Dekkarimaisesti rakennettu sukutarina – Aslak Nore: Meren hautausmaa

Jos kaipaat loppukesääsi vetävää dekkarihenkistä kirjaa, joka on samalla sukutarina, jännityskertomus ja historiaa valottava, on Aslak Noren Meren hautausmaa hyvä valinta.

Norjalaisen Noren myyntimenestykseksi noussut kirja kertoo Hurtigruten-rannikkolaivan uppoamisesta vuonna 1940. Onnettomuus kietoutuu Falckin laivanvarustajaperheen historiaan – vai oliko kyseessä sittenkään onnettomuus?

Aikanaan haaksirikosta selvisi nuori äiti Vera ja tämän vastasyntynyt poika. Nykyajassa Vera on isoäiti ja tekee itsemurhan. Käynnistyy kiivas testamentin etsintä. Vera oli kirjailija, joten jälkeenjäänyt käsikirjoitus nousee tarinan keskiöön.

Salaisuuksia pompsahtelee pintaan, ja tarina kaartaa Norjan natsihistoriaan, Beirutiin, Afganistaniin ja minne vielä. Nore viskelee koukkuja lukijan eteen hurjaa tahtia.

Kirjailija Noren tausta journalistina Lähi-Idässä ja armeijan eliittijoukoissa Bosniassa selittävät monisäikeisen juonen. Tekisi mieli kysyä, missä rajaus, mutta Nore on selvästi enemmän on enemmän -koulukuntaa.

Etälukupiirimme piti tarinan jännitteistä ja siitä, miten faktaa ja fiktiota on yhdistelty. Kaipasimme henkilöhahmoihin syvyyttä ja kärsimme aiheähkystä. Lopulta olimme yksimielisiä siitä, että emme jatka tarinan maailmassa kakkososaan, vaan siirrymme toisenlaisiin maisemiin. (Tokarczuk kutsuu!)

Meri on kirjassa keskeisessä roolissa, joten vielä syyskuun loppuun asti voit napata tällä osuman Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. 🌊

Helmet 2025: 15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon.

Aslak Nore: Meren hautausmaa. Gummerus 2023. 480 s. Alkuteos: Havets kirkegård. Suom. Aki Räsänen. Kirjastolaina.

Vahva saaristosarjan avaus – Roy Jacobsen: Näkymättömät

Olen suunnitellut aloittavani Roy Jacobsenin Barrøy-sarjan lukemisen jo monena kesänä. Vihdoin kesäkuun alussa käynnistämäni Kirjoja ulapalta -haaste antoi sysäyksen, jota tarvitsin.

Norjan rannikolla yksi kymmenistätuhansista saarista on pieni Barrøy. Sillä asuu vain yksi perhe, Barrøyt. Eletään 1900-luvun alkua. Elämä on niukkaa, luonnonvoimat arvaamattomia.

Horisontti on luultavasti tärkeintä, mitä heillä täällä ulkosaaristossa on, unessa väräjävä näköhermo, vaikkeivat he yleensä juuri pane sitä merkille eivätkä edes yritä ilmaista sitä sanoin.

Keskiössä on pieni Ingrid, jonka varttumista kirja seuraa. Hän oppii vanhempiensa johdolla keskeiset askareet ja aloittaa kiertokoulun. Hän kerää haahkan untuvia ja myrskyn rantaan huuhtomaa rojua ja hyötytavaraa. Isä lähtee talvisin Lofooteille kalaan kerryttämään lisäansioita ja palaa keväisin samaan aikaan kuin meriharakka. Ingrid odottaa suuren laivan paluuta kotisaarella muun perheen kanssa.

Näkymättömät on kompakti kasvutarina, vivahteikas saaristokuvaus ja ajankuva. Jacobsenin pelkistetty ja toteava kerronta sopii karujen saaristo-olosuhteiden välittäjäksi. Suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen on tehnyt dialogiin murreratkaisun, joka osuu mielestäni nappiin.

Seuraava Barrøy-sarjan osa Valkoinen meri jatkaa Ingridin tarinaa.

Viime aikoina olen kipuillut lukemisen kanssa. Olen antanut enemmän aikaa kirjoitusharrastukselle, minkä myötä lukemiseen on tullut jarruja. Editointivaihde on jäänyt päälle. Kaikessa tuntuu olevan kaikkea liikaa, mutta Näkymättömiä lukiessani en hamuillut punakynääni.


Roy Jacobsen: Näkymättömät. Barrøy 1. Alkuteos: De usynlige (2013). Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Sitruuna 2022. 214 s.

Helmet 2025: 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo.

Perhe- ja sotasalaisuuksien jäljillä – Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

Kansi: Ville Laihonen.

Juni matkustaa saaristoon ottamaan etäisyyttä omaan elämäntilanteeseensa. Siellä hän asettuu taloon, jossa hän asui nuorena pitkiä aikoja mummin ja vaarin luona. Etäinen äiti Lilla on kuollut, joten talo on nyt Junin.

Talosta Juni löytää valokuvan, joka sysää tapahtumat liikkeelle:

Sotilas hymyili ja katsoi vähän sivuun kamerasta. Mummi katsoi sotilasta ja hymyili myös. Miehellä oli päässään suikka, ja pystyin nipin napin erottamaan hänen takissaan kotkan. – – Molemmista huokui rakastumisen hurma.

Juni alkaa tutkia isoäitinsä menneisyyttä samalla kun hän yrittää ratkoa oman elämänsä ongelmia. Väkivalta ja isättömyys tuntuvat toistuvan suvun naisten kohtaloissa.

Tapahtumat etenevät kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja sotavuosissa, kun isoäiti oli nuori. Isoäidin tarina näyttää, minkälaista oli olla saksalaisen sotilaan morsian ja miten sota rikkoo sekä paikkakunnat että ihmiset.

Jännite saa sivut kääntymään, ja Teigen teksti etenee soljuen. Perhesalaisuuksien vyyhti oikenee hiljalleen. Kirjassa kuvataan sota-ajan julmuuksia, joten herkimmille lukijoille en tätä uskaltaisi suositella.

Helmet 2025: 33. Kirjassa ratsastetaan.

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa. Alkuteos: Mormor danset i regnet. Suom. Saara Kurkela. WSOY 2025. 309 s. Kirjastolaina.

Kuulluksi tulemisen tarpeesta – Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Kansi: Elina Warsta.

Kustantamo S&S 2020. 379 s.
Alkuteos: Arv og miljø (2016).
Suom. Katriina Huttunen.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Mieti, jos sinulla olisi tärkeä ja vakava asia, jonka haluaisit läheistesi tietävän. Yrität kertoa sen, mutta tarinasi sivuutettaisiin toistuvasti. Vaikka kuinka yrittäisit, muut vain vaihtaisivat puheenaihetta tai olisivat kuin et olisi sanonut mitään. Tässä musertavassa tilanteessa on päähenkilö Bergljot norjalaisen Vigdis Hjorthin romaanissa Perintötekijät.

Parikymmentä vuotta sitten Bergljot päätyi laittamaan välit poikki lapsuudenperheeseensä suojellakseen itseään jatkuvalta mitätöinniltä. Ajan kulumisesta huolimatta lapsuuden trauma, se mistä hän olisi halunnut puhua, ei ole jättänyt kuusikymppistä naista rauhaan. Nyt se nousee jälleen pulpahtaen pintaan kuin kelluva koho, kun perheen isä kuolee ja pitäisi jakaa perintöä. Bergljotilla on kaksi pikkusiskoa ja yksi isoveli, joista vain veli pitää hänen puoliaan. Äiti ja siskot ovat "toisella puolella".

Kiistakapulaksi nousee kaksi mökkiä, jotka vanhemmat ovat suunnitelleet antavansa pikkusiskoille. Bergljot ja veli saisivat mökeistä rahallisen korvauksen. Korvaus tuntuu kohtuuttoman pieneltä, varsinkin kun Bergljot ja veli ovat ne, joille on tapahtunut kotona pahoja asioita. Selvää on, että pelkistä mökeistä ei ole kyse.

Bergljot on työstänyt traumojaan vuosien psykoanalyysissa, joten mukana on vahva psykologinen näkökulma. Bergljot pohtii paljon ihmisten motiiveja, luonnetta, persoonallisuuksia. Mitä trauma tekee ihmiselle?

Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleensä hänestä tulee ilkeä. On lapsellista riidellä siitä kehen sattuu eniten. Alistetut ihmiset näivettyvät ja heidän tunne-elämänsä tuhoutuu, alistetut ihmiset omaksuvat alistajan ajatuksenjuoksun ja menetelmät, se on alistamisen räikein seuraus, se että alistaminen tuhoaa alistetut ja tekee heistä entistä kyvyttömämpiä vapautua.

Bergljotin pohdiskelu saa miettimään selviytymistä. Bergljotilla on koulutus, ammatti, asiat näennäisen hyvin. Hän on pärjännyt kokemuksistaan huolimatta hyvin elämässä, joten voidaanko sanoa hänen selviytyneen? Sisällä vielä myllertää. Viiniä kuluu, yöt ovat unettomia, kertojan ajatukset kiertävät kehää. Mikä vika minussa on, kun minua ei uskota? Miten vanhemmat saattoivat toimia niin kuin toimivat?

Hjorth rakentaa romaaninsa taidolla. Kerrokset avautuvat pikkuhiljaa, kun päähenkilön sisäinen puhe käy läpi asioita uudelleen ja uudelleen. Toistoa hyödyntävä ja vimmalla etenevä kerronta imitoi sitä, miten ihminen käsittelee vaikeita asioita puhumalla tapahtuneesta usein ja monille ihmisille. Asian voi sisäistää ja ymmärtää vasta, kun sen on käynyt läpi riittävän monta kertaa. Toisto on vahva kerronnan tehokeino: muistan vielä parin vuoden takaa hyvin Naja Marie Aidtin surutyöstä kertovan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin -romaanin, jossa toisto niin ikään kuvaa trauman käsittelyä.

Hjorthin Perintötekijät ilmestyi Norjassa vuonna 2016 ja nostatti kohun siitä, mitä saa sanoa ja mitä ei. Hjorthin romaanilla on ilmeisesti vahvoja yhtymäkohtia todellisiin tapahtumiin, ja esimerkiksi kirjailijan sisko vastasi tähän ulostuloon kirjoittamalla aiheesta oman romaanin.

Heräsin kirjan omaelämäkerralliseen luonteeseen vasta luettuani sen, joten "sain" lukea kirjan pohtimatta, mikä on totta ja mikä sepitettä. Kieltämättä tarinan autofiktiivinen puoli herättää uteliaisuuteni, joten jälleen on yksi syy lisää odottaa toukokuuta –  Hjorth on yksi Helsinki Lit -festivaalin kirjailijavieraista.

Helmet 2020: 9. Kirjassa kohdataan pelkoja.

Perintötekijöistä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Tuija, Kirjaluotsin Tiina ja Omppu.

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Kansi: Sanna Mander.

Gummerus 2018. 312 s.
Alkuteos: Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom 
fire årstider (2015).
Suom. Katriina Huttunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Norjalaisen Morten A. Strøksnesin vastikään suomennettu Merikirja on veikeä ja vetävästi kirjoitettu tietokirja, joka yhdistelee luontevasti omakohtaisia kokemuksia ja faktoja. Merikirja on Strøksnesin kahdeksas kirja, ja sille on myönnetty Brage-palkinto vuonna 2015 ja norjalaisten kirjabloggaajien palkinto 2016. Merikirja on ensimmäinen Strøksnesilta suomennettu teos, ja yhteensä se on käännetty yli 20 kielelle.

Kirjan omalaatuinen alaotsikko, Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana, kertoo ytimekkäästi, mistä Merikirjassa on kyse. Merellä siis ollaan, tarkemmin sanottuna Lofoottien ja Bodøn välisellä merialueella Länsivuonossa Pohjois-Norjassa. Siellä sijaitsee pieni majakkasaari Skrova, kalasatama ulkosaaristossa.

Oslossa asuva kirjailija Morten vierailee usein Skrovassa ystävänsä Hugon luona. Hugo on taiteilija, joka asuttaa vanhaa kalatehdasta ja kalaöljynkeittämöä vaimonsa Metten kanssa. Hugo on saanut Mortenin mukaan hurjaan haasteeseen: miehet yrittävät pyydystää jäähain, joka voi kasvaa isommaksi kuin valkohai ja elää satavuotiaaksi, parhaimmillaan kenties jopa viisisataavuotiaaksi. Aluksena heillä on Hugon RIB-vene, kumivene kyllä, mutta ei ehkä sellainen kumivene, jota ensimmäiseksi tulisi kumiveneestä puhuttaessa ajatelleeksi, vaan ihan merikelpoinen paatti.

Helppo ei miesten haihaaste ole, sillä niin monen asian tulee osua kohdalleen: sään, syötin, syönnin, ajoituksen. Kirjassa Morten matkaa Hugon luo neljä kertaa eri vuodenaikoina, joten miehet ovat liikkeellä monenlaisissa sääolosuhteissa. Kalastusreissuillaan miehet kertovat tarinoita toisilleen ja kohtaavat sykähdyttäviä luontokappaleita, kuten valtavan kaskelotin.

Hain pyydystys on koko teoksen läpäisevä pääjuoni, joten kirjaa voi lukea jännittävänä eräseikkailuna ‒ saadaanko hai kiinni? Tämä on kuitenkin vain yksi taso. Strøksnes uppoutuu kirjassa myös alueen historiaan, kalastustraditioihin, meribiologiaan, ekologiaan, mytologiaan ja aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen. Kaikkea tätä yhdistää yksi ja sama päähenkilö: meri.

Strøksnes havainnollistaa asioiden mittasuhteita. Maapallosta yli 70 % on meren peitossa, ja pari miljardia vuotta sitten se oli kokonaan veden peittämä. Meri kätkee syvyyksiinsä mielettömän eläväisen maailman, josta tiedämme melko vähän. Mitä kaikkea satojen ja tuhansien metrien syvyydessä onkaan! Suurin osa maapallon eliöistä elää vedessä, ja aina vain löydetään uusia lajeja.

Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä.

Ihminen on meren mittakaavassa pieni tekijä, jonka teoilla on valitettavan suuret vaikutukset. Massiiviset jätepyörteet, pohjatroolaus ja lähes sukupuuttoon pyydetyt valaslajit ovat pysäyttäviä esimerkkejä ihmisen merta vahingoittavista teoista. Näiden ja monien muiden surullisten faktojen vastapainoksi Strøksnes ilahduttaa lukijaa onneksi myös hauskalla tiedolla. Esimerkiksi meren syvyyksissä ei ole niin pimeää kuin ensin voisi luulla. Monet syvänmeren kalat kommunikoivat ja saalistavat biologisten valojen avulla ‒ välkehtivät kalat kuulostavat varsin satumaisilta.

Rimbaudin runoista vaikuttunut kirjailija yltyy itsekin runolliseksi kuvatessaan sukelluskokemustaan:

‒ ‒ kylven meren runossa ja ajaudun ohi purjealusten, joiden purjaat ovat revenneet, sinne missä kaskelotit uivat hymyillen pohjaa pitkin etsiessään jättiläiskalmareita, joilla on lautasen kokoiset silmät ja vilkkuvat lonkerot, läpi maksoittuneen violetin väristen säkenöivien korallimetsien, joissa pääkalloista pujahtelee niljakkaita ankeriaita päässään levävyyhtiä. Virta kuljettaa minut pitkin syvännettä, jossa sillivalaat laulavat moniäänisesti syvän valittavaa merilaulua. Ylhäältä kuuluu turskantoukkien hillittyä hyräilyä merihevosten trumpetintöräysten välillä, hummerit tanssivat piirissä keskellään ruijanpallas ja kampeloita, jotka taputtelevat tahtia pyrstöllään. Möhkäkalat pysyttelevät vedessä hievahtamatta valaisten jättiläishaiden ammottavia kitoja. Rauskut lentävät ohi muodostelmassa kuin häivelentokoneet hyökätessään.

Strøksnesin kirja on juuri sellainen tietokirja, jonka seurassa viihdyn parhaiten: saan oppia, eläytyä ja vähän jännittääkin tarinan edetessä. Siinä yhdistyvät tieto, tunne ja kokemus. Merikirjassa on erilaisia vaiheita: välillä on tyventä, välillä tunnelma tihenee kuin myrsky. Koko ajan tarina kuitenkin virtaa vaivatta.

Mikä olisikaan osuvampi teos avaamaan omalta osaltani Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen kuin kirja nimeltä Merikirja? Ihan puhdas sattuma tämä ajoitus ei ole, sillä päätin korkata haasteen tällä kirjalla, kun ensimmäistä kertaa kuulin teoksesta. Meriaiheisen lukuhaasteen idea oli hautunut ajatuksissani jo vuoden, ja tieto näin kiehtovan oloisesta kirjasta antoi loppusysäyksen toteuttaa haastesuunnitelmat. Tästä on hyvä jatkaa muihin merikirjoihin! 

Mukaan Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen voit liittyä täällä. Mukaan ovat tervetulleita aivan kaikki merellisistä tarinoista kiinnostuneet: osallistua voi omassa blogissa tai sitten muussa somekanavassa. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan luonnollisesti kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (2010)

Alkuteos: Før jeg brenner ned.

Suomentaja: Päivi Kivelä (2012).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 306.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Anna Makkonen.

Etten palaisi tuhkaksi sijoittuu norjalaiseen pikkukylään, jonka historiaa varjostavat synkät tapahtumat. Vuonna 1978 alueella liikkuu pyromaani, ja lukuisia taloja palaa maan tasalle. Samana vuonna kylässä syntyy poika nimeltä Gaute Heivoll. Kun paloista on kulunut kolmisenkymmentä vuotta, Gaute alkaa kirjoittaa tuhotöistä kertovaa kirjaa. Kirjailija nivoo omat lapsuusmuistonsa ja elämänvaiheensa kotikylänsä historiaan.

Autofiktiivinen kirja saa myös jännityskirjan piirteitä, kun pyromaanin teot vain tihentyvät ja syyllisen etsinnät käynnistävät poliisioperaation. Pienen kylä palokalusto joutuu koville, eivätkä kyläläiset uskalla enää nukkua öisin. Lukijalle syyllinen selviää jo alkuvaiheessa, ja hän pääsee seuraamaan pyromaanin sairauden kehittymistä. Palojen takana on kylän vapaapalokunnan palopäällikön ainoa poika Dag, joka toimii palomiehenä itsekin.

Kirjassa kerrotut elämäntarinat saavat pohtimaan, miten sattumanvaraista kaikki on. Kirjan suurin ansio onkin minusta Gauten ja Dagin kohtaloiden rinnastaminen. Molemmat syntyvät samassa kylässä, ja toisesta tulee tuhopolttaja, toisesta kirjailija. Käsittelimme kirjaa lukupiirissä, missä keskustelimme paljon ihmistä muovaavista tekijöistä. Osansa on niin luonteella, ympäristöllä kuin kokemuksillakin. Dag kasvaa palomies-isän rinnalla ja näkee jo pienenä hurjia paloja. Gaute taas otetaan pikkupoikana mukaan hirvimetsälle, missä hän näkee isänsä kaatavan hirven. Kokemus on suolistuksineen  hyvin väkivaltainen, mutta siitä ei jää pojalle kuin elävä muisto.

Gaute on jo pienestä pitäen kiinnostunut tarinoista ja kirjoista. Intohimoinen lukeminen erottaa Gauten ikätovereistaan:

Puhuin niin kuin toisetkin ja tein niin kuin toisetkin. Mutta minä en ollut niin kuin toiset. Minä luin kirjoja. Tulin jotenkin riippuvaiseksi niistä. Kun oli kahdentoista, Karin päästi minut lainaamaan kirjoja aikuisten osastolta. Tuntui kuin olisin ylittänyt näkymättömän rajan. 

Kirjastonhoitajalle tällaiset kirjastokuvaukset ovat kiehtovaa luettavaa.

Etten palaisi tuhkaksi pääsi siis lukupiirimme käsittelyyn kuluneella viikolla. Heivollin monitasoinen kirja sai osakseen paljon kehuja, joku jopa totesi sen olevan täydellinen kirja. Kaunis kieli ja luontokuvaukset tekivät lukupiiriläisiin suuren vaikutuksen. Hieman epäuskottavaksi tosin koettiin se, miten pienessä kylässä syyllisen löytäminen vei niin kauan.

Kirja oli kirjabloggaajien mielestä vuoden paras käännöskirja vuonna 2012, ja kirjailijan kotimaassa teos sai arvostetun Brage-palkinnon vuonna 2010. Lisäksi kirjan käännösoikeudet on myyty yli kymmeneen maahan. Kirjan meriitit ovat siis melkoiset, mutta se päätyi lukupiirimme luettavaksi ulkokirjallisista syistä: sen kansikuvan vuoksi. Työkaverini ja minä olimme molemmat kiinnittäneet huomiota kirjan kanteen, jossa pellavatukkainen pikkulapsi katsoo hieman ohi kameran tulitikkujen keskellä.

Onneksi kansikuva houkutteli valitsemaan kirjan marraskuiseen lukupiiriin, sillä se tarjosi huikean lukukokemuksen. Päivi Kivelä on suomentanut teoksen luontokuvaukset taidolla, ja romaanin kieli on muutenkin taidokasta. Voin yhtyä erään lukupiiriläisen huokaisten esittämään toiveeseen: kunpa Heivollia suomennettaisiin lisää!

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja (2010)

Alkuteos: Min kamp. Femte bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2015).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 683.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: ?

Karl Ove Knausgårdin mainio Taisteluni-sarja lähenee loppuaan.  Ensimmäinen kirja keskittyi Karl Oven teini-ikään ja isän kuolemaan, toinen perhe-elämään ja kirjailijuuteen. Kolmas kirja oli sukellus ala-aste-aikoihin, ja neljäs kirja vuorostaan kertoi Karl Oven vuodesta sijaisopettajana Pohjois-Norjassa. Tämä viides osa kattaa Karl Oven Bergenin-ajan eli vuodet 1988—2002. Kuudes kirja eli sarjan päätösosa ilmestynee suomeksi ensi vuoden keväällä.

Karl Ove muuttaa Bergeniin opiskellakseen kirjailija-akatemiassa vuoden. Hän on pienen opiskelijaryhmän nuorin, eikä vuosi ole helppo herkälle miehelle. Silti rajukaan palaute ei lannista nuorta kirjailijanalkua täysin, vaikka käsikirjoitusten alut toisensa jälkeen lentävät roskiin.

Kirjailja-akatemiassa vietetyn vuoden jälkeen Karl Ove aloittaa kirjallisuustieteen opinnot yliopistossa. Alemmuudentunto kurssikavereita kohtaan aiheuttaa alakuloa: aina joku muu tuntuu saavan kustannussopimuksen helpommin. Teoriaopinnot, lukeminen ja kirjoittamisen jatkaminen kasvattavat Karl Ovesta pikkuhiljaa kirjailijan, ja lopulta sopimuksen saa myös Karl Ove.

Opiskelun ohella ja välillä kokonaan sen sijaan Karl Ove työskentelee mielisairaalassa, mikä on myös kova koulu. Opiskelu- ja työkuvioiden kanssa kirjailijanalun elämässä keskeisiä ovat tietenkin ihmissuhteet ja juhliminen. Karl Ovella on muutama pidempi seurustelusuhde, ja hän avioituu ensimmäisen kerran.

Yksi Karl Oven elämän suurimmista käännekohdista on isän kuolema. Karl Ove on vakuuttunut siitä, että isä halusi juoda itsensä hengiltä. Tästä huolimatta, tai tämän vuoksi, Karl Ove itsekin käyttää alkoholia runsaasti. Juominen tuo paljon sosiaalisia ongelmia ja ahdistusta. Hän on ajoittain täysin holtiton juotuaan liikaa. Toilailut äityvät välillä pelottaviksikin päähänpistoiksi, joilla on kauaskantoisia seurauksia.

Kirja vilisee kirjallisuusviittauksia, sillä Karl Ove sivistää itseään lukemalla runsaasti. Hän arvostaa suuria klassikoita, mutta ei turhaan nöyristele näiden äärellä:

Tehtävän nimi oli Intertekstuaalisuus James Joycen Odysseuksessa. Tiesin, että se oli kunnianhimoista, mutta minulla oli omat tavoitteeni, halusin saada huomiota herättävän hyvän arvosanan, ja silloin minun oli pantava parastani.
——
Varsinaista romaania, Odysseusta, sen sijaan ei ollut vaikea ymmärtää, siinähän kerrottiin yhdestä päivästä kolmen ihmisen elämässä, ja kukin luku oli kirjoitettu eri tyylillä. 

Niinpä! Yhtä helpolta voisi saada kuulostamaan myös Volter Kilven romaanin Alastalon salissa, mutta kumma vain, kun nämä kaksi yhdenpäivänromaania tuottavat ongelmia monille lukijoille. Takerruin tähän Joyce-sitaattiin, koska optimistina aloin lukea Odysseusta kesäkuussa. Jos joskus pääsen reilua sataa sivua pidemmälle, niin kuulette kyllä!

Olen jälleen täysin Knausgårdin pauloissa. Heikomman nelososan jälkeen viides kirja oli lukemisen riemua. Aina vain jaksan hämmästellä sitä, miten kukaan voi avata oman elämänsä näin täysin. Mokat, isot ja pienet, eivät saaneet minua inhoamaan törttöilevää nuorta, vaan lähinnä tunsin sympatiaa. Taisteluni-sarjaa on jäljellä enää yksi osa, mutta onneksi se on yli tuhatsivuinen!

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja (2010)

Alkuteos: Min kamp. Fjerde bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2014).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 534.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: ?

Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni. Neljäs kirja on roikkunut tuossa koneen vieressä odottamassa bloggaamista jo hyvän tovin. Sain kirjan luettua jokunen kuukausi sitten, mutta tekstiä siitä ei ole tahtonut syntyä. Knausgård-rakkauteni nimittäin on ollut kovilla tämän neljännen osan kanssa.

Taisteluni-sarjan Ensimmäinen, Toinen ja Kolmas kirja saivat minulta täydet pisteet ja luin niitä hurmiossa. Mikään floppi nelonenkaan ei minusta ole, sillä edelleen pidän Knausgårdin tavasta kirjoittaa ja huomioida ympäristöään ja ihmisiä. Tällä kertaa en kuitenkaan tuntenut samanlaista imua kuin aiempien osien kanssa ja pidin kirjaa tauollakin puolisen vuotta.

Kirjan alussa Karl Ove on vastikään valmistunut lukiosta ja lähtee sijaisopettajaksi Pohjois-Norjaan. Vuoden mittaisen pestin aikana hän paitsi opettaa itseään vähän nuorempia oppilaita, myös kirjoittaa, ryypiskelee ja vikittelee tyttöjä. Juominen on ainoa huvi syrjäkylällä, ja sitä tehdäänkin paljon. Koulussa Karl Oven on oltava vastuullinen aikuinen, mikä ei ole aina helppoa. Vuoden aikana Karl Ovelle sattuu ylilyöntejä niin töissä kuin vapaallakin. Seksuaalinen kokemattomuus painaa nuorta miestä, ja hänen keskeisin tavoitteensa on vihdoin kokea suuri onnistuminen.

Kirjan päähenkilö Karl Ove on aiemmissakin osissa toilaillut ja ollut ärsyttävä. Pääasiassa olen kuitenkin tuntenut häntä kohtaan sympatiaa ja pitänyt hänestä. Neljännessä kirjassa Karl Ove on ajoittain jopa vastenmielinen. Vastuuttomasti ja itseriittoisesti käyttäytyvää miestä tekisi mieli ravistella. Karl Ove on tullut aiempien kirjojen myötä niin tutuksi, että lukiessa tuntuu kuin lukisi jonkun tuntemansa henkilön elämästä. Ehkä juuri sen vuoksi Karl Oven käytös välillä kiehuttaa.

Knausgårdin Taisteluni-sarjan Viides kirja on juuri julkaistu suomeksi. Kävin jo ostamassa teoksen ja suunnittelen sen lukemista alkavan viikon lomapäivinä. Kohdistan vitososaan suuria odotuksia, sillä notkahduksen jälkeen on tultava uusi nousu!

Neljännestä kirjasta ovat bloganneet aiemmin Katja, Marile ja Anita Konkka.

Erlend Loe: L (1999)

Alkuteos: L.

Suomentaja: Outi Menna (2000).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 365.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi:

Tutustuin Loeen ensi kerran noin kymmenen vuotta sitten kaverini suosittelemana. Luin L:n ihanana kesänä, kun olimme kahden kaverini kanssa mökkikiertueella. Kiersimme kaikkien vanhempien mökit Kustavista Iniöön ja Kangasniemelle. Luin L:ää pitkänmatkan bussissa, auringonpaahteessa laiturilla ja ennen nukahtamista vierasmökissä. Kiertueen aikana kaikki ehtivät lukea tämän maagisen kirjan, joka jätti ainakin minuun syviä muistijälkiä.

Vuosien varrella olen palannut L:n pariin yhä uudelleen. Ostin kirjan jokunen kesä sitten omaksi kirjaston poistomyynnistä, ja kappaleeni on nuhjuisen luettu. Hiirenkorvia on ylä- ja alareunoissa merkkaamassa tärkeitä kohtia. Olen lukenut kirjan myös Kirjakimaran aikana, mutta aiemmin siitä ei ole syntynyt tekstiä. Jotenkin olen halunnut pitää kirjan itselläni, lukukokemusta ei ole tehnyt mieli jakaa.

L on eräänlainen ajatusleikki, aikuisten satu. Erlend on 29-vuotias norjalainen nuori mies, jota painaa kovasti se, ettei hän ole rakentanut elämässään mitään, paitsi yhden väliseinän asuntoonsa. Korjatakseen tilanteen hän keksii teorian maailman asuttamisesta ja ryhtyy puuhaamaan tutkimusmatkaa pienelle Tyynenmeren saarelle Thor Heyerdahlin hengessä todistaakseen teoriansa. Erlend saa kuin saakin projektilleen rahoitusta ja kokoon joukon matkasta kiinnostuneita norjalaismiehiä.

Matkan suunnittelu ja oleskelu saarella ovat täynnä huvittavia ja absurdeja tapahtumia ja ajatuksia. Ventovieraiden rekrytointi miehistöön, nukkumisennätyksen yrittäminen, tyttöjen jaksollinen järjestelmä ja monet muut jutut ovat niin loemaisen pähkähulluja, ettei niille voi kuin hymistellä.

Tällä kertaa luin L:n lukupiiriä varten. On pienoinen riski valita lukupiirin luettavaksi itselle tärkeä kirja, koska kirjaan kohdistuva kritiikki tuntuu silloin henkilökohtaiselta. Jos muut eivät ymmärrä kirjaa, niin he eivät ymmärrä minua. Ja niinhän siinä kävi: lukupiirimme ei kirjalle juuri lämmennyt. Moni koki kirjan tylsäksi, eivätkä henkilöhahmot erottuneet lukupiiriläisten mielestä tarpeeksi toisistaan. Kirja kuitenkin herätti ajatuksia ja huvitti — sillä lukupiirissämme ei ole koskaan naurettu niin paljon kuin L:stä keskusteltaessa.

Edellisestä lukukerrasta oli kulunut riittävästi aikaa, ja luin L:ää taas innostuen, oivaltaen ja nauraen. Loen naiivi ja yksityiskohtainen kerronta jaksaa viihdyttää edelleen. Kirjassa parasta on sen omaperäisyys, faktan ja fiktion sekoittuminen ja arkimaailmasta pois vievä hulluttelu.

Jo Nesbø: Lepakkomies (1997)

Alkuteos: Flaggermusmannen.

Suomentaja: Outi Menna (2001).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 489.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Martti Ruokonen.

Olen ollut tietoinen Jo Nesbø -nimisestä norjalaiskirjailijasta jo vuosia, sillä hänen kirjansa kiertävät kirjastossa hurjaa vauhtia ja asiakkaat kyselevät niitä todella usein. Tänä syksynä ilmestyivät uudet painokset näistä suomalaisia vuodesta toiseen kiinnostavista dekkareista. Saapuipa kirjailija itsekin Suomeen markkinoimaan uusinta Isänsä poika -teosta, ja some täyttyi Nesbø-pöhinästä.

Luen harvoin dekkareita, mutta utelias kun olen, niin pakkohan minun oli ottaa selvää, mistä tässä Nesbø-huumassa oikein on kyse ja kuka Harry Hole on miehiään. Heikon genretuntemukseni vuoksi en osaa verrata Lepakkomiestä syvällisesti muihin dekkareihin, vaan keskityn siihen, miten peruskaunon parissa viihtyvä lukija kirjan koki.

Lepakkomiehessä Harry Hole on saanut komennuksen Australiaan tutkimaan norjalaistytön kuolemaa. Harry alkaa tutkia tapausta, ja saa parikseen aboriginaalitaustaisen Andrew Kensingtonin. Yhdessä he setvivät aina vain kimurantimmaksi muuttuvaa tapahtumavyyhteä. Huumeet, prostituutio ja molempien tutkijoiden menneisyyden haamut värittävät tarinaa.

Andrew avaa Harrylle Australian kulttuurista ja poliittista tilannetta:

Aboriginaalit suorastaan loistavat poissaolollaan Australian yhteiskuntaelämässä, lukuun ottamatta niitä poliittisia seikkoja, jotka liittyvät aboriginaalien erityisiin mielenkiinnon kohteisiin ja heidän omaan kulttuuriinsa. Australialaiset hoitavat osuutensa pitämällä aboriginaalien taidetta roikkumassa talojensa seinällä. Aboriginaalit ovat sitä vastoin hyvinkin edustettuina sosiaaliavustusjonoissa, itsemurhatilastoissa ja vankiloissa. Aboriginaali joutuu vankilaan 26 kertaa todennäköisemmin kuin muut australialaiset.

Kulttuurinen ulottuvuus, Harryn henkilöhistoria ja rakkausseikkailut tekivät kirjasta mielenkiintoisen kokonaisuuden. Dekkarinoviisi tykkäsi, kun tarinassa oli jännittävien tapahtumien, yllättävien juonenkäänteiden ja väkivallan lisäksi paljon muitakin aineksia. Tämä ensimmäinen Hole-dekkari on julkaistu alun perin jo 1990-luvulla, joten nykytekniikkaa ei rikosten ratkaisussa käytetä. Harryn valtteina ovatkin tarkka havainnointi- ja päättelykyky.

Nesbø kirjoittaa rennosti ja samalla asiallisesti. Luvut eivät ole liian pitkiä ja ne on nimetty hauskasti (esim. Eräs äiti, suurehko hämähäkki ja Bubbur tai Jättiläismeduusa, Mr. Bean ja vielä yksi potilas). Tämä johti siihen, että kirjaa oli vaikea laskea käsistään: päädyin seuraavan luvun otsikon houkuttelemana lukemaan vielä yhden luvun ja senkin jälkeen vielä yhden. Kirjan käännös- ja toimitustyö ansaitsevat kiitokset, sillä kieliasu ei häirinnyt lukemista, mitä nyt kalapaliikin ja piisin kirjoitusasut hieman hämmästyttivät.

Nyt Nesbøhön tutustuttuani on pakko kysyä: mistä näitä loistavia norjalaisia mieskirjailijoita oikein riittää? Joskus yli kymmenen vuotta sitten menetin sydämeni Erlend Loelle, sitten tuli jalat alta vienyt Karl Ove Knausgård, ja nyt lankesin Jo Nesbøhön minäkin. Viimeksi mainitusta on kohkattu ties kuinka kauan, joten kenellekään hänen kirjojensa kehuminen tuskin tulee yllätyksenä. Mutta silti olen lapsenomaisen innostunut ja riemuissani siitä, että löysin Nesbøn!

Lepakkomiehen puolivälissä varasin sarjan seuraavan osan. Lisää Nesbø-tesktejä on siis luvassa.

Vinkkinä muillekin norjalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille: Reetan Les! Lue! -kirjablogissa esitellään suomalaista kirjallisuutta norjaksi ja norjalaista kirjallisuutta suomeksi. Kannattaa piipahtaa!

Lepakkomies vei kirjallisen maailmanmatkani
kirjailijan synnyinmaahan Norjaan,
vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Australiaan.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp. Tredje bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2013).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 470.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Minä elän, minulla on omia lapsia, ja heidän kanssaan olen pohjimmiltaan yrittänyt saada aikaan vain yhden asian, nimittäin sen etteivät he pelkäisi isäänsä.

Luin kirjan lokakuussa, joten olen ehtinyt haudutella ajatuksiani siitä jo hieman liian kauan. Jotakin olisin voinut kirjata ylös heti tuoreeltaan, mutta vahva kirja muistuu mieleen pienen tauonkin jälkeen. 

Knausgård teki sen taas. Hullaannuin Knasun kirjoitustyyliin ja vaikutuin kerronnan yltiöpäisestä rehellisyydestä jo omaelämäkerrallisen kirjasarjan ensimmäisen osan luettuani.  Ensimmäisessä osassa aiheena olivat teini-ikä ja isän kuolema, ja toinen osa keskittyi perhe-elämään ja kirjailijuuteen. Tässä sarjan kolmannessa osassa Knausgård keskittyy ala-asteaikojensa muisteluun.

Knausgård kertoo pienen Karl Oven vaiheista lapsen silmin. Ympäristöään tutkiva lapsi näkee asiat ensimmäisen kerran, ja Knausgård osaa välittää tämän löytämisen ilon ja hämmennyksen lukijalle. Aikuiselle arkiset asiat kuten rakenteilla olevalla asuinalueella pyörivät työmiehet herättävät Karl Ovessa ja muissa naapuruston pojissa ihailua ja loputtomasti kysymyksiä: Miten? Miksi? Kuinka?

Karl Oven perhe asuu etelä-Norjassa, Tromøyan saarella. Ensimmäiset kouluvuodet ja uintiharrastus marssittavat Karl Oven elämään monia onnistumisia, mutta myös karvaita pettymyksiä. Herkkä Karl Ove itkee helposti, vaikka kuinka yrittäisi taistella kyyneliä vastaan.

Isän pelko on nuoren Karl Oven elämän kipupiste. Isä saattaa suuttua mitä pienimmästä asiasta, koko ajan pitää liikkua varpaillaan. Pelko on melkein lamauttavaa kauhua, jonka muistot elävät vahvasti aikuisen miehen mielessä:

Pelkäsin häntä niin etten pysty toistamaan sitä, en vaikka ponnistaisin voimani äärimmilleen; minulla ei ole sen koommin ollut samanlaisia tunteita kuin niitä mitä minulla oli häntä kohtaan, ei lähellekään.

Hänen askeleensa portaissa, oliko hän tulossa luokseni?

Hänen silmistään paistava raivo. Suunpielen juonteet, hallitsemattomasti toisistaan erkanevat huulet. Ja sitten hänen äänensä.

Alan melkein itkeä kun kirjoitan tästä ja kuulen sen mielessäni.

Tilanne kotona käy Karl Ovelle entistä ahdistavammaksi, kun äiti lähtee vuodeksi jatkokoulutukseen Osloon ja on suurimman osan viikosta poissa. Kodin painostavan ilmapiirin vastapainona toimivat onneksi riehakkaat ja kokeilevat leikit lähimetsissä. Pojat ovat poikia.

Jos kirjasarjan osia pitäisi pistää paremmuusjärjestykseen, niin kolmonen kipuaisi asteikollani hivenen kakkosta korkeammalle. Sukelsin tarinaan niin syvälle, että Karl Oven pelot kouraisivat vatsanpohjaa. Toisaalta en voinut olla nauramatta pikkuvesselien metsäretkien kommelluksille.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp. Andre bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2012).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 639.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: ?
Kuva: www.like.fi

Taisteluni. Toinen kirja on norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen omaelämäkerrallisen sarjan toinen osa. Kakkososassa Karl Oven ensimmäisen avioliitto hiipuu, hän muuttaa Tukholmaan, tapaa nykyisen vaimonsa Lindan ja saa tämän kanssa kolme lasta. Näin kuusisataasivuinen teos tiivistettynä. 

Luin kirjaa monta viikkoa. En pitänyt kirjan lukemisessa kiirettä, sillä halusin nauttia siitä mahdollisimman pitkään. Luin viipyillen, koska pidän Knausgårdin tavasta kirjoittaa. Rakastan sitä.

Knausgårdin tekstin vetovoimaa on hankala selittää. Miten jonkun ihmisen elämä ja ajatukset voivat kiinnostaa vielä sivulla 639? Miksi kirjan päättyminen saa surumieliseksi, miksi tekstiä janoaisi aina vain lisää?

Elämää on helppo ymmärtää, sitä määritteleviä tekijöitä on vähän. Minun elämässäni niitä oli kaksi. Isäni ja se etten kuulunut mihinkään.

Isäsuhteen kuvaus oli keskiössä ensimmäisessä kirjassa, nyt painottuu enemmän mihinkään kuulumattomuus. Karl Ove muuttaa Norjasta Tukholmaan, missä ei tunne juuri ketään ja missä häntä ei vaivatta ymmärretä. Knausgård kuvailee myös paljon kirjoittamistaan, arkeaan perheen parissa ja suhdetta vaimoonsa. Taiteilijaparin välillä räiskyy helposti, sillä näyttelijäksi opiskelevan Lindan mielenterveys horjuu eikä Karl Ovekaan ole helpoin kumppani.

Kirjailijan arvomaailmassa rakkaus ei mene kaiken edelle, eikä hän edes yritä peitellä sitä. Hän toteaa toistuvasti, että jos hänelle ei perhe-elämältä jää omaa aikaa kirjoittamiselle ja romaanien työstämiselle, hän jättää Lindan. Niin yksioikoisesti hän sen ilmaisee. Hän kärsii, jos joutuu uhraamaan liikaa kirjoitusaikaa vaikkapa lastenhoidolle. Niinpä perheen on sopeuduttava kirjailijan tahtoon.

Taiteilijaelämällä on siis kääntöpuolensa. Kirjoittamisen pakko ja hankaluus ovat raastavia. Arkinen toimeentulo on hoidettava, vaikka tilanne olisi toivoton:

Mutta kun romaanissa oli vain sandaaleja ja kameleita, siitä ei tullut mitään.

Vakuutuin Knausgårdin taituruudesta jo lukiessani sarjan ensimmäistä kirjaa. Rehellisyyden tuntu Knausgårdin kirjoittamisessa teki minuun nyt toistamiseen vaikutuksen. Knausgård näkee pienissä arkisissa asioissa kiinnostavia merkityksiä ja tekee jatkuvasti vähäeleisiä yleisinhimillisiä havaintoja.

Knausgårdin lukeminen on opettanut minulle, että hyvän kirjan merkki ei välttämättä olekaan se, että sen ahmii melkein yhdeltä istumalta. Loistavat lukukokemukset voivat olla keskenään kovin erilaisia. Kirjan tunnelmissa viipyily voi olla yhtä nautinnollisia kuin ahmiminen.

Yllätyin, kuinka vähän Knausgårdin kakkoskirjasta löytyy blogisavuja. Poplaari-blogin Pekka on kirjoittanut kakkososasta täällä, ja Anita Konkan perusteellinen teksti on luettavissa täältä. Pekka kutsuu Knausgårdia blogissaan leikkimielisesti Knasuksi – sama lempinimi on käytössä täälläkin!

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp, Første bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2011).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 489.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: like.fi

Kirjamessuilla (25.10.2012) se kipinä iski: olin kuuntelemassa Karl Ove Knausgårdin haastattelua ja sen päätyttyä sinkosin oitis ostamaan kuusiosaisen sarjan ensimmäisen osan Taisteluni. Ensimmäinen kirja. Taisteluni-sarjasta on ruotsinnettu nyt viisi ja suomennettu kaksi osaa. Kyseessä on mainospuheiden mukaan jopa ”Pohjolan suurin kirjallisuustapaus” – tästä en tiedä, mutta yksinkertaisuudessaan kirjasarjan idea on seuraavanlainen: Knausgård kirjoittaa tarkkanäköisesti omasta elämästään. Kuusi kirjaa, yli 3000 sivua, yhden nelikymppisen miehen elämä. Siis mitä ihmettä?

Knausgård on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyään Ruotsissa, vaimonsa Lindan kotimaassa. Kirjamessuilla hän kertoi, kuinka hän turhautuneena nelikymppisenä oli pysähtynyt pohtimaan ulkoisesti idyllistä elämäänsä, johon kuuluivat rakkaat lapset ja vaimo. Hänestä tuntui, ettei elämä voinut jatkua entiseen tapaansa, jotakin oli tehtävä. Hän voisi jättää perheen ja lähteä kiertelemään maailmaa. Tai sitten hän voisi tappaa itsensä. Kolmas vaihtoehto olisi alkaa kirjoittaa elämästään. Kaikkien onneksi Knausgård valitsi jälkimmäisen.

Ensimmäinen kirja keskittyy kuvaamaan Karl Oven nuoruutta, teinipojan arkea, huojuvaa isäsuhdetta, isän alkoholismia ja lopulta isän kuolemaa. Kirjasarja ei kuulemma etene kronologisesti eli tulevissakin osissa palataan taaksepäin. Noin puolet tästä kirjasta ajoittuu Karl Oven nuoruuteen, loppu kertoo hetkistä isän kuoleman jälkeen.

Nuoruuden vaiheita kuvaavan jakson kerronta värittyy hauskasti kuplivalla, arkielämän kommelluksista syntyvällä huumorilla. Teinipojan mielenmaiseman kuvaus tuo etäisesti mieleen Bert-kirjat, joiden parissa viihdyin itse teini-ikäisenä. Lakonisuuden nuori Karl Ove itse määrittelee osuvasti näin:

Lakoninenko? sanoin. Sitä on vaikea kuvata. Jotakin kuivakkaa ja asiallista, ehkä liioitellun asiallista, sanoin. Eräänlaista vähättelyä.

Kerronnan viehätys on juuri arkisten asioiden ja rutiinien nostaminen huomion keskipisteiksi. Tupakan filtterin värillä on väliä, kuten myös sillä, osaako avata kaljapullon sytyttimellä. Koulu, kotibileet, keskiolut, tupakka, tytöt, musiikki, urheilu. Siinä varmasti melko yleinen resepti teinipojan elämään. Ainakin 1980-luvulla, jolloin Knausgård eli nuoruutensa; nykyään listaan voisi varmasti lisätä tietokoneet ja konsolipelit. Lakoninen kerronta muistuttaa aika ajoin toisesta norjalaisesta mieskirjailijasta, Erlend Loesta, jonka L on yksi lempikirjoistani.

Tunnelma muuttuu merkittävästi kirjan jälkimmäisellä puoliskolla. Isän kuoltua Karl Ove ja hänen veljensä Yngve menevät isoäidin talolle, jossa isä ja isoäiti ovat eläneet viime vuodet saastaisen sotkun keskellä. Karu totuuden löyhkä lyö kasvoille jo ovella.

Me kahlaamme isäni kuolemassa. Hän kuoli tuoliinsa viereisessä huoneessa, se on täällä vieläkin. Sitten täällä on jäljellä kaikki se mitä on tapahtunut aiemmin, lapsuudessani, kaikki sekin on täällä, ja se palaa mieleeni. Ymmärrätkö? Olen tavallaan ihan lähellä sitä. Sitä mikä olin silloin kuin olin pieni. Sitä mikä isä oli silloin. Kaikki sen ajan tunteet palaavat taas mieleeni.

Veljekset raivaavat, puunaavat ja jynssäävät taloa puhtaammaksi, ja samalla he yrittävät ymmärtää isän kuolemaa. Menetyksen tuska välittyy koskettavasti.

Knausgård kertoi kirjamessuilla, että hänen isänsä ryhtyi juomaan hänen ikäisenään ja joi itsensä hengiltä alle kymmenessä vuodessa. Nyt kun hän kirjoissaan pyrkii kuvaamaan kaikkia ympäröiviä ihmisiä ja tilanteita mahdollisimman rehellisesti, ei liene yllätys, että lähisukulaiset ovat älähdelleet ja jopa uhkailleet oikeustoimilla. Niinpä päästään hankalan kysymyksen äärelle: mistä kirjailija saa kirjoittaa? Rajoja on tunnetusti vaikea vetää. Helppohan kaltaiseni tavallisen lukijan on sanoa, että tällaisia kirjoja pitäisi lukea kaunokirjallisuutena, siis fiktiona. Eihän kukaan pysty esimerkiksi repliikintarkasti muistamaan, mitä on kuusitoistavuotiaana sanonut. Mutta muuttuisiko mielipide, jos oma elämä päätyisi kirjan sivuille?

Luin Ensimmäistä kirjaa haltioituneena. Luin vauhdilla, mutta samalla toivoin, ettei kirja loppuisi koskaan. Onneksi osia on vielä viisi jäljellä.

Kustantajan kirjaesittely on täällä, Jarmo Papinniemen Parnassossa ilmestynyt arvio löytyy täältä.