John Irving: Elokuvaurani: muistelma

Kannen kuvassa Irving Oman elämänsä sankari
-elokuvan kuvauksissa. Kirjailija esitti yrmeää
asemapäällikköä, jolla ei ollut yhtään repliikkia. 

Tammi 2000. 176 s.
Alkuteos: My movie business: a memoir (1999).
Suomentaja: Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Amerikkalainen kirjailija John Irving on kirjoittanut koko joukon bestseller-romaaneja, kuten Garpin maailma, Oman elämänsä sankari ja Kaikki isäni hotellit. Monia Irvingin kirjoja on filmattu, joten kirjailija on päässyt näkemään kirjailijantyönsä ohella myös elokuvateollisuuden arkea. Näitä kokemuksiaan hän ruotii vuonna 1999 ilmestyneessä muistelmassaan Elokuvaurani.

Elokuvaurani on mielenkiintoinen kurkistus siihen, miltä elokuvanteko näyttää kirjailijan näkökulmasta. Matkalla kirjasta elokuvaksi tarina voi muuttua paljonkin: hahmoja tulee lisää tai heitä karsitaan pois, joitakin keskeisiä kohtauksia jätetään leikkauspöydälle tai kokonaan kuvaamatta. Tarinaa voidaaan typistää ja yksinkertaistaa, joskus taas liioittelu on paikallaan. Irving kirjoittaa monivivahteisia juoniromaaneja, joten on selvää, että kaikkea kirjasta löytyvää ei voi suoraan siirtää valkokankaalle. Muuten lopputuloksena saattaisi olla jopa yhdeksäntuntinen elokuva!

Irving kuvaa muistelmassaan useita erilaisia kokemuksia elokuvien tekemisen parissa. Eniten huomiota saa Oman elämänsä sankari, jonka työstäminen romaanista elokuvaksi vei lopulta neljätoista vuotta. Ohjaajat vaihtuivat, ja Irving kirjoitti lukuisia käsikirjoitusversioita. Lopulta elokuva saatiin tehtyä, kun ohjaajaksi löytyi ruotsalainen Lasse Hallström. Sittemmin Irving sai elokuvasta parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin, tosin hän ei tiennyt asiasta vielä tätä muistelmateosta kirjoittaessaan.

Aina kirjailija itse ei kuitenkaan kirjoita elokuvan käsikirjoitusta; näin oli esimerkiksi Garpin maailman kohdalla. On myös tilanteita, joissa elokuva ei päädy tuotantoon, vaikka käsikirjoitus olisi olemassa. Projekti voi kaatua esimerkiksi rahoitusvaikeuksiin tai näkemyksellisiin eroihin. Irvingin teoksista ainakin Vapauttakaa karhut! ja Sirkuksen poika ovat jääneet elokuvina puolitiehen.

Irvingistä välittyy työteliäs, omanarvontuntoinen ja sydämellinen kuva. Jotkin projektit ovat varmasti kaatuneet siihen, että hän vaatii paljon eikä aina ole helpoin työskentelykumppani. Irving ei peittele tätä puolta itsessään, kuten ei myöskään sitä, että tuntee oman arvonsa. Ylimielisyyden raja ei kuitenkaan ylity, ja hän osaa myös antaa kiitosta esimerkiksi näyttelijöille hienoista suorituksista.

Elokuvaurani on luonnollisesti mielenkiintoista luettavaa kaikille John Irving -faneille, mutta myös elokuvien tekemisestä ja käsikirjoittamisesta kiinnostuneille. Voin kuvitella, että jos Irving tai hänen kirjansa eivät jostakin syystä miellytä, niin kirja voi ärsyttää.

Mikä parasta, kirjasta saa mukavan kipinän lukea lisää Irvingiä: toivon kovasti ehtiväni tänä vuonna uppoutua kirjassa ruodittuun Oman elämänsä sankariin, joka on lämmittänyt kesämökin kirjahyllyäni jo tarpeeksi monta vuotta, vaikkei se varsinaisessa Hyllynlämmittäjät-pinossani olekaan. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

Muita Irvingin teoksia Kirjakimarassa:

Minä olen monta
Kaikki isäni hotellit
Neljäs käsi

Antti Arnkil: Lauantaiesseet (2014)

Kustantaja: Siltala. 

Sivumäärä: 175.

Oma arvio: 4/5

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Aleksi Salokannel.

Lauantaiesseet on kustannustoimittajana työskentelevän Antti Arnkilin esikoisteos. Elokuvaa, musiikkia ja kirjallisuutta käsittelevien esseiden takana on kokenut kirja-alan ja tekstien ammattilainen, ja sen huomaa. Esseitä on helppo ja ilo lukea.

Kokoelmassa on yksitoista esseetä: kaikki suupalan mittaisia, noin kymmensivuisia. Tekstien pituus ja Arnkilin esitystapa ovat lukijaystävällisiä. Kirjoittaja esittelee aiheensa ja ajatuskulkunsa niin, että teksti rullaa, vaikka esseeen aihe ei olisi lukijalle tuttu tai mieluisa. Jos vertaa vaikkapa David Foster Wallaceen, niin lukija pääsee helpolla, ehkä liiankin. Rosoa olisi voinut olla enemmän.

Arnkil tulkitsee ja perkaa mielenkiintoisesti elokuva- ja musiikkikokemuksiaan. En ole nähnyt elokuvaa Skavabölen pojat, mutta esseen "Äidin kuolema (24 kuvaa sekunnissa)" luettuani tuntui kuin olisin. Arnkilin omistatuneisuus tihkuu teksteistä. Hyvä esimerkki tästä on myös essee "Dave Grohlin taide", joka on tarmokkaan fanin tutkielma muusikosta. Vaikka Foo Fighters -bändi tai sen keulakuva Dave Grohl eivät minua kiinnosta, niin luin Arnkilin ajatuksia mielelläni. Ja jälkeenpäin näen bändin ja Grohlin eri valossa kuin aiemmin.

Hulvattominta luettavaa ja pohdittavaa tarjoaa "1657 kertojaa", joka kertoo Yrjö A. Jäntin mammuttihankkeesta Suomen sana. 24-osaisessa kirjasarjassa Jäntti pyrki esittelemään kaikki ennen vuotta 1963 suomeksi julkaistut merkittävät tekstit: novellit, kirjeet, aforismit, puheet, tieteelliset tekstit ynnä muut. Valiolukemisto oli suurhanke, joka uuvutti tekijänsä ja lukijansa. Sen massiivisuuden ovat sittemmin saaneet kokea sitä halvalla tai ilmaiseksi tarjoavat antikvariaatit ja sarjan ostamaan sortuneet kirjaharrastajat. Teksti herätti ajatuksia kirjojen omistamisesta ja siitä, miten kirjarakkaus lipsahtaa helposti kirjahulluuden puolelle.

Koskettavin essee kokoelmassa on "Reko". Siinä Arnkil kirjoittaa toverillisen lämpimästi edesmenneestä kirjailijasta Reko Lundánista. Arnkil oli vasta aloitteleva kustannustoimittaja, kun hän oli mukana editoimassa Lundánin esikoista Ilman suuria suruja. Lundánin menestyksekkäästi alkanut kirjailijanura päättyi lyhyeen, sillä hän menehtyi 2006 aivokasvaimeen. Lundánin sanomiset kaikuvat edelleen Arnkilin mielessä. 

Viimeisen esseen luettuani janosin lisää. Toivottavasti Arnkil julkaisee lisää kirkkaita ja punnittuja ajatuksiaan.

P.s. Kirjat johtavat aina toisiin kirjoihin. Lukulistalle päätyvät William Faulknerin Villipalmut, Reko Lundánin Rinnakkain ja Hannu Raittilan Pamisoksen purkaus.