Nannan VIII lukumaraton: Elokuinen lukuseikkailu

Hanna (@hannaelinatee) huhuili Instagramissa seuraa lukumaratonille, ja koska tältä kesältä tämä pitkä matka minulta vielä uupui, päätin lähteä mukaan. Olin myös yksin saaressa, joten lukemiseen uppoutuminen oli mahdollista.

Viikko sitten perjantaina aloitin valmistelut. Kauppareissulla ostin silmätippoja ja herkkuja. Pesin lukulasit ja tein ruokaa valmiiksi.

Etsin inspiroivia kirjoja mökin kirjahyllystä: vaatimuksena oli, että ne hyppäävät syliin ja vaativat lukemista. 

Pinossa oli valinnanvaraa, kaikkea en kuvitellutkaan ehtiväni. Siekkisen Saaren olen lukenut useasti, mutta se otti paikkansa itsepintaisesti. Muita inspiraatiopinon kirjoja en ollut aiemmin lukenut.

Lauantaina aloitin vuorokauden lukumaratonin. Luin pinosta neljä kirjaa, tässä lukukokemuksistani lyhyesti:

Aki Ollikainen: Musta satu

Siltala 2015. 157 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Elina Warsta.

Kahdessa aikatasossa etenevä tarina kietoutuu Tattarisuon ruumiinosalöytöjen ympärille. Nykyajassa kirjailija kamppailee käsikirjoituksensa kanssa ja yrittää saada mysteeriä kirjoitettua. Elämänhallinta on vähän niin ja näin, avioliitto rakoilee. Historiallinen taso vie 1930-luvun trokareiden maailmaan.

Miehinen lyhytromaani avaa isä-poikasuhteita, mieheksi kasvamista ja miehenä olemista. Monin paikoin ihastelin Ollikaisen virkkeitä ja kielikuvia. Pienoisromaanin mittaan oli kuitenkin ladattu mielestäni liikaa tavaraa.

Helmet 2025: 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja.

* * *

Raija Siekkinen: Saari

Otava 1988. 127 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Jaana Aarikka.
Kansi näkyy alempana yhteiskuvassa paremmin.

Siekkisen Saari ei tyhjene lukemalla; tämä oli ehkä viides lukukierros. 

Kehyskertomuksessa Paula matkustaa miehen kanssa Euroopassa ja alkaa tämän pyynnöstä kerrata tapahtumia saarella. Paula on viettänyt saaressa koko kesän ja kun mies (siis eri kuin alun mies) tulee saareen, myrsky eristää heidät sinne. He ovat saaressa yhdessä, mutta yksin. Saaren tapahtumiin tulee ristivalotusta, kun mantereelta saarta ja naista tarkkaavat ihmiset saavat myös äänen. Onko saaressa kettua, jos sen näkee vain Paula?

Helmet 2025: 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

* * *

Anja Snellman: Pääoma

Otava 2013. 299 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Piia Aho.

Kauhistelin hetken, mitä Siekkisen paljaan proosan jälkeen voi lukea. Valinta onnistui: Snellmanilla on vahva oma ääni ja taito vyöryttää tarinaa niin, että lukija on hetkessä ytimessä.

Omaelämäkerrallinen Pääoma kertoo kirjailijan sisaresta Marusta ja heidän suhteestaan, myös vanhemmista ja perheen kipupisteistä. Selvitystyö vie häpeän ja yhteyden hetkiin. Marun kitalakihalkio saa hänet puhumaan marunkieltä ja tekee hänestä erilaisen. Päähenkilö suomii omaa puhumattomuuttaan, mutta toisaalta hän näkee Marun ainutlaatuisuuden. 

Teoksen rakenne on kierteinen kuin dna. Toisteiset muistot täydentävät kuvaa, kun uudet asiat palaavat mieleen.

Helmet 2025: 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt.

* * * 

Helena Sinervo: Runoilijan talossa

Tammi 2004. 240 s.

Käytettynä ostettu.

Kansi: Markko Taina.

Sinervo tekee Eeva-Liisa Mannerista biofiktiossa elävän ja verevän päähenkilön komplekseineen. Maanjäristys romahduttaa runoilijan Espanjan-kodin katon, mutta muutenkin elämän perustukset huojuvat. Manner on evakko ja erakko, jolla on epäonnea ihmissuhteissa ja mielenterveysongelmia, mutta taito keplotella epävarmassa ammatissa. Omien runojen rinnalla hän kääntää ja tekee kritiikkejä. 

Sinervo sai teoksestaan Finlandia-palkinnon, ja biofiktio-fanina vain ihmettelen, miten en ole lukenut tätä aiemmin!

Helmet 2025: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

* * *

Kaikissa neljässä maratonkirjassani on kirjoittava päähenkilö, mutta keskeisin yhdistävä tekijä näille taitaa olla jonkinlainen puhumattomuus. Muutakin varmasti syvemmällä analyysilla löytyisi, mutta maratonlukeminen on kuitenkin aika kepeää.

Sivuja vuorokauden lukuseikkailussa kertyi 823. Tauotin lukemista saunalla, yöunilla ja pihapiipahduksilla. Vaihtelin myös kuulumisia yhtä aikaa lukumatkalla olleiden Hannan ja Tiinan (@tiinankirjahyllysta) kanssa Instagramissa – kiitos vielä tsempeistä ja kokemuksen jakamisesta!

Maaliin päästyäni mietin, että romaanien väleissä olisi ollut kiva lukea esimerkiksi runoja tai sarjakuvaa, mutta niitä ei mökin hyllyssä ole. Se on puute, joka on paikattava!

Suhteen ruumiinavaus – Märta Tikkanen: Kaksi: Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Päällys: Anders Carpelan.

Instagramissa innostuin Janitan (@tyonaisenvaimo) Märta Tikkanen -lukuhaasteesta nimeltä Puolen vuoden rakkaustarina. Kesäkuun loppuun asti on aikaa lukea Märtaa. Haasteen aloittamiseen oli minulla matala kynnys, sillä muun muassa tämä Kaksi löytyi omasta hyllystäni. 

Elämäkerran alaotsikko Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta sai odottamaan kahden kirjailijan liiton ruotimista ja Märtan muutamia kirjoja lukeneena suoraa puhetta. Välillä teksti on jaarittelevaa ja tekojen selostamista, mutta kyllä sinne suoruuteen ja ruotimiseenkin päästään.

Märtan ja Henrikin rakkaustarina alkaa 1960-luvun alussa, kun molemmat ovat vielä tahoillaan naimisissa. He työskentelevät Hbl:llä ja alku on salatapaamisia myös kesken työpäivien. Sydämiä särkyy.

Märtalla on tytär aiemmasta liitosta, ja hän saa Henrikin kanssa kolme yhteistä lasta. Uusperhe asettuu Haukilahteen rivitaloon. 

Henrik on kolumnisti, kirjailija ja myös tuottelias piirtäjä. Märta hoitaa lapset, äidinkielenopettajan työnsä ja sittemmin Arbiksen eli Helsingin ruotsinkielisen rehtorin toimen. Siinä ohella hän kirjoittaa. Öisin punaisella sohvalla tai Arbiksen kellarissa.

Märtan kuvauksen mukaan rakkaus liekehti alussa pitkälti siksi, että he molemmat olivat kirjoittajia. Oli tarkoitus perustaa tasa-arvoinen kirjoittajaliitto. Toisin kävi. Henrik vähättelee, latistaa ja huijaa vaimoaan. Esimerkiksi kun Märta luulee, että lehtihaastattelu tehtäisiin heidän molempien kirjoista, hänen roolikseen jää hymistelevän statistivaimon rooli.

Kirjoittava vaimo tuntuu olevan Henrikille uhka, vaikka juuri kirjoittaminen oli alkuun se yhdistävä tekijä. Mitä pahemmaksi Henrikin alkoholismi äityy, sitä hurjempia ovat myös harhat. Märta haukkoo henkeä miehensä oikkujen, neljän lapsen ja vähättelevien asenteiden puristuksissa. 

Kun Henrik kuolee leukemiaan, päättyy myös kirja. Märta toteaa: 

Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin.

Ajattelin alkavana kirjavuotena lukea Henrikin osoitesarjaa, josta olen aiemmin lukenut aloitusosan, mutta taidankin keskittyä Märtaan. Ainakin Sofian omaan kirjaan ja Punahilkkaan heräsi kiinnostus. Ehkä uusintalukuun pääsevän mainiot Vuosisadan rakkaustarinan ja Miestä ei voi raiskata. Katsotaan, jos jää Tikkas-kiintiötä vielä osoitteisiin.

Kaksi tuo minulle osumat myös Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen ja Helmet 2024 -haasteeseen (42. Kirjan nimessä on alaotsikko).

Märta Tikkanen: Kaksi. Alkuteos: Två – Scener ur ett kontnärsäktenskap. Tammi 2004. 350 s. Ostin käytettynä. 

Kesän kirkkain lukumuisto: Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Kansi: Fennopress/Photonica/Knauser/Johnston.

Tammi 2004. 851 s. 
Alkuteos: The Way the Crow Flies (2003). 

Suom. Kaijamari Sivill.
Oma arvioni: 5/5

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Alkusyksy on ollut Kirjakimarassa hiljaiseloa. Tauko blogikirjoittamisesta venähti huomaamatta kuukausiksi, vaikka lukeminen on jatkunut entiseen malliin. Ennen kuin tuon syksyn kirjasatoa blogiin, haluan vielä hetkeksi palata menneen kesän lukutunnelmiin.

Kesäkuun aurinko paahtoi, kun lähdin Ann-Marie MacDonaldin matkassa 1960-luvun Kanadaan. Kirja kulki mukanani reilun viikon: siihen oli tartuttava valoisien kesäöiden unettomina tunteina, juhannuksen vieton keskellä ja heti ensimmäisenä aamusta. Vaikka lukuaikaa ei olisi ollut paljon, niin koko ajan janosin kirjan pariin edes hetkeksi.

Keskiössä on nelihenkinen McCarthyn perhe, joka muuttaa Centralian varuskunta-alueelle isän uuden komennuksen vuoksi. Tarinan alussa isoveli Mike on 12-vuotias, Madeleine kahdeksan. Isä Jack on everstiluutnantti, jonka työssä on jotakin salaista, äiti Mimi puolestaan pitää kodin puhtaana ja ruoantuoksuisena. Sodanjälkeinen aika on uudelleenrakennuksen aikaa, ja kaikki halutaan tehdä oikein. Niin haluavat myös Mimi ja Jack. 

Isän työn vuoksi perhe on muuttanut usein, ja läpi kirjan toistuvat pohdinnot johonkin kuulumisesta:

Kuulua johonkin ja olla kuulumatta. Olla sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Madeleinelle se on yhtä luonnollista ja huomaamatonta kuin hengittäminen. Ja se, että varttuisi keskellä omaa menneisyyttään – keskellä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi ja luulevat tietävänsä, mistä puusta sinut on veistetty, mihin sinä pystyt – on jo ajatuksena tukahduttava. 

– – –

Jos muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni.

Tiiliskivenpaksuisessa kirjassa riittää tasoja ja koukkuja. Erityisesti tempauduin ajankuvaan, mutta taiten on toteutettu myös Madeleinen kasvutarina, Mimin ja Jackin avioliittokuvaus sekä jännitteinen murhamysteeri. Kylmän sodan jäätävät tuulahdukset tuntuvat myös Centraliassa ja mukaan saadaan vakoilukuvio, Kuuban ohjuskriisi ja ensimmäinen kuulento.

MacDonald kuljettaa tarinaa vuoroin eri perheenjäsenten vinkkelistä, ja näistä keskeisimmäksi hahmottuu Madeleinen näkökulma. Haaveiluun taipuvainen tyttö vaipuu usein ajatuksiinsa oppitunneilla, mitä opettaja herra March ei suvaitse. Madeleine ja muut kurittomat pienet tytöt joutuvat jäämään koulun jälkeen luokkaan jälki-istuntoon herra Marchin kanssa. Kuulostaa pahaenteiseltä ja niin se onkin.

Moni asia romaanissa siis toimii, mutta jo yksin Madeleine on syy tarttua kirjaan. Lapsen arki, sen huiput ja pettymykset sekä hämmennys aikuisten asioiden äärellä koskettavat. Linnuntietä on rikas, täyteläinen ja todentuntuinen, täydellisesti uppoutuvaan lukemiseen sopiva romaani.

Helmet 2020: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä.

Misha Defonseca: Susilapsi (2004)

Alkuteos: Survivre avec les loups.

Suomentaja: Heli Kalliolevo (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 238.

Oma arvio: 1/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Postausluonnos Susilapsesta on hautunut koneellani jo ainakin kuukauden päivät. Otsikko ja kuvat ovat odottaneet seurakseen leipätekstiä, jota on ollut tuskaista pusertaa. Toivoin, että pieni etäisyys kirjaan tekisi kirjoittamisesta jotenkin helpompaa ja keksisin jotakin positiivista sanottavaa. Mutta ei niin ei.

Alkuasetelma vaikutti lupaavalta: susien kanssa metsissä elänyt nainen on kirjoittanut muistelmansa. Takakansi mainostaa näin:

Olen elänyt susien joukossa, tullut sudeksi itsekin ruumiiltani ja mieleltäni. Ohikulkijat eivät näe, että olen kaupunkiin eksynyt susi. Vihaan ihmisihoa ja sen kuolemanhajua.

Odotin mielenkiintoisia, omiin kokemuksiin pohjaavia kuvauksia elämästä susien keskuudessa. Susien käytöksen kuvaaminen onkin ainoa kiintoisa kohta koko teoksessa. Harmi vain, että sudet tulevat tarinaan melko myöhään ja muutenkin niitä kuvataan melko vähän.

Kaikki alkaa 7-vuotiaan tytön koettelemuksista sodan keskellä: vanhemmat pidätetään, tyttö joutuu häntä epäreilusti kohtelevaan sijaisperheeseen ja löytää lohdun läheisen maatilan eläinten hoitamisesta. Hän ikävöi vanhempiaan riipaisevasti, joten hän lähtee etsimään heitä "idästä". Etsintämatka metsissä kestää vuosia, ja tyttö kohtaa matkallaan vaaroja, ongelmia ja susia.

Susilapsi olisi toiminut minusta paremmin, jos muistot olisi puettu joko selkeästi dokumentaariseen tai sitten tasokkaaseen kaunokirjalliseen muotoon. Nyt kerronta on tönkköä ja hapuilee kaunokirjallisen ja dokumentaarisen tyylin välillä. Päähenkilön kohtalon selvittämisen jättäminen lukijalle olisi voinut pelastaa paljon, mutta takakansi viisaana kertoo, miten päähenkilön lopussa käy. Takansi on todella tyhjentävä, muuta ei olisi tarvinnut lukea.

Jos sama tarina olisi kirjoitettu laadukkaammin ja sitä markkinoitaisiin fiktiona, lopputulos voisi olla kelpuutettava. Turhauduin kirjan parissa ja varsinkin nyt siitä kirjoittaessani. Ongelman ydin on siinä, että Defonsecan kirja julkaistiin omaelämäkertana. Heikosti kirjoitetun omaelämäkerran ainoa arvo on tarinan todenperäisyys: Susilapsen kohdalla sekin vesittyy, kun hieman googleilee ja huomaa, että Defonseca on haamukirjoittajineen sepittänyt koko jutun. Sieltä tuli kunnon isku lukijan palleaan. Miksi tuhlasin aikaani tällaiseen?

Jos olisin tehnyt taustatyöni tarkemmin, tämä kirja ei olisi päätynyt edustamaan Belgiaa matkallani, vaan olisin valinnut jonkin toisen belgialaisen kirjoittaman teoksen. Nyt voin vain surkutella, miksi en valinnut vaikkapa Hugo Clausin Belgian surua. Melkein jätin Susilapsen huomiotta blogissa, mutta raapustin lopulta edes jotakin, koska kirja edistää kirjallista maailmanmatkaani yhdellä maalla. Tämä on myös hyvä osoitus siitä, että aina kirjat eivät ole hyviä eivätkä lukemisen arvoisia. Joskus voi mennä todella pieleen.

Belgia merkitty mustalla neulalla.

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (2004)

Alkuteos: Case Histories.

Suomentaja: Kaisa Kattelus (2013).

Kustantaja: Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 295.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Anders Carpelan

Alussa on kolme tapauskertomusta, joissa esitellään kolme rikosta. Entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä Jackson Brodie saa toimeksiannon ja alkaa selvittää vanhaa kadonneen lapsen tapausta. Etsiväntyö vie Brodien yhä syvemmälle vanhoihin tapahtumiin, ja yllättäen alussa esitellyt rikokset alkavat kytkeytyä toisiinsa.

Kirjassa kuvatut rikokset tapahtuvat teoksen suomenkielisen nimen mukaisesti ihan tavallisena päivänä. Kyse ei ole mistään sarjamurhaajista tai silmitöntä väkivaltaa harjoittavista psykopaateista, vaan pikemminkin onnettomien tapahtumien yhteensattumista. Jokin asia vain laukaisee kohtalokkaat tapahtumat. Yhtäältä tällaiset rikokset eivät tunnu niin raaoilta kuin silmitön, summittainen väkivalta, mutta toisaalta kerrotut tapaukset tuovat väkivallan osaksi arkipäivää.

Ihan tavallisena päivänä on ensimmäinen blogin aikana lukemani varsinainen jännäri: se on myös ensimmäinen osumani Rikoksen jäljillä -haasteeseen! Haasteen avulla yritän hieman liennyttää dekkarikammoani ja jo yhden kirjan perusteella voin sanoa sen toimineen. Oikeasti viihdyin kirjan parissa ja aion lukea sarjan seuraavankin osan. Kirjan takakannessa lupaillaan, että tästä kirjasta alkava rikosromaanien sarja on täydellinen myös niille, jotka luulivat inhoavansa dekkareita. Alku ainakin on lupaava.

Atkinsonia riippukeinussa.

Vielä muutama sananen tuosta dekkarikammostani. Jännäreiden kartteluni taitaa pohjautua liian vilkaaseen mielikuvitukseen: esimerkiksi keväällä luin työn puolesta jonkin jännärin lyhyehkön esittelytekstin ja seuraavana yönä olinkin jo kuvailtujen tapahtumien keskipisteessä unissani. Samasta syystä en katso kauhuelokuvia enkä liian jänniä rikosohjelmia tv:stä – joskus jo jännitysmusiikki on minulle liikaa. Kurkkua kuristaa ja sydän väpättää.

Tässä Atkinsonissa oli toki jännitystä ja jonkin verran väkivaltaakin, mutta tunnelma ei käynyt liian ahdistavaksi eikä suolenpätkiä lennellyt. Olen vierastanut dekkareita myös siksi, että ennakkoluuloisesti olen epäillyt niiden olevan usein kehnosti kirjoitettuja. Atkinsonin kirja vei ennakkoluuloni mennessään. Dekkareihin tutustumiseni sai positiivisen alun: tästä on hyvä jatkaa!

Gabriel García Márquez: Muistojeni ilottomat huorat (2004)

Alkuteos: Memoria de mis putas tristes.

Suomentaja: Matti Brotherus (2006).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 100.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Kolumbialainen Gabriel García Márquez tunnetaan parhaiten teoksestaan Sadan vuoden yksinäisyys. Olen yrittänyt kahlata läpi tuota klassikkoa, mutta ensimmäinen lukuyritys tyssäsi alle puolivälin jokunen vuosi sitten. Vakaa aikomukseni on päästä loppuun asti vielä joskus. Nyt päätin tutustua kirjailijaan hieman kevyemmän teoksen avulla, sikäli kun teoksen nimi tai paksuus mitään helppouden asteesta kertoo.

Muistojeni ilottomat huorat on pienoisromaani, joka jäi García Márquezin viimeiseksi teokseksi, sillä kirjailija menehtyi tämän vuoden huhtikuussa. Päähenkilö on yksinäinen vanha mies, joka toivoo 90-vuotispäivänään voivansa viettää yön nuoren neitsyen kanssa. Miehen toive ja ajatusmaailma puistattavat, mutta onneksi García Márquez ei alkuasetelmista huolimatta lähde revittelemään tai mässäilemään.

Kirja on eräänlainen rakkaustarina ja melankolinen muistelma. Miehen elämä on ollut yhtä ilotonta kuin hänen halunsa elämän varrella tyydyttäneet huorat. Hän elää yksin, hänellä ei ole ystäviä eikä perhettä. Mies on tehnyt pitkän uran toimittajana, ja yhä edelleen hän kirjoittaa joka sunnuntai lehdessä ilmestyvän kolumninsa ajallaan.

Maksetut naiset eivät ole miehelle mikään vanhuuden päähänpisto, vaan hän on pitkän elämänsä aikana kiertänyt monia ilotaloja eikä ole koskaan maannut naisen kanssa maksamatta hänelle. Miehen naisluettelo kattaa satoja nimiä, tosin hän ei ole jaksanut päivittää sitä aikoihin.

Koittaa 90-vuotispäivä ja mies on nuoren naisen kanssa hotellihuoneessa. Tuo kohtaaminen liikuttaa miehessä jotakin, joka saa hänet maksamaan yöstä saman nuorikon kanssa yhä uudestaan, vaikka nainen vain nukkuu. Mies palvoo naista, hukuttaa tämän tavaroihin ja rakkaudenosoituksiin. Rakkauden riuduttama mies kokee jotakin aivan uutta vielä viimeisinä vuosinaan.

Tarina vie rinnakkain miehen muistoihin ja intohimoisen rakkauden tuntemuksiin. Mennyt ja nykyinen sekoittuvat aivan kuin uni ja valve. Kirja on ylistys elämälle, sen mahdollisuuksille ja mahdottomuuksille.

Muistojeni ilottomat huorat liennytti suhtautumistani García Márqueziin: ehkä tosiaan uskaltaudun hänen pääteoksensa armoille vielä uudelleen. Tämä kirja ei ollut minulle mitenkään erityinen lukukokemus, mutta hyvä muistutus siitä, että pieneenkin kirjaan voi mahtua syvyyttä.

García Márquez on kotoisin Kolumbiasta.