Paneutuvan lukemisen ylistys – Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista

Ville-Juhani Sutisen esseekokoelman Vaivan arvoista alaotsikko on Esseitä poikkeuskirjallisuudesta, ja mukaan mahtuu paljon herkullisia ajatuksia myös lukemisesta. 

Sutisen kokoelman alkusysäys oli korona. Poikkeusaika vapautti aikaa lukea paksuja ja pitkään kiinnostaneita romaaneja. Myös Sutisen käsittelemät kirjat ovat jollakin tapaa poikkeuksia, hieman sivussa perinteisestä kaanonista.

En ole lukenut yhtäkään aiheena olevaa kirjaa, en edes Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, vaikka yrityksiä on ollut. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä Sutinen avaa kirjoja niin, että lukijasta tuntuu kuin olisi lukenut puheena olevat kirjat. Jotakin vastaavaa sanoi myös Hanna Nohynek, kun valitsi Sutisen esseekokoelman viime syksynä tietokirjallisuuden Finlandia-voittajaksi.

Sutinen korostaa, että hankaliksi koetuissa kirjoissa ei tyypillisesti ole mitään ihmeellistä, niiden selättäminen vaatii toki ”päätä ja persettä”. Mytologisointi vain karkottaa lukijoita. Ja molempia tarvitaan: sekä tarinavetoisia kirjoja että taidekirjallisuutta.

Esseiden lukeminen palautti mieleen omia haastavien kirjojen lukukokemuksiani. Kuvassa Sutisen kirjan taustalla kurkistelee Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä todella vaati istumalihaksia ja erityisesti lukupiirin tukea. Oliko sen lukeminen vaivan arvoista? Ehdottomasti.

Sutinen kertoo, miten hän on lukenut puolisolleen ääneen esimerkiksi Dostojevskiä. En usko, että saisin omaa puolisoani taivuteltua moiseen, mutta aloin haaveilla ääneenlukupiiristä, jossa yhdessä luettaisiin vaikka se Karamazovin veljekset. Kirjoista syntyy erilaisia muistoja, jos ne lukee itsekseen kuin jos niitä lukee yhdessä toisen kanssa. Myös lukupaikalla on merkitystä: 

Liikennevälineissä lukemisessa on jotain pyhää. Hyvin harvoin missään muualla tavoittaa sitä nuoruudesta hämärästi mieleen muistuvaa lukemisen flowtilaa, jossa mikään ei häiritse keskittymistä. On vain teksti itse.

Sutisen pohdinnat palauttivat mieleen ihania junakirjamuistoja ja sai odottamaan seuraavaa matkaa kirjan kera.

Helmet-lukuhaaste 2023: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Avain 2022. 320 s. Lainasin kirjastosta.

Jaettujen lukukokemusten riemu – Kirsi Ranin: Lukupiiri

 

Nemo 2021. 220 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Kirsi Ranin perusti lukupiirin itselleen syntymäpäivälahjaksi, kun täytti 50 vuotta. Tuo lahja on ilahduttanut Kirsiä ja muita lukupiiriläisiä siitä lähtien: Kirsin Book Club on kokoontunut kuukausittain jo yli kymmenen vuoden ajan. Tapaamisia ja luettuja kirjoja on siis kertynyt yli sata, ja lukupiiri on kokenut yhdessä monenlaista. Tätä taustaa vasten ei ole mikään yllätys, että kustantaja pyysi Kirsiä kirjoittamaan aiheesta kirjan, jonka koko lumoava nimi on Lukupiiri: kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika.

Myöhemmin Kirsin Book Clubin ympärille syntyi samanniminen kirjablogi ja podcast. Blogin kautta olen tutustunut Kirsiin ja ilahduin suuresti, kun hän tarjosi kanssabloggaajalle luettavaksi upouutta kirjaansa. Kirja ilmestyi minun kannaltani hyvään saumaan: samoihin aikoihin kun sain kirjan luettavakseni, valmistauduimme työkaverini kanssa käynnistämään kirjaston lukupiirin remontti- ja koronataukojen jälkeen. Kirjasta saimme kaivattua tukea, sillä tauon jälkeen uudelleen aloittaminen hieman jännitti. 

Lukupiirissä Kirsi käy napakasti läpi lukupiirien historiaa ja kertoo myös oman piirinsä tarinan sekä itsestään lukijana. Kirjan vinkeillä kuka tahansa pystyy perustamaan oman lukupiirin. Kirjasta saa neuvot ryhmän kokoamiseen, paikkaan, tarjoiluihin ja kirjavalintaan. Lukupiirinsä avulla Kirsi on koonnut kirjaan myös houkuttelevia teemoittain järjestettyjä lukuvinkkilistoja. Lopussa on vielä runsaasti tilaa omille muistiinpanoille, jotta luettuihin lukupiirikirjoihin olisi helpompi palata.

Kirjassa on listattu kattava joukko kysymyksiä keskustelua herättelemään ja kuljettamaan. Työkaverini kanssa hyödynsimme näitä kysymyksiä (tai osaa niistä) ja esiteltyä lukupiiri-illan kulkua – ja kokoontumisessamme toissa päivänä testasimme rungon toimivaksi. Toki meillä on ennenkin ollut erilaisia runkoja, mutta nyt ilta oli helppo rakentaa valmiiksi ajatellun suunnitelman ympärille. 

Nappasimme kirjasta myös idean peukuttaa luettu kirja tapaamisen lopuksi. Osallistujat saavat arvioida kirjan näyttämällä peukkua ylös, alas tai jättämällä sen välimuotoon semi. Peukutus toimii tapaamisen päättävänä rituaalina. Meillä toissaillan kirjana oli Doris Lessingin Ruoho laulaa, jolle peukku nousi ylös 12 kertaa ja semi-arvioita tuli neljä. Ei siis yhtään peukkua alas Lessingin esikoiselle! 

Lukupiiri sai minut muistelemaan lukupiirejä, joihin olen kuulunut tai joita olen vetänyt. Kavereiden kanssa opiskeluaikana pidetty lukupiiri sammui elämäntilanteiden muuttuessa, mutta sittemmin olen ilokseni päässyt työssäni kirjastossa pyörittämään monenlaisia lukupiirejä. 

Eräässä lukupiirissä meillä oli aina puolen vuoden ajan jokin teemamaa, joka määritteli kirjavalintoja. Seikkailimme ainakin Espanjassa, Ranskassa, Venäjällä ja Isossa-Britanniassa. Haastavan lukemisen lukupiirissä selätimme yhteistuumin James Joycen Ulysseksen vuodessa, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä vei puolitoista vuotta. Raskaiden klassikoiden lukemisessa lukupiirin vetoapu oli korvaamatonta, ja keskusteluista on jäänyt ihania muistoja. Ulysses-urakasta kirjoitin tässä blogijutussa.

Tämänhetkinen lukupiirimme kokoontuu kirjastotalo Fyyrissä, ja luemme erilaisia kirjallisuuspalkintoja saaneita teoksia eri vuosikymmeniltä. Aloitimme siis Lessingillä, ja seuraavassa tapaamisessamme keskustelemme Anne Tylerin Pulitzer-palkitusta romaanista Hengitysharjoituksia. Samalla teemalla jatkamme syys- ja kevätkauden, sitten on taas aika hautoa uutta. 

Kirjaston lukupiirit poikkeavat hieman kaveriporukoiden piireistä, koska työntekijät toimivat selkeästi järjestäjinä ja aikatauluttajina. Tapaamisten myötä sielläkin tullaan tutuiksi, ja korostamme sitä, että me vetäjät emme ole opettajia tai asiantuntijoita, vaan kanssalukijoita. Kokoontumisissa oppii aina jotakin uutta ja saa uusia näkökulmia käsiteltyyn kirjaan.

Kirsin Book Club tapaa valita kirjansa demokraattisesti. Kirjaston lukupiireissäkin kirjavalinnoista voidaan keskustella yhdessä, mutta vetämissäni lukupiireissä osallistujat ovat tykänneet siitä, että ovat saaneet valmiin kirjalistan. Sen tekeminen onkin yksi hauskimpia työtehtäviä! Luettaviksi kirjoiksi meillä valikoituu usein vähän vanhempia teoksia, koska uutuuksissa on melkoiset varausjonot. Periaatteena kun on, että kirjaston lukupiirin kirja täytyy saada kirjastosta.

Kirsin Book Club kokoontuu vuoroin jäsentensä kotona, jolloin emännöintivuorokin vaihtuu. Kirsi korostaa, että tarkoitus ei ole pröystäillä tarjoiluilla, sillä kirja ja keskustelu ovat keskiössä. Kirjaston lukupiirien kohdalla tarjoilut rajoittuvat yleensä kahvi- tai teekupposeen. Kirjastossakin poikkeus vahvistaa säännön, sillä olihan Proust-taivalta juhlistettava lehmuksenkukkateellä ja Madeleine-leivoksilla – kun Joycen Ulysses oli luettu, järjestimme nyyttikestit.

Kirjaston maskotti Veikko-pöllö
vieraili viimeisessä Proust-tapaamisessamme.

Lukupiiri kuuluu jokaisen lukupiiriä vetävän tai lukupiiriä suunnittelevan kirjahyllyyn. Toki kirja kannattaa lukea, vaikka ei halajaisi lukupiirin vetäjäksi – se avaa innostavasti sitä kirjoista keskustelemisen elämää muuttavaa taikaa, jonka perässä kannattaa suunnata vaikka kirjaston avoimeen lukupiiriin!

Helmet 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.

Katsauksia menneeseen ja maailmaan – Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Kansi: Marjaana Virta.

Teos 2021. 234 s.

Oma arvioni: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Leena Krohnin tuotanto on herättänyt minussa kahtalaisia mietteitä: välillä olen ihastunut, välillä on mennyt yli ymmärryksen. Kirjailijaelämäkerrat aina kiinnostavat, joten alkukesän lukemistoon päätyi Krohnin omaelämäkerrallinen esseekokoelma Mitä en koskaan oppinut. 

Uusimmassa kirjassaan Krohn muun muassa muistelee lapsuuttaan, käy läpi tuotantonsa piirteitä ja kommentoi nykyajan ilmiöitä. Kirjailijan lapsuuteen mahtui kyltymätöntä intohimoa kirjallisuuteen, huonoa koulumenestystä ja menetyksiä perhepiirissä. Kirjoittamisessa Krohnia ovat aina kiehtoneet parvet, hyönteiset ja matematiikka. Myös ihmisen luontosuhde on toistuva teema hänen kirjoituksissaan.

Vuonna 1947 syntynyt Krohn on nähnyt yhteiskunnan ja oman elinympäristön muuttumisen. Hän on kokenut Helsingin kaupungin muutokset, mikä konkretisoituu esimerkiksi siinä, miten maisema hänen vanhalla koulumatkallaan keskustassa on nyt toinen. 

Minne tahansa tässä kaupungissa kuljen, muistikuvat seuraavat askeleitani. Kuvat kerrostuvat toistensa päälle. Yksi kuva on monesta tehty. Yhtäkään en voi peruuttaa enkä pyyhkiä pois. Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste. 

Kirjailija on myös havainnoinut tietokoneiden nousua ihmiselämän keskiöön. Mielenkiintoisia pohdintoja kirjassa on niin ikään vaikuttamisesta. Sekin on nykyään toista kuin ennen – ennen piti vaikuttaa, se oli tiedostavan ja ajattelen ihmisen merkki, kun taas nykyään vaikuttaminen saa usein negatiivisen sävyn. Krohn ottaa tiukasti kantaa nykyiseen aateilmapiiriin. Hän esimerkiksi toivoo, että kulttuurisen omimisen käsite haudattaisiin, se kun tietää hänen mielestään fiktion kirjoittamisen loppua. 

Krohn kirjoittaa punnittuja ajatuksiaan auki varmalla otteella, ja mukana on jälleen paikoin se outous, josta kirjailija tunnetaan. Kirjan alkupuolen vahva imu ja tenho hieman vaimenevat loppua kohden, mutta läpi teoksen minua viehättivät kirjoittamisen ja lukemisen pohdiskelut:

Kirjoittaminen tekee ajatukset näkyviksi. Mikä puhutaan, se unohdetaan. Mikä luetaan, se säilyy.

 

Siksi luinkin kirjaa ensisijaisesti kirjailijaelämäkertana, vaikka kustantaja on määritellyt sen esseeteokseksi. 

Helmet 21: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa.

John Williams: Stoner (1965)

Alkuteos: Stoner.

Suomentaja: Ilkka Rekiaro (2015).

Kustantaja: Bazar.

Sivumäärä: 306.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä  minulle: lainasin kirjastosta.

Tommi Melenderin ja Juha Itkosen
artikkelit pohtivat kirjan suosion syytä.

Stoner on yhdysvaltalaisen John Williamsin romaani, joka ilmestyi alun perin vuonna 1965. Kirja on kokenut uuden tulemisen nyt 2010-luvulla. Kaikki alkoi siitä, kun kirjailija Anna Gavalda käänsi teoksen ranskaksi. Into lukea Williamsia levisi Euroopassa ja myös kirjailijan kotimaassa. Suomeksi Stoner saatiin tämän vuoden alkupuolella, ja keväällä kirjablogit täyttyivät kirjaa ylistävistä arvioista. Säästelin kirjan lukemista alkusyksyyn, sillä se oli lukupiirikirjamme nyt syyskuussa.

Stoner syntyy maatalon poikana, mutta karistaa peltojen mullat jaloistaan. Agronomia vaihtuu yliopistossa kirjallisuustieteeseen, ja on selvää, että paluuta vanhempien seuraajaksi tilalle ei ole. Stoner löytää kirjallisuudesta kutsumuksensa, joka johdattaa häntä läpi elämän. Hän tekee uran kirjallisuuden professorina yliopistossa ja suhtautuu opetustehtäväänsä antautuen.

Stonerin elämässä riittää vastoinkäymisiä. Avioliitto ja yhteiselo Edith-vaimon kanssa on haasteellista, eikä suhde tyttäreen ole sellainen kuin hän toivoisi. Yliopistollakin Stoner kohtaa vastuksia. Valonpilkahduksia ovat hyvä ystävä yliopistolla ja hetken kestävä rakkaussuhde, jonka muistot kantavat pitkälle.

Kirjan rakenne on varsin yksinkertainen: teoksessa käydään läpi yhden miehen elämä alusta loppuun. Silti surullisessa ja alavireisessä romaanissa on maagista imua. Kerronta nielaisee lukijan Stonerin maailmaan ja tunnelmiin niin väkevästi, että kirjaa ei tahtoisi laskea käsistään. 

Lukupiirissä Stoner herätti kovin erilaisia reaktioita. Yhdelle kirja oli äärimmäisen tunteikas lukukokemus, kun taas eräs toinen koki kirjan tylsäksi jaaritteluksi. Joidenkin mielestä Stoner eli juuri sellaisen elämän kuin tuohon aikaan varmasti on elettykin; he kokivat Stonerin eläneen hyvän elämän, jossa oli rakkautta ja avioliitto oli ajanoloon tavallinen. Uraa yliopistossa voi pitää menestyksenä. Kaikesta tästä huolimatta minä ja muutamat muut olisimme halunneet ravistella Stoneria: pidä nyt hyvä mies puoliasi! Etenin Grace-tyttärestä "luopuminen" eli tytön antaminen äidin vaikutuspiiriin kismitti.

Stoner nousee ehdottomasti tänä vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoon. Stoner osoittaa, että tavallisessa elämässä on jotakin kaunista, suurta, taianomaista. Ei ole väliä, miltä oma elämä näyttää ulospäin, kunhan itse tietää, mitä kohtaan tuntee intohimoa. 

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja (2010)

Alkuteos: Min kamp. Femte bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2015).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 683.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: ?

Karl Ove Knausgårdin mainio Taisteluni-sarja lähenee loppuaan.  Ensimmäinen kirja keskittyi Karl Oven teini-ikään ja isän kuolemaan, toinen perhe-elämään ja kirjailijuuteen. Kolmas kirja oli sukellus ala-aste-aikoihin, ja neljäs kirja vuorostaan kertoi Karl Oven vuodesta sijaisopettajana Pohjois-Norjassa. Tämä viides osa kattaa Karl Oven Bergenin-ajan eli vuodet 1988—2002. Kuudes kirja eli sarjan päätösosa ilmestynee suomeksi ensi vuoden keväällä.

Karl Ove muuttaa Bergeniin opiskellakseen kirjailija-akatemiassa vuoden. Hän on pienen opiskelijaryhmän nuorin, eikä vuosi ole helppo herkälle miehelle. Silti rajukaan palaute ei lannista nuorta kirjailijanalkua täysin, vaikka käsikirjoitusten alut toisensa jälkeen lentävät roskiin.

Kirjailja-akatemiassa vietetyn vuoden jälkeen Karl Ove aloittaa kirjallisuustieteen opinnot yliopistossa. Alemmuudentunto kurssikavereita kohtaan aiheuttaa alakuloa: aina joku muu tuntuu saavan kustannussopimuksen helpommin. Teoriaopinnot, lukeminen ja kirjoittamisen jatkaminen kasvattavat Karl Ovesta pikkuhiljaa kirjailijan, ja lopulta sopimuksen saa myös Karl Ove.

Opiskelun ohella ja välillä kokonaan sen sijaan Karl Ove työskentelee mielisairaalassa, mikä on myös kova koulu. Opiskelu- ja työkuvioiden kanssa kirjailijanalun elämässä keskeisiä ovat tietenkin ihmissuhteet ja juhliminen. Karl Ovella on muutama pidempi seurustelusuhde, ja hän avioituu ensimmäisen kerran.

Yksi Karl Oven elämän suurimmista käännekohdista on isän kuolema. Karl Ove on vakuuttunut siitä, että isä halusi juoda itsensä hengiltä. Tästä huolimatta, tai tämän vuoksi, Karl Ove itsekin käyttää alkoholia runsaasti. Juominen tuo paljon sosiaalisia ongelmia ja ahdistusta. Hän on ajoittain täysin holtiton juotuaan liikaa. Toilailut äityvät välillä pelottaviksikin päähänpistoiksi, joilla on kauaskantoisia seurauksia.

Kirja vilisee kirjallisuusviittauksia, sillä Karl Ove sivistää itseään lukemalla runsaasti. Hän arvostaa suuria klassikoita, mutta ei turhaan nöyristele näiden äärellä:

Tehtävän nimi oli Intertekstuaalisuus James Joycen Odysseuksessa. Tiesin, että se oli kunnianhimoista, mutta minulla oli omat tavoitteeni, halusin saada huomiota herättävän hyvän arvosanan, ja silloin minun oli pantava parastani.
——
Varsinaista romaania, Odysseusta, sen sijaan ei ollut vaikea ymmärtää, siinähän kerrottiin yhdestä päivästä kolmen ihmisen elämässä, ja kukin luku oli kirjoitettu eri tyylillä. 

Niinpä! Yhtä helpolta voisi saada kuulostamaan myös Volter Kilven romaanin Alastalon salissa, mutta kumma vain, kun nämä kaksi yhdenpäivänromaania tuottavat ongelmia monille lukijoille. Takerruin tähän Joyce-sitaattiin, koska optimistina aloin lukea Odysseusta kesäkuussa. Jos joskus pääsen reilua sataa sivua pidemmälle, niin kuulette kyllä!

Olen jälleen täysin Knausgårdin pauloissa. Heikomman nelososan jälkeen viides kirja oli lukemisen riemua. Aina vain jaksan hämmästellä sitä, miten kukaan voi avata oman elämänsä näin täysin. Mokat, isot ja pienet, eivät saaneet minua inhoamaan törttöilevää nuorta, vaan lähinnä tunsin sympatiaa. Taisteluni-sarjaa on jäljellä enää yksi osa, mutta onneksi se on yli tuhatsivuinen!

Antti Arnkil: Lauantaiesseet (2014)

Kustantaja: Siltala. 

Sivumäärä: 175.

Oma arvio: 4/5

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Aleksi Salokannel.

Lauantaiesseet on kustannustoimittajana työskentelevän Antti Arnkilin esikoisteos. Elokuvaa, musiikkia ja kirjallisuutta käsittelevien esseiden takana on kokenut kirja-alan ja tekstien ammattilainen, ja sen huomaa. Esseitä on helppo ja ilo lukea.

Kokoelmassa on yksitoista esseetä: kaikki suupalan mittaisia, noin kymmensivuisia. Tekstien pituus ja Arnkilin esitystapa ovat lukijaystävällisiä. Kirjoittaja esittelee aiheensa ja ajatuskulkunsa niin, että teksti rullaa, vaikka esseeen aihe ei olisi lukijalle tuttu tai mieluisa. Jos vertaa vaikkapa David Foster Wallaceen, niin lukija pääsee helpolla, ehkä liiankin. Rosoa olisi voinut olla enemmän.

Arnkil tulkitsee ja perkaa mielenkiintoisesti elokuva- ja musiikkikokemuksiaan. En ole nähnyt elokuvaa Skavabölen pojat, mutta esseen "Äidin kuolema (24 kuvaa sekunnissa)" luettuani tuntui kuin olisin. Arnkilin omistatuneisuus tihkuu teksteistä. Hyvä esimerkki tästä on myös essee "Dave Grohlin taide", joka on tarmokkaan fanin tutkielma muusikosta. Vaikka Foo Fighters -bändi tai sen keulakuva Dave Grohl eivät minua kiinnosta, niin luin Arnkilin ajatuksia mielelläni. Ja jälkeenpäin näen bändin ja Grohlin eri valossa kuin aiemmin.

Hulvattominta luettavaa ja pohdittavaa tarjoaa "1657 kertojaa", joka kertoo Yrjö A. Jäntin mammuttihankkeesta Suomen sana. 24-osaisessa kirjasarjassa Jäntti pyrki esittelemään kaikki ennen vuotta 1963 suomeksi julkaistut merkittävät tekstit: novellit, kirjeet, aforismit, puheet, tieteelliset tekstit ynnä muut. Valiolukemisto oli suurhanke, joka uuvutti tekijänsä ja lukijansa. Sen massiivisuuden ovat sittemmin saaneet kokea sitä halvalla tai ilmaiseksi tarjoavat antikvariaatit ja sarjan ostamaan sortuneet kirjaharrastajat. Teksti herätti ajatuksia kirjojen omistamisesta ja siitä, miten kirjarakkaus lipsahtaa helposti kirjahulluuden puolelle.

Koskettavin essee kokoelmassa on "Reko". Siinä Arnkil kirjoittaa toverillisen lämpimästi edesmenneestä kirjailijasta Reko Lundánista. Arnkil oli vasta aloitteleva kustannustoimittaja, kun hän oli mukana editoimassa Lundánin esikoista Ilman suuria suruja. Lundánin menestyksekkäästi alkanut kirjailijanura päättyi lyhyeen, sillä hän menehtyi 2006 aivokasvaimeen. Lundánin sanomiset kaikuvat edelleen Arnkilin mielessä. 

Viimeisen esseen luettuani janosin lisää. Toivottavasti Arnkil julkaisee lisää kirkkaita ja punnittuja ajatuksiaan.

P.s. Kirjat johtavat aina toisiin kirjoihin. Lukulistalle päätyvät William Faulknerin Villipalmut, Reko Lundánin Rinnakkain ja Hannu Raittilan Pamisoksen purkaus.