsekään vielä ymmärrä tapahtunutta. Hän löi syöksyssä päänsä, ja muisti temppuilee. Media seuraa häntä kuin hyeenat verivanaa.

Kun ihmiset kohottavat joukostaan jonkun sankariksi, hän menettää oikeutensa yksityisyyteen. Hän muuttuu objektiksi, häneltä riistetään jonkin vaikeasti määriteltävä inhimillinen puoli aivan kuin hän olisi saanut kosmisissa arpajaisissa päävoiton ja herännyt eräänä aamuna pikkujumalana. Hyvän onnen pyhimyksenä. On yhdentekevää, mitä hän itse haluaa. Vain sillä on väliä millainen rooli hänellä on muiden ihmisten elämässä. Hän on harvinainen perhonen, jota pidellään vastoin tahtoaan auringonpaisteessa.

Scottin sankariteko on huikea, lähes epäinhimillinen. Onnettomuus ja Scottin selviytymistarina herättävät lukuisia kysymyksiä sekä tarinan aggressiivisessa mediassa, tapahtumia selvittelevissä viranomaisissa että lukijassa:

Miksi kone putosi? Onko joku koneessa mukana olleista putoamisen takana? Oliko kyseessä terrori-isku? Miten Scott pystyi selviytymään hyisessä vedessä kilometrien matkan olkapää sijoiltaan, vielä poika selässään? Miksi heikosti menestynyt taiteilija-Scott edes oli rikkaiden yksityiskoneen kyydissä, oliko hänellä suhde rouva Batemanin kanssa?

Hawley tuo jännitysjuonen rinnalle mehevää yhdysvaltalaisen nyky-yhteiskunnan kuvausta. Tarina kommentoi yksityisyyden ja julkisen, rikkauden ja varattomuuden sekä totuuden ja valheen kysymyksiä. Totuudenjälkeistä aikaa elävässä yhteiskunnassa faktoja keksitään tai muunnellaan, ja on tärkeämpää, miltä asiat näyttävät kuin se, miten ne oikeasti ovat.

Kirjailijan tausta käsikirjoittajana näkyy romaanin rakenteessa. Alussa on tuhoisa onnettomuus ja Scottin ja JJ:n öinen uinti merellä, ja näitä seuraavat luvut ovat kuin sarjan jaksoja. Ne valottavat yhden henkilön taustoja vuorollaan ja vievät samalla kokonaisjuonta eteenpäin. Henkilöhahmot syvenevät pikkuhiljaa, ja palaset löytävät paikkansa.

Lukijana koukutuin Hawleyn tyyliin niin, että ahmaisin järkäleen parissa päivässä. Jännite säilyy läpi kirjan, vaikka sivuja on lähes viisisataa. Yleensä en lue jännitysromaaneja, varsinkaan kun olen yksin mökillä, mutta Ennen syöksyä ei saanut pelkäämään varjoja tai pimeää metsää. Niinpä se on sopiva jännäri lukijoille, jotka yleensä karttavat jännityskirjallisuutta. Ehkä juuri ennen lentomatkaa valitsisin jonkin toisen kirjan.

Zadie Smith: Swing time (2016)

Alkuteos: Swing Time.
Suomentaja: Irmeli Ruuska (2017).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 463.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Swing time on ensimmäinen Zadie Smithiltä lukemani romaani, vaikka kiinnostusta kirjailijaa kohtaan minulla on ollut jo pitkään. Muistelen, että aloittelin jotakin hänen kirjoistaan (Kauneudesta?) lähes kymmenen vuotta sitten, mutta en päässyt alkua pidemmälle. Yrityksestä jäi mielikuva vaikeasta kirjallisuudesta, ja tämä kuvitelma on estänyt kirjailijan tuotoksiin tarttumisen sen jälkeen. En nykyisin enää karta vaikeitakaan kirjoja ja olen myös kehittynyt lukijana sittemmin, joten ajattelin olevani valmis Smithin lukemiseen. Suorastaan odotin kieli pitkällä Swing timen suomennoksen ilmestymistä, vaikka sen suomentamaton nimi hieman aiheuttikin hämmästystä.

Swing time kertoo kahden lontoolaisen tytön tarinan. Se alkaa 1980-luvulta. Kertojana toimii ystävyksistä toinen, nimettömäksi jäävä tyttö, jonka äiti on musta, päämäärätietoinen opiskelija ja poliittisesti aktiivinen feministi ja isä valkoinen. Hänen paras kaverinsa on Tracey, jolla puolestaan on valkoinen, tytärtään innokkaasti kannustava äiti ja musta isä. Keskeisiksi nousevat äitien ja tyttärien suhteet, isät ovat taka-alalla tai kokonaan poissa. Lähiöstä ponnistavilla tytöillä on mahdollisuus luokkanousuun, mutta kaikki on pienestä kiinni, sattuman kauppaa.

Tyttöjä yhdistää intohimo tanssiin. Lapsuuden tanssitunneilla Tracey liitää parketilla kuin unelma, kertoja on kömpelömpi. Traceylle tanssista tulee lopulta ammatti joksikin aikaa, kun taas kertoja ajautuu maailmankuulun valkoisen poptähden avustajaksi, elämään tämän varjossa. Laulajan hyväntekeväisyysprojekti vie kertojan toistuvasti erääseen afrikkalaiseen valtioon, missä olisi tarkoitus perustaa koulu tytöille ja muutenkin parantaa maailmaa. Kertoja pääsee näkemään projektin kääntöpuolen ja valkoisen hyväntekeväisyyden seuraukset.

Tarinan suurin jännite rakentuu kertojan ja Traceyn suhteen varaan, joten ystävyys ja siihen liittyvät luottamus ja lojaalius ovat romaanissa keskiössä. Elämä kuljettaa tytöt ja myöhemmin naiset ajoittain kauas toisistaan. Lapsena lähiössä luotu side kuitenkin yhdistää heitä vielä aikuisena, vaikka vain ohuilla säikeillä. Kuten monille muillekin kirjasta bloganneille, minulle tulee Swing timen ystävyyden kuvauksesta mieleen Elena Ferranten Napoli-sarja. Sain kakkososan juuri luettua, ja siitä on bloggaus työn alla. Vaikka kirjat sijoittuvat eri maihin ja eri vuosikymmenille, niin sekä Smithillä että Ferrantella ystävyyssuhteiden kuvauksissa on yhtäläisyyksiä. Ystävykset ponnistavat köyhistä olosuhteista ja päätyvät hyvin erilaisille urille elämässään. Luokka-asema määrittelee elämän suuntaviivoja, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Ystävyyssuhteisiin kietoutuvat valta-asetelmat, kateus ja perheen vaikutus.

Olin odottanut Smithin uutuudelta tajunnan räjäyttävää lukukokemusta, jota en kuitenkaan Swing timen äärellä kokenut. Kirjassa on toki monia mielenkiintoisia aineksia, ehkä jopa liikaakin, ja myös vetävästi kirjoitettuja jaksoja. Välillä vain ehdin uuvahtaa laahaavaan kerrontaan. Ja kun Afrikka-aihe tuli tarinaan mukaan, kyseenalaistin ratkaisun turhan alleviivaavaksi. Lopulta se ei ollut kirjan suurin heikkous, vaan tiivistämisen puute. Smith on kuitenkin luonut niin mielenkiintoiset hahmot ja heidän välilleen toimivan jännitteen, etten missään vaiheessa harkinnut kesken jättämistä, sillä halusin tietää, miten tarina päättyy.

Kirja onnistui murtamaan ennakkoluuloni Smithistä vaikeana kirjailijana, ja aion lukea jonkin hänen aiemmin suomennetun teoksensa jossakin vaiheessa. Palkittu Kauneudesta löytyy mökin kirjahyllystä pokkarina, joten saatan hyvinkin antaa Smithille uuden tilaisuuden hurmata minut jo tänä kesänä.

Swing timesta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Lumiomenan Katja, Omppu, bleue ja Sirri.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (2016)

Kansi: Marjaana Virta.

Alkuteos: What Belongs to You.
Suomentaja: Juhani Lindholm (2017).
Kustantaja: Nemo.
Sivumäärä: 216.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Yhdysvaltalainen esikoiskirjailija Garth Greenwell esiintyi Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla tämän kuun alkupuolella. Hänen romaaninsa Kaikki mikä sinulle kuuluu kertoo nimettömäksi jäävästä amerikkalaisesta opettajasta, joka asuu ja opettaa Sofiassa, Bulgariassa. Opettaja ostaa seksiä bulgarialaiselta prostituoidulta, Mitkolta. Ensikohtaamisesta lähtien miesten tapaamiset ovat sähköisiä, opettajan Mitkoa kohtaan tuntemat kiihko ja halu elävästi kuvattuja.

Opettaja ja Mitko tapaavat useamman kerran, ja heidän välilleen kehittyy mutkikas suhde. Suhteeseen liittyy kahtalainen valta-asetelma, jossa seksuaalisesti ylempänä on Mitko, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti opettaja. Opettajan mielenmaisemaa taustoitetaan kipeillä muistoilla lapsuudenkodista, josta isä on heittänyt poikansa ulos teini-ikäisenä tämän seksuaalisuuden vuoksi.

Greenwell on itsekin työskennellyt Sofiassa opettajana, ja esimerkiksi kohtaus, jossa tarinan pojan isälle selviää poikansa homoseksuaalisuus ja mistä seuraa välirikko, pohjautuu Greenwellin omiin kokemuksiin. Tämä nimenomainen kohtaus on yksi kirjan koskettavimmista. Ja sydäntäsärkevä. Isä hylkää poikansa tämän seksuaalisuuden vuoksi, yksioikoisesti ja ehdottomasti. Siinä ei ole mitään anteeksiannettavaa.

Olen törmännyt tämän kirjan yhteydessä usein määritelmään "vuosisadan homoromaani", joka kalskahtaa mielestäni turhan yksinkertaistavalta. Toki kirja kertoo homoseksuaalisesta suhteesta, mutta lisäisin luonnehdintaan kyllä jotakin kirjan kauneudesta tai runollisuudesta. Pakottavan halun ja hullaannuttavan kiihkon kuvaamisen lisäksi Greenwell sanallistaa oivallisesti herkkyyden, itsensä etsimisen ja kaipuun tuntemuksia. Myös miljöiden kuvailu on onnistunutta. Sofian kadut ja muuan yleinen käymälä piirtyvät lukijan mieleen vahvasti.

Persoonallisempien mainoslauseiden lisäksi kaipaan kieltämättä myös omaperäisempiä kirjojen nimiä. Innokkainkin kirjanystävä tahtoo mennä näissä kaikki-alkuisissa nykyromaaneissa sekaisin (Kaikki se mitä en muista, Kaikki se valo jota emme näe, Kaikki laulavat linnut, Kaikki pysyväinen haihtuu pois jne.) - kuten moni muukin bloggaaja on todennut. Helsinki Litin keskustelussa myös kävi ilmi, että suomennoksessa häviää kirjan nimen kysyvä merkitys alkuperäiseen (What Belongs to You) verrattuna.

Kirjan nimi ja markkinointitekstit siis eivät olisi vieneet minua kirjan luo, vaan saan kiittää Helsinki Lit -festaria tästä lukukokemuksesta. Greenwell oli festareilla sujuvasanainen esiintyjä, ja haastattelijana toiminut Jari Tervo yllätti ainakin minut positiivisesti tarkkasilmäisillä kysymyksillään. Miten nautinnollista ja palkitsevaa onkaan se, kun lukijana tulee työnnetyksi pois mukavuusalueeltaan ja löytää sen seurauksena jotakin uutta ja ajatuksia herättävää.

Muualla Blogistaniassa: Kirsin Book Club, Tuijata, Lukupino, Reader, why did I marry him?, Tekstiluola.

Ian McEwan: Pähkinänkuori (2016)

Kansi: Jonathan Gray.

Alkuteos: Nutshell.
Suomentaja: Juhani Lindholm (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 206.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ian McEwanin Pähkinänkuori alkaa hätkähdyttävästi. Jo ensimmäisestä kappaleesta käy ilmi, että kertojana toimii vielä äitinsä kohdussa oleva lapsi.

Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä. Odotan käsivarret kärsivällisesti ristissä, odotan ja ihmettelen kenen sisällä olen ja mitä on edessä. Silmäni sulkeutuvat kaihoisasti, kun muistan miten kerran ajelehdin läpikuultavassa pussissani, kelluin ja kiepuin uneliaasti ajatusteni kuplassa yksityisessä valtameressäni ja törmäilin läpinäkyvään kalvoon joka väreili ja välitti katalien salaliittolaisten vaimennetut äänet. Se tapahtui huolettomassa nuoruudessani. Nyt, kun olen kokonaan ylösalaisin eikä minulla ole senttiäkään vapaata tilaa ja polvet ovat painuneet kippuraan mahaa vasten, sekä pääni että ajatusten liikkuma-ala on mennyttä. Minulla ei ole valinnanvaraa, korvani on yötä päivää tiukasti painautuneena näitä hiivatin seiniä vasten. Minä kuuntelen, painan mieleeni ja olen huolissani. Kuulen supateltuja murha-aikeita ja kauhistelen sitä, mikä minua odottaa ja mihin minut ehkä vedetään mukaan.

Pähkinänkuori on saanut ideansa Shakespearen Hamletista: petollinen äiti Trudy on suhteessa miehensä veljen Clauden kanssa ja pariskunta käyttää katalia keinoja päästäkseen eroon miehestä, runoilija John Cairncrossista. McEwanin on luonut tarinan nykyversioon varsin omalaatuisen kertojan. Syntymätön poikavauva ei luonnollisesti ole koskaan nähnyt mitään kohdunulkoisesta maailmasta, joten hänen näkökulmansa on periaatteessa kovin rajoittunut. Kertoja kuitenkin tuntee esimerkiksi filosofiaa ja runoutta. Tietoja selitetään esimerkiksi äidin raskausaikana kuuntelemilla podcasteilla ja isän runonlausuntataipumuksilla.

Kertoja-vauva on siis kohdussa, jumissa omassa pähkinänkuoressaan. Hän voi vain kuunnella äitinsä ja setänsä hurjia suunnitelmia isänsä pään menoksi. Ainoa keino vaikuttaa tapahtumien kulkuun on potkia kohdun seinämiin. Koska kertoja on kiinteässä yhteydessä äitiinsä, tämän syömiset, juomiset ja muut tekemiset vaikuttavat välittömästi vauvan oloon. Kertoja kuvaa tuntemuksiaan mehukkaasti. Viini kihahtaa päähän, suolainen ruoka tuntuu tujauksena verenkierrossa, seksi tekee kohdusta Painekattilan ja äidin pissahätä painaa päätä.

Tarina ankkuroituu nyky-Lontooseen ja tavallisten ihmisten elämään, mutta kertojaratkaisu tuo siihen tujauksen maagista realismia. Tarinassa on myös monia inhorealistisia piirteitä. Trudy on ajanut miehensä heidän yhteisestä kodistaan ja päästänyt huushollin saastaiseen kuntoon. On kärpäsiä, ruoanjämiä lattialla, likaisia astioita ja lemmenhetkistä kertovia likaisia vuodevaatteita. Myös seksi on kertojanäkökulmasta tarkasteltuna pelottavaa ja vastenmielistä.

Trudyn ja Clauden aina vain holtittomammaksi yltyvä touhu saa kertojan kuolemanpelon heräämään. Jos äiti ei esimerkiksi pitäisi kunnolla kiinni kaiteesta ja kaatuisi portaissa, se olisi menoa. Kertoja alkaa myös hautoa kostoa sedälleen, mikä kulminoituu itsemurhayritykseen.

McEwan on päivittänyt klassisen tarinan oivallisesti tähän päivään. Kertojaratkaisu on niin omintakeinen ja hätkähdyttävä, että luin kirjaa lumottuna. Kirjaa ei kannata lukea liian ryppyotsaisesti, sillä onhan näkökulma mahdoton. Se on kuitenkin niin taidokkaasti toteutettu, että se toimii.

McEwan on kovaa vauhtia kipuamassa lempikirjailijoitteni joukkoon. Erityisesti Lapsen oikeus ja tämä Pähkinänkuori ovat olleet valloittavia lukukokemuksia. Ja olihan Sovituskin hyvä. Omastakin hyllystäni löytyy useita lukemattomia McEwanin teoksia, joiden lukemiseen tämä parisataasivuinen helmi antoi lisäintoa.

Pähkinänkuori muissa blogeissa: Leena Lumi, Tuijata, Tekstiluola.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (2016)

Alkuteos: Välkommen till Amerika.
Suomentaja: Petri Stenman (2017).

Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 96.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvio: 3/5.

Linda Boström Knausgård päätyi seurattavien kirjailijoiden listalleni hänen esikoisromaaninsa Helioskatastrofi ansiosta. Sen taidokkuus, oivaltavuus ja harkitut ilmaisut tekivät minuun muutama vuosi sitten suuren vaikutuksen.

Helioskatastrofin tavoin Tervetuloa Amerikkaan on pienoisromaani, joka nostaa keskiöön nuoren tytön ajatusmaailman, perhesuhteet ja järkkyneen mielen. Minä-kertojana toimii pikkutyttö Ellen, joka on lakannut puhumasta, koska kasvaminen vei  - - liikaa tilaa. Olin varma, että en voinut sekä puhua että kasvaa.

Ellen syyttää itseään isänsä kuolemasta. Veli naulaa ovensa kiinni, pissaa pulloihin ja sulkeutuu huoneeseensa muulta perheeltä. Näyttelijä-äiti hokee väsymiseen asti "Me olemme valoisa perhe", mutta toistelu ei vakuuta. Perheessä vallitsevat aivan toisenlaiset voimat.

Pimeys oli kaikkialla. Pimeys tuoksui. Se tuoksui kauhulle ja jollekin makealle. Pimeys virtasi myös hanasta ja täytti kylpyammeen. Pesin hiukset pimeydessä, vartaloni, kaiken minussa. Söin pimeyttä ja se värjäsi minun sisukseni. Pimeys valtasi alaa vähän kerrallaan. Vain äiti oli edelleen valoisa. 

Puhumattoman pikkutytön havainnot ovat mielenkiintoisia ja osin oivaltavia. Boström Knausgårdin kieli on runollista ja ilmaisu niukkaa ja omaperäistä, aivan kuten Helioskatastrofissakin. Jotenkin olin tämän kirjan luettuani hieman ymmälläni. En voinut olla ajattelematta, että kierrätykseen olivat päässeet samat ainekset ja sama ilmaisu. Olisin kaivannut uudistumista.