Lehmien kanssa evakkomatkalla – Rosa Liksom: Väylä

Like 2021. 266 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Eletään syyskuuta 1944, ja sota ajaa ihmisiä kodeistaan evakkoon. Suuntana on turvaa lupaava länsi, jonne päästäkseen on ylitettävä lautalla suuri joki, kirjan nimeksikin päätynyt väylä. Paikkoja ei nimetä, mutta kyse on Lapin sodasta ja Tornionjokilaakson asukkaiden matkasta kohti Ruotsia. 

Päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka lähtee matkaan ilman vanhempiaan: isä on sotimassa, veljet jääneet rintamalle, raskaana oleva äiti ehkä jo jossakin siellä, mihin matkaa tehdään. Matka on tytölle evakkomatka, mutta yhtä tärkeää kuin päästä sodan jaloista, on löytää äiti.

Läheskään aina kirjan luomisprosessi ei ala ensimmäisestä virkkeestä, mutta Väylän kanssa Rosa Liksomille kävi niin – tämän kuulin kirjan Facebook-julkistustilaisuudessa pari viikkoa sitten. Näin alkaa kirja:

Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksysseen utuharssoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähilheistä vettä.

On siis syksy, kun kertoja on lähdössä karjan ja Katrin kanssa matkaan. Jatko esittelee muut matkakumppanit:

Kaikki muut lehmät paitti Ilona pölästyit teräviä hiutahleita ja haijaannuit. Sisko, Pirkko ja Liina rynnit ojjaa pitkin, Kerttu reistasi paeta methään, Siskon eeliskuussa synnyttämä Sokkeri-vasikka tanssi paikahlaan, Soma kiipesi Kielon sölkhään ja molemat rääyit.

Liksom nostaa lehmät romaanihenkilöiksi ihmisten rinnalle. Lehmillä on nimet, niiden luonteet ja tavat tulevat lukijalle tutuiksi, samoin niiden kivut, tuskat, riemut. Poikimiset, sairastumiset ja uudelleen kohtaamiset. Lukija jännittää lehmien selviytymistä evakkomatkasta yhtä lailla kuin ihmisten. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopiikin kohtaan 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista.

Tyttö ja muut kyläläiset kulkevat karjan kanssa pitkän ja raskaan matkan. Vaellusromaanin lisäksi Väylä on tytön kasvukertomus ja kuvaus pakolaisleiristä, joka perillä odottaa. Kuvattuun vuoteen mahtuu paljon surua, huolta ja vastuuta sodan vuoksi, mutta myös filosofisia pohdintoja maailmasta ja elämästä. Pohdintoihin nousevat esimerkiksi avaruus, toiset mantereet, ihmisen historia. Arki pakolaisleirillä on kylmiä parakkeja, kuolemaa ja epätietoisuutta. 

Väylä näyttää, miten sota vaikuttaa siviiliväestöön, aivan tavallisiin ihmisiin. Kirjan julkistustilaisuudessa Liksom painotti sitä, miten sota aina yllättää siviilit. Väylä nojaa todellisiin Lapin sodan aikaisiin tapahtumiin, ja silloinkin lähtökäsky tuli nopeasti: mukaan saattoi ottaa vain tärkeimmän omaisuuden eli lehmät, lähestulkoon kaikki muu karja piti teurastaa. 

Samaisessa tilaisuudessa Liksom totesi, että evakkous erityisesti Karjalasta muualle Suomeen on tunnettu ilmiö, mutta suomalaisten pako Ruotsiin päin on vähemmän käsitelty aihe. Suomesta lähti evakkoon Ruotsiin lähes 60 000 ihmistä, lehmiä tuplamäärä. Väylä kertoo fiktiivisestä evakkomatkasta, joka sijoittuu tiettyyn hetkeen Suomen historiassa, mutta samalla tarinassa on jotakin paikasta ja ajasta riippumatonta. Evakkous on ihmiskunnan historiaa, nykyaikaa ja valitettavan todennäköisesti myös tulevaisuutta.

Väylä on kirjoitettu tornionjokilaakson murteella eli meänkielellä, kuten Liksomin edellinen romaani Everstinna. Kieli on rehevää ja elävää, ja se vaatii murteeseen tottumattomalta lukijalta aluksi hieman makustelua. Voisi ajatella, että kokonaisen romaanin lukeminen murteella olisi raskasta, mutta ainakaan minua Liksom ei saa väsytettyä, vaan päinvastoin Väylää lukiessani janosin sivu sivulta lisää. 

Jalkapatikassa halki poltetun Lapin – Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2020. 351 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Tommi Kinnusen tuorein romaani Ei kertonut katuvansa on vaellusromaani, jossa eletään kesäksi kääntyvää kevättä 1945. Sodan päättyminen lähestyy. Saksalaisten joukot vetäytyvät Pohjois-Norjasta, eikä laivoissa enää ole tilaa apuna olleille suomalaisnaisille. Edessä on kuljetus vankileirille Hankoon, kun muutaman onnistuu paeta kuljetuksessa. He aloittavat matkan kohti kotia.

Matkaa Pohjois-Norjasta kohti Rovaniemeä ja edelleen Kuusamoa taittaa viisi naista, jotka eivät ennestään tunne toisiaan. Naisten päät on ajeltu häpeän merkiksi, mukanaan heillä on vain muutamia tavaroita. Määränpäänä heillä on koti, josta kukaan ei tiedä, onko sitä enää olemassa ja missä kunnossa se on. 

Naiset ovat palaamassa sodasta, johon osallistumista ei heidän kohdallaan katsota hyvällä. Miehillä on taustalla turvanaan komentoketju, ja he palaavat rintamalta sotasankareina. 

Sodassa miehistä oli aina joku vastuussa, mutta nainen oli kaikille saalis.

Vapaaehtoisina Suomen liittolaisten matkaan lähteneet naiset on leimattu saksalaisten huoriksi, vaikka useimmat heistä työskentelivät toisenlaisissa töissä, kuten konttoreissa ja kanttiineissa. 

Aikanaan Irene, Veera, Aili, Katri ja Siiri ovat jokainen tehneet lähtöpäätöksensä omista syistään. 

Olipa heidät johtanut pohjoisen meren rannalle velvollisuudentunne, aate, rakkaus tai mahdollisuus työhön, olivat ihanteet kuolleet jo ensimmäisten viikkojen aikana. Vaikka naisten ruumiisiin ei sota ollut iskenyt haavaa, olivat mielet silti niin riekaleina, että he häpesivät sitä. 

Viiden naisen joukko hitsautuu yhteen karulla taipaleella, mutta he eivät ystävysty – vähäpuheiset naiset keskittyvät matkan etenemiseen. Kukaan naisista ei ole selkeästi päähenkilö, vaikka Ireneen lukija pääsee tutustumaan parhaiten. Loputtomalta tuntuvan jalkapatikan aikana jokainen viisikosta kantaa mukanaan sodan muistoja.

Tuntuu, että vihaan naisia kohtaan tiivistyvät kaikki sotavuosina kerääntyneet kaunat. Naisia pyritään hallitsemaan pelolla ja kauhutarinoilla. Myös hurja satojen kilometrien vaellus on vaaroja täynnä: on miinoja, rajavartijoita, naisiin penseästi suhtautuvia siiviilejä. Mutta on myös heitä, jotka lämmittävät ohikulkijoille saunan. 

En keskittynyt siihen, onko naisten taivaltama matka realistinen tai miten siitä oli vähäisillä ruokavarannoilla mahdollista selvitä. Kinnunen on ymmärtääkseni rakentanut fiktionsa taustatyön avulla, eivätkä uskottavuusseikat noussseet minulle merkitykselliseksi. Saatoin vain todeta, että poikkeustilanteet saavat ihmisen venymään uskomattomiin suorituksiin ja vaelsin mukana.

Tärkeimmäksi nousee askel askeleelta etenevän vaellusromaanin tunnelma. Se imaisee mukaansa. Naisten matka on kaikkea muuta kuin helppo, mutta kerronta etenee vaivatta. Vieläpä kun Kinnunen kertoo väkevän tarinansa tarkalla, hiotulla, mutta elävällä kielellä, niin lukeminen on pelkkää nautintoa.

Kinnusen aiemmat kirjat Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti ovat kaikki olleet taidokkaita teoksia, mutta nyt minusta tuntuu, että luin hänen parhaan kirjansa. Toivotan kirjalle menestystä Finlandia-mittelössä.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa kirja osuu esimerkiksi kohtaan 46. Kirjassa on sauna.