Runokirjajoulukalenteri: luukku 6 – Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille

Kuudes luukku on omistettu runoidolilleni Anja Erämajalle, jonka kielen notkeuteen ihastuin kevätkesällä Olen nyt täällä metsässä -kokoelmassa.

Kuuluuko tämä teille on Erämajan toinen runokokoelma vuodelta 2009. Sen proosarunot kertovat kerrostaloelämästä – siitä kaikesta, mitä voi havaita ja tapahtua, kun paljon ihmisiä asuu vierekkäin, päällekkäin, lomittain. Kyräillään, lainataan naapurilta leivinjauhetta ja grillataan pihajuhlissa. Analysoidaan roskia.

Ovi ja turvalukko rajaavat omaa tilaa, ikkunat ja parveke ovat kurkistuspaikkoja yksityiseen. Ja äänet, ne vasta ovatkin paljastavia. Kirjan nimen kuulumisen kaksoismerkitys läpäisee kokoelman. Samastumisen paikkoja löytyy kerrostalossa eläneille.

Tirkistän asuntoon B 24, jonka ovessa lukee Kokko Suomaa:

Pidän suorista lähetyksistä, varsinkin Linnan juhlat. Minus-
ta on miellyttävä syödä vohveleita ja katsoa juhlat. Selostaja
tietää, että linnassa on tilaa 20 omakotitalon verran. Vieraat
ovat kabanossin kokoisia. Muuten ei tule liha-asiat mie-
leen, paitsi kun on olkaimeton iltapuku, reunan yli tunkee
rinnan ja kainalon välinen alue. Sille alueelle ei ole nimeä,
eikä suun ja nenän väliselle. Pääasia että lähetys on suora.
Itsenäisyyspäivän iltana tiedän missä 1900 ihmistä on, näen
heidät. He eivät ole muualla. – –

Alkupala proosarunosta virittää tähän iltaan. Itsenäisyyspäivän vastaanotto on kahden pandemiavuoden tauon jälkeen tänään monien ruuduilla. Selostajat pudottelevat faktoja, ja kättelyjono nitkuttaa eteenpäin.

Runon puhujalle on tärkeää, että lähetys on suora. Inhimillisyys ja jännitys ovat läsnä, kun mokia ei voi leikata pois. Kompuroinnit nähdään miljoonissa kodeissa. Ja some laulaa, mikä on uutta verrattuna runon aikaan. Myös televisiot ovat tätä nykyä suurempia: kabanossit ovat venähtäneet lenkkimakkaroiksi. Terveysturvallisuus on tuonut käsidesit boolimaljojen viereen ja kutistanut vieraslistaa.

Pandemia sai kavahtamaan kättelyä, joten illan kättelymaratonin katsominen toimii siedätyshoitona. Nyt otan torttutaikinan sulamaan juhlakatsomon herkkujen leipomista varten.

WSOY 2009. 72 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Laura Rahinantti.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (2009)

Kansi: Timo Mänttäri.

Alkuteos: Nocturnes.

Suomentaja: Helene Bützow (2011).

Kustantaja: Tammi. 

Sivumäärä: 226.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuukausi sitten Ruotsin Akatemian sihteeri Sara Danius julkisti Tukholman pörssitalolla yhden vuoden odotetuimmista kirjallisuusuutisista: Kazuo Ishiguro saa tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Hetken harmittelin, ettei Danius sanonut lempikirjailijani Haruki Murakamin nimeä. Ymmärsin samalla, että Ishiguron valitsemisen myötä japanilaisen Murakamin mahdollisuudet palkintoon heikkenivät huomattavasti, sillä Akatemia ei ymmärtääkseni palkitse lähivuosina kovin samankaltaisia tai -taustaisia kirjailijoita. No, onhan 68-vuotiaalla Murakamilla vielä aikaa!

En oikein osannut ottaa kantaa valinnan osuvuuteen, sillä en ollut vielä tutustunut tämän japanilaistaustaisen brittikirjailijan teoksiin. Nimi ja maine toki olivat tuttuja: minulla on esimerkiksi sellainen tuntuma, että Ishiguro on monien kirjabloggaajien suosiossa. Daniuksen vielä lukiessa valintaperusteita salamavalojen räiskeessä klikkailin jo kirjastovarauksia Ishiguron kirjoista. Niinpä sain melko nopeasti käsiini tämän novellikokoelman.

Yösoittoja koostuu viidestä novellista, joita kaikkia yhdistää musiikki. Kahdessa novellissa esiintyy sama henkilö, mutta muuten tarinat ovat erillisiä. Musiikin lisäksi keskeisiä ovat myös novellien miljööt: kokoelman ensimmäisessä ja viimeisessä novellissa ollaan Venetsiassa. Maailmankuulu turistien kansoittama aukio toimii avausnovellin näyttämönä. Jäin hieman ihmettelemään, miksi aukion nimi on kirjassa San Marcon aukio ‒ eikö se ole suomeksi Pyhän Markuksen aukio? Tämä nyt oli vain sivuseikka, joka pisti silmään. Muita tapahtumapaikkoja ovat englantilainen maaseutu ja Los Angeles.

Henkilöt ovat esimerkiksi muusikoita, jotka kokevat taiteilijaelämän haasteita: on luomisen tuskaa ja suosion tavoittelua. Ishiguro rinnastaa oivasti virtuoosikuvitelmat ja turisteille samaa kappaletta päivästä toiseen soittavat leipämuusikot. Novelleissa kaivataan, kaihotaan ja luovutaan. Musiikki luo tunnelmia erilaisten ihmissuhteiden käänteille, erityisesti parisuhteiden.

Ishiguro rakentaa novelleissaan vähäeleisesti mieleenpainuvia asetelmia. Pystyin helposti kuvittelemaan, miltä näyttävät leikkauskääreissä juoksentelevat hahmot hotellin öisillä käytävillä. Tai miltä näyttää asunto, jossa mies yrittää saada epämääräisellä keitoksella aikaan koiran hajua. 

Ishiguro romuttaa Nobel-kirjailijoiden sitkeää mainetta vaikeaselkoisina tai raskaina kirjailijoina. Ainakin Yösoittoja ihastuttaa selkeillä lauseillaan, hienovaraisella huumorillaan ja jouhevalla kerronnallaan ‒ hotkaisin viiden novellin kokoelman lähes yhdeltä istumalta. Novellit eivät ole minulle ominta lukemistoa, eikä musiikki aihepiirinä ole myöskään lähimpiä. Kaikkeen tähän nähden viihdyin Ishiguron tarinamaailmoissa loistavasti.

Ensikosketukseni Ishiguroon oli siis varauksellisen innostunut. Jatkan tutustumistani Ishiguroon piakkoin, sillä olen viime viikkoina täydentänyt Keltaista Kirjastoani Pitkän päivän illalla ja Haudatulla jättiläisellä. Ja jo ennestään mökin kirjahyllyssä lymyili lukematon Me orvot. Näiden joukosta valitsen seuraavan Ishiguron lukuun, kunhan olen ensin saanut purettua vähän syksyn uutuusruuhkaa.

Yösoittoja on luettu muissa blogeissa takavuosina ahkerasti, joten Google vie helposti lukuisten arvioiden äärelle. Osallistun kirjalla Tuijata-blogin Taiteilijaromaanit-haasteeseen.

Satu Rommi: Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa (2009)

Kustantaja: Basam Books.

Sivumäärä: 216.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Satu Rommi on vapaa toimittaja ja joogaopettaja, joka päätyi Intian Mysoreen opiskelemaan astangajoogaa vuonna 2005. Muutamaksi kuukaudeksi kaavailtu reissu venähti kolmen vuoden mittaiseksi. Rommi oli ollut Intiassa aiemmin reppureissaajana ja päättänyt visusti, ettei enää koskaan palaisi kyseiseen maahan. Mieli kuitenkin muuttui, sillä innokasta joogia veti maahan ja erityisesti Mysoreen ainutlaatuinen tilaisuus opiskella astangajoogaa gurun johdolla.

Melko pian Intiaan saapumisen jälkeen Rommi päätyy ostamaan kahvilan kahden amerikkalaisen joogaopiskelijan kanssa. Kirjassa kerrotaan arjesta ja sattumuksista kahvilanpitäjänä ja joogaopiskelijana. Rommi joogaa kuudesti viikossa aamutuimaan ja kiirehtii aina harjoituksen jälkeen jooga-ashramista skootterilla kahvilaansa. Kahvilan päätuotteena tarjoillaan länsimaista aamupalaa ja sen asiakaskunta koostuu lähinnä toisista joogaopiskelijoista, sillä heitä virtaa paikkakunnalle useiden joogakoulujen houkuttelemina.

Rommi tekee tarkkoja huomioita länsimaisten ihmisten ja intialaisten eroista tavoissa, asenteissa ja luonteissa. Kulttuurit törmäävät välillä rajustikin. Intialaiset työntekijät vaativat tiukkaa kuria, ja kahvilan asiakkaat ovat vaateliaita. Rommi kuvailee myös mielenkiintoisesti synnyinmaataan intialaistuneesta perspektiivistä. Suomen-lomalla hän hämmästelee puhtaita katuja, vähäistä ihmismäärää ja jonottamista kaupoissa. Kirjan lopussa on hyödyllinen tietoisku astangajoogasta sekä lyhyt jooga-sanasto.

Aiemmin tänä vuonna bloggasin Satu Rommin kirjasta Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta. En kirjoittanut kirjasta kovin lämpimästi, sillä se sai minut lähinnä ärsyyntymään. Rommin asenne ja kirjoitustyyli nostattivat näppylöitä. Silti lainasin tämän hänen esikoisteoksensa kollegani suosituksesta – ja koska olen muutenkin alkanut lukea joogasta enemmän. Tämä esikoisteos on paljon lukijaystävällisempi, vaikka tässäkin Rommin ylemmyydentunto paikoin nostaa päätään. 

Sarah Waters: Vieras kartanossa (2009)

Alkuteos: The Little Stranger.

Suomentaja: Helene Bützow (2011).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 594.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Tuija Kuusela

Englannin maaseutu 1940-luvulla. Ayresin perhe elää vanhassa Hundreds Hallin kartanossa, joka tuntuu rapistuvan käsiin. Loistokkaat vuodet, jolloin kartano oli täynnä elämää ja palvelijoita, ovat enää pelkkä muisto. Jäljellä ovat äiti eli rouva Ayres ja aikuiset lapset Caroline ja Roderick sekä kaksi palvelijaa. Roderick yrittää pitää tilasta huolta parhaansa mukaan, mutta sodassa saadut vammat vaivaavat.

Tarinan kertojana toimii lääkäri Faraday, joka saapuu kotikonnuilleen vuosien poissaolon jälkeen. Hän on ollut lapsesta saakka pohjattoman ihastunut Hundreds Halliin ja alkaa käydä siellä nyt tiuhaan hoitamassa Roderickin jalkaa, ja muutenkin. Tarina saa synkkiä sävyjä, kun kartanossa alkaa tapahtua outoja.

Vieras kartanossa valottaa luokkayhteiskunnan muutoksia sota-ajan jälkeen. Aateliset eivät enää pysty viettämään entiseen tapaan etuoikeutettua elämäänsä, ja palvelijankin pojasta voi tulla lääkäri. Waters rinnastaa mielenkiintoisesti yliluonnolliset ja selittämättömät tapahtumat lääketieteelliseen faktatietoon ja maailmankatsomukseen. Kertojan epäluotettavuus ja avoimeksi jäävä loppu olivat kiehtovia. Hundreds Hallia kuvaillaan tarkasti, joten liikuin lukiessani kartanon käytävillä ja huoneissa.

Luin kesällä Watersin tuoreemman suomennoksen Parempaa väkeä, joka teki vaikutuksen ajankuvallaan ja tunnelmallaan. Vieras kartanossa -romaanissa ajankuva ei mielestäni ole yhtä vahva, mutta tunnelma sitäkin väkevämpi. Molemmat Watersit ovat tulleet uniini — tarkemmin sanottuna Vieras kartanossa vei yöuneni viime viikolla. Luin kirjaa intensiivisesti illalla ja lopulta minun oli pakko laskea kirja käsistäni, kun pelko alkoi kuristaa kurkkua. Tiivis tunnelma imaisi minut tarinan maailmaan, ja varjot alkoivat saada epäilyttäviä muotoja. En muista, milloin olisin pelännyt näin kirjaa lukiessani, en oikeastaan edes uskonut sen olevan mahdollista!

Toinen vetämistäni lukupiireistä keskittyi kuluneena syksynä brittikirjallisuuteen, ja Vieras kartanossa oli kirjamme joulukuun tapaamisessa. Kirja oli oiva valinta lukupiirikirjaksi, sillä sen hyvät ja huonot puolet sekä tulkintamahdollisuudet herättivät innokasta keskustelua. Lukupiiriläiset eivät olleet kokeneet kirjan kauhua kuten minä. Kirjaa luonnehdittiin muun muassa lapselliseksi ja ennalta-arvattavaksi. Watersin runsas adjektiivien käyttö sai nuhteita, eikä romanssikuvausta pidetty onnistuneena. Kirjan tulkinnastakin löytyi lähes yhtä monta versiota kuin lukupiirissä oli osallistujia.

Glögin äärellä käyty lukupiirikeskustelu osoitti, miten eri tavoin kirjan voi kokea ja vastaanottaa! Olin etukäteen lueskellut kirjasta lähinnä kehuvia arvioita ja oma kokemukseni kallistui ehdottomasti positiivisen puolelle. Toisaalta ymmärsin vähemmän mairittelevia mielipiteitä, koska lukupiiriläiset perustelivat ne hyvin.

Vieras kartanossa -kirjan tunnelman tiiviys ja kartanon kuvaus muodostivat vahvoja mielikuvia, joiden uskoisin säilyvän mielessäni pitkään. Vieras kartanossa voitti Blogistanian Globalian 2011, joten siitä löytyy lukuisia blogiarvioita ja mielenkiintoisia keskusteluja googlaamalla.

A. S. Byatt: Lasten kirja (2009)

Alkuteos: The Children's Book.

Suomennos: Kersti Juva (2011).

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 971.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi:Iira Oivo.

A. S. Byattin Lasten kirja ihastuttaa ja hengästyttää. Byatt esittelee lukijalle henkilökaartin, joka on vertaansa vailla; keskeisiä henkilöitä on kymmeniä. Byatt kuljettaa tarinaa siirtyen henkilöstä toiseen lähes tuhannen sivun matkan kulkien vuodesta 1895 vuoteen 1919. Kronologia ja henkilöhahmojen harkitun tarkka kuvaus estävät lukijaa eksymästä. Ainakaan kovin paljon. Kirjan alun henkilöluetteloa voi käyttää apuna, jos nimet tahtovat mennä sekaisin.

Tarina alkaa vuodesta 1895. Olive Wellwood on lastenkirjailija ja äiti, joka on kotoisin heikoista pohjoisenglantilaisista oloista. Perhetragediat ja kurjuus ovat enää muistoja. Hän rakastaa nykyistä elämäänsä Englannin puutarhassa, Todefrightin talossa. Olive kirjoittaa työkseen lastenkirjoja, ja hän kirjoittaa myös jokaiselle lapselleen omaa, persoonallista satua.

Satuihin nojaavan perheidyllin takana on salaisuuksia. Ne eivät ole mitenkään pieniä asioita: perhe- ja rakkaussuhteiden vyyhti on lopulta melkoinen. Seksuaalinen vapautuminen on vasta teoriaa, ja vanhanaikaiset moraalikäsitykset ovat edelleen vallalla. Niinpä naiset saavat kärsiä eroottisten ekskursioiden seuraukset.

Kirjan lapset varttuvat aikuisiksi, ja lapsuuden päättää lopullisesti ensimmäinen maailmansota. Sodan raakuus ja tuhovoima näyttäytyvät irvokkaina kaiken satumaisen kauniin ja autereisen jälkeen. Byatt sitoo tarinansa tiukasti historiallisiin faktoihin. Kirjassa on useita pitkähköjä taustoittavia jaksoja, jotka tuntuivat paikoin uuvuttavilta.

Taide eri muodoissaan on mukana vahvasti läpi kirjan. Tarinassa viipyillään ainakin nukketeatterin, näytelmien, keramiikan, satujen ja runojen maailmoissa. Kiehtovia ovat myös kävelyretket Pariisin maailmannäyttelyssä. Lukija pääsee kirjan henkilöiden rinnalla ihastelemaan erilaisia paviljonkeja ja taiteen ja teknologian uutuuksia, kuten liikkuvaa jalkakäytävää.

Kirjassa on runsasta paitsi sen henkilöhahmot, tapahtumat ja kuvasto, myös sen kieli. Laadukas suomennos on Kersti Juvan käsialaa. Juva on tehnyt massiivisen urakan kääntäessään tätä suurteosta, eikä lopputulosta voi kuin äimistellä. Tekstiin on jätetty tyylikeinona runsaasti (ainakin minulle) vieraita sanoja: melkein olisi pitänyt olla sivistyssanakirja käsillä tätä lukiessa.

Luimme kirjan lukupiirissä. Onnekseni en karkottanut lukupiiriläisiä tällä kirjavalinnalla! Kirja herätti vilkasta keskustelua, vaikka kaikki eivät olleetkaan vielä lukeneet koko kirjaa. Ainakin yhdelle lukupiiriläiselle tästä muodostui sydämen kirja, kun taas eräs kirjan kesken jättänyt aikoo sittenkin lukea kirjan loppuun lukupiirikeskustelun innoittamana. Ajankuva ja persoonalliset henkilöhahmot keräsivät kiitosta, mutta aivan kaikkia kerronnan yksityiskohtaisuus ei viehättänyt.

Lukupiiri asetti lukemiselleni takarajan. Omaa hölmöyttäni jätin lukemisen hienoista suunnitelmistani huolimatta viime tinkaan, eikä aikaa vastaan lukeminen tehnyt kirjalle oikeutta. Lukukokemukseni oli ainakin intensiivinen, eräänlainen lukumaraton. Upposin sadan vuoden takaiseen Englantiin täysin ja tunsin suurta kiitollisuutta hienoa kirjallisuutta kohtaan.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (2009)

Alkuteos: Stille dager i Mixing Part.

Suomentaja: Outi Menna (2011).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 203.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Maria Mitrunen.

Erlend Loe on kirjoittanut monia minuun täysillä kolahtaneita kirjoja, mutta ensimmäistä kertaa kirjoitan hänen teoksestaan tänne Kirjakimaraan. Luin Loea erityisesti ennen blogia ja muutama hänen kirjansa on päässyt uusintalukuun bloginkin aikana, mutta kirjat ovat jääneet esittelemättä. Tilanne täytyy korjata!

Olen vieroksunut Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa -kirjaa, koska siinä on yksi rumimmista kansista, joita olen koskaan kirjoissa nähnyt. Kollega kehui kirjaa minulle ties kuinka monennen kerran juuri pääsiäisen alla, joten se päätyi pääsiäispinooni.

Norjalainen Telemannien perhe lähtee viettämään kesälomakuukautta Saksan Garmisch-Partenkircheniin. Perhe vuokraa loma-asunnon umpisaksalaiselta pariskunnalta, joka viestii Telemannien kanssa käännösohjelman avulla. Ennen matkaan vaihdetut hulvattomat viestit enteilevät matkan aikana sattuvia kommelluksia ja väärinymmärryksiä. Kohdekaupunki muun muassa taipuu automaattikäännöksessä muotoon Mixing Part Churches. 

Perheen isä Bror on dramaturgi, joka käyttää aikansa teatterin ajattelemiseen. Vaimo Nina hermoilee, kun mies ei tunnu saavan mitään konkreettista, eli tekstiä, aikaiseksi. Nina rakastaa kaikkea saksalaista ja Saksaa – Telemann näkee ympärillään vain viittauksia natsismiin.

Telemann käyttää aikansa paitsi teatterin ajattelemiseen, myös Nigella Lawson -pakkomielteensä kehittelyyn ja on lopulta varma, että hänen elämäntehtävänsä on pelastaa tv-kokki tämän omalta mieheltään. Telemann uppoutuu omiin juttuihinsa niin syvälle, ettei se voi olla vaikuttamatta avioliittoon.

Tarina keikahtaa absurdin puolelle, kun Telemannin aivoitukset ottavat kierroksia loppua kohden entistä enemmän. Kirja etenee pitkälti avioparin dialogina, jossa ei ole merkitty, kumpi puhuu. Loe tavoittaa pariskunnan dynamiikan loistavasti.  Tragikoomiset tilanteet ja erityisesti naseva, vähäeleinen dialogi saivat minut naureskelemaan ääneen. Mainiota lomalukemista!

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa (2009)

Alkuteos: Baking Cakes in Kigali.

Suomentaja: Annukka Kolehmainen (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 278.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Kansi: Petra Borner.

Kigalin kakkukauppa on Sambiassa syntyneen ja varttuneen Gaile Parkinin esikoisteos. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruandan pääkaupunkiin Kigaliin, mutta maailmanmatkallani tämä kirja kuittaa Sambian käydyksi, koska matkustan kirjailijan synnyinmaan mukaan.

Ruandasta tulee väistämättä mieleen 1990-luvun kansanmurha. Kigalin kakkukaupassa nuo tapahtumat ovat historiaa, mutta muita ongelmia maassa riittää.

Kigalin kakkukaupan päähenkilö on tansanialaissyntyinen Angel Tungaraza, joka pyörittää kotinsa yhteydessä kakkukauppaa. Angel ja hänen miehensä Pius huolehtivat heidän viidestä lapsenlapsestaan, joiden vanhemmat ovat kuolleet.

Angelin perhetilanne kuvastaa tyypillistä tilannetta Ruandassa: nuoret aikuiset sairastuvat aidsiin, eivätkä vanhemmat ehdi nähdä lastensa varttuvan. Sairaudesta vaietaan, joten tietotaso on alhainen, ja tauti pääsee usein yllättämään. Myös väkivaltaisuuksissa kuolee edelleen siviilejä. Angelin kaltaiset isovanhemmat ottavat orvot huostaansa ja ovat toistamiseen vastuussa lapsikatraasta.

Olisin halunnut pitää Kigalin kakkukaupasta enemmän. Aihe  on kiinnostava, samoin tapahtumapaikka ja henkilöhahmot taustoineen. En syttynyt kirjalle, koska siinä oli hyvin elementtien lisäksi liian monta ärsyttävää piirrettä. 

Eniten onnistuin ärsyyntymään Angelin maneereista. Kakkuja tilaamaan tulevat saavat aina kupposen höyryävää, mausteista maitoteetä, koska liikeasioista voi keskustella vain teekupin äärellä. Samalla kun asiakas kertoo kakkutoiveistaan, hänen muutkin tarpeet tulevat usein puheeksi. Angel jakelee elämänohjeita, eikä yksi kuppi teetä aina riitä.

Loppua kohden kirja alkoi tuntua kovin naiivilta. Kaikki maailman ongelmat ratkeavat helposti kunhan vain on oikeanvärinen sokerikuorrutus, juu. Kirja on selkeästi viihdekirjallisuutta, joten kenties luin sitä liian vakavasti.

Sinänsä minua kiinnostaa viihteen ja vakavien aiheiden yhdistäminen, mutta tällä kertaa se ontui. Ilman haastetta kirja olisi luultavasti jäänyt kesken.

Musta neula liilassa Sambiassa.

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (2009)

Alkuteos: An Elegy for Easterly.

Suomennos: Seppo Loponen (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 199.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta

Kansi:Tuija Kuusela.

Zimbabwelaisen Petina Gappahin novellikokoelman kansi antaa helposti odottaa kepeää, viihteellistä ja naistenlehtimäistä sisältöä, mutta tekstit tarjoavat jotakin aivan muuta. Zimbabween sijoittuvien tarinoiden aiheet ovat raskaita: inflaatio kiihtyy hurjaa vauhtia, aids-epidemia jyllää, korruptio rehottaa, kuolema korjaa nuoriakin,  köyhyys rajoittaa elämää ja tuloerot ovat räikeitä. Monet näistä nousevat esiin toistuvasti kokoelman kolmessatoista novellissa. Tummia aiheita tasapainotetaan huumorilla, joka on usein sekin varsin mustaa ja nostaa esiin mielettömyyden kurjuuden keskellä.

Miehen ja naisen välistä suhdetta kuvataan useissa novelleissa. Monesti naimisiin mennään nuorena, koska tyttöystävä on tullut raskaaksi eikä muita vaihtoehtoja ole. Kun kokeilunhalu herää myöhemmin, niin miehet ottavat rakastajia. Vaimo asuu päätalossa, rakastaja pikkutalossa. Joskus pikkutalon nainen nousee vaimoksi, mutta eipä aikaakaan, kun hänenkin asemansa ykkösnaisena on uhattuna seuraavan naisen vuoksi.

Vaikka miehet ajattelevat menevänsä hukkaan, jos ovat uskollisia yhdelle naiselle, niin saavat he vastaansa myös vahvatahtoisia naisia. Esimerkiksi Neuvotteluratkaisu-novellissa vaimo ei suostu miehensä eronpyyntöihin. Vheneka uskaltaa vaatia – ja myös antaa miehelleen takaisin samalla mitalla. Syrjähypyt ja irtosuhteet ovat omiaan levittämään epidemiana riehuvaa aidsia. Sairaudesta ei puhuta, mutta kaikki kyllä tietävät, mistä on kyse, kun huulet ovat halkeilleet ja vaaleanpunaiset.

Gappah kirjoittaa rajuista aiheista, mutta ei tuomitse. Hän esittelee synnyinmaansa epäkohtia osoittelematta niitä. Lukija saa itse tehdä johtopäätöksensä.

Vajaaseen pariinsataan sivuun mahtuu jopa kolmetoista novellia, mikä tekee kokoanaisuudesta melko raskaan lukea. Koko ajan täytyy tutustua uusiin henkilöihin ja heidän elämiinsä. Heti kun on päässyt jyvälle, niin on jo aika siirtyä seuraavaan novelliin. Sirpaleinen teos ei ole, sillä temaattisesti se on hyvin eheä. Sanoisin, että kokoelmaa kannattaa lukea novelli silloin, toinen tällöin. Kiivaampi lukutahti saa aikaan ähkyn tai sekaannuksia tai molempia.

Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta on Gappahin esikoisteos, ja hän kuulemma valmistelee ensimmäistä romaaniaan. Gappah kirjoittaa englanniksi, mutta hänen ensikielensä on Zimbabwessa puhuttava shona. Jään mielenkiinnolla odottamaan Gappahin mahdollista tulevaa romaania, sillä niin elävästi hän synnyinmaansa oloja kuvaa.

Musta neula Zimbabwen pääkaupungin Hararen kohdalla.

María Dueñas: Ommelten välinen aika (2009)

Alkuteos: El tiempo entre costuras.

Suomentaja: Sari Selander (2013).

Kustantaja: WSOY.

Sivumärä: 624.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Mika Tuominen

Ommelten välinen aika on tuhti kuvaus Espanjan sisällissodasta erään ompelijan näkökulmasta. Sivumäärän lisäksi myös aihevalikoima on runsas: tarinaan mahtuu muotia, glamouria, vakoilua, poliitiikkaa, jännitystä ja ihmissuhteita.

Päähenkilö ja kertoja Sira syntyi 1911 ja vietti lapsuutensa Madridissa. Sira elää ompelija-äidin kanssa, isällä on perhe toisaalla. 12-vuotiaana Sira jää pois koulusta opetellakseen ompelijan ammatin. 1930-luvulla aikuinen Sira on menossa naimisiin, mutta jättääkin sulhasensa konekirjoituskauppiaan vuoksi. Nuoripari pakenee Madridin kiristynyttä poliittista tilannetta Tangeriin alkuvuodesta 1936.

Elämä vie ja kolhii, ja nuori ompelija päätyy lopulta Tetuánin kaupunkiin, missä hän saa ystäviä ja perustaa oman ompelimon. Sodan myötä koko elämä politisoituu: Sirakin päätyy vakoojaksi. Seuraa monia yllättäviä vaiheita, joita ei parane tässä enempää avata.

Maailman ja muodin muutokset heijastuvat Siran työhön:

Muoti oli muuttunut täysin niistä ajoista, kun olin aloittanut kankaiden ja kaavojen parissa. Aloittaessani Doña Manuelan salongissa kaksikymmentäluvun puolivälissä vallalla olivat olleet suorat linjat, vyötärön kuului olla alhaalla ja helmat lyhyitä päiväkäytössä, iltapukumuodissa puolestaan suosittiin selkeitä linjoja ja äärimmäisen yksinkertaisia tunikamaisia malleja. Kolmekymmentäluku toi mukanaan miltei maata laahaavat helmat, tiukat vyötärölinjat, vinoleikkaukset, korostetut hartiat ja aistilliset vartalolinjat.

Ompelumaailmaa on kuvattu paikoin seikkaperäisesti ja kiehtovasti. Kirja onkin mielenkiintoista luettavaa muodista ja ompelusta kiinnostuneille.

Luin kirjasta joitakin arvioita, joissa kritisoitiin vakoilujuonteen uskottavuutta, mutta minuun ne upposivat ongelmitta. Sen sijaan moitittavaa löydän Siran henkilöhahmosta. Vaikka elin hänen elämäänsä yli 600 sivun verran, hän jäi kovin etäiseksi. En päässyt Siran pään sisään, mikä olisi mielestäni ollut välttämätöntä.

Kirjan sivut ovat tavallista isommat, joten tähän sivumäärään mahtuu paljon tekstiä. Tekstimassa ei kuitenkaan ahdista, sillä Dueñas rytmittää tarinaa mielestäni taidokkaasti. Välillä kuvaillaan tarkkaan esimerkiksi omepelijan työtä tai poliittisia koukeroita, sitten tunnelma tiivistyy taas jännäriksi. Dueñas luo myös sota-aikana vallitsevan tunnelman aidonoloiseksi: koko ajan on läsnä pelko ja huoli lähimmäisistä ja epäilys siitä, kuka onkaan vihollinen.

Ommelten välinen aika on espanjalaisen Dueñasin esikoisteos, jota on myyty yli miljoona kappaletta. Kirja on voittanut useita espanjalaisia kirjallisuuspalkintoja, ja siitä on tehty tv-sarja. Dueñas on syntynyt vuonna 1964 ja tehnyt uraa englannin kielen ja kirjallisuuden professorina Murcían yliopistossa. Esikoisteos perustuu löyhästi kirjailijan perheen tarinaan: hänen äitinsä syntyi vuonna 1940 Marokon Espanjan protektoraatissa, joten tarinat siitä ajasta ja paikasta tulivat tutuiksi lapsena.

Luimme Ommelten välisen ajan kirjaston lukupiirissä, jossa syksyn teemana on espanjalainen kirjallisuus. Lukupiiriläisiä kiinnosti erityisesti sisällissota, joten pyrin valitsemaan luettavaa monipuolisesti toiveen huomioonottaen. Espanja-listasta uhkasi tulla varsin miehinen: minun oli vaikea löytää espanjalaisten naiskirjailijoiden suomennettuja teoksia. Niitä on varsin vähän, varsinkin jos asettaa kriteeriksi espanjalaisuuden, eli pelkkä kieli ei riitä.

Valitsin Dueñasin, kun vaihtoehtoina olivat Almudena Grandesin seksuaaliproosaa edustava Lulú, Laura Gallego Garcían nuortenfantasiakirjat, Alicia Giménez Bartlettin jännärit, Christina López Barrion romanttinen Mahdottomien rakkauksien talo ja Nerea Riescon viihteelliset historiaromaanit. Myös Ommelten välisen ajan joku oli hyllyttänyt kirjaston viihdehyllyyn – kansi ja nimi kyllä houkuttelevat niin tekemään. Aluksi kritisoin romaanin luokittelemista viihdekirjaksi, mutta jonkinlaista kepeää historiallista romaania tämä kyllä edustaa.

Olen varsin tyytyväinen, että valitsin juuri tämän kirjan lukupiirimme luettavaksi, sillä se oli työläydestään huolimatta mielenkiintoinen, opettavainen ja antoisa.

Kathrin Schmidt: Et sinä kuole (2009)

Alkuteos: Du stirbst nicht.

Suomentaja: Pirkko Roinila (2011).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 346.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällys: Marjaana Virta.
Alla Café Voltaire -sarjan saksalaista
nykykirjallisuutta käsittelevä osa Muistijälkiä.

Helene herää sairaalasta. Hän ei muista, kuka on, missä on ja miksi. Pikkuhiljaa alkaa valjeta, että hän on sairaalassa aneurysman repeytymästä johtuneen aivoverenvuodon takia. Alkaa hidas toipumistaistelu. Samalla kun Helene kuntoutuu sairaudestaan fyysisesti, oma historia alkaa hahmottua. Helene työstää muistojaan järjestykseen, ja mieleen palaavat myös ne ikävät asiat, jotka olisi kenties halunnut unohtaa lopullisesti.

Helene on ammatiltaan kirjailija, minkä vuoksi erityisen raskaalta tuntuu afasia, puheen tuottamisen häiriö. Sanat eivät muodostu oikein: käsite on selkeä hänen mielessään, mutta sanat eivät tule suusta ulos niin kuin oli tarkoitus. Kieli on nukkuva eläin, jota hän yrittää herätellä:

Hän alkaa puhua. Se on vielä aivan käsittämätöntä. Puhetta ei tule paljon, ja sekin vähä näyttää monesti menevän väärin. Matthes kävi taas tänään ja kysyi, mitä oli ruoaksi. Hiekkaa. Kun Matthes kysyi uudestaan, hän sanoi taas hiekkaa. Matthes toisti sanan ja silloin hän sen tietenkin huomasi: hiekka oli ihan väärin. Piti sanoa rahkaa. Yrttirahkaa ja perunoita. Heitä nauratti.

Sairaalassa maatessaan Helene häilyy usein lääketokkurassa valveen ja unen rajamailla, jolloin unet ja todellisuus sekä kuviteltu ja tosi sekoittuvat. Helenen potilasnäkökulma valottaa sitä, miltä tuntuu olla hoitojen ja toimenpiteiden kohteena, muiden tekojen ja päätösten armoilla.

Toipumisprosessi on hidas, joten tarinakin etenee hitaasti, viipyillen. Kirja maistuu venyteltyltä. Keskushenkilön sairaus ja parantumisprosessi ovat mielenkiintoisia, mielestäni se olisi riittänyt. Ei olisi tarvittu itsemurhaa perhepiirissä, suhdekiemuroita, DDR-historiaa ynnä muuta.

Minulle Et sinä kuole on perushyvä lukuromaani, jolla on hyviä ja ei niin hyviä ominaisuuksia. Identiteetin ja kielen merkitysten pohdinnot sekä Helenen näkökulma toimivat, mutta etäinen kerronta ja sillisalaattimainen aihevalikoima vievät terän kokonaisuudelta. Siksi Deutscher Buchpreisin voitto ohi esimerkiksi huikean Herta Müllerin Hengityskeinun tuntuu oudolta. Samaa ihmettelee Sinikka Vuola kiiltomato.net -sivuston arviossaan. Makuasioita.

Ehkä kirjan suurin ongelma on, että traagisesta asetelmastaan huolimatta tarina jää etäiseksi. Kirja varmasti vetoaa enemmän sellaisiin lukijoihin, jotka ovat kokeneet vastaavaa vaikkapa perheenjäsenen tai tuttavan kanssa ja jotka voivat kirjan avulla muistella ja käsitellä asiaa. Pelkästään Schmidtin teksti ei tuo tarinaa tarpeeksi lähelle, mihin hyvän kirjan pitäisi pystyä.

Olin jo kirjan loppupuolella, kun tajusin Schmidtin pohjaavan kertomuksensa omiin kokemuksiinsa. Ilmankos alun koomakotelon kuvaukset tuntuivat hämmästyttävän autenttisilta. Alussa romaani onkin vahvimmillaan. Loppua kohden tarinan käynti on niin hidasta, että ajatus harhailee yhtä kauas kuin juonen sivupolut.

Et sinä kuole oli yksi lukupiirimme kirjoista tänä keväänä, ja sen käsittelyn yhteydessä eräs lukupiiriläisistämme suositteli Lisa Genovan romaania Edelleen Alice, jossa myös käsitellään muistisairautta. Siinä kuulemma päähenkilö-Alice sairastuu alzheimerintautiin, ja kirjassa kuvataan taudin etenemistä: miten muisti heikkenee, sanat katoavat, ihmiset sekoittuvat ja niin edelleen. Alicen tilannetta siis tarkastellaan juuri päinvastaisesta suunnasta kuin Helenen, eikä se luonnollisestikaan perustu tositapahtumiin. Menee lukulistalle.

Lukupiirissämme oli kevään ajan teemana saksalainen nykykirjallisuus. Lukupiirin vetäjän tukena toimi loistavasti yllä olevassa kuvassa näkyvä Café Voltaire -sarjan osa Muistijälkiä: esseitä saksalaisesta nykykirjallisuudesta. Syksyllä lukupiirimme suuntaa huomionsa espanjalaiseen nykykirjallisuuteen – harmi, ettei espanjalaisesta kirjallisuudesta ole tehty kirjaa samaiseen sarjaan!

Herta Müller: Hengityskeinu (2009)

Alkuteos: Atemschaukel.

Suomentaja: Jukka-Pekka Pajunen (2010).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 301.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: ?

Herta Müller on vuonna 1953 syntynyt nobelisti, joka on kotoisin saksaa puhuvalta Romanian maaseudulta. Müller on sanonut, että hänen kirjoittamisensa juuret ovat hiljaisuudessa, sillä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan kaikki asiat vaiettiin kuoliaiksi. Kun Müller ei voinut enää vaieta totalitarismin kauheuksista, hän alkoi kirjoittaa. Diktatuurissa vallalla olevaa hallintomuotoa vastaan kirjoittaminen on kuitenkin paitsi rohkeaa, myös vaarallista. Toistuvien kotietsintöjen ja tappouhkausten rasittama kirjailija pakeni vuonna 1987 Länsi-Saksaan ja on asunut Saksassa siitä lähtien.

Müllerin teosten aiheet kumpuavat usein hänen omista kokemuksistaan diktatuurisesta hallinnosta. Myös Hengityskeinulla on juuret tosielämässä: teos perustuu kirjailijan ystävän, Oskar Pastiorin, elämään. Müller ja Pastiori aloittivat kirjaprojektin yhdessä, mutta Pastiorin menehdyttyä Müller saattoi projektin loppuun yksin. Vaikka tarinalla on kiinnekohtia todelliseen historiaan, se on silti fiktiivinen teos.

Teoksen päähenkilö on romaniansaksalainen 17-vuotias Leo, joka joutuu pakkotyöleirille Neuvostoliittoon. Leirikomennus tulee kaikille työikäisille miehille, sillä Neuvostoliitto on miehittänyt Romanian, ja romaniansaksalaiset nähdään syyllisinä Hitlerin rikoksiin. Työleirit poikkesivat keskitys- ja tuhoamisleireistä siinä, että leirille joutuvia ei ollut tarkoitus lahdata, vaan pitää työkykyisinä. Koska tähän pyrittiin vähimmällä mahdollisella ruoka- ja vaatemäärällä, monet kuolivat nälkään tai kylmyyteen.

Leirille lähtijät eivät tiedä, mikä heitä odottaa. Leo kamppailee oman seksuaalisuutensa kanssa, joten hänelle lähtö pois perheen piiristä tuntuu jopa helpottavalta. Leirillä todellisuutta ovat kuitenkin ympäripyöreät työpäivät louhoksella, minimaaliset ruoka-annokset ja olematon yksityisyys.

Leo joutuu olemaan leirillä viisi pitkää vuotta. Tarina ei etene kronologisesti, vaan temaattisesti. Luvut kuten "Perunaihminen" tai "Hiilestä" kertovat elämästä leirillä otsikon aiheen kautta. Leon keino selviytyä nälästä ja muutenkin toivottomista oloista on kehitellä asioille omia nimiä. Esimerkiksi luku "Nälkäenkelistä" kertoo Leon tavasta käsitteellistää nälkä: kun nälkä on tavaraa ja 1 gramma leipää vastaa 1 lapiollista hiiltä, siitä tulee siedettävämpää.

Toisille ääneen kerrotut ruokamuistot ruokkivat leiriläisiä ainakin mielikuvissa:

Kun nälkä on pahimmillaan, me puhumme lapsuudesta ja ruoasta. Naiset puhuvat ruoasta yksityiskohtaisemmin kuin miehet. Kaikkein yksityiskohtaisimmin puhuvat maalaiskylien naiset. Heidän ruokaohjeissaan on vähintään kolme näytöstä aivan kuten teatteriesityksessä. Koska aineksista on eri näkökantoja, jännite kasvaa. Se kasvaa äkisti, kun sianläskitäytteeseen kuuluu leipää ja munaa, mutta ei missään tapauksessa puolikasta vaan kokonainen sipuli, eikä ainoastaan neljä vaan kuusi valkosipulinkynttä, kun sipulia ja valkosipulia ei pelkästään pilkota pieniksi vaan raastetaan. - - - Kun täyte on työnnettävä nahan ja lihan väliin jotta nahan rasva voi tiristä lihan sisään paistettaessa, tai ehdottomasti sullottava vatsaan jotta se ei ime nahan rasvaa itseensä, juuri silloin näytelmä on saavuttanut huippukohtansa. Toisinaan evankelisesti täytetty ankka on oikeassa, toisinaan taas katolisesti täytetty.

Kirja on yksi vaikuttavimpia nälän kuvauksia, joita olen lukenut. Kun sisuskaluja jäytää tyhjyys, niin syödään vaikka hiekkaa. Mieleen palasi äskettäin lukemani Lena Muhinan Piirityspäiväkirjan nälkäepätoivo.

Koin teoksen tunnelman lohdullisena, sillä koko ajan oli tiedossa, että Leo pääsee vapaaksi. Lopulta vapautus ei takaakaan autuutta, sillä viisi rankkaa vuotta ovat tehneet tehtävänsä. Hengityskeinu oli kuukauden kirja lukupiirissämme, jossa nousi esiin myös toisenlainen lukukokemus: eräs lukupiiriläinen koki loputtoman työnteon ja puutteen kaikkea muuta kuin lohdulliseksi.

Suomennoksen kieli on hiottua ja luistavaa. Jukka-Pekka Pajunen on onnistunut luomaan jouheaa suomea Müllerin omaperäisiä termejä vilisevästä tekstistä, joten ei ihme, että hänet on palkittu käännöstyöstä Mikael Agricola -palkinnolla.

Hengityskeinun on sanottu poikkeavan Müllerin muusta tuotannosta. Katsoin omalta luetut-listaltani, että olen lukenut Müllerin Sydäneläimen, mutta siitä ei ole kyllä minkäänlaista muistikuvaa. Uusintalukeminen on siis edessä jossakin vaiheessa.

Hengityskeinu vie lukureissuni Romaniaan Müllerin kotimaan perusteella, vaikka Müller onkin kiistatta keskeinen osa saksalaisen kielialueen kirjallisuutta.

Neula Romanian kohdalla.

Herman Koch: Illallinen (2009)

Alkuteos: Het diner.

Suomentaja: Sanna van Leeuwen (2012).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 340.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Vilma Pimenoff

Illallisen kertoja on Paul Lohman, joka on kutsuttu ravintolaillalliselle vaimonsa Clairen kanssa. Illalliskutsun takana on Paulin veli Serge. Serge Lohman on menestyvä ja tunnettu poliitikko, kenties jopamaan  seuraava pääministeri. Seurueeseen kuuluu myös Sergen vaimo Babette. 

Illallisen miljöönä toimii suosittu amsterdamilainen hienostoravintola, johon pöytävaraukset täytyy tehdä kuukausia etukäteen. Serge tosin saa hoidettua pöydän samana päivänä maineensa avulla. Henkilökunta mielistelee julkkisasiakasta, ja viereisissä pöydissä kyllä huomataan, kuka on paikalla.

Nelikon on tarkoitus keskustella ruoan äärellä heidän teini-ikäisten lastensa tekemisistä. Teinit ovat tehneet jotakin, jota ei voi vain sivuuttaa. Kuka tietää ja mitä ja miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua? Valintaan vaikuttavat Sergen poliittinen ura, lasten tulevaisuus ja moraalinen painolasti.

Perhesuhteiden ja poliittisen pelin lisäksi käsitellään ainakin adoptiota, asunnottomuutta ja väkivaltaa. Koch herättelee pohtimaan monia vaikeita kysymyksiä: Ovatko biologiset ja adoptoidut lapset yhtä tärkeitä? Ovatko asunnottomat toisen luokan kansalaisia? Onko väkivalta joskus oikeutettua? Entä mitä vanhemmat saavat tehdä lastensa eteen? Vastauksia ei anneta, aineksia niiden muodostamiseen kyllä.

Romaanin rakenne jäljittelee ravintolaillallisen kaavaa: luvut on nimetty ruokalajien mukaan, ja ne etenevät aperitiivistä aina juomarahaan saakka. Illallisen rinnalla henkilöitä ja perheen vaiheita taustoitetaan takaumilla.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä suuremmiksi kasvavat epäluulot kertojaa kohtaan. Viitteitä epäluotettavuudesta antaa esimerkiksi se, että kertoja selkeästi valitsee, mitä puolia tarinasta hän kertoo:

En kerro tässä mikä Clairea vaivasi, sillä se on mielestäni yksityisasia. Kenellekään ei kuulu mitä tautia kukakin kantaa, ja joka tapauksessa on Clairen oma asia haluaako hän kertoa siitä, ei minun.

Kertoja-Paulista paljastuu tarinan edetessä pimeitä puolia, jotka niin ikään vaikuttavat uskottavuuteen. 

Illallinen on kattaus piinaavaa tunnelmaa ja raadollista ihmismielen kuvausta. Koch virittää tarinaan alusta asti sellaisen jännitteen, että koukutuin pahemman kerran. Juonikin onnistui yllättämään useampaan kertaan. Tätä oli pakko lukea, vaikka sitten yöunien kustannuksella. Loppua kohden tiivis ote kylläkin hieman heltisi, sillä henkilöt muuttuvat sietämättömän vastenmielisiksi.

Matka Kochin kotimaahan Alankomaihin ei ollut edellisestä etapistani pitkä, sillä Alankomaat on Saksan naapurimaa. Nyt jätän keski-Euroopan toviksi rauhaan ja suuntaan reissullani Afrikkaan. Tutkailin vähän maailmaa numeroina ja opin, että maanosista Afrikassa on eniten valtioita: 54. Eurooppa tulee hyvänä kakkosena 50 valtiolla. Lukemista siis riittää!

Alankomaat kartalla: musta neula Amsterdamin kohdalla.

Haruki Murakami: 1Q84: osat 1 ja 2 & osa 3 (2009 & 2010)

Japaninkielinen alkuteos: 1Q84.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä 1Q84 Book 1, Book 2 & 1Q84 Book 3.

Suomentaja: Aleksi Milonoff (2013).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 783 + 446.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi + lainasin kirjastosta.

Päällys: Laura Lyytinen.

Päällys: Laura Lyytinen.

Tämän tekstin otsikkohirviö yrittää kertoa, että olen ahtamassa Haruki Murakamin suurteoksen kahta osaa yhteen tekstiin. Tarkemmin ajateltuna kyseessä on oikeastaan yksi teos, joka vain suomeksi on julkaistu kahtena niteenä. Ruotsiksi se esimerkiksi on jaettu kolmeen niteeseen. Näin se eroaa esimerkiksi Knausgårdin Taisteluni-kirjoista, jotka ovat jokainen itsenäisiä romaaneja ja jotka muodostavat sarjan.

1Q84 on minulle yksi viime vuoden kirjallisista kohokohdista. Luin osat 1 ja 2 jo kesälomalla ja kolmosenkin syksyllä, joten nyt on korkea aika saada blogiteksti julkaistua! Kirja oli niin intensiivinen lukukokemus, että siitä kirjoittaminen osoittautui melkein mahdottomaksi. Tekisi mieli sanoa vain, että lukekaa ja kokekaa tämä itse. Yritän kuitenkin kirjoittaa edes jotakin, koska hassuahan se olisi, jos jättäisin ne kaikista parhaimmat kirjat aivan huomiotta blogissa.

Viime vuoden heinäkuussa syntymäpäivälahjakääreistä kuoriutui Murakami-maniaan sairastuneen lukijan ja bloggaajan toivelahja: Murakamin 1Q84: osat 1 ja 2. Onnellisena luin järkälettäni mökkimaisemissa heinä-elokuun taitteessa. Syksyllä ilmestyi odotettu kolmososa, jonka lainasin kirjastosta.

Alusta asti kirja lumosi minut mielikuvituksellisella tarinallaan. Tarinan alkuasetelman voi lukea jo kansiliepeestä: liikunnanohjaajana työskentelevä Aomame murhaa miehiä sivutyönään ja ajautuu sattumalta rinnakkaismaailmaan. Toinen päähenkilö, Tengo, toimii matematiikanopettajana ja haaveilee kirjailijan ammatista. Hänelle tarjoutuu mahdollisuus haamukirjoittaa romaani, jonka "tekijä" on Fuka-Eri, omalaatuinen ja salaperäinen teinityttö. Värikkäät ovat siis ainekset, ja niiden sekoittuessa ei voi koskaan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1984 ja rinnakkaismaailmaan 1Q84. Rinnakkaismaailman tunnistaa siitä, että taivaalla häilyy kaksi kuuta. 

1984 ja 1Q84 toimivat pohjimmiltaan samalla tavalla. Jos et usko maailmaan eikä maailmassa ole rakkautta, kaikki on täysin epäaitoa. Oltiinpa missä tai millaisessa maailmassa tahansa, tosiasian ja olettamuksen välistä rajaa ei näe paljain silmin. Sen näkee vain sielun silmin.

Juurikaan enempää juonesta en halua paljastaa, jotta oivaltaminen ja odottaminen säilyisivät tulevienkin 1Q84:n lukijoiden iloina. Tarinan jokaiseen henkilöön ja lähes joka käänteeseen liittyy paljon mystisiä piirteitä, joita Murakami pudottelee niin kutkuttavasti, ettei lukemista haluaisi keskeyttää. Henkilöhahmot ovat erikoisuudessaan lumoavia. Esimerkiksi Aomamen tiukka fyysisyys eli se, miten hän huoltaa omaa lihaksistoaan kurinalaisesti kestäen kivun ja tuskan, on jotenkin kiehtovaa.

Kirja jakautuu lukuihin, joissa kertojana on vuoroin Aomame ja vuoroin Tengo. Kolmosessa kertojakaartiin liittyy vielä Ushikawa, joka tuo tarinaan täysin vastakkaisen näkökulman. Alun kuvailu ja taustoitus muuttuu vähitellen  vauhdittomaksi kilpajuoksuksi aikaa ja vastavoimia vastaan.

Murakami tarjoaa aisteja kutkuttavia kurkistuksia japanilaiseen kulttuuriin:

Tengo pesi riisin, pani sen keittimeen ja kytki virran päälle. Riisin kypsyessä hän valmisti misokeittoa wakame-merilevän ja kevätsipulin kera, grillasi aurinkokuivattua barrakudaa, otti jääkaapista tofua ja maustoi sen inkiväärillä, raastoi palasen retikkaa ja lämmitti tähteeksi jääneitä keitettyjä vihanneksia. Riisin seuraksi hän kattoi säilöttyjä naurisviipaleita ja muutaman säilötyn luumun.

Tällaisia kokkailuja luonnehditaan vaatimattomiksi! Murakamimaisesti tekstissä on myös runsaasti viittauksia musiikkiin eikä seksiäkään puutu. 

Lopuksi myönnettäköön, että tarinan lumo hieman hiipui loppua kohden. Minun oli vaikea sulattaa uutta, kolmatta kertojaa kolmannessa osassa. Ushikawa on myös epäuskottavan nokkela ja etenee liian yksioikoisesti päätelmissään. Ärsyttävällä ja vastenmieliselläkin salapoliisilla on erikoinen rentoutumiskeino:

Aina kun Ushikawalta loppuivat ideat, hän meni haaleaan kylpyyn ja kylpi kaikessa rauhassa. – – – Maatessaan muoviammeessaan hän kuunteli radiosta Sibeliuksen viulukonserttoa. Hän ei varsinaisesti halunnut kuunnella Sibeliusta – eikä Sibeliuksen konsertto ollut ehkä parasta taustamusiikkia, kun lojui kylvyssä pitkän päivän päätteeksi. Ehkä suomalaiset kuuntelivat Sibeliusta saunoessaan pitkinä öinään, hän ajatteli.

Toinen "huono" puoli kirjassa, etenkin ykköskakkosessa, on sen paino: lähes 800 sivua ja kovat kannet tekevät siitä aikamoisen punnuksen. Lukijaystävällisempää olisi ollut painaa kaikki kolme kirjaa erillisinä niteinä, kuten alkuteos ja ruotsinkielinen käännös.

Olen saanut tartutettua Murakami-innostukseni ainakin yhteen työkaveriini, mistä olen todella iloinen! Lukukokemusten jakaminen, näin blogissa tai vaikka töissä kahvitauolla, on aivan loistava mahdollisuus poimia vinkkejä ja sitä kautta avartaa kirjallista kokemusmaailmaansa.

Ja lopuksi: lukekaa ja kokekaa tämä itse, sillä Murakamin maagiselle kerronnalle ja lukijan jatkuvasti yllättävälle mielikuvituksellisuudelle on vaikea tehdä oikeutta, varsinkaan puoli vuotta lukemisen jälkeen. Sanat menevät solmuun, kun varoo paljastamasta liikaa.

(1Q84 ei edistä Lukemalla maailman ympäri -projektiani, sillä se on luettu ennen kuin starttasin lukumatkalleni.)

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja (2009)

Alkuteos: Lasnamäe lunastaja.

Suomentaja: Tuula Friman (2011).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 141.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Marjaana Virta.

Odotukseni tätä kirjaa kohtaan olivat kavunneet melko korkeiksi: onhan Lasnamäen lunastaja valittu Viron parhaaksi romaaniksi vuonna 2008. Lisäksi olen kuullut suosituksia usealta kirjaan ihastuneelta. Niinpä sain pettyä, sillä kirja jäi minulle aika etäiseksi.

Yksinhuoltajaäiti Natalja Filippovna on vironvenäläinen tehdastyöläinen, joka elää vuorotyön sanelemaa arkea Lasnamäen lähiössä Tallinnassa. Tärkeintä hänelle on Sofia-tytär ja tämän hyvinvointi ja tulevaisuus. Äiti unelmoi lomamatkasta, tytär tulevansa Viron presidentiksi. Äidin palkkatyö turvaa perustarpeet, mutta katastrofi on valmis, kun Natalja saa potkut tehtaasta. 

Sofian isästä Nataljalla ei ole kuin muistot jäljellä, joten hänen on kyettävä ratkaisemaan tilanne yksin. Työnhaku viroa osaamattomalle on lähes toivotonta. Avuksi rientää ystävätär, jonka järjestämänä Natalja menee tutustumaan työpaikkaan, jossa saisi ansaita pimeänä menettämättä työttömyyskorvausta:

Kiira oli sanonut, että työ on sosiaalityön tapaista, sellaista ihmisten auttamista. Asunnosta ei kyllä olisi heti voinut päätellä, että joku tarvitsisi apua. Asunto oli hieno, vastaremontoitu ja suurempi kuin Natalja Filippovnan asunto – – –

Natalja päätyy tuuraamaan prostituoitua. Hän ottaa asiakkaat vastaan yksityisasunnossa, miehet ovat vakioasiakkaita, ja hänet kyyditään kotiin töiden päätteeksi. Ei siis lajissaan huonoin mahdollinen pesti, mutta turruttava. Äiti salaa uuden työnsä tyttäreltään, joka luulee äidin käyvän hoitamassa sairaita iltaisin.

Tarina kuvaa hyvin ahdinkoon joutuvan ihmisen mielenliikkeitä. Mitä kaikkea sitä olisikaan valmis tekemään tärkeimpänsä vuoksi? Saat kommentoi myös terävästi niin suomalaisia, rahan valtaa, materialismia, teknologiahuumaa kuin sukupuoliroolejakin. Tästä kaikesta pidin kyllä.

Aihe on kiinnostava, eikä mikään häirinnyt suuremmin, mutta en vain saanut kirjasta otetta. Henkilöiden sympaattisuus ei saanut minua puolelleen. Jos kirja olisi mennyt luihin ja ytimiin, olisi sen loppu varmasti ärsyttänyt, mutta nyt sillä ei ollut niin suurta merkitystä.

Viro kartalla.

Lukumatkani toinen etappi on siis Viro. Olen aloittanut Lukemalla maailman ympäri -haasteeni lyhykäisillä kirjoilla, sillä luen samaan aikaan Oatesin Blondia. Ennen kuin pääsen bloggaamaan siitä, luvassa on luultavasti vielä muutama lyhyempi teos, niin hitaasti tuo paksukainen edistyy. Se ainakin on varmaa, että matkani suuntaa seuraavaksi kauas Itämeren rannoilta!

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Vihan liekit (2009)

Alkuteos: Catching Fire.

Suomentaja: Helene Bützow (2010).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 412.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Nälkäpelin kakkososassa on paljon trilogian aloitusosasta tuttua: koukuttava juoni, jännitystä nostattavaa tunnelmaa ja ihmissuhdepyöritystä. Kirja on ykkösosan tavoin varsinainen lukusukkula, ja luin sen yhdeltä istumalta.

Edellisessä kirjassa Nälkäpelin voittajiksi selviytyneet Katniss ja Peeta joutuvat lähtemään kaikki Vyöhykkeet kattavalle voittajakiertueelle. Katnissin toiminta koko kansalle televisioidussa Nälkäpelissä on lietsonut kapinaa Vyöhykkeillä, ja presidentti Snow pyrkii paikkaamaan tilannetta painostamalla Katnissia toimimaan kiertueella Capitolin toiveiden mukaisesti. Tiedossa on myös entistä hurjempi versio Nälkäpelistä: joka 25. vuosi osallistujat valitaan aiempien voittajien joukosta.

Katnissin sisupussiluonne nousee jälleen merkitsevään rooliin. Itsepäinen ja tarmokas nuori nainen ei pysty toimimaan vastoin luontoaan, vaikka seuraukset eivät olisikaan välttämättä mieluisia. Vahva sankaritar epäröi ainoastaan ihmissuhteissa: kolmiodraaman miesosapuolet Gale ja Peeta saavat tyytyä epäjohdonmukaiseen kohteluun.

Tässä kakkososassa väkivalta tulee enemmän iholle kuin edeltävässä kirjassa. Nälkäpelin perusajatushan on ahdistava ja lamauttava: tapa tai tule tapetuksi. Kuolemasta ja tappamisesta tehdään viihdettä, mikä on sairasta. Välillä lukiessani mietin, pitäisikö heittää koko kirja menemään, mutta jatkoin kuitenkin loppuun saakka.

Nälkäpeliä tuleekin lukea genrensä edustajana. Nuortenkirjoille nykyisin tyypilliset lohduttomat dystopiat tarjoavat mahdollisuuden ajatusleikkiin: mitä jos? Olen sitä mieltä, että Nälkäpeli sopii ajanvietelukemiseksi myös aikuisille, kunhan ei ota lukemaansa liian vakavasti.

Aion lukea trilogian päätösosan ennen kuin katson kirjoista tehdyt elokuvat. Haluan pitää kiinni omista mielikuvistani vielä viimeisen kirjan ajan.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp. Tredje bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2013).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 470.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Minä elän, minulla on omia lapsia, ja heidän kanssaan olen pohjimmiltaan yrittänyt saada aikaan vain yhden asian, nimittäin sen etteivät he pelkäisi isäänsä.

Luin kirjan lokakuussa, joten olen ehtinyt haudutella ajatuksiani siitä jo hieman liian kauan. Jotakin olisin voinut kirjata ylös heti tuoreeltaan, mutta vahva kirja muistuu mieleen pienen tauonkin jälkeen. 

Knausgård teki sen taas. Hullaannuin Knasun kirjoitustyyliin ja vaikutuin kerronnan yltiöpäisestä rehellisyydestä jo omaelämäkerrallisen kirjasarjan ensimmäisen osan luettuani.  Ensimmäisessä osassa aiheena olivat teini-ikä ja isän kuolema, ja toinen osa keskittyi perhe-elämään ja kirjailijuuteen. Tässä sarjan kolmannessa osassa Knausgård keskittyy ala-asteaikojensa muisteluun.

Knausgård kertoo pienen Karl Oven vaiheista lapsen silmin. Ympäristöään tutkiva lapsi näkee asiat ensimmäisen kerran, ja Knausgård osaa välittää tämän löytämisen ilon ja hämmennyksen lukijalle. Aikuiselle arkiset asiat kuten rakenteilla olevalla asuinalueella pyörivät työmiehet herättävät Karl Ovessa ja muissa naapuruston pojissa ihailua ja loputtomasti kysymyksiä: Miten? Miksi? Kuinka?

Karl Oven perhe asuu etelä-Norjassa, Tromøyan saarella. Ensimmäiset kouluvuodet ja uintiharrastus marssittavat Karl Oven elämään monia onnistumisia, mutta myös karvaita pettymyksiä. Herkkä Karl Ove itkee helposti, vaikka kuinka yrittäisi taistella kyyneliä vastaan.

Isän pelko on nuoren Karl Oven elämän kipupiste. Isä saattaa suuttua mitä pienimmästä asiasta, koko ajan pitää liikkua varpaillaan. Pelko on melkein lamauttavaa kauhua, jonka muistot elävät vahvasti aikuisen miehen mielessä:

Pelkäsin häntä niin etten pysty toistamaan sitä, en vaikka ponnistaisin voimani äärimmilleen; minulla ei ole sen koommin ollut samanlaisia tunteita kuin niitä mitä minulla oli häntä kohtaan, ei lähellekään.

Hänen askeleensa portaissa, oliko hän tulossa luokseni?

Hänen silmistään paistava raivo. Suunpielen juonteet, hallitsemattomasti toisistaan erkanevat huulet. Ja sitten hänen äänensä.

Alan melkein itkeä kun kirjoitan tästä ja kuulen sen mielessäni.

Tilanne kotona käy Karl Ovelle entistä ahdistavammaksi, kun äiti lähtee vuodeksi jatkokoulutukseen Osloon ja on suurimman osan viikosta poissa. Kodin painostavan ilmapiirin vastapainona toimivat onneksi riehakkaat ja kokeilevat leikit lähimetsissä. Pojat ovat poikia.

Jos kirjasarjan osia pitäisi pistää paremmuusjärjestykseen, niin kolmonen kipuaisi asteikollani hivenen kakkosta korkeammalle. Sukelsin tarinaan niin syvälle, että Karl Oven pelot kouraisivat vatsanpohjaa. Toisaalta en voinut olla nauramatta pikkuvesselien metsäretkien kommelluksille.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp. Andre bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2012).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 639.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: ?
Kuva: www.like.fi

Taisteluni. Toinen kirja on norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen omaelämäkerrallisen sarjan toinen osa. Kakkososassa Karl Oven ensimmäisen avioliitto hiipuu, hän muuttaa Tukholmaan, tapaa nykyisen vaimonsa Lindan ja saa tämän kanssa kolme lasta. Näin kuusisataasivuinen teos tiivistettynä. 

Luin kirjaa monta viikkoa. En pitänyt kirjan lukemisessa kiirettä, sillä halusin nauttia siitä mahdollisimman pitkään. Luin viipyillen, koska pidän Knausgårdin tavasta kirjoittaa. Rakastan sitä.

Knausgårdin tekstin vetovoimaa on hankala selittää. Miten jonkun ihmisen elämä ja ajatukset voivat kiinnostaa vielä sivulla 639? Miksi kirjan päättyminen saa surumieliseksi, miksi tekstiä janoaisi aina vain lisää?

Elämää on helppo ymmärtää, sitä määritteleviä tekijöitä on vähän. Minun elämässäni niitä oli kaksi. Isäni ja se etten kuulunut mihinkään.

Isäsuhteen kuvaus oli keskiössä ensimmäisessä kirjassa, nyt painottuu enemmän mihinkään kuulumattomuus. Karl Ove muuttaa Norjasta Tukholmaan, missä ei tunne juuri ketään ja missä häntä ei vaivatta ymmärretä. Knausgård kuvailee myös paljon kirjoittamistaan, arkeaan perheen parissa ja suhdetta vaimoonsa. Taiteilijaparin välillä räiskyy helposti, sillä näyttelijäksi opiskelevan Lindan mielenterveys horjuu eikä Karl Ovekaan ole helpoin kumppani.

Kirjailijan arvomaailmassa rakkaus ei mene kaiken edelle, eikä hän edes yritä peitellä sitä. Hän toteaa toistuvasti, että jos hänelle ei perhe-elämältä jää omaa aikaa kirjoittamiselle ja romaanien työstämiselle, hän jättää Lindan. Niin yksioikoisesti hän sen ilmaisee. Hän kärsii, jos joutuu uhraamaan liikaa kirjoitusaikaa vaikkapa lastenhoidolle. Niinpä perheen on sopeuduttava kirjailijan tahtoon.

Taiteilijaelämällä on siis kääntöpuolensa. Kirjoittamisen pakko ja hankaluus ovat raastavia. Arkinen toimeentulo on hoidettava, vaikka tilanne olisi toivoton:

Mutta kun romaanissa oli vain sandaaleja ja kameleita, siitä ei tullut mitään.

Vakuutuin Knausgårdin taituruudesta jo lukiessani sarjan ensimmäistä kirjaa. Rehellisyyden tuntu Knausgårdin kirjoittamisessa teki minuun nyt toistamiseen vaikutuksen. Knausgård näkee pienissä arkisissa asioissa kiinnostavia merkityksiä ja tekee jatkuvasti vähäeleisiä yleisinhimillisiä havaintoja.

Knausgårdin lukeminen on opettanut minulle, että hyvän kirjan merkki ei välttämättä olekaan se, että sen ahmii melkein yhdeltä istumalta. Loistavat lukukokemukset voivat olla keskenään kovin erilaisia. Kirjan tunnelmissa viipyily voi olla yhtä nautinnollisia kuin ahmiminen.

Yllätyin, kuinka vähän Knausgårdin kakkoskirjasta löytyy blogisavuja. Poplaari-blogin Pekka on kirjoittanut kakkososasta täällä, ja Anita Konkan perusteellinen teksti on luettavissa täältä. Pekka kutsuu Knausgårdia blogissaan leikkimielisesti Knasuksi – sama lempinimi on käytössä täälläkin!

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp, Første bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2011).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 489.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: like.fi

Kirjamessuilla (25.10.2012) se kipinä iski: olin kuuntelemassa Karl Ove Knausgårdin haastattelua ja sen päätyttyä sinkosin oitis ostamaan kuusiosaisen sarjan ensimmäisen osan Taisteluni. Ensimmäinen kirja. Taisteluni-sarjasta on ruotsinnettu nyt viisi ja suomennettu kaksi osaa. Kyseessä on mainospuheiden mukaan jopa ”Pohjolan suurin kirjallisuustapaus” – tästä en tiedä, mutta yksinkertaisuudessaan kirjasarjan idea on seuraavanlainen: Knausgård kirjoittaa tarkkanäköisesti omasta elämästään. Kuusi kirjaa, yli 3000 sivua, yhden nelikymppisen miehen elämä. Siis mitä ihmettä?

Knausgård on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyään Ruotsissa, vaimonsa Lindan kotimaassa. Kirjamessuilla hän kertoi, kuinka hän turhautuneena nelikymppisenä oli pysähtynyt pohtimaan ulkoisesti idyllistä elämäänsä, johon kuuluivat rakkaat lapset ja vaimo. Hänestä tuntui, ettei elämä voinut jatkua entiseen tapaansa, jotakin oli tehtävä. Hän voisi jättää perheen ja lähteä kiertelemään maailmaa. Tai sitten hän voisi tappaa itsensä. Kolmas vaihtoehto olisi alkaa kirjoittaa elämästään. Kaikkien onneksi Knausgård valitsi jälkimmäisen.

Ensimmäinen kirja keskittyy kuvaamaan Karl Oven nuoruutta, teinipojan arkea, huojuvaa isäsuhdetta, isän alkoholismia ja lopulta isän kuolemaa. Kirjasarja ei kuulemma etene kronologisesti eli tulevissakin osissa palataan taaksepäin. Noin puolet tästä kirjasta ajoittuu Karl Oven nuoruuteen, loppu kertoo hetkistä isän kuoleman jälkeen.

Nuoruuden vaiheita kuvaavan jakson kerronta värittyy hauskasti kuplivalla, arkielämän kommelluksista syntyvällä huumorilla. Teinipojan mielenmaiseman kuvaus tuo etäisesti mieleen Bert-kirjat, joiden parissa viihdyin itse teini-ikäisenä. Lakonisuuden nuori Karl Ove itse määrittelee osuvasti näin:

Lakoninenko? sanoin. Sitä on vaikea kuvata. Jotakin kuivakkaa ja asiallista, ehkä liioitellun asiallista, sanoin. Eräänlaista vähättelyä.

Kerronnan viehätys on juuri arkisten asioiden ja rutiinien nostaminen huomion keskipisteiksi. Tupakan filtterin värillä on väliä, kuten myös sillä, osaako avata kaljapullon sytyttimellä. Koulu, kotibileet, keskiolut, tupakka, tytöt, musiikki, urheilu. Siinä varmasti melko yleinen resepti teinipojan elämään. Ainakin 1980-luvulla, jolloin Knausgård eli nuoruutensa; nykyään listaan voisi varmasti lisätä tietokoneet ja konsolipelit. Lakoninen kerronta muistuttaa aika ajoin toisesta norjalaisesta mieskirjailijasta, Erlend Loesta, jonka L on yksi lempikirjoistani.

Tunnelma muuttuu merkittävästi kirjan jälkimmäisellä puoliskolla. Isän kuoltua Karl Ove ja hänen veljensä Yngve menevät isoäidin talolle, jossa isä ja isoäiti ovat eläneet viime vuodet saastaisen sotkun keskellä. Karu totuuden löyhkä lyö kasvoille jo ovella.

Me kahlaamme isäni kuolemassa. Hän kuoli tuoliinsa viereisessä huoneessa, se on täällä vieläkin. Sitten täällä on jäljellä kaikki se mitä on tapahtunut aiemmin, lapsuudessani, kaikki sekin on täällä, ja se palaa mieleeni. Ymmärrätkö? Olen tavallaan ihan lähellä sitä. Sitä mikä olin silloin kuin olin pieni. Sitä mikä isä oli silloin. Kaikki sen ajan tunteet palaavat taas mieleeni.

Veljekset raivaavat, puunaavat ja jynssäävät taloa puhtaammaksi, ja samalla he yrittävät ymmärtää isän kuolemaa. Menetyksen tuska välittyy koskettavasti.

Knausgård kertoi kirjamessuilla, että hänen isänsä ryhtyi juomaan hänen ikäisenään ja joi itsensä hengiltä alle kymmenessä vuodessa. Nyt kun hän kirjoissaan pyrkii kuvaamaan kaikkia ympäröiviä ihmisiä ja tilanteita mahdollisimman rehellisesti, ei liene yllätys, että lähisukulaiset ovat älähdelleet ja jopa uhkailleet oikeustoimilla. Niinpä päästään hankalan kysymyksen äärelle: mistä kirjailija saa kirjoittaa? Rajoja on tunnetusti vaikea vetää. Helppohan kaltaiseni tavallisen lukijan on sanoa, että tällaisia kirjoja pitäisi lukea kaunokirjallisuutena, siis fiktiona. Eihän kukaan pysty esimerkiksi repliikintarkasti muistamaan, mitä on kuusitoistavuotiaana sanonut. Mutta muuttuisiko mielipide, jos oma elämä päätyisi kirjan sivuille?

Luin Ensimmäistä kirjaa haltioituneena. Luin vauhdilla, mutta samalla toivoin, ettei kirja loppuisi koskaan. Onneksi osia on vielä viisi jäljellä.

Kustantajan kirjaesittely on täällä, Jarmo Papinniemen Parnassossa ilmestynyt arvio löytyy täältä.

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen (2009)

Alkuteos: The Shaking Woman or A History of My Nerves.

Suomentaja: Kaisa Sivenius (2011).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 240.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: otava.fi

Siri Hustvedt on amerikkalainen kirjailija, kriitikko ja kirjallisuustieteen tohtori, joka tunnetaan myös kirjailija Paul Austerin vaimona. Vapiseva nainen. Hermojeni tarina on henkilökohtainen tutkielma vaikeasti määriteltävistä tärinäkohtauksista, joista Hustvedt kärsii.

Hustvedt sai ensimmäisen vapinakohtauksensa, kun hän oli pitämässä muistopuhetta edesmenneen isänsä työpaikalla. Hän piti puheensa loppuun raajojensa holtittomasta heilumisesta huolimatta, ja oireet kestivät vain tuon puheen ajan. Tuosta hetkestä alkoi Hustvedtin tinkimätön selvitystyö vapinan syiden selvittämiseksi.

Oireeni ovat kuljettaneet minut Kreikasta tähän päivään, teorioihin ja ajatuksiin, jotka rakentuvat eri tavoille nähdä maailma. Mitä on ruumis ja mitä mieli? Onko jokainen meistä yksi vai moni? Kuinka muistamme asioita ja kuinka unohdamme niitä? Oman sairauteni jäljittäminen on osoittautunut seikkailuksi kokemuksen ja havaitsemisen historiaan.

Vapiseva nainen vie lukijan neuropsykologian maailmaan. Siinä käydään läpi alan historiaa, tautiluokituksia ja erilaisia esimerkkitapauksia hyvinkin perusteellisesti. Hustvedt esittelee laajasti muun muassa uni- ja muistitutkimusta; rivien välistä huokuu tiedonjano aihetta kohtaan. Kirjoittaja höystää paikoin hyvin tieteellistä tekstiä omilla kokemuksillaan, sillä hän kertoo avoimesti oireistaan ja tuntemuksistaan.

Poikkeuksellista ja samalla mielenkiintoisinta Hustvedtin omassa vapinassa on se, että kohtaus iskee vain kun hän on pitämässä puhetta ja että dramaattisen näköisen kohtauksen aikana hänen puheensa ei häiriinny. Hän on kokenut esiintyjä eikä myöskään kärsi esiintymispeloista: mistä moinen kohtaus siis kumpuaa? Hustvedt on melkeinpä pakkomielteisen halukas selvittämään vapinansa syyn, vaikka oireet ovatkin helpottuneet lääkehoidolla.

Vapiseva nainen pistää pohtimaan ihmismielen ja ruumiin monimutkaisuuksia. Varsinkin muistiin ja muistamiseen liittyvät pohdinnot ovat mielestäni kiehtovia. Missä määrin oikeasti muistamme vaikkapa lapsuutemme tapahtumia ja missä määrin vain luulemme muistavamme?

Muistia ei voi erottaa mielikuvituksesta. Ne kulkevat käsi kädessä. Jossakin määrin me kaikki keksimme itsellemme menneisyyksiä.

Lukukokemusta hieman raskautti se, että teosta ei ole jaettu lukuihin. Kansikuva ei ole minun silmääni kovin kaunis, joten siitä myös pieni miinus. Kannen lysyyn painunut nainen ei mielestäni välitä teoksen lämmintä, pohdistelevaa tunnelmaa.

Koska kirja keskittyy paljolti juuri neuropsykologisiin teorioihin ja pohdintoihin, uskoisin tämän olevan kaikille psykologiasta kiinnostuneille kiintoisaa luettavaa. Hustvedt ei sorru besserwisseriksi esitellessään laajaa tuntemustaan vaan tekee sen aidon innostuneesti.

Blogeissa Vapisevaan naiseen ovat tutustuneet esimerkiksi Jenni, Linnea, Valkoinen Kirahvi ja Katri. HS:n Jukka Petäjän kirjoitus on luettavissa täällä ja kustantajan esittely täällä.