Kun avioliitto seilaa karikolle – Emmi Pesonen: Kuvittelin tuntevani

Kansi: Jenni Noponen.

Ravintolan vessassa vahingossa kuultu keskustelu käynnistää Lotan elämässä kriisin, jota hän pakenee sulattelemaan saaristomökille.

Miehen uskottomuus tuntuu vievän pohjan kaikelta. Lapset ovat jo niin isoja, että pärjäävät, mutta miten Lotta selviäisi taloudellisesti mahdollisesta erosta? Vai voiko kaiken antaa anteeksi?

Pesosen avioliittoromaani on jouhevaa luettavaa. Henkilöt ovat eläviä, vaikka monet heistä kohdataan vain puhelinkeskustelujen välityksellä. Erityisesti Lotan ahkerasti deittaileva eläkeikäinen äiti hurmaa. Lotta sisuuntuu ja voimaantuu tarinan edetessä, mutta Pesonen ei tee hänestäkään puhdasta pulmusta. 

Luin saaristokuvausta mielenkiinnolla. Meri-ilma on auttanut minuakin selventämään monenlaisia tilanteita. Tunnistan itsenäisten saarireissujen voimaannuttavan vaikutuksen ja sen kauhun, kun seurana on vain koira ja sille tapahtuu jotakin ikävää.

Kuvittelin tuntevani -nimen monimerkityksisyys jäi pyörimään mieleen lukemisen jälkeen. Ja tulihan sille kannen purjeveneellekin selitys!

Jäin miettimään, että kummoisia eivät ole puutarhakalusteet, jotka menevät sateessa pilalle. Ihmettelin myös, miksi Lotta ottaa laituriin kiinnitetystä veneestä pohjatulpan pois, jotta se ei uppoaisi.


Helmet 2025: 42. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja.


Emmi Pesonen: Kuvittelin tuntevani. Gummerus 2025. 250 s. Kirjastolaina.

Kriisejä ja jälkimaininkeja – Pirkko Saisio: Voimattomuus

Kansi, joka ei näy kuvassa: Marjaana Virta.

Onneksi on Saisio, rantakahvit, lupaus keväästä. Voimattomuuden vastavoimat.

Päivällä korviini kantautuivat tiaisten kevätjamit ja illalla nappikuulokkeeni valtasi kirjapuhe, kun etälukupiirimme ruoti Pirkko Saision Voimattomuutta.

Draaman keinoja hyödyntävä romaani kertoo tavallisen tarinan epätavanomaisesti, omalakisesti.

Se juhannus nostatti tsunamin, josta minä selvisin.

Ensin liikahtivat mannerlaatat, vähän, tuuman verran. Ne liikahtivat niin syvällä, ettei liikahdusta edes huomannut.

Keskikesän yöttömässä yössä pappi Jaakko näkee ilmestyksen, joka ajaa paitsi hänen avioliittonsa kriisiin, myös hänet uskonkriisiin. Seuraa itsensä kadottamista ja etsimistä, etääntymistä ja lähentymistä.

Aikajana yltää aina seuraavaan juhannukseen asti, ja vuoden tapahtumia selostetaan muun muassa lukuisten minäkertojien voimin. Kolmiodraamassa on osia jaossa monelle. Samaa tilannetta katsotaan usein eri näkökulmista, mikä tarjoaa lukijalle tilaa tehdä vielä omat päätelmänsä.

Elämä voi höykyttää tsunamin lailla, yllättäen ja jättäen jälkeensä kaaoksen. Mikään ei palaa ennalleen, mutta jälleenrakennus on elämää sekin.

Nopealukuista, ajatuksia herättävää.

Helmet-lukuhaaste 2025: 9. Kirjassa on konflikti.

Pirkko Saisio: Voimattomuus. WSOY 2005. 491 s. Ostin käytettynä. Kansi: Marjaana Virta.

Sodan ja avioliiton kauhujen tahdit – Heidi Köngäs: Tango Frisk

Kansi: Piia Aho.

Merenkurkun yli Ruotsista Pohjanmaalle potkukelkalla sutjutteleva Jalmari Frisk eli Jalle vie nuoren Alinan sydämen. Hääkellot soivat, syntyy viisi lasta seitsemässä vuodessa.

Yhteistä kieltä Jallella ja Alinalla ei ole, eivätkä he sellaista opi. Jalle on Vähässäkyrössä eli Fyrrykyrössä kielipuoli, eikä puhu lapsilleen niin paljon, että nämä oppisivat isänsä kielen kunnolla.

Hurmuri-Jallesta kuoriutuu despootti. Omavaltainen perheenpää määräilee ja huseeraa toisissa naisissa. Avioliittokuvaus on hyytävä. Alina on koulutukseltaan karjakko, mutta ammattinharjoittaminen jää, kun lasten, talon ja sairaan anopin hoitaminen imevät mehut.

Sotatantereet kutsuvat perheen täysi-ikäistyviä lapsia. Usko lähtee Saksan riveihin ja kohtaa SS-miehenä seikkailun sijaan verkkokalvoille palavat kauhut. Simo-esikoisen kohtalo särkee äidin.

Kristiina-tytär palvelee lääkintälottana Kannaksella, eikä pääse opiskelemaan, koska isä istuu perheen rahojen päällä.

”Haluaisin mennä sairaanhoitajakouluun”, pyysin, mutta Faari vain nauroi, ettei ”viitsi nakka pengar hukku. Miksi heittä koulu pois?”

Kertojina ääneen pääsevät Alinan lisäksi vuoroin osa perheen lapsista. Vaihtelevat kertojat ristivalottavat perheen vaiheita vetävästi.

Lopussa on mutta. Se on niin suuri, että se uhkaa jättää tarinan imun varjoonsa. Mokia on liikaa. Tekstissä on tyhjäkäyntiä: virkkeessä sama sana toistuu virkkeessä ärsyttävästi. Aivan kuin sanan siirtämisestä olisi seurannut sanan tuplaus.

Usein lähekkäin on samansisältöisiä lauseita, joko peräkkäin tai läheisissä kappaleissa. Samaa asiaa vatvotaan aivan turhaan. Teksti jankuttaa samaa sisältöä. Lukija hölmistyy.

Myös logiikka takkuaa. Ai miten niin Kristiina saa vasta kolmannella heitolla kiukaasta kunnon löylyt ja kyyristyy, hänhän on jo lauteilla kyyryssä? Muitakin esimerkkejä olisi.

Kunpa kirjalle olisi suotu vielä yksi tai useampi editointikierros. Tarinan ainekset ovat niin houkuttelevia, että täysosuma jäi vain viilausta vaille vajaaksi.

Helmet-lukuhaaste 2025: 44. Kirjassa hoidetaan ihmistä.

Kotimaan kirjakierros: Uusimaa.


Heidi Köngäs: Tango Frisk. Otava 2024. 400 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Piia Aho.

Runsautta ja rytmiä – Reetta Aalto: Musta aukko

Kannen perusteella en olisi osannut tarttua Reetta Aallon toiseen romaaniin Musta aukko, sen voin myöntää. Onneksi etälukupiirissä virisi ajatus tämän uutuuden lukemisesta ja pääsin jälleen laajentamaan lukureviiriäni.

Romaani jakautuu kahteen jaksoon, vuosiin 2019 ja 2022. Ensimmäisen jakso alkaa hurjalla kuvauksella: päähenkilönainen herää tuntemattoman miehen vierestä eikä muista, miten on päätynyt tämän luokse tai mitä yöllä on tapahtunut. Lattialla on rikkinäinen kondomi.

Nainen on 42-vuotias elokuvaohjaaja, jolla on mies ja kaksi lasta. Holtiton juominen on ennenkin vienyt jalat alta, mutta tästä illasta tulee vedenjakaja. Nainen alkaa pohtia riippuvuuttaan, raitistuukin.

Työpaineiden ja henkilökohtaisen elämän myllerrysten rinnalla päähenkilö suree menettämäänsä Venäjää. Hän on asunut ja opiskellut Pietarissa, ja sodan myötä hän joutuu miettimään suhteensa maahan ja sen kulttuuriin uusiksi.

Miten se menikin niin pilalle, että se on leikattava irti kuin pahojaan tehnyt raaja.

Alkoholismin, seksuaalisen väkivallan ja suostumuksen lisäksi teemoiksi nousevat ystävyys, avioliitto, me too, sota Ukrainassa, elokuva-alan valtarakenteet.

Kirjan nimi kokoaa kaiken runsauden yhteen. Musta aukko voi viitata lapsen avaruusinnostukseen, muistinmenetykseen, addiktioon, hampaanpoistoon, sotaan, aviokriisiin... Monissa näistä on kyse jonkin menettämisestä ja siitä, että vanhaa totuttua asetelmaa ei enää ole.

Lukupiirille tässä riitti perattavaa. Kiittelimme esimerkiksi kirjan totutusta poikkeavaa alkoholismikuvausta. Juomista ja remuamista ei romantisoida, mutta sillä ei myöskään mässäillä.

Viehätyin Aallon taitavasti etenevistä dialogeista ja muutenkin tekstin rytmistä. Esikoisteos Vadim menee varaukseen.

Helmet 2024: 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.

Reetta Aalto: Musta aukko. S&S 2024. 317 s. Lainasin kirjastosta.

Arkista taiteilijaelämää – Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo

Kansi: Markko Taina.

Ukkospiilo sohvannurkassa ja sujuvasti etenevä kirja. Niistä oli Mintun ja minun sadepäivä tehty. 

Leena Lehtolaisen uutuus Korkean paikan lumo on musiikillisesti lahjakkaan Riikan kasvutarina lapsuudesta keski-ikään. Lapsitähti kulkee parrasvaloista perheenäidiksi, laulujen sanoittajaksi ja museotyöntekijäksi. Läpi elämän naista kiehtovat korkeat paikat, kuten Puijon ja Eiffelin tornit sekä hotelli Tornin Ateljee-baari.

Lapsuuden ja nuoruuden Riika viettää 1970- ja 80-lukujen Arpikylässä Kuopion lähellä, josta muuten on kotoisin myös Lehtolaisen romaanihenkilö Maria Kallio. Sieltä tie vie Helsinkiin opiskelemaan. Oman perheensä kanssa hän sittemmin asettuu Kirkkonummen metsäisiin maisemiin ja päästään jo pandemia-aikaan.

Riikan elämässä käänteitä riittää, mutta monet niistä juostaan läpi. Vauhti ja jonkinlainen kepeys häiritsivät lukukokemustani. Jossakin vaiheessa kurkistelin kirjaston sivuille, onko tämä luokiteltu nuortenromaaniksi – ei ole. Loppupuolella käväistään syvemmissäkin tunnoissa, kunnes on kiire solmia langat yhteen.

Kustantaja kuvailee romaania taiteilijaromaaniksi. Riikan taiteilijuus on arkista, perhe-elämän rinnalla toteutuva ura, vaikka saa hänkin maistiaisia glamourista. Sanoittajan työn kuvaus oli minulle kirjan kiinnostavin kerros. Riika ammentaa teksteihinsä ohimennen kuulluista keskustelunpätkistä, havainnoistaan arjessa, omista ja läheistensä tunteista. Tekstityöläisellä muistikirja on aina mukana.

Lehtolaisen dekkareista tuttua on Arpikylän lisäksi jouheva kerronta. Jotakin rosoa olisin tähän kaivannut, nyt juju on vaihtelu hän- ja minäkertojien välillä.

Entisenä kirjastonhoitajana kohottelin kulmiani, kun eräs hahmo jää kirjastoon töihin sivarin jälkeen ”ensin palkkatuella työskenteleväksi hyllyttäjäksi ja sitten oppisopimuskoulutukseen. Työ ei ollut liian kuormittavaa ja sitä sai tehdä yksin.” Ehkä hänellä on jokin poikkeusjärjestely, koska kirjastotyö on ensisijaisesti asiakaspalvelutyötä.

Helmet 2024: 7. Kirjassa rakastutaan.

Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo. Tammi 2024. 327 s. BookBeat.

Vastakohtien sukusaaga jatkuu – Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme

Kansi: Martti Ruokonen.

Etälukupiirimme vaikuttui Leila Slimanin Toisten maa -romaanista helmikuussa niin, että päätimme jatkaa heti maaliskuussa trilogian toiseen osaan. Katsokaa kun tanssimme ilmestyi viime vuonna Sampsa Peltosen suomentamana ja keskustelimme siitä eilen. Postauksen kuvassa loikoilee lukupiiriä iltanokosten lomassa salakuunnellut Minttu. 

Tuttujen henkilöhahmojen eli Belhajin perheenjäsenten seuraan Marokon Meknesiin oli luontevaa palata. Kirjan alun henkilöluettelosta olisi saanut apua, jos tauko osien lukemisen välillä olisi ollut pidempi.

Alussa ollaan vuodessa 1968, ja Marokon itsenäistyminen on lähihistoriaa. Poliittinen kuohunta ulottuu myös perheen elämään. 

Ykkösosasta tutulla kerrontatekniikallaan Slimani vaihtaa näkökulmahenkilöä tuon tuosta. Elsassista kotoisin oleva äiti Mathilde jatkaa terveyssisarena paikallisten auttamista ja saa pihalleen kauan haaveilemansa uima-altaan. Isä Amine kehittää perheen maatilaa sinnikkäästi, palkollisia on iso liuta. Hän yrittää vakuuttaa itselleen, että on saavuttanut rikkaudet omalla kovalla työllään, mutta ei pysty pakenemaan totuutta:

Amine ei voisi koskaan olla onnellinen, koska oli tullut varastaneeksi onnen toisilta. - - Hän oli myrkyn syövyttämä, poroporvarillisen omahyväisyyden pöhöttämä. Hän tunsi olevansa kuin veltoksi mehustunut hedelmä.

Mathilde ja Amine jäävät hieman sivuun, sillä huomio on heidän aikuistuvissa lapsissaan. Perheen poika Selim tuntee ulkopuolisuutta eikä koe hänelle pedattua tulevaisuutta omakseen. Hän ajautuu ensin hakemaan rakkautta kielletyltä taholta ja karkaa lopulta hippien luo Essaouiran kaupunkiin ja vielä kauemmas. 

Kiinnostavimmaksi nousevat mielestäni Aichan vaiheet, niistä olisin voinut lukea enemmänkin. Älykkötytär opiskelee lääkäriksi Strasbourgissa ja palaa kotiseudulleen valmistumisen jälkeen. Kulttuurista toiseen hyppääminen ei käy kivuttomasti. Nainen lääkärinä, vieläpä gynekologina on ennenkuulumatonta Marokossa.

Belhajien sukutarinassa syntyy jännitteitä monien vastinparien vuoksi. On islamilainen kulttuuri ja kristinusko, on köyhä maalaisväestö ja rikas eliitti, naisten ja miesten roolit, Eurooppa ja Afrikka. On se puoli elämästä, mikä näytetään ulospäin ja kulissien takaiset tapahtumat. On salaisuuksia ja yhteisesti kerrottuja tarinoita, joiden todenperäisyys on mitä on.

Jotenkin tämän kakkososan lukeminen oli takkuisempaa kuin Toisten maan. Pienessä lukupiirissämme olimme tästä yksimielisiä ja arvelimme vahvan poliittisuuden vaikuttaneen lukukokemukseen. Silti haluamme lukea trilogian päätösosan, kunhan Slimani sen julkaisee ja se suomennetaan. Slimani viljelee kirjan loppupuolella sellaisia täkyjä, ettei tätä trilogiaa keskenkään voi jättää!


Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme. Toisten maa 2. WSOY 2023. 335 s. Suom. Sampsa Peltonen. Alkuteos: Regardez-nous danser (2022). 

Helmet 2024: 9. Kirjassa joku karkaa.

Suhteen ruumiinavaus – Märta Tikkanen: Kaksi: Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Päällys: Anders Carpelan.

Instagramissa innostuin Janitan (@tyonaisenvaimo) Märta Tikkanen -lukuhaasteesta nimeltä Puolen vuoden rakkaustarina. Kesäkuun loppuun asti on aikaa lukea Märtaa. Haasteen aloittamiseen oli minulla matala kynnys, sillä muun muassa tämä Kaksi löytyi omasta hyllystäni. 

Elämäkerran alaotsikko Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta sai odottamaan kahden kirjailijan liiton ruotimista ja Märtan muutamia kirjoja lukeneena suoraa puhetta. Välillä teksti on jaarittelevaa ja tekojen selostamista, mutta kyllä sinne suoruuteen ja ruotimiseenkin päästään.

Märtan ja Henrikin rakkaustarina alkaa 1960-luvun alussa, kun molemmat ovat vielä tahoillaan naimisissa. He työskentelevät Hbl:llä ja alku on salatapaamisia myös kesken työpäivien. Sydämiä särkyy.

Märtalla on tytär aiemmasta liitosta, ja hän saa Henrikin kanssa kolme yhteistä lasta. Uusperhe asettuu Haukilahteen rivitaloon. 

Henrik on kolumnisti, kirjailija ja myös tuottelias piirtäjä. Märta hoitaa lapset, äidinkielenopettajan työnsä ja sittemmin Arbiksen eli Helsingin ruotsinkielisen rehtorin toimen. Siinä ohella hän kirjoittaa. Öisin punaisella sohvalla tai Arbiksen kellarissa.

Märtan kuvauksen mukaan rakkaus liekehti alussa pitkälti siksi, että he molemmat olivat kirjoittajia. Oli tarkoitus perustaa tasa-arvoinen kirjoittajaliitto. Toisin kävi. Henrik vähättelee, latistaa ja huijaa vaimoaan. Esimerkiksi kun Märta luulee, että lehtihaastattelu tehtäisiin heidän molempien kirjoista, hänen roolikseen jää hymistelevän statistivaimon rooli.

Kirjoittava vaimo tuntuu olevan Henrikille uhka, vaikka juuri kirjoittaminen oli alkuun se yhdistävä tekijä. Mitä pahemmaksi Henrikin alkoholismi äityy, sitä hurjempia ovat myös harhat. Märta haukkoo henkeä miehensä oikkujen, neljän lapsen ja vähättelevien asenteiden puristuksissa. 

Kun Henrik kuolee leukemiaan, päättyy myös kirja. Märta toteaa: 

Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin.

Ajattelin alkavana kirjavuotena lukea Henrikin osoitesarjaa, josta olen aiemmin lukenut aloitusosan, mutta taidankin keskittyä Märtaan. Ainakin Sofian omaan kirjaan ja Punahilkkaan heräsi kiinnostus. Ehkä uusintalukuun pääsevän mainiot Vuosisadan rakkaustarinan ja Miestä ei voi raiskata. Katsotaan, jos jää Tikkas-kiintiötä vielä osoitteisiin.

Kaksi tuo minulle osumat myös Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen ja Helmet 2024 -haasteeseen (42. Kirjan nimessä on alaotsikko).

Märta Tikkanen: Kaksi. Alkuteos: Två – Scener ur ett kontnärsäktenskap. Tammi 2004. 350 s. Ostin käytettynä. 

Vanhan metsästäjän tilinteko – Kerstin Ekman: Suden jälki

Se tuli metsästä vielä hiukan kauempaa kuin missä minun latuni kulki. Asettui suonlaitaan, katajapuskan ja pienen männynkäppyrän väliin. Tähyili tarkkaavasti suon pikkuista lumilakeutta, käänsi sitten päätään niin että näin profiilin: ylvään kuonon, jyrkän otsanharjanteen, pystyt korvat.

Miehen ja suden kohtaaminen on lyhyt, mutta se muuttaa kaiken.

Kerstin Ekmanin Suden jälki kertoo Ulfista, kokeneesta metsästäjästä, joka on johtanut hirvijahteja vuosikaudet. On miehen 70-vuotispäivä, kun hän tarkentaa kiikarinsa Pitkäkoipeen.

Seudulla kiertelevät sudet herättävät yleisesti pelkoa ja vihaa, mutta kohtaaminen saa Ulfin kyseenalaistamaan koko metsästyksen. Sen, miten ihminen käyttää valtaansa eläimiin ja saaliita joskus jopa oman egonsa pönkittämiseen.

Identiteetti, jota Ulf on rakentanut koko elämänsä, tuntuu murenevan.

Rinnalla vaimo Inga puuhaa ja hösää, Ulfia uuvuttaa angina pectoris. Kun perheen Zenta-koiran voimat vähenevät, Ulf joutuu lemmikinomistajalle tuttujen kysymysten äärelle: mikä on armoa, mikä julmuutta?

Luonto- ja eläinsuhteen kuvauksen lisäksi Suden jälki on ajatuksia herättelevä kertomus ikääntymisestä, identiteetistä ja avioliitosta. Ja niin soljuvasti kirjoitettu ja taitavasti suomennettu, että lukijalla on viimeisen sivun jälkeen sanoilla ravittu olo.

Muutama kesä sitten luin Ekmanilta Sudentalja-trilogian väkevän avausosan Herran armo. Vielä en ole saanut kahta jatko-osaa luettua, koska ne minulla on omassa kirjahyllyssä ja kirjaston kirjat tuntuvat kiilaavan aina ohi lukujonossa. Myös Tapahtui veden äärellä kiinnostaa kovin, koska niin moni työkaveri on sitä vuosien saatossa suositellut.


Kerstin Ekman: Suden jälki. Tammi 2022. 176 s. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Alkuteos: Löpa varg (2021). Lainasin kirjastosta.

Kirjailijan liitot – Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Kansi: Elina Warsta.

Kustantamo S&S 2022. 222 s.

Alkuteos: Gift (1971). Suom. Katriina Huttunen.

Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian kaksi ensimmäistä osaa Lapsuus ja Nuoruus pääsivät blogiini yhteispostauksessa maaliskuussa, ja siitä lähtien olen odottanut innolla tätä trilogian päätöksen suomennosta. Minkälaiseksi haaveellisen nuoren runoilijan elämä muodostuukaan?

Aikuisuuden alussa parikymppinen Tove on naimisissa 53-vuotiaan Viggo F.:n kanssa ja kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan vihreäsävyisessä asunnossa kuin maalauksen keskellä. Viggo F.:n jälkeen tulee toinen, kolmas ja neljäs aviomies. Miehet tuovat mukanaan raskauksia, abortteja, riippuvuuksia. Motiivi naimisiinmenolle ei aina ole rakkaus, eikä epätyydyttäviin liittoihin myöskään jäädä olemaan. 

Trilogian aiemmista osista tuttua on intohimoinen ja määrätietoinen kirjoittamisen kuvaus.

Tärkeintä on että olen kirjoittaessani onnellinen, niin kuin aina olen.

Tovea ja hänen kirjoittajahaaveitaan eivät paina alas miehet tai muut ongelmat, kirjoittaminen on tavallaan irrallinen saareke tai oma juonteensa elämässä. Miehet vaihtuvat, terveys rakoilee, kirjoittaminen pysyy. 

Yllättäväksi Aikuisuudessa nousee syöksykierre, johon Tove joutuu kipulääkeriippuvuuden vuoksi. Narkomaani tekee kaiken aineen vuoksi, on valmis valehtelemaan ja sysäämään tavoitteensa sivuun. Lastenhoitaja on tuki, joka mahdollistaa lapsiperhe-elämän riippuvuudesta huolimatta.

Ditlevseniä lukenut tunnistaa tutuiksi napakan, toteavan tyylin ja kerronnan vauhdin. Aikuinen Tove tekee elämässään käännöksiä aikailematta ja elämisen vimma välittyy kirjan sivuille. Ditlevsen kirjoittaa rankoistakin asioista suoraan ja kohti, hän ei pehmentele pettämisiään tai kaunistele vaikkapa lääkkeen vuoksi tekemiään päätöksiä.

Kirjan lopussa on tanskalaisen kirjailijan Dy Plambeckin jälkisanat, jotka avaavat alkujaan vuonna 1971 ilmestyneen kirjan vastaanottoa ja ilmestymiskontekstia. Aikuisuus on alkukieliseltä nimeltään Gift, joka voi Plambeckin mukaan viitata avioliittoon, myrkkyyn tai Ditlevsenin tiiviiseen liittoon kirjoittamisen kanssa. Suomenkielinen nimi on linjassa Lapsuuden ja Nuoruuden kanssa, mutta siinä katoaa merkityksiä.

Jälkisanoista opin myös, että Aikuisuutta on pidetty Ditlevsenin pääteoksena ja että se aiheutti skandaalin ja pitkällistä julkista  keskustelua. Ditlevsenin trilogiaa on kutsuttu muistelmiksi, mutta kirjailija on kuulemma todennut: "Kaikki on fiktiota, jopa avainromaani." Joitakin tällainen rajankäynti häiritsee, mutta esimerkiksi minuun lukijana omaelämäkerralliset kirjat vetoavat paljon juuri siksi, että faktan ja fiktion raja on kiehtovasti hämärtynyt.

* * *

Postauksen kuvan myötä meidän uusi perheenjäsen, Minttu, tekee ensiesiintymisensä Kirjakimarassa. Minttu muutti meille reilu kuukausi sitten 5-vuotiaana kodinvaihtajana. Kuten edeltäjänsä Elli, Mintusta on kuoriutumassa mainio lukukaveri. Jokainen kirja pitää nuuskutella tarkkaan.

Helmet 2022: 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua.

Huumoria ja ajankuvaa kasarilta – Anne Tyler: Hengitysharjoituksia

Kansi: Juha S. Kalliolahti.

Otava 1989. 350 s.

Alkuteos: Breathing Lessons (1988).

Suom. Saara Villa.

Oma arvio 2/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.


Anne Tylerin Hengitysharjoituksia sai kirjallisuuden Pulitzer-palkinnon vuonna 1989. Luimme kirjan kirjaston lukupiirissä, jonka lukemisto koostuu tänä syksynä ja ensi keväänä erilaisten kirjallisuuspalkintojen voittajista eri vuosikymmeniltä. Edellinen kirjamme oli nobelisti Doris Lessingin Ruoho laulaa.

Hengitysharjoituksia on yhdenpäivänromaani, avioliittoromaani ja road trip -kuvaus. Keskushenkilöinä ovat Maggie ja Ira, keski-ikäinen pariskunta Yhdysvaltojen Baltimoresta. He lähtevät autolla Maggien ystävän puolison hautajaisiin, ja hautajaisten ja muistotilaisuuden jälkeen he hakevat poikansa entisen tyttöystävän heille kylään. Tässä tarinan raamit, joiden sisällä sitten sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

Maggien hahmo sai minut lukijana raivon partaalle. Hän puuttuu toisten elämään rasittavalla tavalla ja yrittää järjestellä ihmissuhteita parhaaksi katsomallaan tavalla. Usein lopputuloksena on katastrofi. Hän esimerkiksi ei pääse yli siitä, että heidän poikansa Jesse ei enää ole yhdessä exänsä Fionan kanssa, vaikka näillä on yhteinen lapsi. Kunhan nuoret vain tajuaisivat, kuinka paljon toisiaan rakastavat, niin kaikki kaikki olisi taas hyvin!

Jännitettä syntyy siitä, kun lukija alkaa odottaa, milloin Maggie menee totaalisesti liian pitkälle, milloin Iran pinna katkeaa. Tuo pinna venyy ihailtavan pitkälle, vaikka Maggie vain sättii muita omista virheistään ja toilailuistaan. Touhottava nainen on onnettomuusaltis hössöttäjä, jota en välittäisi tuntea oikeassa elämässä. 

Kirja jakoi lukupiirissämme mielipiteitä. Yksi kanta oli, että kirja on hauska, elämänmakuinen arjen kuvaus, jossa on mukana monia elämänviisauksia, kuten se, ettei lapsilleen saa asettaa omia tavoitteitaan. Toisiin taas Tylerin huumorisävytteinen kerronta ei purrut lainkaan ja kirja tuntui tyhjänpäiväiseltä, lukeminen oli tervanjuontia. 

Kuuluin jälkimmäiseen porukkaan. Lukiessani tunnistin, että tässä kohtaa tämä on varmasti jonkun mielestä hauskaa, mutta minua ei naurata. Kirja ärsytti ja turhautti, ja ilman lukupiirivelvoitetta se olisi luultavasti jäänyt minulta kesken. Huumori on vaikea laji. 

Lukupiirikeskustelu sai kuitenkin ymmärtämään toisenlaisia tulkintoja paremmin. Maggien voi esimerkiksi nähdä traagisena hahmona, joka ei vain opi toimimaan ihmissuhteissa. Yksi luonnehdinta oli hyväntahtoinen hölmö, joka ei tahdo muille pahaa. Tyler näyttää, että arkisistakin asioista voi kirjoittaa. Ehkä tämä oli vuonna 1988 ilmestyneen kirjan Pulitzer-menestyksen salaisuus? Näin vanhoja palkintoperusteita ei ole helppo löytää. Enemmän Tyleria lukeneet lukupiiriläiset suosittelivat lukemaan kirjailijalta romaanin Päivällinen koti-ikävän ravintolassa.

Kirjan parasta antia minulle oli ajankuvaus. 1980-luvulla automatkalla ei voinut hyödyntää navigaattoria, vaan oli tyytyminen paperikarttoihin ja Autoliiton neuvontapuhelimeen. Kotona perheenjäsenille jätettiin sovittuun paikkaan viestilappuja, joissa kerrottiin missä ollaan ja milloin palataan. Tästä muistui mieleeni lapsuudenkodin keittiöntaso, jossa meillä vastaavaa viestinvaihtoa käytiin. Somesta ei kukaan ollut kuullutkaan, mutta sen asiaa ajoi jollakin tasolla radio-ohjelmat, joihin soitettiin juoruja ja kuulumisia. Somen valtakaudellakin nämä ohjelmat onneksi pitävät jossakin määrin pintansa.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 44. Kirjassa on reseptejä. Hautajaisten muistotilaisuudessa tarjotaan hämmentävää ruokalajia, sotkusalaattia, jonka valmistusta kuvataan näin: "Sekoitetaan paketillinen appelsiinihyytelöjauhetta, tölkillinen ananasmurskaa, rasiallinen kermavaahdonkorviketta..." Jää tämä "herkku" varmaankin kokeilematta, mutta kieltämättä kuvastaa aikaansa, jolloin ruoanlaiton helpottamiseksi markkinoille tuli kaikenlaisia jauheita ja korvikkeita. Nam.

Kannattaako Hengitysharjoituksia siis lukea? Jos haluaa tutustua Pulitzer-voittajiin tai uppoutua 1980-luvun ajankuvaukseen, niin vastaus on myöntävä. Ja tietenkin, jos haluaa tutustua yhteen rasittavimmista henkilöhahmoista, vastaus on ehdottomasti kyllä!

Pala julmaa historiaa – Doris Lessing: Ruoho laulaa

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2007 (1. p. Kirjayhtymä 1978). 281 s.

Alkuteos: The Grass Is Singing (1950).

Suom. Eva Siikarla.
Mistä minulle: ostin uutena.
Oma arvioni: 4/5.

Aivan kirjan alussa on uutinen, jossa kerrotaan, että rhodesialainen maanviljelijän vaimo Mary Turner on löydetty murhattuna kotinsa verannalta. Palveluspoika Moses on otettu kiinni, hän on tunnustanut, ja motiiviksi arvellaan ryöstöä. Alkaa taustoitus, jonka myötä lukija pikkuhiljaa voi muodostaa käsityksensä ihmisistä ja tapahtumista. Miksi näin kävi, menikö kaikki kuten alussa kerrotaan?

Kirjallisuuden Nobelin vuonna 2007 saanut Doris Lessing varttui etelärhodesialaisella farmilla, ja myös hänen esikoiskirjansa Ruoho laulaa sijoittuu pääosin maatilalle Etelä-Rhodesiassa, joka nykyisin tunnetaan Zimbabwena. Maa oli kirjan tapahtuma-aikaan eli 1940-luvulla brittiläisten siirtomaa. 

Brittiläistaustainen Mary elää onnettoman lapsuuden jälkeen huoletonta nuoruutta. Kun Marya alkavat ahdistaa vihjailut naimattomuudesta, hän avioituu maanviljelijä Dickin kanssa. Hiljalleen Marylle paljastuu, että Dickin farmi on hoidettu vähän niin ja näin. Eikä kotitalossa ole edes kuumuutta helpottavaa sisäkattoa. Dick kokeilee viljelyssä kaikenlaista, mutta pitkäjänteisyys puuttuu. Velat painavat.

Dick yrittää kehittää elämäntyötään eli farmia, Mary haluaisi vain saada kokoon sen verran rahaa, että he voisivat muuttaa pois. Toiveet eivät kohtaa. Maryn ja Dickin avioliitto on kahden yksinäisen liitto. Maryn on vaikea suhtautua maatilan mustiin peltotyöntekijöihin, ja hän purkaa heihin patoutunutta vihaansa. Taloudenhoitajatkin saavat lähteä lyhyellä varoitusajalla, kunnes taloon saapuu Moses, joka jää.

Avioliiton myötä Marystä tulee köyhä, ja siitä koettu häpeä saa hänet eristäytymään. Hän yrittää pitää miehensäkin etäällä. Tarinaa voi lukea Maryn syöksykierteenä ja kuvauksena siitä, miten farmielämä näivettää naisen. Muutos Maryssa on hurja: naiivista ja hyväntahtoisesta tytöstä tulee ruoskalla sivaltava piiskuri.

Ruoho laulaa on nopealukuinen, mutta ei nopeasti sulatettava. Rotuerottelu ja rasistinen kieli rehottavat kirjan sivuilla niin, että herkempää lukijaa ahdistaa. 

Tämä Doris Lessingin vuonna 1950 ilmestynyt esikoisteos sai kunnian olla ensimmäinen lukupiirikirjamme, kun käynnistelimme kirjaston lukupiiriä pitkän remontti- ja koronatauon jälkeen. Työkaverini kanssa valitsimme syksyn ja kevään kirjoiksi eri kirjallisuuspalkintoja voittaneita teoksia eri vuosikymmeniltä – sellaisia, jotka meitä houkuttavat ja joita emme olleet vielä lukeneet.

Lukupiirimme totesi, että aiheesta on tärkeä lukea, jotta kipeätkään vaiheet historiassa eivät unohtuisi, jotta niitä ei toistettaisi. Kirja on aikansa kuvaus, mutta samalla se koettiin moderniksi kerronnaltaan. Kirjassa kuvatun rasismin analysoitiin korostavan Lessingin apartheid-vastaisuutta. Keskustelua herättivät esimerkiksi Moseksen motiivit ja se, miten Mary kieltää luonnon itsessään.

Paljon lukeneet lukupiiriläisemme suosittelivat Lessingin tuotannosta Vanhan päällikön maa -teosta, ja aiheeseen syvemmälle haluavia kehotettiin tarttumaan Andre Brinkiin. Lessingin elämänvaiheita ja tuotantoa kartoittaessani kiinnostuin myös Lessingin omaelämäkerrallisista teoksista Varjoissa vaeltaja ja Ihon alla. Jälleen siis yhden kirjan lukeminen poiki monia uusia lukuvinkkejä!

Kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Keltainen kirjasto -kirjablogi, Tarukirja ja Suketus.

Helmet 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

Arkisen elämän suuruus – Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2020. 380 s.
Alkuteos: Olive Kitteridge (2008).
Suom. Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.


Miten huikeaa oli saada kevään odotetuin kirja käteen suoraan sen ilmestymispäivänä! Pienen vihjailun tuloksena mieheni yllätti tulemalla töistä kotiin kirjakaupan kautta. Tuosta aurinkoisesta ilon päivästä on nyt kulunut reilu kuukausi, ja maailma on tänään hyvin erilainen kuin tuolloin. Korona on teljennyt meidät neljän seinän sisään, etätöistä on tullut miehellenikin pakon edessä arkea, eikä kotoa poistuta kuin kauppaan ja koiralenkeille. Mökille ei ole asiaa.

Uutiset ja arki ovat kuin dystopia-romaanista: ihmiset kulkevat maskit kasvoillaan, alueita eristetään, rajoja valvotaan, valtaosa ihmisistä on sulkeutunut koteihinsa vapaaehtoiseen tai pakolliseen karanteeniin. Vastassa on yhteinen vihollinen, jota ei voi paljain silmin nähdä.

Alkuvuoden olen etsinyt uutta työtä, mutta tässä maailmantilanteessa se on alkanut näyttää mahdottomalta. Poikkeusolot ja epävarmuus omasta työtulevaisuudesta ovat vaikuttaneet minuun niin, että keskittymiskykyni on ollut viime viikkoina olematon. Kirjoittamisesta ei ole tullut mitään, koko ajan eksyn vain uutissivustoille. Lukeminen on onnistunut joinain päivinä, joten bloggausjonoa on päässyt kertymään.

Vähitellen poikkeustilasta on tullut uusi normaali ja työkuvioissakin näkyy toivoa. Vakituisen työn saaminen tässä tilanteessa tuntuu lottovoitolta, mutta toki en huokaise ennen kuin nimet ovat paperissa. Maaginen paperi on jo postissa, joten lähellä ollaan.

Yritän saada purettua bloggausjonoa nyt kevään mittaan. Tämä Strout-teksti jää maaliskuun ainoaksi bloggaukseksi, huhtikuussa yritän saada useamman tekstin aikaan. Onhan pian myös aika käynnistää perinteinen merikirjahaaste!

Mutta nyt otsikon kirjaan.

Intoilin tästä tuoreesta Strout-suomennoksesta, koska hänen edelliset kirjansa Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista olivat minulle ilmestymisvuosinaan käännöskirjojen huippuja. Pari vuotta sitten luin myös Stroutin esikoisromaanin Pikkukaupungin tyttö, joka sekin miellytti. Uuden suomennoksen nimihenkilö Olive Kitteridge on monille tuttu hahmo HBO:n minisarjasta. En ole sarjaa katsonut, joten pääsin lukemaan kirjaa ilman ennakko-odotuksia. Välttelin myös kirja-arvioita parhaani mukaan ennen kirjan lukemista.

Kirjassa on kahdesta edellisestä suomennoksesta tuttu novellikokoelman kaltainen rakenne. Tällä kertaa yhdistävä tekijä ei ole Lucy Barton vaan kipakka Olive Kitteridge. Olive asuu Crosbyn pikkukaupungissa Mainessa ja on eläkkeelle jäänyt matematiikan opettaja. Työvuosinaan hän oli koulun pelätyimpiä opettajia. Olive on tiukka, piikikäs ja häijykin. Suorasukainen nainen puhuu suunsa puhtaaksi ja laukoo totuuksia.

Olive ei ole kaikissa novelleissa päähenkilö, mutta jokaisessa on jokin linkki Oliveen tai hänen perheeseensä. Jokainen luku avaa jonkin uuden puolen Olivesta tai perustelee hänen käytöstään. Esimerkiksi avaustarina Apteekki kertoo tarkemmin Oliven miehestä Henrystä, joka teki uran lähikaupungin apteekkarina. Minkälaista on olla sapekkaan Oliven puoliso? 

Olivella ja Henryllä on poika Christopher, jolla on ollut omat haasteensa äitinsä kanssa. Luku nimeltä Pieni säväys kertoo Christopherin ja hänen vaimonsa hääpäivästä, joka meinaa olla Olivelle liikaa: vieraat, juhlavaatteet, se että pitää luopua pojasta. Hääjuhlan aikaan Olive livahtaa piiloon poikansa makuuhuoneeseen, pakoon juhlahumua.

Olive on iso nainen. Hän tietää sen itsekin, mutta ei hän ole aina ollut iso, eikä hän ole vieläkään oikein tottunut siihen. Pitkä hän on toki aina ollut ja tuntenut itsensä usein kömpelöksi, mutta isoksi hän muuttui vasta ikääntyessään. Hänen nilkkansa ovat turvoksissa, hartiat pyöristyneet, niska paksu, ja ranteet ja kädet näyttävät muuttuneen miehisiksi. Muutos vaivaa Olivea – totta kai se vaivaa, joskus kun hän on yksin, se vaivaa erityisen paljon. Mutta ei hän enää elämän tässä vaiheessa aio luopua ruoan suomasta lohdusta, ja juuri nyt se tarkoittaa että hän näyttää lihavalta, nukkuvalta hylkeeltä, joka on kiedottu jonkinlaiseen harsovaippaan.

Strout kuvailee tarkasti henkilöhahmojen luonteita ja piirteitä. Arkiset valinnat ja rutiinit ovat paljastavia. Kirjan teemoiksi hahmottuvat perhe, avioliitto, ihmissuhteet ja ikääntyminen. Erityisen herkullista on pikkukaupunkielämän kuvaus, se miten ihmisten suhteet kietoutuvat toisiinsa. Opettajalla on ollut vuosikymmenien ajan mahdollisuus havainnoida lukuisten perheiden elämää oppilaidensa kautta. Mitä kaikkea yhdessä pikkukaupungissa tapahtuukaan kulissien takana? Oliven asema kaupungissa osoittaa, että opettaja on auktoriteetti, jonka sanoilla ja teoilla on kauaskantoisia vaikutuksia.

Olive onnistuu melko varmasti ärsyttämään lukijaa, ja usein hänen käytöksensä hämmentää. Kolmentoista tarinan aikana Olive kuitenkin muuttuu ja lukijan mielikuva naisesta siinä mukana. Lukiessa oli mielenkiintoista tarkkailla oman suhtautumisen muutosta pitkin matkaa, miettiä mistä empatia kumpuaa.

Englanniksi on jo ilmestynyt jatko-osa Olive Again, joten on hyvin todennäköistä, että pääsemme nauttimaan Oliven seurasta lisää suomeksi lähiaikoina.

Helmet 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Kansi: Satu Kontinen.

WSOY 2019. 6 t 29 min.
Lukija: Sari Haapamäki
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 5/5.

Minä olen ensimmäinen nainen, kaikki minussa nähdään Urhon läpi, ja näkyykö minua hänen takaansa edes?

Ensimmäinen nainen on hienovireinen historiallinen romaani naisesta, joka on yleensä jäänyt sivurooliin. Sylvi Kekkonen oli kirjailija, äiti ja presidentin puoliso, ja näistä määreistä viimeisin ohjasi hänen elämäänsä eniten. Nyt Sylvi Kekkonen nostetaan päähenkilöksi, pois miehensä varjosta.

Kirja alkaa vuodesta 1966, jolloin Urho Kekkonen on ollut presidenttinä kymmenen vuotta. Pesti on kestänyt paljon pidempään kuin Sylvi ikinä osasi kuvitella. Lukija tietää, että vielä ei olla edes puolivälissä.

Omapäinen Sylvi ajaa ajokortin keski-ikäisenä, ja vapauden hänelle tuo kuningatar Margaretalta lahjaksi saatu Morris Mini. Minillään Sylvi lähtee mökille ja nimenomaan yksin, sillä tilanne vaatii yksinoloa: takana on vaikea kesä, johon mahtuivat muun muassa ystävä Marjaliisan hautajaiset. Suomusjärvellä Katerman kylässä sijaitseva mökki on Sylville turvasatama. Siellä hänen ei tarvitse pelätä mitään. Ja onhan hänellä koira turvanaan.

Muistellen Sylvi käy läpi keskeisiä elämänvaiheitaan. Kohtaamisen, rakastumisen, lasten syntymän, sotavuodet, presidentiksi valinnan. Sylvi osoittaa sanansa menehtyneelle ystävälleen Marjaliisalle. Päiväkirjojen selailu tukee muistelutyötä. Mukana on myös muotokuvaa Sylvistä työstävän taiteilija Essi R.:n näkökulma. Miten syntyykään muotokuva naisesta, joka on ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä?

Sylvi Kekkonen on valtakunnan ensimmäinen nainen, mutta miehensä ainoa hän ei ole. Urho Kekkonen tunnetaan lukuisista naissuhteista, joista myös vaimo on tietoinen. Naissuhteiden lisäksi Urho purkaa stressiään viinalla ja urheilemalla. Puoliso on Sylvin onni ja onnettomuus. Sylvi tietää asemansa olevan vankkumaton sivusuhteista huolimatta, onhan mies uskottavampi poliitikkona, jos tällä on vaimo. Perhe pönkittää valtaa.

Myös kirjailijuuteen liittyy jatkuva epävarmuus ja alemmuuden tunteita. Sylvi epäilee, kutsutaanko hänet kirjailijaesiintymisiin vain puolisonsa vuoksi vai pääseekö hän mukaan omien ansioidensa vuoksi.

Ääni on siis ikääntyneen rouvan, joka on nähnyt miehensä rinnalla kaikenlaista, myös lukuisia pettymyksiä. Kaksospojat Taneli ja Matti ovat jo aikuisia. Sylvi kutsuu Tanelia päiväpojaksi, Mattia yöpojaksi. Ensin mainitusta äidin ei ole tarvinnut kantaa huolta, mutta jälkimmäisestä senkin edestä. Äitiyteen liittyy myös synkkiä sävyjä, sillä Sylvi toivoi kovasti kolmatta lasta, mutta lääkärin kehotuksesta yritykset jätettiin. Vai tuliko kehotus sittenkään lääkäriltä?

Ensimmäinen nainen on taidokas faktan ja fiktion kudelma, jonka päähenkilöstä piirtyy yhtä aikaa vahva ja hauras kuva. Sylville on pedattu rooli, joka on kahlitseva, mutta hän ei tyydy vain siihen.

Kirjan päähenkilö on kirjailija Johanna Venhon fiktiivinen näkemys Sylvistä. Mukana on joukko todellisia historiallisia henkilöitä, kuten kirjailija Marja-Liisa Vartio, Kekkosen rakastajattaret Anita Hallama ja Anne-Marie Snellman sekä kuvanveistäjä Essi Renvall. Tai siis fiktiiviset versiot heistä. Venho on rakentanut henkilöhahmonsa taustatyön avulla: kirjailija on perehtynyt muun muassa presidentin vaimon päiväkirjateksteihin, kirjeisiin ja muuhun aikalaismateriaaliin.

Viimeaikaisista lukukokemuksista kirja toi mieleeni Mila Teräksen Jäljet ja Minna Rytisalon Rouva C:n.

Helmet-lukuhaaste: 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

Kuukauden nobelisti: Toni Morrison: Jazz

Kannet: Mistral / Markko Taina.

Tammi 1993. 233 s.
Alkuteos: Jazz (1992).
Suom. Seppo Loponen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuukauden nobelistina on heinäkuussa Toni Morrison, joka sai Nobel-palkinnon vuonna 1993, vuosi Jazz-romaanin ilmestymisen jälkeen. Hän oli ensimmäinen musta amerikkalainen ja ensimmäinen musta nainen, jolle palkinto myönnettiin. Morrison kuvaa teoksissaan usein mustien amerikkalaisten elämää, niin myös tässä 1920-luvun New Yorkin Harlemiin sijoittuvassa kirjassa.

Monitahoinen, erään kolmiodraaman ympärille kietoutuva romaani alkaa näin:

Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään ja lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua."

Tämä on väkevin hetkeen lukemani aloitus romaanille. Ensimmäinen kappale esittelee koko romaanin ytimen. Muu kirja avaa dramaattisten tapahtumien seurauksia ja sitä, miten tähän on päädytty.

Aviopari Violet ja Joe Trace ovat kotoisin Virginiasta, jonka puuvillapellot he jättivät taakseen 1900-luvun alussa. Joe kauppaa työkseen naisten kosmetiikkaa, ja Violet toimii kotikampaajana. Nyt viisikymppisenä Violet on alkanut haikailla lasta, jota he eivät koskaan saaneet. Nuoren Dorcasin ampumisesta ei koidu Joelle oikeudellisia seuraamuksia, mutta tapahtuma vaikuttaa syvästi sekä Violetin että Joen elämään. Joe ei pysty työhön surun murtamana, Violet taas yrittää selvittää, miksi hänen miehensä ryhtyi suhteeseen Dorcasin kanssa. Nuori Dorcas asui tätinsä Alicen luona, joka teki parhaansa orvon tytön kanssa.

Alice Manfred oli yrittänyt yksityistää sisarentytärtään, mutta hän ei mahtanut mitään Kaupungille, jonka tihkuma musiikki anoi ja haastoi jokaikinen päivä. "Tule", se sanoi. "Tule ja tee väärin." 

Sykkivä kaupunki on kuin yksi romaanihenkilö ihmisten rinnalla. Kaupungissa haaveillaan huimia ja tunnetaan syvästi. Eletään aikaa kun kaikki sodat ovat ohi eikä uutta ikinä tule. Edessä on avoin, toiveikas tulevaisuus. Paremman elämän perässä kaupunkiin on saapunut aikoinaan myös Tracen pariskunta. Morrison valottaa henkilöidensä taustoja välähdyksinä. Tapahtumia ja henkilöitä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja vaihtuvat kertojat tuntuvat tietävän, miten asiat menivät. Mitä oikeasti tapahtui, se onkin hyvä kysymys.

Toni Morrisonin Jazz on kovakantisena odottanut lukemista omassa hyllyssäni hyvän aikaa. Nyt kuitenkin luin kirjan kesälomalaisen käteen paremmin istuvana pokkarina. Keltainen pokkari maksoi antikvariaatissa vain euron, joten pitihän se ostaa. Olen huomaamattani alkanut kerätä varsinaisen Keltaisen kirjaston rinnalle myös Keltaisia pokkareita...

Ihan vain kokeilumielessä aloin lukea pokkari-Jazzia, sillä seuraava Morrison saisi olla Hyllynlämmittäjät-pinossani odottava Minun kansani, minun rakkaani. Lukeminen ei kuitenkaan jäänyt vain muutamaan sivuun, sillä jo ensimäinen kappale vangitsi minut. Harmi vain, että tarinan lumo ei aivan kantanut loppuun saakka. Näkökulmatekniikka sai tarinan tuntumaan poukkoilevalta, ja koin vaikeaksi tarkentaa kulloisenkin kertojaäänen näkymään.

Aiemmin olen lukenut Morrisonilta romaanit Luoja lasta auttakoon ja Koti, eikä Jazz takuulla jää viimeiseksi. Vuoden loppuun mennessä yritän saada ainakin tuon Hyllynlämmittäjät-pinosta löytyvän luettua.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa Jazz sopii ainakin kohtaan 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos. Kirjankansibingossa taas ujutan kirjan musiikki-ruutuun.

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Atena 2018. 300 s.
Alkuteos: Stay with me (2017).
Suom. Heli Naski
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Yejide ja Akin ovat olleet naimisissa jo niin kauan, että lapsia pitäisi olla. Akin on perheensä vanhin poika, joten suvun jatkaminen on hänelle kunnia-asia. Hänen pikkuveljelläänkin on jo neljä poikaa. Se, että jälkeläistä ei kuulu, on kova pala etenkin Akinin perheelle. Lopulta Akinille hankitaan toinen vaimo nigerialaisia perinteitä noudattaen. Ehkä hänen hedelmällisyytensä saa myös Yejiden tulemaan raskaaksi.

Yejide ja Akin ovat menneet naimisiin rakkaudesta, mutta neljän lapsettoman vuoden painoa heidänkään rakkautensa ei tahdo kestää.

Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta.

Adébáyò törmäyttää modernin vanhaan. Toinen vaimo on Yejidelle isku vasten kasvoja. Hän on yliopiston käynyt nainen ja kampaamoyrittäjä. Yejiden äiti kuoli aikoinaan synnyttäessään häntä, ja hän on seurannut läheltä isänsä elämää useiden vaimojen kanssa. Hän luuli, että heidän elämäänsä eivät vanhat uskomukset vaikuttaisi. Ja lopulta hän on niin epätoivoinen, että turvautuu itsekin uskomushoitoihin.

Nigeriaan sijoittuvan tarinan aikajänne ulottuu 1980-luvulta tähän päivään. Avioliittoon, rakkauteen ja lapsettomuuteen liittyvät teemat ovat yleismaailmallisia, mutta paikallinen kulttuuri tapoineen tuo tarinaan lisää sävyjä. Jamssisurvosta valmistetaan ja syödään niin ilon kuin surunkin hetkellä. Naiset pukeutuvat usein kietaisuhameisiin ja letittävät hiuksensa Yejiden salongin kaltaisissa paikoissa. Vanhempia tai muuten ylempiarvoisia tervehditään maahan heittäytyen, ja naisia yritetään "tervehdyttää" synnytyksen jälkeen alunaliemellä.

Moniavioisuuden ja lapsettomuuden lisäksi romaani käsittelee muun muassa lapsen menettämisen suurta surua. Adébáyò on kehitellyt vaiheikkaan ja yllättävän juonen, joka kantaa aivan loppuun saakka. Akin ja Yejide vuorottelevat kertojina, ja on lukijana palkitsevaa seurata, miten salaisuudet paljastuvat tarinan henkilöille ‒ ja lopulta lukijalle.

Älä mene pois on Adébáyòn esikoisromaani, joka oli viime vuonna Baileys-kirjallisuuspalkinnon kärkikuusikossa. Kirjailija saapuu Helsinki Litiin tulevana viikonloppuna ja astuu Savoyn lavalle lauantaina Laura Lindstedtin kanssa. Odotan tätä(kin) keskustelua kovin! On tietenkin mielenkiintoista päästä kuulemaan Adébáyòa ja hänen ajatuksiaan tästä kirjasta, mutta myös Lindstedt kiinnostaa. Oneiron oli muutama vuosi sitten kiehtova lukukokemus, enkä ole koskaan tainnut nähdä häntä esiintymässä missään. Festarin odotus jatkuu Kirjakimarassa jälleen huomenna!

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Marianna Kurtto: Tristania (2017)

Kansi: Anna Makkonen.

Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 331.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Marianna Kurton ensimmäisen romaanin miljöö kutkuttaa mielikuvitusta: keskellä Atlantin valtamerta sijaitsee tuliperäinen Tristan da Cunhan saari, jolta on tuhansia kilometrejä matkaa lähimmälle asutulle saarelle. 264 asukkaan saarella eletään kalastuksesta ja odotetaan aina laivaa näkyväksi horisonttiin. Elämä karulla saarella on puutetta ja taistelua. Vuonna 1961 saaren tulivuori purkautuu ja asukkaat evakuoidaan Britanniaan.

Omalaatuinen miljöö ja historialliset faktat ovat perustana tarinalle, joka rakentuu usean näkökulman kautta. Keskeiseksi nousee Lars, hänen perheensä ja hänen valintansa. Lars kärsii saarella kaukokaipuusta: vaimo Lise ja pikkupoika Jon saarella jäävät, kun hän rakastuu matkallaan Englannissa kukkakaupan myyjään, Yvonneen. Perhe luulee Larsin kuolleen, koska yhteyksiä mantereelle ei juuri ole. Huoli ensimmäisestä perheestä nousee pintaan, kun Lars lukee lehdestä kotisaaren tulivuoren purkautuneen.

Saari on aina Larsin koti, vaikka hän on kilometreissä mitaten kaukana sieltä. Saaren muistot ja tuntu eivät lähde miehestä:

Tulen saarelta, jossa hiekka on mustaa. Täällä hiekka on vaalea ja kylmää, se tuntuu karhealta kädessä. Ihmiset täällä ovat äänekkäitä ja painavia, linnut pieniä kuin lapsen nyrkki. Ne rakentavat hauraita pesiään ja suojelevat luitaan auringolta, tuulelta jota tuskin tuuleksi voi nimittää. Täällä vesi tulee putkista joissa kylmä on eroteltu kuumasta, liha tulee kauppiaalta joka käärii sen paksuun paperiin. Maito kolahtaa kuistille pullossa eikä kukaan kuivata härännahkaa auringossa, jotta siitä saataisiin talveksi perheelle kengät - perheellä on jo kengät, monta paksupohjaista paria. Ja kun talvi tulee, taivas roiskii päällemme veden olomuotoja, joista vedestä elävä saareni ei uneksi.
          Minun saarellani vesi on vettä ja sumu sumua, ja pöydissä on suomustuksen jäljet.

Larsin perheen vaiheisiin kietoutuu useita henkilöitä, ja tarina maustuu kostolla ja salaisuuksilla. Eri näkökulmat ja vähitellen jaetut tiedonmuruset pitävät lukijan valppaana. Jätän juonen kuvauksen tarkoituksella tässä vähiin ja kryptiseksi, koska jokainen voi lukea ja nauttia koukuttavasta tarinasta itse.

Pidän Kurton tekstin rytmistä, tarina etenee hyvin. Ennen Tristaniaa Kurtto on julkaissut viisi runokokoelmaa, ja runoilijan tausta näkyy romaanin kielessä elävinä ja tarkkoina kielikuvina. Romaanin taustalla on vuosien taustatyö, mikä ei näy lopputuloksessa asetelmallisuutena tai rönsyinä. Kokonaisuus on hiottu ja hengittävä.

Tristaniassa on sellaista oivaltavuutta, kielellistä taituruutta ja tarinan kuljetuksen magiaa, että sain sen äärellä kylmiä väreitä. Kurton kirja on mielestäni tämän vuoden parhaimmistoa, joten olin hieman harmissani, ettei se edennyt Finlandia-mittelöissä finaaliin. No, oma makuni ei useinkaan ole yhtäläinen raatien kanssa, joten tein oman varjolistani, jolle nostin Kurton uutuuden. Aion hankkia kirjan omaan hyllyyn, sillä tämä on saatava lukea uudelleen!

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (2009)

Kansi: Timo Mänttäri.

Alkuteos: Nocturnes.

Suomentaja: Helene Bützow (2011).

Kustantaja: Tammi. 

Sivumäärä: 226.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuukausi sitten Ruotsin Akatemian sihteeri Sara Danius julkisti Tukholman pörssitalolla yhden vuoden odotetuimmista kirjallisuusuutisista: Kazuo Ishiguro saa tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Hetken harmittelin, ettei Danius sanonut lempikirjailijani Haruki Murakamin nimeä. Ymmärsin samalla, että Ishiguron valitsemisen myötä japanilaisen Murakamin mahdollisuudet palkintoon heikkenivät huomattavasti, sillä Akatemia ei ymmärtääkseni palkitse lähivuosina kovin samankaltaisia tai -taustaisia kirjailijoita. No, onhan 68-vuotiaalla Murakamilla vielä aikaa!

En oikein osannut ottaa kantaa valinnan osuvuuteen, sillä en ollut vielä tutustunut tämän japanilaistaustaisen brittikirjailijan teoksiin. Nimi ja maine toki olivat tuttuja: minulla on esimerkiksi sellainen tuntuma, että Ishiguro on monien kirjabloggaajien suosiossa. Daniuksen vielä lukiessa valintaperusteita salamavalojen räiskeessä klikkailin jo kirjastovarauksia Ishiguron kirjoista. Niinpä sain melko nopeasti käsiini tämän novellikokoelman.

Yösoittoja koostuu viidestä novellista, joita kaikkia yhdistää musiikki. Kahdessa novellissa esiintyy sama henkilö, mutta muuten tarinat ovat erillisiä. Musiikin lisäksi keskeisiä ovat myös novellien miljööt: kokoelman ensimmäisessä ja viimeisessä novellissa ollaan Venetsiassa. Maailmankuulu turistien kansoittama aukio toimii avausnovellin näyttämönä. Jäin hieman ihmettelemään, miksi aukion nimi on kirjassa San Marcon aukio ‒ eikö se ole suomeksi Pyhän Markuksen aukio? Tämä nyt oli vain sivuseikka, joka pisti silmään. Muita tapahtumapaikkoja ovat englantilainen maaseutu ja Los Angeles.

Henkilöt ovat esimerkiksi muusikoita, jotka kokevat taiteilijaelämän haasteita: on luomisen tuskaa ja suosion tavoittelua. Ishiguro rinnastaa oivasti virtuoosikuvitelmat ja turisteille samaa kappaletta päivästä toiseen soittavat leipämuusikot. Novelleissa kaivataan, kaihotaan ja luovutaan. Musiikki luo tunnelmia erilaisten ihmissuhteiden käänteille, erityisesti parisuhteiden.

Ishiguro rakentaa novelleissaan vähäeleisesti mieleenpainuvia asetelmia. Pystyin helposti kuvittelemaan, miltä näyttävät leikkauskääreissä juoksentelevat hahmot hotellin öisillä käytävillä. Tai miltä näyttää asunto, jossa mies yrittää saada epämääräisellä keitoksella aikaan koiran hajua. 

Ishiguro romuttaa Nobel-kirjailijoiden sitkeää mainetta vaikeaselkoisina tai raskaina kirjailijoina. Ainakin Yösoittoja ihastuttaa selkeillä lauseillaan, hienovaraisella huumorillaan ja jouhevalla kerronnallaan ‒ hotkaisin viiden novellin kokoelman lähes yhdeltä istumalta. Novellit eivät ole minulle ominta lukemistoa, eikä musiikki aihepiirinä ole myöskään lähimpiä. Kaikkeen tähän nähden viihdyin Ishiguron tarinamaailmoissa loistavasti.

Ensikosketukseni Ishiguroon oli siis varauksellisen innostunut. Jatkan tutustumistani Ishiguroon piakkoin, sillä olen viime viikkoina täydentänyt Keltaista Kirjastoani Pitkän päivän illalla ja Haudatulla jättiläisellä. Ja jo ennestään mökin kirjahyllyssä lymyili lukematon Me orvot. Näiden joukosta valitsen seuraavan Ishiguron lukuun, kunhan olen ensin saanut purettua vähän syksyn uutuusruuhkaa.

Yösoittoja on luettu muissa blogeissa takavuosina ahkerasti, joten Google vie helposti lukuisten arvioiden äärelle. Osallistun kirjalla Tuijata-blogin Taiteilijaromaanit-haasteeseen.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (2017)

Kansi: Jenni Noponen.

Kustantaja: Gummerus

Sivumäärä: 229.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa on omaelämäkerrallinen romaani menettämisestä, avioliitosta ja identiteetistä. Päähenkilön elämä nyrjähtää sijoiltaan, kun aviomies eräänä päivänä ilmoittaa haluavansa korjata sukupuolensa:

- Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen. 

Päähenkilö ajautuu kriisiin. Tuska, viha ja ahdistus vyöryvät päälle. Hän kokee, että on menettämässä puolisonsa, rakastettunsa ja elämänkumppaninsa. Hän alkaa epäillä muistoja, tunteiden aitoutta. Jos mies on aina tiennyt haluavansa olla nainen, miksi he olivat yhdessä? Oliko hän sittenkin miehelle vain naiseuden esikuva, tutkielman kohde? Ahava kuvaa koskettavasti minä-kertojan tunteiden myrskyä ja epätoivon tiloja.

Aviomies alkaa pukeutua hameeseen, käy kampaajalla, poistattaa karvoitusta. Hän ostaa jopa samanlaisen takin kuin vaimolla. Asiasta kerrotaan tuttaville. Vaimo joutuu huomaamaan, että tilanne on hänelle liikaa. Tulee ero, mutta naiselle se on kaiken keskellä vain pieni sivupolku. Hänen ajatuksensa pyörivät sen ympärillä, että on kadottamassa miehensä. Näkökulma on koko ajan tiukasti vaimon: miehen muutosta ja sen seurauksia kuvataan vain hänen kokemusmaailmastaan käsin. Tämä on ymmärrettävä rajaus, varsinkin kun kyse on autofiktiosta. Kaikesta huolimatta huomasin lukiessani kaipaavani miehen näkökulmaa. 

Ahava tuo vaimon ja miehen tarinan rinnalle Kolumbuksen löytöretkeilyn, mikä houkuttelee pohtimaan löytämisen, etsimisen ja katoamisen kysymyksiä. Maailman muotojen ja maanosien sijainnin epäselvyys rinnastuvat kaikista lähimmän ihmisen identiteetin muutoksen kanssa. Naisen näkökulmasta mies on katoamassa, kuten kirjan nimikin kertoo, vaikka mies onkin löytämässä oman sukupuoli-identiteettinsä. Nainen joutuu etsimään uusia sanoja, miettimään vieraiden kielten pronomineja ja harkitsemaan osuvia verbejä, jotta pystyy sanallistamaan tapahtunutta. Vie kaksi vuotta ennen kuin hän pystyy sanomaan entisen miehensä uuden nimen. Viime vuonna lukemassani David Ebershoffin Tanskalaisessa tytössä vaimon suhtautuminen on aivan toisenlaista.

Luonnehdin kirjaa alussa omaelämäkerralliseksi, mutta oikeastaan se ei tule romaanista ilmi. Sitä ei mainita esimerkiksi takakansitekstissä, liepeissä eikä itse tarinassa. Sen sijaan omakohtaisuus on tuotu esiin kirjan markkinoinnissa: Ahava oli elokuun HS:n Kuukausiliitteen kansijutussa ja ilmestymisen jälkeen on ilmestynyt muitakin lehtijuttuja. Hesarin haastattelussa Ahava kertoo, miten hänen miehensä eräänä päivänä ilmoitti haluavansa korjata sukupuolensa naiseksi, mitä siitä seurasi ja miten aiheesta syntyi kirja. Luin jutun ennen kuin sain kirjan käsiini - tosin olisin lukenut kirjan joka tapauksessa, koska Ahavan aiempi romaani Taivaalta tippuvat asiat teki minuun suuren vaikutuksen pari vuotta sitten.

Ajatukseni kirjasta ovat jollakin tapaa ristiriitaiset. Ennen kuin mieheni katoaa on epäilemättä ansiokas romaani. Erityisesti päähenkilön henkilökohtainen tragedia kuvataan niin riipaisevasti, että rintakehää puristaa. Ahavan kaunis ja lyyrinen kieli sekä teoksen ilmava rakenne onneksi helpottavat lukijan työtä. Jokin teoksessa kuitenkin hiersi lukiessani. Vaikka minulla ei Knausgård-fanina ole mitään autofiktiota vastaan, jäin miettimään, millainen omaelämäkerrallinen muistelmateos aiheesta olisi syntynyt. Tai mitä jos kerrontaa olisi viety enemmän fiktion suuntaan ja otettu mukaan muitakin ääniä? Entä jos tarinan omakohtaisuutta ei olisi paljastettu, millainen vastaanotto olisi ollut?

Kirja muistutti siitä, että olisikin mielenkiintoista lukea lisää Kolumbuksen tai Marco Polon matkoista. Ja jonakin päivänä ehdottomasti Ahavan esikoinen Eksyneen muistikirja.

Kuukausi sitten julkaistu kirja on saanut huikean paljon blogihuomiota. Kannattaa vilkaista vaikkapa Ompun, Katjan, Helmi Kekkosen tai Maijan juttu. 

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta (2015)

Kansi: Mika Tuominen.

Alkuteos: Historie om et ekteskap.
Suomentaja: Hanna Tarkka (2017).
Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 200.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Lainasin kirjastosta norjalaisen Geir Gulliksenin romaanin Kertomus eräästä avioliitosta lähinnä Gulliksenin Knausgård-kytkennän vuoksi; Gulliksen on Knausgårdin ystävä ja editori. Emmin kirjan lukemista lähes eräpäivään saakka, koska en oikeastaan ole avioliittoromaanien ystävä ja sellaisesta tässä epäilemättä nimen perusteella on kyse. Päätin kuitenkin kokeilla. Pikainen silmäily syventyi nopeasti tarkemmaksi lukemiseksi, koska kirjan alkuasetelma oli mielenkiintoinen: mies tilittää parisuhteen raunioilla. Lisäksi Gulliksenin kirjoitustyyli miellytti.

Kuinka he olisivat voineet olla ajattelematta, että satunnaisen flirtin oli annettu tuhota molempien entinen elämä? Kukapa ei olisi kuullut miehistä - varsinkin miehistä - tai naisista, jotka rakastuvat päätä pahkaa, tuhoavat sen mitä heillä on ja toteavat sitten, että uusi suhde olikin erehdys, hetkellistä eroottista sokaistumista? Valtaosa rakastumisista ei nimittäin johda pitkäaikaisiin suhteisiin. Olin kolmekymppinen nuori isä, joka oli rakastunut tyttärensä korvakipua hoitaneeseen nuoreen lääkäriin. Timmy oli nuori lääkäri, joka oli rakastunut pienen potilaansa isään.

Jonin ja Timmyn rakkaustarina alkoi näistä asetelmista parikymmentä vuotta sitten. Jonin edellinen liitto tuhoutui, ja uuden alku toi mukanaan syyllisyyden tunteita. Kaiken pyhitti kuitenkin uusi rakkaus ja pariskunnan onni: juuri näin piti käydä, tämä on oikein. Jonin ja Timmyn avioliitto on täynnä rakkautta, avoimuutta ja keskustelua. He ovat toistensa parhaat ystävät, intohimoa riittää, kaikesta puhutaan. Siis aivan kaikesta. Miten on siis mahdollista, että tällainen auvo särkyi ja nyt ollaan tien päässä?

Kertojana toimii Jon, joka perkaa suhteen vaiheet alusta loppuun yrittäen löytää vastausta. Analyyttiselle miehelle perhe on kaikki kaikessa, hän hoitaa kotia ja läheisiään antaumuksella. Perheonni alkaa rakoilla, kun Timmy kohtaa kiinnostusta herättävän miehen, Haraldin, jonka kertoja ristii Hanskaksi. Aluksi Timmyn ja toisen miehen urheilullisissa tapaamisissa ei ole sen enempää, eikä miehen kanssa lenkkeily tai kiipeily ylitä avioparin suhteen sallivuuden rajoja. Kaikestahan puhutaan, kaikki on avointa, ja Jon jopa kehottaa Timmya tapaamaan miestä. Ei ole vaikea arvata, että kuvaan tulevat mustasukkaisuus, salailu ja epäilyt, ja unelmien liitto on kriisissä.

Jon analysoi vaimonsa eleet, ilmeet ja ajatuksetkin puhki, eikä lukija saa tietää tarinasta kuin tämän toisen puolen. Vaikka Gulliksenin pohdiskeleva ja vähäeleinen kirjoitustyyli enimmäkseen miellytti minua, yksipuolinen näkökulma ja seksikohtauksilla alleviivattu maskuliinisuus saivat minut ajoittain tuskastumaan. Jon sai minut ärtymään myös siksi, että hän melkein työntää Timmyä toisen miehen syliin tapaamiskehotuksillaan. Mitä hän kuvittelee tällä saavuttavansa?

Sain kirjan luettuani tietää, että kirja perustuu kirjailijan omaan elämään. Kirjailija Gulliksen on siis sama Geir, joka esiintyy Knausgårdin Taisteluni-kirjoissa. En voi ajattelematta, kuinka laimeaa on, että maailmanmaineeseen nousseen Knausgårdin ystävä ja editori kopioi menestyneen kirjailijaystävänsä konseptin ja leväyttää oman avioliittonsa kaiken kansan luettavaksi. Oikeasti?

Tästä kirjasta on ymmärrettävästi seurannut Norjassa samanlaista keskustelua kirjailijan oikeudesta käyttää omaa elämäänsä ja läheisiään taiteensa materiaalina kuin mitä on käyty Knausgårdin Taisteluni-sarjan ympärillä. Gulliksen on tehnyt ex-vaimolleen saman kuin Knausgård Lindalle. Läheiset ovat voimattomia taiteilijan vapauksien edessä, ja tällaisten autofiktiivisten kirjojen julkaiseminen vaikuttaa epäilemättä heidänkin elämäänsä. Ymmärrän tämän, vaikka suuri Knausgård-fani olenkin.

Lue lisää kirjasta muista blogeista: Reader, why did I marry him, Tuijata, Kulttuuri kukoistaa ja Helmi Kekkonen.

Clarice Lispector: Lähellä villiä sydäntä (1944)

Alkuteos: Perto do coração selvagem.

Suomentaja: Tarja Härkönen (2008).

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 219.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Iira Oivo.

Toinen yritykseni lukea Lispectoria onnistui ensimmäistä paremmin. Tähden hetki jäi melko kryptiseksi pari vuotta sitten, ja pieni kirja aiheutti suurta avuttomuutta ja ärsytystäkin. Lähellä villiä sydäntä avautui hieman paremmin, ja pystyin paikoitellen nauttimaan kirjan lukemisesta. Apuna oli tällä kertaa lukupiiri, jossa yhdessä ihmettelimme luettua.

Lähellä villiä sydäntä on eräänlainen kasvutarina. Siinä kuvataan päähenkilö Joanan lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta. Huomio on ennen kaikkea Joanan sisäisessä ajatusmaailmassa. Hän on jo nuorena pohdiskeleva ajattelija ja tarkka ympäristön havainnoija.

Tarinan myötä Joana kasvaa lapsesta aikuiseksi. Pikkutyttönä Joana asuu isän kanssa, ja tämän kuoltua tädin luona ja sisäoppilaitoksessa. Aikuisena vuorossa on onneton avioliitto, sillä Joanan aviomies Otávio pettää vaimoaan entisen morsiamensa kanssa. Ulkoiset puitteet ja elämän etapit jäävät kuitenkin toissijaisiksi, sillä pääpaino on koko ajan Joanan eksistentiaalisissa pohdinnoissa.

Joana on ihmisenä ihailtavan vahva. Muut ihmiset, kuten isä, täti, opettaja tai aviomies, eivät kohtele Joanaa erityisen hyvin, mutta hän ei lannistu. Sisäinen elämänjano ja tahto vievät Joanaa elämässä eteenpäin:

Suhteet muihin ihmisiin erosivat aina vain enemmän niistä joita hänellä oli itseensä. Lapsuuden suloisuus katosi jälkiä jättämättä, jostain sisäisestä lähteestä ei pulpunnut enää vettä ulkopuolelle ja hän tarjosi vieraiden ohikulkijoiden askelille vain väritöntä ja kuivaa hiekkaa. Mutta hän käveli eteenpäin, aina vain eteenpäin niin kuin kävellään rannalla, kun tuuli hyvilee kasvoja ja puhaltaa hiukset taakse.

Clarice Lispector (1920-1977) oli 23-vuotias, kun hän kirjoitti tämän esikoisteoksensa. Teosta on tulkittu kirjailijan omakuvaksi. Kenties se sitä jossakin määrin onkin, ainakin lapsuus- ja nuoruusvuosien osalta. Lispector ei juuri kuvaa miljöötä tai luo ajankuvaa, vaan keskittyy Joanan sisäisen maailman kuvaamiseen. Yli seitsemänkymmentä vuotta sitten julkaistu teos onkin ajaton, ja se voisi hyvin olla kirjoitettu vaikka vasta 2000-luvulla. 

Lispectorin teksti on tajunnanvirtaa, ja se soljuu kauniisti eteenpäin. Välillä sain ajatuksesta kiinni, välillä painuin sukelluksiin. Ymmärryksen rajamailla lukeminen on haastavaa, koska silloin ei saa olla itselleen lukijana liian ankara. Pitää antaa mennä, eikä saa ahdistua siitä, jos vähän kompastelee. Saatanpa vielä joku päivä lukea Lispectorin Passion, jonka myös on suomentanut Tarja Härkönen. Härkönen on tehnyt ainakin tämän teoksen kanssa huikean hienoa työtä. Kirjan lopussa on myös suomentajan mielenkiintoiset ja selventävät jälkisanat, joihin suosittelen perehtymään lukemisen alkuvaiheessa tai vaikka kesken kirjan, jos lukeminen vähänkään alkaa takuta.