Kriisejä ja jälkimaininkeja – Pirkko Saisio: Voimattomuus

Kansi, joka ei näy kuvassa: Marjaana Virta.

Onneksi on Saisio, rantakahvit, lupaus keväästä. Voimattomuuden vastavoimat.

Päivällä korviini kantautuivat tiaisten kevätjamit ja illalla nappikuulokkeeni valtasi kirjapuhe, kun etälukupiirimme ruoti Pirkko Saision Voimattomuutta.

Draaman keinoja hyödyntävä romaani kertoo tavallisen tarinan epätavanomaisesti, omalakisesti.

Se juhannus nostatti tsunamin, josta minä selvisin.

Ensin liikahtivat mannerlaatat, vähän, tuuman verran. Ne liikahtivat niin syvällä, ettei liikahdusta edes huomannut.

Keskikesän yöttömässä yössä pappi Jaakko näkee ilmestyksen, joka ajaa paitsi hänen avioliittonsa kriisiin, myös hänet uskonkriisiin. Seuraa itsensä kadottamista ja etsimistä, etääntymistä ja lähentymistä.

Aikajana yltää aina seuraavaan juhannukseen asti, ja vuoden tapahtumia selostetaan muun muassa lukuisten minäkertojien voimin. Kolmiodraamassa on osia jaossa monelle. Samaa tilannetta katsotaan usein eri näkökulmista, mikä tarjoaa lukijalle tilaa tehdä vielä omat päätelmänsä.

Elämä voi höykyttää tsunamin lailla, yllättäen ja jättäen jälkeensä kaaoksen. Mikään ei palaa ennalleen, mutta jälleenrakennus on elämää sekin.

Nopealukuista, ajatuksia herättävää.

Helmet-lukuhaaste 2025: 9. Kirjassa on konflikti.

Pirkko Saisio: Voimattomuus. WSOY 2005. 491 s. Ostin käytettynä. Kansi: Marjaana Virta.

Rakastetun kirjasarjan kolmas lukukierros – Pirkko Saisio: Helsinki-trilogia

Kannet: Tiina Makkonen.

Joulun välipäivinä toteutin koko vuoden hauduttelemani lukuhaaveen: luin uudelleen Pirkko Saision Helsinki-trilogian.

Vahingossa olin ajassa kiinni. Olin edennyt kolmanteen osaan eli Punaiseen erokirjaan yön pikkutunteina, kun seuraavana aamuna luin Hesarista, että se on valittu 2000-luvun parhaaksi kirjaksi.

Niin rakastan tällaisia sattumia, kun järjetön maailmamme vinkkaa silmää!

Vuosi vaihtui tiiviisti Saision seurassa, kun Hesari tarjoili kirjailijapuheenvuoron ja Yle tv-haastattelun (löytyy Areenasta!).

Muistaakseni tämä oli kolmas kerta, kun luin autofiktiivisen trilogian. Ensimmäisen kerran luin kirjat suurin piirtein ilmestymistensä aikoihin; Pienin yhteinen jaettava julkaistiin 1998, Vastavalo 2000 ja Punainen erokirja 2003. Toiselle kierrokselle kolmikko pääsi kokonaisuutena 2009. Sittemmin olen lukenut kirjoista palasia, mutta läpiluvussa oli taukoa 15 vuotta.

Elin jälleen päähenkilö Pirkon rinnalla lapsuudenkodin tunnelmat, ensirakkauden sekä kirjoittajaksi ja äidiksi kasvamisen. Vaelsin Helsingin kaduilla, lorvin Vanhan kuppilassa ja maanalaisissa bileissä.

Pienin yhteinen jaettava nosti mieleeni lukumuiston. Palasin mustaan säkkituoliin lapsuudenkotini huoneeseen, missä retkotin hiostavalla tuolilla, lattialla pino kirjastolainoja. Luin kirjan kannesta kanteen. Yläasteikäinen minä hämmästeli ja ihasteli. Ai näinkin voi kirjoittaa? Seuraavalla kirjastoreissulla lainasin lisää Saisiota.

Vastavalo oli jossakin vaiheessa vastaukseni, kun minulta tiedusteltiin lempikirjaani. Tällä hetkellä Punainen erokirja nousee trilogian suosikiksi.

Saisio oli pitkään kirjailijaidolini, myöhemmin hänestä on tullut myös kirjoittajaidolini. Uudistuva, rohkea, tuottelias. Lauseissa ei ole tyhjäkäyntiä, vaan Saisio osaa tiivistää sanottavansa aforistisen harkittuun muotoon.

Kappaleeksi voi riittää yksi virke.

Trilogian kirjat ovat minulle niitä läheisiä lukukokemuksia, joita en osaa enkä ehkä haluakaan perata sen tarkemmin. Niissä on niin paljon sävyjä, ulottuvuuksia, historiaa ja mitä vielä, että pintaraapaisu jääköön tekemättä. Jos kaipaat syväanalyysia, vinkkaan Päivi Koiviston väitöskirjaa Elämästä autofiktioksi.

Lisään alkaneen vuoden lukulistalle Passion ja Sulikon.


Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000), Punainen erokirja (2003). WSOY. Ostin käytettyinä.

Pirkko Saisio: Sisarukset (1976)

Kansi: Kosti Antikainen. 

Kustantaja: Kirjayhtymä.

Sivumäärä: 211.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Vuonna 1976 ilmestynyt Sisarukset on Pirkko Saision toinen romaani. Kirja kertoo kolmesta sisaruksesta, Kertusta, Hiljasta ja Vilhosta. Tarina sijoittuu Helsinkiin 1930- ja 1940-luvuille eli aikaan juuri ennen sotia ja sota-aikaan. Sisarukset ovat kotoisin Tampereelta, ja he kaikki vuorottelevat kertojan roolissa. Kerrontaa värittää sisarusten Tampereen murre.

Vilho on perustanut perheen Helsinkiin: hänellä on vaimo ja kaksi lasta. Kerttu asuu Vilhon perheen luona alivuokralaisena, ja sisaruksista nuorin Hilja seuraa perässä. Siskokset työskentelevät pesulassa. Kotona on ahdasta ja arki työntäyteistä. Vilho kutsutaan rintamalle, ruoka menee kortille ja puute alkaa rasittaa elämää. Lapset sairastelevat. Kerttu on mukana kommunistisessa liikkeessä ja hänellä on suhde naimisissa olevaan Olaviin.

Realismia edustava Sisarukset on Saision tuotannossa vähemmän tunnettu teos. Se edustaa työläiskirjallisuutta, toisin kuin Saision myöhemmät teokset. Tyyli poikkeaa nyky-Saisiosta melkoisesti, mutta on tällaiselle realistisesta kerronnasta nauttivalle lukijalle mieluisaa luettavaa. Pienten ihmisten elämänvaiheet nivoutuvat osaksi suuria historiallisia myllerryksiä. Ajankuvana sisarusten tarina on loistava; kirja vie aikamatkalle historialliseen Helsinkiin.

Pirkko Saisio: Signaali (2014)

Kansi: Elina Warsta.

Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 296.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Signaali on omaperäinen tekstikokoelma, jonka tarinoiden kautta lukija pääsee tutustumaan henkilöön nimeltä Pirkko Saisio. Teksteissä ollaan esimerkiksi Madeiralla, junamatkalla Lahteen, tohtoripromootiossa ja lääkärin vastaanotolla. Miljööt vaihtuvat, mutta Saision tarkkoja havaintoja tekevä katse pysyy kirkkaana paikasta toiseen.

Saisio uskaltaa avata ajatuksiaan ja tuntojaan rehellisen tuntuisesti. Kannattaa kuitenkin muistaa, että nyt on kyse Saisiosta, joka on kirjoittanut salanimillä ja joka on tottunut kirjoittamaan fiktiota itsestään. Liian pilkuntarkasti ei kaikkea kannata ottaa. Pieni epärehellisyys ja värikynän käyttö ovat tekstien suola.

Erityisesti Mansikkapaikka-nimisessä tekstissä Saision veijarimaisuus tulee hyvin esille. Tekstissä Saisio kertoo monipäiväisistä promootiojuhlallisuuksista Tampereella. Hänet promovoidaan kunniatohtoriksi, mikä tuo mukanaan muun muassa esitelmänpitoa, miekanhiojaisia ja muita juhlavia tilaisuuksia. 

Signaalin autofiktiivisyys tuo mieleen Knausgårdin, kun taas kokoelman pisin Mansikkapaikka-essee muistutti havainnoillaan David Foster Wallacen esseistä. Saisiolla on takanaan mittava ja palkittu ura ja hän on lunastanut paikkansa yhtenä merkittävimmistä nykykirjailijoista. Tällaiseen asemaan kun on päässyt, ei enää tarvitse sensuroida ja yrittää miellyttää. Kun on tarpeeksi kauan kirjoittanut, voi jo kirjoittaa mistä vain. Esimerkiksi suoliston tähystyksestä.

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa (2016)

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 403.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi:

Tarinan mies on keski-ikäinen asianajaja, jolla on taustalla menestyksekäs ura ja rinnalla nuori kaunis vaimo. Miehen elämä nyrjähtää, kun hän kuulee nuoruudenystävänsä Pablon kuolleen. Miehen mieleen nousee muistoja ja ennen kaikkea pelkoja, jotka liittyvät hänen ja Pablon suureen yhteiseen salaisuuteen. Asianajajan ja hänen asiakkaidensa, epäiltyjen rikollisten, välinen kuilu alkaa kaventua. Samalla oma kuolevaisuus alkaa pyöriä mielessä.

Miten rikoskumppanin kuolemaan pitäisi suhtautua? Onko Pablo kertonut nuoruuden traagisesta tapahtumasta jollekulle? Kysymykset ja epäilyt kiihottavat ajatuksia, eikä miehen psyyke enää kestä. Asia valtaa miehen koko elämän niin, että hän joutuu piinaavien ajatustensa vuoksi lopulta sairaalaan.

Kirja seuraa miehen elämää viikon ajan. Tapahtumat etenevät kuin lokikirjan lehdillä päivä päivältä, kellonlyömän tarkkuudella:

Mies tekee viiltäviä huomioita avioliitosta. Vaikka miehen ja hänen vaimonsa avioliitto on ilmeisen onnellinen ja he rakastavat toisiaan, tuo menneisyyden salaisuus suhteeseen painolastia. Mies ei koskaan ole voinut olla täysin rehellinen. Uskoutumisen pohdinta ja salaisuuden taakka toivat mieleeni Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Mies on vielä kyennyt selviytymään jaetusta taakasta, mutta Pablon kuolema sysää kaiken hänen harteilleen.

Koska päähenkilön mielenterveys alkaa pettää ja hänen suhteellisuudentajunsa siinä samalla, voi lukijaakin alkaa epäilyttää: Mistä tässä lopulta on kyse? Onko menneisyydessä todella tapahtunut kohtalokas erehdys vai ovatko nämä sittenkin vain häilyväisen päähenkilön harhoja? Haparoin eri tulkintojen välillä, mutta kallistun enemmän todellisen rikoksen kannalle.

Kansikuva on mielestäni erityisen onnistunut. Saisio todella vie lukijan miehen mieleen ja ajatuksiin, katsomaan maailmaa miehen silmin. Silmät ovat sielun peili.

Pirkko Saisio on ollut pitkään luottokirjailijoitani, ja etenkin hänen omaelämäkerrallinen trilogiansa (Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja) on minulle tärkeä, vaikka en sitä vieläkään olen esitellyt täällä blogissa. Saision tekstiin on aina ihanan helppo solahtaa ja nauttia kerronnan vaivattomuudesta.

Pirkko Saisio: Lokikirja (2010)

Äänikirja.

Kustantaja: Siltala.

Kesto: 4 tuntia.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Yksityiskohta äänikirjakotelon kannesta.

Lyhykäisesti kuvattuna Lokikirja on hyvän mielen kirja. (Näemmä K-blogin Jenni on kuvannut teosta aivan samoin sanoin, täällä hänen arvionsa.)

Kuuntelin kirjastosta lainattua äänikirjaa työmatkoilla autossa. Vaikka räntää satoi vaakasuorassa tuulilasiin ja pyyhkijät jäätyivät paikoilleen, Lokikirjan kuunteleminen toi mieleen kesäiset veneretket, meren tuoksun ja taivaalla kaartelevat lokit. Mitä parhainta lääkettä kesän kaipuuseen siis. (Tai sitten veitsen kääntämistä talven aiheuttamissa haavoissa, jos pessimisti olisi.)

Saisio on tallettanut Lokikirjaan 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun kesien tapahtumia mahonkiristeilijä Dianalla. Keskeisiä henkilöitä Lokikirjan tapahtumissa ovat Saikki eli Saisio itse, Honksu eli hänen puolisonsa Pirjo Honkasalo ja Saision tytär Elsa. Ääneen pääsevät myös naisiston toilailuja seuraavat kalat, norppa ja lokki sekä sanavalmis pehmo-Kengu. Lisäksi Dianan kyydissä piipahtaa erilaisia kulttuurialalla työskenteleviä, joista osan tunnistin, osaa en.

Naisiston värikkäitä vaiheita seurataan Saaristomerellä, Selkämerellä ja järvi-Suomessa. Kommellukset seuraavat toisiaan. Välillä ne johtuvat naisiston osaamattomuudesta, välillä Dianan tekniikka pettää. Merihätään joutuminen ei ole mitenkään poikkeuksellista. Saikki kirjaa tapahtumat Lokikirjaan itseironisesti ja huumorin sävyttäminä.

Osasyy siihen, että tykästyin tähän niin kovin, on varmasti samastumisessa. En ole varsinaisesti veneilijä, mutta mökkimme sijaitsee Saaristomerellä saaressa, joten veneiltyä tulee. Myös jotkin kirjan tapahtumapaikat ovat minulle tuttuja, kuten Taalintehdas ja Högsåra.

Kioski Högsåran Farmors Cafén pihalla.

Kirjaa kuunnellessani huomasin, että veneilijä elää samanlaisessa vuodenkierrossa kuin saaristomökkeilijä. Sesonki alkaa noin vapun tienoilla ja jatkuu syysmyrskyihin saakka. Alkukesää leimaa innostus, puoli vuotta kestäneen odotuksen päättyminen. Keskikesällä lökötellään helteessä, nautitaan lomalla läheisten seurasta ja löysätään. Syksy saapuu aina liian aikaisin, ja kesän päättymisen haikeus tuo kyynelet silmäkulmiin.

Kesäilta Saaristomerellä.

Selailin painettua Lokikirjaa kirjastossa äänikirjan kuunneltuani ja huomasin sen olevan runsaasti kuvitettu Saision piirroksin. (Esimerkiksi Hanna on tuonut arvioonsa runsaasti kirjan kuvitusta, kannattaa katsoa!) Äänikirjassa välillä selostetaan, mitä Lokikirjan kuvissa on, mikä oli minusta hauska ratkaisu. Epäilemättä yksi taso tällaisesta kirjasta jää puuttumaan, kun sitä ei näe.

Siinä missä yksi taso häviää kuvituksen puuttuessa, äänikirja tuo teokseen lisätason, nimittäin lukijan. Ihastuin Elsa Saisioon lukijana Anja Snellmanin Parvekejumalat-kirjaa kuunnellessani ja jälleen on pakko kehaista: hän on eläytyvänä lukijana mainio. Lokikirjan kuuntelemiseen tulee hauska puoli tietysti siitä, että Elsa on yksi tarinan henkilöistä. Välillä hän kommentoi lapsi-Elsan tekemisiä tai vain muistuttaa kuulijaa siitä, että hän on mukana tarinassa Elsa, siis minä -lisäyksin.

Me ajoimme takaa aurinkoa ja ukkonen meitä.*

Muutama kesä sitten veneretkemme päättyi ukkosen pakoiluun.

*Kirjasin lainauksen ulkomuistista, joten se ei välttämättä ole sanasta sanaan oikein. Tässäpä onkin yksi äänikirjan heikkouksista: siihen ei voi yhtä helposti palata kuin painettuun kirjaan.