Herman Koch: Lääkäri (2011)

Alkuteos: Zomerhuis met zwembad.

Suomentaja: Sanna van Leeuwen (2013).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 447.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Vakuutuin Kochin taidosta kirjoittaa maagisen vetävästi lukiessani Illallista reilu kuukausi sitten. Alankomaat on siis jo käyty maailmanmatkallani, mutta en voinut olla palaamatta Kochin tarinoiden ääreen näinkin pian. Onneksi en asettanut itselleni aikarajaa maailman maiden lukemisessa, sillä matkaan tulee tällaisia mutkia varmasti jatkossakin.

Lääkärissä on paljon samoja elementtejä kuin Illallisessa: omalaatuinen kertoja, ammattiinsa tympääntynyt keski-ikäinen miespäähenkilö, lapsiaan suojelevat vanhemmat, kahden pariskunnan välinen suhde, alusta alkaen kiristyvä jännite... Jälleen Koch vie lukijan moraalisten pohdintojen äärelle, kun häikäilemättömät henkilöt tavoittelevat etujaan.

Kertoja on yleislääkäri Marc Schlosser, joka pitää tuottoisaa yksityispraktiikkaansa kotinsa alakerrassa. Hän suo potilailleen runsaasti aikaa, jotta nämä tuntisivat itsensä tärkeiksi – nimenomaan vain tuntisivat. Marc ei todellisuudessa tunne empatiaa potilaitaan kohtaan. Hän pikemminkin inhoaa vastaanotolleen tulevia. Ihopoimut, eritteet, ruumiin onkalot ja potilaiden kaunistelevat tarinat kuvottavat Marcia. Lääkärinvalan velvoittamana työ hoituu kuin liukuhihnalla: valtaosalle riittää, kun kuuntelee, kirjoittaa reseptin ja pyytää seuraamaan tilannetta. Joskus harvoin ja harkitusti hän lähettää potilaan eteenpäin erikoislääkärille.

Yleislääkärin toimenkuva on yksinkertainen. Hänen ei tarvitse parantaa ihmisiä, hänen on vain pidettävä huoli etteivät potilaat ruuhkauta erikoislääkäreitä ja sairaaloita. Yleislääkärin vastaanotto on etuvartioasema. Mitä useamman potilaan hän saa pysäytettyä vartiolinjalle, sitä parempi hän on työssään.

Nyt Marcia syytetään hoitovirheestä. Hän on ottanut koepalan potilaansa patista, ja puoli vuotta myöhemmin potilas kuoli. Mitä oikein tapahtui? Pikkuhiljaa Koch kurkottelee tarinassaan taaksepäin ja kuvio alkaa hahmottua. Potilas oli Marcin tuttu, näyttelijä Ralph Meier. Takana on yhdessä vietetty kesäloma, joka muutti sekä Schlosserien että Meierien elämät. Hoitiko Marc Ralphia tahallaan huolimattomasti? Miksi?

Koch osaa luoda juonen niin, että se koukuttaa ensimmäisistä sivuista lähtien. Marc on (epäluotettavana) kertojana todella omaa luokkaansa, vilpitön ihmisvihassaan. Tunnelma vie mukanaan, melkein pakahduttaa. Epäilin, ettei tämä yltäisi Illallisen tasolle, mutta yllätyksekseni Lääkäri on minusta edeltäjäänsä hitusen parempi.  Illallisessa väsähdin väkivaltaan loppua kohden, mutta nyt paahdoin antaumuksella viimeiselle sivulle asti. Lukemisen riemu ja nautinto ovat ylimmillään sellaisen kirjan parissa, jota on vain pakko lukea niin kauan kuin sivuja riittää. Kun muuta ei voi.

Taina Latvala: Välimatka (2012)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 253.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: wsoy.fi
Kansi: Anna Makkonen

Välimatka on lempeä ja notkea kuvaus äidin ja tyttären Teneriffan-matkasta. Matkalla kalvakkaa ihoa lämmittää herkästi polttava aurinko, mutta välillä astutaan myös synkempiin varjokohtiin. Latvalan teksti on pullollaan hersyvää huumoria vakavailmeisesti kerrottuna.

Matka on tyttärien lahja pian 60 vuotta täyttävälle äidille, joka asuu pienessä eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä. Matkalle mukaan lähtevä tytär on muuttanut parikymppisenä Seinäjoelle, häivyttänyt osan murteestaan, eronnut teininä löytämästään poikaystävästä ja kyllästynyt työhönsä.

Lämpenin kirjalle pikkuhiljaa, sillä alkuun en millään tahtonut päästä murteen makuun. Äidin leveän murteen rytmissä pysyminen vaatii tällaiselta espoolaisflikalta erityistä keskittymistä. Kerronnan tasot ja henkilöhahmot veivät minut kuitenkin pian mukanaan.

Latvalan kerronnalla on oma, persoonallinen ääni. Kertoja käyttää paljon liioittelua ja lakonista huumoria.

Veli-Pekka tulee norkoilemaan kirjaosastolle, virittelee silmäpeliä minun kanssani eikä välitä pätkääkään Veijo Merestä. Hän johtaa Suomen toiseksi suurinta kyläkauppaa, mutta ei ole koskaan lukenut yhtäkään romaania. Hänellä on punainen kravatti ja poskissa samaa sävyä. Joskus kuvittelin, millaista olisi mennä hänen kanssaan naimisiin. Pääsin yleensä vain sakastiin asti.

Teneriffan auringossa Synkkylän pienet piirit ja tärkeilevä pomo tippuvat tärkeysjärjestyksessä entistä alemmas. Papukaijapuisto, puissa kasvavat banaanit ja kehnosti suomennetut ravintoloiden ruokalistat täyttävät ajatukset.

”Mä unohrin mun silmäklasit hotellille. Kyllä mä oon sitte sellaanen homespää notta.”

Luen äidille ääneen liha- ja kalaruoat, kastikkeet ja vieraat mausteet. Olen kuin seuraneiti, jolla on loputtomasti kärsivällisyyttä.

”Mitä sitä ny uskaltaas ottaa, ettei olis sitte ruikulla monta päivää?”

Vaikka henkilöiden murre on minulle vieras, eivät he jää lainkaan etäisiksi. Kertojana toimiva tytär on ikäiseni ja minulle varsin uskottava, sillä välillä en voinut olla hykertelemättä hänen tekemistään havainnoista.

Lentokapteeni kuulostaa pojalta, joka on juuri saanut lahjaksi matkustajakoneen pienoismallin. Oman vanhenemisensa huomaa siitä, että merkittävät kanssaeläjät muuttuvat yhä nuoremmiksi.

Pitkin kirjaa kertoja vihjailee avoimista lopuista, ja sellainen on myös tällä hänen kertomallaan tarinalla. Kysymyksiä jää avoimina leijumaan ilmaan, vaikka Teneriffan lämmössä toki moniin saadaan vastaus.

Välimatkasta on kirjoittanut esimerkiksi Hanna, jonka tekstissä on analysoitu oivallisesti mm. teoksen nimeä. Erja tykästyi kirjan kieleen, Maria A:n mielestä kirjasta puuttui vielä se jokin.

Välimatka on ensimmäinen askeleeni kohti kirjavuoren valloitusta eli kirja löytyi lukemattomana omasta hyllystä. Latvalan kaksi aiempaa romaania (Arvostelukappale, Paljastuskirja) pääsevät hetimmiten kiinnostavien kirjojen listalle. Blogivuosi alkoi viime vuoden tapaan kelpo kirjalla – tästä on mukava jatkaa!