John Irving: Elokuvaurani: muistelma

Kannen kuvassa Irving Oman elämänsä sankari
-elokuvan kuvauksissa. Kirjailija esitti yrmeää
asemapäällikköä, jolla ei ollut yhtään repliikkia. 

Tammi 2000. 176 s.
Alkuteos: My movie business: a memoir (1999).
Suomentaja: Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Amerikkalainen kirjailija John Irving on kirjoittanut koko joukon bestseller-romaaneja, kuten Garpin maailma, Oman elämänsä sankari ja Kaikki isäni hotellit. Monia Irvingin kirjoja on filmattu, joten kirjailija on päässyt näkemään kirjailijantyönsä ohella myös elokuvateollisuuden arkea. Näitä kokemuksiaan hän ruotii vuonna 1999 ilmestyneessä muistelmassaan Elokuvaurani.

Elokuvaurani on mielenkiintoinen kurkistus siihen, miltä elokuvanteko näyttää kirjailijan näkökulmasta. Matkalla kirjasta elokuvaksi tarina voi muuttua paljonkin: hahmoja tulee lisää tai heitä karsitaan pois, joitakin keskeisiä kohtauksia jätetään leikkauspöydälle tai kokonaan kuvaamatta. Tarinaa voidaaan typistää ja yksinkertaistaa, joskus taas liioittelu on paikallaan. Irving kirjoittaa monivivahteisia juoniromaaneja, joten on selvää, että kaikkea kirjasta löytyvää ei voi suoraan siirtää valkokankaalle. Muuten lopputuloksena saattaisi olla jopa yhdeksäntuntinen elokuva!

Irving kuvaa muistelmassaan useita erilaisia kokemuksia elokuvien tekemisen parissa. Eniten huomiota saa Oman elämänsä sankari, jonka työstäminen romaanista elokuvaksi vei lopulta neljätoista vuotta. Ohjaajat vaihtuivat, ja Irving kirjoitti lukuisia käsikirjoitusversioita. Lopulta elokuva saatiin tehtyä, kun ohjaajaksi löytyi ruotsalainen Lasse Hallström. Sittemmin Irving sai elokuvasta parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin, tosin hän ei tiennyt asiasta vielä tätä muistelmateosta kirjoittaessaan.

Aina kirjailija itse ei kuitenkaan kirjoita elokuvan käsikirjoitusta; näin oli esimerkiksi Garpin maailman kohdalla. On myös tilanteita, joissa elokuva ei päädy tuotantoon, vaikka käsikirjoitus olisi olemassa. Projekti voi kaatua esimerkiksi rahoitusvaikeuksiin tai näkemyksellisiin eroihin. Irvingin teoksista ainakin Vapauttakaa karhut! ja Sirkuksen poika ovat jääneet elokuvina puolitiehen.

Irvingistä välittyy työteliäs, omanarvontuntoinen ja sydämellinen kuva. Jotkin projektit ovat varmasti kaatuneet siihen, että hän vaatii paljon eikä aina ole helpoin työskentelykumppani. Irving ei peittele tätä puolta itsessään, kuten ei myöskään sitä, että tuntee oman arvonsa. Ylimielisyyden raja ei kuitenkaan ylity, ja hän osaa myös antaa kiitosta esimerkiksi näyttelijöille hienoista suorituksista.

Elokuvaurani on luonnollisesti mielenkiintoista luettavaa kaikille John Irving -faneille, mutta myös elokuvien tekemisestä ja käsikirjoittamisesta kiinnostuneille. Voin kuvitella, että jos Irving tai hänen kirjansa eivät jostakin syystä miellytä, niin kirja voi ärsyttää.

Mikä parasta, kirjasta saa mukavan kipinän lukea lisää Irvingiä: toivon kovasti ehtiväni tänä vuonna uppoutua kirjassa ruodittuun Oman elämänsä sankariin, joka on lämmittänyt kesämökin kirjahyllyäni jo tarpeeksi monta vuotta, vaikkei se varsinaisessa Hyllynlämmittäjät-pinossani olekaan. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

Muita Irvingin teoksia Kirjakimarassa:

Minä olen monta
Kaikki isäni hotellit
Neljäs käsi

John Irving: Kaikki isäni hotellit (1981)

Kansi: Ylermi Lahti.

Alkuteos: The Hotel New Hampshire.

Suomentaja: Kristiina Rikman (1981).

Kustantaja: Tammi / BTJ.
Lukija: Jukka Pitkänen.
Kesto: 20 t 9 min.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Oma arvioni: 4/5.

Kaikki isäni hotellit on John Irvingin viides romaani vuodelta 1981. Paikoin absurdi ja karnevalistinen tarina kertoo Berryn hotellinpitäjäperheestä. Berryn perhe ei ole tavanomainen, vaan melko kirjava sakki. Vähän kuin hullunkuriset perheet kirjallisessa muodossa. Perheen elämän suunnan määräävät pitkälti isän haaveet omasta hotellista, ja tämä elämäntyyli vie heidät aina Wieniin asti. Tarina alkaa 1950-luvulta, ja Berryjen vaiheita seurataan aina 1980-luvulle saakka.

Lapsikatraaseen kuuluvat Frank, Frannie, John, Lilly ja Egg, joista  keskimmäinen toimii kertojana. Perheen esikoinen Frank on homoseksuaali, mikä on vielä tarinan alkuvaiheilla melkoinen painolasti. Isosisko Frannyn elämää määrittää vahvasti teini-iän väkivaltainen tapaus. John on painonnostaja, joka kärsii koko ikänsä epäsovinnaisesta rakkaudestaan. Johnin pikkusiskoillakin on omat taakkansa: Lilly on lopettanut kasvamisen alle kymmenvuotiaana, ja pahnan pohjimmainen Egg on huonokuuloinen. Tärkeä perheenjäsen on myös labradorinnoutaja Suru, jonka pierut aiheuttavat pahennusta ja joka on keskeinen hahmo tarinassa vielä kuolemansa jälkeen.

Perheen elämä varjostavat aina ajoittain tummat pilvet, mutta perheenjäsenet pitävät aina toisistaan huolta. Yllättävät kuolemat, raiskaus, eikä insestinen suhdekaan saa perheen välejä rakoilemaan.

Irving sijoittaa tarinansa hotelleihin. Hotellit ovat miljöinä mielikuvitusta ruokkivia, sillä sinne voi tulla kuka tahansa. Kirjailijalla on mahdollisuudet koostaa melkoinen henkilökavalkadi, ja Irving käyttää tilaisuuden hyödyksi. Berryn perhe pyörittää useita hotelleja New Hamsphiressa ja  Wienissä, ja  Berryjen kanssa saman katon alla ehtii vuosien varrella asustaa esimerkiksi sirkusseurue, värikäs ilotyttöjen ryhmä ja raiskauksista toipuvien naisten joukko. Irvingin henkilögalleria muodostuu karikatyyreistä ja yllättävistä hahmoista. Äänimaisemaan mahtuu karhun murinaa ja huorien orgastista kiljuntaa.

Rakastan Irvingin ylitsepursuavaa kerrontaa. Juonenpunonta ja tarinankuljetus ovat hänellä aivan omaa luokkaansa, ja hänen kykynsä pääsevät äänikirjassa erityisen hyvin oikeuksiinsa. Kuuntelin äänikirjaa kuin jatkokertomusta iltanuotiolla. Alusta asti mukana on hätkähdyttäviä elementtejä moottoripyörän kaupanpäällisenä tulevasta karhusta aina ylöspäin suihkuttavaan vessanpönttöön. Kuuntelija ei voi ollenkaan varautua siihen, mitä tarinankertoja hänen eteensä vielä marssittaa.

Vähänkään Irvingin tuotantoa ja tyyliä tunteva löytää kirjasta helposti kirjailijalle ominaisia aiheita ja teemoja. On karhuja, hotelleja, seksiä ja erilaisia urheilulajeja. Täyteläinen tarina jättää hykerryttävän olon, enkä voi kuin iloita siitä, miten monta kirjaa minulle onkaan vielä lukematta Irvingiltä. Lisäksi minua houkuttelisi ottaa uusintakierrokselle ainakin loistava Garpin maailma, jonka luin ennen blogiaikaa. Irvingin tarinat omalakisine maailmoineen ja mielikuvituksellisine henkilöineen vievät arjesta pois – kesällä luettavien kirjojen listalle on jo tunkua!

John Irving: Neljäs käsi (2001)

Alkuteos: The Fourth Hand.

Suomentaja: Kristiina Rikman (2001).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 344.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Eero Heikkinen

Neljäs käsi päätyi uusintalukuun pari viikkoa sitten näkemäni Irving-dokumentin ansiosta. Olen nähnyt dokumentin jokunen vuosi sitten, mutta se onnistui taas nostattamaan Irving-intoani, jonka pauloissa oli pakko alkaa lukea ensimmäisenä käteen osunutta Irvingiä. Lähes kaikki omat Irvingini ovat mökillä, ja sinne ei näin talvella pääse, joten suuri harmitus oli lähellä. Silloin kun iskee lukupakko, tai oikeammin lukuhimo, ei voi odottaa huomiseen. Onneksi löysin kätköistäni kirppikseltä ostetun Neljännen käden ja ilta oli pelastettu.

Siitä kun luin Neljännen käden edellisen kerran, on kulunut kahdeksan vuotta tai jotakin sen suuntaista – joka tapauksessa se oli kauan ennen blogiaikaa. Muistini on nolostuttavan huono, joten kovin tarkkoja muistikuvia kirjan tapahtumista minulla ei nyt uusintakierrokselle lähtiessäni ollut. Hatarissa mielikuvissani Neljäs käsi oli positiivinen lukukokemus, helppolukuinen ahmimiskirja ja ehdottomasti sellainen, jota ei voi jättää kesken. Toinen lukeminen jätti samansuuntaisia muistoja, mutta paljon uusiakin.

Neljäs käsi kertoo tv-toimittaja Patrick Wallingfordista, jonka elämästä ei eriskummallisia käänteitä puutu. Eräällä juttukeikalla leijona syö Wallingfordin toisen käden suorassa lähetyksessä, ja siitä lähtien hänet tunnetaan leijonamiehenä. Hänelle tehdään kädensiirtoleikkaus, jonka suorittaa omaperäinen lääkäri Zajac.

Luovutettava käsi löytyy erikoisen tapahtumaketjun seurauksena. Käsi on peräisin mieheltä, jonka leski haluaa pitää yhteyttä käteen. Tapahtumat saavat aina vain entistä erikoisempia sävyjä. Kirjan tapahtumat ovat absurdeja, ja välillä mennään jo farssin puolelle. Seksihurjastelut ja koirankakan kauhominen haavipallomailalla saavat lukijan pyörittelemään silmiään.

Kirjan nimi viittaa käsitteeseen neljäs valtiomahti, jolla tarkoitetaan mediaa. Kirjan voikin lukea kommenttina lööppiuutisointiin liittyvään kaksinaismoralismiin. Revitteleva ja skuuppihakuinen journalismi myy massoille, mutta samalla sitä ja sen tekijöitä moralisoidaan. Pudotukseen huipulta pohjalle ei vaadita kuin yksi mehevä skandaali.

Kirjan lukeminen vaatii tietynlaisen lukufiiliksen: lukijan on hyvä olla kevein mielin, sillä kovin vakavissaan tätä ei voi ottaa. Niin absurdeja käänteet ovat, vaikka taustalla voi nähdä vakavamman sanoman.

Omaa vastaanottavaisuuttani lisäsi dokumentin ruokkima Irving-himo; jotenkin vain sulin kirjailijan lauseisiin. Päättömyys ei maistunut naiivilta tai tekohauskalta vaan kekseliäisyydeltä. Ymmärrän, että toisenlainen lukukokemus on hyvin mahdollinen. Hulvattomat tilanteet ja pakkomielteiset henkilöhahmot saattavat olla jollekin liikaa.

Heinäkuussa luettua

Heinäkuussa sain ilokseni lomailla ja vietin kuukauden pääasiassa mökillä. Niinpä luettua tuli! Tosin kesälomakirjoista noin puolet jäi vielä lukematta, niin suureelliset suunnitelmani taas kerran olivat...

Kuukauden lukemisia ohjasivat kolmas lukumaratonini ja Murakami-mania, joka iski lomalaiseen salaman lailla. Viimeviikkoiselle Murakami-suitsutukselle on luvassa jatkoa vielä elokuun puolella, sillä 1Q84 on hyvässä vauhdissa, ja pakkohan se Sputnik-rakastettuni oli kirjastosta lainata!

Mutta tässä koontia viime aikoina luetuista:

Bloggaamattomat

John Irving: Minä olen monta (2012) (615 s.)

Alkuteos: In One Person. 

Suom. Kristiina Rikman. Tammi.

Mistä minulle: ostin uutena.

Päällys: Timo Mänttäri.

"Omistuskirjoitus"

Olen joskus takavuosina lukenut muutaman Irvingin, mutta en muista lukukokemusten olleen erityisen järisyttäviä. Minä olen monta yllättikin minut täysin. Ihailin lukiessani Irvingin tapaa kuvata ihmisten ajatuksia, kasvua, tunteita ja hapuilevuutta. Romaanin henkilökaarti on varsin vaikuttava; se on kirjava kuin sateenkaari: biseksuaali Billy, salaperäinen Kittredge, ensirakkaus Elaine ja tietenkin transsukupuolinen kirjastonhoitaja neiti Frost. Ja monet muut.

Päähenkilö Billy on biseksuaali, ja hänen ongelmansa on, että hän rakastuu aina vääriin ihmisiin. Se on surullista ja raastavaa, kuten myös biseksuaalien asema ylipäätään: heitä tuntuvat syrjivän sekä heterot että homot.

Olin kuuntelemassa Irvingiä Helsingin yliopistolla järjestetyllä vierailuluennolla huhtikuun lopulla. Ostin kirjan ennen luentoa omistuskirjoituksen toivossa, mutta käsileikkauksen vuoksi kirjailija ei signeerannut lainkaan. Kuvassa näkyy leima, joilla kustantamon edustaja leimasi halukkaiden teoksia. Tämä oli  kieltämättä pienoinen pettymys.

* * *

Paul Auster & J .M. Coetzee: Tässä ja nyt: kirjeitä ystävyydestä (2013). (296 s.)

Alkuteos: Here and now.

Suom. Erkki Jukarainen ja Seppo Loponen. Tammi.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Austerin ja Coetzeen keskinäiseen kirjeenvaihtoon perustuva kirjeromaani oli mielenkiintoinen sukellus kahden kuuluisan kirjailijan ystävyyteen. He käsittelevät kirjeissään monia erilaisia aiheita, kuten urheilua, politiikkaa ja tietysti kirjallisuutta.

Kirjoittavat kollegat suhtautuvat toisiinsa veljellisesti. He eivät selkeästikään ole aina samaa mieltä, mutta se ei estä keskustelua. He myös kommentoivat ja korjaavat toistensa virheitä hyvässä hengessä.

Tässä ja nyt oli kepeän kiinnostava lukukokemus: kirjeromaanin lukeminen oli mukavaa vaihtelua, niitä tulee harvemmin eteen. Viime talvena alkanut Auster-intoilu sai tästä kirjasta lisää virtaa!

* * *

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (2006). (374 s.)

Alkuteos: L'élégance du hérisson.

Suom. Anna-Maija Viitanen. Gummerus.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Sanna-Riitta Meilahti

Siilin eleganssi päätyi kesälomalukemistooni postitiivisten blogisavujen perusteella. Muiden arvioista mieleeni oli jäänyt, että Barberyn teos olisi monikerroksinen, ihastuttava ja yksinkertaisesti hyvä. Niinpä jouduinkin pettymään. Kirja oli minusta alusta loppuun ihan ok, mutta mitään mullistavaa en siitä löytänyt. 

Keski-ikäinen rouva Michel eli Renée asuu ja työskentelee ranskalaisessa rikkaiden asuttamassa kerrostalossa, jonka asukkailta hän piilottelee todellista älykkyyttään ja kiinnostuksenkohteitaan. Hän pitää yllä stereotyypisen ovenvartijamuijan kulisseja, vaikka todellisuudessa hän harrastaa kirjallisuutta, taidetta ja klassista musiikkia. Taustalla on pelko siitä, että jos kurkottelee ylempään luokkaan, niin käy köpelösti.

Renée on kirjan toinen kertoja, ja toisena toimii talossa asuva 12-vuotias Paloma. Hän kärsii rikkaan perheensä ajatusmaailmasta ja on päättänyt tappaa itsensä aiheuttaakseen perheelle mahdollisimman paljon tuskaa. Renéetä ja Palomaa yhdistää sulkeutuneisuus ja korkea, toisilta piiloon jäänyt viisaus.

Minusta tarinan lähtöasetelma ja kirjan maailmankuva tuntuivat turhan mustavalkoisilta. Luokkaeroihin perustuvat stereotypiat ärsyttivät, samoin ylimielinen puhe älykkyydestä onnistui kimpaannuttamaan.

Siilin eleganssi nosti minulla piikit pystyyn. Pikainen kierros muissa blogeissa osoitti, että on muitakin bloggaajia, joihin tämä ei uponnut.

Blogatut

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012). 261 s.

Antti Tuuri: Taivaanraapijat (2005). 6 h 30 min

Peter Handke: Riisuttu epäonni (1972). 119 s.

Peter Handke: Vasenkätinen nainen (1976). 93 s.

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani (2010). 271 s.

Wladimir Kaminer: Ryssändisko (2000). 157 s.

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi (2005). 330 s.

Peter Handke: Jukeboksista (1990). 120 s.

Haruki Murakami: Norwegian Wood (1987). 437 s.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (1982). 351 s.

Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002). 639 s.

Tämän postauksen kirjoissa oli sivuja ennätykselliset 4063 ja äänikirja-aikaa 6 tuntia 30 minuuttia. Otsikoinnista huolimatta luin esimerkiksi Irvingin jo huhtikuussa, mutta jotenkin se vain on jäänyt ilman mainintaa blogissa. Samoin Austerin ja Coetzeen kirjeromaani sekä Wallacen esseekokoelma luin jo kesäkuun puolella.

Kokosin tähän postaukseen kaikki luetut, mutta vielä bloggaamattomat kirjat. Päätin niin sanotusti putsata pöydän. Jatkuvasti postausvuoroaan odottavat kirjat käyvät stressaamaan, kun jotakin pitäisi kirjoittaa eikä keksi mitään. Nyt on tilanne nollattu ja pääsen aloittamaan syksyn muiden kirjojen parissa!