Helmet-lukuhaasteen 2020 loppukiri

Helmet-lukuhaaste ensi vuodelle on jo julkaistu, ja mieleni jo eksyy suunnittelemaan haastekohtiin sopivaa luettavaa. Kuinka monta osumaa saisin oman hyllyni kirjoilla? Entä mihin kohtiin eniten odottamani kevään uutuudet mahtaisivat sopia?

Vielä ennen kuin syvennyn vuoden 2021 haasteeseen otin loppukirin tämän vuoden haasteen kanssa ja sain kuin sainkin kaikki 50 haastekohtaa täyteen ihan loppumetreillä. 

Alla on muutaman virkkeen esittelyt vielä toistaiseksi bloggaamattomista haastekirjoista. Kaikki kirjat eivät näy yllä olevassa kuvassa, koska osan olen jo palauttanut kirjastoon enkä oikein osaa kuvata e-kirjoja. Halusin kirjata muistiin näitä yllättäviäkin lukukokemuksia, vaikka sitten lyhyesti ja vähin kuvin.

2. Iloinen kirja: Jarmo Lehtinen: Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa

Maagis-realistinen ajatusleikki tuo hymyn huulille. Gottfried-koira päättää ottaa itselleen ihmisen ja löytääkin sopivan miehen puiston penkiltä. Gottfried kysyy ja kyseenalaistaa ja saa miehen katsomaan elämäänsä ja maailmaa eri kulmista. Keskustelua syntyy niin snookerista kuin perhosvaikutuksesta. Harmi vain, ettei Gottfried näyttäydy kuin miehelle.

5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Niillas Holmberg: Jalkapohja

Kauniisti ja omaleimaisesti taitettu runokokoelma muistuttaa runojen lukemisen ihanuudesta ja vaikeudesta. Luonto ja vuodenajat ovat läsnä, kai, tuntuvat jalkapohjan alla, ehkä. Ajatukseni eivät pysyneet kasassa, mutta aloin odottaa Holmbergin alkuvuodesta ilmestyvää esikoisromaania. 

10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa: Steinunn Sigurðardóttir: Heida: lammaspaimen maailman laidalta

Islantilainen Heida on entinen malli, joka teki täydellisen elämänmuutoksen ja ryhtyi jatkamaan sukunsa lammasfarmia. Arki eläintilalla on täynnä sattumuksia, ja lisäksi nainen ehtii häärimään kunnallispolitiikassa. Heidan elämästä kirjoittanut kirjailija on islantilainen runoilija ja toimittaja, joka on pyrkinyt vangitsemaan tekstiinsä kohteensa eli Heidan äänen. En aivan pitänyt töksähtelevästä ja lapsekkaasta tyylistä, vaikka Heidan tarina onkin inspiroiva.

14. Urheiluun liittyvä kirja: Jean Echenoz: Pitkä juoksu

Nopealukuisessa kirjassa päähenkilönä on todellinen historiallinen juoksija, Emil Zátopek. Moninkertaisen olympiavoittajan vaiheisiin kietoutuu hänen kotimaansa Tšekkoslovakian historia. Miehen harjoittelutahti on ennennäkemätön – ennätyksiä rikkoutuu ja vauhti kiihtyy, kunnes on aika antaa tilaa seuraaville juoksijasukupolville. 

18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja: Kristina Carlson: Eunukki

Eletään 1100-luvun Kiinassa, missä Wang Wein vanhemmat ovat myyneet poikansa 9-vuotiaana hoviin eunukiksi. Nyt virkavuodet ovat takana ja hänellä on aikaa perata ajatuksiaan, kaikkea sitä, mitä näki ja koki palveluksen aikana. Vuoden 1986 Finlandia-voittajalta en ole aiemmin lukenut mitään, mutta jatkan ehdottomasti Carlsonin pienoisromaaneihin tutustumista.

19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa: Miten kirjani ovat syntyneet 4

Kirjoittamisen perusopinnoissa tutustuin tähän viehättävään kirjasarjaan, jossa tunnetut kirjailijat kertovat teostensa taustoista. Erityisesti faktan ja fiktion vuoropuheluun keskittyvällä kurssilla luimme tätä kirjaa ja pohdimme eri tapoja yhdistää faktan ja fiktion keinoja. Tutuimpia kirjailijoita tässä kokoelmassa minulle ovat Pirkko Saisio ja Anja Snellman, joten heidän pohdinnoistaan sain eniten irti. 

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

Tässä hieman venytän haastekohdan kuvausta, sillä en varsinaisesti voi sanoa pitäneeni kirjan ensimmäisestä lauseesta, mutta se mykisti ja vangitsi minut: 12-vuotias päähenkilö Giovanna kuulee isänsä luonnehtivan tytärtään rumaksi. (Tarkkaa sitaattia en saanut talteen, koska äänikirja.) Alkaa irtaantuminen vanhempien taikapiiristä ja aikuisten valheelliseen maailmaan tutustuminen. Mukana on paljon Napoli-sarjasta tuttua luokkaerojen, tyttöjen ystävyyden ja seksuaalisuuden etsimisen kuvausta. 

23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa

Hullunkuriseen satumaailmaan sukeltaminen oli vapauttavaa melko raskaan joulukuun lukemiston keskellä. Nonsensen klassikko pyörittää sanoja ja etenee omalla logiikallaan. Kaninkolosta ihmemaahan putoavan Liisan tarina on tuttu ainakin elokuvasta, mutta en muistaakseni ole lukenut kirjaa aiemmin. 

26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö: Gösta Ågren: Tämä elämä

Vuoden 1988 voittaja Gösta Ågren on toinen Finlandia-palkittu, johon tutustuin ensimmäistä kertaa tämän haasteen myötä. Ågren tunnetaan erityisesti runoilijana, satuin nappaamaan kirjastosta esseenkaltaisia tekstejä sisältävän kokoelman. Kirjoituskokoelma osittain viehätti, osittain vieraannutti. Eniten kiinnostuin Ågrenin omia koulu- ja kirjoitusmuistoja käsittelevistä osioista, tieteenfilosofiset mietinnöt puuduttivat. Ehkä seuraavaksi Ågrenilta niitä palkittuja runoja?

28. Tulevaisuudesta kertova kirja: Jan-Christer Wahlbeck: Ihmiskunnan tulevaisuus

Isoon aiheeseen tarttuvan runokokoelman runot tuovat esille esimerkiksi sen, miten eri tavoin eri-ikäiset ihmiset hahmottavat kolmijaon menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Jotta voi ymmärtää tulevaa, täytyy olla käsitys menneestä. Ajasta ei kuitenkaan saa kiinni, ja jo vuonna 2017 kirjoitettu esipuhe edustaa menneisyyttä. Kaksikielinen runokokoelma innostaa vertailemaan, tunnistamaan käännösratkaisuja ja oppimaan uusia sanoja.

32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa: Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

Pienoisromaani on suunnanmuutos Lahirin kirjailijanuralla, enää hän ei kirjoita intialaistaustaisten maahanmuuttajien elämästä ja kirjoituskielikin on vaihtunut englannista italiaan. Uusin teos käsittelee naiseutta ja itsenäisyyttä sirpaleproosan keinoin. Lyhyet tuokiokuvat kuljettavat lukijaa nimettömäksi jäävän päähenkilönaisen rinnalla pitkin italialaisen kaupungin katuja ja kahviloita. Tyyli on riisuttu, mutta miljööt ja tunnelmat välittyvät runsaina.

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja: Toni Morrison: Toiseuden synty

Rotua, rajoja ja kirjallisuutta pohtiva esseekokoelma saa janoamaan lisää Morrisonin romaaneja. Harvard-luentoihin perustuvat tekstit näyttävät, miten toiseutta luodaan ja pidetään yllä niin kirjallisuudessa kuin yhteiskunnassa muutenkin. 

41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Jhumpa Lahiri: Kaima

Lahirin esikoisromaani kertoo intialaistaustaisten maahanmuuttajien elämästä Yhdysvalloissa. Minkälaista on ikävöidä, yrittää sopeutua, tuntea vierautta. Ja miten tarkkaan vaalitut perinteet haalistuvat vuosien varrella. Gangulin perheen tarina on värikylläinen, runsas, koskettava.

48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Claire Dederer: Elämäni asennot

Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana sai samankaltaisen nimen vuoksi haasteparikseen Claire Dedererin omaelämäkerrallisen Elämäni asennot. Dederer kirjoittaa vetävästi, ja kirja on erityisen osuvaa luettavaa joogaa harrastavalle. Claire käy läpi omaa joogapolkuaan asanoiden kautta, samalla tulee ruodittua perheenäidin osaa, parisuhdetta ja epävarmoja kirjoittajan töitä. Loppukolmannes kertoo perheen irtiotosta, kun he pakkaavat omaisuutensa pakettiautoon ja muuttavat vuorille. 

* * *

Osallistun Helmet-haasteeseen ensi vuonnakin, koska haaste saa etsimään luettavaa uudella tavalla ja lukeminen monipuolistuu. Tänäkin vuonna haaste innoitti tarttumaan kirjoihin uusin kriteerein, eksymään kirjastossa hyllyille, joille muuten harvemmin tulee mentyä. Haastekirjojen etsiminen on osa hauskuutta.

Kuukauden nobelisti: Toni Morrison: Jazz

Kannet: Mistral / Markko Taina.

Tammi 1993. 233 s.
Alkuteos: Jazz (1992).
Suom. Seppo Loponen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuukauden nobelistina on heinäkuussa Toni Morrison, joka sai Nobel-palkinnon vuonna 1993, vuosi Jazz-romaanin ilmestymisen jälkeen. Hän oli ensimmäinen musta amerikkalainen ja ensimmäinen musta nainen, jolle palkinto myönnettiin. Morrison kuvaa teoksissaan usein mustien amerikkalaisten elämää, niin myös tässä 1920-luvun New Yorkin Harlemiin sijoittuvassa kirjassa.

Monitahoinen, erään kolmiodraaman ympärille kietoutuva romaani alkaa näin:

Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään ja lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua."

Tämä on väkevin hetkeen lukemani aloitus romaanille. Ensimmäinen kappale esittelee koko romaanin ytimen. Muu kirja avaa dramaattisten tapahtumien seurauksia ja sitä, miten tähän on päädytty.

Aviopari Violet ja Joe Trace ovat kotoisin Virginiasta, jonka puuvillapellot he jättivät taakseen 1900-luvun alussa. Joe kauppaa työkseen naisten kosmetiikkaa, ja Violet toimii kotikampaajana. Nyt viisikymppisenä Violet on alkanut haikailla lasta, jota he eivät koskaan saaneet. Nuoren Dorcasin ampumisesta ei koidu Joelle oikeudellisia seuraamuksia, mutta tapahtuma vaikuttaa syvästi sekä Violetin että Joen elämään. Joe ei pysty työhön surun murtamana, Violet taas yrittää selvittää, miksi hänen miehensä ryhtyi suhteeseen Dorcasin kanssa. Nuori Dorcas asui tätinsä Alicen luona, joka teki parhaansa orvon tytön kanssa.

Alice Manfred oli yrittänyt yksityistää sisarentytärtään, mutta hän ei mahtanut mitään Kaupungille, jonka tihkuma musiikki anoi ja haastoi jokaikinen päivä. "Tule", se sanoi. "Tule ja tee väärin." 

Sykkivä kaupunki on kuin yksi romaanihenkilö ihmisten rinnalla. Kaupungissa haaveillaan huimia ja tunnetaan syvästi. Eletään aikaa kun kaikki sodat ovat ohi eikä uutta ikinä tule. Edessä on avoin, toiveikas tulevaisuus. Paremman elämän perässä kaupunkiin on saapunut aikoinaan myös Tracen pariskunta. Morrison valottaa henkilöidensä taustoja välähdyksinä. Tapahtumia ja henkilöitä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja vaihtuvat kertojat tuntuvat tietävän, miten asiat menivät. Mitä oikeasti tapahtui, se onkin hyvä kysymys.

Toni Morrisonin Jazz on kovakantisena odottanut lukemista omassa hyllyssäni hyvän aikaa. Nyt kuitenkin luin kirjan kesälomalaisen käteen paremmin istuvana pokkarina. Keltainen pokkari maksoi antikvariaatissa vain euron, joten pitihän se ostaa. Olen huomaamattani alkanut kerätä varsinaisen Keltaisen kirjaston rinnalle myös Keltaisia pokkareita...

Ihan vain kokeilumielessä aloin lukea pokkari-Jazzia, sillä seuraava Morrison saisi olla Hyllynlämmittäjät-pinossani odottava Minun kansani, minun rakkaani. Lukeminen ei kuitenkaan jäänyt vain muutamaan sivuun, sillä jo ensimäinen kappale vangitsi minut. Harmi vain, että tarinan lumo ei aivan kantanut loppuun saakka. Näkökulmatekniikka sai tarinan tuntumaan poukkoilevalta, ja koin vaikeaksi tarkentaa kulloisenkin kertojaäänen näkymään.

Aiemmin olen lukenut Morrisonilta romaanit Luoja lasta auttakoon ja Koti, eikä Jazz takuulla jää viimeiseksi. Vuoden loppuun mennessä yritän saada ainakin tuon Hyllynlämmittäjät-pinosta löytyvän luettua.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa Jazz sopii ainakin kohtaan 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos. Kirjankansibingossa taas ujutan kirjan musiikki-ruutuun.

Kolme kovaa amerikkalaista

Yhdessä töissä vetämistäni lukupiireistä keskityimme kuluneena syksynä yhdysvaltalaiseen nykykirjallisuuteen. Kokoonnuimme neljä kertaa, ja lukulistamme näytti tältä:

Jonathan Franzen: Vapaus

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

George Saunders: Joulukuun kymmenes

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon.

Kirjoitin lokakuussa Jonathan Franzenin Vapaudesta, joka ei ollut kirja minun makuuni. Ilokseni lukupiirin kirjat alkoivat miellyttää sitä enemmän, mitä pidemmälle syksyä edettiin. Kokoan tähän tekstiin ajatuksiani Eganin, Saundersin ja Morrisonin kirjoista.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (2010)

Alkuteos: A visit from the goon squard. 

Suom. Heikki Karjalainen.

Kansi: Jussi Kaakinen.
Tammi 2012. 412 s. Kirjastosta lainattu.

Aika suuri hämäys on episodimainen ja moniääninen romaani. Se sijoittuu musiikkimaailmaan, ja sen aikajana ulottuu 1970-luvulta 2020-luvulle saakka. Kerronta ei etene kronologisesti, vaan poukkoilee ajasta ja paikasta toiseen. Henkilöitä on kymmeniä. Lukuisista ihmisistä muodostuu sieltä täältä risteytyvä suhdeverkosto, jota pitää koossa muutama keskushenkilö, Sasha ja Bennie.

Eri luvuissa on eri tyylejä: on minäkertojaa, sinä-muotoista kerrontaa, artikkelimuotoinen luku ja koostuupa yksi luku jopa Power Point -dioista. Näkökulmanvaihdosten ja tyylikokeilujen ansiosta kirja on sirpaleinen, hieman haastava, mutta samalla kiehtova palapeli.

Kirja ei piirrä nykyajasta kovin ruusuista kuvaa: ihmissuhteet eivät kestä ja sosiaalisen median avulla luodut verkostot ovat haperoita. Tarinan eri osissa toistuu ennustamattomuus; niin aika, koko elämä kuin muut ihmisetkin ovat arvaamattomia.

Vaikutuin Eganin rakentamasta tarinasta ja erityisesti kirjan rakenteesta. Minun piti tosin tehdä muistiinpanoja ja piirtää henkilöhahmoista kartta hahmottaakseni rakenteen kunnolla – varsinkin lukupiirissä kirjasta keskusteleminen olisi ollut hankalaa ilman muistiinpanoja.

Ainoastaan tarinan viitekehys eli musiikkimaailma aiheutti pieniä vierauden tuntoja. Joskus itselle täysin vieraasta aiheesta voi olla kiinnostavaa lukea, mutta nyt ei käynyt niin, vaan tunsin olevani vierailla vesillä.

* * *

George Saunders: Joulukuun kymmenes (2013)

Alkuteos: Tenth of December. 

Suom. Markku Päkkilä.

Kansi: Ilkka Kärkkäinen.
Siltala 2015. 230 s. Kirjastosta lainattu.

George Saundersin novellikokoelma Joulukuun kymmenes päätyi lukupiirikirjaksi kirjabloggaajien suosituksesta. Kun suunnittelin syksyn kirjalistaa, kyselin apua bloggaajakollegoilta, koska minusta tuntui, ettei minulla ollut ajantasaista käsitystä yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta. Halusin valita listalle hyviä ja jollakin tapaa merkittäviä romaaneja. Ja kaipasin jotakin muuta kuin Austeria ja Irvingiä. Niinpä vielä lämmin kiitos kaikille suosituksiaan jakaneille bloggaajille! Teidän ansiostanne lukupiirimme pääsi tutustumaan muun muassa George Saundersiin, josta kukaan lukupiirissä ei ollut aiemmin kuullut.

Saundersilla oli geofyysikon koulutus ja orastava insinöörinura, kun hän ryhtyi opiskelemaan kirjoittamista 1980-luvulla. Sittemmin kirjoittamisesta tuli hänen työtään: hän opettaa kirjoittamista yliopistotasolla ja on julkaissut kuusi kaunokirjallista teosta.

Joulukuun kymmenes koostuu kymmenestä novellista, jotka ovat ilmestyneet vuosina 1995–2012 eri lehdissä. Joku saattaa kokea kokoelman tästä syystä hajanaiseksi, mutta minä en kokenut tekstejä irrallisiksi, päinvastoin. Novellikokoelman tekstit avaavat lukijalle amerikkalaisuuden ydintä suorasanaisesti.

Saunders herättelee pohtimaan suuria kysymyksiä: Mikä on oikein, mikä väärin? Mikä on amerikkalaisen unelman hinta, miltä näyttää sen kääntöpuoli? Saunders kirjoittaa terävästi ja satiirisesti eikä säästele kuvauksen kohteitaan saati lukijaa. Inhimillisyyteen kuuluvat myös rumat ja rujot tunteet.

* * * 

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon (2015)

Alkuteos: God help the child.
Suom. Kaijamari Sivill.

Kansi: Eveliina Rusanen.
Tammi 2016. 180 s. Kirjastosta lainattu.

Kun olin päättänyt, että lukupiirin syyskaudella keskitytään yhdysvaltalaiseen kirjallisuuteen, yksi kirjailija oli listalla takuuvarmasti: Toni Morrison. Vuonna 1931 syntynyt Toni Morrison sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993 ensimmäisenä mustana amerikkalaisena ja ensimmäisenä mustana naisena. Kirjailijana hänet tunnetaan mustien amerikkalaisten elämän, erityisesti mustien naisten identiteetin, kuvaajana.

Luoja lasta auttakoon on Morrisonin tuorein romaani, ja se asettuu sujuvasti hänen tuotantoonsa aihepiirinsä puolesta. Tarinan päähenkilö on Bride, sudaninmusta nuori nainen. Vauvana Bride sai nimekseen Lula Ann. Tytön äiti Sweetness hätkähti lapsensa väriä heti tämän synnyttyä: Sweetness häpesi yönmustan tyttärensä väriä ja yritti kasvattaa tyttärestään pärjääjän. Lula Ann kaipasi lapsena äidin huomiota enemmän kuin mitään muuta ja tekee peruuttamattoman teon hyväksyntää kalastellessaan.

Aikuisena meikkiedustajana työskentelevä Lula Ann on vaihtanut nimensä iskevämmäksi kuuloiseksi ja on nyt Bride. Hän on kääntänyt tyylikonsultin avulla ihonvärinsä voimavaraksi. Bride käyttää vain valkoisia vaatteita, hän on kuin pantteri lumessa. Lapsuuden trauma ei kuitenkaan jätä nuorta naista rauhaan.

Morrison kirjoittaa vähäeleisesti, mutta niin, että tarina menee ihon alle. Äidin ja tyttären suhteen kuvaus on riipaisevaa. Tarinassa on paljon väkivaltaa eri muodoissa.

* * *

Näin jälkikäteen arvioisin, että lukupiirin syksy oli monipuolinen ja kiehtova kurkistus amerikkalaiseen kirjallisuuteen. Kaikki kirjat olivat lukupiiriläisille ennestään vieraita ja sellaisia, että he eivät kuulemma olisi muuten tulleet lukeneeksi niitä. 

Franzenin Vapaus tulkittiin yllättävän viihteelliseksi, sitä luonnehdittiin jopa saippuaoopperaksi. Eganin Aika suuri hämäys puolestaan jäi monille aika vieraaksi aiheensa vuoksi. Sen omintakeinen rakenne teki kyllä vaikutuksen. Olin hieman odottanut, että kirja ärsyttäisi tai jopa turhauttaisi, mutta sellaisia tuntoja se ei herättänyt. Jopa Power Point -esitys kirjassa otettiin yllättävän hyvin vastaan!

Saunders ja Morrison tekivät suurimman vaikutuksen lukupiiriläisiin: näiltä kirjailijoilta useampi sanoi voivansa lukea lisää.Samoin ajattelin minä, ja aloittelinkin jo Morrisonin kenties tunnetuinta teosta Minun kansani, minun rakkaani. Se onkin vielä hurjempi ja karumpi kuin Luoja lasta auttakoon. Kirjoitan kirjasta ja lukukokemuksesta Kirjakimaraan ensi vuoden puolella!

Syys- ja lokakuussa luetut

Syksyn pimentyessä myös bloggaustahtini on näyttänyt hiipuvan. En kanna siitä huolta, koska ennenkin on ollut ajanjaksoja, jolloin Kirjakimara on päivittynyt harvemmin. Osaan jo odottaa, että jonkin ajan päästä mieleni taas muuttuu, enkä malttaisi muuta tehdäkään kuin blogata. Kovin lukijajystävällistä tällainen ailahtelu ei toki ole, myönnetään. Suuri kiitos siis kaikille teille, jotka olette pysyneet lukijoinani myös näinä verkkaisempina aikoina!

Päätin nyt putsata pöytää eli kirjoittaa koontipostauksen monista luetuista, mutta vielä bloggaamattomista kirjoista. Nämä ovat jostakin syystä jääneet muiden kirjojen jalkoihin lukemisen jälkeen. Jos jäisin odottelemaan kirjoitusinspiraatiota, niin nämä kirjat pölyyntyisivät varmaankin vuosia tuossa pöydän kulmalla. Morrisonin äänikirjaa lukuun ottamatta kaikki ovat omia kirjojani, joten kirjaston eräpäivätkään eivät patista bloggaamaan. Kirjoitusinspiraatio iskee (ainakin minulle) tyypillisesti heti lukemisen jälkeen: jos kirjasta kirjoittaminen venyy, se helposti myös jää.

Nyt on siis luvassa kimara aiemmin tänä vuonna luettuja kirjoja, joista en ole vielä kirjoittanut. Osan olen lukenut puolikin vuotta sitten, joten varoitus: muistinvaraista mutuhuttua luvassa! Näiden kirjojen  jälkeen tulevat linkit syys- ja lokakuussa kirjoitettuihin postauksiin.


Bloggaamattomat

Julia Franck: Keskipäivän haltija (2007) (405 s.)

Alkuteos: Die Mittagsfrau.

Suomentaja: Raija Nylander (2009). Avain.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Minna Luoma
Kuva: avain.net

Juutalaistaustainen Helene hylkää 7-vuotiaan lapsensa rautatieasemalle vuonna 1945. Aletaan taustoittaa traagista tapahtumaa. Koko kirja on oikeastaan vastauksen rakentamista kysymyksiin "Miten äiti voi?" ja "Miksi?". Kirjaa on kuvattu tutkiemaksi hyvästä ja pahasta, ja luonnehdinta kuvaa teosta mielestäni hyvin. 

Kirjan nimi viittaa saksalaiseen taruun: keskipäivän haltija voi ilmestyä keskelle arkista työtä ja viedä ihmiseltä järjen ja lapset. Tuon lumouksen voi särkeä vain puhumalla, ja vaikeneminen pitää taian voimassa. Helene vaikeni elämänsä vaikeuksista. 

Franckilla on omakohtaista kokemusta tarpeesta jakaa ja keskustella vaikeista asioista, sillä kirja perustuu hänen sukunsa vaiheisiin: hänen isoäitinsä oli hylännyt Franckin isän. Kirjailija halusi ymmärtää isoäitinsä motiiveja ja kirjoitti teolle fiktiivisen selityksen. Kirja voitti Deutscher Buchpreisin vuonna 2007. 

Kirja oli lukupiirikirjanamme keväällä, ja Helenen teko herätti vilkasta keskustelua. Jotkut pystyivät ymmärtämään Helenen ajatusmaailmaa, toisille tarina oli käsittämätön ja siksi epäuskottava. Kirja koettiin melko raskaaksi: teksti on tajunnanvirtamaista ja tiivistä, dialogia ei ole merkitty eikä yksityiskohdissa säästelty. Se on silti mielenkiintoinen sota-ajan kuvaus, jossa suuret historialliset myllerrykset kytketään yhden suvun vaiheisiin.

* * *

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (2003) (475 s.)

Alkuteos: What I Loved.

Suomentaja: Kristiina Rikman (2007). Otava.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Alan Baker

Olen lukenut Hustvedtilta aiemmin kirjat Kesä ilman miehiä, Lumous ja Vapiseva nainen. Ensimmäinen ja kolmas olivat mielestäni niin hyviä, että kirjailijan parhaaksi kehuttu Kaikki mitä rakastin päätyi kesäkirjapinooni ehkä jopa epäreilujen odotusten kera.

Vuosien odotus mielessäni aloin lukea kirjaa ja melko pian hämmennyin: mitä ihmettä? Mitä en nyt ymmärrä, tämähän on tylsää? Hiljalleen henkilöhahmoihin tutustuu ja ihmisten kohtalot alkavat kiinnostaa. Alusta asti on selvää, että perhesuhteiden ja dynamiikan esittely on alustusta jollekin. Jotakin tulee tapahtumaan, ja tuota jotakin saa odottaa melkein puoliväliin saakka. Silloin rysähtää.  

Tästä kirjasta kirjoittaminen on ollut vaikeaa, koska en oikein tiedä, pidänkö vai enkö. Pikkuhiljaa on kai hyväksyttävä se, että suhtaudun Hustvedtiin kaksijakoisesti. Välillä hän saa minut  ärsyyntymään, mutta samalla arvostan hänen taitoaan rakentaa älykäs romaani. Esimerkiksi tässä kirjassa taulujen lähitarkastelut ja taidejargon saivat minut tympääntymään. Tarina onnistui kuitenkin yllättämään ja ihailen Hustvedtin monialaista asiantuntijuutta. Myös kirjan psykologiataso hysterioineen ja syömishäiriöineen oli kiinnostavaa luettavaa.

Kuvausassistentti arvosti Hustvedtia parin lipaisun verran.

* * *

Donna Tartt: Tikli (2013) (895 s.)
Alkuteos: The Goldfinch.
Suomentaja: Hilkka Pekkanen (2014). WSOY.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Luin Tiklin heinäkuun puolivälissä Blogistanian yhteislukumaratonilla. Päällimmäiset muistoni liittyvät kirjan ulkomuotoon: järkälettä oli hankala lukea. Ensimmäistä kertaa jopa kaipasin e-kirjaa. Varsinkin kun sisältö ei mielestäni olisi vaatinut lähes tuhatta sivua, vaan tiivistämällä siitä olisi voinut saada paremman kirjan.

Tarttin Jumalat juhlivat öisin -esikoinen kolahti minuun lujaa, kun luin sitä ennen ja jälkeen maratonpäivän. Kirjoilla on ikäeroa reilut parikymmentä vuotta, mutta yhteistä niille on ainakin jännitykseen ja salaisuuksiin perustuva juoni sekä paljon päihteitä käyttävät nuoret. Molemmat myös kuvaavat omaa aikaansa. Tosin Tikliä on kritisoitu anakronismeistä; esimerkiksi Jokke listaa tekstissään ansiokkaasti kirjan ajankuvan epäjohdonmukaisuuksia. Maratonlukija ei pysähtynyt moisia sen tarkemmin miettimään, vaikka muistan joidenkin seikkojen hieman hämmästyttäneen matkan varrella.

Tikli oli oiva uppoutumiseen ja lukemisesta nauttimiseen sopiva kirja – minulle siinä ei ollut mitään maailmoja mullistavaa.

* * *

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (2001) (479 s.)

Alkuteos: La Sombra del Viento.

Suomentaja: Tarja Härkönen (2004). Otava.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: Päivi Ahola.

Tuulen varjo on Ruiz Zafónin ensimmäinen aikuisille suunnattu kirja, ja se aloittaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan. Toinen osa on nimeltään Enkelipeli ja kolmas Taivasten vanki. Kirjailija kirjoittaa parhaillaan neljättä, sarjan päättävää osaa. Tuulen varjo ja sen jatko-osan ovat nostaneet Ruiz Zafónin kirjallisuuden megatähdeksi ja Espanjan menestyneimmäksi nykykirjailijaksi. Kirjailija on kotoisin Barcelonasta, joka on myös hänen kirjojen tapahtumapaikka.

Tuulen varjo sijoittuu Francon kauden alkuvuosiin, 1940- ja 50-luvuille. Daniel Sempere on 10-vuotias, kun hänen isänsä vie hänet ensimmäistä kertaa salaiselle Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä Daniel saa valita yhden kirjan, ja hän ottaa Julián Caraxin teoksen Tuulen varjo. Daniel kiinnostuu Caraxin kohtalosta ja alkaa koota kirjailijan elämäntarinaa, joka saa mysteerin piirteitä. Caraxin elämänvaiheet alkavat sekoittua Danielin elämään.

Kirjassa on piirteitä maagisesta realismista, fantasiasta, jännityksestä sekä romantiikasta ja historiallisesta romaanista. Lukupiirimme luki kirjan nyt syksyllä ja tuli siihen tulokseen, että kirja sopisi mainiosti nuorten luettavaksi. Miljöökuvaus sai lukupiiriläisiltä kiitosta, mutta kenellekään kirja ei noussut kovin merkittäväksi lukukokemukseksi. Luin jostakin, että jatko-osat toistavat aika pitkälle Tuulen varjon kaavaa, joten tuskin tulen lukemaan jatko-osia.

* * *

Toni Morrison: Koti (2012) (4 t 4 min)

Alkuteos: Home.

Tammen äänikirja.

Lukija: Erja Manto.

Suomentaja: Seppo Loponen (2014).

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Lyhyt äänikirja on tunnelmaltaan ja aiheiltaan raskas. Korean sodan veteraani Frank Money etsii paikkaansa Yhdysvalloissa – kotimaassaan, jonne hän on palannut sodan painolasti harteillaan. 1950-luvun Amerikka ei ole värilliselle miehelle armollinen, on sitten sotaveteraani tai ei.

Frank on sodan jäljiltä niin palasina, että on joutunut psykiatriseen hoitoon. Hän kuitenkin karkaa sieltä, kun kuulee sisarensa Ceen olevan huonossa kunnossa. Rahattoman Frankin onnistuu matkustaa pitkä matka ja pelastaa sisarensa, ja jotenkuten sisarukset pääsevät elämään kiinni. Sotamuistot ja lapsuusmuistot eivät jätä rauhaan, eivät ennen kuin asiat on käsitelty.

Kotia ei ollut vaivatonta kuunnella äänikirjana. Pienoisromaanin ilmaisu on niin tiivistä, että joitakin kohtia olisi välillä pitänyt lukea useaan kertaan. Niinpä luulen, että palaan tämän kirjan painetun version pariin vielä joskus. Ja muutenkin Morrisonia voisi lukea lisää. Erja Mannon ääni muuten sopi tähän tarinaan täydellisesti: matala, selkeä ja melko ilmeetön luenta tuki kirjan tunnelmaa.

* * *

Blogatut

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha (2013) 283 s.

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa (1942) 6 t 32 min

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901–1902) 6 t

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (2013) 304 s.

Huh, siinä tuli pikaesiteltyä kirja jos toinenkin! Onnittelut, jos jaksoit lukea tänne asti!

Luettuja sivuja tässä postauksessa esitellyissä kirjoissa on yhteensä 2841, ja äänikirja-aikaa kertyi 16 tuntia 36 minuuttia.

Perjantai-illan kirjoitussessio kannatti: olo on huojentunut, kun rästipino on purettu. Tai ainakin se madaltui :) Nyt voin keventynein mielin suunnata katseen loppuvuoden suunnitelmiin. Huomenna alkaa Karo Hämäläisen ideoima Lukuhaaste, jossa luetaan koko marraskuun ajan 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Mainiota, että kirjatoukille on kehitelty oma marraskuu-haaste, niin pääsee mukaan haastehuumaan! Se viiksien kasvattelu kun ei kaikilta onnistu. Lukuhaasteeseen voi liittyä vaikkapa haasteen Facebook-sivuilla. Tärkeintä ei kuitenkaan ole haasteen etenemisen raportointi somessa: tärkeintä on lukeminen!