Ruben Gallego: Valkoista mustalla (2003)

Alkuteos: Beloe na chernom.

Suomentaja: Teemu Kaskinen (2006).

Kustantaja: Sammakko.

Sivumäärä: 201.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Anna Yurienen Gallego

Ruben Gallegon Valkoista mustalla on tutkielma ihmisen julmuudesta. Se kyseenalaistaa inhimillisyyden, vaikka onkin lopulta selviytymistarina. Sitä lukiessa minulle tuli paha olo, enkä pystynyt lukemaan kuin pieniä pätkiä kerrallaan. Oli pakko ottaa happea välillä.

Valkoista mustalla on Ruben Gallegon omaelämäkerrallinen teos, jolle myönnettiin Venäjän Booker-palkinto vuonna 2003 ja joka on käännetty kymmenille kielille. Gallego syntyi Moskovassa espanjalaiselle äidille ja venezuelalaiselle isälle. Gallego kärsi syntymässä aivohalvauksen, ja hän joutui eroon perheestään vuoden vanhana. 

Gallegolle kerrottiin lapsena, että hänen äitinsä hylkäsi hänet, kun taas äidille väitettiin lapsen kuolleen. Pojan isoisä oli Espanjan kommunistisen puoleen pääsihteeri, joka hoiti Rubenin lastenkotiin pois näkyviltä. Vasta Rubenin aikuistuttua äiti ja poika saivat tietää toisistaan.

Gallego eli lapsuutensa neuvostoliittolaisissa lastenkodeissa, ja kirjan päähenkilö on kokemuksineen hyvin kirjailijan kaltainen. Kirjan Gallego on kirjoittanut toisen käden etusormella tietokoneen avustuksella.

Lastenkotien lapsilla on kaikenlaisia vammoja ja ongelmia, mutta huonoimmassa asemassa ovat ne, jotka eivät pysty kävelemään. Ruben on yksi heistä. Rubenilla on vakavia epämuodostumia; hänen jalkansa eivät toimi eivätkä kädetkään kunnolla. Hän on aina muiden avun varassa. Jalkoja yritetään parantaa toimiviksi kiduttavilla kipsaushoidoilla, mutta turhaan.

Kirja koostuu lyhyehköistä tarinoista, jotka on nimetty ytimekkäästi kuten "Tappelu", "Ruoka" tai "Keppi". Ne ovat kurkistuksia lastenkotilasten todellisuuteen ja arkeen. Gallego ei vyörytä kauheuksia, vaan kertoo asiat kuten hän ne lapsena näki. Esipuheessa kirjailija painottaa kertovansa hyvyydestä, ilosta, voitosta ja rakkaudesta. Toisenlainen näkökulma olisi tehnyt kirjasta musertavan.

Pojan sisukkuus ja hyvä tuuri pitävät hänet hengissä lastenkodista toiseen. Ruben pärjää hyvin koulussa, hänellä on vilkas äly. Hän myös lukee paljon, tai siis niin paljon kuin noissa oloissa on mahdollista eli kaikki käsiinsä saamat kirjat. Muistelmissa vilahtavat ainakin Kolme muskettisoturia ja Solaris.

Ruben odottaa pelonsekaisin tuntein tulevaisuutta. Monet odottavat tulevaa ilolla, koska lastenkodin jälkeen koittaa vapaus. Rubenin kaltaisilla tilanne on aivan toinen: vaikeasti vammaiset viedään lastenkodista oppivelvollisuuden päätyttyä vanhainkotiin, joka on vielä karumpi paikka. Siellä kuollaan nälkään.

Rubenin lapsuus oli minulle synkkää ja lohdutonta luettavaa. Olin valinnut kirjan lukupiirimme kuukauden kirjaksi, ja onnekseni lukupiiriläiset eivät kokeneet kirjaa yhtä raskaasti kuin minä. He onnistuivat näkemään absurdeissa tilanteissa komiikkaa ja nauttimaan Rubenin elämänilosta. Minä taas luin kirjaa pala kurkussa alusta loppuun. Joskus kirjat menevät ihon alle, ja tämän kanssa minulle kävi niin.

Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa (2002)

Alkuteos: Running With Scissors.

Suomentaja: Arto Leivo (2006).

Sivumäärä: 260.

Kustantaja: Sammakko.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Riikka Majanen.

Burroughsin omaelämäkerrallinen muistelmateos tuskin jättää ketään kylmäksi. Minä järkytyin ja ihastuin, joku toinen varmasti järkyttyy ja vihastuu. Ärsyyntyminenkään ei olisi vaikeaa.

Kertojana toimii Augusten: hän on tarinan alussa 12-vuotias poika, jonka elämä muuttuu psykedeeliseksi hullunmyllyksi vanhempien eron jälkeen. Runoilija-äiti ei omilta psykooseiltaan kykene enää huolehtimaan pojasta, joten hän antaa pojan oman psykiatrinsa kasvatettavaksi.

Ja psykiatrin perhe eli Finchien klaani se vasta hullu onkin: Lähes jokaisella monimuotoisen perheen jäsenellä on jokin diagnoosi, psyykenlääkkeet ovat tavallinen ratkaisu pieniinkin vastoinkäymisiin ja verbaalisissa yhteydenotoissa toisia haukutaan Freudin kehityskausien nimityksillä. Lattialle ulostaminen ja koiranruoan napsiminen välipalaksi on ihan arkista.

Finchit opettivat minulle, että ihminen voi tehdä omat sääntönsä. Että sinun elämäsi oli sinun omasi, eikä kenenkään aikuisen saisi antaa muokata sitä sinun puolestasi.

Meno äityy välillä niin kreisiksi, että sille on vaikea olla nauramatta. Samalla kauhistuttaa päätön hulluus, sillä todellisuudessa tällainen meno ei paljon naurata. Aikuisten oikeasti kyse kun on seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koulunkäynnin laiminlyönnistä, päihteiden väärinkäytöstä ja niin edelleen.

Muutaman työkaverin hehkuttama kirja osoittautui todella ainutlaatuiseksi lukukokemukseksi. Järkytyin perheen elämäntyylistä: lasten perustarpeet ja -turva jäävät psykiatri-isän kokeilujen varjoon. Samanaikaisesti ihastuin Burroughsin tapaan kertoa. Hän ei kauhistele tai tuomitse, vaan antaa tapahtumien puhua puolestaan. Kaikessa absurdiudessaan tarina vie mennessään, ja lukiessaan välillä on jo unohtaa, mikä on normaalia ja mikä ei.

Burroughsin tarinahan voi olla tosi: kirjan todenmukaisuudesta on väännetty oikeudessa asti. Burroughs väittää tätä tositarinaksi, kasvattiperhe kiistää kaiken. Tällainen asetelma varmasti saa monet vieroksumaan Burroughsia, ajattelemaan hänen olevan vain julkisuudenkipeä. Minun kantani on se, että jos jollakulla on tällainen tarina kerrottavanaan, niin se on kerrottava. On se sitten täysin totta tai ei. Ja soisin mahdollisimman monen lukevan tämän.