JP Koskinen: Tulisiipi

Kansi: Tommi Tukiainen.

Like 2019. 352 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


JP Koskisen Tulisiipi on koskettava ja mukaansatempaava historiallinen romaani, jonka matkassa lukija pääsee kokemaan niin Siperian tulipalopakkaset, neuvostoyhteiskunnan arjen kuin huikeat korkeudet.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Kaarle, lentämisestä hullaantunut pikkupoika, jonka amerikansuomalainen perhe jättää lama-ajan Yhdysvallat ja suuntaa Neuvosto-Karjalaan. Siellä kerrotaan olevan parempi tulevaisuus kuin puutteen leimaamassa Amerikassa. Olisi vapautta ja kaikille työtä. Mukaan lähtevät äiti, isä ja perheen lapset Kati ja Kaarle.

Tulisiiven päähenkilöllä on monta nimeä: Kaarle on tilanteesta riippuen Charles, Gennadi, Tulisiipi tai kreisi boi. Kaarlen lempinimen lisäksi Koskinen värittää tarinaa muutenkin herkullisella fingelskalla, joka välillä vaatii ääneen lukemista auetakseen.

Vielä kun perhe asuu Amerikassa, Kaarle pääsee katsomaan Charles Lindberghin lentonäytöstä, mikä vahvistaa pojan pakkomielteistä kiinnostusta lentämiseen. Into saa Kaarlen ensin hyppimään vajan katolta leikkisiivet selässään, myöhemmin hän pääsee oikean koneen kyytiin ja pian jo ohjaimiin. Kaarle on kylmäpäinen luonnonlahjakkuus.

Uudessa kotimaassa ei olekaan vastassa onnenmaa, vaan tiukkaa valvontaa, pelkoa ja nurkista jäätyvä vaatimaton talonrähjä. Perhe ajautuu siis laman jaloista Stalinin vainojen kynsiin, ja toinen maailmansotakin lähestyy. Kaarlen silmin lukija näkee, millaista on elää sosialistisessa yhteiskunnassa. Kaarle joutuu moniin tilanteisiin, joiden voisi ajatella olevan varma kuolemantuomio. Lentotaito auttaa selviytymään, koska hyvistä lentäjistä on aina pulaa, huonot kuolevat pois.

Olet varmasti ollut edellisessä elämässäsi lintu, eihän tätä muuten selitä mikään.

Tuurilla on osuutensa, mutta keskeistä Kaarlen selviytymisessä on hänen sopeutumisensa valtaapitävien metkuihin. Hän ymmärtää varhain, että vastustelu on turhaa ja usein kohtalokasta. Vaikka syytös olisi kuinka älytön, ei oikomisesta olisi mitään hyötyä kuitenkaan.

Kirja on 350-sivuinen, mutta silti sukkelasti luettava, niin luontevasti Koskinen kreisi boin tarinaa kuljettaa. Ympäristöt vaihtuvat, vuosikymmenet kuluvat, mutta tarina pysyy kasassa minäkertojan näkökulman ansiosta. Kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa Kaarlella on vain yksi toive: kun saisi lentää. Vuosien mittaan Kaarle pääsee ohjaamaan monenlaisia koneita, ja lentämisen kuvaukset tuntuvat vatsanpohjassa. Ja myös sydänalassa.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Tulisiipi on paraikaa sekä Finlandia- että Savonia-palkintojen ehdokkaana. Lisäksi kirja voitti jo kirjakauppiaiden Vuoden kirja -palkinnon. Kirjailija Koskinen on monesti Twitterissä menestysuutisten yhteydessä todennut: Tulisiipi lentää! Toivon sille onnekkaita lentoja myös jatkossa!

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Kansi: Martti Ruokonen.
Kirjaston kirja vain kuvitusapuna; kuuntelin
teoksen äänikirjana suoratoistopalvelusta.

WSOY 2018. 8 t 47 min.
Alkuteos: Pobeda 1946 (2016).
Suom. Jouko Vanhanen.
Lukija: Jukka Pitkänen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Pojat ja autot. Siinä on yhdistelmä, johon usein liittyy jotakin maagista. Monille pikkupojille, ja miksei tytöillekin, moottoroiduissa ajoneuvoissa on niin suurta vetovoimaa, että leikeistä kuuluu jatkuvasti pientä pärinää. Tätä ajoneuvojen lumoa hyödyntää mainiosti virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946. Romaanissa pikkupojan kiinnostus autoihin on kohtalokasta.

Eletään sodanjälkeisessä Neuvosto-Virossa. Poika näkee ystävällisen oloisen sedän ajamassa kotikadullaan kermanvärisellä Pobeda-autolla. Poika rakastaa autoja ja leikkii usein linja-autonkuljettajaa. Sen vuoksi hän ei malta noudattaa äidin kieltoa olla puhumatta vieraiden kanssa. Setä esittelee autoa pojalle, jonka silmät kiiluvat innostuksesta. Poika tulee lipsauttaneeksi vähän liikaa perheensä asioista, erityisesti isästä. Ei mene kauaa, kun isä viedään pois. Pobeda-setä on hyvä lohduttaja niin pojalle kuin äidillekin, tosin paikalla vähän liiankin sopivasti.

Totuus Pobeda-sedästä valkenee äidille lopulta. Äiti ja poika lähtevät pakoon Johanna-tädin luo, mutta kilpajuoksu koneiston kanssa ei pääty siihen. Se on oikeastaan vasta kaiken alku. Pojan ja äidin vaiheisiin kietoutuu myös Johanna-tädin ja englantilaisen BBC:n uutistenlukijan Alanin rakkaustarina. Jännitteitä luovat toistuvat katoaminen, karkaaminen ja etsiminen.

Taska onnistuu vangitsemaan pelon ja epävarmuuden ilmapiirin kirjan sivuille. Lukija voi tuntea värvättyjen ilmiantajien uhan. Heillä on valtaa muuttaa elämiä. Kuka on kansanvihollinen? Entä kenessä on piirteitä maanpetturuudesta? Rautaesirippu halkoo Eurooppaa ja eristää neuvostomaat. Reikiä esirippuun tekevät radioaaltojen lisäksi lentokentät, joilta matkaan tosin voivat lähteä vain tarkkaan valitut henkilöt.

Taska kertoo elävästi ja koskettavasti yhden perheen tarinan. Kurkkua kuristaa erityisesti pojan kohtalo. Toistuvat hylkäämisen kokemukset raastavat myös lukijaa. Pojan lapsenuskon ja naiiviuden rinnalla väkivaltaisen neuvostokoneiston kylmyys on hyytävää. Tarinassa on vahvasti mukana myös tulevaisuudenusko, ja niin minäkin lukijana (tai siis kuuntelijana) jaksoin pitkään uskoa ja toivoa, että tässä kävisi hyvin.

Pobeda 1946 vaihtui minulla painetusta kirjasta lopulta äänikirjaksi, koska näin saatoin jatkaa tarinan parissa myös puutarhahommissa. Jukka Pitkäsen tasainen ja selkeä ääni mahdollistivat kuuntelemisen työn touhussa. Loppuratkaisun häämöttäessä oli kyllä pakko vain istua ja kuunnella.

Tämä Ilmar Taskan esikoisromaani päätyi lukulistalleni tämän viikon perjantaina alkavan Helsinki Lit -kirjallisuusfestarin ansiosta. Taska keskustelee festareilla perjantaina Sofi Oksasen kanssa. Edellisten vuosien tapaan olen yrittänyt ehtiä lukea mahdollisimman monen tilaisuudessa esiintyvän kirjailijan kirjoja etukäteen, koska näin keskusteluista saa enemmän irti. Festarin lähestyessä lukuvauhtini on kiihtynyt, mutta bloggaustahti puolestaan hiipunut. Otankin nyt pienen loppukirin, jotta saisin useamman festarikirjailijan teoksen tuotua blogiin näin tapahtumaviikolla. Seuraava bloggaus on tulossa heti huomenna!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Taskan romaanin kohtaan 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Ene Mihkelson: Ruttohauta (2007)

Päällys: Anna Makkonen.

Alkuteos: Katkuhaud.

Suomentaja: Kaisu Lahikainen (2011).

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 363.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Ene Mihkelson on vuonna 1944 syntynyt virolainen kirjailija, jonka romaani Ruttohauta on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Kotimaassaan arvostettu kirjailija on jäänyt Suomessa melko tuntemattomaksi. Hänen tuotantonsa kattaa yli kymmenen runokokoelmaa ja seitsemän romaania: tuotannosta on Ruttohaudan lisäksi suomennettu yksi runokokoelma, Torni.

Ruttohauta kertoo erään Viron maaseudulla asuvan perheen elämästä ensin Neuvosto-Virossa ja sitten itsenäisessä Virossa aina vuoteen 2007 saakka. Kertojana toimii perheen tyttö, joka on aikajanan loppuvaiheilla jo keski-ikäinen nainen. Nimettömäksi jäävä nainen haluaa selvittää perheensä vaiheet ja täyttää kuulemiensa tarinoiden aukot. Salaisuuksia tässä perheessä riittää.

Tyttö on kasvanut tätinsä Kaatan hoivissa, sillä hänen äitinsä ja isänsä olivat metsäveljiä eli pakoilivat Neuvostohallintoa metsissä. Perheen historiaan mahtuu muitakin arkoja aiheita ja salaisuuksia, jotka pikkuhiljaa valkenevat selvitystyötä tekevälle naiselle. Tarinan sävyt ovat synkkiä, sillä mukaan mahtuu valheita, petoksia, hylkäämisiä, insestiäkin. Kertoja rakentaa historiaansa tiedonmuruista, apunaan muun muassa arkistonhoitaja rouva Binta. Paljon on kuitenkin kasvattiäiti Kaatan kertoman varassa, mikä ei ole aivan ongelmatonta. Muistamiseen liittyy epävarmuutta, ja yksityiskohdat vaihtelevat päivästä riippuen.

Romaanin rakenne ja tyyli vaativat lukijan kaiken huomion. Tätä kirjaa ei voi lukea puolihuolimattomasti tai väsyneenä. Runoilijanakin tunnetun Mihkelsonin lyyrinen kieli on paikoin abstraktia ja lauseet polveilevia. Dialogia ei ole merkitty, vaan se uppoaa muun kerronnan joukkoon, joten lukijaa saa välillä pinnistellä hahmottaakseen, kuka puhuu ja kenelle. Milloin ollaan kertojan muistoissa, milloin unimaailmassa, ja kaiken tämän lisäksi mukana on muun muassa kirjekatkelmia ja otteita arkistodokumenteista ja lehdistä.

Tarina kiinnittyy vahvasti Viron historiaan, ja sen kulkua on varmasti helpompi seurata, jos tuntee Viron historiaa 1900-luvulta. Lukiessani huomasin, kuinka suuria aukkoja minulla on tiedoissani. Käsittelimme kirjaa lukupiirissä, ja eräs lukupiiriläinen kommentoi, että kirjaa ei ollut helppo lukea, vaikka hän tunteekin historiaa paremmin. Ja Viron historia on kuulemma aikamoinen syherö, jonka hahmottaminen ei tuosta vain käykään.

Vaikka tarina ankkuroituu vahvasti lähimenneisyyden vaiheisiin, ei tarinasta välity juurikaan ajankuvaa. Toisin on esimerkiksi Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät -romaanissa, jonka luimme samaisessa lukupiirissä tammikuussa. Luik kuvaa saman aikakauden elämään niin ikään Viron maaseudulla mutta hyvin tarkasti ja ympäristöä havainnoiden. Ruttohauta puolestaan keskittyy tunnelmiin, tuntemuksiin ja muistikuviin, ei niinkään arjen kuvaukseen. Mihkelsonin ja Luikin kirjojen avulla olen päässyt tutustumaan itselleni yllättävän vieraan maan historiaan.

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät (1985)

Kansi: ?

Alkuteos: Seitsmes rahukevad.
Suomentaja: Eva Lille (1986).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 247.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Yhdessä vetämistäni lukupiireistä keskitymme tänä keväänä virolaiseen kirjallisuuteen. Tämän lukupiirin kanssa olemme nyt useamman vuoden ajan reissanneet tarinoiden matkassa eri puolilla maapalloa: olemme pysähtyneet puoleksi vuodeksi muun muassa Saksaan, Espanjaan, Latinalaiseen Amerikkaan ja Venäjälle. Nyt vuoron saa siis Viro, jonka kirjallisuuteen uppoudumme viiden teoksen verran.

Viivi Luik on syntynyt vuonna 1946, ja hän kuuluu 60-luvulla kirjallisen uransa aloittaneeseen runoilijasukupolveen. Luik tunnetaan erityisesti sukupolvensa tuntojen kuvaajana: hän syntyi Neuvosto-Virossa ja vietti siellä lapsuutensa. Luik työskentelee vapaana kirjailijana ja hänen tuotantonsa kattaa runoteoksia, lastenkirjoja ja -kuunnelmia sekä kolme romaania. Seitsemäs rauhan kevät on Luikin romaaneista varhaisin, se ilmestyi 1985 ja suomennettiin vuosi ilmestymisensä jälkeen.

Seitsemäs rauhan kevät oli ilmestymisaikanaan merkittävä kirjallinen tapaus, sillä se käsittelee 1950-luvun tapahtumia kriittisestä näkökulmasta. Se sai hyvän vastaanoton Virossa ja Suomessakin sitä luettiin paljon. Kirja on noussut jopa virolaiseksi klassikoksi ja sitä kutsutaan 1980-luvun parhaaksi virolaiseksi romaaniksi.

Tarina sijoittuu Viron maaseudulle 1950-luvun alkuun. Päähenkilö on 5-vuotias tyttö, jolla on vahva itsetunto ja vilkas mielikuvitus. Isä on paljon poissa, koska hän työskentelee meijereillä kunnostushommissa. Isää lähinnä kaivataan, ja silloin kun hän on paikalla, korostuu isän mielenkiinto moottoreihin ja omenapuihin. Arkea pyörittävät kolhoosissa työskentelevä äiti ja isoäiti. Äiti on parikymppinen, kun taas isoäiti on syntynyt viime vuosisadalla ja edustaa vanhaa maaseutukulttuuria.

Ensimmäisen suomenkielisen painoksen kansi
on mielestäni kaunis ja houkutteleva.
Ylemmässä kuvassa näkyy uudempi,
pokkaripainoksen kansikuva. 

Elämää tarkastellaan lapsinäkökulmasta, mutta mukana on myös aikuisen katse. Lapsuuttaan muisteleva kertoja esimerkiksi tietää asioita tulevaisuudesta ja kommentoi tapahtumia seuraavaan tapaan:

Olen vilpittömän onnellinen, että lapsuuteni on ohi. Ettei minun tarvitse taas pitää äitiä kädestä ja mennä sisään vihreäksi maalatusta pihaportista. Mutta ennen kuin ehätimme tuolle portille, meidän piti taivaltaa vielä pitkä matka.

Romaanissa on ilmeisen paljon omaelämäkerrallista ainesta, vaikka se onkin fiktiota. Tarinan edetessä viitataan usein Luikin elämänvaiheisiin, joten lapsikertoja on luultavimmin saanut piirteitä kirjailijalta. Kieli on paikoin hyvin lyyristä, mikä muistuttaa Luikin runoilijataustasta. Läsnä ovat sekä kirjoitusaika että tapahtuma-aika:

Nyt kirjoittaessani näen ikkunasta paljaan ruskean maan ja matalan harmaan taivaan, olen samalla kertaa vuoden 1950 syksyssä ja vuoden 1982 keväässä ja pääni kumisee tämän pitkän matkan taivaltamisesta.

Maatilojen pakkolunastus kolhooseiksi tuntuu arjessa: on köyhyyttä ja puutetta sekä pelkoa omasta ja perheen pärjäämisestä. Mitään kurjuudessa rypemistä kirja ei kuitenkaan ole, sillä lapsen näkökulmasta katsottuna maailma on ihmeellinen paikka.

Luik kuvaa hienosti lapsen fantasiamaailmaa, mielikuvituksen oivalluksia ja pelkotiloja. Aikuisilla on selvästi jotakin salattavaa, mikä ahdistaa pientä lasta. Asioita ei juuri selitetä, vaikenemisen kulttuuri on valloillaan. Lapsen katse on monesti paljastava, ja lukija voi tehdä tulkintojaan 5-vuotiaan näkemistä asioista. Metsässä on miehiä, joista ei saa puhua. Kolhoosin säännöt ovat lapselle ehdottomia, sillä hän ei ole elänyt muunlaisena aikana. Äiti itkee pohjaan palanutta hilloa, sillä siinä meni hukkaan monta kiloa sokeria. 

Luik piirtää tarkkaa ja yksityiskohtaista ajankuvaa. Kirjan lukeminen oli välillä raskasta kuvailun runsauden vuoksi, eikä tarina ole ollenkaan juonivetoinen. Pienet ja vähän suuremmat arkiset tapahtumat seuraavat toisiaan lapsen elämässä. Voin suositella tätä lämpimästi kaikille vähänkään Viron historiasta kiinnostuneille lukijoille, joille kirjan tärkein asia ei ole vetävä juoni. Seitsemäs rauhan kevät on kulttuurihistoriallinen runsaudensarvi.

Kirjoitan loppuun vielä pitkähkön lainauksen, jossa kuvaillaan kirjoja ja tarinoiden maailmaa:

Kirjat eivät olleet niin kuin huivit, pesuvadit, takit ja huopikkaat, joissa oli tärkeätä, mistä ne oli tehty, paljonko ne maksavat ja kestävätkö ne myös.

Kirjat oli tehty paperista ja pahvista, ne maksoivat vähemmän kuin muut tavarat eivätkä ne kestäneet yhtään - ne eivät sietäneet tulta ja vettä, hiiriä ja rottia, pieniä lapsia ja kirjatoukkia. Ja kuitenkin nekin olivat tavaroita - raskaita, kulmikkaita, ne paukahtivat pudotessaan maahan, niihin voi satuttaa itsensä, mutta yksi piirre erotti ne muista, se tärkein. Kun otit kirjan syliisi, ei sylissäsi ollut kasa paperia ja pahvia, vaan vieraita ihmisiä, suuria kaupunkeja, kalliovuoria, tasankoja, hirviöitä ja lohikäärmeitä. Sinä muutut samalla jättiläiseksi, joka kannat tuota moninaista elämää huoneesta toiseen, käsket ja kiellät. Mutta kun asiat menevät vaaralliseen suuntaan, tuuli ulvoo, veri virtaa ja murhaajan kasvoille nousee saatanallinen irvistys, harppaat monta lehteä kerrallaan ja isket kirjan kiinni, olet kaikesta huolimatta voittaja. 

Zinaida Lindén: Monta maata sitten (2013)

Alkuteos: För många länder sedan.

Suomentaja: Jaana Nikula (2013).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 280.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: S-R Meilahti.

Zinaida Lindén syntyi Leningradissa 1963 ja asuu nykyisellään Turussa. Hän muutti Suomeen 1991 ja on naimisissa suomenruotsalaisen kanssa. Hän kirjoittaa sekä ruotsiksi että venäjäksi. Lindéniltä on tähän mennessä ilmestynyt kuusi teosta, jotka kaikki hän on kirjoittanut ruotsiksi. On jotenkin hämmentävää ja kai melko poikkeuksellistakin, että kirjailija kirjoittaa jollakin muulla kielellä kuin äidinkielellään! Lindén opiskeli Leningradin yliopistossa ruotsin kieltä ja kirjallisuutta, mutta silti tämä on mielestäni mielenkiintoinen valinta. Lindénin voikin lukea osaksi venäläistä kirjallisuutta ja suomenruotsalaista kirjallisuutta.

Monta maata sitten -romaanissa on paljon omakohtaista, mutta se on fiktiivinen teos. Päähenkilö on leningradilaissyntyinen Galina eli Galja. Hänen isänsä oli patologi ja äitinsä kustannustoimittaja. Galjan vanhemmat elivät työlleen ja toisilleen — lapsi jäi kuviossa ulkopuoliseksi. Tyttärestä toivotaan lääkäriä, mutta hän valitsee taidehistorian. 1990-luvulla Galja avioituu Igorin kanssa, joka on diplomaatti. Diplomaatin rouvana Galja päätyy Afrikkaan, Japaniin ja lopulta Suomeen. Aina uuden ja tuntemattoman keskelle. Diplomaatin rouvan asema arvostetaan yleisesti korkealle, mutta arki on kaikkea muuta kuin luksusta.

Vierauden kokemukset ja tunteet seuraavat Galjaa läpi elämän: jatkuva muuttaminen ja vaihtuvat ympäristöt tekevät asettumisen mahdottomaksi. Ainoa pysyvä yksikkö on perhe, joka ei sekään ole ikuinen:

Lapsemme jättävät meidät. Meidät hylätään. Monien vuosien ajan Igor ja minä olemme hylänneet muut. Olemme hylänneet maita, katuja, taloja, ihmisiä. Olemme pakanneet tavaramme, tullanneet matkalaukkumme. Olemme kulkeneet maapallon pinnalla.

Samalla muuttuu myös yksi elämän kiintopiste eli kotimaa, kun Neuvostoliiton hajottua alkaa hahmottua uusi Venäjä, joka on hassu peilikuva Neuvostoliitosta.

Kirja on jaettu neljään osaan (Kotona, Poissa, Maestro ja Muuttolinnut), ja se etenee pikemminkin teemoittain kuin kronologisesti. Lapsuus- ja nuoruusmuistoihin ja muihin elämän käännekohtiin palataan aina sopivan tilaisuuden tullen. Läpi kirjan tarkentuvat kuvat menneestä Neuvostoliitosta ja Galjan elämästä ja historiasta. Lopulta myös perheen syvimmät salaisuudet tulevat ilmi ja onnistuvat yllättämään.

Monta maata sitten oli toisen vetämäni lukupiirin kevään viimeinen kirja. Lindén kirjoittaa ilmavasti ja selkeästi, joten kirja sai kiitosta helppolukuisuudestaan. Olisimme kuitenkin kaivanneet kirjaan lisää syvyyttä; nyt moni asia jää vähälle käsittelylle. Esimerkiksi aviomies Igorin henkilökuva olisi voinut olla tarkempi, samoin miljöökuvaukset. Lukupiiriläiset pitivät Lindénin tavasta maalailla kiinnostavia tuokiokuvia. Kirjailija kuljettaa lukijaa tapahtumasta toiseen, ajassa ja paikassa liikutaan luontevasti edestakaisin. Mielenkiintoista, miten monen mielestä oli vaikea pitää kirjailija ja päähenkilö erillään, kun heissä on niin paljon samaa. Moni olikin lukenut kirjaa kuin omaelämäkertaa, ja lukupiirissä virisi keskustelua omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta.

Kirjasta ovat bloganneet esimerkiksi Lukuneuvoja, Mari A, Sirri ja Jaana.

Ruben Gallego: Valkoista mustalla (2003)

Alkuteos: Beloe na chernom.

Suomentaja: Teemu Kaskinen (2006).

Kustantaja: Sammakko.

Sivumäärä: 201.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Anna Yurienen Gallego

Ruben Gallegon Valkoista mustalla on tutkielma ihmisen julmuudesta. Se kyseenalaistaa inhimillisyyden, vaikka onkin lopulta selviytymistarina. Sitä lukiessa minulle tuli paha olo, enkä pystynyt lukemaan kuin pieniä pätkiä kerrallaan. Oli pakko ottaa happea välillä.

Valkoista mustalla on Ruben Gallegon omaelämäkerrallinen teos, jolle myönnettiin Venäjän Booker-palkinto vuonna 2003 ja joka on käännetty kymmenille kielille. Gallego syntyi Moskovassa espanjalaiselle äidille ja venezuelalaiselle isälle. Gallego kärsi syntymässä aivohalvauksen, ja hän joutui eroon perheestään vuoden vanhana. 

Gallegolle kerrottiin lapsena, että hänen äitinsä hylkäsi hänet, kun taas äidille väitettiin lapsen kuolleen. Pojan isoisä oli Espanjan kommunistisen puoleen pääsihteeri, joka hoiti Rubenin lastenkotiin pois näkyviltä. Vasta Rubenin aikuistuttua äiti ja poika saivat tietää toisistaan.

Gallego eli lapsuutensa neuvostoliittolaisissa lastenkodeissa, ja kirjan päähenkilö on kokemuksineen hyvin kirjailijan kaltainen. Kirjan Gallego on kirjoittanut toisen käden etusormella tietokoneen avustuksella.

Lastenkotien lapsilla on kaikenlaisia vammoja ja ongelmia, mutta huonoimmassa asemassa ovat ne, jotka eivät pysty kävelemään. Ruben on yksi heistä. Rubenilla on vakavia epämuodostumia; hänen jalkansa eivät toimi eivätkä kädetkään kunnolla. Hän on aina muiden avun varassa. Jalkoja yritetään parantaa toimiviksi kiduttavilla kipsaushoidoilla, mutta turhaan.

Kirja koostuu lyhyehköistä tarinoista, jotka on nimetty ytimekkäästi kuten "Tappelu", "Ruoka" tai "Keppi". Ne ovat kurkistuksia lastenkotilasten todellisuuteen ja arkeen. Gallego ei vyörytä kauheuksia, vaan kertoo asiat kuten hän ne lapsena näki. Esipuheessa kirjailija painottaa kertovansa hyvyydestä, ilosta, voitosta ja rakkaudesta. Toisenlainen näkökulma olisi tehnyt kirjasta musertavan.

Pojan sisukkuus ja hyvä tuuri pitävät hänet hengissä lastenkodista toiseen. Ruben pärjää hyvin koulussa, hänellä on vilkas äly. Hän myös lukee paljon, tai siis niin paljon kuin noissa oloissa on mahdollista eli kaikki käsiinsä saamat kirjat. Muistelmissa vilahtavat ainakin Kolme muskettisoturia ja Solaris.

Ruben odottaa pelonsekaisin tuntein tulevaisuutta. Monet odottavat tulevaa ilolla, koska lastenkodin jälkeen koittaa vapaus. Rubenin kaltaisilla tilanne on aivan toinen: vaikeasti vammaiset viedään lastenkodista oppivelvollisuuden päätyttyä vanhainkotiin, joka on vielä karumpi paikka. Siellä kuollaan nälkään.

Rubenin lapsuus oli minulle synkkää ja lohdutonta luettavaa. Olin valinnut kirjan lukupiirimme kuukauden kirjaksi, ja onnekseni lukupiiriläiset eivät kokeneet kirjaa yhtä raskaasti kuin minä. He onnistuivat näkemään absurdeissa tilanteissa komiikkaa ja nauttimaan Rubenin elämänilosta. Minä taas luin kirjaa pala kurkussa alusta loppuun. Joskus kirjat menevät ihon alle, ja tämän kanssa minulle kävi niin.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (1996)

Alkuteos: Medeja i ee deti.

Suomentaja: Arja Pikkupeura (2012).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 359.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Kirsikka Mänty.

Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa on runsas sukuromaani, joka sijoittuu Krimille. Medeia Mendes asuttaa siellä vanhaa taloaan, jonne lukuisat sukulaiset tulevat viettämään kesiään. Kun monipäinen joukkio viettää aikaa yhdessä, sukutarinat heräävät eloon ja salaisuuksiakin nousee esiin. Pettymyksiltä ja pettämiseltä ei myöskään vältytä.

Kirjan nimestä huolimatta Medeialla itsellään ei ole lapsia, vaan hän on lapseton leski. Hänellä on kaksitoistatoista sisarusta, joista muutamaa hän on hoitanut kuin omia lapsiaan. Medeia on kirjan keskushenkilö ja kaikkia yhdistävä tekijä. Hän on tarkkailija, joka havainnoi nuorempiensa tekemisiä. Medeia on vieraanvarainen ja ottaa sukulaisensa aina avosylin vastaan. Medeialla on kuitenkin toinen puoli: hän on erakkoluonne, joka tarvitsee yksinäisyyttään, jonka pitkät ja pimeät syksy ja talvi aina tarjoavat.

– – hän letitti vuosien myötä hioutunein elein hiuksensa huolellisesti palmikoksi ja kieputti sen nutturaksi. Mustan silkkihuivin päähänsä kiedottuaan ja sen pitkän liepeen nutturan alta kaulalle irrotettuaan hän näki äkkiä omat kasvonsa soikeassa simpukkareunusteisessa peilissä. – – Ne olivat vuosien varrella käyneet entistä pitemmiksi – se johtui varmaankin valahtaneista ja kahden syvän rypyn uurtamista poskista. Sukunenää vuodet eivät olleet pilanneet: se oli melko pitkä mutta ei hitustakaan liian ulkoneva, tylppäkärkinen ja pyöreäsieraiminen.

Hänen kasvonsa muistuttivat kaunista hevosen turpaa.

Medeia on syntynyt vuonna 1900, joten hänen ja läheistensä elämänvaiheiden kautta hahmottuu hienosti myös 1900-luvun historia. Sukulaiset ovat hajaantuneet kuka minnekin, ja puolisoiden myötä suvussa on monen kansallisuuden ja uskontokunnan edustajia. Myös Medeian asuinpaikka Krim on eräänlainen sulatusuuni.

Kirjassa on henkilöitä kymmeniä, eikä sukulaisuussuhteiden hahmottaminen ole ongelmatonta. Aloin jo luonnostella sukupuuta, kunnes tajusin kurkata kirjan loppuun: siellä sellainen oli valmiina. Sukupuun avulla sain kirjasta enemmän irti ja pysyin paremmin kartalla. Venäläiset nimet kun tahtovat mennä iloisesti sekaisin niihin tottumattomalta, varsinkin kun soppaan lisätään lempinimet, kaimat ja hellittelynimet.

Kirjan henkilökaarti on niin laaja, että edellinen henkilö tahtoo painua unohduksiin, kun seuraava tulee esittelyvuoroon. Medeian lisäksi mieleen jää ainakin urheilijanuorukainen Butonov, joka on paitsi melkoinen naistenmies, myös entinen kilpaurheilu- ja sirkustähti. Medeian sisaren lapsenlapsen Mašan kohtalo ja elämänvaiheet ovat traagisia. Nuorena isoäiti sysää tytön hulluuden partaalle kirouksillaan, ja aikuisena hän kärsii kolmiodraaman yhtenä osapuolena.

Luimme kirjan lukupiirissä. Ulitskajan ihmiskuvaus sai kiitosta, samoin sujuva teksti. Vaikka kirja oli runsas ja rönsyävä, sitä ei ollut raskas lukea. Kaikki olivat tosin takellelleet henkilögallerian kanssa. Monille tämä oli ensimmäinen Ulitskaja, mutta se herätti kiinnostusta lukea muitakin hänen kirjojaan. Minua houkuttaa kovin Vihreän teltan alla -järkäle – se voisikin olla hyvä kesäkirja!

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (1957 & 1940)

Alkuteos: Lidia Tšukovskaja. Sofia Petrovna. Spusk pod vodu.

Suomentaja: Kirsti Era (2012).

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 274.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Elina Salonen.

Lidia Tšukovskaja (1907–1996) oli venäläinen kirjailija ja toisinajattelija. Vajoaminen sisältää kaksi pienoisromaania, jotka hän kirjoitti vuosina 1940 ja 1957. Molemmat tekstit ilmestyivät lännessä reilut kymmenen vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen ja Neuvostoliitossa vasta 1980-luvulla.

Ensimmäisenä kirjassa on nimikertomus 'Vajoaminen'. Siinä kirjailija Nina Sergejevna saapuu viettämään usean viikon ajanjaksoa kirjailijoiden parantolaan. Sanatoriossa hän työskentelee käännöstyön parissa ja tekee päivittäin kävelyretkiä ympäröivään luontoon välillä yksin, välillä muiden asukkaiden kanssa. Kirjailijan tavoitteena on vajota eli uppoutua eräänlaiseen flow-tilaan.

Sergejevnan mieltä painaa kotiin jääneen tyttären vointi ja miehen katoaminen. Sanatoriossa hän saa lopulta kuulla, mikä hänen miehensä kohtalo oli. Päiväkirjamainen kertomus pohjaa Tšukovskajan omaan elämään: hänen toinen aviomiehensä menehtyi Stalinin vainoissa.

'Sofia Petrovna' on vavisuttava kertomus Stalinin vainojen vaikutuksista yhden yksilön elämään. Tarinan nimihenkilö menettää läheisen toisensa jälkeen, heidät vain viedään. Ainoa keino selvittää omaisten kohtaloa on jonottaa virastojen loputtomissa jonoissa. Kun oma vuoro luukulla koittaa, ei vastauksia juuri heru.

Vainojen mielettömyys nostattaa lukijassakin vihaa ja surua: yksi ihminen on kovin pieni systeemin rinnalla. Kaiken huipuksi myös vangittujen perheenjäsenet menettävät työnsä ja joutuvat karkotetuiksi. Syynä saattaa olla esimerkiksi perätön ilmianto, sillä kidutettuina vangitut tunnustavat ja kantelevat olemattomia. Uskomattominta ja minulle vaikeinta käsittää on se, että oman vangitun sukulaisen syyttömyyteen uskotaan vilpittömästi, mutta kaikki muut jonoissa nähdään rikollisten sukulaisina.

Kirjan lopussa on mielenkiintoiset jälkisanat, joissa kerrataan Tšukovskajan elämänvaiheet.  Erityisen mielenkiintoinen juonne kirjailijan elämässä oli ystävyys runoilija Anna Ahmatovan kanssa. Naisia yhdistivät läheisten menetykset Stalinin vainoissa ja vaiennetun taiteilijan elämä. Ahmatova ei pystynyt julkaisemaan mitään, ei edes kirjoittamaan, joten Tšukovskaja ja muut runoilijan ystävät painoivat muistiin Ahmatovan runoja. Myöhemmin runot kirjoitettiin ylös ja näin syntyi runokokoelma Requiem.

Vajoaminen ei ollut helppo lukukokemus, mutta antoisa kylläkin. Kieli soljuu ja teksti etenee, mutta aiheet ja tunnelmat ovat tummia, mikä tekee lukemisesta raskasta. Vastapainona synkkyydelle toimivat esimerkiksi Vajoaminen-kertomuksen värikkäät ja aistikkaat luontokuvaukset. Kirja herättää mielenkiintoa kiellettyjä ja vainottuja venäläiskirjailijoita kohtaan. Luin Vajoamisen rinnalla Ahmatovan runoja ja hänestä kertovan teoksen Anna Ahmatova Fontankan talossa (Aaltonen, Hämäläinen Seppo; Into 2012), joista en tällä erää bloggaa. Joseph Brodsky ja Aleksandr Solženitsyn päätyvät lukulistalle.

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja (2012)

Alkuteos: Blokadnyi dnevnik Leny Muhinoi.

Suomentaja: Pauli Tapio (2014).

Kustantaja: Bazar.

Sivumäärä: 291.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Carina Holtmon

Piirityspäiväkirja on Lena Muhinan päiväkirja, joka ajoittuu toukokuulta 1941 toukokuulle 1942. Päiväkirjan sivuilta hahmottuu teinitytön näkökulma Leningradin piiritykseen. Piiritys kesti kaikkiaan 900 päivää syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944. Takaliepeessä kerrotaan, että vuonna 1924 syntynyt Muhina selvisi piirityksestä ja ettei hän koskaan puhunut piirityksen aikaisista tapahtumista kenellekään. Tämä tutkijan arkistosta löytämä päiväkirja onkin ainoa keino tutustua Muhinan tarinaan.

Lena Muhina on päiväkirjaa aloitellessaan 16-vuotias koululainen, joka raportoi päiväkirjalle koulunkäynnistä, säästä ja kaveripiirin puuhista. Lena asuu äitinsä ja Akan kanssa – Aka on ilmeisesti isoäiti tai muu sukulainen. Kirjoittaja ei juuri esittele päiväkirjan sivuille päätyviä henkilöitä, vaan paljon jää lukijan pääteltäväksi.

Lena on ehtinyt kirjoittaa vain reilun kuukauden, kun sota alkaa. Sivuille ilmestyvät pommikoneet ja kuolonuhrit. Soda jyllätessä Lenan ajatuksissa vaihtelevat toivo ja epätoivo. Yhtenä päivänä hän uskoo vahvasti sodan olevan pian ohi, toisina taas toivo ei edes pilkahtele. Sota on raakaa, ja se myös raaistaa:

Aka on vain ylimääräinen suu. En itsekään tiedä, miten voin kirjoittaa noin. Mutta sydämeni on kuin kiveä. Minua ei pelota ollenkaan. Minulle on täysin yhdentekevää, kuoleeko Aka vai ei. Mutta jos kuolee, niin kuolkoon vasta ensimmäisen päivän jälkeen. Silloin saamme hänen elintarvikekorttinsa. Miten sydämetön minä olenkaan.

Nälkä saa Lenan polvet pettämään ja vatsan kramppaamaan. Pahimman nälän piinatessa lautaselle päätyy hiivakeittoa, kissanlihaa ja jopa liimasta keitettyä sylttyä. Nahkaa keitetään vedessä, jotta siitä irtoaisi makua ja saataisiin "keittoa". Lena selviytyy hankalista oloista elävänä, mutta joutuu todistamaan vierestä monen läheisen riutumisen pois.

En voi olla vertaamatta Muhinan päiväkirjaa juuri äskettäin lukemaani Zlata Filipovićin Zlatan päiväkirjaan. Lena ja Zlata ovat molemmat nuoria tyttöjä, jotka uskoutuvat päiväkirjalleen  piiritystilanteen keskellä. Zlata kirjoitti ikäisekseen kypsästi, ja niin myös Lena joutuu aikuistumaan nopeasti, kun hänen on pakko ottaa vastuuta perheensä hyvinvoinnista ja omasta selviytymisestään.

Yhteistä näiden tyttöjen teksteissä on myös se, miten päiväkirjalle tilitetään aluksi ihastuksista, kavereista, koenumeroista ja haaveista. Sota kääntää huomion sähköön, kaasuun, ruokaan ja juomaan sekä tietenkin kuolemaan. Lena Muhinan tekstissä keskitytään enemmän vallitsevaan ruokatilanteeseen, olihan Leningradin monivuotinen piiritys asukkaille ennen kaikkea kamppailu nälkäkuolemaa vastaan. Ruokaa säännösteltiin niin, että päivittäinen leipäannos oli vähimmillään vain 125 grammaa.

Lena kirjoittaa päiväkirjaansa vähemmän tietoisena mahdollisista lukijoistaan kuin Zlata, jonka tekstistä paistaa välillä se, että kirjoittaja aavistaa niiden päätyvän jonkun luettaviksi. Zlatan päiväkirjan puolivälin tienoilla päiväkirjan julkaiseminen varmistuu, jolloin Zlata tietää jo varmuudella kirjoittavansa yleisölle.

Muhinan teksti on välillä hyvin kaunokirjallista. Päivittäiset merkinnät ovat pitkiä ja sisältävät paikoin paljon dialogia, jolloin päiväkirjamaisuus unohtuu. Muhina jopa alkaa yhdessä vaiheessa päiväkirjaansa kolmannessa persoonassa, jolloin tekstissa alkaa elää ja kokea henkilö nimeltä Lena. Ratkaisu on tietoinen:

Olen päättänyt alkaa kirjoittaa päiväkirjaani uudessa muodossa, kolmannessa persoonassa. Kuin kertomusta. Sellaista päiväkirjaa voi sitten lukea kuin romaania.

Päiväkirja on mielenkiintoinen kirjallisuuden laji; se häilyy jossakin faktan ja fiktion rajamailla. Kirjoittaja on voinut värittää ja muokata tapahtumia mielensä mukaan, mutta silti päiväkirja kertoo oikeista historiallisista tapahtumista ja henkilöistä. Sekä Zlatan että Lenan dokumentaariset kirjoitukset koskettivat minua, mutta olivat kaikkine kauheuksineen välillä ahdistavaa ja raskasta luettavaa, kun tiesi niiden pohjautuvan tosielämään.

Leningrad eli nykyinen Pietari kartalla mustan neulan kohdalla.

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (2011)

Alkuteos: In Zeiten des abnehmendes Lichts.

Suomentaja: Liisa Ryömä ja Robert Ryömä (2012).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 429.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Timo Mänttäri

Vähenevän valon aikaan on saksalaisen Eugen Rugen esikoisromaani, jolla hän voitti Saksan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Deutscher Buchpreisin vuonna 2011. Ennen 57-vuotiaana tekemäänsä romaanidebyyttiä Ruge työskenteli muun muassa matemaatikkona, ohjaajana ja kääntäjänä. Ruge on kirjoittanut samasta aiheesta 1990-luvulla näytelmän, jonka pohjalta hän työsti tämän romaanin. 

Kirja on sukuromaani, jonka henkilögalleriaan kuuluu neljän sukupolven edustajia. Isovanhemmat Wilhelm ja Charlotte ovat joutuneet lähtemään toisen maailmansodan alta maanpakoon Meksikoon. Kommunistisen puolueen aktiiviset jäsenet palaavat lopulta DDR:ään, missä heillä on hyvä asema. Charlotten pojat Kurt ja Werner ovat joutuneet samaisen sodan seurauksena pakkotyöleirille Neuvostoliittoon.

Kurt tapaa Uralilla tulevan vaimonsa Irinan ja he saavat pojan, Alexanderin. Alexander on parivuotias, kun perhe pääsee palaamaan Itä-Saksaan. Keski-ikäisenä Alexanderilla herää halu selvittää perheensä historiaa ja hän alkaa selvittää isovanhempiensa vaiheita. Sukupolvien ketjuun liittyy vielä Alexanderin poika Markus, jonka kapina ja murheet poikkeavat aiempien sukupolvien harmeista: saahan hän elää rauhan ajan vapaassa Saksassa.

Monisäikeiseksi teoksen tekevät kirjavan henkilökaartin lisäksi lukuisat tapahtumapaikat ja -ajat. Romaanissa liikutaan Saksan lisäksi Neuvostoliitossa ja Meksikossa, ja aikajänne yltää 1950-luvulta aina 2000-luvun puolelle.

Romaanin lukujen nimet ovat päivämääriä. Suvun vanhin, Wilhelm, täyttää 90 vuotta 1. lokakuussa 1989, ja tämä syntymäpäivä juhlineen käydään romaanissa läpi kaikkiaan kuudesti, aina eri näkökulmasta.  Syntymäpäiväkuvaukset vuorottelevat muiden suvun keskeisten hetkien kuvauksien kanssa. Väliin jää pitkiäkin ajanjaksoja, joiden tapahtumia ei valoteta, vaan lukija saa täyttää aukot itse.

Rugen käyttämä näkökulmatekniikka näyttää avartavasti, kuinka asioilla on yhtä monta tulkintaa kuin kokijaakin. Keskeiseksi nousevat muistot ja muistaminen. Jokainen näkee ja kokee tilanteet omasta näkökulmastaan, joten jokainen myös muistaa nuo tapahtumat omasta vinkkelistään käsin.

Suuret historialliset tapahtumat ja käännekohdat limittyvät yhden perheen historiaan. Alexanderin Meksikon-reissu ajoittuu vuoteen 2001, jolloin kaksoistornit ovat juuri tuhoutuneet terrori-iskussa, ja Wilhelmin syntymäpäiviä vietetään juuri muurin murtumisen kynnyksellä. Kutkuttavaa on, että lukija tietää muurin murtumisen koittavan muutaman kuukauden kuluttua, mitä tarinan henkilöt eivät osaa aavistaa, vaikka merkkejä siitä on toki ollut jo ilmassa.

Sukupolvien välinen kuilu on väistämättä olemassa, ja aatteet ja ideologiat näyttävät erilaisilta eri aikoina, kun maailma ympärillä on toisenlainen. Seuraava sukupolvi katselee muuttunutta maailmaa erilaisessa kontekstissa kuin edeltäjänsä. Muutos on väistämätöntä. Umnitzerin suvussa sosialistinen ideologia rapistuu ajan kuluessa.
 

Romaanin suomennosta maustavat vieraskieliset sanat: joukossa on ainakin espanjaa ja venäjää. Murteellinen saksa on myös käännetty murteena. Mielestäni  mainio oivallus suomentajilta (heitä tosiaan on kaksi).

Vähenevän valon aikaan pohjautuu  Rugen omiin kokemuksiin: tarina seuraa väljästi ja väritettynä hänen sukunsa tarinaa. Kirjailijan isä oli itäsaksalainen historioitsija, joka joutui vankileirille Neuvostoliittoon. Ruge syntyi Alexanderin tavoin  Uralilla ja pakeni vähän ennen muurin murtumista länteen.

Pidin kirjan mosaiikkimaisesta rakenteesta ja olisin viihtynyt romaanihenkilöiden seurassa pidempäänkin. Fiktiivinen kuvaus arkisesta elämästä DDR:ssä antaa lukijalle paljon enemmän kuin pelkkä faktojen lukeminen. Lihaa luiden ympärille saa esimerkiksi vaihtotalouden käsite: DDR:ssä juhlavamman aterian valmistelu  oli aloitettava hyvissä ajoin, jotta ehti hankkia kaiken tarpeellisen: kaviaari vaihtui ensin kattoikkunoihin ja edelleen ankeriaisiin ja sitten hedelmiin ja niin edelleen. Kuinka erilaista juhla-aterian kokkaaminen onkaan yhdistyneessä Saksassa, jossa kaikkea haluamaansa löytää läheisestä marketista!

Sukuromaanit eivät yleensä ole minun juttuni, sillä en pysy perässä kuka kukin on. Nytkin olin romaanin alkuvaiheilla hieman hukassa henkilöiden nimien ja keskinäisten suhteiden kanssa, joten piirsin sukupuun. Se auttoi, eikä lukemisessa tökkinyt mikään, kun olin tehnyt suhteet selviksi. Harvoin kehotan kurkistamaan viimeiselle sivulle, mutta nyt sinne todella kannattaa vilkaista: siellä on lueteltu romaanin keskeiset henkilöt ja heidän suhteensa. Ei siis tarvitse itse piirrellä...

Rugen esikoisesta ovat aiemmin bloganneet ainakin Kirsi ja Suketus.

Saksa kartalla

Antti Tuuri: Ikitie (2011)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 431.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Hannu Taina.

Ikitie on seitsemäs osa Antti Tuurin Äitini suku -sarjassa. Kesällä kuuntelin äänikirjana sarjaan kuuluvan kirjan Taivaanraapijat, joka on osa numero viisi. Taivaanraapijat kertoi suomalaisen Jussi Ketolan vaiheista New Yorkin pilvenpiirtäjien työmailla 1900-luvun alussa, kun taas Ikitien tarina alkaa vuodesta 1930. Näiden teosten välissä on ilmestynyt Kylmien kyytimies, joka keskittyy vuoden 1918 tapahtumiin. Kaikki nämä kolme romaania kertovat samasta päähenkilöstä, Jussi Ketolasta. Teokset voi mainiosti lukea irrallisina kirjoina.

Ikitien alussa eletään vuotta 1930. Ketola asuu vaimonsa ja lastensa kanssa Pohjanmaalla, kun hänet eräänä yönä pakotetaan mustan auton kyytiin ja muilutetaan Lapuan liikkeen toimesta Suomen halki aina Neuvostoliiton rajalle. Tuosta reitistä kirja on saanut nimensä. Rajalla Ketola ottaa jalat alleen ja päätyy Neuvosto-Karjalaan, jossa hän elää seuraavat kahdeksan vuotta.

Kirjoitin Taivaanraapijat kuunneltuani, että Tuuri kuvaa miespäähenkilön eli Ketolan ajatusmaailmaa kiinnostavasti. Nyt täytyy kyllä hieman ottaa sanoja takaisin, sillä Ikitietä lukiessani huomasin, miten olemattomasti Ketolan mielenliikkeitä ja ajatuksia avataan. Ajatusmaailma käy toki ilmi teoista ja heijastuu esimerkiksi puheeseen, mutta Ketolan pään sisään Tuuri ei lukijaa päästä.

Tunteeton tämä jäyhä työmies ei kuitenkaan ole. Ketolan tunteet tulevat esille esimerkiksi kohtauksessa, jossa hän on yksin metsässä ja reuhtoo sammalikkoa ja puun juuria puukolla. Tunnekuohuitta tuskin kukaan voisi Ketolan vaiheita elää, mutta niihin ei missään vaiheessa jäädä vellomaan: metsässäkin tilanne on nopeasti ohi, käteen tullut haava sidottu ja matka jatkuu. Jussi Ketolan järkähtämättömyys ja sinnikkyys kumpuavat syvältä sisimmästä.

Kirjan nimen perusteella voisi kuvitella, että ikitie pysyisi tarinan näyttämönä alusta loppuun. Muilutus on kuitenkin vain lyhyehkö osio tarinan alussa, mitä seuraa pidempi jakso rajantakaisessa Karjalassa. Ketola asuu vuosia Hopea-nimisessä kolhoosissa, kunnes Stalinin vainot alkavat. Kirjan alku ja loppu ovat vauhdikkaita, dynaamisia jaksoja, keskiosan kolhoosielämän kuvaus tavallaan suvantovaihe tarinassa.

Tuuri ei repostele tai vyörytä, vaan antaa pelkistetyn kerronnan tehdä tehtävänsä. Tuurin kerrontaa voisi kutsua myös lakoniseksi. Ainakin minuun tämä vähemmän on enemmän -metodi puree: vatsasta väänsi ja sykekin nousi välillä Ketolan vaiheita lukiessani. Alun muilutuksen väkivalta ja loppupuolen puhdistusten teloitukset vaativat hengähdystaukoja ja sulattelua.

Olen päässyt Tuurin kirjojen matkassa tutustumaan sellaisiin historian vaiheisiin, joista en aiemmin ole pahemmin tiennyt. Ihailen aina vain Tuuri varmaa, jouhevasti etenevää, vähäeleistä kerrontaa. Ikitien on lukenut Blogistaniassa esimerkiksi Amma, jonka mielestä Kylmien kyytimies on näistä Ketola-romaaneista paras. Minulla on hyvää Tuuria siis vielä lukematta.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset (1983)

Alkuteos: Naši.

Suomentaja: Pauli Tapio (2012).

Sivumäärä: 154.

Kustantaja: Idiootti.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Graafinen muotoilu: Varpu Eronen

Meikäläiset on elämänmakuinen kokoelma kertomuksia, jotka tutustuttavat lukijan Dovlatovin värikkääseen sukuun. Läheisten luonteenpiirteitä, tapoja ja elämänvaiheita kuvataan tarkkanäköisesti, mutta lämmöllä. Omaelämäkerrallista tarinaa on mitä ilmeisimmin maustettu, karsittu ja liioiteltu, mikä teki Meikäläisistä ainakin minulle hauskan ja mieleenpainuvan lukukokemuksen.

Arkisessa neuvostoliittolaisessa elossa ja toimintatavoissa jokapäiväisyyteen yhdistyy järjettömyys. Monet säännöt ja toimintamallit ovat käsittämättömiä, niinpä ihmiset kiertävät niitä ja keksivät keinoja toimittaa asioitaan kaikesta huolimatta. 

- - absurdi osoittautui jälleen ainoaksi aseeksi taistelussa neuvostovaltiota vastaan.

Syntyy hulvattomia tilanteita: hauskuus on arkipäiväistä ja tilannesidonnaista, sellaista, joka naurattaa jälkeenpäin, mutta tuskin juuri sillä hetkellä. Hörähtelin ja virnuilin tätä lukiessani.

Vaikka huumori iski ja sympaattiset henkilöhahmot saivat puolelleen, niin jokin kirjassa työnsi minua loitommalle. Arvelen, etten ymmärtänyt kulttuurisia viittauksia tarpeeksi. Ymmärtämistä olisi helpottanut, jos olisin lukiessani tajunnut kurkkia kirjan loppupuolelle: siellä on kattava listaus suomentajan huomautuksia.

Sympaattinen, inhimillinen ja hersyvä Meikäläiset vahvisti kiinnostustani venäläiseen kirjallisuuteen. Venäläisiä kirjailijoita on muitakin kuin Dostojevski ja Tolstoi, heh. Dovlatovista intoutuneena päätinkin osallistua Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan järjestämään haasteeseen Venäjää valloittamaan.

Dovlatovin Meikäläiset on saanut mukavan paljon positiivista huomiota blogeissa, kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Hanna, Jaana ja Mari A. 

Katri Lipson: Kosmonautti (2008)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 199.

Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: tammi.fi
Kansi: Taina Markko

Tiivistetysti Kosmonautti kertoo murmanskilaisista kaveruksista Sašasta ja Serjošasta ja näiden musiikinopettajasta Svetlanasta 1980-luvulla. Serjoša unelmoi punatukkaisesta opettajasta ja kosmonautin ammatista. Keskeinen henkilö on myös Serjošan äiti Anna Ivanovna.  Anna Ivanovna on kuin äiti myös Sašalle, ja hänen maailmassaan suurimpia pelkoja ovat lännettyminen ja se, että pojasta tulee juoppo. Yllättävät totuudet ja teot saavat ihmiset raiteiltaan. Kosmonautti käsittelee sallittua ja kiellettyä, ihmismielen voimavaroja ja pimeitä sopukoita.

Olen halunnut lukea Kosmonautin jo sen ilmestymisestä lähtien. Nelisen vuotta ehti kulua ennen kuin oli sille otollinen hetki, ja odotukset olivat kavunneet korkealle. Kosmonautti voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon vuonna 2008, ja lisäksi olin listannut sen Kuusi kovaa kotimaista - haasteeseeni. Halusin siis tykätä siitä, mutta monet seikat tekivät sen kovin vaikeaksi.

Ensinnä minua ärsytti takakansi. Siinä kerrotaan ja analysoidaan mielestäni liikaa; olisin halunnut luoda omat tulkintani ilman ohjausta. En halua ennen kirjan avaamista lukea, että tulen olemaan lukijana Neuvostomaisemissa kuin kotonani, häpeämään tapetteja ja saamaan lohdutuksen. Varsinkaan, kun näin ei lopulta edes käynyt.

Toiseksi tartuin Neuvostonostalgiaan. Rakastuin Liksomin teokseen Hytti nro 6, mutta Kosmonautissa sen sijaan neuvostokuvaus jäi jotenkin laimeaksi. Kaalisopan haju ja suolakurkunvärinen sohva jäivät hailakoiksi. Liksomista on kenties vaikea pistää paremmaksi (ainakaan minun mittareillani), joten kenties olisin eri mieltä, jos olisin lukenut Lipsonini ensin. Kenties.

Kolmanneksi kompastuin kieleen, erityisesti pilkkuihin. Tiedän, että kirjailijalla on taiteellinen vapautensa käyttää tai olla käyttämättä välimerkkejä, mutta epäjohdonmukainen pilkutus on vain ja ainoastaan rasittavaa.  Ihmettelin esimerkiksi sitä, että perättäisillä sivuilla on käytetty pilkkuja eri tavoin. Joskus on perusteltua jättää pilkut pois, jotta saadaan teksti soljumaan paremmin. Millintarkka pilkuttaminen tekisi tekstistä töksähtelevää. Näitä seikkoja yritin itselleni tolkuttaa, mutta ei auttanut. Pilkunviilaaja näki punaista.

Jäin myös usein lukiessani miettimään, miksi Serjošan unelma tulla kosmonautiksi saa niin suurta huomiota. Jos hän kerran kirjoitti halustaan tulla kosmonautiksi maanlaajuisessa kirjoituskilpailussa, niin kai vastaavanlaisia unelmia olisi tullut esiin useita? Kai Neuvosto-Venäjällä aika monikin pikkupoika ja nuori mies ihaili Gagarinia? Nyt kun kirjoitan tätä, mieleeni hiipii epäilys siitä, olenko hypännyt jonkin kohdan yli ajatuksissani...

Lukukokemukseni oli siis hyvin takelteleva. Sitä himmensi entisestään varmasti se, etten ymmärtänyt mahdollisia symbolisia merkityksiä, joita tarinaan tuotiin klassisen musiikin kautta. En myöskään tunne venäläistä kirjallisuusperinnettä niin, että olisin voinut nähdä Kosmonautissa yhtymäkohtia siihen HS:n Majanderin palkintopuheessa mainitsemin tavoin.

Löysin ilokseni Kosmonautista kaiken takkuilun jälkeen myös hyviä puolia. Viehätyin Lipsonin tavasta jättää kertomatta: jännitettä riitti loppusivuille asti. Myös näkökulmien vaihtelu on onnistunutta. Esimerkiksi Sašan mukaan nimetty luku on kirjoitettu pojan suulla puhekieltä jäljitellen, Svetlana-luvussa taas havainnoidaan kertojan kautta.

Kosmonautti on ihastuttanut ja kummastuttanut lukijoita. Kirjavinkeissä Elina kehuu rytmin ja tunnelmien onnistuneita vaihdoksia, kun taas Kirjantilan Jaakkoon Kosmonautti ei uponnut lainkaan. Kannattaa lukea myös Inan ja Valkoisen Kirahvin arviot kirjasta.

Kosmonautilla osallistun Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 188.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Rosa Liksomin Finlandia-palkinnon voittanut Hytti nro 6 on raameiltaan matkakirja: se kertoo hyttitovereiksi sattuvien tytön ja miehen junamatkasta Siperian halki Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin. Junan puksuttaessa asemalta toiselle taakse jäävät vuorotellen Moskova, Omsk, Novosibirsk, Irkutsk, Ulan Ude ja monet muut. Joillekin asemille pysähdytään hetkeksi, toisille jäädään useammiksi päiviksi, jotta veturi saa hengähtää.

Matkalla syödään eväitä, kuivapeseydytään tuntien jonottamisen jälkeen haisevassa vessassa ja katsellaan Siperiaa junan ikkunoista. Liksomin maalauksellinen teksti luonnostelee lukijalle elävästi karun neuvostomaiseman.

Kirjan etulieve.

Matkasamovaarissa haudutetun teen höyrystämässä hytti-ilmassa löyhkäävät sipuli, votka ja miehen rivot jutut. Miehen puheissa toistuvat rivoudet muistuttavat, että Liksomiahan tässä ollaan lukemassa. On paljon suoraa puhetta ja sen vastapainona vaikenemista. Miehen puhetulva on välillä tytölle liikaa: joskus siltä säästyy sulkemalla korvat tai kuuntelemalla korvalappustereoita, mutta toisinaan tytön on pakko paeta käytävälle. Kunnes siihen samaan kopperoon on taas palattava.

Hytissä numero kuusi matkaa taittavien kuvaamisessa nimillä ei juuri ole väliä. Tyttö on tyttö ja mies on mies. Kaalikorvainen, karkeapuheinen mies punnertaa aamuisin ja juo votkaa kuin vettä. Tyttö kuuntelee, havainnoi, piirtää ja kuvittelee. Hän on opiskellut Moskovassa, ja tälle matkalle oli tarkoitus lähteä Mitkan kanssa, kunnes kaikki loksahti vinoon. Vaikka hän on nyt matkalla yksin, moni asia tuo mieleen Mitkan, tämän äidin Irinan, rakkauden ja muistoja.

Ennen lukemista minua ”varoiteltiin” siitä, että kirjan luettuani haluaisin itsekin vastaavalle matkalle. Matkakuvaus sai ennen kaikkea kaipaamaan itse matkustamista. Sitä tunnelmaa, kun on lähtöpaikan ja määränpään välissä ja kun pienistä asioista tulee tärkeitä. Tytöllekin hytin oma sänky alkaa tuntua rakkaalta ja miehen katse välillä kotoisalta. Matkalla myös monesti havaitsee, mikä on elämässä tärkeintä.

Kirjan takalieve.

Hytti nro 6 on lyhyehkö, mutta vahva kuvaus eteenpäin lonksuttavasta matkasta. Jos teos olisi ollut pidempi, sitä lukiessa olisi voinut tulla Liksom-ähky. Vaikka rivoudet hieman häiritsivät lukemistani, en voi kuin ihailla Liksomin sanataidetta. Toistot rytmittävät tiivistä kerrontaa, ja muoto on hiottua. Liksom kertookin viimeisimmässä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä (Tammikuu 2012), että romaanin työstäminen alkoi viisi vuotta sitten: teksti syntyi kolmessa vuodessa, kaksi hän käytti hienosäätöön. Sen kyllä huomaa.