nousee ylös haukkaa ilmaa päiväuppoaa takaisin harmaaseenutuun kiiltäviä pintoja ja valuvaalunta joka murtaa valon sinisessäjoka loistaa pyörii jakimaltaa matkalla pimeäänasfalttipimeään missämärkä kylmä on ruumis missä– –
lauantai 6. joulukuuta 2025
Runokirjajoulukalenteri: luukku 6 – Peter Mickwitz: Lasinen avaruusalus
torstai 16. lokakuuta 2025
Lyhyesti trendikkäästä kolmikosta
![]() |
| Kannet: Tuomo Parikka (Rihmasto) & Pauliina Mäkelä (Hyvästi itä). |
Laatikaisen, Nissisen ja Hastin romaaneissa äiti-lapsisuhteissa on repeämiä, puutteita, tuskaa, puhumattomuutta. Kaikissa lapsi jää yksin tavalla tai toisella, mikä painaa pitkälle aikuisuuteen. Lapsuuden ihmissuhteita peilataan nykyiseen kumppaniin, joka joko irrottautuu, sallii tai ymmärtää.
![]() |
| Kansi: Jussi Karjalainen. |
Äitisuhteen lisäksi kolmikkoa yhdistävät paikat, köyhyys ja tehdyt matkat. Laatikaisella isä on lapsuudessa ollut poissa rakentamassa toisten elämää, Nissisellä ukki elää autioituvalla seudulla. Hastilla alun kartanomiljöö korostaa päähenkilön varattomuutta. Kaikissa kirjoissa tehdään matka, joka selventää omaa menneisyyttä, ainakin jossakin määrin.
Laatikaisen teos on kolmikon tiivein ja minulle kirkkain. Siitä poimin pikapostauksen ainoan lainauksen:
Yö on hahmoton, en nuku siinä hetkeäkään. Sakeudesta porautuu lopulta pintaan yksi kirkas ajatus. Ei voi löytää sellaista mitä ei ole.
Satu Laatikainen: Hyvästi itä. WSOY 2025. 196 s.
Camilla Nissinen: Rihmasto. Tammi 2025. 344 s.
Susanna Hast: Toivottomuus. S&S 2025. 222 s.
Kirjastolainoja kaikki.
perjantai 22. elokuuta 2025
Nannan VIII lukumaraton: Elokuinen lukuseikkailu
Aki Ollikainen: Musta satu
![]() |
| Kansi: Elina Warsta. |
Miehinen lyhytromaani avaa isä-poikasuhteita, mieheksi kasvamista ja miehenä olemista. Monin paikoin ihastelin Ollikaisen virkkeitä ja kielikuvia. Pienoisromaanin mittaan oli kuitenkin ladattu mielestäni liikaa tavaraa.
Raija Siekkinen: Saari
![]() |
| Kansi: Jaana Aarikka. Kansi näkyy alempana yhteiskuvassa paremmin. |
Anja Snellman: Pääoma
![]() |
| Kansi: Piia Aho. |
Kauhistelin hetken, mitä Siekkisen paljaan proosan jälkeen voi lukea. Valinta onnistui: Snellmanilla on vahva oma ääni ja taito vyöryttää tarinaa niin, että lukija on hetkessä ytimessä.
Omaelämäkerrallinen Pääoma kertoo kirjailijan sisaresta Marusta ja heidän suhteestaan, myös vanhemmista ja perheen kipupisteistä. Selvitystyö vie häpeän ja yhteyden hetkiin. Marun kitalakihalkio saa hänet puhumaan marunkieltä ja tekee hänestä erilaisen. Päähenkilö suomii omaa puhumattomuuttaan, mutta toisaalta hän näkee Marun ainutlaatuisuuden.
Helena Sinervo: Runoilijan talossa
![]() |
| Kansi: Markko Taina. |
Sinervo tekee Eeva-Liisa Mannerista biofiktiossa elävän ja verevän päähenkilön komplekseineen. Maanjäristys romahduttaa runoilijan Espanjan-kodin katon, mutta muutenkin elämän perustukset huojuvat. Manner on evakko ja erakko, jolla on epäonnea ihmissuhteissa ja mielenterveysongelmia, mutta taito keplotella epävarmassa ammatissa. Omien runojen rinnalla hän kääntää ja tekee kritiikkejä.
torstai 17. huhtikuuta 2025
Elämän viimeiset kirjaukset – Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään
![]() |
| Kansi: Sara R. Acedo. |
Bo on vanha mies, joka tietää kuolevansa pian. Ruumiinvoimat hiipuvat, muisti pätkii.
Kotona seuraa pitää Sixten-koira, joka hyppää tottuneesti sivustavedettävälle Bon vasenta reittä vasten. Poika Hans lataa jääkaapin ja pakastimen täyteen ruokaa, mutta uhkaa viedä Sixtenin, koska sen lenkittäminen on käynyt Bolle raskaaksi.
Tekee mieli loiskauttaa kuuma tee Hansin naamaan. Huutaa etten minä poikaani tällaiseksi kasvattanut.
Bo ei kuitenkaan huuda, vaan kieppuu ajatuksissaan. Tekstin puhekielisyys korostaa tätä. Muistot alkavat vyöryä. Ne vievät lapsuudenkotiin, mökkireissuille Ture-ystävän kanssa, perheen perustamiseen.
Minäkertoja Bo osoittaa sanansa vaimolleen, joka on joutunut muistisairauden vuoksi hoitokotiin. Siellä on raskasta käydä, kun rakas on niin muuttunut.
Bon päiviä jaksottavat kotihoidon käynnit. Hoitajista Ingrid ei väistä katsetta, hänen kosketuksensa on aina lämmin. Kalle taas on mukavan vähäpuheinen. Mutta jos paikalle sattuu se kylmäkiskoinen syöjätär, päivä on pilalla.
Kurjet lentävät etelään on ruotsalaisen Ridzénin esikoisromaani. Se sai alkunsa, kun Ridzén löysi kotihoidon tekemiä merkintöjä isoisästään. Romaanissakin Bon vaiheita kirjataan ahkerasti.
Lukiessani ihastelin suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblomin työtä, erityisesti vivahteikkaita verbivalintoja.
Kirja tuli lähelle. Kuivailin kyyneleitä hihoihin ja tyynyliinaan ja lopulta osasin varata lukuhetkiin nessuja. Lukiessa mieleeni palasi välähdyksiä oman isäni hiipumisesta viime kesänä. Hänkin nukkui pois Bon tapaan silloin kun kurjet lähtivät muuttomatkalleen.
Nyt kurjet ovat jälleen palanneet.
Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään. Tammi 2025. 326 s. Alkuteos: Tranorna flyger söderut (2024). Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Kirjastolaina.
tiistai 4. maaliskuuta 2025
Alkuvuoden haasteita – Hanna Lantto: Bilbao & Harry Salmenniemi: Valohammas
![]() |
| Bilbaon kansi: Markko Taina. Valohampaan kansi: Mikko Branders. |
Paritan kaksi alkukevään kotimaista uutuutta, koska perättäin luettuina niiden erot ja yhtäläisyydet korostuvat.
Valohammas on hillitty yhdenpäivänromaani lapsiperhearjesta, jossa ei näennäisesti tapahdu mitään. Se on arkea, jota ei jaksa ja jaksaa juuri rakkaittensa vuoksi. Siksi siitä on kirjoitettava, kaiverrettava. Yhdessä päivässä on läsnä kaikki, hitaasti ja dialogivetoisesti.
Minua ei melkein ole. Olen niin rentoutunut, että olen löystynyt. Työnnän vaunuja taivaalla. Lävistän ilmaa kuin neulanen, joka putoaa hämmästyttävän hitaasti. Lähestyn maata, leijun, putoan, en osu: maa väistää minua.
Bilbao taas on sykkivä ja vaiheikas monen vuoden kuvaus Elinasta, josta kasvaa Bilbaon-vaihdon jälkeen Baskimaan ja baskin kielen asiantuntija. Kodinpiiristä syöksytään kaduille, syntyy oma kaveripiiri, juhlat kestävät usein aamuun asti. Nousee kysymyksiä itsemääräämisoikeudesta ja rakenteellisesta väkivallasta.
Jos Salmenniemeltä ajatusten helmet löytyvät tylsyyden keskeltä, Lantolta ne saa poimia vyörytyksen alta:
Koska olen jatkuvasti liikaa, on jonkun pienennettävä minut, näytettävä minulle paikkani, otettava luulot pois. Siksi paikkani on kenen tahansa alla, joka keksii sitä vaatia.
Sekä Bilbao että Valohammas olivat minulle haastavia lukukokemuksia. Olen oppinut, että aina ei kannata uskoa ensimmäistä mielijohdetta jättää kirja kesken, joten sinnittelin.
Valohampaasta ei sisältövaroitusta tarvinne antaa, toki vauvankakan värianalyysi voi olla jollekulle liikaa. Lanton lukemista harkitsevan kannattaa tietää se, että romaanissa naisen keho vertautuu Baskimaahan, jota joku toinen pyrkii kontrolloimaan, myös väkivalloin. Bilbaossa on ehkä häiritsevin repliikki, jonka olen koskaan lukenut. Siitä toipuminen vie huomattavasti kauemmin kuin Salmenniemen laahaavasta arkidialogista.
Hanna Lantto: Bilbao. Tammi 2025. 324 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Markko Taina.
Helmet 2025: 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia.
Harry Salmenniemi: Valohammas. Siltala 2025. 205 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Mikko Branders.
Helmet 2025: 29. Kirjailijan viimeisin teos.
tiistai 17. joulukuuta 2024
Runokirjajoulukalenteri: luukku 17 – Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva
Runot virtaavat viidessa osiossa pääosin nimettöminä. Wallin tekee kirkkaita havaintoja ihmisen ja luonnon suhteesta, muistamisesta, paikoista, kielestä.
En voinut koota runokalenteria ilman tätä erään runon aloitussäkeistöä:
Henkilökohtainen muisti on paikan muisti: on metsiköiden
ja rantaniittyjen muisti, onkalo ja uumen. Töyräältä alkaa
toisenlainen maisema, lumen peittämä katu. Kannan peittoni
pakkasyöhön, nukun aikaa taaksepäin: planeettojen kierron
minä nukun, nukun vuosirenkaita ja kivistä rakennettuja kehiä – –
Tämä Wallinin säkeistö on kulkenut mukanani keväästä asti. Kirjoitin sen muistiin, kun ensi kertaa törmäsin tähän kokoelmaan. Jokin siinä puhutteli, ja merkitykset ovat moninaistuneet vuoden edetessä. Runokatkelmassa on myös tiheässä kielikorvaani helliviä sanoja: onkalo, uumen, töyräs.
Runossa ihmisen muisti ja paikan muisti ovat yhtä. Olen aina kiintynyt vahvasti paikkoihin, vähän myös yrittänyt torjua tätä piirrettäni, koska se voi käydä raskaaksi. Tutut paikat, joko muistoissa, valokuvissa tai käytynä, pyöräyttävät käyntiin muistojen filmin. Olen myös miettinyt, miten paikat muistavat minut, läheiseni, menneet vuosikymmenet? Minkälaisia jälkiä elämämme ovat jättäneet paikkoihin?
Imen Wallinin kokoelmasta inspiraatiota ja lohtua. Maaksi kerran tulemme, sitä ennen kannattelemme toivoa ja toisiamme.
Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva. Tammi 2024. 83 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Markko Taina.
keskiviikko 11. joulukuuta 2024
Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Mikko Räty: Borealia
Yhdestoista luukku tuo palan kesää talven keskelle. Luin Mikko Rädyn esikoiskokoelman Borealia ensimmäistä kertaa osana lukumaratonia kesäkuussa. Nyt kesäinen kuva ja kirjan uudelleenluku muistuttavat kiireettömästä kesäpäivästä ja ihanasta lukukuplasta, johon sulkeuduin vuorokaudeksi.
Onneksi Borealia löytyy omasta hyllystäni, sillä tähän halusin palata.
Kokoelma lainaa rakenteensa luonnontieteelliseltä museolta. Liikkeelle lähdetään neuvonnasta, sitten päädytään luusaliin, hyönteissaliin ja niin edelleen. Nisäkässalista poimin otteen:
Yhä ruusut kukkivat talvisissa puutarhoissa, korkeavyötäröiset housut palaavat ja tennissukkasandaalit, eikä kukaan tunnu ymmärtävän miksi. Mistä sisäsyntyinen totalitarismin kaipuu, halu tulla käskytettäväksi?
Kukinta talvella on yhtä hämmästyttävää kuin muoti-ilmiöt, jotka tuntuvat toisessa ajassa käsittämättömiltä. Muodilla on omat lakinsa, aivan kuten luonnolla. Myös poliittiset ilmiöt toistuvat, vaikka kuinka ajatellaan, että ei koskaan enää. Kehitys on syklistä, ei aina etenevää.
Ruusu ja talvi sopivat huonosti yhteen ainakin Suomessa, mutta talvipuutarhan lämpö sallii kukinnan ihmeen myös talvella. Myöhäinen kukkija voi toki jäätyä sijoilleen talven tullessa, jäädä väriläiskäksi vaalenevaan maisemaan.
Oman puutarhani talventörröttäjissä ei ole väriloistoa, mutta sitkeästi ne kurottelevat hangesta ja muistuttavat kesän kasvukaudesta, menneestä ja tulevasta.
Mikko Räty: Borealia. Tammi 2022. 78 s. Sain kirjan lahjaksi. Kansi: Laura Lyytinen.
tiistai 3. joulukuuta 2024
Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Eeva Heilala: Yhä se kukkii
Runokirjajoulukalenterin kolmanteen luukkuun upotin Eeva Heilalan kokoomateoksen Yhä se kukkii. Lähes kuusisataasivuiseen opukseen on koottu Heilalan runotuotanto, jota julkaistiin vuosina 1976–2016.
Maatalon emäntänä Pohjanmaalla eläneen ja työskennelleen Heilalan runoissa on tarinallisuutta, itseironiaa ja ajankuvaa kulloisestakin kirjoitushetkestä. Luonto on runoissa toistuva aihe. Lehmät, navetat ja lypsyt ovat varsinkin alkupään runoissa esillä.
Runoissaan Heilala pysähtyy välillä pohtimaan tietään lyyrikoksi ja runoilua yleisesti, niin myös päivän runossa. Se on alkujaan julkaistu vuonna 2003 kokoelmassa Punaposkipuolukoita:
Runous on matka arkista tietä
sinä kuljet sitä
sinua taluttaa keiju
näetkö, talven sisältä
kesä katsoo
keiju taluttaa
Heilalan runoissa minua viehättää arkisuuden tuntu. Eletystä elämästä versoneiden runojen vahvuus on tarkka katse, asioiden yhdisteleminen ja oivaltavuus.
Runo voi syntyä vaikka lypsyjakkaralla, kun on runoilijan mieli. Riittää, että katsoo hetkeä ja tapahtumia ja näkee ainutlaatuisuuden.
Vaikka runous ankkuroituisi arkiseen, koettuun, runous myös kohottaa, leikkii, kokeilee. Runolla on runon lait. Mukana on se jokin selittämätön tekijä. Mahdottomat voivat kohdata, kuten kesä ja talvi. Syntyy runon taika.
Eeva Heilala: Yhä se kukkii: kootut runot. Tammi 2024. 582 s. Sain kirjan lahjaksi. Kansi: Mika Tuominen.
maanantai 2. joulukuuta 2024
Runokirjajoulukalenteri: luukku 2 – Satu Erra: Tämä kaikki on liikaa
Runokirjajoulukalenterin toisessa luukussa on järjestelyn meininki.
Tämä kaikki on liikaa on Satu Erran toinen runokokoelma, ja sen runojen taustalla kaikuvat Marie Kondon järjestämisen opit, siis konmaritus. Kun tavarat ja koti ovat järjestyksessä, elämä mullistuu, uusi elämä pääsee alkamaan.
Runon puhuja on uuden elämänvaiheen edessä ja alkaa järjestää. Hän tutkailee, lajittelee, kierrättää, säästää. Samalla kun yritetään saada aisoihin tavaraa ja papereita, tulee järjesteltyä tunteita, muistoja, merkityksiä.
Tavarat, siivous ja järjestely linkittyvät monella lähestyvään joulunaikaan. Jostakin haluaa eroon, nurkat on puunattava. Toisesta päästä tavaraa tulee tilalle ehkä lisää, lahjoilla lisätään toisten tavaramäärää.
Tämä on rimpuileva vaihe jonka merkitys on kynnyksessä
ajattomuus tarkoittaa tässä että on nimenomaan
kulunut aika paljon aikaa
päivä avautuu tänään vasta myöhään
katson viikkokalenterista miten se ruhjoutuu vasten aikatauluja
ja mistä itse aion olla poissa.
Eri elämänvaiheissa tavaroiden sortteeraus tulee kuin luonnostaan. Ero, muutto, kuolema. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä enemmän on raivattavaa.
Luen runoa ja koko kokelmaa kommenttina nykyihmisen tavarapaljoudelle. Nettikaupasta klik ja klik, ja jo marssivat ruskeat pahvilaatikot eteisiin.
Elämme joulukuisia myöhään avautuvia päiviä, monelle vuoden kiireisimpiä viikkoja. Runo saa pohtimaan, missä kaikessa tarvitseekaan olla mukana, mistä voisi jäädä pois.
Satu Erra: Tämä kaikki on liikaa. Tammi 2024. 80 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Laura Lyytinen.
torstai 8. elokuuta 2024
Arkista taiteilijaelämää – Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo
![]() |
| Kansi: Markko Taina. |
Ukkospiilo sohvannurkassa ja sujuvasti etenevä kirja. Niistä oli Mintun ja minun sadepäivä tehty.
Lapsuuden ja nuoruuden Riika viettää 1970- ja 80-lukujen Arpikylässä Kuopion lähellä, josta muuten on kotoisin myös Lehtolaisen romaanihenkilö Maria Kallio. Sieltä tie vie Helsinkiin opiskelemaan. Oman perheensä kanssa hän sittemmin asettuu Kirkkonummen metsäisiin maisemiin ja päästään jo pandemia-aikaan.
Riikan elämässä käänteitä riittää, mutta monet niistä juostaan läpi. Vauhti ja jonkinlainen kepeys häiritsivät lukukokemustani. Jossakin vaiheessa kurkistelin kirjaston sivuille, onko tämä luokiteltu nuortenromaaniksi – ei ole. Loppupuolella käväistään syvemmissäkin tunnoissa, kunnes on kiire solmia langat yhteen.
Kustantaja kuvailee romaania taiteilijaromaaniksi. Riikan taiteilijuus on arkista, perhe-elämän rinnalla toteutuva ura, vaikka saa hänkin maistiaisia glamourista. Sanoittajan työn kuvaus oli minulle kirjan kiinnostavin kerros. Riika ammentaa teksteihinsä ohimennen kuulluista keskustelunpätkistä, havainnoistaan arjessa, omista ja läheistensä tunteista. Tekstityöläisellä muistikirja on aina mukana.
Lehtolaisen dekkareista tuttua on Arpikylän lisäksi jouheva kerronta. Jotakin rosoa olisin tähän kaivannut, nyt juju on vaihtelu hän- ja minäkertojien välillä.
Entisenä kirjastonhoitajana kohottelin kulmiani, kun eräs hahmo jää kirjastoon töihin sivarin jälkeen ”ensin palkkatuella työskenteleväksi hyllyttäjäksi ja sitten oppisopimuskoulutukseen. Työ ei ollut liian kuormittavaa ja sitä sai tehdä yksin.” Ehkä hänellä on jokin poikkeusjärjestely, koska kirjastotyö on ensisijaisesti asiakaspalvelutyötä.
Helmet 2024: 7. Kirjassa rakastutaan.
Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo. Tammi 2024. 327 s. BookBeat.
sunnuntai 21. tammikuuta 2024
Suhteen ruumiinavaus – Märta Tikkanen: Kaksi: Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta
![]() |
| Päällys: Anders Carpelan. |
Instagramissa innostuin Janitan (@tyonaisenvaimo) Märta Tikkanen -lukuhaasteesta nimeltä Puolen vuoden rakkaustarina. Kesäkuun loppuun asti on aikaa lukea Märtaa. Haasteen aloittamiseen oli minulla matala kynnys, sillä muun muassa tämä Kaksi löytyi omasta hyllystäni.
Elämäkerran alaotsikko Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta sai odottamaan kahden kirjailijan liiton ruotimista ja Märtan muutamia kirjoja lukeneena suoraa puhetta. Välillä teksti on jaarittelevaa ja tekojen selostamista, mutta kyllä sinne suoruuteen ja ruotimiseenkin päästään.
Märtan ja Henrikin rakkaustarina alkaa 1960-luvun alussa, kun molemmat ovat vielä tahoillaan naimisissa. He työskentelevät Hbl:llä ja alku on salatapaamisia myös kesken työpäivien. Sydämiä särkyy.
Märtalla on tytär aiemmasta liitosta, ja hän saa Henrikin kanssa kolme yhteistä lasta. Uusperhe asettuu Haukilahteen rivitaloon.
Märtan kuvauksen mukaan rakkaus liekehti alussa pitkälti siksi, että he molemmat olivat kirjoittajia. Oli tarkoitus perustaa tasa-arvoinen kirjoittajaliitto. Toisin kävi. Henrik vähättelee, latistaa ja huijaa vaimoaan. Esimerkiksi kun Märta luulee, että lehtihaastattelu tehtäisiin heidän molempien kirjoista, hänen roolikseen jää hymistelevän statistivaimon rooli.
Kirjoittava vaimo tuntuu olevan Henrikille uhka, vaikka juuri kirjoittaminen oli alkuun se yhdistävä tekijä. Mitä pahemmaksi Henrikin alkoholismi äityy, sitä hurjempia ovat myös harhat. Märta haukkoo henkeä miehensä oikkujen, neljän lapsen ja vähättelevien asenteiden puristuksissa.
Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin.
Ajattelin alkavana kirjavuotena lukea Henrikin osoitesarjaa, josta olen aiemmin lukenut aloitusosan, mutta taidankin keskittyä Märtaan. Ainakin Sofian omaan kirjaan ja Punahilkkaan heräsi kiinnostus. Ehkä uusintalukuun pääsevän mainiot Vuosisadan rakkaustarinan ja Miestä ei voi raiskata. Katsotaan, jos jää Tikkas-kiintiötä vielä osoitteisiin.
maanantai 18. joulukuuta 2023
Runokirjajoulukalenteri: luukku 18 – Eeva Heilala: Elämän värit
Räsymattoon voi kutoa elämän värikirjon: tunteet, kokemukset, pienet salaisuudet, haaveetkin. Värit voi sommitella itse, vanhat materiaalit kertovat eletystä elämästä. Eeva Heilalan (1934–2023) viimeiseksi jäänyt runokokoelma Elämän värit on räsymaton tapaan tekijänsä taidonnäyte, joka ilmestyi, kun runoilija oli 82-vuotias.
Kahdeksaan osioon jaettu kokoelma ammentaa arjen vastuksista ja huomioista, kokemuksista maatilan emäntänä, isovanhemmuuden iloista. Siinä on samaa arkista kauneutta kuin räsymatoissa, se ei koreile, ei pröystäile.
Kokoelman alussa on runo, joka asettuu koko kokoelman motoksi:
Ei runoilija kirjoita
runonsa viimeistä säettä
lukija sen tekee.
Kuvasin Heilalan kokoelman omien elämäni värien edessä. Kuvassa näkyy äitini kutoma ryijy, jonka mallin sain teini-ikäisenä valita. Edelleen vihreän ja punaisen eri sävyt ovat minulle tärkeitä, samoin luontoaiheet.
Kokoelman Mummolassa-osiossa ollaan jouluisissa tunnelmissa:
Joulun aikaan
järjestän lastenkutsut,
koska olen lapsellinen.
Iloa tulvii kynnykseltä
katonrajaan.
Usein jonkun nimittäminen lapselliseksi on halventavaa tai väheksyvää. Mutta entäs jos itse tunnustautuu lapselliseksi?
Joulusta sanotaan, että se on lasten juhla, mutta aikuisillekin tekee varmasti hyvää heittäytyä edes hetkeksi lapsenmielisiksi, katsoa asioita avoimin ja herkin mielin. Ei kuulosta ollenkaan huonolta idealta ottaa vähän taukoa ikävien uutisten maailmasta.
Runossa verrattain pieni asia eli kutsut saavat ilon tulvimaan. Jokaisella on jouluun liittyvät tärkeät perinteet ja iloa tuottavat asiat. Minulle tärkeitä ovat esimerkiksi kuusi, jouluvalot joka ikkunalla ja piparkakkutalo.
Valot otimme esille jo hyvissä ajoin, tämän joulunalusviikon puuhiin kuuluvat kuusen koristelu ja talon kokoaminen. Vielä pitäisi valita katon koristenamit.
Helmet-lukuhaaste 2023: 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.
Eeva Heilala. Elämän värit. Tammi 2016. 93 s. Lainasin kirjastosta.
tiistai 5. joulukuuta 2023
Runokirjajoulukalenteri: luukku 5 – Riina Katajavuori: Vasemman käden runot
Yksi hetki murtaa työrytmin, elämä muuttuu kuukausien ajaksi. Utelias katse maailmaan säilyy.
Katajavuoren runoissa on oivaltavia arkisia huomioita, pohdintoja ajasta ja tehokkuudesta. Runoja syntyy pienistä huomioista, liikkeelle paneva voima voi olla vaikka hautakivet tai ulkojoogan sattumukset.
Runoissa vilahteleva violetti väri toistuu kannessa. Kannen pallurajonot vihjaavat, että kokoelmassa on neljä osiota.
Audiot-niminen runo avaa neljännen osion ja alkaa näin:
Tuuli ja jää ovat puhtaita ääniä.
Ne ovat melko valkoisia ja tuoksuvat kylmältä,
kostealta kirsulta.
Ensimmäisen säkeistön jälkeen runo etenee kylään Jäämeren rannalla, mielenosoitukseen, kaksikieliseen kohtaamiseen Paraisilla, kirkkolauluun. Säkeellä tai muutamalla hahmottuu äänimaisemia, audiotuokioita.
Minua runossa vetävät puoleensa tuulen ja jään äänet. Toissa päivänä Celan sai miettimään lumen ääniä, ja nyt tekisi mieli jo palata sen luukun tekstiin. Olisiko siellä mainitsemani lumen viuhuna kuitenkin tuulen ääni, ei lumen?
Runossa tuulen ja jään äänet ovat puhtaita eli luonnollisia, paljaita, virheettömiä. Ihminen ei voi niihin vaikuttaa, toisin kuin lauluun tai puheeseen. Niitä ei voi säätää eikä liata.
Tuulen ääniä voi kuulla ympäri vuoden, toisin on jään laita. Pakkasella lähijärven jää paukkuu ja natisee. Keväisin järvi mouruaa, kun se yrittää päästä jääpeitteestään eroon. Joskus jää päästää matalan kumahduksen.
Runossa äänet tuoksuvat koiran kirsulta, kylmältä ja kostealta. Luonnehdinta piirtää talvista äänimaisemaa, sillä kesäisellä merellä tuuli tuoksuu toisinaan myös lämpimältä levähenkäykseltä. Kirsun tuntu tosin on jäisen viileä kesät talvet.
Riina Katajavuori: Vasemman käden runot. Tammi 2023. 94 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Markko Taina.
sunnuntai 14. toukokuuta 2023
Poikkeusajan elämää ja suhteita – Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
![]() |
| Kansi: Laura Lyytinen. |
Maineenkin asti korona aikanaan tulee. Strout kuvaa pandemia-aikaa tunnistettavasti: miten sairaudenpelko vaikuttaa ihmissuhteisiin, kauppakäyttäytymiseen, mielenterveyteen. Miten se herättää ennakkoluuloja, ajaa ihmisiä vastakkain. Perhetapaamiset ovat maskeja ja etähaleja. Mutta poikkeusaikanakin voi ystävystyä, Lucy huomaa.
Strout luo taidolla jännitteitä hahmojensa välille. On salaisuuksia, etääntymisiä ja lähentymisiä. Kirja istuu äitienpäivään, koska Lucy ruotii suhdettaan omiin tyttäriinsä sekä omaan äitiinsä:
Minun äitini oli tärkeä tekijä elämässäni kun olin nuori. Siksi että hän oli minun äitini. Koko minun elämäni ajan. En tiennyt kuka hän oli, enkä pitänyt siitä kuka hän oli ollut. Mutta hän oli minun äitini, ja osa minusta uskoi edelleen siihen mitä hän oli sanonut.
Koska Lucyn oma äitisuhde oli monimutkainen ja välit kylmät, Lucy joutuu pohtimaan, miten suhtautua tyttäriensä Beckan ja Chrissyn elämään. Mitä voi kommentoida, missä neuvoa? Milloin on annettava lasten tehdä omat virheensä?
Stroutin hahmot ovat monisyisiä: erehtyväisiä, he tekevät kyllä hyvää, mutta myös ärsyttävät ja töppäilevät. Stroutia enemmän lukeneita huvittaa erään kitkerän Olive Kitteridgen piipahdus tarinassa.
Luin kirjaa meren rannalla, ahmien. Pitkin kevättä vaivanneesta lukujumista ei ole enää tietoakaan! Nautiskelin Stroutin tarkoista havainnoista niin ihmisistä kuin heidän suhteistaan sekä vihjailevasta kerronnasta:
Jos olisin tiennyt millaista seuraavalla kerralla tavatessamme olisi –- Onneksi en tiennyt silloin.
On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa.
Helmet 2023: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.
Elizabeth Strout: Lucy meren äärellä. Alkuteos Lucy by the Sea (2022). 277 s. Suom Kristiina Rikman. Ostin e-kirjan Elisa Kirjasta.
Linkit vielä bloggauksiini sarjan avausosasta Nimeni on Lucy Barton ja kakkososasta Kaikki on mahdollista. Kolmososan luin vuosi sitten, mutta näköjään teksti on jäänyt luonnoksiin. Täytyykin korjata tilanne sopivalla hetkellä!
keskiviikko 3. toukokuuta 2023
Runon tarpeessa – Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama

Luin Riina Katajavuoren kokoelman Maailma tuulenkaatama ensimmäisen kerran alkuvuodesta. Mutta kuten niin usein runojen kohdalla, en saanut kirjoitetuksi heti mitään ja sitten olikin jo liian myöhäistä. Ote oli irronnut.
Nyt otin kokoelman kaveriksi huhtikuiselle terassille ja toivoin siitä lääkettä sitkeään lukujumiin, joka on vaivannut minua viime viikkoina. Normaalisti lukeminen on iso osa arkeani, joten lukemattomuus on ollut outo kokemus. Tulee ontto olo, kun tarinat eivät maistu, juonet eivät kiinnosta.
Lukemisen tökkimiselle on selvä syy. Edessä on alan vaihto, ja mieli pureksii asiaa. On minulle suuri suru, että unelmien työ kirjastossa ei enää terveyden vuoksi ole mahdollista. Kirjaston meteli ja vuorotyön rasitteet ruokkivat Ménièren tautiani, ja elämästä tuli huimauskohtauksesta toiseen horjumista. Oli keksittävä muuta. Tuosta muusta kirjoittelen enemmän seuraavassa blogijutussa, sillä työn alla on postaus elämänmuutokseen liittyvästä kirjasta.
Tässä hetkessä vähemmän on enemmän, saan kiinni tekstin mahdollisuuksista säe kerrallaan.
Merkitsen muistiin säkeistön:
Sitaatteja tarvitaan. Tilanjakajia tarvitaan.
Korvatulppia tarvitaan.
Lennot, välttämättömiä.
Pakastemustikat, kyllä.
Pilkut ja pisteet jakavat runossa tilaa ja luovat merkityksiä. Korvatulpat ovat tällä hetkellä minulle eräänlaisia tilanjakajia: ne ovat turvani metelöivässä maailmassa, auttavat kestämään yhteisiä tiloja ja samalla rajaavat minulle oman tilani. Puhelimeni täyttyy kirjoista kuvatuista sitaateista ja kieltämättä mietin, mihin niitä tarvitaan, ainakaan sellaisia määriä. Oman ajattelun tueksi, muistoksi lukukokemuksesta?
Runon lennot vievät ajatukseni muuttolintuihin, miten niillä on kaksi kotia ja välttämätöntä liikkua yhdestä toiseen olosuhteiden vuoksi. Tutut kurjet tuovat kevään kodin viereisille pelloille, mökkisaaressa taas haahkojen pulputus ja isokoskeloiden pesänrakennus ovat kevään merkkejä. Joku varmasti ajattelisi tässä kohtaa lentokoneita ja omaa pakoa kauas.Runo siis toimii! Runot ja kevätaurinko elvyttivät minut takaisin lukijoiden kirjoihin. Katajavuoren kokoelman jälkimainingeissa olen jo saanut kokonaisen romaanin luettua, eikä se ollut aivan lyhyt. Huhtikuussa blogiin ei tullut yhtäkään merkintää, mutta onneksi lukujumi ei tarkoittanut lopullista kuoliniskua Kirjakimaralle. Välikuolema tai kevätloma, näkökulmakysymys sekin.
sunnuntai 26. helmikuuta 2023
Pahuuden keskellä kasvaneet – Ágota Kristóf: Iso vihko
![]() |
| Kansi: Tuomo Parikka. |
Siis mitä mä just luin? Tämä kysymys pompahti mieleeni uudelleen ja uudelleen, kun silmät ymmyrkäisinä etenin Ágota Kristófin kirjassa Iso vihko. Tunnelmat lukiessa vaihtelivat ällistyksestä ällötykseen ja suruun.
Tunteita ilmaisevat sanat ovat hyvin epätarkkoja, niiden käyttöä kannattaa välttää ja pitäytyä esineiden, ihmisten ja itsensä kuvaamiseen, siis tosiasioiden rehelliseen kuvaamiseen.
Helmet 2023: 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.
Ágota Kristóf: Iso vihko. Tammi 2023. 198 s. Suom. Anna Nordman. Alkuteos: Le Grand Cahier (1986). Lainasin kirjastosta.
torstai 2. helmikuuta 2023
Vanhan metsästäjän tilinteko – Kerstin Ekman: Suden jälki
Se tuli metsästä vielä hiukan kauempaa kuin missä minun latuni kulki. Asettui suonlaitaan, katajapuskan ja pienen männynkäppyrän väliin. Tähyili tarkkaavasti suon pikkuista lumilakeutta, käänsi sitten päätään niin että näin profiilin: ylvään kuonon, jyrkän otsanharjanteen, pystyt korvat.
Kerstin Ekmanin Suden jälki kertoo Ulfista, kokeneesta metsästäjästä, joka on johtanut hirvijahteja vuosikaudet. On miehen 70-vuotispäivä, kun hän tarkentaa kiikarinsa Pitkäkoipeen.
Seudulla kiertelevät sudet herättävät yleisesti pelkoa ja vihaa, mutta kohtaaminen saa Ulfin kyseenalaistamaan koko metsästyksen. Sen, miten ihminen käyttää valtaansa eläimiin ja saaliita joskus jopa oman egonsa pönkittämiseen.
Identiteetti, jota Ulf on rakentanut koko elämänsä, tuntuu murenevan.
Luonto- ja eläinsuhteen kuvauksen lisäksi Suden jälki on ajatuksia herättelevä kertomus ikääntymisestä, identiteetistä ja avioliitosta. Ja niin soljuvasti kirjoitettu ja taitavasti suomennettu, että lukijalla on viimeisen sivun jälkeen sanoilla ravittu olo.
Kerstin Ekman: Suden jälki. Tammi 2022. 176 s. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Alkuteos: Löpa varg (2021). Lainasin kirjastosta.
lauantai 10. joulukuuta 2022
Runokirjajoulukalenteri: luukku 10 – Sirkka Turkka: Minä se olen
Viime vuonna menehtynyt Turkka sai Finlandia-palkinnon kokoelmastaan Tule takaisin, pikku Sheba vuonna 1986. Luin kokoelman kirjanpitoni mukaan viime vuonna, mutta sen tarkempia muistiinpanoja en ole tehnyt. Lukukokemus on jo haihtunut – näin käy usein runojen kanssa: en kirjoita, unohdan. Tämä havainto osin sysäsi kokoamaan tätä kalenteria.
Tässä Turkan kokoelmassa on viisi jaksoa, joista ensimmäisen runoista sain parhaiten kiinni. Puhuja hahmottelee ympäröivää maailmaa, luonnon ilmiöitä ja oikkuja, vierellään usein koirakaveri. Yhdessä he tuumailevat, kun maapallo keinahtaa kyljelleen, on pimeä vuodenaika.
Jakson päättää seuraava runo:
Sataa lunta. Se on niin pehmeä, että se tuntuu melkein
lämpimältä. Siihen kävellään jalan ja tassun jälkiä ja kun sitä
on tarpeeksi paljon, teen siitä lumiukon, jolla on naurava suu.
Sitten meitä on kolme, tassutelkoon rauhassa talon ympäri,
yksinäisyys ei tunnu enää taivaan korkuiselta. Vilkutan sille
ikkunasta, pimeä tulee aikaisin. Ihan kuin me olisimme her-
ran kukkarossa, vähän jumalan selän takana, ja kukkaron
nyörit tiukasti kiinni.
Runossa on rauhallinen tunnelma, lumen kuorruttama miljöö on lämmin ja turvallinen. Yksinäisen ilona on koira, ja talviseen pihaan syntyy myös toinen seuralainen, naurava lumiukko.
Kylmä ja lämmin kohtaavat, niin myös yksinäisyys ja yhteys toiseen luontokappaleeseen. Murhe lievittyy leikkisällä elämänasenteella. Pienissä hetkissä pilkottavat ilo ja onni, runon puhuja ei kaipaa toisaalle.
Viime päivinä kaipailemaani lunta on tuiskunnut niin paljon, että metsälenkit Minttu-koiran kanssa ovat vaihtuneet yrityksiksi edetä umpihangessa. Naapurin lapsenlapsen lumimörkö ei enää tassuttele, vaan ehti jo hautautua kinoksiin.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: tekijätieto kirjaston tarran alla.
torstai 1. joulukuuta 2022
Runokirjajoulukalenteri: luukku 1 – Mikko Rimminen: Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja
Jokaisesta kokoelmasta olen poiminut jonkin kohdan, jonka tuon esille luukussa. Ehkä se on yksi säe tai säkeistö tai kokonainen runo, joka sai minut pysähtymään, nauramaan, ajattelemaan. Joissakin yhteys jouluun ja talveen on ilmeisempi kuin toisissa.
Ensimmäisestä luukusta pilkistää Mikko Rimmisen runokokoelma vuodelta 2000. Se on vuoden 2010 Finlandia-voittajan esikoisteos. Kokoelman nimi on hauskan arkinen, jonka tunnelman tunnistaa. Kansikuva tuo mieleen paljon kuvatun Oodin portaikon, joka on tosin runoteosta nuorempi rakennelma.
Joulukuu. Kaadan perhepizzaan rusinoita. Kun ikkunasta katsovat valottomat silmät, kurkistan sisään: pieni mies luisen seinän takana on nukahtanut polkimille.
Moderni ihminen ruokkii perheensä jouluna rusinoilla höystetyllä pizzalla. Mikä jouluateria! Pizza rikkoo monia joulun viettoon liitettyjä oletuksia ja perinteitä. Mitä jouluna saa tehdä, mitä ei? Mitä saa syödä, mikä kuuluu meidän joulupöytäämme? Tästä kaikilla on omat näkökantansa. Runossa pizzasta taiotaan jouluinen rusinoilla, jotka sopivat siihen arvatenkin yhtä huonosti kuin monen mielestä ananas.
Runossa kurkistellaan ikkunasta väsähtänyttä miestä. Joulu on korostetusti perhejuhla, mikä tekee joulunpyhistä monille vaikeaa aikaa. Joulu voi uuvuttaa, jos siihen ladataan kohtuuttomia odotuksia. Nuo valottomat silmät saattavat hyvinkin olla vastassa jouluaamuna peilissä, jos joulu on suoritus, jossa pyritään täydellisyyteen. Onko edes täydellistä joulua, mikä on totuus somekuvien takana? Mitä jos viettäisi omannäköistään joulua ja unohtaisi asiat, jotka eivät tuota iloa?
Runon eväillä suuntaan kohti joulua. Rusinat kaadan pizzan sijaan glögiin ja pullataikinaan.
maanantai 23. toukokuuta 2022
Pikkuveljen elämästä ja kuolemasta – Merete Mazzarella: Violetti hetki
![]() |
| Kansi: Fredrik Bäck. |
Alkuteos: Den violetta timmen (2022).
Suom. Raija Rintamäki.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Merete Mazzarellan Violetti hetki on päiväkirjamerkinnöistä muokattu omaelämäkerrallinen teos, jossa kirjailija pohtii niin pandemian kaventamaa elämänpiiriä, maailmanpolitiikkaa kuin ympäröivän luonnon ilmiöitä. Paljon tilaa saa Arvid Järnefeltin teos Vanhempieni romaani, jonka perhekuvauksesta Mazzarella löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä.
Kun Mazzarellan Kööpenhaminassa asuva pikkuveli Martin joutuu hengitysvaikeuksien vuoksi sairaalaan, kirjoittaminen painottuu veljeen – ensin tämän sairauteen ja lähestyvään kuolemaan, sitten muistoihin ja suruun.
Keuhkofibroosia sairastavaa Martinia hoidetaan kööpenhaminalaisen sairaalan keuhko-osastolla keväällä 2021, ja hänen luonaan saa vierailla, koska hänellä ei ole koronaa. Läheisimmät ystävät eli Huoliryhmä päivystää Martinin vuoteen äärellä. Mazzarellaa lohduttaa, että tiivis ystäväpiiri on Martinin tukena voinnin heikentyessä. He ovat myös Mazzarellan linkki veljeen tämän viimeisinä hetkinä. Martin kuolee maaliskuussa 2021 73-vuotiaana. Hautajaisiin Mazzarella osallistuu Youtuben kautta.
Martin oli homoseksuaali ja aktiivisesti mukana Setan perustamisessa 1970-luvulla. Avoimesti homona eläminen oli tuolloin vaikeaa Suomessa, ja Martin muutti Tanskaan vapaamman asenneilmapiirin perässä. Mazzarella muistelee veljensä kumppaneita vuosikymmenten varrelta ja sitä, miten Martin joutui elämässään kamppailemaan rakkauden vuoksi.
Kööpenhaminan lisäksi Martinilla oli elämä myös Thaimaassa. Sen kaikkia puolia Mazzarellan on vaikea ymmärtää, erityisesti sitä, että Martinilla oli siellä itseään selvästi nuorempia kumppaneita, joiden elämää (ja päihteiden käyttöä) Martin säännöllisesti rahoitti. Martin myös testamenttaa omaisuutensa Thaimaan-suojateilleen ja näiden perheille. "Rakkaudella on hintansa, ja Martinille se oli korkea." Näin kirjoittaa eräs Huoliryhmän jäsen Mazzarellalle Martinin kuoleman jälkeen.
Luontohavainnot antavat eräänlaiset raamit kaikelle. Vaikka ympärillä velloisi maailmanlaajuinen pandemia ja pikkuveli tekisi kuolemaa, aurinko nousee ja laskee säntillisesti joka päivä. Luonto heijastelee elämän rajallisuutta. Keväällä elinvoimaiset kasvit kohtaavat loppunsa jo syksyllä. Ihminenkään ei tiedä kevään viheriöinnin keskellä, näkeekö enää seuraavaa vuodenaikaa.
Mazzarellan kirja muistuttaa siitä, miten olen viime aikoina usein pohtinut viimeisiä kertoja. En muista, mistä ajatuksen ensi kertaa kuulin, mutta se on jäänyt vaivaamaan: ihminen on hyvin tietoinen ensimmäisistä kerroistaan, mutta viimeinen koetaan usein tajuamatta asian lopullisuutta. Ensimmäinen ulkomaanmatka, ensisuudelma, ensimmäinen muutto omaan kotiin – nämä ovat monille selkeitä muistoja ja elämäntarinan käännekohtia.
Elämä voi päättyä yllättäen, joten harvoin ihminen tietää, että nyt lämmitän saunan viimeistä kertaa tai näen jonkun läheisen viimeistä kertaa. Toki vakava, diagnosoitu sairaus voi tuoda tällaisen tietoisuuden. Mazzarellakin tietää, milloin puhuu veljensä kanssa viimeisen kerran, koska Martin on jo niin huonossa kunnossa.
Viimeisiin kertoihin liittyy helposti katumusta. Miksi sanoin ilkeästi, miksi en ollut lempeämpi? Miksi erosimme riidoissa? Mazzarellakin miettii, miksi he eivät juhlistaneet Martinin viimeistä syntymäpäivää paremmin, kun veli asui hänen luonaan Tammisaaressa muutaman kuukauden ajan kesällä 2020.
Han Kangin Valkoinen kirja ja Eeva Kilven Valkoinen muistikirja värittävät surun valkoiseksi, Mazzarellalla keskeinen väri on violetti. Kirja on saanut nimensä kirjallisuudentutkija ja kirjailija Katie Roiphen kirjansa nimestä Violet hour. Mazzarella kirjoittaa:
– – seurattuani nyt tiiviisti auringonnousua ja auringonlaskua minuun vetoaa otsikon viittaus iltahämärään ja siirtymiseen tilasta toiseen, työstä vapaa-aikaan, päivästä yöhön ja – ja tässä tapauksessa – elämästä kuolemaan.
Violetti hetki kuvaa paitsi Martinin siirtymää elämästä kuolemaan, myös sitä, miten Mazzarella hiljalleen hyväksyy veljensä kuoleman ja maailmanjärjestyksen, jossa pikkuveli elää vain muistoissa. Pikkuveljen kuolema saa Mazzarellan pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan: muita lapsuudenperheestä ei hänen lisäkseen enää ole elossa.
Kirja lukeminen oli ilo, vaikka aihe onkin surumielinen. Mazzarella kirjoittaa veljestään pohdiskelevasti ja kauniisti, yksityiset kokemukset avaavat polkuja laajemmille pohdinnoille ystävyydestä, perheestä, surusta ja kuolemasta. Koko ajan läsnä ovat välittäminen, kaipaus, rakkaus. Ennen kaikkea lämmin katse.
Helmet 2022: 7. Kirja kertoo ystävyydestä.


























