Kirjat toivon herättäjinä – Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja

 

Kansi: ?

Like 2021. 446 s.
Suom. Einari Aaltonen.

Alkuteos: La bibliotecaria de Auschwitz (2019).
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Auschwitz on aiheena niin raskas, ettei siihen kovin usein tule tartuttua. Edellinen holokaustikirja, jonka luin lähes pari vuotta sitten, oli Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija. Nyt kirjan nimi kuitenkin pakotti lukemaan – miten ihmeessä keskitysleirillä saattoi toimia oman ammattini edustaja, eihän siellä ollut kirjastoja?

Iturbe tutustuttaa minut 14-vuotiaaseen kollegaan, Ditaan. Dita on tullut Auschwitzin perheleirille vanhempiensa kanssa Terezínistä eli Theresienstadtin ghetosta. Perheleiri on natsien hämäysprojekti, jota ylläpidetään mahdollisten ulkomaisten tarkastajien varalta. Perheleirillä on lapsia, joita muuten ei tuhoamisleireillä näy. 

Leirin epäinhimillisten olojen kuvaukset ovat monista kirjoista tuttuja. Palava liha löyhkää. Krematorion piipuista lentävä tuhkaa leijailee mutaiseen maahan. Ruoka on laihaa lientä, ruumiita kannetaan joukkohautoihin. 

Iturben kirjan erottaa muista holokaustikirjoista salainen kirjasto, joka toimii perheleirin parakissa numero 31. Samassa parakissa on koulu, jonka toimintaa kirjasto luontevasti tukee. Vartijoiden silmissä koulu on laulua ja leikkiä, mutta kun vahtien silmät välttävät, otetaan kirjat esille.

Ditasta tulee kirjastonhoitaja, kun hän saa parakin johtajalta Alfred Hirschiltä luottotehtävän huolehtia parakin kirjastosta. Kirjasto tarkoittaa kahdeksaa repaleista nidettä. Auschwitzin oloissa tämä on ruhtinaallinen kirjasto, sillä kirjat on ankarasti kielletty. Jos tupatarkastuksessa löytyisi yksikin kirja, tietäisi se kuolemantuomiota. 

Historian saatossa kaikki diktaattorit, tyrannit ja sortajat – – heitä kaikkia on yhdistänyt yksi asia: he ovat etsineet vimmaisesti kätkettyjä kirjoja. Kirjat ovat vaarallisia, ne kun saavat ajattelemaan.

Muutaman kallisarvoisen painetun kirjan lisäksi kirjastoon kuuluu eläviä kirjoja. Parakin opettajat osaavat monia lapsia kiinnostavia kirjoja ulkoa, kuten Peukaloisen retket, joten Dita lisää heidät kirjakokoelmaan. Sopivan tilaisuuden tullen elävät kirjat kertovat tarinoita lapsijoukon kuunnellessa tarkkaavaisina.

Kirjat tuovat toivoa kurjuuden keskelle:

[Kirjat] ovat myös muistutus elämästä ilman piikkilanka-aitoja ja pelkoa. Nekin oppilaat, jotka olivat aikaisemmin avanneet kirjan vain hampaat irvessä, näkevät nyt tuossa paperisessa esineessä liittolaisen. Kirjat ovat heidän puolellaan, koska natsit ovat kieltäneet ne.

Kirjat ovat tarinassa läsnä koko ajan. Dita esimerkiksi lukee leirin käymälässä salaa yhtä kirjastonsa kirjaa, Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja, ja muistelee ennen leiriä lukemaansa Thomas Mannin Taikavuorta.

Mielikuvitus on ainoa pakokeino tarkoin vartioidulta leiriltä– vai onko muitakin? Lisäjännitettä Ditan tarinaan tuovat parakinjohtaja Hirschin salaisuudet. Kuka on petturi, kuka kuuluu vastarintajoukkoihin? Entä miten käy Ditan perheen? Iturben kirja perustuu leiriltä hengissä selvinneen Ditan tarinaan, joten selvää on, että ainakin päähenkilö kestää kärsimykset. 

Todellisiin tapahtumiin perustuva tarina on kiinnostava ja koskettava. Täysin en kuitenkaan kirjasta lumoutunut, sillä jonkin tyylissä hieman tökki. Selittämistä ja faktoja taisi olla makuuni liikaa. Mukana on myös opettavaista sävyä, mikä vieraannutti lisää. Kunpa kirjailija olisi luottanut Ditan näkökulmaan enemmän. 

Helmet 2021: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa.

Elämän palasista – Jenny Offill: Ilmastoja

 

Kansi: gray 318.

Gummerus 2020. 203 s. 
Alkuteos: Weather (2020).
Suom. Marja Luoma.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Jenny Offillin Ilmastoja on riemastuttava lukukokemus. Kirjassa yhdistyvät valloittavalla tavalla hauska ja vakava. Komiikkaa syntyy muun muassa maailmaa syleilevien ongelmien ja arkisten huolien rinnastumisesta. 

Päähenkilö Lizzie työskentelee yliopiston kirjastossa Brooklynissa ja ajautuu kirjoittamaan sivutyökseen sähköpostivastauksia ilmastopodcastin kuuntelijoille. Lizzie yrittää luoda vastauksissaan toivoa, vaikka samalla hänelle itselleen huolta aiheuttavat paitsi lähipiirin ihmiset, myös ilmastokriisi ja Yhdysvaltojen poliittinen tilanne. Tarina sijoittuu neljän vuoden taakse, Yhdysvaltojen edellisten vaalien aikaan. 

Tyyliltään kirja on samankaltainen kuin edellinen Offill-suomennos Syvien pohdintojen jaosto: fragmentaarinen ja nopeasti luettava ajatuskudelma, jonka tekstikatkelmista hahmottuu yhtenäinen tarina. Mukana on kaikenlaista tilkettä ja sivuhuomautuksia – eihän elämäkään ole yhteneväinen tarina, vaikka mielellämme kerromme sen niin.

Kirjastonhoitaja-lukijaan luonnollisesti vetoaa päähenkilön ammatti. Tämänvuotisessa Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta. Aamulla sisään tulee tuttu asiakas, erittäin valaistunut nainen. Aloitusvirke vie kirjaston verkkaisiin aamuihin ja kertoo hauskasti arkisesta tilanteesta: kirjaston ovesta voi tulla sisään kuka tahansa ja hänellä voi olla ties minkälaisia ominaisuuksia ja kysymyksiä.

Offillin kirja kommentoi osuvasti aikaamme. Lizzien veli on toipuva huumeaddikti, joka on perustamassa perhettä. Perheenlisäys tarkoittaa vauvatarvikkeiden hankintaa ja materialismi kukoistaa. Lizzien aviomies puolestaan työskentelee koodarina – hänen oli kouluttauduttava uudelleen, koska filologille ei ollut töitä. Lisääntynyt vihapuhe näkyy kirjaston ilmoitustaululla.

Ilmastoja on nopealukuinen ja tarkkanäköinen kirjallinen karkki, joka jättää lukijan suuhun kirpeän, mutta nopeasti haihtuvan jälkimaun. Edellisestä Offill-kokemuksesta viisastuneena luin kirjan tällä kertaa painettuna; viimeksi napsuttelin e-kirjan sivuja eteenpäin sellaista ahmimistahtia, etten jälkikäteen muistanut kirjasta juuri mitään. Jotenkin epäilen, että tälläkin kertaa hotkaisemalla luetulle kirjalle käy samoin, vaikka painettuna luinkin.