perjantai 27. kesäkuuta 2014

Ama Ata Aidoo: Muutoksia – eräs rakkaustarina (1991)

Alkuteos: Changes – a love story.
Suomentaja: Terhi Kuusisto (2002).
Kustantaja: Kääntöpiiri.
Sivumäärä: 219.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: 
Luettuja kirjoja on pinoutunut koneen viereen siihen tahtiin, että pohjimmaiset ovat saaneet odottaa blogivuoroaan viikkoja. Aidoon kirja on tippunut pinossa aina vain alemmas, koska siitä kirjoittaminen on tuntunut vaikealta. Kirjan nimi voisi viitata kepeään rakkaustarinaan, mutta kirja on aiheiltaan kaikkea muuta kuin kevyt.

Päähenkilö on koulutettu ja nykyaikaisen itsenäinen nainen Esi, jonka aviomies Oko ei kestä vaimonsa voimaa. Vaimo säännöstelee syntyvyyttä ja panostaa uraansa. Oko pelkää kavereidensa nauravan hänelle, koska hänellä ei ole joka asiassa viimeistä sanaa. Oko raiskaa Esin. Alistamisyritys ja vallankäyttö eivät tuota miehen toivomaa tulosta, sillä Esi ottaa eron.

Eropäätökselleen Esi ei saa juuri keneltäkään tukea. Esin asemaa kuvastaa hyvin se, ettei vaimon raiskaamiseen ei ole sanoja monissa afrikkalaisissa kielissä:
Entä vaimon raiskaus? Ei. Heidän yhteiskunnassaan ei mitenkään voisi olla sitä tarkoittavaa omakielistä sanaa tai sanontatapaa. Aviomies vaatii vaimoltaan seksiä oikeutenaan. Milloin vain. Kun hänelle sopii. Sitä paitsi jokainen "tervejärkinen" ihminen, varsinkin tervejärkinen nainen, pitäisi toista naista onnekkaana, lahjakkaana tai molempina, jos hän saa miehensä sillä lailla järjiltään.
Ironista on, että kovin itsenäinen Esi rakastuu Aliin, joka on jo naimisissa: Esistä tulee Alin toinen vaimo. Esillä jää aikaa omalle elämälleen, kun mies ei ole koko ajan läsnä – mutta voiko toinen vaimo olla onnellinen?

Kirja on yhtäältä ihmissuhdepyöritystä ghanalaisin maustein. Erotaan, rakastutaan, suututaan, petetään, jätetään. Toisaalta kirjan voi nähdä kommenttina afrikkalaiseen väestöpolitiikkaan ja naisten asemaan. Muutosta on ilmassa, mutta mikään ei tapahdu yhdessä yössä: uudet ja vanhat tavat joutuvat törmäyskurssille.

Aidoon romaani ei ole helppo lukukokemus. Tunsin lukiessani Esin puolesta vihaa, ärtymystä, iloa ja toiveikkuutta. Kulttuuri, jota kirjassa kuvataan, on eurooppalaisin silmin katsottuna niin vieras ja paikoin niin käsittämätön, että sulateltavaa riittää.

Kirjassa maistuu elämä. Välillä se kuvottaa, välillä soljuu ihanan kevyesti. Ja yhtäkkiä se heittää eteen aivan käsittämättömiä tilanteita ja valinnan paikkoja.

Kirjaan ovat tutustuneet esimerkiksi Mari A, MarikaOksa ja Jassu.

Ghana löytyy mustan neulan alta.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (1999)

Japaninkielinen alkuteos: Supuutoniku no koibito.
Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Sputnik Sweetheart.
Suomentaja: Ilkka Malinen (2003).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 252.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jenni Tuominen ja Jukka Pylväs
Lainasin Sputnik-rakastettuni mökkikunnan kirjastosta viime kesänä, mutta muu kesälukemisto kiilasi sen ohi, ja palautin kirjan syksyn tullen lukemattomana. Nyt oli uusintayrityksen aika; kirjan myötä olisin lukenut kaikki Murakamin suomennetut kirjat, joiden lumovoima on nostanut Murakamin yhdeksi lempikirjailijoistani.

Kertojana toimii nuori miesopettaja K, joka on menettänyt sydämensä nuorelle kirjailijanalulle, Sumirelle. Sumire käyttää K:ta lähinnä kaunokirjallisten ideoidensa peilinä, eikä heidän suhteensa etene ystävyydestä muuksi K:n toiveista huolimatta. Sumire rakastuu kuin salaman iskusta itseään reilusti vanhempaan naiseen, Miuhun. Hän rakastaa pyörremyrskyn lailla, joten hän suostuu oitis, kun tulee tilaisuus ryhtyä Miun yksityissihteeriksi.

Työn puolesta naiset matkustavat ympäri Eurooppaa, kunnes päätyvät Kreikkaan. Eräänä yönä Miu soittaa K:lle ja kertoo Sumiren kadonneen. K matkustaa pikimmiten avuksi jäljittämään kadonnutta. Alkaa selvitystyö, joka ei päästä osapuolia helpolla.

Vertaan Sputnik-rakastettuani väkisinkin aiemmin lukemiini Murakameihin, eli juuri luettu kirja joutuu melko kovaan seuraan. Onkin todettava, että Sputnik jää hienoudessaan muiden Murakami-suomennosten jalkoihin. Aiemmat ovat yllättäneet jollakin tavalla, ne ovat todella tehneet vaikutuksen. Sputnik on "vain" hyvä, jopa todella hyvä, mutta se suurin huippu siitä puuttuu.

Kirjan tunnistaa Murakamin teokseksi vaivatta: rakkaustarinat eivät ole vain kahden kauppa, henkilöt ovat kiinnostuneita kaunokirjallisuudesta ja musiikista, on erotiikkaa, matkustetaan, ja mukana on jokin mystinen aines. On olutta, kahvia ja tupakkaa. Henkilöhahmot ovat monisyisiä, eikä lukija ole koskaan varmoilla vesillä.

Kaunokirjallisten viittausten perusteella minua alkoi kiinnostaa Jack Kerouacin Matkalla. Odotan innolla myös syksyllä ilmestyvää Murakami-uutuutta Värittömän miehen vaellusvuodet, joka on ensimmäinen suoraan japanista suomeksi käännettävä Murakamin teos. Nämä tähänastiset on käännetty englannin kautta.

Musta neula Japanin kohdalla, umpimähkään.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Kathrin Schmidt: Et sinä kuole (2009)

Alkuteos: Du stirbst nicht.
Suomentaja: Pirkko Roinila (2011).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 346.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Päällys: Marjaana Virta.
Alla Café Voltaire -sarjan saksalaista
nykykirjallisuutta käsittelevä osa Muistijälkiä.

Helene herää sairaalasta. Hän ei muista, kuka on, missä on ja miksi. Pikkuhiljaa alkaa valjeta, että hän on sairaalassa aneurysman repeytymästä johtuneen aivoverenvuodon takia. Alkaa hidas toipumistaistelu. Samalla kun Helene kuntoutuu sairaudestaan fyysisesti, oma historia alkaa hahmottua. Helene työstää muistojaan järjestykseen, ja mieleen palaavat myös ne ikävät asiat, jotka olisi kenties halunnut unohtaa lopullisesti.

Helene on ammatiltaan kirjailija, minkä vuoksi erityisen raskaalta tuntuu afasia, puheen tuottamisen häiriö. Sanat eivät muodostu oikein: käsite on selkeä hänen mielessään, mutta sanat eivät tule suusta ulos niin kuin oli tarkoitus. Kieli on nukkuva eläin, jota hän yrittää herätellä:
Hän alkaa puhua. Se on vielä aivan käsittämätöntä. Puhetta ei tule paljon, ja sekin vähä näyttää monesti menevän väärin. Matthes kävi taas tänään ja kysyi, mitä oli ruoaksi. Hiekkaa. Kun Matthes kysyi uudestaan, hän sanoi taas hiekkaa. Matthes toisti sanan ja silloin hän sen tietenkin huomasi: hiekka oli ihan väärin. Piti sanoa rahkaa. Yrttirahkaa ja perunoita. Heitä nauratti.
Sairaalassa maatessaan Helene häilyy usein lääketokkurassa valveen ja unen rajamailla, jolloin unet ja todellisuus sekä kuviteltu ja tosi sekoittuvat. Helenen potilasnäkökulma valottaa sitä, miltä tuntuu olla hoitojen ja toimenpiteiden kohteena, muiden tekojen ja päätösten armoilla.

Toipumisprosessi on hidas, joten tarinakin etenee hitaasti, viipyillen. Kirja maistuu venyteltyltä. Keskushenkilön sairaus ja parantumisprosessi ovat mielenkiintoisia, mielestäni se olisi riittänyt. Ei olisi tarvittu itsemurhaa perhepiirissä, suhdekiemuroita, DDR-historiaa ynnä muuta.

Minulle Et sinä kuole on perushyvä lukuromaani, jolla on hyviä ja ei niin hyviä ominaisuuksia. Identiteetin ja kielen merkitysten pohdinnot sekä Helenen näkökulma toimivat, mutta etäinen kerronta ja sillisalaattimainen aihevalikoima vievät terän kokonaisuudelta. Siksi Deutscher Buchpreisin voitto ohi esimerkiksi huikean Herta Müllerin Hengityskeinun tuntuu oudolta. Samaa ihmettelee Sinikka Vuola kiiltomato.net -sivuston arviossaan. Makuasioita.

Ehkä kirjan suurin ongelma on, että traagisesta asetelmastaan huolimatta tarina jää etäiseksi. Kirja varmasti vetoaa enemmän sellaisiin lukijoihin, jotka ovat kokeneet vastaavaa vaikkapa perheenjäsenen tai tuttavan kanssa ja jotka voivat kirjan avulla muistella ja käsitellä asiaa. Pelkästään Schmidtin teksti ei tuo tarinaa tarpeeksi lähelle, mihin hyvän kirjan pitäisi pystyä.

Olin jo kirjan loppupuolella, kun tajusin Schmidtin pohjaavan kertomuksensa omiin kokemuksiinsa. Ilmankos alun koomakotelon kuvaukset tuntuivat hämmästyttävän autenttisilta. Alussa romaani onkin vahvimmillaan. Loppua kohden tarinan käynti on niin hidasta, että ajatus harhailee yhtä kauas kuin juonen sivupolut.

Et sinä kuole oli yksi lukupiirimme kirjoista tänä keväänä, ja sen käsittelyn yhteydessä eräs lukupiiriläisistämme suositteli Lisa Genovan romaania Edelleen Alice, jossa myös käsitellään muistisairautta. Siinä kuulemma päähenkilö-Alice sairastuu alzheimerintautiin, ja kirjassa kuvataan taudin etenemistä: miten muisti heikkenee, sanat katoavat, ihmiset sekoittuvat ja niin edelleen. Alicen tilannetta siis tarkastellaan juuri päinvastaisesta suunnasta kuin Helenen, eikä se luonnollisestikaan perustu tositapahtumiin. Menee lukulistalle.

Lukupiirissämme oli kevään ajan teemana saksalainen nykykirjallisuus. Lukupiirin vetäjän tukena toimi loistavasti yllä olevassa kuvassa näkyvä Café Voltaire -sarjan osa Muistijälkiä: esseitä saksalaisesta nykykirjallisuudesta. Syksyllä lukupiirimme suuntaa huomionsa espanjalaiseen nykykirjallisuuteen – harmi, ettei espanjalaisesta kirjallisuudesta ole tehty kirjaa samaiseen sarjaan!

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Nannan IV lukumaraton: Tove Jansson

Kuva: M. Carole
Viime kesänä Blogistaniassa alkoi hauska perinne: yhteiset kirjamaratonit. Tällä kertaa ilmoittautua on voinut Anna minun lukea enemmän -blogissa, josta löytyvät tarkemmat säännöt. Ideana on lukea 24 tuntia ja ilmoittaa sitten, kuinka paljon tuli luettua. Yhteiseksi maratonin tekee aikataulu: maratonin alun tai lopun tulee sijoittua 19.6.

Edellisestä pidemmästä lukusessiostani on ehtinyt kulua vasta viikko: viime keskiviikkona osallistuin pakkoloman piristykseksi Keltaiseen maratoniin ja luin Joël Dickerin kirjan Totuus Harry Quebertin kanssa 16 tunnissa. Maratonista jäi hyvä mieli ja se jopa kasvatti lukuhalujani entisestään: en siis vain voinut jättää tätä yhteismaratonia väliin.

Nyt alkavalla maratonilla keskityn Tove Janssonin tuotantoon. Mielenkiintoni Janssonin kirjoja kohtaan heräsi, kun kirjoitin hänestä töissä kirjailijaesittelyn ja luin viime viikolla Tuula Karjalaisen kirjoittaman elämäkerran Tee työtä ja rakasta. Huomasin, miten vähän Janssonin tuotantoa tunnenkaan, vaikka voisin väittää kasvaneeni muumien kanssa. Tosiasiassa muumituntemukseni on tähän mennessä rajoittunut japanilaiseen animaatioon, ja tätä aukkoa lähden paikkaamaan tällä leikkimielisellä kesäisellä lukusessiolla.

Tässä pinoni:


Kirjapinosta löytyy muumiaiheisia romaaneja, sarjakuvakirja ja Janssonin aikuisille suunnattuja kirjoja. Matkustan maratonin aikana mökille viettämään juhannusta, joten en aseta itselleni minkäänlaisia sivumäärätavoitteita. En ole mikään autolukija, veneestä nyt puhumattakaan!

Tervetuloa seuraamaan Jansson-maratonia tänne blogiin ja Kirjakimaran Facebook-sivuille. Nyt se alkaa!


***

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva (1945). WSOY.
Alkuteos: Småtrollen och den stora översvämningen. Suom. Jaakko Anhava 1991.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Luettuja sivuja yhteensä: 54.
Aikaa kulunut: 1 tunti


Muumit ja suuri tuhotulva on ensimmäinen muumiaiheinen romaani. Se ilmestyi ruotsiksi jo vuonna 1945, mutta suomeksi se käännettiin vasta 1990-luvulla. Tämä taitaa olla muumiromaaneista se vähiten tunnettu.

Kirjassa Muumipeikko ja Muumimamma etsivät Muumipappaa, joka on kadonnut. Matkan varrella heidän joukkoonsa liittyy Nipsu, ja he tapaavat myös monia muita hahmoja, kuten Tulppaanan, hattivatteja ja marabuherran. 

Hahmojen persoonallisuudet tulevat hyvin esiin: Mamma on turvallinen ja kekseliäs, Nipsu arka ja suorasukainen, Muumipeikko taas rohkea ja utelias.

Kirjassa on Janssonin piirtämä mustavalkokuvitus:


Tarinassa on paljon jännittäviä ja vauhdikkaita elementtejä: on pimeä järvi, jossa vaani Suuri käärme, vuoristorata vuoren sisällä, myrskyävä merimatka ja kaiken alleen peittävä tulva. Seikkailu päättyy myöhemmistä muumitarinoista tuttuun paikkaan:
Lopulta he tulivat pieneen laaksoon, ja mitään niin kaunista he eivät olleet nähneet koko päivänä. Ja siellä, niityn keskellä, oli talo joka oli melkein kuin kaakeliuuni, hyvin hieno ja siniseksi maalattu.

Kirjan lukemiseen ei mennyt aikaa kuin puolisen tuntia, mutta takkuileva netti hidasti maratontaipaleeni alkua.


* * *
Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti (1946). WSOY.
Alkuteos: Kometjakten. Suom. Laila Järvinen 1955.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Luettuja sivuja yhteensä: 210.
Aikaa kulunut: 3 tuntia 30 minuuttia.



Toisessa muumikirjassa sukelletaan jälleen seikkailuun ja joudutaan luonnonmullistuksen armoille. Nyt Muumilaaksoa uhkaa pyrstötähti, joka on matkalla kohti maata. Muumipeikko ja Nipsu lähtevät retkelle kohti vuorilla sijaitsevaa Tähtitornia ja professoria, jonka he toivovat kertovan, milloin pyrstötähti iskeytyy maahan ja miten se voitaisiin estää.

Kaverukset tekevät matkaa vehmaassa luonnossa ja kohtaavat vaaroja ja yllätyksiä. Seurueeseen liittyy Nuuskamuikkunen ja myöhemmin sisarukset Niisku ja Niiskuneiti. Muumipeikko ja Niiskuneiti rakastuvat oitis. Muita uusia hahmoja ovat mm. Silkkiapina, Piisamirotta ja Hemuli.

Oikeanpuoleisella sivulla: jättiläissisilisko vartioi granaatteja.
Yllätyin, kuinka jännittäviä muumikirjat tähän mennessä ovat olleet. Kaikenlaiset örkit ja onnettomuudet uhkaavat, kun joukkio tekee matkaansa. Nipsu reagoi usein itkemällä ja huutamalla, kun taas Muumipeikko usein uskaltaa enemmän, varsinkin nyt kun urotekoja on todistamassa Niiskuneiti. Järjen ja harkitsevaisuuden ääni on Nuuskamuikkusella.

Muumit ovat satuja, joissa on satujen logiikka. Esimerkiksi Niiskuneidillä on Muumipeikolta saatu peili, jonka hän ottaa esiin aina tarpeen tullen: mutta missä hän säilyttää sitä? Hänellä kun ei ole vaatteita eikä laukkua…

Satuseikkailussa on myös opettavainen puoli. Matkalla käsitellään ainakin erilaisuutta, kiusaamista, lojaaliutta ja ystävyyttä.

Maraton kulkee yllättävän kepeästi, vaikka takana on työpäivä. Mihinkään pohdiskelevaan ja raskassoutuiseen tekstiin en nyt pystyisi – muumien seikkailut sopivatkin  tähän tilanteeseen mainiosti! Seuraavaksi pieni tauko lukemisessa ja ulos koiruuden kanssa.


* * *

Tove Jansson: Taikurin hattu (1949). WSOY.
Alkuteos: Trollkarlens hatt. Suom. Laila Järvinen 1956.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Luettuja sivuja yhteensä: 358.
Aikaa kulunut: 6 tuntia.

Kannen kuvitusta. 
Eräänä keväänä, kun Muumilaakson asukkaat ovat heräilleet sadan päivän ja sadan yön mittaisilta talviuniltaan, lähtevät Muumipeikko, Nipsu ja Nuuskamuikkunen pienelle retkelle. He löytävät ison mustan hatun, jonka he tuovat Muumitaloon. Hattu on liian iso Papalle, joten se päätyy paperikoriksi.

Hattu muuttaa Muumilaakson asukkaiden elämää monella tavoin. Esimerkiksi sinne heitetyt munankuoret muuttuvat pilviksi, joilla voi ratsastaa. Tämä oli pienenä lempitarinoitani muumianimaatiossa: miten vallatonta olisikaan matkustaa pilven päällä!


Aiemmista seikkailuista tutut hahmot ovat kotiutuneet Muumilaaksoon, ja nyt mukaan tulevat Tiuhti ja Viuhti. Osallisina ovat myös Mörkö ja Taikuri. Koossa alkaa siis olla aika kööri, ja tapahtumien määrä tuntuu kasvavan kirja kirjalta: Taikurinhatussa on saariseikkailu, luolaretki, elokuun juhla, viidakkopäivä, kalastusretki ja mitä vielä!

Muumimammalla on aina hänelle tärkeä käsilaukkunsa mukanaan, mutta ei esiliinaa. Muumit kulkevat pääasiassa ilman vaatteita, mitä nyt Hemulilla on aina leninkinsä ja tietenkin uidessa pidetään uimahousuja!


Ensimmäisessä kirjassa esiintyi Muurahaisleijona, tässä on mukana Muurahaiskorento: onkohan kyseessä sama olento, jonka nimi vain on vaihtunut kääntäjän vaihtuessa?

Näissä ajatuksissa on hyvä pitää maratonissa yöunien mittainen tauko: aamulla jatkuu! Kiitos kommentoijille, vastailen huomenissa!


* * *

Tove Jansson: Maailmanloppu tulee! (1947–48). Tigertext Ab/Ny Tid.
Alkuteos: Jorden går under! Suom. Juhani Tolvanen (2007).
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Luettuja sivuja yhteensä: 438 s.
Aikaa kulunut: 17 tuntia 45 minuuttia.



Teoksen alaotsikko on Tove Janssonin ensimmäinen muumisarjakuva Ny Tid -lehdessä 1947–48 ja alkukielellä Tove Janssons första muminserie i Ny Tid 1947–48.

Aamupäivä hurahti mökille matkatessa. Autossa luin muumisarjakuvaa; sarjakuva sopi muuten loistavasti autolukemiseksi.

Maailmanloppu tulee! on lähestulkoon sama tarina sarjakuvamuodossa kuin eilen lukemani Muumipeikko ja pyrstötähti. Eroja kuitenkin löytyy: Niiskua kutsutaankin Hosuliksi, tapahtumat etenevät hieman eri järjestyksessä ja mukana on hahmoja Taikurin hattu -romaanista.

Itse sarjakuva on vain viitisenkymmentä sivua pitkä, sen jälkeen on muun muassa Janssonin haastattelu ja muita muumisarjakuvan ilmestymisestä kertovia artikkeleja. Mielenkiintoisin oli Trygve Söderlingin teksti, jossa vertaillaan sarjakuvaa muumikirjoihin.

Saaressa tuulee ja on näemmä tuullut kovasti alkuviikosta: kukkaruukkuja on mennyt rikki ja muutenkin tavarat ovat lennelleet. Saa nähdä, miten saan keskityttyä lukemiseen paikkojen järjestelyn ohella. Aikaa on iltaseitsemään eli reippaan kuutisen tuntia. Ehkä muutaman kirjan vielä ehdin…


* * *

Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari (1996). WSOY.
Alkuteos: Anteckningar från en ö. Suom. Liisa Ryömä (1996).
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Luettuja sivuja yhteensä: 541.
Aikaa kulunut: 19 tuntia 30 minuuttia.



Tove Jansson vietti kesät Pellingin saaristossa elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa. Heidän piilopirttinsä sijaitsi pienellä Klovharun ulkosaarella, jossa ei aluksi ollut mitään. Tämä kirja kertoo huimista rakennusvaiheen ponnisteluista ja toisaalta saarella vallitsevasta täydellisestä rauhasta.

Teoksessa on Tove Janssonin teksti ja Tuulikki Pietilän kuvitus. Mukana on myös rakennustöissä avustaneen paikallisen miehen muistiinpanoja. Myös Janssonin teksti on muistiinpanomaista. Niinpä alkuteoksen nimi Anteckningar från en ö on suomenkielistä vastinettaan kuvaavampi.


Teksti ja kuvat välittävät onnen hetkiä ja tiivistä yhteyttä luontoon, tosin loppua kohden mukaan astuu myös haikeus: vanhuus jäykistää jäsenet ja meri alkaa tuntua viholliselta. Saaresta on luovuttava.

Pitkä yhteiselo tuottaa tilanteita, joissa melkein kaikki on jo sanottu:
Joka kerta kun sumu alkoi tihetä sanoimme toisillemme että nyt tulee sumuista, sitten sanoimme kuten tavallista että nyt se tuli, eikä siitä sitten ollut enempää puhumista.

Oma saaristomökkeily on lasten leikkiä Janssonin ja Pietilän saaristoasumiseen verrattuna. Heillä ei ollut juuri muita mukavuuksia kuin perämoottori ja kaasujääkaappi. Talven jäljiltä halotkin olivat huuhtoutuneet joskus mereen, eikä vene meinannut pysyä laiturissa.

Seuraavaksi tutustun Janssonin lapsuuteen Kuvanveistäjän tytär -romaanin kanssa. Maratonin loppu häämöttää jo!


* * *

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (1968). WSOY.
Alkuteos: Bildhuggarens dotter. Suom. Kristiina Kivivuori (1969).
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Luettuja sivuja yhteensä: 668.
Aikaa kulunut 22 tuntia 15 minuuttia.


Omaelämäkerrallinen novellikokoelma on kooste lapsi-Toven kokemuksia. Hän tarkastelee ympäristöään ja näkee erilaisia maailmoja: aikuisten ja lasten maailmat, mielikuvitusmaailma ja todellisuus, eläinten ja ihmisten maailmat. Elämä on erilaista saaristossa ja kaupungissa, samoin äidin ja isän taiteilijuudessa on jotakin omalaatuista.

Novelleista terävin on mielestäni Juhlimisista, jossa tarkastellaan aikuisten hauskanpitoa lapsen silmin:
Kaikki miehet juhlivat ja ovat kavereita, toinen ei koskaan jätä toista pulaan. Kaveri voi sanoa kauheita asioita, mutta seuraavana päivänä se on unohdettu. Kaveri ei anna anteeksi, hän vain unohtaa, nainen antaa anteeksi kaiken mutta ei unohda ikinä. Niin se on. Siksi naiset eivät saa juhlia.

Muissakin novelleissa aikuisten puuhat saavat  lapsen näkökulmasta tarkasteltuna jopa koomisia sävyjä.

Nyt on loppukirin paikka: maratonaikaa on jäljellä vajaat kaksi tuntia... Viimeistä kirjaa olen säästellyt tarkoituksella: se sopii tähän ajankohtaan kuin nenä päähän :)


* * *

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (1954). WSOY.
Alkuteos: Farlig midsommar. Suom. Laila Järvinen 1957.
Mistä minulle: ostin uutena.
Luettuja sivuja yhteensä: 808.
Aikaa kulunut: 24 tuntia.



Luonnollisesti päätän Jansson-aiheisen lukumaratonini juhannuksen aatonaattona muumiromaaniin Vaarallinen juhannus! Tarkoitukseni oli lukea muumikirjat niiden ilmestymisjärjestyksessä, mutta nyt hyppään ajanpuutteen vuoksi Muumipapan urotöiden yli suoraan juhannusseikkailuun.

Vaarallinen juhannus oli minulle aivan vieras tarina. Muumilaaksossa merenpinta nousee yllättäen, ja Muumitalokin joutuu veden valtaan. Muumiperhe pelastautuu ohi kelluvaan taloon, ja mukaan tulevat Mymmelin tytär, Myy, Miska ja Homssu. Tarinassa esiintyvät myös Emma, Vilijaana ja poliisi.

Talo osoittautuu teatteriksi, jonka rekvisiittavarasto ja lavasteet herättävät muumeissa ihmetystä.
Jälleen yhteen kirjaan mahtuu monia jännittäviä tapahtumia: Nuuskamuikkusen retki, Muumipeikon ja Niiskuneidin epäonninen juhannusaatto ja muumiperheen näytelmäharjoitukset ja ensi-ilta.

Kirjasta selviää, että juhannustaiat ja -kokot kuuluvat muumienkin juhannukseen. Lukija saa myös tietää, miten hattivatteja kylvetään ja miten käy, jos viheltää teatterissa.

Lukumaraton on nyt ohi, ja takana on tähän mennessä leppoisin lukumaratonini. Sivuja kertyi ”vain” 808, koska nukuin kunnon yöunet ja matkustin välillä mökille. Luin ilman paineita ja jaksoin innostua joka kirjasta.

Jansson-teema osoittautui toimivaksi maratonilla. Janssonin monipuolisuus herättää kunnioitusta. Hänen aikuistenkirjansa jäivät nyt vähemmälle huomiolle, mutta aion ehdottomasti tutustua niihin tässä kesällä. Luin muumikirjoja ensimmäisestä lähtien ja oli kiehtovaa seurata, miten muumien maailma rakentuu: perheeseen liittyy uusia hahmoja, ja hahmot tulevat tutuiksi tapoineen ja luonteenpiirteineen

Nyt aloitan omat juhannustohinat: paljon olisi vielä puuhaa ennen kuin vieraat huomenna saapuvat. Takana on sen verran tiivis muumivuorokausi, että saattaa tulla ikävä muumien sympaattista tassuttelua.

Kiitos kaikille kannustavista kommenteista ja myötäelämisestä! Janssonin tuotantoon tutustuminen kannattaa, ikään katsomatta :)

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Jorge Ibargüengoitia: Kuolleet tytöt (1977)

Alkuteos: Las muertas.
Suomentaja: Matti Brotherus (1984).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 204.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?
Ibargüngoitian romaanin valikoituminen Meksikon edustajaksi lukumatkallani ei ollut alun perin suunnitelmissa. Yritin ensin käydä Meksikossa lukemalla Carlos Fuentesia, koska hän on ilmeisen pidetty ja arvostettu meksikolaiskirjailija. Aloitin kevättalvella Lohikäärmeen pää -romaanin, mutta en päässyt ensimmäistä kolmannesta pidemmälle. En lannistunut: ehkä kirja ei vain ollut oikea. Seuraavaksi kävin Inezin kimppuun. Tie nousi pystyyn puolivälin tienoilla, ja huomasin viettäneeni tuo kirja kädessä aikaa enemmän silmät kiinni kuin auki. 

Fuentes sai jäädä, ja aloin kuumeisesti etsiä jotakuta toista meksikolaista kirjailijaa. Ihan sama kuka kirjailija ja mikä kirja: mikään ei voi tökkiä niin pahasti kuin Fuentes! Löysin Ibargüengoitian, jolta on suomennettu yksi teos: Kuolleet tytöt. Kirjaa oli töissä hyllyssä, joten sen suuremmin ei tarvinnut kirjaa onneksi metsästää.

Kuolleiden tyttöjen alussa tapahtuu rikos, jonka motiiveja selvitettäessä alkaa paljastua jotakin paljon mittavampaa. Keskiössä ovat Baladron sisarukset ja heidän pyörittämänsä ilotalo. Sisarukset toimivat johtajattarina eli parittajina eli madameina.

Ilotalo tarvitsee pyöriäkseen tyttöjä. Madamet käyttävät hyväkseen vähäosaisten nuorten tyttöjen ahdinkoa:
– Kyllä tästä talosta työtä löytyy, mutta ei piialle. Huoraksi kyllä pääset.
Tarjouksen hyväksyy moni köyhä maalaistyttö, joka on tullut kaupunkiin piikomaan. Vanhemmilleen he tietenkin uskottelevat työskentelevänsä kodinhoitajina. Valheet ja peittely tarjoavat ilotalon johtajattarille aseen kiristää talosta pois halajavia tyttöjä: jäät tänne tai vanhempasi saavat tietää, mitä teet elantosi eteen.

Madamet toimivat lain rajamailla, ja siveellisyyslainsäädännön tiukentuessa heidän elintilansa kapenee. Pikkuhiljaa bordelli muuntuu tyttöjen vankilaksi, mikä nostattaa kerronnan kierroksia entisestään. Päitä alkaa putoilla. Toisten kehon myyminen kovettaa: tytöt ovat kauppatavaraa ja ruumiit harmillisia ongelmia.

Vaikka madamet ovat organisoineet liiketoimintansa harkiten, välillä toimet muistuttavat hölmöläisten puuhia – tapahtumat saavat jopa groteskeja piirteitä. Mistään ei luovuta ennen kuin on pakko, kaikkea yritetään äärimmäisyyksiin asti. Sairaalta kiskotaan kultahampaita suusta kulujen peittämiseksi ja halvaantunutta pyritään parantamaan tulikuuman raudan avulla. Henkilöiden nimissäkään ei kaunistella: on Huoripukkia, Luurankoa jne.

Kertoja ei tiedä kaikkea,  mutta hän tekee parhaansa kootakseen palasista jokseenkin koherentin tarinan.   Palapeli rakentuu kertojan tietämistä asioista, todistajanlausunnoista, olettamuksista ja päätelmistä. Lukuisat näkökulmat luovat epävarmuutta: mikähän tässä mahtaa lopulta totta ollakaan? Kaikessa groteskiudessaan ja rujoudessaan kirja perustuu tositapahtumiin. 

Mikä löytö tämä kirja olikaan! Vetävä tarina, jota eivät päässeet pilaamaan Keltaiselle kirjastolle tyypilliset liikaa paljastavat lievetekstit, sillä tästä kirjaston kirjasta liepeet puuttuivat kokonaan. Hah! En myöskään koskaan ollut kuullut Ibargüngoitiasta saati tästä kirjasta mitään, joten pääsin lukemaan täysin puhtaalta pöydältä. Se on nykyään harvinaista herkkua.


maanantai 16. kesäkuuta 2014

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (2012)

Alkuteos: La vérité sur l’affaire Harry Quebert.
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen (2014).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 809.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Tiiliskivi kalliolla.
Kansi: Aki Suvanto. 
"Lukaisin" tämän paksukaisen viime keskiviikkona, kun osallistuin Keltaiselle maratonille. Tavoitteeni oli lukea puolimaratonin verran eli 12 tuntia, mutta 809 sivun parissa aikaa kului lopulta 16 tuntia. Kirja sai minut pauloihinsa heti ensi sivuilta, enkä halunnut pilata lukukokemusta liialla kiirehtimisellä. Aiemmin en ole kirjoittanut maratonkirjoista omaa postausta, mutta tällä kertaan poikkean linjastani. Maratonpostauksessa kirjoitin joitain ajatuksiani kirjasta, tosin hyvin lyhyesti. Nyt avaan niitä hieman lisää.

Päähenkilö on ensimmäisen kirjansa vuosi sitten julkaissut Marcus Goldman, joka tuskailee valkoisen paperin kammon kourissa: uusi romaani ei ota syntyäkseen. Hän hakee tukea kirjailija Harry Quebertistä, joka oli Marcuksen opettaja yliopistossa ja jonka uran huippuvuosista on jo aikaa. Marcus ja Harry ystävystyivät yliopistossa, ja Harry valmensi Marcusta kirjailijaksi.

Nyt Harry vuorostaan tarvitsee Marcusin apua: häntä syytetään vuosikymmeniä sitten kadonneen 15-vuotiaan Nolan murhasta. Marcus uskoo Harryn syyttömyyteen ja rientää tämän avuksi New Hampshireen ja alkaa selvitellä juttua... Avittaakseen oppi-isäänsä Marcus alkaa työstää Harrysta kirjaa nimeltä Harry Quebertin tapaus.

Kyseessä on siis kirja kirjailijasta, joka kirjoittaa kirjaa kirjailijasta. Plaah, sanoo moni, mutta jostakin ihmeen syystä jaksan innostua asetelmasta. Kirjailijan työssä on mystiikkaa, ja kirja-alaa koskevat pohdinnot kiinnostavat myös:
- - kirjapainotaidon ylevyyden maailmasta oli siirrytty 2000-luvun rahanhaalimisvimmaan, niin että kirja kirjoitettiin vain myyntiä ajatellen: kirjasta oli puhuttava jotta se myisi, ja jotta kirjasta puhuttaisiin, sille oli raivattava tilaa. jonka joku muu valtaisi, jollei sitä itse väkisin ottanut. Syö tai tule syödyksi.
Kirjan lyhyt ikä ja markkinoiden raadollisuus ovat realiteetteja, jotka kirjailijan on tiedostettava, vaikka lähtökohtana olisikin taiteellinen vapaus.

Marcusin selvitystyö johdattelee hänet uskomattoman rakkaustarinan ja mutkikkaan rikostarinan äärelle. Dicker ei ole säästellyt kirjan aineksia kasatessaan, sillä edellä mainittujen lisäksi mukana on useita aikatasoja, otteita Harryn ja Marcuksen kirjoista sekä tietenkin tukku pikkukaupungin henkilöitä. Kokonaisuus on kuitenkin kurottu taiten yhteen, eikä mikään tunnu ylimääräiseltä.

Kirja herätti talven ajan uinailleen haluni lukea John Irvingiä. Irvingin tuotannossa yksi toisteisista teemoista on paini, kun taas tässä nyrkkeillään. Ehkä tapahtumien sijainti vahvisti assosiaatiotani John Irvingiin, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltojen koilliskulmaan, New Hampshireen. Irving asuu osan vuodesta viereisessä osavaltiossa, Vermontissa. Maisema- ja pikkukaupunkikuvaukset toivat mieleeni myös yhden nuoruuden lempitv-sarjani Murhasta tuli totta (Murder she wrote), jossa päähenkilö ratkoo rikoksia mainelaisessa pikkukaupungissa ja kirjoittaa jännitysromaaneja. Kaikenlaista sitä pulpahteleekaan mieleen, kun viettää yhden päivän saman kirjan parissa!

Lukumaratonille tällainen juonivetoinen kirja on mielestäni oiva valinta: tapahtumia ja koukeroita riittää. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on myös sopivan viihteellinen ja vetävä pidempään luku-urakkaan. Se sopii kesään ja lomaan, sillä onhan mukana rakkaustarina ja rikosjuonikin.

Positiiviset odotukset ja hyvä lukufiilis, johon auringolla oli osansa, saivat minut suhtautumaan kirjaan innolla, eikä tuo into ole vajaassa viikossa laantunut. Jos kirjaa kävisi läpi tiheämmällä kammalla, siitä löytäisi varmasti kritisoitavaakin. Nyt luin sitä ruusunpunaisin lasein ja olen yksinkertaisen tyytyväinen kirjan tarjoamaan lukunautintoon.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Nannan II puolikas lukumaraton: Keltainen maraton

Jälleen on aika uppoutua lukemiseen ihan toden teolla: aion viettää seuraavat noin 12 tuntia tiukasti kirja kädessä. On puolikkaan lukumaratonin aika!

Opuscolo-blogin Valkoisen kirahvin innoittamana tälle keltaiselle matkalla. Tämänkertainen maraton poikkeaa edellisistä kohdallani siinä, että nyt luen yhden tiiliskiven, en monta ohukaista kirjaa.

Maratonkirjani on paljon suitsutettu sveitsiläisen Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Ostin kirjan omaksi, koska en malttanut jäädä kirjaston jonoon odottelemaan ja koska puolivakavissani kerään Tammen Keltaista kirjastoa.



Totuus Harry Quebertin tapauksesta on saanut rutkasti julkisuutta, ja siitä on kirjoitettu paljon blogeissakin. Kirjasta ovat ehtineet blogata esimerkiksi Katja, Norkku,  Amma, Emmin, Booksy ja Sonja. Silmäilin näitä arvioita, mutta kovin tarkkaan en muiden bloggaajien tekstejä vielä lukenut, etten tietäisi kirjasta etukäteen liikaa.

Silmäilyistä mieleeni jäi monia kuvailuja uppoutuneista lukuhetkistä ja luonnehdintoja hyvin kirjoitetusta ja mukaansa imaisevasta lukuromaanista. Yllätykselliseksikin kirjaa kuvailtiin. Moni mainitsi, että kirja on kepeä ja viihteellinen ja ihmetteli sen julkaisemista kunniakkaassa Keltaisessa kirjastossa. Mielenkiintoista – nyt lähden selvittämään, mitä minä tästä paksukaisesta pidän.

Tänään samaan aikaan maratonia tahkoavat tahoillaan ainakin Valkoinen kirahvi ja Suketus.

Kello on nyt klo 08:00 ja alan lukea. Luen noin 12 tuntia, tai kunnes kirja on luettu. Lukutahtini on tyypillisesti noin 60 sivua tunnissa, joten taukoineen urakka saattaa venähtää pidemmäksi. Päivitän tätä postausta ja blogini Facebook-sivua päivän mittaan fiiliksen mukaan. Tervetuloa seuraamaan maratonia!

* * *

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (2012)
Alkuteos: La vérité sur l’affaire Harry Quebert.
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen (2014).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 809.
Mistä minulle: ostin uutena.

 

* * *

Aikaa kulunut: 2 tuntia 30 minuuttia
Luettuja sivuja nyt: 120

Sää suosii maratoonaria: lähdin matkalle aamuauringon lempeydessä. Kaunis sää voi olla jollekulle haitta maratonilla, mutta minulle aurinko käy mainiosti. Maratoonaan mökillä, ja poutasäällä täällä on lukupaikkoja huomattavasti enemmän.


Alkumatka taittui aamukahvin voimalla. Nyt jatkan taas jokusen tunnin, sitten olisikin lounastauon paikka. Mitään erikoisherkkuja en maratonille pystynyt varaamaan, kun keksin osallistua koitokseen vasta eilen. Ja täältä saaresta ei noin vain kaupassa käydäkään. Niillä siis mennään, mitä kaapissa on. Onneksi olen saanut säästeltyä vähän karkkia tänne viikon puoliväliin saakka, joten lukunameja löytyy, jos alkaa urakka tympiä.

Ennen lukemisen aloittamista aamulla hieman huolin siitä, miten viihdyn koko päivän yhden kirjan kanssa. Mitä jos se on minusta ihan kuraa? Onneksi huoleni oli turha, sillä Dickerin teksti alkoi vetää heti ensimmäisiltä sivuilta.


Päähenkilö on ensimmäisen kirjansa vuosi sitten julkaissut Marcus Goldman, joka nyt tuskailee valkoisen paperin kammon kourissa: uusi romaani ei ota syntyäkseen. Jaksan innostua kirjailijasta kirjan päähenkilönä, vaikka monien mielestä se on aika kulunut asetelma. Toinen keskeinen henkilö on niin ikään kirjailija, Harry Quebert, joka oli Marcuksen opettaja yliopistossa ja jonka uran huippuvuosista on jo aikaa. Marcus ja Harry ystävystyivät yliopistossa, ja Harry valmensi Marcusia kirjailijaksi.

Nyt Harry vuorostaan tarvitsee Marcusin apua: häntä syytetään vuosikymmeniä sitten kadonneen 15-vuotiaan Nolan murhasta. Marcus uskoo Harryn syyttömyyteen ja rientää tämän avuksi New Hampshireen ja alkaa selvitellä juttua...



Luen kirjaa innolla. Se on jo saanut minut otteeseensa kuin jotkut Murakamin tai Irvingin teokset. Tästä on hyvä jatkaa!

* * *

Aikaa kulunut: 4 tuntia 30 minuuttia
Sivuja luettu: 241



Nyt jo uskallan sanoa, että tämä kirja oli nappivalinta maratonkirjaksi! Juoni koukuttaa, ja Dicker tiputtelee lukujen lopussa sellaisia cliffhangereita, että on pakko lukea vähän eteenpäin ja sitten vielä seuraava luku ja vielä seuraava...

En ole halunnut pitää hirmuista kiirettä, vaan olen välissä tiskannut ja jaloitellut koiran kanssa. Kirja on hyvä ja haluan nauttia siitä ilman kiireen tuntua. Olen myös viettänyt aikaa somessa ja seurannut muun muassa samaan aikaan maratoonaavien Valkoisen kirahvin ja Suketuksen taivalta.

Jos joku kirjaa lukematon ihmettelee tuota yllä olevaa kuvaa, niin kerrottakoon, että kirjassa luvut etenevät käänteisessä numerojärjestyksessä. Ensimmäinen luku oli 31 jne. Nyt vähän lounasta lautaselle ja sitten pian takaisin kirjan pariin. 


* * *

Aikaa kulunut: 8 tuntia 30 minuuttia
Sivuja luettu: 440



Ohhoh, tästähän kehkeytyi kunnon aurinkopäivä! Varjossa on 22 astetta, auringossa välillä jopa liian tukalaa. Onneksi pieni tuuli vilvoittaa, niin puolivarjossa on kiva loikoilla.

Kirjassa juoni monimutkaistuu vauhdilla: uusia epäilyjä syntyy ja ihmisistä paljastuu uusia puolia. Tasoja on monia, mutta näin yhtäjaksoisesti luettuna ne eivät pääse menemään sekaisin, kun koko tarina on tuoreessa muistissa.

Kirjaa on verrattu Twin Peaksiin, enkä minäkään ole välttynyt tältä assosiaatiolta. Mieleeni on tullut myös taannoinen tv-sarja Jälkiä jättämättä, jossa pohdittiin, kuka murhasi Rosie Larsenin. Pikkukaupungissa tapahtuu murha, ja sen selvittäminen nostaa esiin salattuja asioita.

Jatkan lueskelua ulkosalla, kun on näin hieno päivä. Illemmalla on varmaankin paettava hyttysiä sisätiloihin. En kyllä millään uskoisi, että olen lukenut jo yli 8 tuntia, niin nopeasti päivä on kulunut. Kahvikupposen voimalla urakka jatkuu!


* * *

Aikaa kulunut: 12 tuntia
Sivuja luettu: 607



Tuli puolikas lukumaraton juuri täyteen noin ajan puolesta, mutta jatkan sinnikkäästi lukemista. Kirjaa on vielä parisataa sivua jäljellä eikä lopun lukemista voi lykätä, niin jännäksi menee!

Täytyy ihmetellä, miten paljon Dicker on saanut mahdutettua tähän yhteen kirjaan, eikä aineksia ole silti liikaa. On rakkaustarinaa, rikostarinaa, ohjeita kirjoittamiseen, muistoja, nykyhetkeä, otteita kahdesta kirjasta ja mitä vielä unohdankaan. Kuulostaa hurjalta, mutta ihme kyllä toimii moitteettomasti.

Alan lämmittää saunaa tässä lukemisen ohessa. Ehkäpä tämän vuorokauden puolella alkaa lukumaratonini maalialue häämöttää :)

* * *

Aikaa kulunut: 16 tuntia
Sivuja luettu: 809

Tsempparikoira hyytyi alkuillasta, kohta myös maratoonari.

Maalissa ollaan! Vähän venähti tämän puolimaratonin pituus, mutta mihinkäs pakkolomalaisella kiire olisi :)

Luin lähes yhtäjaksoisesti aamukahdeksasta puolille öin, välillä tosin lepuuttelin silmiäni ja kastelin kukkia, tiskasin, saunoin...

Maraton oli onnistunut kirjan, sään, evästen, tsempparin ja fiiliksen puolesta. Takana on ihana, aurinkoinen lukupäivä. Nautin kirjasta joka sivulla. Nyt olen sen verran pökerryksissä lukemisesta, että säästän tarkemmat analyysit toiseen ajankohtaan. 

Kiitos koitostani seuranneille kannustuksesta! Mahtavaa, että olitte tukena!

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Keltainen kesä ja huominen Keltainen (puoli)maraton

Tein tänään mahtavia löytöjä selaillessani kirjablogeja!

Ensinnäkin löysin innostavan ja juuri minulle sopivan haasteen nimeltään Keltainen kesä. Opuscolo-blogin Valkoinen kirahvi haastaa lukemaan kesällä Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Vaikka minulla on tukku haasteita kesken ennestään, niin tähän on pakko lähteä mukaan. Suunnitelmissa oli jo ennestään lukea sarjan kirjoja kesällä, joten haaste etenee omalla painollaan.



Keltainen kirjasto on minulle tärkeä kirjasarja, sillä kerään sarjan kirjoja hissukseen omaksi ilokseni ja puolisoni kauhuksi... (Sarjaan kuuluvien kirjojen kokonaislukumäärästä ei sitten hiiskuta.) Näitä kirjoja säilytän mökillä, ja kun kesä tulee vietettyä pääasiassa mökillä, niin tämä haastehan sopii minulle mainiosti! Perustin haasteelle oman välilehden, jolta voi seurata haasteen etenemistä. Aikaa lukea Keltaista kirjastoa haasteen merkeissä on elokuun loppuun saakka. 

Toinen löytöni oli Keltainen maraton. Tämänkin takaa löytyy Opuscolo-blogin Valkoinen kirahvi. Ajatuksena on lukea keskiviikkona 11.6. kirjoja joko kokonaisen tai puolikkaan lukumaratonin verran. Mukaan on lähdössä Valkoisen kirahvin lisäksi ainakin Suketus. Heillä on suunnitelmissa puolimaraton eli noin 12 tunnin luku-urakka. Samaan tähtään minäkin.

Olen kokeillut lukumaratonia aiemmin yhteensä neljä kertaa: kolmesti täyspitkänä (24 tuntia) ja kerran puolikkaana (12 tuntia). Maratonit löytyvät blogistani tunnisteiden Lukumaraton ja Puolikas lukumaraton alta. Tämänkertainen luku-urakkani eroaa edellisistä siinä, että ohukaisten kirjojen pinon sijaan otan lukuun yhden ainoan kirjan, Joël Dickerin uutuusromaanin Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Siinä on 809 sivua, joten luettavaa riittää. 

Huominen maratonkirjani
Parhaat ideat tulevat varoittamatta: luin maratonista tänään ja startti on jo huomisaamuna. Toimikoon tämä ex tempore -maratonpäivä lämmittelynä ensi viikolla 19.6. koittavalle Blogistanian yhteismaratonille. Täytyy virittää lukukunto kohdilleen!

Nyt hipsin valmistelemaan huomisia eväitä, jottei aikaa tuhraannu liikaa ruoanlaittoon. Sitten hyvät yöunet, niin huomenna jaksaa lukea.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Tuula Karjalainen: Tove Jansson: tee työtä ja rakasta (2013)

Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 303.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Timo Numminen
Olen matkustanut kirjojen avulla ympäri maailmaa kohta puoli vuotta ja vasta nyt pääsin käymään Suomessa. Ennen lukemiseni painottui kotimaiseen kaunoon, joten  lukutottumuksissani on tapahtunut aikamoinen muutos. Blogiaikana olen tietoisesti pyrkinyt laajentamaan lukutapojani, ja luonnollisesti Lukemalla maailman ympäri -haaste kannustaa käännöskirjallisuuden pariin. Enkä nytkään piipahda kotimaassa kaunokirjan kanssa, vaan tietokirjan. Nyt ovat todella maailman kirjat sekaisin!

Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tove Janssonista päätyi luettavakseni, kun kirjoitin töissä kirjaston kotisivuille kirjailijaesittelyn Janssonista. Lueskelin ensin ruotsalaisen Boel Westinin kirjoittamaa elämäkertaa Tove Jansson: sanat, kuvat, elämä, mutta uuvahdin yli 500-sivuisen tietoteoksen äärellä. Aloinkin jonottaa kirjastosta Karjalaisen uudehkoa kirjaa, josta olen lukenut monia kiitteleviä ja kiinnostusta herättäviä arvioita (esimerkkeinä vaikka KatjanElinanJaanan ja Marian bloggaukset).

Kirja osoittautui niin mielenkiintoiseksi, että harkitun selailun sijaan päädyin lukemaan sen kokonaan. Karjalainen johdattelee lukijan Tove Janssonin elämän läpi jouhevasti, ja luin kirjan yhdeltä istumalta. Kirja on jäsennelty osin temaattisesti, osin kronologisesti, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Jansson teki mittavan uran niin kirjailijana kuin taiteilijanakin, joten elämänvaiheiden tarkastelu näissä kehyksissä erikseen on perusteltua. Puhdas kronologia olisi voinut tehdä teoksesta poukkoilevan. Toisaalta tämä tematisointi tuo tekstiin toisteisuutta, kun samoihin vaiheisiin palataan uudelleen. Tämä pistää silmään, varsinkin kun lukee kirjaa yhtäjaksoisesti.


Kirjan kuvitusta. Kuvateksti:
Tove maalaa Ateneumin koulussa.
Jansson syntyi taidekotiin: hänen isänsä oli kuvanveistäjä ja äitinsä piirtäjä. Koti oli samalla taiteilijavanhempien ateljee, joten se oli täynnä taidetta, kuvia ja kirjoja. Tove nautti piirtämisestä jo taaperona ja omaksui lapsuudenkodistaan elämänmottonsa ”Tee työtä ja rakasta”. Tämä motto on nostettu myös kirjan nimeen. Nyt teoksen luettuani en ihmettele tätä laisinkaan, niin uuras ja työteliäs taiteilija Jansson oli. Ja samalla hän koki monia värikkäitä ihmissuhteita ja löysi lopulta pitkäaikaisen elämänkumppanin, Tuulikki Pietilän.

Karjalainen kuvailee Toven suhdetta äitiinsä symbioottiseksi. Tove muutti kotoa vasta 27-vuotiaana ja tiivis yhteys säilyi aina äidin kuolemaan saakka. Toven suhde isäänsä sen sijaan oli ongelmallisempi, sillä isä ei hyväksynyt Toven vapaamielistä seurustelua miesten kanssa, saati sitten hänen naisystäviään. Tove taas ei sulattanut isänsä näkemyksiä esimerkiksi juutalaisista ja vasemmistolaisista, joita kuului myös hänen ystäväpiiriinsä. Samalla isä oli kuitenkin Toven taiteellinen esikuva.

Monipuolisesti taidetta opiskellut Jansson alkoi kirjoittaa 1940-luvulla, ja ensimmäinen muumikirja Muumit ja suuri tuhotulva ilmestyi 1945. Pikkuhiljaa Janssonin ja muumien tunnettuus kasvoi maailmanlaajuiseksi: ensin tulivat muumikirjat, sitten lastenkirjallisuutta muuttaneet kuvakirjat, sarjakuvat Evening newsissa ja lopulta muumit levisivät ympäri maailman japanilaisten animaatioelokuvien välityksellä.

Kirjan kuvitusta. Kuvateksti:
Kansikuvaluonnos kirjaan Vaarallinen juhannus, 1954, guassi, vesiväri ym.

Janssonin työteliäisyys, rohkeus ja omapäisyys herättävät kunnioitusta. Jatkuvien rahahuolien vaivaama taiteilija teki uransa alkuvaiheilla kuvitustöitä kuin liukuhihnalta laadun silti kärsimättä. Myöhemminkin sekä kirjailijana että taiteilijana toimiminen vaati ponnisteluja. 1950-luvulla Jansson rakkaussuhde Vivica Bandleriin ja myöhemmin Tuulikki Pietilään oli rohkeaa, sillä homoseksuaalisuus oli rikos vuoteen 1971 saakka ja sairaus kymmenen vuotta pidempään. Jansson ei kuitenkaan lannistunut ennakkoluulojen ja suoranaisen homofobian edessä.

Uutena tietona minulle tuli Janssonin kirjallisen tuotannon vahva omaelämäkerrallisuus. Läpi elämänsä Tove Jansson vietti kesänsä Porvoon Pellingissä, jonka saaristomaiseman on tulkittu olevan muumien meri- ja saaristokuvausten esikuva. Muumeista voi löytää muitakin yhtymäkohtia todelliseen elämään: monissa hahmoissa on yhtäläisyyksiä Janssonin perheenjäseniin ja ystäviin. Esimerkiksi Tiuhdin ja Viuhdin esikuvia ovat Tove ja hänen silloinen rakastettunsa Vivica Bandler. Janssonin pitkäaikainen elämänkumppani Tuulikki Pietilä eli Tooti puolestaan on ilmiselvästi antanut piirteitä Tuutikille. Muumipeikko on monesti nimetty Janssonin alter egoksi ja niin edelleen.

Karjalaisen kirja painottuu Janssonin kuvataiteilijuuteen ja (välillä piinaavan yksityiskohtaisesti) yksityiselämään, ja varsinkin muumeihin liittymätön kirjallinen puoli jää kevyelle käsittelylle. Tämä on ymmärrettävää, sillä kirjan kirjoittanut Tuula Karjalainen on kuratoinut paraikaa Ateneumissa esillä olevan Janssonin juhlanäyttelyn. Taidankin siis ottaa Westinin kirjalliseen tuotantoon painottuvan Jansson-elämäkerran uudelleen lukuun jossakin vaiheessa, koska Jansson kiinnostaa minua erityisesti kirjailijana.

Vasta tämän kirjan myötä voin sanoa ymmärtäväni Tove Janssonin suuruuden ja merkityksen niin kirjailijana kuin kuvataiteilijanakin. Käsitykseni Janssonista ja muumeista on ollut melko lailla yksipuolinen: tunnen muumit pääasiassa japanilaisen animaatiosarjan kautta. Rakkaat vhs-kasetit ovat varmasti vieläkin tallella vanhempieni kätköissä, ihan puhki en saanut niitä pienenä katsottua. Muumikirjoja olen lukenut vain jokusen, joten tutustuttavaa riittää!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...