Minna Canth: Kauppa-Lopo (1889)

Kustantaja: SKS.

Sivumäärä: 51.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: SKS.

Tämän Canthin novellin päähenkilö on homssuinen Lopo, joka on saanut lisänimensä kyvyistään kaupustelijana. Naturalistinen novelli seuraa Lopon värikkäitä, turmioon johtavia vaiheita Jyväskylässä, jonne tämä levoton kulkijasielu on ajautunut Kuopiosta.

Lopo on kaikkea muuta kuin kunniallinen nainen 1800-luvun lopun Suomessa. Veri vetää varkaisiin ja viinaksiin, mistä ajalle tyypillisesti seuraa toistuvia vankilareissuja. Canth kuvailee Lopoa rumaksi, kaulakin on kuin parkittu. Kasvoilla on nuuskaista limaa ja hiukset ovat takkuiset. Hänen tapansakaan eivät ole kovin viehättäviä:

Lopo veti nuuskaa sieramiinsa, aivasteli, niisti oikean käden sormiin ja hieroi niitä sitten kupeesensa. Sille kohdalle hametta tuli suuri ruskea läntti entisten lisäksi.

Lukijan myötätunto on kaikesta huolimatta tämän likaisen ja haisevan, hieman tunkeilevankin hahmon puolella. Lopo ryhtyy herkästi auttamaan leskirouva Kortmania, mutta palkaksi hän saa vain parjausta. Lopussa Lopolle käy juuri niin huonosti kuin vaan voi tällaisessa rappiokertomuksessa käydä. Vaikka hetken lukija jo ehtii kuvitella, että mitä jos sittenkin, mutta ei, vääjämätön on Lopon kohtalo. Kauppa-Lopo on lyhyehkö tarina, mutta sitä lukiessa ehtii pysähtyä monesti pohtimaan oikeudenmukaisuutta, moraalia ja lähimmäisenrakkautta.

Päivi Lappalainen kirjoittaa kirjan johdannossa, että Kauppa-Lopon naiskuva on kritiikki 1800-luvulla vallinneelle käsitykselle naisesta porvarillisena perheenemäntänä, äitinä ja kodin enkelinä. Kiertolaiselämää viettävä Kauppa-Lopo onkin kaikkea muuta: lapsensa toiseen kaupunkiin jättänyt, likainen ja räävitön.

Lopon hahmoon liittyy selkeä kahtiajako: vaikka hän on monilta piirteiltään epäkelpo, hän on samalla hyvin empaattinen ja sydämellinen. Kukaan ei siis ole täysin hyvä tai täysin paha – yhteiskunnan silmissä mallikkaan leskirouva Kortmanin kylmyys ja kykenemättömyys empatiaan korostavat Lopon sydämen hyvyyttä.

Minna Maijala tulkitsee väitöskirjassaan Passion vallassa (SKS, 2008) Kauppa-Lopon toiminnan olevan vaistojen, viettien ja addiktioiden determinoivaa. Julkijuopottelu on vienyt hänet vankilaan useamman kerran, eikä hänen houkuttelemisensa kuppilaan oluelle ole vaikeaa. Varastaminen on Maijalan mukaan Lopolle alkoholismin tavoin tauti. Lopo ei voi vastustaa sisäisiä ääniään esimerkiksi nähdessään vartioimattoman lompakon tai haistaessaan oluen tuoksun kuppilan ovella.

Kauppa-Lopo löytyy omasta kirjahyllystäni. Yhteisniteessä on myös toinen lyhyehkö kertomus, Agnes, johon palaan blogissani myöhemmin. Lähipäivinä blogiini on tulossa lisää kirjoituksia Canthista, sillä lukulistalla on tenttiä varten useampia hänen teoksiaan.

Kauppa-Lopo on luettavissa myös wikiaineistona täällä.

Teuvo Pakkala: Elsa (1894)

Kustantaja: SKS.

Sivumäärä: 256.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Ihastuin takavuosina Pakkalan Vaaralla-teokseen niin rajusti, että hamusin heti sen luettuani kirjahyllyyni kirjan sisarteoksen, Elsan. Sitten kävi kuin monesti ennenkin: innostuksesta huolimatta tämä jälkimmäinen jäi hyllyyn odottelemaan muutamiksi vuosiksi. Nyt olikin korkea aika tämän klassikon päästä lukuvuoroon.

Kirjan etukansi.

Elsa kuvaa edeltäjänsä tavoin elämää oululaisessa Vaara-nimisessä työläiskaupunginosassa. Vaaralla-romaani tutustutti lukijan kymmeniin vaaralaisiin, ja nyt Elsassa syvennytään nimihenkilön elämänvaiheisiin. Naisten elämään Vaaralla kuuluvat ahkera työnteko ja kodista ja jälkikasvusta huolehtiminen, kun miehet seilaavat merillä. Köyhyys äityy Vaaralla välillä sietämättömäksi: kun jostakusta ei ole enää varaa pitää huolta, saatetaan hänet kaupata köyhäishuutokaupassa.

Pakkalan teksti on mielestäni mukaansatempaavaa ja jopa koukuttavaa. Elsan lisäksi muidenkin henkilöiden kohtalot alkavat kiinnostaa, ja lukemista on vain pakko jatkaa, jotta tietäisi, miten käy. Melko ahdistavastihan tarina monien keskeisten henkilöiden kohdalla sitten päättyy, kuten jo takakansiteksti lupailee.

Kirjan johdannon on kirjoittanut Mervi Kantokorpi, joka kuvailee Elsaa kehitysromaaniksi. Realismille tyypilliseen tapaan kehityssuunta vain on tuhoisa, ja syynä turmelukselle on ympäröivä maailma. Elsan kannalta rakkaus Joriin koituu kohtalokkaaksi.

– – ja eilisiltainen tapaus selveni mieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät kaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten kaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat.

Jori otti kädestä kiinni… »Elsa! Minä rakastan sinua!»… Jori suuteli ja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten…

Tuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti taas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli.

Elsan elämänsuunta muuttuu tämän kauniin ja huumaavan hetken seurauksena: Elsa alkaa odottaa aviotonta lasta. Lapsi nyrjäyttää vaaralaisten ajatukset Elsasta päälaelleen. Yhteisön odotuksia ja painetta kuvaa oivasti myös Elsan lapsuudenystävän Latun Liisan kohtalo. Latun Liisa oli lapsena poikatyttö, raisu ja villi, eikä kukaan odottanut hänestä sen suurempia. Liisa kuitenkin avioituu ja elää ns. odotusten mukaista elämää, hän sopeutuu ja mukautuu.

Toinen Elsan ikätoveri, Ojaniemen Mari elää vaaralaisten yhteisön silmin huonon ihmisen elämää. Hän on kaunis ja suloinen nainen, joka kuitenkin harjoittaa tuomittua prostituoidun ammattia. Hän hyväksyy osansa ja tiedostaa maineensa, mutta ei nöyrry. Mari auttaa vielä huonompiosaisia eli Vimparin perhettä, sen minkä pystyy. Sen sijaan Vimparin köyhästä perheestä Vaaralla-romaanissa pois adoptoidulta Aapolta ei juuri myötätuntoa omalle perheelle edes opiskelleena kirkonmiehenä löydy. Niin unohtuvat periaatteet ja läheisten hätä, kun oma tulevaisuus on jokseenkin turvattu.

Kiinnostavien henkilötarinoiden lisäksi Elsasta saa jälleen yhden kuvauksen 1800-luvun arvomaailmasta ja asenteista. Ainakin minua raivostuttaa epäreiluus ja tuomitsevuus, jota monissa ajankuvauksissa on. Yllättäen se on aina nainen, joka kärsii vallinneessa kaksinaismoralistisessa ilmapiirissä. Pelkästä kävelyretkestä miehen kanssa voi mennä naisen maine ja kunnia, eikä niitä enää hevillä palauteta. Myös prostituutioon kytkeytyvät epäkohdat puistattavat: naiset luokitellaan huonoiksi ihmisiksi ja melkein maan matosten arvoisiksi, jos he tuota ammattia harjoittavat. Siinä samalla miehet kuitenkin käyttävät näitä palveluita ilman moraalisia ongelmia.

Samoin on aviottoman lapsen synnyttäneen naisen asema: hän joutuu yhteisössä erityisen tarkastelun kohteeksi ja käymään nöyryyttävässä kirkottelussa. Mikä on miehen rooli ja vastuu?

Kohdistin Elsaan Vaaralla-romaanin perusteella suuria odotuksia, jotka Pakkala kyllä kiitettävästi lunasti. Pidän Pakkalan säälimättömästä kerronnasta, ja varsinkin Elsassa naisten näkökulmasta. Etukannen kuvassa poseeraa jäykänoloinen Pakkala, mutta Elsa on notkea, elävä, rosoisen kauniskin. Reilut sata vuotta sitten ilmestynyt romaani käsittelee teemoja, jotka ovat hyvin ajankohtaisia vielä tänä päivänä: naisen asema, köyhien ja rikkaiden välinen kuilu ja suvaitsevaisuus.

Yksityiskohta etukannesta.

Juhani Aho: Helsinkiin (1889)

Kustantaja: SKS.

Sivumäärä: 96.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Helsinkiin on Juhani Ahon pienoisromaani, joka kertoo ylioppilas Antti Ljungbergin matkasta Kuopiosta pääkaupunkiimme opiskelemaan. Alkumatka taitetaan sisävesilaivalla Lappeenrantaan, josta jatketaan määränpäähän junalla. Antin matkaseurana on papiksi opiskeleva Pekka.

Antti ja Pekka muodostavat mielenkiintoisen vastaparin. Pekka alkaa heti laivalle päästyään tunnollisesti opiskella, kun taas Antti keskittyy pröystäilyyn ja lyöttäytyy hauskaa pitävien joukkoon. Antti tuntuu helsinkiläistyvän jo matkalla, ja ajatuskin kesästä maaseudulla on yhtäkkiä hänen mielestään kauheaa: Sen surkeammin tuskin voisi tapahtua ihmiselle. 

Antilla on hienot kuvitelmat tulevaisuudesta, mutta hän ajattelee lapsellisen uhmakkaasti, että kostoksi hänet torjuneelle Almalle hän ei mene koskaan naimisiin. Antti myös ylenkatsoo köyhempiään eli niitä ylioppilaita, jotka ovat ns. suomalaisista perheistä. Todellisuudessa Antti on aivan yhtä hukassa ja seurailee kokeneempien toimia.

Helsinkiin kuvailee 1800-luvun lopun maailmankuvaa ja käsityksiä siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Esimerkiksi, kun Antti juo itsensä humalaan, voi pahoin ja haluaa humalapäissään suudella buffettitarjoilijaa, hän ajattelee tulleensa juopoksi, rentuksi ja epäsiveelliseksi eläjäksi, josta ei ole kuin haittaa ja häpeää suvulleen.

Pidän Ahon kerronnasta paljon siksi, että se ei ole liian selittelevää. Vaikka Aho kirjoittaa Pekan pahoinvoinnista ryyppäyksen päätteeksi ja laivalla käydyistä ilotyttöjä koskeneista keskusteluista, ei mitään sanota suoraan, vaan hyvin kainosti kuvaillaan paita oli pahoin märkä. Saapumisillan jatkopaikkaan viitataan vain osoitteella Tarkk’ampujankatu 15. Lukija voi päätellä näiden ilmausten merkityksiä – tai olla päättelemättä. Kielen murrepiirteet ja tietysti vanhahtavuus lisäävät kerronnan kiehtovuutta.

Luin vuonna 1997 painetun, SKS:n kustantaman version. Teos on julkaistu Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa. Sarja on varmasti monille tuttu: siinä ilmestyy pehmeäkantisia kotimaisia klassikoita, ja mukana on aina asiantuntijan kirjoittama johdanto ja valikoima aikalaisarvosteluja. Lisää sarjasta ja luettelo saatavilla olevista kirjoista kustantajan sivuilta täältä.

Pirjo Lyytikäisen kirjoittamasta johdannosta käy ilmi, että Aho oli suunnitellut paljon laajempaa ylioppilasromaania, jossa seurattaisiin Antin vaiheita opiskelijaelämässä. Kertomuksen typistyminen novellimaisen lyhyeksi saattoi johtua Lyytikäisen mukaan monista seikoista: Ahon ongelmista laajan romaanin rakenteen kanssa, aikapulasta tai skandaalinpelosta. Painamattomat käsikirjoitusversiot nimittäin paljastavat, että Helsingin viettelyksissä Antti olisi hullaantunut naisista ja viinasta, ja kurjuuden huippuna sairastunut sukupuolitautiin. No, tällaisesta ”hurvittelusta” emme saa tässä kirjassa lukea, sillä tarina päättyy saapumispäivän iltaan. Johdanto on otsikoitu Ylioppilas rappion tiellä – ajan mukainen rappio vain on jopa hieman huvittavaa nykynäkökulmasta.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 150 vuotta Ahon syntymästä, ja Aho olikin paljon esillä juhlavuoden aikana. Juhlavuonna ilmestyi useita Ahoa käsitteleviä teoksia ja muun muassa lastukokoelmia. Ahosta kirjoitettiin paljon myös kirjablogeissa. Jaanan ja Karoliinan arvioiden innoittamana haluan lukea ainakin Panu Rajalan kirjoittamaan Naisten mies ja aatteiden (WSOY 2011, kustantajan sivuille tästä). Tämän lisäksi omassa kirjahyllyssäni odottelee Ahoa käsittelevä Pariisista Iisalmeen (toim. Nummi, Rossi ja Isomaa, SKS 2011, kustantajan esittelyyn tästä). Olen hamstrannut useampiakin mielenkiintoisia kirjallisuustieteellisiä opuksia, joihin annan itselleni luvan uppoutua sitten gradun jättämisen jälkeen.

Arvoin pitkään, saako Helsinkiin minulta kolmosen vai nelosen. Päädyin lopulta alhaisempiin pisteisiin, koska olen lukenut parempaakin Ahoa.

Edit 11.12.2014: Seinäjoki korjattu Kuopioksi.