Kun elämä siirtyy Espanjaan – Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat

Kansi: Kirsikka Mänty.

Vein Chris Stewartin Andalusialaiset sitruunat samaan maailmankolkkaan, josta kirjan viitisen vuotta sitten ostin ja johon sen tapahtumat sijoittuvat. 🇪🇸 🍋

Edellisellä ulkomaanmatkallani tammikuussa 2020 tieni vei muun muassa pieneen kirjadivariin Aurinkorannikolla. Siellä oli kapoinen suomenkielisten kirjojen osasto, tai oikeastaan hylly, mistä Stewartin kirjan löysin. Kävelin rannalle ja aloin lukea.

Nyt kun keräsin kotihyllystä luettavaa marraskuiselle Espanjan-matkalleni, katseeni pysähtyi Stewartin kohdalle. Minkälaista olisi lukea sama kirja uudelleen lähes samassa ympäristössä?

Kirja kertoo siitä, miten englantilainen Chris Stewart ostaa Andalusian vuoristosta El Valero -nimisen tilan ja muuttaa sinne Ana-vaimonsa kanssa. He viljelevät maata, hankkivat kotieläimiä, syntyy tytär.

Olosuhteet ovat alkeelliset, talolle on vaikea kulkea eikä paikalliseen yhteisöön osaksi pääseminen käy silmänräpäyksessä. Mutta kun ystävyys viriää, apukäsiä on aina saatavilla.

Tällä lukukerralla kirja tulee lähemmäs. Tunnistan vaikeakulkuisen vuoristomaiseman, loputtomilta tuntuvat oliivilehdot, puista putoilevat granaattiomenat. Ihmeköynnökset ja pelargoniat.

Ensimmäisellä kerralla luin kirjaa kuin toisen maailman kuvausta, sillä vaikka olin Andalusiassa, todistin aivan toisenlaista miljöötä. Luulin, että vuosikymmenet olivat muuttaneet asioita, mutta avain olikin sijaintini. Kyse on kymmenistä kilometreistä, mutta ero on valtava. Nyt en asunut kaakeloidussa turistikaupungissa, vaan vuorilla, missä vuohet pysäyttävät liikenteen, sitruksia kasvaa joka pihalla ja oman espanjan taitoni alkeellisuus saa kaipaamaan kielikurssille.

Kirja avaa Stewartin muistelmatrilogian, jonka kahta muuta osaa ei ole suomennettu. Ajattelin jatkaa Stewartin leikkisän kerronnan parissa englanniksi, joka onneksi taittuu espanjaa paremmin.

Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat. Alkuteos: Driving over Lemons. Suom. Leena Nivala. WSOY 2000. 233 s. Ostin käytettynä.

Listoja ja muinaista hovielämää – Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kansi: Piia Aho.

Kymmenen vuotta lepuutin Mia Kankimäen esikoisteosta lukulistallani, kunnes lukupiirin innoittamana otin sen matkalukemiseksi marraskuiselle reissulleni.

Ihailen Kankimäen rohkeutta sukeltaa kohti intohimoaan, vaikka se on aiheena marginaalinen ja vaikeasti saavutettava. Aiemmin kustannustoimittajana uraa tehnyt Kankimäki nimittäin innostuu muinaisesta japanilaisesta hovinaisesta ja kirjailijasta, Sei Shōnagonista, joka on elänyt noin tuhat vuotta sitten. Kymmenen vuoden lepuuttamiseni ei tässä kontekstissa ole oikeastaan mitään.

Ilman kielitaitoa Kankimäki suuntaa Kiotoon Shōnagonin jäljille. Järjestyy vuorotteluvapaa, asunto solusta. Alkaa sukellus kulttuuriin, historiaan, myös kirjoittajaan itseensä.

Aivan samaa vauhtia en löydä tästä kirjasta kuin Kankimäen toisesta teoksesta Naiset joita ajattelen öisin. Välillä muinaiset hovielämän kuvaukset puuduttavat, samoin toisto.

Mutta: sitten tunnen jälleen imun, ja sivut kääntyvät kuin transsissa. Listojen rakastajassa kirjoittava hovinainen ja hänen teoksensa, Kankimäen ahkerasti siteeraama Tyynynaluskirja, herättävät mielenkiinnon.

[SEI SHŌNAGON KIRJOITTAA]

Asioita joita ei voi verrata

Kesä ja talvi. Yö ja päivä. Sade ja auringonpaiste. Nuoruus ja vanhuus. Henkilön nauru ja suuttumus. Musta ja valkoinen. Rakkaus ja viha. Sade ja usva.

Kun on lakannut rakastamasta jotakuta, tuntuu kuin hänestä olisi tullut toinen ihminen, vaikka hän on edelleen se sama.

Kankimäki lainaa idoliltaan listaavaa kirjoitustyyliä, mikä tuottaa monenmoisia herkullisia kiteytyksiä ja oivalluksia. Kankimäki hyödyntää Tyynynaluskirjan englanninkielistä käännöstä, mutta ilokseni huomasin, ensi huhtikuussa Tyynynaluskirjasta ilmestyy Miika Pölkin suomennos.

Lukupiirimme suosittelee Kankimäen kirjaa Japanista ja matkustamisesta innoittuneille, mangan ystäville ja naisten mielenmaisemista kiinnostuneille. Sanoisin, että tämä on myös oiva matkakirja, sillä Kankimäen kokemuksia Kiotossa on kiva peilata omiin huomioihinsa reissussa, vaikka ei aivan yhtä kaukana matkaisikaan.


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013. 380 s. Ostin käytettynä. Kansi: Piia Aho.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 24 – Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja

Riemumielin huipennan runokirjajoulukalenterin Eeva Kilven varhaisimpaan runokokoelmaan. Alkujaan vuonna 1972 ilmestynyt Laulu rakkaudesta ja muita runoja sai tänä vuonna uuden painoksen. Nyt jo 96-vuotias Kilpi ja muut Eevat viettävät näin jouluaattona nimipäiväänsä – paljon onnea!

Olen vuosien varrella ihastunut Kilven monimuotoiseen tuotantoon eli runoihin, novelleihin, romaaneihin ja monenlaisiin omaelämäkerrallisiin teoksiin. Ne ovat minulle kotoisan kirjallisuutemme ydintä.

Laulu rakkaudesta -kokoelman runot kertovat rakkaudesta, naiseudesta, evakkoudesta, luontosuhteesta ja sivuavat politiikkaakin. Ne ovat suoria, elämänmakuisia. Voin kuvitella, että reilut 50 vuotta sitten on kohistu ainakin eroottisista säkeistä.

Aaton runoksi valitsin seuraavan:

 

Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä!

 

Kauneus, rakkaus ja ilo ovat kokijansa sydämestä lähtöisin. Yksi näkee kauneutta yksityiskohdissa, toinen kokee rakkautta luontoa kohtaan. Iloon ei tarvita suuria puitteita, se voi kummuta vaikka pienen pienestä onnistumisesta tai kohtaamisesta.

Kauneus, rakkaus ja ilo ovat kolmikko, joiden näkemistä ja kokemista voi harjoittaa. Ne ovat vastavoima kaikelle kurjuudelle, jota maailmassa ja omassa elämässä väistämättä kohtaamme.

Kilvelle omistettuun luukkuun päättyy tämänvuotinen runokalenterini. Enimmäkseen piilotin luukkuihin kotimaisia uudehkoja runokokoelmia, mausteeksi ripottelin joukkoon vähän käännettyä ja vanhempaa runoutta.

Kävin kolmatta kertaa joulunodotukseen runosäkein. Luukuillani haluan muistuttaa, että runous kuuluu kaikille, sen lukeminen ei vaadi ihmeitä. Pidän myös ajatuksesta, että pienellä projektillani voin tarjota runoille hippusen huomiota.

Kilven säkein kiitän kaikkia runokirjajoulukalenterini luukkuihin kurkistaneita ja toivotan rauhallista joulua! ❤️

Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja. WSOY 2024 (1. p. 1972). 96 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Ville Laihonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 23 – Cesare Pavese: Runoja kummuilta

IItalialaisväriä runokirjakalenteriin tuo Cesare Pavesen lyriikka. Luukussa 23 komeilee vuosina 1908–1950 eläneen runoilijan teos Runoja kummuilta.

Kokoelma on Lauri Kailan toimittama ja suomentama, ja siihen on poimittu runoja kahdesta Pavesen kokoelmasta. Italiantaitoisten iloksi alkukielinen runo juoksee suomennoksen rinnalla.

Monet kokoelman runoista ovat tarinallisia. Ne maalailevat värikkäitä elämänkohtaloita, rosoisia, karuja, epäonnisiakin. Pohjoisitalialaiset kukkulat toistuvat, samoin rakkaus, sen kaipuu ja yksinäisyys.

Seuraava säkeistö aloittaa runon nimeltä Yksinkertaisuus:

Yksinäinen mies - joka on ollut vankilassa - palaa vankilaan
joka kerran kun puraisee leivänpalasta.
Vankilassa hän näki unia jäniksistä jotka pakenevat
talvisen maan päällä. Talven usvassa
mies elää katujen seinien välissä, juo
kylmää vettä ja puraisee leivänpalasta.

Vankilasta vapautuneelle leivänpalanen on kuin Proustille se kuuluisa Madeleine-leivos: sitä puraisemalla käynnistyy muistikuvien vyöry. Leipä vie miehen takaisin vankilaan, missä hän uneksi vapaudesta.

Onko vapautuminen miehelle pettymys? Kylmää vettä, talvista usvaa ja elämää edelleen ahtaassa miljöössä. Vapaa maailma ei olekaan sellaista riemua kuin hän kaltereiden sisällä kuvitteli sen olevan. Myöhemmin runossa mies katselee toisten ilonpitoa ikkunoiden takaa.

Kunnes lopussa mies ”viheltää nartulle” ja ”jänis tulee näkyviin eikä heillä ole enää kylmä”. Mies löytää yksinäisyytensä poistajan ja lämmittäjän.

Jänis yksilöidään nartuksi. Olivatko vankilaunien pakenevat jänikset pakenevia naisia? Liittyykö pakenemiseen uhkaa? Viekö esipuheessa mainittu Pavesen naisvihamielisyys ajatukseni väärille urille? Ehkä on vain niin, että yksinäinen mies kutsuu rinnalleen toisen yksinäisen, he löytävät toisistaan lämpöä kylmyyteen ja jänis symboloi miehen kaipuuta luontoon, pois kolkosta kaupungista.

Cesare Pavese: Runoja kummuilta. Suom. ja toim. Lauri Kaila. Oppian 2024. 148 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 22 – Hanna Syrjämäki: tuu

Runokirjajoulukalenterin 22. luukussa vastataan Hanna Syrjämäen kokoelman kutsuun. Keltainen runoteos huhuilee ”Tuu”, ja minä tulen. Ensin kirjastovarauksen perässä naapurikaupunkiin ja sitten runojen viitoittamille luontokävelyille, havaintoretkille ja ajatusmatkoille.

Teoksen motto ”Koskaan ei tule tylsää, / on niin paljon kaikkea.” virittää tarkkailun ja innostumisen tunnelmiin. Kun on runoilijan katse, näkee kiinnostavaa ja huomionarvoista missä vain. Ohut ja eheä kokoelma näyttää, että pienissä yksityiskohdissa on jotakin suurempaa.

Päivän otteeksi valitsin erään runon aloitussäkeistön:

Juuri nyt olet hetken
kuin et koskaan enää ole: kädet lapasissa,
neuleen nurjalla puolella myttyät pientä nukkaa,
pölyn suurempaa olomuotoa, muodottomuutta,

Neljään säkeeseen hahmottuu pysäytyskuva, yksi ruutu elämän pitkällä filmillä. Runon puhuja osoittaa sanansa sinulle, aivan kuin kehottaa tarttumaan hetkeen ilman että kehotus on kulunut fraasi.

Puhuja herättelee käyttämään aisteja. Nukan myttyämisestä saa helposti kiinni; tunnen sormissani neuleen nurjan puolen irtoavat hahtuvat. Aistihavainto laajenee pölyn olemukseen, ja myöhemmin runossa ”linnut rakentavat villapesiään” samaisesta nukasta.

Läpi kokoelman runot käsittelevät aikaa. Se tihenee, laajenee, muuttaa maisemaa ja ihmistä. Nukkaakin. Mikä on nyt nukkaa, on kohta pesämateriaalia ja oli ennen lankakerä, ehkä lampaanvillaa… Kun lähtee askeltamaan runojen opastamana ajatuspoluille, ei todella tule tylsää.

Hanna Syrjämäki: Tuu. Humahdus 2024. 39 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 21 – Tiina Poutanen: Puuttuva massa

On talvipäivänseisaus, ja siitä iloitsen runokirjakalenterin 21. luukussa Tiina Poutasen säkein.

Puuttuva massa on Poutasen neljäs kokoelma, jossa kuulas kieli ja painavat aiheet törmäävät ja luovat toimivan yhdistelmän. Välillä runot ovat kuin aforismeja, osa painettu valkoisella mustille sivuille. Pimeys ja hämäryys kolkuttelevat runoissa läpi teoksen, pohtivat tekstit sitten läheisen muistisairautta, avaruudellisia ilmiöitä tai olemisen peruskysymyksiä.

Vuoden lyhyimpään päivään olen säästellyt tätä runoa:

Pimeä on taustapeilissä etääntyvä maisema, hopeaan
syöpynyt tumma läikkä, se katsoo perään. Musta
huivi, musta nuttu ja hame, silmäkulman kohonnut
käsi. Koti on niin kaukana. Maan vetovoima suurempi
täällä ei kahviherne kasva.

Illalla peili syttyy hämärään. Lunta putoilee hiljakseen.

Runossa pimeä katsoo perään. Pimeästä ei koskaan pääse, elämä menee jatkuvasti sitä kohti tai siitä pois päin. Sen kanssa täytyy elää. On se sitten pimeä vuodenaika tai synkät ajat.

Mustat vaatteet, ehkä kyyneltä pyyhkivä käsi tuovat mieleen kuoleman. Runo sanoittaa osuvasti sen, että vaikka pimeä jäisi taakse, se näkyy edelleen taustapeilissä, jää osaksi omaa historiaa.

Runossa on läsnä myös koti-ikävä. Koti on jossakin muualla kuin pimeässä pohjoisessa, jossa painovoima on päiväntasaajaa suurempi. Kahvihernekin tarvitsee toisenlaista ilmastoa, lauhkeampaa, subtrooppista.

Toisille pimeä aika on kaivattua, helppoakin. Kuulun niihin, joiden energia vähenee valon hupenemisen myötä ja kaikki on vähän tahmeaa. Onneksi on kausivalot, kynttilät, välillä sitä luntakin.

On ehkä aikaista sanoa, että pimeä aika olisi jo taustapeilissä, mutta ainakin pian on. Vuodenkierto vie taas valoa kohti.


Tiina Poutanen: Puuttuva massa. ntamo 2024. 68 s. Lainasin kirjastosta. Ulkoasu: Göran de Kopior; kannen maalaus: Tiina Poutanen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 20 – Jere Vartiainen: Etäisyys, leikki

On viimeinen perjantai ennen joulua, ja runokirjajoulukalenterissa ollaan pikkujoulutunnelmissa! 🥳🎄🕺💃

Ensin virallinen osuus, esittely: Oululaisen Jere Vartiaisen neljäs kokoelma Etäisyys, leikki pohtii inhimillisiä suhteita, minkälaisia ovat etäisyydet ihmisten välillä, mitä on hyvä elämä. Runon puhuja on usein kuin satuhahmo nimeltään Valonarka, ulkopuolisuuden kokemusasiantuntija.

Melankoliaa puhkoo leikki. Se on asenne elämään, raskaisiinkin kokemuksiin. Se on asenne runoon, myös sanaleikkejä. Usein nasevista huomioista jaetaan juttu someen, valokuvia napsitaan. Räps vain kuuluu.

Voisin tarttua jaksamista ja työkykyä osuvasti sanoittaviin runoihin, mutta eipä unohdeta sitä lupailemaani pikkujoulutunnelmaa! 

Verryttele lanteesi, tässä ote osiosta ”tiernakaupungin risteykset”:

sheikkaa bootya kuin hikoilisit tiesuolaa,
myrsky on jatkunut kuukauden ja vain sinä
voit pelastaa joulun!

sheikkaa bootya kuin pakarasi olisivat
valtavat kilipallot ja joku toi kissakennelin bileisiin!

sheikkaa bootya kuin olisit provikalla duunaava
sijainen kylpylässä ja aaltokone ei toimi sähköllä!

Runo on kuin somepäivitys, sen alla napit tykkää, kommentoi, jaa. Todellakin tykkään ja jaan palasen vauhdikasta sheikkausrunoa perjantaisi iloksi!

Otteessa on valloittavan överi tunnelma, joka tempaa mukaansa. Se taikoo lukijan eteen runokuvia, joiden äärellä naurattaa ja suusta pääsee ”auts!”. Siinä saa tosissaan veivata, kun kilipallona väistelee teräviä kynsiä tai työstää aaltoja kylpylävieraiden iloksi.

Mutta entä se joulun pelastaminen? Yksin kukaan ei voi joulua pelastaa, ei vaikka kuinka sheikkaisi, se on yhtä mahdotonta kuin aaltokoneen korvaaminen lihasvoimalla. Parempaan lopputulokseen pääsemme, jos yritämme pelastaa joulun yhdessä.

Jere Vartiainen: Etäisyys, leikki. Aviador 2024. 113 s. Lainasin kirjastosta. Kannen maalaus: Mari Kopteff; valokuva: Maria Sayed.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 19 – Sirpa Kyyrönen: Talviunia

Eletään vuoden lyhyimpiä päiviä, kun runoluukussa väriä pimeyteen hehkuu Sirpa Kyyrösen Talviunia.

Kyyrösen viidennen kokoelman avaa runo, jossa puhutaan valvojaksi paljastumisen pelosta. Pelko käy toteen runsaiden ja rytmikkäiden runojen täyttämän kokoelman mittaan: runojen puhuja kieppuu unen ja valveen rajoilla, kuuntelee yön ääniä, säpsähtelee hereille.

Toinen keskeinen teema on vuodenkierto, joka tahtoo jäädä jumiin. Korventava kesä ei väisty, hyinen talvi puskee lunta aina vain. Huomioni kiinnittyy runoihin, joissa talven ilmiöt kansoittavat runojen säkeet. 

Kun talvi ja unettomuus yhdistyvät, nuoskaunet pitävät hereillä ja ”runoilijoiden havaintokyky kapenee”.

Päivän otteeksi napsaisin erään runon alkusäkeet:

29.1.2022 Helsingissä alkaa päättymätön lumisade
Päättymätön lumisade vaihtuu räntään
Päättymätön lumisade vaihtuu rakeisiin
Raesade vaihtuu polttavaan sumuun ja jäiseen tihkuun,
sataa limakalvonriekaleita kurakinttaita räkäliinoja ja punertavaa pomadaa

Kyyrönen hyödyntää toistoa runon sisällä ja runosta toiseen. Esimerkiksi Helsingin lumisade toistuu monessa runossa. Oikukas sää viittaa ilmastonmuutokseen, jonka myötä sään äärevyys lisääntyy. Senkin miettiminen voi valvottaa.

Säkeissä tiivistyvät tyypilliset talvitunnelmat eteläisessä Suomessa. Lämpötila poukkoilee nollan molemmin puolin, ja taivaalta tippuu erilaisia asioita. Minkälaiseksi peitteeksi taivaan tuotokset jäävät maahan, teille ja kulkureiteille, on jännitysnäytelmän toinen osa.

Nenäliinat ja kaikenlaiset riekaleet ovat joskus lätsähtäneet kasvoilleni, mutta tuo runo-otteen punertava pomada on kokematta. Lumen väriin liittyy aina uhka, kukaan ei himoitse mustaa lunta tai keltaista lunta. Tai lapset kyllä, kunnes oppivat, mistä värit kertovat. Minäkin varmasti avaisin suuni pomadan houkutuksille. Ehtisikö kukaan paljastaa totuutta?


Sirpa Kyyrönen: Talviunia. Otava 2024. 122 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Tiina Palokoski.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 18 – Miska Repo: Pilvet

Luukussa 18 leijuu Miska Revon esikoiskokoelma Pilvet. Se saa kurkistelemaan talviselle taivaalle, ja äkkään, että tiirailen taivaalle näin talvella harvoin. Huomio on jäisissä poluissa, jäljissä hangella. Niinpä käännän katseeni pilviin, puiden yllä leijuvaan sumuverhoon. Runo voi vaikuttaa näinkin.

Ihmisen ja luonnon suhteesta inspiroituneissa runoissa maalaillaan runon kokoisia kuvia, joissa jokin vähän nyrjähtää tai hämmentää. On sanaleikittelyä ja filosofisia pohdintoja, absurdia virettä sekä unen ja valveen rajamaita.

Päivän ote on alku eräästä pidemmästä runosta:

Mihin menevät ravihevoset talveksi?
                 niin kuin unessa koittaa olla ajattelematta sitä mitä ajattelee.

Mihin menevät muut kuukaudet?


Kuten kaikki, jotka viettävät talvensa jossakin, täälläkin


                  millimetri millimetriltä seinät ohenevat joka talossa on

kuin päänsärky joka pahenee levätessä

                 joka ei johda sähköä, ei johda ääntä.

Lapsenomaiset kysymykset tuovat mieleeni naapurin kyselyikäisen, jonka tenttaaminen saa välillä takeltelemaan. Aina kun luulen selvittäneeni kysymysradan, tärähtää vielä yksi ”Miksi?” Runon ensimmäiseen kysymykseen ravihevosten talvesta tekisi mieli vastata ”talviraveihin”, mutta alan heti epäillä. Voivatko kaikki hevoset edes juosta pakkasessa? 

Runossa tunnelma on ahdistunut. Takovat kysymykset ovat päänsärky, kumpuavat ne sitten omasta mielestä tai toisen suusta. Seinät ohenevat. Kun pakkaudutaan kylmää pakoon neljän seinän sisään, voivat seinät muuttua paperiksi tai jopa kaatua. 

Edeltävät kuukaudet ovat nyt muistoissa, tulevat vasta suunnitelmissa ja haaveissa. Näin joulukuussa moni hankkii tulevan vuoden kalenterin ja alkaa tehdä sinne merkintöjä. Jos kylmyys ja pimeys ahdistavat, kalenteri muistuttaa, että ne muut kuukaudet tulevat taas, myös valo.


Miska Repo: Pilvet. Kulttuurivihkot 2024. 100 s. Lainasin kirjastosta. Kannen valokuva: Miska Repo.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 17 – Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva

Päivän luukussa versovat Kristiina Wallinin tarkat ja kiehtovat runot. Wallinin seitsemännessä kokoelmassa Ilmaan uurtuva korostuvat ihmisen osa luonnon kiertokulussa ja kielen elävyys.

Runot virtaavat viidessa osiossa pääosin nimettöminä. Wallin tekee kirkkaita havaintoja ihmisen ja luonnon suhteesta, muistamisesta, paikoista, kielestä.

En voinut koota runokalenteria ilman tätä erään runon aloitussäkeistöä:

Henkilökohtainen muisti on paikan muisti: on metsiköiden
ja rantaniittyjen muisti, onkalo ja uumen. Töyräältä alkaa
toisenlainen maisema, lumen peittämä katu. Kannan peittoni
pakkasyöhön, nukun aikaa taaksepäin: planeettojen kierron
minä nukun, nukun vuosirenkaita ja kivistä rakennettuja kehiä – –

Tämä Wallinin säkeistö on kulkenut mukanani keväästä asti. Kirjoitin sen muistiin, kun ensi kertaa törmäsin tähän kokoelmaan. Jokin siinä puhutteli, ja merkitykset ovat moninaistuneet vuoden edetessä. Runokatkelmassa on myös tiheässä kielikorvaani helliviä sanoja: onkalo, uumen, töyräs.

Runon puhuja nukkuu aikaa taaksepäin. Aikaa voi keriä mennyttä kohti unissaan ja aktiivisesti muistelemalla. Minullekin on herännyt tarve muistella, kirjata muistoja myös paperille. Pohtia omaa osaansa vuosirenkaiden väleissä, taivaankappaleiden liikkuessa.

Runossa ihmisen muisti ja paikan muisti ovat yhtä. Olen aina kiintynyt vahvasti paikkoihin, vähän myös yrittänyt torjua tätä piirrettäni, koska se voi käydä raskaaksi. Tutut paikat, joko muistoissa, valokuvissa tai käytynä, pyöräyttävät käyntiin muistojen filmin. Olen myös miettinyt, miten paikat muistavat minut, läheiseni, menneet vuosikymmenet? Minkälaisia jälkiä elämämme ovat jättäneet paikkoihin?

Imen Wallinin kokoelmasta inspiraatiota ja lohtua. Maaksi kerran tulemme, sitä ennen kannattelemme toivoa ja toisiamme.


Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva. Tammi 2024. 83 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Markko Taina.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 16 – Kirsi Kunnas: Yön äänet

Voi hiiren kiipeli ja kummitushukka sentään – myöhästyin Kirsi Kunnaksen juhlinnasta pari päivää! Joulukuun 14. päivä Kunnas olisi täyttänyt pyöreät sata vuotta. Olkoon tämä kuudestoista luukku siis juhlien jatkot!

Yön äänet on Jenny Lucanderin kuvittama, ja siihen on koottu Kunnaksen runoja ja käännöksiä eri vuosikymmeniltä. Kuvakirja löytyi kirjaston lastenosastolta, mutta joukossa on runoja myös muista kuin lapsille suunnatuista kokoelmista.

Runoissa toistuvat yö, unet, tuuli, vuodenajat. Kuvitus on herkullisen värikäs, ja sivuilla seikkailee joukko sympaattisia eläinhahmoja.

Esimerkin poiminta on vaikeaa, niin monta haluaisin valita. Tänään sormi osuu runoon Kaunis hallayö:

Kaunis hallayö, kristallin kiteissä
lähteetöntä valoa.
Ja avautuu kuu

puut pellot metsät sarat syvään
syövyttää
sen varjo
                     sen kirkas hiljaisuus
äärimmilleen viritetty

laskeutuu
rukiin heilimöivään mereen
musta joutsen maan
                          valkenevalle
polvelle.

Viime päivät ovat olleet niin pilvisiä, että täydestä kuusta on päässyt nauttimaan vain näin runon riveillä. Kun asuu taajaman ulkopuolella, on kuu pilvettöminä iltoina kuin yllättäen paikalle eksynyt katulamppu. Silloin ei haittaa, jos unohtaa ottaa otsalampun mukaan iltalenkille.

Kuu luo varjoja, jotka saavat mielikuvituksen runoilemaan. Liikkuiko tuo varjo, onko sillä silmät? Kurkistiko tuolta peura?

Yön äänet muistuttaa, että voisin useamminkin suunnata askeleeni kirjaston lastenrunohyllylle ja antautua lorujen leikkiin ja riimiseikkailuihin. Teos on sanataiteen ja kuvitustaiteen juhlaa kannesta kanteen. 


Kirsi Kunnas & Jenny Lucander: Yön äänet. WSOY 2024. 65 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 15 – Tiina Lehikoinen: Mutta armo on kukka joka laulaa

Viidestoista luukku aukeaa paukahtaen, sillä sisältö on runsas. Tiina Lehikoisen seitsemäs kokoelma Mutta armo on kukka joka laulaa valloittaa lukijan rehevyydellään.

Lehikoisen runot ovat täyteen ladattuja ja teos paksu, joten hauduttelua vaaditaan, ettei mene aivan pyörryksiin. Aina välillä kierähdän ulkokehälle, sitten taas olen runon piirissä uudelleen.

Runojen kuvakieli on pursuavaa, samoin viittaukset toisiin tekstintekijöihin. Niitä on mottoina, lainauksina, rivien väleissä.

Talvea ja kosketuspintaa löysin tästä runosta:

Sinun kevääsi tuli jälleen luokseni. Keskellä talvea. Poh-
joisessa kirjastossa, mutta vihreys oli yhtä totta kuin aina.
Vähät kirjaimet painavia. Ja niin huoneessani levittyi
kumma käänteinen avaruus. Kynnyksellä huojui korviaan
kyselevä vanha ruukku, joka puhui lakkaamatta ja ennusti
takaperin kuperkeikkoja heitellen huomista.

Kirjasto ja kirjaimet saavat lukemaan runoa mielikuvituksen ja lukemisen kautta. Kirjat vievät toisiin aikoihin, paikkoihin ja fantasian siivin vaikka toisiin ulottuvuuksiin. Kesällä voi olla syksy ja talvella kevät.

Runo on teoksen osiossa, jonka motto on peräisin yhdysvaltalaiselta lyyrikolta Natalie Diazilta. En tunne Diazin runoja, ehkä kevät ja vehreys viittaavat niihin. Jokaisella on omat mielleyhtymänsä vuodenajoista, minulle kevät assosioituu vahvasti Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät -romaaniin.

Kaukainen vehreys yltää kirjastoon, joka on kaiken kirjallisen runsauden hautomo, löytöretkeilyn mahdollistaja. Ilman oman kotikunnan kirjastoa ei tämäkään runokirjajoulukalenteri olisi ollut mahdollinen.


Tiina Lehikoinen: Mutta armo on kukka joka laulaa. Poesia 2024. 124 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Tiina Lehikoinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 14 – Tuukka Pietarinen: Sitruunahappokierto

Tänään runokirjajoulukalenterissa pysähdytään ajatelmien äärelle. Tuukka Pietarisen kolmannessa kokoelmassa Sitruunahappokierto on aforistinen henki.

Ilmavasti taitettu kokoelma kohdistaa pieniin tapahtumiin ja saa pohtimaan syitä ja seurauksia. Runon puhuja liikkuu kaupungissa ja luonnossa, havainnoi esimerkiksi valon määrää tai miettii, minkälaista on astua saman kynnyksen yli päivästä toiseen.

Eri lukukerroilla luen kokoelmaa hyvin eri tahtiin. Joko virtaavana ajatusten ketjuna tai yksittäisiin sanoihin huomiota kiinnittäen.

Teoksesta hahmottuu tyhjien sivujen rajaamat neljä osiota, joista ensimmäisessä peräkkäiset säkeet ja säkeistöt tuntuvat usein liittyvän toisiinsa. Niin myös päivän poiminnassa:

Vesi ei jäätyessään muutu raskaammaksi, mutta laajetessaan se hajottaa astiat, jotka syksyllä antoivat sille muodon ja tarkoituksen.



Jäätä, niin kuin paperia tehdään, jotta siltä katoaisi sen alkuperäinen merkitys.



Pienikin kivi, miten tahansa vähäisestä mielijohteesta heitetty, viettää järven pohjassa loputtoman pitkän ajan.

Jäätyessään vesi rikkoo sille asetettuja rajoja. Monelle on tuttua, miten pesuvesi tai kasteluvesi vaihtaa olomuotoa ja samalla tarkoitusta. Jäällä ei voi pestä, ei kastella.

Ote saa miettimään tekemisen tahallisuutta, kun jään ja paperin tekeminen rinnastuvat. Jäätä voi tehdä, mutta vesi muuttuu jääksi myös ihan ilman ihmistä. Paperia ei vahingossa synny. Runoissa ihmisen tekemisen kohteesta tulee toimija: astioita rikkovaa jäätä, aikaa viettävä kivi. 

Pietarisen runojen äärellä mieli alkaa pukata kysymyksiä. Mikä on yhden kiven merkitys? Miten luonnonjärjestys muuttuu, kun heittelee leipiä järveen? Milloin olisi riittävästi pakkasta jäälyhdyn tekemiseen?


Tuukka Pietarinen: Sitruunahappokierto. WSOY 2024. 67 s. Sain lahjaksi. Kansi: Marjaana Virta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 13 – Riikka Szalai: Katoaminen

Lucian päivän hengessä kolmastoista luukku on omistettu kirkkaille tuokiokuville. ✨

Riikka Szalain Katoaminen elää hetkessä. Runoissa puhutellaan usein rakastettua, mutta myös luopuminen, suru ja kuolema ovat läsnä. Arki ja luonto maadoittavat runoja. Pieniin kansiin mahtuu siis koko elämän kirjo.

Aiemmin proosaa julkaisseen Szalain ensimmäinen runoteos on ilmestynyt Puhuttava runo -sarjassa. Sarjassa tuodaan esiin runoutta, johon on helppo tarttua ja joka sanallistaa sellaisia tunteita, joita lukijat monesti runoudesta hakevat.

Uskoisinkin, että Katoamisessa on tarttumapintaa monenlaisille runon lukijoille.

Talvinen aurinko pilkahtaa päivän otteessa Lucian päivän kunniaksi:

Tanssit hangella takanasi valkoinen avaruus.
Jokaisen pyörähdyksesi jäljet.

Ohitat kaikki verbit: tahdistat. Sydämeni nopea
syke, lentoon. Muistan taas,

nimeni on aurinko takanani.

Viiteen säkeeseen mahtuu paljon. Siinä ovat sinä ja minä, kahden ihmisen suhde ja toisesta ihmisestä kumpuava energia, joka saa runon puhujan lentoon. Sydänkin tahdistuu, elämänvoima alkaa virrata.

Näyttämöllä ovat taustoina avaruus ja aurinko, mikä linkittää pienet ihmiset osaksi suurempaa.

Runossa on liikettä, yhden liike vaikuttaa toiseen. Kun kahden energiat ja kemiat kohtaavat, tulevat molemmista esiin ne paremmat puolet.


Riikka Szalai: Katoaminen. Basam Books 2024. 68 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Küpress.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö

Kahdennessatoista runokirjajoulukalenterin luukussa luuraa Nobel-voittaja vuosimallia 2020. Yhdysvaltalaisen Louise Glückin uran loppupuolen kokoelma Uskollinen ja hyveellinen yö ilmestyi Anni Sumarin suomennoksena tuona voitokkaana vuonna.

Teos muodostaa ritaritarustoa, arkikokemuksia ja unien kuvastoa yhdistelevän kokonaisuuden. Runoissa on liikettä ajassa ja paikoissa, myös runon puhujat vaihtelevat.

Välillä teksti on proosarunon laveaa, sitten muoto taas muuttuu lyhyiksi säkeiksi. Toisinaan runot ovat pitkiä. Niin on myös Valkoinen sarja, yhteensä kuusisivuinen runo, jonka loppupuolelta poimin säkeistön:

Ulkona satoi lunta.
Tunsin että minut oli hyväksytty sen hiljaisuuteen.
Ja samanaikaisesti jokainen siveltimenveto oli päätös,
ei tietoinen, mutta päätös silti,
kuten esimerkiksi silloin kun murhaaja vetää liipaisinta.

Runon puhuja on saapunut veljensä luo ja palaa maalaamisen pariin. Taiteilijan työ on jatkuvia päätöksiä, vaikka ne eivät ole yhtä kohtalokkaita kuin murhaajalla. Vai ovatko? Luovuuden ehtyminen on kokoelmassa toistuva uhka.

Puhuja on talvisessa kelissä kotonaan. Lumi maalaa maiseman valkoiseksi, se vaimentaa, antaa taiteilijallekin luvan keskittyä työhönsä.


Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö. Alkuteos: Faithful And Virtuous Night (2014). Suom. Anni Sumari. Enostone 2020. 70 s. Ostin uutena. Kansi: Taivo Org.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Mikko Räty: Borealia

Yhdestoista luukku tuo palan kesää talven keskelle. Luin Mikko Rädyn esikoiskokoelman Borealia ensimmäistä kertaa osana lukumaratonia kesäkuussa. Nyt kesäinen kuva ja kirjan uudelleenluku muistuttavat kiireettömästä kesäpäivästä ja ihanasta lukukuplasta, johon sulkeuduin vuorokaudeksi.

Onneksi Borealia löytyy omasta hyllystäni, sillä tähän halusin palata.

Kokoelma lainaa rakenteensa luonnontieteelliseltä museolta. Liikkeelle lähdetään neuvonnasta, sitten päädytään luusaliin, hyönteissaliin ja niin edelleen. Nisäkässalista poimin otteen:

Yhä ruusut kukkivat talvisissa puutarhoissa, korkeavyötäröiset housut palaavat ja tennissukkasandaalit, eikä kukaan tunnu ymmärtävän miksi. Mistä sisäsyntyinen totalitarismin kaipuu, halu tulla käskytettäväksi?

Kukinta talvella on yhtä hämmästyttävää kuin muoti-ilmiöt, jotka tuntuvat toisessa ajassa käsittämättömiltä. Muodilla on omat lakinsa, aivan kuten luonnolla. Myös poliittiset ilmiöt toistuvat, vaikka kuinka ajatellaan, että ei koskaan enää. Kehitys on syklistä, ei aina etenevää.

Ruusu ja talvi sopivat huonosti yhteen ainakin Suomessa, mutta talvipuutarhan lämpö sallii kukinnan ihmeen myös talvella. Myöhäinen kukkija voi toki jäätyä sijoilleen talven tullessa, jäädä väriläiskäksi vaalenevaan maisemaan.

Oman puutarhani talventörröttäjissä ei ole väriloistoa, mutta sitkeästi ne kurottelevat hangesta ja muistuttavat kesän kasvukaudesta, menneestä ja tulevasta.


Mikko Räty: Borealia. Tammi 2022. 78 s. Sain kirjan lahjaksi. Kansi: Laura Lyytinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 10 – Miia Toivio: Hukka nukka tukka

Sammalnukan päällä kymmenennessä runokirjajoulukalenterin luukussa kellii Miia Toivion Hukka nukka tukka.

Kokoelma on innoittunut satujen maailmasta, tarkemmin Punahilkka-sadusta. Runot leikittelevät satujen konventioilla ja kuvastolla.

Päivän poiminta on proosaruno, jonka linkittää joulukalenteriin punainen väri:


Ja samaan aikaan metsästäjän punainen kirveenvarsi pilkis-
telisi punaisten käpyjen takaa. Kuusten oksilla punaiset
hedelmät, Hannun ja Kertun syötävänpunaiset posket,
punainen aurinko joka sihahtaisi punaiseen lampeen
punaisen metsän uumenissa. Susien punaiset suupielet
ulvoisivat punaista ja punaisen tuvan kylki hehkuisi kuin
metsän kiivas sydän: kaikki polut kohti punaisen ydintä
olisivat sydänverellä kirjoitetut ja sykkivät.


Ote on kyllästetty punaisella värillä, jonka toistaminen tuo runoon rytmiä. Runo elää, sillä on verenkierto ja puna tihkuu riveiltä.

Runo saa miettimään punaisen monia merkityksiä. Väri yhdistyy voimaan, energiaan ja rakkauteen, mutta myös verenvuodatuksena kuoleman uhkaan, jännitykseen.

Satuihin kuuluu jännityksen elementti, ja oikeastaan tarvitaan aika pieniä eleitä, että kaikki nyrjähtää kauhun puolelle. Runon punainen ei taitu joulunpunaiseen, vaan hohkaa uhkaa.


Miia Toivio: Hukka nukka tukka. Teos 2024. 107 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jenni Saari.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa

Yhdeksännessä luukussa toivotan tummanpuhuvat värit tervetulleiksi runokirjajoulukalenteriin.

Tuija Välipakan Saari josta olen poissa on kokoelma, jonka runot käsittelevät muistoja kuolleesta isästä, ikävää, perinnöksi jäänyttä saaripaikkaa. Runon puhuja pohtii, miten jatkaa saarielämää paikassa, joka on tulvillaan muistoja. Osa sivuista on mustia, niillä runo kulkee valkoisella. Enemmän sanoja on kuitenkin vaalealla pohjalla.

Uppouduin Välipakan runoihin isäni hautajaisten jälkeen. Ne sanoittavat ajatuksiani monin paikoin niin tismalleen, että tuntuu luissa asti.

Voisin siteerata kymmeniä kohtia, melkein koko teoksen. Talviseen kalenteriin sopii tämä runopala:

Sillä hetkellä kun järvi jäätyy umpeen
                 saari kiinnittyy mantereeseen

kuin elin ruumiiseen.
                 Miten kylmä pieni sydän      saari
                 Kannan sitä mukanani koko talven.

Typografiaa ei aina ole mahdollista toistaa näissä somejutuissa, vaan runon ulkoasu on kopioituna vähän sinnepäin. Kokoelmassa tyhjä tila ennen sanaa antaa sanalle painoa. Usein ennen ’isää’ on tilaa, päivän katkelmassa myös 'saari' saa tauon edelleen.

Oman saaristomökkini merellä jää kiinnittää mantereeseen vain hauraasti. On railoja, sulaa, virtauksia. Saari on pitkään pääsemätön, mutta sydämessä läpi talven. Isälleni järven jää tarkoitti kulkureittiä, mahdollisuuksia. Mökki ei uinunut, vaan sai toisenlaisen elämän talvella.

Välipakan runoissa isän ei anneta valua menneisiin aikamuotoihin, mikä tuntuu lohdulliselta. Kun elämä jatkuu, isä kulkee mukana. Välähdykset yhteisistä hetkistä ovat ja pysyvät muistoissa.

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa. Siltala 2024. 113 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jenni Saari.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 8 – Arto Lappi: Eranto

Suomen musiikin päivänä runokirjajoulukalenterissa helkkyy Arto Lapin Eranto. Kokoelman runoissa kaikuvat kotimaisen Sibeliuksen lisäksi ainakin Beethoven ja Miles Davis. Billie Holidayn ”äänen tummuus hohkasi kuin kamiina”.

Eranto näyttäytyy minulle arvoituksena. On viitteitä, vihjeitä, lopussa myös selitysosio. Läpi kokoelman sivujen yläreunassa kulkee myös runoa, jota voi lukea erillisenä kokonaisuutenaan.

Talvitunnelmiin vievät seuraavat säkeistöt:

Kuka ilmestyi
ja kenelle,
lumihiutale, sieltä
mistä en enää
odottanut mitään.
Ja vaihtoi
saman tien olomuotoa
hengityksen höyryssä.

Osaatko olla
noin kiteytynyt,
mahdoton taltioida.
Kuullottaa kaamoksen.
Aisteista tärkein,
se jota ei vielä ole.
Rakastaminen pimeään.

Runo vangitsee palasen talvisen luonnon ihmeellisyyttä. Veden olomuodot vaihtelevat, lumihiutaleet maalaavat kaamoksen vaaleammaksi.

Lumihiutale putoaa taivaalta, joten sen voi tulkita myös viestiksi jostakin toisaalta. Jouluun virittynyt mieli yhdistää tähän varpusen jouluaamuna, toisenlaisen viestintuojan, ja herää kysymys, kuka runon ’sinä’ on. Onko se jokin tuntematon, edesmennyt vai kenties rakastettu?

Runo herättää kysymyksiä, kun se sanoittaa selittämätöntä. Onko rakastaminen pimeään rakastamista ilman ehtoja? Entä mikä on rakastamisen aisti? Se joka aistii näkymättömän, vetovoiman.


Arto Lappi: Eranto. Enostone 2024. 106 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Iiva Vilvas.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 7 – Juhani Ahvenjärvi: Pärskeet

Seitsemäs luukku runokirjajoulukalenterissa pärskii hiottua ja vähäeleistä runoa. 💦

Tamperelaisen Juhani Ahvenjärven yhdeksäs runokokoelma Pärskeet koostuu kolmesta osiosta: Pärskeet, Sienestämisestä ja Ullakolla. Ensimmäisessä osiossa ollaan Näsijärvellä ja merellä, toinen vie samoilemaan metsään, pilviseen ja hämärtyvään.

Kolmas osio Ullakolla koostuu yhdeksästä numeroidusta säeparista, joissa maailmaa tarkataan humisevalta vintiltä. Sieltä löydän päivän poimintani:

Tällaisen detaljin hyytävä aamu tuo esiin:
kottikärryt juuttuneina kuukausiksi lumeen

Laiska puutarhuri tunnistaa runokuvan. Mitä ei ehdi tai jaksa korjata talven tieltä, jumittuu lumeen kevääseen asti. Tavallisesti niin näppärä kulkupeli on käyttökelvoton. Liike on jäätynyt.

Ahvenjärvi tarkentaa lähelle. Luonto ja arkiset ympäristöt ovat täynnä tällaisia pieniä yksityiskohtia, joista avautuu tarinoita, jos vain osaa katsoa.

Tätä joulukalenteria kootessani luin Claes Anderssonin kokoelmaa Parhaat päiväni (ilm. suomeksi 1989), ja siellä vastassa oli tuttu kuva: jäätyneet kottikärryt. Onko tämä sattumaa vai tarkoituksellinen viittaus, en voi tietää, mutta löydöksen myötä minulle aiemmin vieras Ahvenjärvi alkoi tuntua tuttavallisemmalta, aivan kuin paljon lukemani Andersson.


Juhani Ahvenjärvi: Pärskeet. Teos 2024. 41 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jenni Saari.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 6 – Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

Sinikantisen Anja Erämajan runoteoksen rytmissä toivotan hyvää itsenäisyyspäivää! 🇫🇮 Halusin kuudenteen luukkuun suomen kielen juhlaa, ja sitä sain.

Joku menee aina ensin kiertyy elämänhalun ympärille. Sitä koetellaan, vaan se ei katoa. Runon puhuja menettää äitinsä ja jatkaa siitä, mihin äiti jäi. Touhuaa puutarhassa, neuloo sukat loppuun. Menetyksen jälkeen ja sairastelemisen keskellä elämä jatkuu. Myös ilo.

Tunnistan Erämajan vastustamattoman poljennon aiemmista teoksista. Pohjavire kokoelmassa on kenties surullinen ja kaihoisa, mutta runojen poukkoilevat sanalistat ja assosiaatiot saavat hymyn huulille.

Matkalle tropiikkiinkin seuraa mukana äidin ikävä, yllättäen talvenkin:


Jos olisi talvi, heittäytyisin selälleni hankeen, taivaalla tutut lamput,
ulko-oven vieressä katkaisin.

Jos olisi talvi hiihtäisin perintösuksilla herukkapensaan ympäri,
lapasten alla lämpimät kädet,

puolimatkassa vaihtaisin tyyliä, reittiä, luistelisin ohi
taukotuvan, lintutornin,
latuverkkoon voi luottaa, se vie perille, ja kun oikein ajattelee
ylämäet ovat alamäkiä, hiki haltioitumista.


Taivaan lamput ovat eri asennossa ulkomailla eikä tropiikissa ole pehmeää hankea, jolle kellistyä. Hiihtäminen on runon puhujalle tuttua ja ilmeisen mielekästä tekemistä. Hän osaa tyylit ja kuntoakin on. Hiihto on liikettä, joka vie mukanaan aina hikeen asti.

Erämajan runoissa on aina pilkettä, ja huomaan ajattelevani, että ehkä puhuja ulkomailla ollessaan vain jossittelee, eikä oikeasti pidäkään hiihtämisestä tai hallitse sitä. Mutta tropiikin lämmössä sekin näyttäytyy kotoisalta. NIin tai näin, runossa on vahvoja, tunnistettavia kuvia, sen rytmi suihkii eteenpäin kuin haltioitunut hiihtäjä.


Anja Erämaja: Joku menee aina ensin. WSOY 2024. 94 s. Ostin uutena. Kansi: Martti Ruokonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 5 – Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi

Runokirjajoulukalenterin viides luukku vie metsään. Männyt, kuuset ja hajottajaeliöt ovat runomateriaalia Veera Sylviukselle hänen esikoiskokoelmassaan On todellakin kuljettava kuusikon läpi. 🌲

Sylviuksen fyysikon koulutus näkyy runoissa. Arkiseen mutta tarkkanäköiseen luontokuvaukseen lomittuvat fysiikan kieli ja aiemmin painetun lyriikan kieli. Eeva-Liisa Mannerin vaikutteet tunnistin; hänet ja muita innoittajia on listattu kokoelman loppuun.

Päivän runopoiminnassa tarkataan luontoa kuitenkin sisätiloista:

Seison tuvassa ja katson talviselle merelle
Otava
ripustettu taivaalle kuin koru
ajatukseni ehjät ja rajattomat kuin
villieläinten vaellus

Tuvan lämpö saa rinnalleen hyisen ja vihmovan merimaiseman – sellaiseksi ainakin minä talvisen meren helposti miellän. Muualla maailmassa talvi ja meri voivat toki tarkoittaa aivan toisenlaisia lämpöjä.

Runon puhuja on tarkkailija, havainnoija. Hän tunnistaa tähtikuvion ja vertaa sitä ihmisen tuotokseen, koruun. Muutenkin ihminen ja luonto rinnastuvat. Ajatukset ovat kuin eläinten vaellus: molemmat saavat jotakin taivaan tähtikartastosta: ajatukset inspiraatiota, eläimet suunnistukseen tukea.

Luonnon tarkkailu sysää runon puhujan ajatukset liikkeelle, ja niin käy myös minulle runon äärellä. Pieni kurkistus hakukoneen avituksella Otavan merkityksiin eri kulttuureissa on mielikuvitusta ruokkivaa. Kun meillä nimi Otava viittaa avoinaiseen patoverkkoon, tähtikuvio nähdään muualla maailmassa esimerkiksi kauhana, vaununa tai lihakirveenä.

Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi. Enostone 2023. 76 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Kalervo Sammalvehrä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 4 – Pauliina Haasjoki: Valenssi

Neljännessä runokirjajoulukalenterin luukussa välkkyy Pauliina Haasjoen kullankeltainen kokoelma Valenssi. Haasjoen runot haastavat, mutta tarjoavat myös ilahduttavia ymmärryksen ja oivalluksen paikkoja.

Valenssin käsite liittyy kemiaan, psykologiaan ja kielitieteeseen (lunttasin sanakirjasta). Nämä kaikki alat ovat läsnä kokoelman runoissa. Ne lomittuvat ja kietoutuvat, kun runot virtaavat kuin luonnon kiertokulku.

Elämä on luonnontieteitä, ja lisäksi se on suhteita; ihmisuhteita, kehojen suhteita. Sinun ja minun. Ja runossa kieli luonnollisesti on kaikki, sitä ei voi erottaa erilliseksi. Kielen tasoa myös kommentoidaan: ”Syntaksi on vienyt minua eteenpäin”.

Päivän runo-ote on kokoelman kontekstissa melkein proosarunoa:

Silloin oli keskipäivä: radiosta kuulin käsitteen jota en tuntenut.
Lumi on satanut rinteille ensimmäistä kertaa
eikä lauseen tarvinnut pysähtyä ollenkaan: katse
saattoi kulkea hankikantoa, polkuja pitkin,
sen rata ei leikannut itseään, ei se tuntenut umpikujaa.

Ensimmäisen säkeen tilanne on uteliaalle mielelle tuttu. Uuden käsitteen kuuleminen ja rekisteröiminen saattaa laittaa liikkeelle eräänlaisen lumipalloilmiön. Selvityksiä, googlailua, Wikipedia-hyppelyä.

Tiedon etsiminen voi olla loputonta liikettä. Se vain jatkuu ja jatkuu, aivan kuten maisema. Se jatkuu aina jossakin. Ja voihan puhe tai tekstikin jatkua kuin ikuisesti, eivät sanat maailmasta lopu.

Pääsin nyt loppusyksystä autoseikkailulle, ja voin sanoa, etteivät meiltä Euroopassa lopu myöskään tiet. Katse poimii seuraavan reitin, ja kun horisontissa on vuori, maisema jatkuu sen toisella puolella.

Pauliina Haasjoki: Valenssi. Otava 2024. 107 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Eeva Heilala: Yhä se kukkii

Runokirjajoulukalenterin kolmanteen luukkuun upotin Eeva Heilalan kokoomateoksen Yhä se kukkii. Lähes kuusisataasivuiseen opukseen on koottu Heilalan runotuotanto, jota julkaistiin vuosina 1976–2016.

Maatalon emäntänä Pohjanmaalla eläneen ja työskennelleen Heilalan runoissa on tarinallisuutta, itseironiaa ja ajankuvaa kulloisestakin kirjoitushetkestä. Luonto on runoissa toistuva aihe. Lehmät, navetat ja lypsyt ovat varsinkin alkupään runoissa esillä.

Runoissaan Heilala pysähtyy välillä pohtimaan tietään lyyrikoksi ja runoilua yleisesti, niin myös päivän runossa. Se on alkujaan julkaistu vuonna 2003 kokoelmassa Punaposkipuolukoita:


Runous on matka arkista tietä
sinä kuljet sitä
sinua taluttaa keiju
näetkö, talven sisältä
kesä katsoo
keiju taluttaa


Heilalan runoissa minua viehättää arkisuuden tuntu. Eletystä elämästä versoneiden runojen vahvuus on tarkka katse, asioiden yhdisteleminen ja oivaltavuus.

Runo voi syntyä vaikka lypsyjakkaralla, kun on runoilijan mieli. Riittää, että katsoo hetkeä ja tapahtumia ja näkee ainutlaatuisuuden.

Vaikka runous ankkuroituisi arkiseen, koettuun, runous myös kohottaa, leikkii, kokeilee. Runolla on runon lait. Mukana on se jokin selittämätön tekijä. Mahdottomat voivat kohdata, kuten kesä ja talvi. Syntyy runon taika.


Eeva Heilala: Yhä se kukkii: kootut runot. Tammi 2024. 582 s. Sain kirjan lahjaksi. Kansi: Mika Tuominen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 2 – Satu Erra: Tämä kaikki on liikaa

Runokirjajoulukalenterin toisessa luukussa on järjestelyn meininki.

Tämä kaikki on liikaa on Satu Erran toinen runokokoelma, ja sen runojen taustalla kaikuvat Marie Kondon järjestämisen opit, siis konmaritus. Kun tavarat ja koti ovat järjestyksessä, elämä mullistuu, uusi elämä pääsee alkamaan.

Runon puhuja on uuden elämänvaiheen edessä ja alkaa järjestää. Hän tutkailee, lajittelee, kierrättää, säästää. Samalla kun yritetään saada aisoihin tavaraa ja papereita, tulee järjesteltyä tunteita, muistoja, merkityksiä.

Tavarat, siivous ja järjestely linkittyvät monella lähestyvään joulunaikaan. Jostakin haluaa eroon, nurkat on puunattava. Toisesta päästä tavaraa tulee tilalle ehkä lisää, lahjoilla lisätään toisten tavaramäärää.

Tämä on rimpuileva vaihe jonka merkitys on kynnyksessä
ajattomuus tarkoittaa tässä että on nimenomaan
kulunut aika paljon aikaa

päivä avautuu tänään vasta myöhään
katson viikkokalenterista miten se ruhjoutuu vasten aikatauluja
ja mistä itse aion olla poissa.

Eri elämänvaiheissa tavaroiden sortteeraus tulee kuin luonnostaan. Ero, muutto, kuolema. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä enemmän on raivattavaa.

Luen runoa ja koko kokelmaa kommenttina nykyihmisen tavarapaljoudelle. Nettikaupasta klik ja klik, ja jo marssivat ruskeat pahvilaatikot eteisiin.

Elämme joulukuisia myöhään avautuvia päiviä, monelle vuoden kiireisimpiä viikkoja. Runo saa pohtimaan, missä kaikessa tarvitseekaan olla mukana, mistä voisi jäädä pois.


Satu Erra: Tämä kaikki on liikaa. Tammi 2024. 80 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Laura Lyytinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 1 – Kristiina Möller: Maiseman halkaisema hämärä

Runokirjajoulukalenteri on täällä taas ilahduttamassa joulukuisia aamujasi!

Joka päivä luukusta paljastuu runokokoelma, jonka yhteen runoon tai runonpalaseen pureudun tarkemmin. Jonkinlaisen yhteyden talveen tai jouluun pyrin aina löytämään. Pääasiassa luukkuihin on piilotettu kotimaisten runoilijoiden teoksia, jokunen käännetty kokoelma on lisämausteena mukana.

Kalenterin ensimmäisestä luukusta kurkistaa Kristiina Möllerin esikoisteos Maiseman halkaisema hämärä.

Teoksen nimessä mainittu hämärä toistuu runoissa, tämä on ehdottomasti pimeän vuodenajan kirja.
Mistään synkistelystä ei ole kyse, vaan ilmavasti taitetut runot leijuvat sivuilla. Välillä säkeet ovat vain yksittäisiä sanoja, jotka tipahtelevat kohti sivun alareunaa.

 
Päivän poiminta sopii ainakin minun joulukuisiin tunnelmiini:

on taas se aika vuodesta jolloin alan kuvitella
ja en tiedä jaksanko uskoa

 

ei minulla muuta ole kuin tämä liian pitkä talvi
ja sen väsynyt maa joka luo etäisyyttä vielä niin hitaaseen

 

vihreään

Joulukalenterissakin kuljetaan kohti joulua, jonka taikaa ja tunnelmaa haluan vaalia, vaikka alan olla keski-iässä. Mielikuvitus saa näkemään tontun jälkiä hangella, laittaa jonkin vilahtamaan ikkunassa. Kuvitelmiin kietoutuu muistoja lapsuuden jouluista.

Minulle talvi ja pimeä aika ovat liian pitkiä, siksi tämä runonpätkä tuntuu omalta. Vielä useamman viikon ajan päivä vain lyhenee ja jos maa on väsynyt, niin olen minäkin.

Möllerin runot tuovat lohtua meille hämärän ja pimeän vaeltajille. Kun kokemuksesta tulee jaettu, ei enää ole yksin. Monissa runoissa pilkahtelee valo, kevät, toivo. Kevät tulee, aina, ja laittaa vauhtia vihreään.


Kristiina Möller: Maiseman halkaisema hämärä. Into 2024. 55 s. Sain teoksen kirjailijalta. Kansi: Elina Warsta.