Eeva Kilpi: Punainen muistikirja

Kansi: Mika Tuominen.

WSOY 2019. 96 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Eeva Kilven keväällä ilmestynyt Sininen muistikirja käsitteli ikääntymistä ja perhesuhteita, nyt päähuomio on mökkielämän kuvauksessa ja luontohavainnoissa. Toki ikääntyminen ja perhesuhteet ovat keskeisiä tämänkin muistikirjan merkinnöissä, eihän niitä yli 90-vuotias perheensä avusta riippuvainen voi muusta elämästä erottaakaan.

Kilpi kuvaa mökkielämää kylmän ja sateisen alkukesän luonnon keskellä. Koleus rassaa, auringonpilkahdukset ovat ilon aiheita. Kirjailija kirjaa muistiin tunnistamiaan lintuja ja kuvailee, miten kuninkaalliset kauriit vierailevat pihapiirissä. Myöhemmin kesällä päänvaivaa aiheuttaa murhaava helle.

Kilpi nauttii hiljaisuudesta ja erakkoudesta. Rauhan rikkovat uutiset, joita on pakko seurata, vaikka niiden sisältö ahdistaa. Maailman tila synkentää mieltä. Kilpi on kokenut sodan, joten hänen on vaikea ymmärtää sotimista ja sitä, miten ihmiskunta toistaa samoja kauheuksia. Eikö Israelkaan ole oppinut mitään holokaustihistoriastaan?

Merkinnöistä välittyy voimien hiipuminen. Kirjailija tunnistaa omat rajansa ja niissä päivien vaihtelut. Jonakin päivänä ei ole voimia edes kävellä rantaan uimaan. Vaikka voimat ehtyvät, ei pilke silmäkulmassa sammu. Kilpi iloitsee lasillisesta olutta tai siideriä ja haaveilee paikalle porhaltavasta prinssistä.

Tekstissä on muistikirjan tuntua, se on toisteista ja ajatusten kehät näkyvät. Samat asiat askarruttavat päivästä toiseen. Kirjoittaminen on kirjailijalle luonnollinen tapa käsitellä maailman tapahtumia ja oman elämän kysymyksiä.

Me pysymme ehkä juuri kirjallisuuden avulla tolkuissamme. Ja ehkä juuri nimenomaan kirjoittamalla.

Kilven kirjoittamisessa minua viehättää suoruus ja rehellisyys ja se, miten hän yhdistää pohdinnoissaan koko eletyn elämän tähän hetkeen.

Helmet-lukuhaaste: 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja

Kansi: Mika Tuominen.

WSOY 2019. 103 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Eeva Kilven lapsenlapseltaan saama käsinsidottu muistikirja täyttyy lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä, jotka ovat kuin mietelauseita tai runoja. Kirjailija tekee merkintöjä muistikirjaan parinkymmenen vuoden ajan; Sohvi antoi sen lahjaksi jouluna 1999 ja tuorein merkintä on viime vuodelta. Aivan kuin muistikirja olisi ollut hukassa välillä, sillä merkintöjen välillä on joskus vuosienkin aikahyppyjä.

Kilpi pohtii teksteissään erityisesti ikääntymistä, perhesuhteita ja rakkautta. Vanhuus on tuonut mukanaan erilaisia kremppoja: milloin paleltaa ja milloin sydämentykytykset kestävät useita vuorokausia. Lapset ovat jo aikuisia ja heihin on hyvät välit, mutta kirjailijan kaipaamiksi keskustelukumppaneiksi heistä ei ole.

Kirjoittaja ikävöi tiivistä ydinperheaikaa ja murehtii vanhuuden yksinäisyyttä. Hän analysoi toistuvasti ikävöinnin ja kaipauksen eroa. Myös kirjailijuuden pohdintoja mahtuu mukaan. Kilpi kertoo, miten kirjailija usein tuomitaan itsekkääksi, mutta hän itse korostaa olevansa havainnoija.

Vuonna 1928 syntynyt Kilpi tunnetaan erityisesti hänen evakkouttaan käsittelevistä kirjoistaan, ja sodan vaikutukset näkyvät tässäkin kirjassa. Sota aikanaan rikkoi jotakin perustavanlaatuista, jota aika ei ole kyennyt korjaamaan. Minäkin olen tähän mennessä tutustunut Kilven tuotantoon lähinnä evakkomuistelmien kautta, mutta nyt aloin kiinnostua muustakin tuotannosta. 

Tämän Sinisen muistikirjan luettuani huomasin, että syksyllä Kilveltä ilmestyy seuraava teos, Punainen muistikirja. Siihen on koottu kirjailijan muistiinpanoja hänen kesäpaikaltaan ja aiheina ovat luonto ja elossa oleminen. Mahtavaa! Näin syksyn lukulista alkaa pikkuhiljaa hahmottua.

Helmet-lukuhaaste: 36. Kirjassa ollaan yksin.

Domenico Starnone: Kepponen

Kannen kuva: Dario Maglionico.

WSOY 2019. 238 s.
Alkuteos: Scherzetto (2016).
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tutustuin italialaiseen Domenico Starnoneen vuosi sitten keväällä Solmut-romaanin myötä, ja viehätyin tuosta väkevästä, vetävästä ja älykkäästä avioliiton kuvauksesta. Vielä kun karismaattinen kirjailija kertoi Kepponen-romaanistaan hauskasti HelsinkiLitissä, niin olihan tähän suomennokseen tartuttava heti tuoreeltaan.

Kepponen kertoo ikääntyneestä taiteilijasta, Daniele Mallaricosta, joka joutuu nelivuotiaan lapsenlapsensa Marion lapsenvahdiksi hieman yllättäen ja erittäin vastentahtoisesti. Danielen tytär ja vävy lähtevät seminaarimatkalle, joten pikku-Mario tarvitsee kaitsijaa. Tytär perheineen asuu isoisän lapsuudenkodissa, joten napolilaisasunto on ikääntyneelle taiteilijalle tuttu, aaveineen kaikkineen.

Isoisä on tehnyt uraa kuvataiteilijana ja kuvittajana, ja nytkin hänellä on meneillään erään Henry Jamesin novellin kuvitustyö. Se ei vain tahdo edetä. Hän alkaa epäillä omia taitojaan, eikä uusi roolikaan istu; Daniele ei oikein tunnista itseään, kun häntä kutsutaan vaariksi.

Kepposessa Starnone luo asuntoon testilaboratorion sukupolvien törmäyksen tarkasteluun. Rajatussa tilassa paikalla ovat isoisä ja poika, ajanjaksoksi on määritelty pari päivää. Isoisän raihnaisuus korostuu, kun rinnalla on kaikkeen ainakin omasta mielestään kykenevä, touhukas lapsi. Kaasuhanankin poika osaa avata eikä aamupalan kattaminen ole juttu eikä mikään. Pojalla on myös nasevia mielipiteitä isoisän töiden laadusta. Mario ottaa isoisältä luulot pois suoruudellaan, mutta pikkuvanhan tärkeilyn takana on kuitenkin vasta taaperoiän ohittanut lapsi.

Tunnelma on kuin katastrofin alla. Lukiessani arvuuttelin koko ajan, mikä on se suuri kepponen, johon tämä kaikki huipentuu. Starnone ripottelee pitkin tarinaa "ladattuja aseita": on joka paikkaan jakkaran kanssa yltävä leikki-ikäinen, jolle kaasuhanat ja liedet ovat tuttuja, on reistailevia lattiakaivoja ja jumittuva parvekkeen ovi sekä lelukasoja ympäri asuntoa. Alakerran naapuritkin ovat riidanhaluisia.

Starnone kuljettaa tarinaa taidokkaasti, ja huomasin lukevani vaarin ja pojan vaiheista jopa jännittyneenä. Kirjassa liikutaan myös kiehtovasti todellisen ja epätodellisen rajamailla, kun vaarin ja Marion leikit saavat miettimään, mikä on totta ja mikä keksittyä. Kun joutuu hevoseksi vaativan ratsastajan alle, saa urautunutkin taiteilija luomisvoimaa ja uutta näkökulmaa.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James (2015)

Alkuteos: Etta and Otto and Russell and James.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2015).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 333.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Emma Hooperin esikoinen Etta ja Otto ja Russell ja James päätyi luettavakseni monesta syystä. Tammikuussa listasin sen yhdeksi kiinnostavaksi kevään uutuudeksi kustantamon esittelytekstin ja kirjan nimen vuoksi. Sitten innostuin toukokuisesta Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalista, joilla muun muassa Hooper esiintyy. Olen menossa festareille työkavereiden kanssa ja haluan lukea festarikirjailijoiden teoksia tässä kevään mittaan. Lopulta Hooper kiilasi lukupinoni kärkeen, kun huomasin hänen olevan kanadalainen – kirja edistää siis lukumatkaani.

Teos alkaa 82-vuotiaan Etan aviomiehelleen Otolle osoittamalla kirjeellä. Etta kirjoittaa, että hän on lähtenyt. Hän on aina halunnut nähdä meren, ja sitä kohden hän nyt lähtee taivaltamaan, kävellen. Etta ja Otto asuvat Kanadan preerialla, Saskatchewanissa, josta matkaa molemmille rannikoille on tuhansia kilometrejä. Etta valitsee itärannikon, joten hänellä on edessään reilut 3000 kilometriä jalkapatikassa.

Otto jää pakon edessä yksin ja pärjäilee parhaansa mukaan apunaan Etan hänelle jättämät reseptikortit. Naapuritilaa asuttava Russell on Oton lapsuudenystävä, melkein kuin veli. He kasvoivat yhdessä, eikä edes nainen, Etta, katkaissut miesten välejä, vaikka mahdollisuus siihenkin oli. He molemmat löytävät itsestään jotakin uutta vielä vanhoilla päivillään.

Etan kävely on paitsi osoitus itsepäisyydestä, myös sitkeydestä. Etan muisti ei enää pelaa entiseen tapaansa, joten hän tarvitsee muistilistaa avukseen, jottei unohtaisi tärkeimpiään. Matkakumppani James on myös korvaamaton apu.

Hooper leipoo Etan vaelluksen lomaan koko pitkän eletyn elämän. Menneiden muistelut maustavat tarinaa lapsuusaikojen niukkuudella ja sota-ajan kaipuulla. Reseptien ja kirjeiden ryydittämä teksti on ilmavaa ja sopivan suoraviivaista. Aiheiden kirjo kaipaakin vastapainokseen selkeää otetta; koukerot olisivat vetäneet tekstin tukkoon. Ihmissuhteiden ja elämänkaaren lisäksi Hooper kuvaa elävästi arkea Kanadan preerialla. Maisemat piirtyvät lukijan eteen, ja iholla tuntuu joka paikkaan tunkeutuva preeriahiekka.

Etta ja Otto ja Russell ja James oli minulle lohtukirja raskaan Guantánamon päiväkirjan jälkeen. Juuri tähän väliin kaipasin kaunista ja elämänmakuista kertomusta rakkaudesta, ystävyydestä, parisuhteesta. Edellisen kirjan aiheuttamat, ihmisen pahuuteen liittyvät ahdistus ja alakulo väistyivät Hooperin lukemisen myötä ja tilalle tuli seesteisyys ja usko ihmiseen. Aika oli tälle kirjalle otollinen: epäilen, että olisin pitänyt sitä jopa liian suloisena ja sentimentaalisena, jos olisin lukenut sen jossakin muussa välissä.

Kruunasin lukukokemuksen vielä taikinaterapialla, sillä leivoin kirjan innoittamana pitkästä aikaa pullia. En tehnyt kanelipullia kirjasta löytyvällä Nondis-tädin ohjeella, vaan ihan perinteisiä korvapuusteja. Tarkoitukseni oli ottaa leipomuksista ja kirjasta tunnelmallinen kuva, mutta idea pääsi unohtumaan ja muistui jälleen mieleeni, kun puustit olivat kadonneet pelliltä suihin ja pakastimeen.

Hooper on innostanut leivontahommiin myös Katjan, ja arvionsa kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Lukuneuvoja, Jonna ja Tuijata.

Rannikot eivät tässä kuvassa näy, mutta kaukana ovat.