Kuukauden nobelisti: Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2019. 322 s.
Suom. Tuula Kojo.
Alkuteos: Kırmızı Saçlı Kadın (2016).
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Keltaisessa kirjahyllyssäni mökillä on monta Orhan Pamukin teosta, mutta aina vain ne ovat jääneet muiden kirjojen jalkoihin. Tuorein hankinta Kummallinen mieleni odottaa vuoroaan tiiliskivimäisen olemuksensa vuoksi, sillä usein luettavaksi tulee valittua hieman maltillisemman paksuisia kirjoja. Pidän kyllä paksuistakin kirjoista, mutta aina lukuvalintoja ei voi järjellä selittää.

Kirjaston uutuushyllystä napattu Punatukkainen nainen on siis ensimmäinen lukemani Pamuk. Ensimmäisellä kesälomaviikollani tahkosin Volter Kilven klassikkoa Alastalon salissa, kunnes kaipasin vähän vaihtelua. Punatukkainen nainen oli osuva valinta, sillä teksti etenee sutjakkaasti, juonessa on sopivasti koukkuja pitämään mielenkiintoa yllä, ja kirja yllättää vielä ihan lopussa. Luin kirjan yhden tuulisen päivän aikana, kun navakka luoteistuuli antoi hyvän tekosyyn pysytellä huvimajan seinien sisällä kirjan kanssa.

Punatukkaisen naisen tarina käynnistyy 1980-luvun Istanbulista. Nuorimies Cem pestautuu äitinsä vastusteluista huolimatta kaivonkaivajan apulaiseksi. Ilman koneita työ on raskasta ja vaarallista, ja työn vastapainoksi Cem ja hänen mestarinsa Mahmut pistäytyvät iltaisin läheisessä kaupungissa. Yhdellä näistä reissuista Cem näkee lumoavan kauniin punatukkaisen naisen, joka on kiertävän teatteriseurueen jäsen. Nainen saa nuorenmiehen pauloihinsa, ja hullaantumisella on kauaskantoiset seuraamukset. Pesti kaivonkaivajan apulaisena ja tapahtumat tasangolla määrittelevät Cemin loppuelämän suunnan.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua, sillä vahvoja juonteita tarinassa ovat vihjailut isänmurhaan ja pojanmurhaan. Näihin teemoihin lukija voi virittäytyä jo ensisivuja lukiessaan – kirjan mottoina on lainauksia Nietzschen Tragedian synnystä ja Sofokleen Kuningas Oidipuksesta sekä Firdawsin Kuninkaiden kirjasta. Näihin sekä moniin muihin aihetta koskettaviin teoksiin myös kirjan päähenkilö Cem kehittää aikuistuessaan pakkomielteen. 

Vaiheikas tarina tarjosi minulle lukuhaluja ruokkivan lukukokemuksen. Viehätyin tekstin rytmistä ja siitä, miten vaivattomasti Pamuk tarinaansa kuljettaa. Eikä aihevalinnoissakaan ole valittamista: miten antoisaa olikaan lukea vanhanaikaisesta kaivon rakentamisesta! Nykyisin kaivaminen sujuu koneilla eikä siihen liity samankaltaisia vaaroja kuin ennen. Kymmenien metrien syvyydessä kaivaja saattoi kuolla kaivannon romahdukseen, myrkkykaasuihin tai maan pinnalta pudonneeseen työkaluun. On todella vaatinut kylmäpäisyyttä työskennellä pölyisessä kuilussa toisten armoilla. Pidin myös siitä, miten Pamuk yhdistelee muinaisten kirjoitusten myyttisiä tarinoita Cemin kasvukertomukseen.

Punatukkainen nainen on hyvä muistutus siitä, että nobelistien vaikeaselkoisuus on rikottavissa oleva myytti. Tämän rohkaisemana uskallan tarttua niihin vähän paksumpiinkin Pamukin kirjoihin!

Antti Tuuri: Bospor Express (2013)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 202.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Kirsti Maula.

Postauksia ilmestyy tällä viikolla tiiviiseen tahtiin ajastettuina, sillä urakoin viikonloppuna syksyn mittaan luettuja kirjoja teksteiksi. Tuurin Bospor Expressin luin ennen Helsingin kirjamessuja, koska ajatuksenani oli mennä kuuntelemaan kirjailijaa messuilla. Sohlailin aikataulujen kanssa enkä lopulta nähnyt Tuuria messuilla, mutta en surrut sitä suuremmin, sillä olen nähnyt hänen esiintyvän monesti aiemmin. Bospor Express on ensimmäinen ei-fiktiivinen teos, jonka häneltä luin, enkä joutunut taaskaan pettymään!

Nyt kun pisteytän useampia kirjoja peräjälkeen, pisteiden jako pohdituttaa. Jakelen vain kärkipään numeroita – mitäs järkeä tällaisessa "hehkuttamisessa" on? Pitäisikö pisteistä luopua kokonaan? Vielä en ole valmis tekemään päätöstä, että poistaisin (ontuvan) pisteytyssysteemini. Syy kärkipään pisteiden painottumiseen on yksinkertaisesti siinä, että olen opetellut jättämään epäkiinnostavat ja tökkivät kirjat kesken. Ja niitä on ollut paljon.

Luonnostelin jo postausta otsikolla "Kun lukeminen kriisiytyi", mutta se tilitys jääköön koneen uumeniin. Pointtini tekstissä oli, että kun on lukenut uusimman Knausgårdin, Murakamin 1Q84:n, huippuhyvän esikoiskirjan ja hurjan yllättäjän, niin mitä sitä enää voi lukea? Kaikki maistuu puulta, voinko lukea enää mitään?

Syksyn ja oikeastaan jo menneen kesän aikana luin monia vavisuttavia kirjoja, joista osasta bloggaus on vasta tulossa, ja samalla olen huomannut, kuinka uutuusproosa tökkii. En ole koskaan aiemmin jättänyt kesken niin monia kirjoja kuin olen jättänyt tämän syksyn aikana. Jos kirja ei liikuta minussa mitään ensimmäiseen viiteenkymmeneen sivuun, niin annan olla. Joskus olen huomannut tämän jo paljon aiemminkin.

Olen alkanut miettiä, onko minuun tullut lukijana jokin vika. En päässyt alkua pidemmälle esimerkiksi Teirin, Konstigin, Snellmanin, Gröschnerin, Schalanskyn, Hosseinin, Hurman, Pelon, Tervon, Krohnin enkä Vilkkumaan uutuuksissa. Jälkimmäisestä keskeytyksestä voisin syyttää osin myös lukemani kirjan e-kirjaformaattia, sillä en ole aivan valmis myöntämään, etten pitäisi ikisuosikkini proosasta. 

Kirjan kesken jättäminen ei aina välttämättä ole näin negatiivissävytteinen kokemus. Olen jättänyt kesken esimerkiksi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat ja Lundbergin Jään, joista tiesin heti, että tulen ne jossakin vaiheessa lukemaan. Jälkimmäisen luinkin loppuun nyt syksyllä, ja se osoittautui hienoksi kirjaksi. Keskenjättämisen hetkellä aika vain ei ollut oikea. Tänä syksynä aika vain ei todellakaan ole ollut suotuisa uutuuskirjoille ja minulle. 

Aloitin lukemiseni kriisiavun niin, että palautin kirjastoon (lähes) kaikki lainani ja päätin unohtaa uutuudet ja päivänpolttavat kirjat. Luen loppuvuoden oman kirjahyllyn kirjoja tähtäimenä kavuta Halti-tunturille Kirjavuori-haasteessa. Ensi vuodelle keksin lukemiselleni mainion jujun, josta kerron vuodenvaihteessa tarkemmin.

Eksyin aika hyvin sivuraiteille, nyt pitäisi varmaankin sanoa jotakin otsikon kirjasta! Tuuri on kutsuttu kirjallisuusfestivaaleille Turkkiin, eikä hän halua matkustaa lentokoneella. Niinpä kirjailija matkustaa kohteeseensa laivoilla ja junilla reittiä Tukholma–Kööpenhamina–Hampuri–Wien–Budapest–Belgrad–Istanbul. Viimeisen välin hän taittaa idän pikajunalla, Bospor Expressillä. Aikaavievän matkustustavan motiivina on kiireettömyyden tavoittelu, eivät pelot.

Tuuri on matkapäiväkirjansa perusteella säntillinen ja työorientoitunut kahviloista nautiskelija, joka on myös altis kommelluksille. Vaikka sattuisi välikohtauksia, ja kirjailija liikkuisi miljoonakaupungin vilskeessä, niin hän ei kadota seesteistä ja rauhallista elämänasennettaan.

Matkapäiväkirjaan tallentuu havaintoja paikoista, tilanteista ja matkalla tavatuista ihmisistä. Kirjailijakonkari kommentoi matkustamisen lomassa myös kirjailijan ammattia ja kirja-alaa:

Näyttelystä tultuani söin lounaan museon lähellä japanilaisessa ravintolassa. Mietin, että minunkin pitäisi ehkä ottaa itselleni uusi kirjailijanimi ja antaa nykyinen nimeni jollekin kirjailijaksi haluavalle nuorelle. Tämä alkaisi julkaista kirjoja minun nimelläni ja minä julkaisisin kirjani aivan uudella nimellä. Arvostelijat kiittäisivät Antti Tuuria uudistumisesta, ja uudesta kirjailijanimestäni sanottaisiin ehkä että olin uusi, raikas tuulahdus suomalaisen kirjallisuuden ummehtuneessa ilmakehässä.

Tuurista on tullut minulle kirjallinen tukipilari. Kirjailija kynästä tulee perusproosaa ilman kikkailuja. Tuurilla on selkeä lause, ja teksteihin syntyy tunnistettava lakoninen poljento. Iloitsen jo nyt siitä kirjaston hyllyllisestä Tuurin kirjoja, jotka minulla on lukematta. Olen matkannut Tuurin kyydissä sotatantereilla, New Yorkissa ja nyt Turkissakin, ja vielä on onneksi monia matkoja jäljellä.

Jari Tervo: Layla (2011)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 361.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kaverilta.

Kuva: wsoy.fi

Myönnettäköön heti alkuun, että tartuin Laylaan täysin mediapyörityksen herättämän uteliaisuuden vuoksi. Mitä ihmettä: Tervon kirjoittama kirja käsittelee ihmiskauppaa, islamia, prostituutiota, naisen asemaa – ja vielä naisnäkökulmasta. Eihän tällaisesta yhdistelmästä voi saada mitään uskottavaa aikaan!

Tunnustettakoon myös, että omat ennakkoluuloni ja -käsitykseni lokeroivat Tervon hassunhauskaksi vitsiniskijäksi, johonkin sellaiseen ei kiitos minulle -kategoriaan. Mutta sieltä täältä kuullut kommentit Laylasta saivat kiinnostukseni viriämään.

Ennakkoluulojen hylkääminen todella kannatti, sillä Layla yllätti ainakin tämän epäilijän positiivisesti. Tervon nokkelan kekseliäs kieli ja koukuttava juoni veivät mukanaan; jopa niin, että jouduin asettamaan itselleni iltaisin aikarajan, jolloin lopetan lukemisen siltä päivältä, jotta jaksaisin töihin aamulla. Bussi- tai työkirjaksi en Laylaa halunnut ottaa, vaan keskityin siihen rauhassa kotona sohvan nurkassa.

Kirjan nimihenkilö Layla on vasta 15-vuotias kurdityttö, joka on koko elämänsä tiennyt tulevan aviomiehensä. Hääyönä Layla ei vuodakaan neitseellistä verta aviovuoteeseen, mikä on rangaistavaa. Ainoastaan Laylan kuolema voi poistaa painavan häpeän koko suvun yltä. Syylliseksi epäillään Laylan kanssa muutaman sanan vaihtanutta rakennustyöläistä, ja perheen miehet teloittavat tämän. Laylalle ei jää muita vaihtoehtoja kuin paeta, jos ei halua kokea samaa kohtaloa.

Veljen avustuksella alkaa Laylan pakomatka läpi Euroopan kohti Suomea, Finlandiyaa. Traagisen matkan päätepiste on Helsinki, jossa paperiton Layla päätyy prostituoiduksi Kruununhakaan. Paritusrinki keskellä kantakaupunkia osoittaa, että ihmiskaupan ja parituksen lonkerot yltävät mitä tavallisimpienkin ihmisten arkeen. Laylan tarinan rinnalla kulkee muitakin juonilinjoja, jotka kaikki kietoutuvat Laylan kohtaloon.

Tervo kuvaa mielestäni ansiokkaasti Laylan ja muiden kurdinaisten mielenmaisemaa eli sitä, mikä kirjassa oli ainakin minulle se vaikein pala. Mielenkiintoista ja jotenkin hämmentävää kirjassa on myös Laylan tulevaisuudenusko: vaikka Finlandiya, tuo kuvitelmissa siintänyt valkoisten liljojen maa, ei ollutkaan puhtoinen paratiisi, ei Layla missään vaiheessa menetä toivoaan, vaan selviytyy.

Minua eivät häirinneet kirjan paljon puhutut virheet. Layla on fiktiota, ja mielestäni mahdollisista kömmähdyksistä huutelu on jotenkin epäolennaista. Sen sijaan kirjan aiheista virinnyt keskustelu on erittäin positiivista ja toivottavaa. Varmasti virheet häiritsevät asiantuntevaa lukijaa, sen ymmärrän kyllä, mutta mihin unohtui kirjailijan vapaus? Ja miksi fiktiota edes pitäisi arvottaa faktan kriteerein? 

En siis voi kuin suositella. Itselleni aiemmat Tervot eivät ole avautuneet eli suomeksi en ole saanut luettua niitä loppuun. Nyt nautiskelin jouhevasta kielestä, uskottavasta kuvauksesta ja monisyisestä juonesta. Raskaat teemat vaativat toki sulattelua, ja kirjan aiheet pyörivät mielessä pitkään, mutta en silti kuvailisi lukukokemusta ahdistavaksi vaan pikemminkin silmiä avaavaksi.

Ehkäpä Laylan innoittamana voisin jossain vaiheessa antaa Tervon historialliselle trilogialle uuden mahdollisuuden. Ehkä.

Tämä kirja oli lainassa R:ltä.