Pajtim Statovci: Bolla

Kansi: Mirella Mäkilä.

Otava 2019. 128 s. e-kirjana.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Rosoinen ja rehellinen Bolla kertoo kielletystä rakkaussuhteesta, toiseudesta ja Euroopan julmasta lähihistoriasta. Alussa eletään sodan kynnyksellä vuoden 1995 Pristinassa. Arsim ja Miloš ovat serbi ja albaani: heidän kuuluisi olla vihamiehiä, ei rakastavaisia. Kahden miehen suhde on tuossa ajassa ja ympäristössä muutenkin hengenvaarallista.

– – ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana. 

Intohimon ja haaveiden hetket ovat väkeviä, mutta lyhyitä. Miloš unelmoi lääkärin urasta, Arsim kirjailijan. Miloš toimii rakastettunsa ensilukijana:

"Lukisitko sen minulle?"
     Hänen pyyntönsä saa minut voimaan pahoin, mutta myönnyn kuitenkin nopeasti, sillä tätähän minä olen odottanut. Mitä muuta kirjoittaminen on, ajattelen, kuin suostumista aivan kaikkeen, itsensä haavoittamista ja oman keskeneräisyytensä sietämistä, kävelemistä ilkosillaan toriaukean halki?

Tulenarka suhde jättää jälkensä molempiin, samoin sota. Olosuhteet ajavat päähenkilö Arsimin tekoihin, joiden vuoksi häntä kohtaan on vaikea tuntea empatiaa. On väkivaltaa, hyväksikäyttöä, hylkäämistä.

Bolla on räjähtävä alku kirjasyksylle ja minulle koskettava lukukokemus. Päähenkilön epämiellyttävyys haastaa lukijaa, vastapainona toivonpilkahdukset tuovat lohtua. Vaikka mieleni teki vain ahmia vetävää tarinaa, jäin makustelemaan Statovcin viisaita, hiottuja lauseita.

Kustantajan esittelyssä Statovcia tituleerataan kansainväliseksi tähtikirjailijaksi ja Bollaa lumoavaksi, eikä näissä määritelmissä ole mielestäni mitään liikaa. Kirjailijan kaksi aiempaa teosta Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän on käännetty useille kielille, ja ne ovat saaneet kehuvia arvosteluja arvostetuissa lehdissä.

Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia oli minulle loistokas lukukokemus, sillä sen rakenne, henkilöhahmojen syvyys ja jännite tekivät syvän vaikutuksen. Yhtään vähempää en voi sanoa Bollasta, jolle voi povata niin ikään vankkaa kansainvälistä menestystä.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Hesarin Kuukausiliitteessä (08/2019) on kirjailijasta pitkä, taustoittava juttu, josta luin hänen kohtaamistaan ennakkoluuloista ja -käsityksistä; häntä kohdellaan usein leimallisesti maahanmuuttajakirjailijana.

André Aciman: Kutsu minua nimelläsi

Tammi 2019. 8 t 51 min.
Alkuteos: Call me by your name (2007).
Suom. Antero Tiittula.
Lukija: Antti Jaakola.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Yhdysvaltalainen André Aciman on kirjallisuuden professori ja kirjailija, joka saapuu toukokuussa Helsinki Lit -festareille Savoy-teatteriin. Jälleen toukokuisen kirjallisuustapahtuman esiintyjälista vei minut sellaisen kirjan äärelle, jota en luultavimmin olisi muuten tullut lukeneeksi. Tai oikeastaan kuunnelleeksi, sillä nautin Acimanin Kutsu minua nimelläsi -romaanin Antti Jaakolan lukemana äänikirjana.

Kutsu minua nimelläsi on kiihkeä ja vetävä rakkaustarina, joka sijoittuu pääosin yhteen kesään 1980-luvun Italiassa. Elio on 17-vuotias professorin poika, jonka perheellä on tapana majoittaa kesällä jatko-opiskelija muutaman viikon ajaksi. Elio muuttaa tottuneesti vierashuoneeseen ja antaa oman huoneensa filosofianopiskelija Oliverin käyttöön. Mikään tästä eteenpäin ei kuitenkaan mene kuten aiempina kesinä. Elio nimittäin rakastuu Oliveriin kaikella nuoruuden kiihkollaan.

Melko pitkään sain jännittää, saavatko Elio ja Oliver toisensa, sillä en ole nähnyt kirjan pohjalta tehtyä hittielokuvaa. Paljastan nyt kuitenkin, että kyllä, saavat he. Elion ja Oliverin rakkaustarina on kirjan juttu, joten kirjasta olisi lähes mahdoton kirjoittaa ilman tämän mainitsemista.

Oliver on Eliota useamman vuoden vanhempi, joten heidän suhteessaan on monella tapaa kielletyn makua. Vaikka he hukkaavat useita viikkoja ennen kuin vihjailut ja unelmoinnit tulevat todeksi, on tuo kesä intohimoisen rakkauden aikaa. Aciman kuvaa myös suhteen fyysistä puolta, joten ruumiillisuus on kerronnassa vahvasti mukana. Nuorten miesten rakkaustarinalla on selkeä takaraja, sillä Oliverin on palattava kesän jälkeen kotiin. Ennen väistämätöntä loppua luvassa on vielä loppuhuipennus Rooman-matkan muodossa.

Kirjan nimi hämästytti minua ennen kirjan aloittamista ja vielä pitkään kirjaa kuunnellessani – mitä Kutsu minua nimelläsi voi tarkoittaa? Tuo mysteeri selviää vähän puolivälin jälkeen, ja miten hienosti tuo lausahdus kiteyttääkään rakastavaisten välisen kemian ja yhteyden.

Kutsu minua nimelläsi piti minua otteessaan, ja lopulta kuuntelin sen parissa päivässä. Tunsin tarinan imun, mutta jokin pieni hiersi koko ajan. Ehkä se oli vähän liian pitkälle viety aprikoosien ja persikoiden vertauskuvan selitys: eikö Aciman oikein luota lukijaansa, kun pitää rautalangasta vääntää? Hieman myös vaivaannuin, kun päiväunenomaisen rakkaustarinan keskelle ilmestyivät eritteet ja elimet – olisiko tässäkin vähempi riittänyt?

Viime aikoina kirjasta on blogannut esimerkiksi Kirsi kirjanurkassaan.

Helmet-lukuhaaste: 6. Rakkausromaani.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (2016)

Kansi: Marjaana Virta.

Alkuteos: What Belongs to You.
Suomentaja: Juhani Lindholm (2017).
Kustantaja: Nemo.
Sivumäärä: 216.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Yhdysvaltalainen esikoiskirjailija Garth Greenwell esiintyi Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla tämän kuun alkupuolella. Hänen romaaninsa Kaikki mikä sinulle kuuluu kertoo nimettömäksi jäävästä amerikkalaisesta opettajasta, joka asuu ja opettaa Sofiassa, Bulgariassa. Opettaja ostaa seksiä bulgarialaiselta prostituoidulta, Mitkolta. Ensikohtaamisesta lähtien miesten tapaamiset ovat sähköisiä, opettajan Mitkoa kohtaan tuntemat kiihko ja halu elävästi kuvattuja.

Opettaja ja Mitko tapaavat useamman kerran, ja heidän välilleen kehittyy mutkikas suhde. Suhteeseen liittyy kahtalainen valta-asetelma, jossa seksuaalisesti ylempänä on Mitko, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti opettaja. Opettajan mielenmaisemaa taustoitetaan kipeillä muistoilla lapsuudenkodista, josta isä on heittänyt poikansa ulos teini-ikäisenä tämän seksuaalisuuden vuoksi.

Greenwell on itsekin työskennellyt Sofiassa opettajana, ja esimerkiksi kohtaus, jossa tarinan pojan isälle selviää poikansa homoseksuaalisuus ja mistä seuraa välirikko, pohjautuu Greenwellin omiin kokemuksiin. Tämä nimenomainen kohtaus on yksi kirjan koskettavimmista. Ja sydäntäsärkevä. Isä hylkää poikansa tämän seksuaalisuuden vuoksi, yksioikoisesti ja ehdottomasti. Siinä ei ole mitään anteeksiannettavaa.

Olen törmännyt tämän kirjan yhteydessä usein määritelmään "vuosisadan homoromaani", joka kalskahtaa mielestäni turhan yksinkertaistavalta. Toki kirja kertoo homoseksuaalisesta suhteesta, mutta lisäisin luonnehdintaan kyllä jotakin kirjan kauneudesta tai runollisuudesta. Pakottavan halun ja hullaannuttavan kiihkon kuvaamisen lisäksi Greenwell sanallistaa oivallisesti herkkyyden, itsensä etsimisen ja kaipuun tuntemuksia. Myös miljöiden kuvailu on onnistunutta. Sofian kadut ja muuan yleinen käymälä piirtyvät lukijan mieleen vahvasti.

Persoonallisempien mainoslauseiden lisäksi kaipaan kieltämättä myös omaperäisempiä kirjojen nimiä. Innokkainkin kirjanystävä tahtoo mennä näissä kaikki-alkuisissa nykyromaaneissa sekaisin (Kaikki se mitä en muista, Kaikki se valo jota emme näe, Kaikki laulavat linnut, Kaikki pysyväinen haihtuu pois jne.) - kuten moni muukin bloggaaja on todennut. Helsinki Litin keskustelussa myös kävi ilmi, että suomennoksessa häviää kirjan nimen kysyvä merkitys alkuperäiseen (What Belongs to You) verrattuna.

Kirjan nimi ja markkinointitekstit siis eivät olisi vieneet minua kirjan luo, vaan saan kiittää Helsinki Lit -festaria tästä lukukokemuksesta. Greenwell oli festareilla sujuvasanainen esiintyjä, ja haastattelijana toiminut Jari Tervo yllätti ainakin minut positiivisesti tarkkasilmäisillä kysymyksillään. Miten nautinnollista ja palkitsevaa onkaan se, kun lukijana tulee työnnetyksi pois mukavuusalueeltaan ja löytää sen seurauksena jotakin uutta ja ajatuksia herättävää.

Muualla Blogistaniassa: Kirsin Book Club, Tuijata, Lukupino, Reader, why did I marry him?, Tekstiluola.

John Irving: Kaikki isäni hotellit (1981)

Kansi: Ylermi Lahti.

Alkuteos: The Hotel New Hampshire.

Suomentaja: Kristiina Rikman (1981).

Kustantaja: Tammi / BTJ.
Lukija: Jukka Pitkänen.
Kesto: 20 t 9 min.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Oma arvioni: 4/5.

Kaikki isäni hotellit on John Irvingin viides romaani vuodelta 1981. Paikoin absurdi ja karnevalistinen tarina kertoo Berryn hotellinpitäjäperheestä. Berryn perhe ei ole tavanomainen, vaan melko kirjava sakki. Vähän kuin hullunkuriset perheet kirjallisessa muodossa. Perheen elämän suunnan määräävät pitkälti isän haaveet omasta hotellista, ja tämä elämäntyyli vie heidät aina Wieniin asti. Tarina alkaa 1950-luvulta, ja Berryjen vaiheita seurataan aina 1980-luvulle saakka.

Lapsikatraaseen kuuluvat Frank, Frannie, John, Lilly ja Egg, joista  keskimmäinen toimii kertojana. Perheen esikoinen Frank on homoseksuaali, mikä on vielä tarinan alkuvaiheilla melkoinen painolasti. Isosisko Frannyn elämää määrittää vahvasti teini-iän väkivaltainen tapaus. John on painonnostaja, joka kärsii koko ikänsä epäsovinnaisesta rakkaudestaan. Johnin pikkusiskoillakin on omat taakkansa: Lilly on lopettanut kasvamisen alle kymmenvuotiaana, ja pahnan pohjimmainen Egg on huonokuuloinen. Tärkeä perheenjäsen on myös labradorinnoutaja Suru, jonka pierut aiheuttavat pahennusta ja joka on keskeinen hahmo tarinassa vielä kuolemansa jälkeen.

Perheen elämä varjostavat aina ajoittain tummat pilvet, mutta perheenjäsenet pitävät aina toisistaan huolta. Yllättävät kuolemat, raiskaus, eikä insestinen suhdekaan saa perheen välejä rakoilemaan.

Irving sijoittaa tarinansa hotelleihin. Hotellit ovat miljöinä mielikuvitusta ruokkivia, sillä sinne voi tulla kuka tahansa. Kirjailijalla on mahdollisuudet koostaa melkoinen henkilökavalkadi, ja Irving käyttää tilaisuuden hyödyksi. Berryn perhe pyörittää useita hotelleja New Hamsphiressa ja  Wienissä, ja  Berryjen kanssa saman katon alla ehtii vuosien varrella asustaa esimerkiksi sirkusseurue, värikäs ilotyttöjen ryhmä ja raiskauksista toipuvien naisten joukko. Irvingin henkilögalleria muodostuu karikatyyreistä ja yllättävistä hahmoista. Äänimaisemaan mahtuu karhun murinaa ja huorien orgastista kiljuntaa.

Rakastan Irvingin ylitsepursuavaa kerrontaa. Juonenpunonta ja tarinankuljetus ovat hänellä aivan omaa luokkaansa, ja hänen kykynsä pääsevät äänikirjassa erityisen hyvin oikeuksiinsa. Kuuntelin äänikirjaa kuin jatkokertomusta iltanuotiolla. Alusta asti mukana on hätkähdyttäviä elementtejä moottoripyörän kaupanpäällisenä tulevasta karhusta aina ylöspäin suihkuttavaan vessanpönttöön. Kuuntelija ei voi ollenkaan varautua siihen, mitä tarinankertoja hänen eteensä vielä marssittaa.

Vähänkään Irvingin tuotantoa ja tyyliä tunteva löytää kirjasta helposti kirjailijalle ominaisia aiheita ja teemoja. On karhuja, hotelleja, seksiä ja erilaisia urheilulajeja. Täyteläinen tarina jättää hykerryttävän olon, enkä voi kuin iloita siitä, miten monta kirjaa minulle onkaan vielä lukematta Irvingiltä. Lisäksi minua houkuttelisi ottaa uusintakierrokselle ainakin loistava Garpin maailma, jonka luin ennen blogiaikaa. Irvingin tarinat omalakisine maailmoineen ja mielikuvituksellisine henkilöineen vievät arjesta pois – kesällä luettavien kirjojen listalle on jo tunkua!

Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (1987)

Alkuteos: Oranges are not the only fruit.

Suomentaja: Raija Mattila (2007).

Kustantaja: Bazar.

Sivumäärä: 230.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Helena Modéer.

Ei appelsiini ole ainoa hedelmä on Jeanette Wintersonin esikoisteos, joka julkaistiin vuonna 1985. Ainakin osittain omaelämäkerrallinen romaani kertoo pikkukaupungissa varttuvasta tytöstä, Jeanettesta, joka on adoptoitu vahvasti uskonnolliseen perheeseen. Ahdasmielisen kodin ilmapiiri on tuomitseva, ja tytöstä on määrä tulla lähetyssaarnaaja.

Äiti opettaa Jeanetten lukemaan Raamatun avulla, ja maailma jaetaan hyviin ja pahoihin, ystäviin ja vihollisiin. Äidin opit sisäistänyt tyttö aiheuttaa hämmennystä koulussa, jossa hän on kuin toiselta planeetalta verrattuna muihin lapsiin. Uskonnollisessa yhteisössä kuohahtaa, kun Jeanette rakastuu toiseen naiseen. Yhteisö odottaa katumusta ja häpeää, sillä vain ne voivat viedä 'pahuuden' pois. Mutta mitä jos ei halua katua?

Tarinassa vahvasti läsnä oleva uskonto heijastuu myös kirjan rakenteeseen. Kirjan luvut noudattelevat Vanhan Testamentin kirjojen nimiä. Raamattua tunteva löytää yhtymäkohtia varmaan myös lukujen sisällöissä. Kirja nimen appelsiinit taas viittaavat Jeanetten äidin kapeaan maailmankuvaan. Jeanetten ollessa pieni äidillä on päähänpinttymä appelsiinien terveellisyydestä, ja appelsiineja syödäänkin kirjassa ämpärikaupalla. Lopulta äidinkin on taivuttava: on muitakin hedelmiä ja muitakin tapoja hahmottaa maailmaa.

Kirja on kolmekymmentä vuotta vanha, mutta sen tarina on niin ajaton, että se voisi hyvin olla tältä vuosikymmeneltä. Ihmisten fanaattisuus ja mustavalkoinen maailmankuva ajavat heidät julmiin tekoihin, joista on lähimmäisenrakkaus kaukana. Kirja ei kuitenkaan ole katkera tilitys, jota voisi tällaisesta asetelmasta odottaa. Winterson kirjoittaa ilmavasti ja elävästi. Mukana on ymmärrystä ja jopa huumoriakin.

Muokattu 14.12.2015: Tarkensin ajatuksiani kirjan nimestä.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 286.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Luin Pajtim Statovcin esikoisteoksen pari kuukautta sitten. Kissani Jugoslavia oli minulle niin loistokas lukukokemus, että siitä kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta. Pakko kuitenkin yrittää, koska en halua vaieta kirjasta, vaan toivoisin mahdollisimman monen lukevan sen.

Bekim on parikymppinen filosofian opiskelija, jonka perhe on kotoisin Kosovosta. Sota pakotti perheen lähtemään, mutta isä Bajram elättelee aina vain toiveita paluusta. Lapset ovat kuitenkin eläneet pienestä asti Suomessa: heillä on uusi kieli ja uudet mahdollisuudet. Isän periaatteet ja toiveet tuntuvat vierailta.

Kirja on moniulotteinen kokonaisuus. Kertojia ja aikatasoja on kaksi. Bekim elää nuoruuttaan nyt ja täällä, kun taas toisena kertojana toimiva Bekimin äiti Emine kertoo tarinaansa aloittaen 1980-luvun Kosovosta. Eminen osuudet valottavat perheen taustoja ja konkretisoivat kulttuurieroja. Eminestä tulee avioliittoon astumisen jälkeen miehensä omaisuutta, ja elämänpiiri kutistuu kodin kokoiseksi. 

Identiteettiin liittyvät kysymykset ovat koko ajan läsnä Bekimin elämässä. Bekim ei halua olla isänsä kaltainen eikä todellinen paluu Kosovoon ole vaihtoehto. Samaan aikaan hänen on vaikea löytää paikkaansa opiskelijayhteisöstä. Bekim eristäytyy, vaikenee.  Hän kamppailee odotuksia ja ennakkoluuloja vastaan niin maahanmuuttajan, pojan, opiskelijan kuin rakastetunkin rooleissa. 

Satunnaiset kohtaamiset chat-tuttavuuksien kanssa alkavat maistua väljähtyneiltä, ja Bekim hankkii lemmikiksi kuningasboan.  

Ja vihdoin se kiertyi auki kerältään ja tuli jalkojeni juureen, nuuhki varpaitani ja lopulta pujottautui jalkojeni ympärille. Sitten se kohotti päänsä syliini, työnsi sen lopulta haarojeni väliin, kainaloni alle ja selkäni taakse, kaikkialle. 

Tartuin siihen kaksin käsin ja kiedoin sen kaulani ympärille, ja kun se kosketti paljasta ihani suomuisella nahallaan ja tunnusteli niskaani kielenkärjillään, ihoni puhkesi kananlihalle. Sen hidas eteneminen paljaalla ihollani tuntui pitkältä ja lämpimältä nuolaisulta.

Antautuessaan käärmeelle Bekim kohtaa ja voittaa pelkonsa. Käärme tarjoaa läheisyyttä ja jonkun, josta pitää huolta. Läheisyys kuristajakäärmeen kanssa tuo mukana aina silti vaaran. Eräältä baarireissultaan Bekimin matkaan tarttuu kissa, pörröinen, täydellinen, mustavalkoinen kissa. Kissa ja käärme mahtuvat kuitenkin huonosti samaan huoneistoon.

Kirja on melkoinen teemojen kokoelma! Maahanmuutto, rakkaus ja rakastamisen vaikeus, identiteettikysymykset, naisen asema, seksuaalisuus ja mitä vielä. Kissa ja käärme tuovat tarinaan symboliikkaa, ja ne työntävät kirjan pois perinteisen realismin kehikosta. 

Kirja iski minuun monesta syystä. Pidin sen harkitusta rakenteesta, henkilöhahmojen syvyydestä ja kutkuttavista jännitteistä. Lukukokemus muuttuu entistä tärkeämmäksi, jos opin lukiessani jotakin: Kissani Jugoslavia avaa Kosovon albaanien taustoja ja mahdollisia kohtaloita. Kirjassa on runsaasti kaikkea, mutta se ei ole tukkoinen.

Kirja on luettu ja blogattu lukuisissa kirjablogeissa, joita en nyt lähde listaamaan. Google vie muihin arvioihin.

Pajtim Statovci on helsinkiläinen kirjallisuudenopiskelija, joka on kotoisin Kosovosta. Niinpä Kissani Jugoslavian myötä käväisin Kosovossa, mutta: ensimmäistä kertaa kirjallisella maailmanmatkallani vastaan tulee maa, jota kartallani ei ole.

Merkitsen luetut maat julistekartalle, jonka ostin marketista ja jonka pingotin ilmoitustaulun päälle. Kaikki maailman maat eivät ole tunnustaneet Kosovon itsenäisyyttä, vaan pitävät Kosovoa yhtenä Serbian maakuntana, ja käyttämäni kartta edustaa sellaista näkemystä. Suomi on tunnustanut Kosovon itsenäisyyden, joten lasken sen yhdeksi valtioksi matkallani ja tökkäsin neulan Montenegron, Serbian, Makedonian ja Albanian väliselle alueelle, missä Kosovon tasavalta sijaitsee.

Kosovo sijaitsee mustan neulan tietämillä.
Kartallani sitä ei ole merkitty omaksi valtiokseen.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 3. Kuolema (2013)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 3. Döden.

Suom. Otto Lappalainen (2014).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 304.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren
Kuva: www.johnnykniga.fi

Kirjasyksy on ollut värikäs ja antoisa, ja olen iloinnut sen sadosta, vaikka en tänne blogiin asti olekaan lukemastani aikoihin kirjoittanut. Päivätyön ohella vapaa-aikaa on rajatusti, ja välillä sen ajan täyttävät muutkin puuhat kuin kirjat ja kirjoittaminen, ihme kyllä! Ja mitä pidemmäksi blogitauko venähtää, sitä vaikeampi on jatkaa. Nyt sain Helsingin kirjamessuista ja tämänpäiväisestä työhön liittyvästä blogikoulutuksesta sen verran virtaa ja inspiraatiota, että herättelen Kirjakimaraa taas pikkuhiljaa. 

Päivälleen kuukausi sitten vietin vapaapäivää mökillä Gardellin huiman Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian päätösosan kanssa. Gardell on vakuuttanut minut sarjan kahdella edellisellä osalla: Ensimmäisessä osassa (Rakkaus) kuvataan elämänmakuisesti tukholmalaisen homoyhteisön vapautumista 1980-luvulla, etsitään itseä ja jotakuta, jota rakastaa. Toisessa kirjassa (Sairaus) homorutto eli HIV alkaa levitä nuorten miesten keskuudessa, ja samalla myös pelko valtaa alaa. Kuolema ei poikennut linjasta, vaan se on laadukas ja koskettava kuten edeltäjänsä.

Kuolema on nuorten miesten taistelun surullinen päätös. HIV oli vielä 1980-luvulla tartunnan saaneille kuolemantuomio, ja samalla sairastuneet kärsivät pelkojen ja ennakkoluulojen värittämistä asenteista. Taudin mekanismit eivät olleet tiedossa, joten siltä ei osattu suojautua. Rakastumisesta ei ollut kuolemaan pitkä matka.

Lohdutonta loppua ennakoidaan heti ensimmäisestä kirjasta lähtien, ja lisäksi olen nähnyt kirjaan perustuvan tv-sarjan ennen kuin luin yhtäkään kirjaa, joten juonen kannalta yllätyksiä ei ollut luvassa. Mikä sai tarinan kantamaan aina kolmanteen osaan saakka?

Gardell kirjoittaa läpi trilogian kaunistelematta ja tutustuttaa lukijan erilaisiin hahmoihin näiden hyvine ja huonoine puolineen. Gardell kuvaa lahjomattomasti arkista kamppailua taudin oireita vastaan, sitä miten valkosipulia löytyy kaikista ruumiinaukoista. Lopulta koittaa se hetki, kun sairastuneen aika on tullut. Yksi suunnittelee omat hautajaisensa kabaree-tyyliin, toinen päättää oman elämänsä ennen sairauden pahinta vaihetta. Monille sairauden loppuvaihe on kitumista ja kuihtumista.

Trilogian jokaisen osan lukeminen on ollut minulle tunteikasta. Tarina huokuu rakkautta ja lämpöä, ja loppua kohden suru kuristaa kurkkua yhä tiukemmin. Epäoikeudenmukaisuuden herättämä kiukku on kulkenut minulla mukana läpi kirjasarjan, ja se oli vahvimmillaan nyt lukiessani päätösosaa. Pitkäaikaiselta elämänkumppanilta kielletään pääsy rakkaansa hautajaisiin. Kuolleista homoseksuaaleista tehdään muistopuheissa heteroita. Miten ihminen osaakaan olla toiselle julma.  

Viimeisimmästä kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Katri, Tämän kylän homopoika ja Krista.

Tämä Gardellin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva trilogia toi yhden palan historiaa lähelle ja avarsi maailmankuvaani. Päätän nyt tekstini samaan lainaukseen, jolla aloitin reilu vuosi sitten sarjan ensimmäisestä osasta kertovan tekstin. Seuraava virke kiteyttää mielestäni hyvin kirjan keskeisen sanoman:

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 2. Sairaus (2013)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 2. Sjukdomen.

Suom. Otto Lappalainen (2014).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 300.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren.

Lukumatkani maailman ympäri on ollut pysähdyksissä useamman viikon ajan, mutta vihdoin sain siirryttyä Iranista Ruotsiin. Oikeastaan käväisin tässä välissä uudestaan Alankomaissa Kochin Lääkärin kanssa, koska en vain voinut odottaa kauempaa toisen Kochin kanssa, niin hyvin Illallinen minut vakuutti.

Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian toinen osa vie 1980-luvun Tukholmaan, missä ensimmäisestä osasta tutut nuoret miehet joutuvat silmätysten aidsin kanssa. Aids oli toki läsnä jo ensimmäisessä kirjassa, mutta Sairaus syventää tuntemattoman taudin aiheuttamia tuntemuksia.

Rasmus ja Benjamin ovat olleet yhdessä kolme ja puoli vuotta, joista asuneet yhdessä kaksi. Molemmat ovat silti edelleen tiukasti kaapissa perheilleen, mikä tekee tilanteesta tukalan ja kiristää rakastavaisten välejä. Rasmuksen vanhemmat asuvat pikkupaikkakunnalla, ja Benjaminin vanhemmat ovat hartaita Jehovan todistajia – molemmille kertominen tuntuu lähes mahdottomalta.

Kaapista ulos tulemisen rinnalla nuoret miehet joutuvat kamppailemaan uuden taudin, aidsin, kanssa. Positiivisia testituloksia alkaa saada yksi jos toinenkin Rasmuksen ja Benjaminin kaveripiirissä. Taudin leviäminen vaikuttaa koko homoyhteisöön; kaikki pelkäävät muiden ja itsensä puolesta. Nuoret miehet saavat kuolemantuomioon verrattavia uutisia. Samalla kun lehtilööpit kirkuvat homorutosta ja homojen syövästä, alkavat sairastuneet ja heidän läheisensä ymmärtää taudin lopullisuuden.

Kerronnan realistisuus teki minuun jälleen vaikutuksen. Gardell ei yritä tehdä henkilöistään säälittäviä uhreja, vaan tuo heidät tarinaan virheineen ja heikkouksineen. Mitään kaunistelematta.

Reine, vuoteessa makaava nuori mies, on kuihtunut ja pitkälle edenneen Kaposin sarkooman merkitsemä.  

Vuoteessa makaavan miehen käsivarret, iho ja kaula ovat tämän syöpälajin aiheuttamien suurten ruskeiden läiskien peitossa. 

Hänellä on koko takamuksen ja selän notkon kohdalla hirveitä makuuhaavoja. Itse haavojen ympärille on kiinnitetty vaahtomuovia suojaamaan ihoa niin, että se ei hankaudu suoraan patjaa vasten, mutta tästä on kovin vähän apua. 

Hänen vartalonsa on hento, lähes läpinäkyvä. Jatkuvasti toistuneet ripulikohtaukset ovat laihduttaneet hänet. Hän on ulostanut jopa omat suolensa. 

Ja hän on yksin.

Ei riitä, että nuoria ihmisiä kuolee ja riutuu, vaan heidät monesti myös hylätään. Jotkut jopa valitsevat eristäytymisen suojellakseen läheisiään. Uusi ja tuntematon ymmärrettävästi aiheuttaa pelkoja, mutta inhimillisyyden unohtuminen tuntuu lukiessa kaikkein karuimmalta.

Sairaus on vavisuttava ja tunteita herättävä aivan kuten ensimmäinenkin osa, jota äänestin jopa viime vuoden parhaaksi käännösromaaniksi. Loistavan ja tärkeän kirjakolmikon päätösosa ilmestyy kustantajan sivujen mukaan jo syyskuussa, joten laatutrilogia saadaan päätökseen vielä tämän vuoden puolella! Tästä kakkososasta on ehtinyt blogata ainakin Katri.

Musta neula Tukholman kohdalla.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 1. Rakkaus (2012)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 1. Kärleken.

Suom. Otto Lappalainen (2013).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 294.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren
Kuva: www.johnnykniga.fi

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.

Gardellin romaani alkaa vuodesta 1982. Homoseksuaalisuus on poistettu Ruotsissa sairausluokituksesta muutama vuosi aiemmin, mutta homoutta leimaa edelleen vahvasti häpeä ja salailu. Kirjan keskiössä on rakkaustarina, jonka päähenkilöitä ovat parikymppiset Rasmus ja Benjamin. Kirjassa kuvataan myös miesten lapsuutta, homoyhteisöä ja sairastumista. Sillä samaan aikaan vapautumisen kanssa homoyhteisö joutui kohtaamaan tappavan sairauden, hivin.

Rasmus on kotoisin pikkukylästä, jossa hän on erilaisuutensa vuoksi ollut yksinäinen. Ikätoverit haukkuvat hintiksi, vanhemmat toitottavat poikansa normaaliutta, sisällä palaa halu päästä pois. Eikä koskaan tulla takaisin. Rasmus muuttaakin heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen Tukholmaan.

Benjamin puolestaan on Tukholmassa varttunut Jehovan todistaja, joka on ikänsä kiertänyt ovelta ovelle todistamassa ja jakamassa traktaatteja. Nuorempana vanhempien mukana, nykyään yksinään. Eräänä päivänä oven avaa Paul, sanavalmis ja boheemi mies, joka kutsuu Benjaminin sisälle. Paul sanoo ääneen sen, mistä Benjamin visusti vaikenee, ja toimii sittemmin linkkinä Benjaminin ja Rasmuksen välillä.

Kuinka paljon voikaan kaivata jotakin, vaikka sitä ei olisi vielä kokenutkaan. Tämä kaipuu yhdistää seksuaalista identiteettiään etsiviä. Vapauden huuma ja rakkauden nälkä johtavat siihen, että kokemuksia janotaan niin, että kumppaneiden määrässä on vaikea pysyä mukana. Nimistäkään ei ole tietoa, koska niitä ei kysytä. Kohtaaminen saattaa tapahtua rautatieaseman pisuaarilla, puiston pensaikoissa tai rappukäytävässä.

Kertoja tekee heti selväksi, että hän tietää, miten tarina päättyy. Kertoja väläyttelee palasia "loppuratkaisusta" ja tekee itsestään varsin näkyvän. Alusta asti on myös selvää, että hyvin tässä ei tule käymään.

Yhdessä luvussa ja jopa yhdessä kappaleessa voidaan hypätä eri aikatasolle tai käväistä eri paikoissa. Voi kuulostaa aika sekavalta, mutta sitä se ei mielestäni ole. Hyppely aikajanalla ja sen vaihtelu, ketä kuvataan, luovat tiiviin tunnelman ja koukuttavat lukijan. Lukemista on pakko vain jatkaa, koska herää halu rakentaa tarina kokoon.

Eri henkilöiden vuorottainen kuvaus ja välähdykset tulevasta tuovat lukemiseen ristitiidan: on syntymäisillään kaunis rakkaustarina, tarinan henkilöt löytävät itsensä ja vapautensa, mutta samalla tiedetään, että kaikki johtaa tuhoon. Kuka selviää, kuka ei – näiden kysymysten varaan rakentuu tarinan keskeisin jännite.

Takakannessa kerrotaan, että kirjailija Jonas Gardell on yksi heistä, jotka selvisivät. Gardell on ruotsalainen kirjailija, laulaja ja koomikko ja suomenruotsalaisen Mark Levengoodin puoliso. Tämä romaani on ensimmäinen osa Gardellin kolmiosaista romaania, jonka kaksi muuta osaa ilmestyvät kustantajan tietojen mukaan ensi vuonna.

Katsoin Gardellin kirjaan perustuvan tv-sarjan keväällä enkä tuolloin tiennyt sen perustuvan kirjaan. Kun kuulin kirjasta, ajattelin, etten halua pilata sarjan jättämää hyvää mielikuvaa kirjalla – koska sehän ei voisi olla yhtä hyvä. Lainasin kirjan kuitenkin työkaverin innoittamana. (Kiitos, S!) Yllätyin, että kirja oli jopa vielä parempi kuin tv-sarja. Sanoisin, että ne täydentävät toisiaan. Loppuratkaisun tietäminen ei haittaa lukemista, koska se ei ole tässä tärkeintä.

Koin monenlaisia tunteita kirjaa lukiessani: iloitsin, jännitin, ahdistuin, suutuin, tulin surulliseksi. Tunteikas lukukokemus jätti jälkeensä tiedonjanoa, vaikka kirjaan olikin ujutettu paljon faktaa fiktion sekaan. Haluan lukea lisää homojen historiasta ja Gardellista itsestään.

Iida Rauma: Katoamisten kirja (2011)

Kustantaja: Gummerus

Sivumäärä: 377.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: gummerus.fi
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Katoamisten kirja käsittelee sitä, miten ihminen voi kadota itseltään, muilta ja jopa koko maailmasta. Yksi haluaa kadota tietoisesti ja suunnitelmallisesti, toinen on hukuksissa vastoin tahtoaan, kolmas ei edes huomaa kadottaneensa jotakin. Menneisyyden haamujista yritetään päästä eroon, mutta unohtaminen ei onnistu tahtomalla. Todellisuudelta voi yrittää piiloutua pillerihumalaan, unettomuus kadottaa alleen kaiken arkisen. Ja niin edelleen. Katoaminen toistuu teoksessa oikeastaan kaikessa – myös siinä, ettei päähenkilön nimeä kerrota.

Teoksen päähenkilö on rosoinen, androgyyni hahmo. Hän on parikymppinen nuori nainen, joka menee apulaiseksi vanhainkotiin, jossa asukkaiden elämä on vain syömistä ja seuraavan vessahädän odottelua. Hän aloittelee itsenäistä elämää tyttöystävänsä Sofian kanssa Turussa. Sofia on kympin tyttö, joka joutuu ensimmäistä kertaa ongelmiin menestymisen kanssa yliopistossa.

Vanhainkodin tuuletusparvekkeelta päähenkilön elämään tupsahtaa Zorka. Kosovosta kotoisin oleva Zorka on päähenkilön tapaan raju ja salaperäinen. Heillä molemmilla on paljon kipeitä muistoja, ja rankka menneisyys ja elämän kolhut ovatkin osa sitä vetovoimaa, jota he tuntevat toisiaan kohtaan.

Päähenkilö ilmaisee itseään maalaamalla ja piirtämällä. Hahmotelmissa toistuu jo menehtynyt Susanna, hänen elämäänsä edelleen muistojen kautta vaikuttava henkilö. Susannan kohtalo piinaa ja pohdituttaa edelleen. Teoksessa on kaksi aikatasoa; nykyisyyden lisäksi kerrataan alakouluaikojen tapahtumia. Alakouluvuodet olivat ahdistavia, täynnä henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Rauma käsittelee mielenkiintoisesti toisten ihmisten ymmärtämistä ja tuntemista. Päähenkilö ei pysty ymmärtämään isänsä ratkaisua, vaikka tämä oli hänen läheisin ja tärkein. Vaikka päähenkilö ja Sofia ovat tunteneet toisensa ala-asteelta lähtien, se ei "takaa mitään". Toisen voi tuntea ja arkea voi elää tietämättä juuri mitään toisen kuvioista.

Tämä lähti mukaani kirjaston Bestseller-hyllystä sen tarkemmin miettimättä. Kotona vasta lukaisin takakansitekstin, ja luonnehdinta ”romaani runkkaamisesta” sai aluksi katumaan kirjaan tarttumista. En kyllä itse luonnehtisi kirjaa noin, vaikka mitään ei kylläkään jätetä kertomatta. Huomasin lukiessani, kuinka rivot sanat saavat minut lukijana välillä hämilleni. Varsinkin tässä kirjassa ne tuntuvat pomppaavan silmille muuten soljuvasta tekstistä. Siitä tulee vaivaantunut olo. Samaa asiaa on pohtinut ainakin Tuulia arviossaan.

Katoamisten kirja on Rauman esikoinen. Sanoisin sen olevan toimiva ja harkittu kokonaisuus, rohkeakin. Pidin kovasti. Teos oli nopealukuinen, sillä teksti oli sujuvaa. Täältä löytyy HS:n Majanderin ihastunut arvio. Oivallisia arvioita tästä ovat kirjoittaneet myös lukuisat bloggaajat kuten Morre, Hanna, Zephyr ja Naakku.

Minäkin teen nyt eräänlaisen katoamistempun, sillä lähden viikoksi pois sivistyksen parista. Vietän tulevan viikon saaristomaisemissa seuranani koira, kani, kirjat ja kone. Olen haaveillut erakkoviikosta jo pidempään, ja nyt tuli sopiva tilaisuus toteuttaa se. Eläimet pitävät onneksi seuraa, ja virtuaalisesti olen läsnä kuten kotoakin käsin. Suunnitelmissa on lukemista, kirjoittamista ja loikoilua. Ehkä jopa tiiviimpi lukusessio monien lukumaratoonareiden jalanjäljissä. Maratonia täytyy vielä hieman makustella, mutta nyt jos koskaan tuohon kokeiluun olisi loistavat mahdollisuudet.