torstai 30. elokuuta 2012

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen (2009)

Alkuteos: The Shaking Woman or A History of My Nerves.
Suomentaja: Kaisa Sivenius (2011).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 240.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Kuva: otava.fi
Siri Hustvedt on amerikkalainen kirjailija, kriitikko ja kirjallisuustieteen tohtori, joka tunnetaan myös kirjailija Paul Austerin vaimona. Vapiseva nainen. Hermojeni tarina on henkilökohtainen tutkielma vaikeasti määriteltävistä tärinäkohtauksista, joista Hustvedt kärsii.

Hustvedt sai ensimmäisen vapinakohtauksensa, kun hän oli pitämässä muistopuhetta edesmenneen isänsä työpaikalla. Hän piti puheensa loppuun raajojensa holtittomasta heilumisesta huolimatta, ja oireet kestivät vain tuon puheen ajan. Tuosta hetkestä alkoi Hustvedtin tinkimätön selvitystyö vapinan syiden selvittämiseksi.

Oireeni ovat kuljettaneet minut Kreikasta tähän päivään, teorioihin ja ajatuksiin, jotka rakentuvat eri tavoille nähdä maailma. Mitä on ruumis ja mitä mieli? Onko jokainen meistä yksi vai moni? Kuinka muistamme asioita ja kuinka unohdamme niitä? Oman sairauteni jäljittäminen on osoittautunut seikkailuksi kokemuksen ja havaitsemisen historiaan.

Vapiseva nainen vie lukijan neuropsykologian maailmaan. Siinä käydään läpi alan historiaa, tautiluokituksia ja erilaisia esimerkkitapauksia hyvinkin perusteellisesti. Hustvedt esittelee laajasti muun muassa uni- ja muistitutkimusta; rivien välistä huokuu tiedonjano aihetta kohtaan. Kirjoittaja höystää paikoin hyvin tieteellistä tekstiä omilla kokemuksillaan, sillä hän kertoo avoimesti oireistaan ja tuntemuksistaan.

Poikkeuksellista ja samalla mielenkiintoisinta Hustvedtin omassa vapinassa on se, että kohtaus iskee vain kun hän on pitämässä puhetta ja että dramaattisen näköisen kohtauksen aikana hänen puheensa ei häiriinny. Hän on kokenut esiintyjä eikä myöskään kärsi esiintymispeloista: mistä moinen kohtaus siis kumpuaa? Hustvedt on melkeinpä pakkomielteisen halukas selvittämään vapinansa syyn, vaikka oireet ovatkin helpottuneet lääkehoidolla.

Vapiseva nainen pistää pohtimaan ihmismielen ja ruumiin monimutkaisuuksia. Varsinkin muistiin ja muistamiseen liittyvät pohdinnot ovat mielestäni kiehtovia. Missä määrin oikeasti muistamme vaikkapa lapsuutemme tapahtumia ja missä määrin vain luulemme muistavamme?

Muistia ei voi erottaa mielikuvituksesta. Ne kulkevat käsi kädessä. Jossakin määrin me kaikki keksimme itsellemme menneisyyksiä.

Lukukokemusta hieman raskautti se, että teosta ei ole jaettu lukuihin. Kansikuva ei ole minun silmääni kovin kaunis, joten siitä myös pieni miinus. Kannen lysyyn painunut nainen ei mielestäni välitä teoksen lämmintä, pohdistelevaa tunnelmaa.

Koska kirja keskittyy paljolti juuri neuropsykologisiin teorioihin ja pohdintoihin, uskoisin tämän olevan kaikille psykologiasta kiinnostuneille kiintoisaa luettavaa. Hustvedt ei sorru besserwisseriksi esitellessään laajaa tuntemustaan vaan tekee sen aidon innostuneesti.

Blogeissa Vapisevaan naiseen ovat tutustuneet esimerkiksi Jenni, Linnea, Valkoinen Kirahvi ja Katri. HS:n Jukka Petäjän kirjoitus on luettavissa täällä ja kustantajan esittely täällä

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Emma Donoghue: Huone (2010)

Alkuteos: Room.
Suomentaja: Sari Karhulahti (2012).
Sivumäärä: 325.
Kustantaja: Tammi.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kaverilta.
Kuva: tammi.fi
Kansi: Laura Lyytinen
Huone on paljon kohkattu kirja, jonka lukemista emmin pitkään. En ollut varma, haluanko altistaa itseni tälle ilmeisen ahdistavalle tarinalle. Vielä ensimmäisten parinkymmenen sivun jälkeenkin olin jättää kirjan ahdistavuus- ja uskottavuusseikkojen vuoksi kesken. Näin jälkikäteen voin todeta, että sinnikkyys palkittiin, sillä Huone oli mielestäni kaikesta huolimatta lukemisen arvoinen. Ja myös ehdottomasti suosittelemisen arvoinen.

Jack ja Äiti asuvat Huoneessa, johon Vanha Kehno on siepannut Äidin seitsemän vuotta sitten tämän ollessa 19-vuotias. Vanha Kehno toimittaa vangeilleen vain välttämättömimmät elintarvikkeet ja käy Huoneessa aina iltaisin. Tarinan kertoja on 5-vuotias Jack, mikä on teoksen kiehtovin ja samalla myös kyseenalaisin piirre.

Kirjaa aloitellessani tarkastelin lauserakenteita ja kohtia, joissa Jackin kieli on kertojana erilaista kuin dialogissa. Kirjan tarinaan uppoutuminen  edellytti sitä, että tietoisesti sivuutin uskottavuusongelmat, joita 5-vuotias kertoja (ainakin minussa) herättää. Loput kolmesataa sivua sitten menivätkin hurauksessa.

Pikku-Jack on syntynyt Huoneessa, ja hänen koko maailmankuvansa perustuu äidin kertomiin ja Televisiosta nähtyihin asioihin. Jack jaottelee asiat todellisiin ja ei-todellisiin: on Televisiossa näkyvä maailma ja Huoneessa oleva todellisuus.

Metsät on Televisiossa ja niin myös viidakot ja aavikot ja kadut ja autot ja pilvenpiirtäjät. Eläimet on Televisiossa paitsi muurahaiset ja Hämähäkki ja Hiiri mutta Hiiri on nyt muuttanut pois. Bakteerit on todellisia ja veri. Pojat on Televisiossa mutta ne näyttää jotenkin samanlaisilta kuin minä, se minä, joka on Peilissä ja joka ei myöskään ole todellinen vaan pelkkä kuva.

Tärkeät asiat on kirjoitettu isolla alkukirjaimella: Huone, Oviseinä, Hylly ja Sulalusikka. Tämä typografinen ratkaisu korostaa pientenkin esineiden ja asioiden keskeistä roolia Jackin elämässä. Hänen todellisuudessaan ovi on Ovi; niitä on vain yksi ja siihen Oveen liittyy monia tarinoita ja merkityksiä.

Kiinnitin huomiota lukiessani Jackin rikkaaseen sanavarastoon. Sitä selittää se, että Jack on elänyt koko elämänsä vain äitinsä ja Television seurassa. Hänen elinympäristössään ei ole koskaan ollut mitään, mikä olisi häirinnyt keskittymistä. Äiti selittää kaikki asiat perustellen, ja Jack imee tietoa itseensä kyllästymättä. Kaikesta huolimatta Jack on vain pieni lapsi. Hän kiukuttelee, itkee ja kaipaa syliä. Hän ei esimerkiksi ymmärrä sanojen ja lauseiden kuvaannollisia merkityksiä:

"Samat vanhat ideat vain kiertää kehää lakkaamatta kuin kilpa-ajajat", Äiti sanoo hampaat irvessä.
Mitä ne kilpa-ajajat ei lakkaa? Kynsiäänkö?

Äiti yrittää kasvattaa pojastaan niin tavallista kuin kyseisissä oloissa on mahdollista, sillä hänelle on selvää, että Huoneesta on pakko jossakin vaiheessa päästä pois. Ennen pakoyritystä Äiti alkaa valmistella Jackia todellisen maailman lainalaisuuksiin. Koska Jack ei tiedä muusta kuin Huoneen todellisuudesta, kaikkea uutta on vaikea sulattaa.

Eli sairaalatkin on todellisia, ja moottoripyörät. Minun pääni halkeaa koska minun pitää uskoa niin paljon uutta.
---
Huoneessa me osattiin sanoa, mikä oli mitäkin, mutta maailmassa on niin paljon monenlaista ettei ihmiset tiedä edes nimeä kaikelle.

Huone tuntuu luissa ja ytimissä. Ihmisen pahuus ja julmuus saavat lopulta rinnalleen myös lohdutusta ja hyvyyttä. Lukukokemustani voisinkin luonnehtia riipaisevaksi, mutta samalla toiveikkaan lohdulliseksi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...