sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Toukokuussa luetut




Toukokuun kohokohta oli ehdottomasti HelsinkiLit, joka tarjosi mielenkiintoisia kirjallisuuskeskusteluja ja lämminhenkistä kirjatunnelmaa Savoy-teatterissa. Luettavien kirjojen lista paisui festareilla: tekisi mieli lukea enemmän Høegiä, Fagerholmia, Itkosta, Tikkasia ja ehkä Lena Anderssoniakin.

Lukemisen jano on näin kesän kynnyksellä kova. Kohta on loma ja enemmän aikaa lukea, kenties pitää lukumaratonkin. Kesäkirjapinoni on jo melkoisen korkea! Toukokuussa käytin vapaa-aikaani paljon mökillä sormet mullassa, mutta jotakin ehdin blogatakin:









Toukokuun kirjojen sivut tekevät yhteensä 1703, ja äänikirjaa kuuntelin 4 tuntia 10 minuuttia.

Nesbøn kirjan kuunteleminen äänikirjana toukokuisilla mökkimatkoilla yhdessä miehen kanssa oli hauskaa, ja nyt etsin seuraavaa sopivaa yhdessä kuunneltavaa jännäriä. Lainasin jo Reijo Mäen Sahanpururevolverin, mutta se jäi kesken heti alkuminuuteilla, koska ronski tyyli ja äijämeininki olivat liikaa meille molemmille. Etsintä jatkuu...

Gillian Flynnin seuraavat suomennokset pääsevät ehdottomasti lukuun, ehkä jo tässä kesän aikana. Valoisa kesä sopii hyvin dekkarien lukemiseen, varsinkin kun olen hieman säikky lukija. Jännitystä ja väkivaltaa on helposti minulle liikaa.

Pohjoismaiset mieskirjailijat olivat hyvin edustettuina toukokuun lukemisissani. Høeg, Loe ja Nesbø lukeutuvat kaikki lempikirjailijoihini, ja luultavasti he tulevat näkymään Kirjakimarassa kesällä. Tähän kun lisää vielä Knausgårdin, niin kasassa on melkoinen kvartetti! Knasun Taisteluni: Neljäs kirja odottaa edelleen bloggaamista tuossa koneen vieressä. Yritän saada tekstini neljännestä kirjasta vihdoin valmiiksi, koska tarkoitus olisi tehdä lähiaikoina retki Uudenmaankadulle uusimman kirjan perässä.

Aurinkoista, rentouttavaa ja kirjojen täyteistä kesää kaikille lukijoilleni! 

Jo Nesbø: Verta lumella (2015)

Alkuteos: Blod på snø.
Suomentaja: Outi Menna (2015).
Kustantaja: Johnny Kniga.
Lukija: Paavo Kerosuo.
Kesto 4 t 10 min. 
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?
Päähenkilö Olav työskentelee alamaailman asiainhoitajana eli palkkamurhaajana. 1970-luvun Oslossa huumebisnes on kahden kauppa, ja Olav taiteilee näiden organisaatioiden välillä. Joulun alla Olav saa poikkeuksellisen toimeksiannon, joka ei hoidukaan aivan rutiinilla. Olav improvisoi, eikä lopputulos ole toivottu. Olav sotkee tilanteeseen vielä omat tunteensa, joten hänellä on selvitettävänään melkoinen sotku.

Kuuntelin kirjan äänikirjana miehen kanssa muutamalla mökkimatkalla. Mies ei ollut kuunnellut äänikirjoja aiemmin ja epäili, voiko keskittyä tarinaan samalla kun ajaa autoa. Tarinan kuunteleminen ei kuitenkaan häirinnyt ajamista, ja aloimme jo miettiä, mitä seuraavaksi kuuntelisimme. Matka sujuu joutuisammin, ja kirjasta on kiva keskustella, kun se on yhdessä kuunneltu.

Verta lumella on melko lyhyt eikä sen juoni ole järin monimutkainen, minkä vuoksi se oli miehelle ikään kuin pehmeä lasku äänikirjojen maailmaan. Lisäksi lukija on tässä sieltä paremmasta päästä. Paavo Kerosuota on miellyttävä kuunnella: hän lukee selkeästi vahvalla äänellään.

Verta lumella ei tarjoa yhtä syviä henkilöhahmoja tai yhtä monimutkaisia juonikuvioita kuin Nesbøn Harry Hole -kirjat, mutta viihdyimme sen parissa. Kepeämpi teos toimii äänikirjana, koska esimerkiksi autoillessa huomio tarinasta herpaantuu välillä. Verta lumella loppuu sen verran kutkuttavasti, että kakkososa oli heti laitettava varaukseen kirjastosta. Verta lumella 2: lisää verta ilmestyy syksyllä, jolloin jatkamme Nesbøn kuuntelua.

lauantai 30. toukokuuta 2015

Erlend Loe: L (1999)

Alkuteos: L.
Suomentaja: Outi Menna (2000).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 365.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi:


Tutustuin Loeen ensi kerran noin kymmenen vuotta sitten kaverini suosittelemana. Luin L:n ihanana kesänä, kun olimme kahden kaverini kanssa mökkikiertueella. Kiersimme kaikkien vanhempien mökit Kustavista Iniöön ja Kangasniemelle. Luin L:ää pitkänmatkan bussissa, auringonpaahteessa laiturilla ja ennen nukahtamista vierasmökissä. Kiertueen aikana kaikki ehtivät lukea tämän maagisen kirjan, joka jätti ainakin minuun syviä muistijälkiä.

Vuosien varrella olen palannut L:n pariin yhä uudelleen. Ostin kirjan jokunen kesä sitten omaksi kirjaston poistomyynnistä, ja kappaleeni on nuhjuisen luettu. Hiirenkorvia on ylä- ja alareunoissa merkkaamassa tärkeitä kohtia. Olen lukenut kirjan myös Kirjakimaran aikana, mutta aiemmin siitä ei ole syntynyt tekstiä. Jotenkin olen halunnut pitää kirjan itselläni, lukukokemusta ei ole tehnyt mieli jakaa.

L on eräänlainen ajatusleikki, aikuisten satu. Erlend on 29-vuotias norjalainen nuori mies, jota painaa kovasti se, ettei hän ole rakentanut elämässään mitään, paitsi yhden väliseinän asuntoonsa. Korjatakseen tilanteen hän keksii teorian maailman asuttamisesta ja ryhtyy puuhaamaan tutkimusmatkaa pienelle Tyynenmeren saarelle Thor Heyerdahlin hengessä todistaakseen teoriansa. Erlend saa kuin saakin projektilleen rahoitusta ja kokoon joukon matkasta kiinnostuneita norjalaismiehiä.

Matkan suunnittelu ja oleskelu saarella ovat täynnä huvittavia ja absurdeja tapahtumia ja ajatuksia. Ventovieraiden rekrytointi miehistöön, nukkumisennätyksen yrittäminen, tyttöjen jaksollinen järjestelmä ja monet muut jutut ovat niin loemaisen pähkähulluja, ettei niille voi kuin hymistellä.

Tällä kertaa luin L:n lukupiiriä varten. On pienoinen riski valita lukupiirin luettavaksi itselle tärkeä kirja, koska kirjaan kohdistuva kritiikki tuntuu silloin henkilökohtaiselta. Jos muut eivät ymmärrä kirjaa, niin he eivät ymmärrä minua. Ja niinhän siinä kävi: lukupiirimme ei kirjalle juuri lämmennyt. Moni koki kirjan tylsäksi, eivätkä henkilöhahmot erottuneet lukupiiriläisten mielestä tarpeeksi toisistaan. Kirja kuitenkin herätti ajatuksia ja huvitti — sillä lukupiirissämme ei ole koskaan naurettu niin paljon kuin L:stä keskusteltaessa.

Edellisestä lukukerrasta oli kulunut riittävästi aikaa, ja luin L:ää taas innostuen, oivaltaen ja nauraen. Loen naiivi ja yksityiskohtainen kerronta jaksaa viihdyttää edelleen. Kirjassa parasta on sen omaperäisyys, faktan ja fiktion sekoittuminen ja arkimaailmasta pois vievä hulluttelu.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Peter Høeg: Susanin vaikutus (2014)

Alkuteos: Effekten af Susan.
Suomentaja: Katriina Huttunen (2015).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 426.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Peter Høeg on päivänpolttava kirjailija, sillä häneltä ilmestyi juuri tämä uusin suomennos Susanin vaikutus ja hän oli esiintymässä viime viikonloppuna järjestetyillä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Olin Savoy-teatterissa nauttimassa kirjallisista keskusteluista, joten näin ja koin myös Peter Høegin mieleenpainuvan show'n. Høegin käymä keskustelu Monica Fagerholmin kanssa nimittäin kasvoi show'ksi; Høeg todella otti yleisönsä ja osoitti olevansa tarinankertoja muutenkin kuin paperilla. Tuo keskustelu kasvatti kiinnostustani molempien kirjailijoiden tuotantoon.

Høegin tavassa kertoa tarinaa ja ottaa lukijansa on paljon samaa kuin siinä, miten hän esiintyy. Hän on selkeäsanainen ja rohkea, ja koko ajan lukija / kuuntelija joutuu pohtimaan, mistä tässä oikein on kyse. Pientä epävarmuutta kuitenkin pystyy sietämään, sillä kertoja toimii varmoin ottein. Høegin käsiin uskaltaa jättäytyä.

Luin Høegin Rajatapaukset jokunen vuosi sitten ja aavistin jo yhden kirjan perusteella, että tässä on kirjailija minun makuuni. Lumen taju, Norsunhoitajien lapset ja Kertomuksia yöstä löytyvät omasta hyllystä, mutta jostakin kumman syystä ne ja monet muut Høegit ovat vielä lukematta. Sain Susanin vaikutuksen kirjastosta sopivasti kirjallisuusfestivaalien alla, joten pakkohan se oli heti lukea. Siis ahmia.

Susan Svendsen on nelikymppinen arvostettu fyysikko, jolla on teini-ikäiset kaksoset ja taiteilijamies Laban. Perhe on juuri palannut Tanskaan Intiasta, jossa he asuivat jonkin aikaa. Intiassa kaikille perheenjäsenille tapahtui jotakin merkittävää, jopa niin peruuttamatonta, että Susan saattaa joutua vankilaan. Hän voi välttyä vankilalta, mikäli suostuu auttamaan salaperäisen tulevaisuuskomission toimien selvittelyssä.

Susanin apua kaivataan, sillä hänellä on ainutlaatuinen kyky saada ihmiset puhumaan: hänen vaikutuspiiriinsä joutuvat puhuvat helposti sivu suunsa vailla harkintaa. Tutkinnan kohteeksi joutuva tulevaisuuskomissio on perustettu 1970-luvulla, ja nyt sen jäseniä alkaa kuolla peräjälkeen. Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja pelissä on paitsi Susanin tulevaisuus, myös koko maan tulevaisuus. Mitä komissio oikein sai selville, mitä on tapahtumassa?

Susanin maailmankuva perustuu vahvasti fysiikkaan, ja hän näkee kaiken tieteen silmälasien läpi. Fysiikka-sanasto maustaa tekstiä:
Käyrä joka kuvaa ihmissuhteitamme ajan funktiona lähestyy suoraa viivaa. Se merkitsee että päivät ovat samankaltaisia. Joskus käyrä laskee. Vain hyvin harvoin kohtaamme yhdessä pisteessä ja havaitsemme että tangentilla on myönteinen vaikutus, jonka ansiosta lähestymme toisiamme.
      Ja vieläkin harvemmin funktio keskeytyy.
Tarina on rönsyilevä ja juoni jännittävä, mutta parasta kirjassa on Susanin hahmo. Hän on yhtäältä lapsiaan vartioiva äitihahmo, toisaalta piinkova tiedenainen. Hän suhtautuu analyyttisesti omaan elämäänsä ja vastaan tuleviin tilanteisiin. Analyysi ulottuu luonnollisesti myös perheenjäseniin ja solmussa olevaan avioliittoon Labanin kanssa.

Susanin vaikutus on ainakin seikkailuromaani, tiedeaiheinen dystopia ja perhedraama — melkoinen kattaus, jonka Høeg onnistuu pitämään kasassa niin, ettei lopputulos ole sekamelska. Susanin vaikutus todisti sen, minkä jo Rajatapauksia lukiessani aavistin: tämä kirjailija toimii  minulle. Ehkä ujutan kesäkirjapinooni Norsunhoitajien lapset tai Lumen tajun. Tai molemmat!

Høeg vie kirjallisen maailmanmatkani Tanskaan, joka on reissullani 45. maa. 

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Katja, Leena LumiKaisa Reetta ja Ulla.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Jean-Christophe Rufin: Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat (2013)

Alkuteos: Immortelle randonnée - Compostelle malgré moi.
Suomentaja: Marja Luoma (2015).
Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 264.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Santiago de Compostelaan kohdistuvaa pyhiinvaellusta koskevaa kirjallisuutta kysellään kirjastosta ahkerasti. Asiakkaiden innostus ja suunnitelmat lähteä matkaan kertovat siitä, että pölyiseltä kuulostava pyhiinvaellus todella kiinnostaa myös nykyihmistä. Mutta miksi ihmeessä? Mitä satojen kilometrien kävelyltä oikein haetaan? Onko pyhiinvaellus vain uskonnollisten puuhaa? Nämä kysymykset mielessäni aloin lukea ranskalaisen Jean-Christophe Rufinin kirjoittamaa, vastikään suomennettua matkakertomusta.

Santiago de Compostelan katedraali on caminon päätepiste, jonne voi kulkea eri reittejä. Lähtijä voi valita perinteisemmän pohjoisreitin (Camino del Norte) tai Pyreneitten vuoristossa kulkevan vuoristoreitin (Camino Frances) — tai sitten jonkin näiden variaatioista. Matkan lähtöpisteenkin voi jokainen valita itse. Reissuun voi lähteä Rufinin tapaan Espanjan ja Ranskan rajakaupungista Hendayesta, kauempaa Ranskan puolelta tai kuten hurjimmat tekevät: jopa omalta kotiovelta.

Pituutta Rufinin valitsemalla pohjoisreitillä on noin 800 kilometriä, ja aikaa siihen on hyvä varata noin 40 päivää. Matkaan lähtee päivittäin satoja ihmisiä, joten reittien varrella on lukuisia yösijoja ja muita palveluita pyhiinvaeltajille. Tyypillistä onkin kävellä päivä ja viettää yö joko luostarin tai majatalon makuusalissa. Edulliset yösijat maksavat vain joitakin euroja per yö, mutta tunnelma näissä paikoissa on tiivis. Rufin kantoi mukanaan telttaa, koska hän on huono nukkuja.

Pyhiinvaellus on nimensä mukaisesti uskonnollinen matka jonkin oman uskonnon pyhän monumentin luo. Pyhän Jaakobin tie on keskeisimpiä kristinuskon pyhiinvaellusreittejä, ja sitä on kuljettu ahkerasti aina keskiajalta lähtien. Fyysisen koettelemuksen päätepiste on katedraali, jossa uskotaan apostoli Jaakobin jäänteiden sijaitsevan.

Kaikille nykyvaeltajille uskonnollisuus ei kuitenkaan ole kävelyurakassa tärkeintä. Toki monet ottavat pyhiinvaelluksen edelleenkin hengelliseltä kannalta, mutta monille matka tarjoaa mahdollisuuden itsetutkiskeluun, aktiivilomaan ja oman fysiikan koetteluun. Patikointi voi tuntua hyvältä ja puhdistavalta vaikkapa elämän käännekohdassa tai ikäkriisin koittaessa.

Rufin kuljettaa lukijaa mukanaan läpi pyhiinvaellusreitin etapilta toiselle. Rufin kuvailee maisemia ja matkan varrella kohtaamiaan ihmisiä paikoin mielenkiintoisesti, mutta välillä teksti on jaarittelua. Tekstin lukeminen oli ajoittain puuduttavaa kuin kymmenien kilometrien päiväetappi yksitoikkoisessa maisemassa. Teksti on liiankin asiallista, ja olisin kaivannut henkilökohtaisempaa otetta. Oikeastaan Suvi Aholan esipuhe oli värikkäämpää ja persoonallisempaa luettavaa kuin Rufinin kokemukset.

Jokin pitkässä vaelluksessa kiehtoo minuakin. Uskonnottomana en ehkä valitsisi näin uskonnollisesti latautunutta reittiä, mutta voisin hyvin kuvitella lähteväni joskus pitkälle vaellukselle.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (2012)

Alkuteos: Gone Girl
Suomentaja: Terhi Kuusisto (2013).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 447.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Bernard Ott.
Kannoin Gillian Flynnin jännärin jo toistamiseen mökille, ja ilokseni toinen kerta sanoi toden! Ensimmäisellä kerralla viime kesänä luin vain hieman alkua ja totesin, ettei aika ollut kirjalle oikea. Kiltti tyttö vaatii uppoutumista, eikä se ole aivan ohut kirja. Solahdin kirjan maailmaan vappuna ja annoin tarinan viedä.

Amy ja Nick ovat aviopari, joka on muuttanut New Yorkista pikkukaupunkiin Nickin lapsuusmaisemiin. Kaikki on näennäisesti hyvin, kunnes Amy katoaa pariskunnan hääpäivänä. Alkaa poliisijahti ja julkisuusrumba, jotka koettelevat Nickiä ja hänen läheisiään. Vahvimmat epäilyt kohdistuvat ymmärrettävästi Nickiin, mutta onko aviomies syyllinen? 

Flynn kuvaa värikkäästi suurkaupungin pintaliitoa ja pikkukaupungin ahdistavaa ilmapiiriä. Parasta kirjassa on sen yllätyksellisyys. Tarina etenee vuoroin Amyn ja vuoroin Nickin äänellä, ja tapahtumia taustoitetaan myös otteilla Amyn päiväkirjasta. Vaihtuvat näkökulmat saavat lukijan hämmennyksiin. Kannen mainoslause pitää paikkansa: ainakin tällä tarinalla on kaksi puolta. 

Kirja on saanut melko ristiriitaisen vastaanoton blogeissa: osalle juonenkäänteet eivät tuottaneet yllätyksiä, toisia taas Flynn jallitti onnistuneesti. Kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Kiltti tyttö oli sen verran viihdyttävä ja yllättävä dekkarikokemus, että Flynnin toinen suomennos, Paha paikka, on pinottava kesälomalukemisiin!

tiistai 5. toukokuuta 2015

Ruben Gallego: Valkoista mustalla (2003)

Alkuteos: Beloe na chernom.
Suomentaja: Teemu Kaskinen (2006).
Kustantaja: Sammakko.
Sivumäärä: 201.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Anna Yurienen Gallego

Ruben Gallegon Valkoista mustalla on tutkielma ihmisen julmuudesta. Se kyseenalaistaa inhimillisyyden, vaikka onkin lopulta selviytymistarina. Sitä lukiessa minulle tuli paha olo, enkä pystynyt lukemaan kuin pieniä pätkiä kerrallaan. Oli pakko ottaa happea välillä.

Valkoista mustalla on Ruben Gallegon omaelämäkerrallinen teos, jolle myönnettiin Venäjän Booker-palkinto vuonna 2003 ja joka on käännetty kymmenille kielille. Gallego syntyi Moskovassa espanjalaiselle äidille ja venezuelalaiselle isälle. Gallego kärsi syntymässä aivohalvauksen, ja hän joutui eroon perheestään vuoden vanhana. 

Gallegolle kerrottiin lapsena, että hänen äitinsä hylkäsi hänet, kun taas äidille väitettiin lapsen kuolleen. Pojan isoisä oli Espanjan kommunistisen puoleen pääsihteeri, joka hoiti Rubenin lastenkotiin pois näkyviltä. Vasta Rubenin aikuistuttua äiti ja poika saivat tietää toisistaan.

Gallego eli lapsuutensa neuvostoliittolaisissa lastenkodeissa, ja kirjan päähenkilö on kokemuksineen hyvin kirjailijan kaltainen. Kirjan Gallego on kirjoittanut toisen käden etusormella tietokoneen avustuksella.

Lastenkotien lapsilla on kaikenlaisia vammoja ja ongelmia, mutta huonoimmassa asemassa ovat ne, jotka eivät pysty kävelemään. Ruben on yksi heistä. Rubenilla on vakavia epämuodostumia; hänen jalkansa eivät toimi eivätkä kädetkään kunnolla. Hän on aina muiden avun varassa. Jalkoja yritetään parantaa toimiviksi kiduttavilla kipsaushoidoilla, mutta turhaan.

Kirja koostuu lyhyehköistä tarinoista, jotka on nimetty ytimekkäästi kuten "Tappelu", "Ruoka" tai "Keppi". Ne ovat kurkistuksia lastenkotilasten todellisuuteen ja arkeen. Gallego ei vyörytä kauheuksia, vaan kertoo asiat kuten hän ne lapsena näki. Esipuheessa kirjailija painottaa kertovansa hyvyydestä, ilosta, voitosta ja rakkaudesta. Toisenlainen näkökulma olisi tehnyt kirjasta musertavan.

Pojan sisukkuus ja hyvä tuuri pitävät hänet hengissä lastenkodista toiseen. Ruben pärjää hyvin koulussa, hänellä on vilkas äly. Hän myös lukee paljon, tai siis niin paljon kuin noissa oloissa on mahdollista eli kaikki käsiinsä saamat kirjat. Muistelmissa vilahtavat ainakin Kolme muskettisoturia ja Solaris.

Ruben odottaa pelonsekaisin tuntein tulevaisuutta. Monet odottavat tulevaa ilolla, koska lastenkodin jälkeen koittaa vapaus. Rubenin kaltaisilla tilanne on aivan toinen: vaikeasti vammaiset viedään lastenkodista oppivelvollisuuden päätyttyä vanhainkotiin, joka on vielä karumpi paikka. Siellä kuollaan nälkään.

Rubenin lapsuus oli minulle synkkää ja lohdutonta luettavaa. Olin valinnut kirjan lukupiirimme kuukauden kirjaksi, ja onnekseni lukupiiriläiset eivät kokeneet kirjaa yhtä raskaasti kuin minä. He onnistuivat näkemään absurdeissa tilanteissa komiikkaa ja nauttimaan Rubenin elämänilosta. Minä taas luin kirjaa pala kurkussa alusta loppuun. Joskus kirjat menevät ihon alle, ja tämän kanssa minulle kävi niin.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...