Tammikuun lyhytarviot

Jo viime vuoden lopulla minun oli tarkoitus putsata pöytä kauan bloggaamista odottaneista kirjoista, mutta niin vain tuo aie hautautui joulukiireiden ja uuden kirjavuoden suunnitelmien alle. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, totesin ja päätin purkaa loppuvuoden blogiruuhkan näin tammikuussa. Alla lyhyehköt arviot viidestä kirjasta, joista ei jostakin syystä syntynyt omaa postaustaan, mutta joista haluan jättää blogiini jäljen.

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki (2012)

Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry.
Suom. Hilkka Pennanen

WSOY 324 s. Lainattu kirjastosta.
Kansi: Andrew Davidson.

Rauhallista eläkeläisarkea viettävän Harold Fryn elämä mullistuu, kun hän saa kirjeen entiseltä työkaveriltaan Queenielta. Kirjeessään Queenie kertoo, että sairastaa syöpää ja tekee kuolemaa. Harold kirjoittaa Queenielle vastauksen ja lähtee postittamaan sitä, mutta ei maltakaan jättää sitä lähimpään postilaatikkoon, vaan päätyy kävelemään Englannin halki Queenien luo. Matkaa on yli tuhat kilometriä.

Haroldin hurjan vaelluksen ohella kirjassa käsitellään muun muassa Haroldin ja hänen vaimonsa Maureenin suhdetta, ja heidän poikansa Davidin elämänvaiheita ja -kohtaloa. Joyce virittelee kutkuttavia täkyjä lukijalle, joiden vuoksi kirja on ahmaistava: Mitä Davidille on tapahtunut? Minkälainen Haroldin ja Queenien suhde oikein oli aikoinaan? Pääseekö Harold perille? Pysyykö Queenie hengissä Haroldin vaelluksen ajan?

Kirjan ideassa on mahdollisuudet farssiin, sillä Haroldin vaellus saa paljon julkisuutta ja hännystelijöitä riittää. Joyce saa kuitenkin henkilöt elämään ja pidettyä homman kasassa. 

Kirja toi mieleeni Emma Hooperin kirjan Etta ja Otto ja Russell ja James parin vuoden takaa. Siinä pitkää kävelymatkaa taittaa kanadalainen eläkeläisnainen Etta, joka kärsii muistiongelmista. Molemmissa kirjoissa käsitellään pitkän matkan lisäksi rakkautta, ystävyyttä ja parisuhdetta ja elämässä aiemmin tapahtunutta. Hooperin kirjan tavoin Harold Fryn odottamaton toivioretki on inhimillinen, aito ja elämänmakuinen tarina.

* * *

Alex Schulman: Unohda minut (2016)

Alkuteos: Glöm mig.
Suom. Raija Rintamäki.

Nemo 183 s. Lainattu kirjastosta.
Kansi: Marjaana Virta.

Alex Schulman on ruotsalainen toimittaja ja mediapersoona, jonka vanhemmat ja isovanhemmat olivat myös tunnettuja julkisuudessa ammattiensa vuoksi. Niinpä ei ole ihme, että Schulmanin romaani, jossa hän ruotii äitinsä alkoholismia, aiheutti ilmestyessään kohua naapurimaassamme.

Kirja on tiivis, surumielinen ja koskettava kertomus siitä, miten alkoholismi vaikuttaa läheisten elämään. Jo pienenä Alex ja hänen veljensä oppivat lukemaan äitinsä mielenliikkeitä ja luovimaan parhaansa mukaan välttäen konflikteja. Äiti on nimittäin humalassa arvaamaton ja saattaa tulistua pienestäkin.

Äidin juominen on vuosikymmeniä perhettä painostanut salaisuus, jota syvästi hävetään. Vasta kun äiti Alexin lasta hoitaessaan jättää taaperon oma onnensa nojaan ja sammuu sohvalle, Alex päättää toimia. Hän joutuu huomaamaan, miten vuosikymmenten valehtelemisesta ja häpeästä on vaikea päästää irti.

Schulman korostaa, että romaani perustuu hänen kokemuksiinsa ja että esimerkiksi hänen veljiensä versiot samoista tapahtumista voisivat olla toisenlaisia. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta, pala kurkussa. 

* * *

Dan Brown: Alku (2017)

Alkuteos: The Origin.

Suom. Jorma-Veikko Sappinen.

WSOY 463 s. Lainattu kirjastosta.

Dan Brown vieraili Helsingin Kirjamessuilla lokakuussa ja ilmoittauduin lukijatapaamiseen, jonne Brown tuli puhumaan yli tuhannelle kiinnostuneelle. Brow otti yleisönsä tottuneesti ja puhui muun muassa uskonnon ja tieteen suhteesta. Aiemmin Brownin tarinat olivat minulle tuttuja vain kirjojen filmatisointien kautta, mutta kirjailijan kohtaaminen messuilla oli hyvä kimmoke lukea miljoonamyynteihin yltäneen kirjailijan tuore suomennos Alku.

Alun päähenkilö on Brownin aiemmista kirjoistakin tuttu Robert Langdon, joka ajautuu jälleen symbologian ja uskontojen värittämään seikkailuun, jota setvitään tällä kertaa pääasiassa Espanjassa, Barcelonassa. Langdonin kanssa mysteeriä ratkoo kaunis museonjohtaja Ambra Vidal, joka on juuri kihlautunut Espanjan kruununprinssin kanssa, ja tietokone nimeltään Winston.

Kirjassa on kliseisiä naishahmoja ja muitakin kaavamaisuuksia ‒ Brown on siis uskollinen lajityypilleen. Tämä hieman häiritsi lukukokemusta, mutta vetävä juoni paikkasi muita puitteita. Mutta on Brownilla toki myös uskallusta. Nimittäin hän tarttuu rohkeasti suuriin ja puhuttaviin aiheisiin, Alussa muun muassa tekoälyyn, katoliseen kirkkoon ja ateismiin. Pääosassa ovat kysymykset "Mistä me tulemme? Minne olemme menossa?" eli Brown myös uskaltaa haastaa lukijansa pohtimaan suuria kysymyksiä.

Alku on siis mainiota luettavaa jännäreiden ystäville, mutta myös taiteesta, Espanjasta, uskonnoista tai tekoälystä kiinnostuneille. Kirja on paksu, mutta lukeminen etenee nopeasti lyhyiden lukujen ansioista.

* * *

Laura Gustafsson: Pohja (2017)

Into 141s. Arvostelukappale.
Kansi: Aiju Salminen.

Laura Gustafsson tekee autofiktiivisessä romaanissaan kirjallisen ruumiinavauksen henkilölle nimeltä Laura Gustafsson. Hän avaa sisimmät sopukkansa ja kuvaa verevästi niin seksuaalisuutta, syömishäiriötä, mielenterveysongelmia ja äitiyttä. Ruumiillisuus on vahvasti mukana alusta loppuun. Kirjan autofiktiivinen luonne saa pohtimaan, mikä on totta, mikä keksittyä, missä menee toden ja fiktion raja. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä merkityksettömämmäksi tuo raja oikeastaan kävi: muistot, kokemukset, unet ja fantasiat limittyvät eheäksi kokonaisuudeksi.

Raju, hullu, arvaamaton. Anarkistinen. Näin kuvasi Rosa Liksom Pohjaa Kirjamessuilla viime lokakuussa, kun hän haastatteli Gustafssonia. Mielenkiintoisen keskustelun tiimellyksessä kävi ilmi muun muassa, että autofiktiivinen teos syntyi Gustafssonilta yllätyksenä, suunnittelematta. Hirveistä asioista kirjoittaminen oli Gustafssonin mukaan hauskaakin.

Kattoteemana teoksessa on naisen keho ja ruumis. Gustafsson kertoi suhtauvansa omaan kehoonsa neuroottisesti ja tiedostavansa tämän olevan ristiriidassa feministisen ajatusmaailmansa kanssa. Naisen keho on koko elämän ajan taistelukenttä.

Autofiktion saralla olen viime vuosina lukenut niin paljon Knausgårdia, että oli virkistävää sukeltaa välillä naisen mielen syövereihin. Pohjasta Gustafssonista piirtyy itsetietoinen, ajoittain epävarma, mutta silti erittäin rohkea kuva. Tuota Gustafssonin rohkeutta ihailen. Hän uskaltaa avata itsensä lukijalle ja kertoa esimerkiksi äitiyden pimeämmistä puolista. 

Laura Gustafsson kirjoitti itsensä lempikirjailijakseni yhdellä teoksella. Luin reilu vuosi sitten Korpisoturin, ja se vei jalat alta. Gustafssonin teksti on samaan aikaan kantaaottavaa, mielikuvituksellista ja kaunista. Korpisoturista ja Pohjasta lumoutuneena otin Anomalian mukaan tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteeseeni ja Huorasatukin jo odottelee vuoroaan omassa hyllyssäni. Lisää Gustafssonia on siis luvassa.

Osallistun Pohjalla Naisen tie -lukuhaasteeseen, jossa luetaan naisista kertovia elämäkertoja ja muistelmia sekä autofiktiivisiä, naisista kertovia kirjoja. 

* * *

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa: tee itsellesi työ siitä mistä pidät (2017)

WSOY 351 s. Lainattu kirjastosta.
Kansi: Satu Kontinen.

Töissä pitää olla kivaa. Tätä mieltä ovat Unelmahommissa-kirjan kirjoittajat Satu Rämö ja Hanne Valtari. Kirjoittajat ovat molemmat bloggaajia, ja tiesinkin heidät entuudestaan blogiensa kautta: olen lukenut Lähiömutsia ja Salamatkustajaa satunnaisesti. Rämö on kirjoittanut Islantilainen voittaa aina -kirjan, joka minun on ollut tarkoitus lukea jo pidemmän aikaa.

Rämö ja Valtari kehottavat jokaista unelmoimaan ja kulkemaan omia unelmiaan kohti. Ehkä voisit kehitellä harrastuksestasi työn? Esimerkkeinä he kertovat, miten ovat saaneet blogeistaan elantoa ja miten Rämö perusti kivijalkakaupan Islantiin kavereidensa kanssa. Molemmilla on antaa esimerkkejä siitä, miten hurjimmatkin unelmat ja työn voi parhaimmillaan yhdistää: esimerkiksi maailmanympärimatkalla voi kirjoittaa matkatoimittajana juttuja ja ottaa valokuvia ja siten tienata reissaamisen ohessa. Kirjoittajat uskaltavat puhua myös rahasta: omasta työstä pitää osata pyytää riittävästi rahaa. Vaikka työ on kivaa, tehdään sitä ansaintatarkoituksessa.

Rämö ja Valtari vuorottelevat kirjoittajina kirjan eri luvuissa. Molemmilla on oma ääni kirjoittajina ja ehdottoman sujuva kynä. En tiedä, johtuuko vuorokirjoittamisesta vai jostakin muusta, mutta kirjaan oli jäänyt aika paljon toistoa.

Unelmahommissa oli minulle tärkeä ja voimaannuttava lukukokemus. Elän tällä hetkellä jonkinlaista murrosvaihetta, jossa etsin niitä omia unelmahommiani, joten kirja tarjosi paljon hyödyllistä ajateltavaa.

Laura Gustafsson: Korpisoturi (2016)

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 257.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Ahma on itsenäinen ja itsepäinen, yksinäinenkin mies, joka on vakuuttunut siitä, ettei elämä nykymuodossaan jatku kauaa. Yhteiskunta tulee romahtamaan, ja siihen on varauduttava. Hän muuttaa itärajan tuntumaan erakoksi: hän ostaa talonsa perintörahoilla ja saa pieniä tuloja kirjoitustöistä. 

Ahma ottaa erilaiset uhkatilanteet suunnitelmissaan huomioon, mutta keskeisimpiä ovat perusasiat:

Tärkeimmät asiat elämässä ovat: se, mikä menee yhdestä päästä sisään, ja se, mikä tulee toisesta päästä ulos. Niihin on kiinnitettävä huomio, muu on hienosäätöä.

Ahma alkaa rakentaa ympäristöään niin, että selviäisi oletetusti lähetyvästä katastrofista. Survivalismin hengessä hän alkaa viljellä muun muassa spelttiä ja lisäksi pitää yllä kotivaraa, johon kuuluu muun muassa 100 litraa soijamaitoa, 20 kiloa riisiä ja makaronia ja 20 kiloa kuivia linssejä ja papuja.

Ahma muuttaa torppaansa alkukesästä, jolloin luonto tarjoaa evästä ja viljellyssäkin pääsee alkuun. Luonnonantimilla mies ei kylläkään pitkälle pötki, vaan joutuu käymään säännöllisesti täydentämässä varastojaan kyläkaupassa. Käsitykset erakkoelämästä joutuvat koetukselle myös sosiaalisella puolella, sillä ympäröivistä ihmisistä ei niin vain pääsekään eroon.

Ahman seuraan tuppautuvat henkilöt kuten homssuisen viehko kassaneiti Pamsu ja äidillisen pehmeä Linnea tuntuvat aluksi jopa karikatyyrimäisiltä. Gustafsson on kuitenkin viekkaampi ja rakentaa naisensa toimeliaiksi ja vahvoiksi. Ahma puolestaan on yksioikoinen ja vähän rasittava. Silti Ahman peräänantamattomuus ja kekseliäisyys viehättävät.

Kuten arvata saattaa, alussa maalailluista katastrofikuvitelmista tulee totta. Suomi ajautuu poikkeustilaan, kun se sulkee rajansa maahanmuuttajilta ja joutuu sen vuoksi kauppasaartoon. Ahman survivalismi joutuu koetukselle. Talvi on pitkä ja armoton.

Pystyn samastumaan Ahman erakkoajatuksiin osittain, sillä minuakin alkaa välillä nyky-yhteiskunnan vauhti ja kulutusvimma ahdistaa. Lievitän ahdistustani viettämällä muutaman kerran vuodessa erakkoviikon mökkisaaressa. Kun seuranani on vain koira ja saatavilla rajoitettu määrä elintarvikkeita, tulee selvitytymiskysymyksiä mietittyä väkisinkin. Saaressa kotivarasta tulee myös luonnostaan huolehdittua, toisin kuin kaupunkiasunnossa. Viime kesänä aloin viljellä hyötykasveja ja jo ensimmäisen kesän perusteella minulla on jonkinlainen käsitys, millaisia ponnisteluja viljeleminen vaatisi, jos sadolla pitäisi elää koko vuosi.

Korpisoturi kipusi kuin varkain tämän vuoden parhaimpien lukukokemusteni joukkoon. Onneksi satuin kuuntelemaan Gustafssonin haastattelua kirjamessuilla ja kiinnostuin kirjasta. Aloin lukea Korpisoturia ilman odotuksia, ja pian minua vietiin. Vaikutuin Gustafssonin tavasta kirjoittaa, se on samalla helpon oloista, tiiviin harkittua ja yllätyksellistä. Vielä kun löysin aiheesta tarttumapintaa ja tarinakin veti, niin muu arvio kuin viisi pistettä olisi vähättelyä.