Tulevan kirjailijan lapsuus – Elias Canetti: Pelastunut kieli

Tammi 1984. 357 s.
Alkuteos: Die gerettete Zunge. Geschichte einer Jugend (1977).
Suom. Kyllikki Villa. 
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kirjastossa toisen vetämäni lukupiirin ohjelmassa on tänä vuonna ollut palkittua maailmankirjallisuutta eri vuosikymmeniltä, ja Elias Canetti päätyi edustamaan 1970-lukua Nobel-voittonsa vuoksi. Lisäksi jo eläköitynyt kollega suositteli tätä kirjaa minulle ja toiselle lukupiirin vetäjälle vielä töissä ollessaan niin painokkaasti, että olimme vain odottaneet sopivaa hetkeä tarttua Pelastuneeseen kieleen. 

Vuonna 1981 Nobelilla palkittu Canetti kirjoitti uransa aikana vain yhden romaanin, Sokeat. Lisäksi tuotannon keskiössä ovat muhkea sosiologinen tutkielma Joukko ja valta sekä omaelämäkerrallinen trilogia, jonka ensimmäinen osa Pelastunut kieli on. Myös aforismikokoelmia, matkakirja ja näytelmiä on suomennettu.

Kirjan alussa Canetti käy läpi lapsuudenmuiston, tarinan jossa hän melkein menetti kielensä, siis suussa olevan kielen. Suomennoksen äärellä lukija helposti ajattelee, että Canetin tarinassa kieli voisi viitata säästyneen elimen lisäksi myös puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen. Germaanisen filologian opinnoista alkaa olla sen verran aikaa, että piti turvautua sanakirjaan: Zungella on tosiaan saksassakin kaksoismerkitys eli se voi viitata elimen lisäksi puhekieleen tai arkikieleen.

Kielet näyttelevät tulevan nobelistin varhaisessakin elämässä isoa roolia. Elias syntyy 1905 Bulgariassa sefardijuutalaiseen perheeseen, jonka kotikieli on ladino eli vanha espanja. Äidin ja isän "salakieli" on saksa, kun taas perheen palvelijat puhuvat bulgariaa.

Perhe muuttaa usein, ensin Bulgariasta isän työn perässä Englantiin, ja sieltä isän kuoleman jälkeen Sveitsiin. Siellä äiti haluaa, että poika oppii saksan kielen nopeasti ja tehokkaasti. Äiti pitää Eliakselle muutaman kuukauden kielikoulun lähes väkivaltaisin metodein. Mutta poika oppii. Mikä hämmästyttävintä: vaikka Elias oppii saksan vasta koululaisena, siitä tulee myöhemmin hänen tuotantonsa kieli. 

Kirja on jaettu viiteen osaan asuinpaikkojen mukaan. Canetti käy läpi lapsuuttaan elävästi kohtausten avulla, ja kirjan luvuille hän on antanut sisältöä kuvaavat nimet kuten Isän kuolema, Äidin sairaus tai Villa Yaltan hyvät ikäneidot. Anekdoottien tapaisista jaksoista koostuvaa kirjaa voi lukea hitaasti tarina kerrallaan tai yhtenäisempänä kertomuksena. 

Onnellisimmalta tuntuu aika, jolloin äiti viettää paljon aikaa lasten kanssa. 1919 äidin (mielen)terveys alkaa rakoilla, ja hän vetäytyy toipumaan sanatorioon. Elias asuu Zürichissä täysihoitolassa ja käy kantoninkoulua, kaksi pikkuveljeä sijoitetaan Lausanneen. 

Eliaksella on ennen perheen eroa ollut tiivis suhde äitiin. Lukuhetket äidin kanssa loivat perustaa kirjojen arvostamiselle, mutta isän kuoleman jälkeen nuori Elias yritti tavallaan ottaa perheenpään roolin, mikä oli sen ikäiselle luonnollisesti liikaa. Erilleen muuttaminen vapauttaa pojassa voimavaroja, jotka tiedonjanoinen nuori, nyt 14-vuotias, käyttää systemaattisesti pänttäämiseen. 

Etevä juutalainen herättää joissakin kanssaoppilaissa antipatioita. Vasta kantapään kautta Elias oppii, että joitakin voi todella ärsyttää hänen innokas viittaamisensa koulussa. Muutenkin hän elelee eräänlaisessa kuplassa ja on pitkälle puberteettiin autuaan tietämätön vaikkapa sukupuoliasioista, vaikka muuten niin osaavainen onkin.

Veljet jäävät taustalle, samoin ensimmäinen maailmansota. Kirja päättyy toukokuuhun 1921, ja silloin Elias menettää Zürichin paratiisinsa. Äiti ilmoittaa, että edessä olisi muutto Saksaan. Syytöksiä täynnä oleva keskustelu on Eliaksen ja äidin välirikon alku. 

Varsinkin kirjan alkupuolta luin vimmalla. Canetin kuvailu on tarkkaa, ja koululuokat, kaupunginosat ja asunnot piirtyvät lukijat eteen yksityiskohtineen. Kuvailua höystää elävä dialogi. Omaelämäkerraksi kirja on todella kerronnallinen ja tarkka, alkuun luin sitä oikeastaan kuin romaania. Lukupiirissä pohdimme, kuinka tarkkaan aikuinen mies voi muistaa pienen lapsen kokemusmaailman ja havainnot, saati sitten dialogin. Selvää on, että Canetti on ottanut kirjallisia vapauksia, ja se on lukijan onni. 

Canetin myöhemmät vaiheet kiinnostavat siinä määrin, että trilogian jatko-osat pääsevät lukuun jossakin vaiheessa. Miten ihmeessä kielellisesti superlahjakas poika päätyy kemistiksi? Minkälaiseksi kehkeytyy äitisuhde vai menevätkö välit kokonaan poikki? Näihin kysymyksiin vastaavat oletettavasti jatko-osat Soihtu korvassa ja Silmäpeli.

Helmet 2022: 16. Kirjan luvuilla on nimet.

Lukemalla maailman ympäri: Bulgaria.

Naisia sodan varjossa – Sarah Waters: Yövartio

Kansi: Tuula Kuusela.

Tammi 2007. 509 s.
Alkuteos: The Night Watch (2006).
Suom. Helene Bützow.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Naistenviikko-lukuhaaste jatkuu! Yksi tapa osallistua teemaviikkoon on postata kirjasta, jonka kirjailija tai henkilöhahmo on kyseisen päivän nimipäiväsankari. Tänään nimipäiväänsä viettävät Sari, Saara, Sara, Salla, Salli ja Sarita – joten hieman venyttäen kytken päivään brittiläisen Sarah Watersin.

Yövartio lähtee liikkeelle vuodesta 1947. Toinen maailmansota on päättynyt ja Lontoossa eletään kiivasta jälleenrakennuksen aikaa. Waters tutustuttaa lukijansa joukkoon nuoria aikuisia, jotka yrittävät selvitä sodan jälkimainingeissa.

Helen ja Viv ovat töissä avioliittotoimistossa, Vivin veli Duncan työskentelee tehtaassa. Helen asuu yhdessä puolisonsa Julian kanssa ja on epäileväinen tämän liikkeistä. Mickey on töissä huoltoasemalla, koska se on yksi harvoista työpaikoista, missä nainen saa pukeutua housuihin. Vivillä on salainen suhde naimisissa olevaan mieheen, kun taas Kay huomaa jääneensä yksin.

Waters kertoo henkilöistään arvoituksellisesti ja säästellen, niin että lukijan mielenkiinto ja uteliaisuus taatusti heräävät. Erityisesti Duncanin asumisjärjestely mystisen herra Mundyn luona herättää kysymyksiä, samoin työpaikka. Miksi mies tyytyy tehdastyöhön, mikä on hänen suhteensa herra Mundyyn? Entä kuka on kuollut Alec, mitä on tapahtunut? Miksi Helen on sairaalloisen mustasukkainen kirjailijapuolisostaan?

Yllättävää kyllä, seuraava aikataso vie vuoteen 1944 ja viimeinen sodan alkuvaiheisiin 1941. Vastauksia ihmissuhteiden kiemuroihin ja henkilöhahmojen käytökseen haetaan menneisyydestä.

Kirjan nimi Yövartio viittaa ainakin siihen, miten Kay ja Mickey työskentelevät sodan aikana öisin ambulanssisisarina. He menevät ensimmäisinä paikan päälle, kun ilmahyökkäys on osunut rakennukseen. Öiset ilmahyökkäykset muuttavat Lontoon painekattilaksi, ja naisilla on usein vastassaan lohdutonta tuhoa ja kärsimystä. Kun pommikoneet ovat jo kaikonneet, jäljelle jää tuhkaa ja tomua, romahtaneita rakennuksia ja paljon surua. Erityisen viheliäisiä ovat palopommit, jotka porautuvat kattojen läpi asuntoihin.

Waters tuo tarinaansa sota-ajan lieveilmiöitä. Tupakka palaa aina ja kaikkialla. Laittomat abortit ovat hengenvaarallisia, itsemurha on rikos, samoin aseista kieltäytyminen. Sodan päättymisen jälkeen avioliittotoimistot yrittävät yhdistää nuoria.

Waters kirjoittaa kuvailevasti, ja Lontoon kadut tulevat eläväksi, samoin naisten arki ja näkökulma sodassa. Sodan vaikutukset ympäristöön ja yhteiskuntaan ovat konkreettisia ja selkeitä verrattuna siihen, miten sota vaikuttaa nuoriin ihmisiin. Miten järkyttävistä tapahtumista voi selvitä?

Romaanin aikarakenne on mielenkiintoinen, enkä saa mieleeni toista vastaavalla tavalla etenevää kirjaa. Ensimmäistä aikajaksoa lukiessani hieman ihmettelin, mahtavatko auki jäävät kysymykset saada vastauksen. Näin ilokseni kävi, sillä Waters palkitsee lukijansa: selitykset löytyvät menneisyydestä.

Helmet-lukuhaaste 2020: 25. Kirjassa ollaan saarella.

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Kansi: ?

Otava 2019. 14 t 13 min.
Alkuteos: The death of Mrs Westaway (2018).
Suom. Antti Saarilahti.
Lukija: Karoliina Kudjoi.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Harriet Westaway eli Hal työskentelee Brightonin laiturialueella tarot-tulkitsijana. Hän on perinyt elinkeinonsa edesmenneeltä äidiltään. Raha on tiukassa, minkä vuoksi Hal on ajautunut lainaamaan rahaa koronkiskureilta. Kuin tilauksesta Hal saa kirjeen, jossa kerrotaan hänen saavan perinnön isoäidiltään. Nyt hänen tulisi vain saapua hautajaisiin ja perinnönjakoon sukukartanoon. Vaikka vain muutaman tuhannen punnan perintö helpottaisi Halin tilannetta, joten hän lähtee matkaan − tosin hän hyvin tietää, ettei ole se Harriet Westaway, jolle kirje on tarkoitettu.

Hal saapuu suvun kartanoon aikomuksenaan esittää roolinsa surevana lapsenlapsena ja poistua paikalta rahojen kanssa. Suunnitelma ei kuitenkaan toteudu, sillä rouva Westawayn testamentti pistää kaiken uusiksi. Perheen historiasta alkaa hahmottua sumeita alueita, ja koko kartano tuntuu jotenkin uhkaavalta. Miksi Halin asuttamassa ullakkohuoneessa on kalterit ikkunoissa ja lukko ulkopuolella? Keitä ovat epätarkoissa valokuvissa esiintyvät ihmiset? Mikä on taloudenhoitaja rouva Warrenin osuus tarinassa?

Ware on onnistunut punomaan yllätyksellisen juonen kirjaan, joka on dekkari minun makuuni. Vähän kuten alkuviikosta bloggaamassani Perssonin kirjassa, tässäkin dekkarissa jännitys syntyy muilla kuin väkivallan kuvaamisen keinoin. Waren romaanissa on sateinen kartanomiljöö, tihenevä tunnelma, joukko epäilyksiä herättäviä sukulaisia.

Kirja oli minulle lähes täydellinen työmatkan viihdyke. Lukukokemustani kaihersi ainoastaan kirjassa rasittavuuteen asti toistuvat värinä ja tärinä. Milloin Hal värisi kylmästä, millon värinän aiheutti pelko. Kädet tärisivät jännityksestä ja vilusta. Voi apua! Kirjassa oli värinää ja tärinää niin paljon, että aluksi ärsyynnyin ja lopulta toisteisuus jo nauratti. 

Helmet-lukuhaaste 2019: 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat (2012)

Alkuteos: The Uninvited Guests.
Suomentaja: Marianna Kurtto (2017)
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 301.
Oma arvioni: 2/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Viime vuonna Sadie Jonesin Kotiipaluu nousi yhdeksi vuoden parhaista lukemistani käännösromaaneista, joten odotukseni olivat korkealla, kun aloin lukea tätä vastikään suomennettua teosta.

Eletään 1910-lukua Englannin maaseudulla. Torringtonin perhe asuttaa mahtipontista Sternen kartanoa, johon heillä ei enää oikeasti olisi varaa. Tänään on Emerald-tyttären 20-vuotissyntymäpäivä. Veli Clovis on Emeraldia muutaman vuoden nuorempi, laiska ja itsetutkiskeluun taipuvainen nuori mies. Perheen kuopus makaa sairaana huoneessaan. Isä on kuollut joitakin vuosia sitten, ja äiti on mennyt uusiin naimisiin Edwardin kanssa. Emeraldin ja Clovisin mielestä liian pian, eivätkä he pidä blondista ja yksikätisestä isäpuolesta muutenkaan.

Mutta taloudellisesta tilanteesta viis, tänään juhlitaan! Palvelusväki auttaa pitämään kulisseja yllä ja tekee parhaansa valmistaakseen näyttävän juhlaillallisen. Illan valmistelut ovat käynnissä, kun tieto lähellä sattuneesta junaonnettomuudesta tavoittaa kartanonväen. Kartanoon alkaa virrata kolmannen luokan matkustajia onnettomuuspaikalta, sillä eihän heille ole muutakaan suojapaikkaa yötä vasten.

Näistä asetelmista alkaa illanvietto, joka saa outoja ja epämukavia sävyjä. Ulkona on synkkää ja myrskyisää, ja tunnelma myös sisällä muuttuu uhkaavaksi. Ihmiset ja eläimet liikehtivät kartanossa. On kohellusta, ihmeellisiä sattumuksia, jotakin yliluonnollistakin.

Kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana olin innoissani lukemastani, keskivaiheilla aloin jo hieman menettää otettani, ja viimeinen kolmannes latisti lukukokemukseni lopullisesti. Vähän kuin katsoisi komediaa, joka ei naurata tai kuulisi mauttoman vitsin, jossa ei ole mitään hauskaa. Mieleeni nousivat myös b-luokan kauhuelokuvat. Lopulta minua kiinnostivat vain kuopuksen toilailut ponin kanssa. Jollekin toiselle sama juttu voi upota kuin kuuma veitsi voihin, minulle tuli vain epämukava olo ja odotin loppua.

Jonesin esikoisteos Kotiinpaluu oli minulle vaikuttava ja koskettava lukukokemus, joten olin hämilläni tämän kirjan äärellä. Miten erilaisia kirjoja voikaan saman kirjailijan kynästä syntyä! Näiden kahden lisäksi Jonesilta on suomennettu myös Ehkä rakkaus oli totta, joka odottelee lukuvuoroaan jo omassa hyllyssäni - en aio hylätä Jonesia, vaikkei tämä uutukainen minun kirjani ollutkaan.

Kutsumattomista vieraista ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Kirjasähkökäyrän Mai, Kirja hyllyssä -blogin Kaisa ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (1987)

Alkuteos: Oranges are not the only fruit.

Suomentaja: Raija Mattila (2007).

Kustantaja: Bazar.

Sivumäärä: 230.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Helena Modéer.

Ei appelsiini ole ainoa hedelmä on Jeanette Wintersonin esikoisteos, joka julkaistiin vuonna 1985. Ainakin osittain omaelämäkerrallinen romaani kertoo pikkukaupungissa varttuvasta tytöstä, Jeanettesta, joka on adoptoitu vahvasti uskonnolliseen perheeseen. Ahdasmielisen kodin ilmapiiri on tuomitseva, ja tytöstä on määrä tulla lähetyssaarnaaja.

Äiti opettaa Jeanetten lukemaan Raamatun avulla, ja maailma jaetaan hyviin ja pahoihin, ystäviin ja vihollisiin. Äidin opit sisäistänyt tyttö aiheuttaa hämmennystä koulussa, jossa hän on kuin toiselta planeetalta verrattuna muihin lapsiin. Uskonnollisessa yhteisössä kuohahtaa, kun Jeanette rakastuu toiseen naiseen. Yhteisö odottaa katumusta ja häpeää, sillä vain ne voivat viedä 'pahuuden' pois. Mutta mitä jos ei halua katua?

Tarinassa vahvasti läsnä oleva uskonto heijastuu myös kirjan rakenteeseen. Kirjan luvut noudattelevat Vanhan Testamentin kirjojen nimiä. Raamattua tunteva löytää yhtymäkohtia varmaan myös lukujen sisällöissä. Kirja nimen appelsiinit taas viittaavat Jeanetten äidin kapeaan maailmankuvaan. Jeanetten ollessa pieni äidillä on päähänpinttymä appelsiinien terveellisyydestä, ja appelsiineja syödäänkin kirjassa ämpärikaupalla. Lopulta äidinkin on taivuttava: on muitakin hedelmiä ja muitakin tapoja hahmottaa maailmaa.

Kirja on kolmekymmentä vuotta vanha, mutta sen tarina on niin ajaton, että se voisi hyvin olla tältä vuosikymmeneltä. Ihmisten fanaattisuus ja mustavalkoinen maailmankuva ajavat heidät julmiin tekoihin, joista on lähimmäisenrakkaus kaukana. Kirja ei kuitenkaan ole katkera tilitys, jota voisi tällaisesta asetelmasta odottaa. Winterson kirjoittaa ilmavasti ja elävästi. Mukana on ymmärrystä ja jopa huumoriakin.

Muokattu 14.12.2015: Tarkensin ajatuksiani kirjan nimestä.

Sarah Waters: Vieras kartanossa (2009)

Alkuteos: The Little Stranger.

Suomentaja: Helene Bützow (2011).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 594.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Tuija Kuusela

Englannin maaseutu 1940-luvulla. Ayresin perhe elää vanhassa Hundreds Hallin kartanossa, joka tuntuu rapistuvan käsiin. Loistokkaat vuodet, jolloin kartano oli täynnä elämää ja palvelijoita, ovat enää pelkkä muisto. Jäljellä ovat äiti eli rouva Ayres ja aikuiset lapset Caroline ja Roderick sekä kaksi palvelijaa. Roderick yrittää pitää tilasta huolta parhaansa mukaan, mutta sodassa saadut vammat vaivaavat.

Tarinan kertojana toimii lääkäri Faraday, joka saapuu kotikonnuilleen vuosien poissaolon jälkeen. Hän on ollut lapsesta saakka pohjattoman ihastunut Hundreds Halliin ja alkaa käydä siellä nyt tiuhaan hoitamassa Roderickin jalkaa, ja muutenkin. Tarina saa synkkiä sävyjä, kun kartanossa alkaa tapahtua outoja.

Vieras kartanossa valottaa luokkayhteiskunnan muutoksia sota-ajan jälkeen. Aateliset eivät enää pysty viettämään entiseen tapaan etuoikeutettua elämäänsä, ja palvelijankin pojasta voi tulla lääkäri. Waters rinnastaa mielenkiintoisesti yliluonnolliset ja selittämättömät tapahtumat lääketieteelliseen faktatietoon ja maailmankatsomukseen. Kertojan epäluotettavuus ja avoimeksi jäävä loppu olivat kiehtovia. Hundreds Hallia kuvaillaan tarkasti, joten liikuin lukiessani kartanon käytävillä ja huoneissa.

Luin kesällä Watersin tuoreemman suomennoksen Parempaa väkeä, joka teki vaikutuksen ajankuvallaan ja tunnelmallaan. Vieras kartanossa -romaanissa ajankuva ei mielestäni ole yhtä vahva, mutta tunnelma sitäkin väkevämpi. Molemmat Watersit ovat tulleet uniini — tarkemmin sanottuna Vieras kartanossa vei yöuneni viime viikolla. Luin kirjaa intensiivisesti illalla ja lopulta minun oli pakko laskea kirja käsistäni, kun pelko alkoi kuristaa kurkkua. Tiivis tunnelma imaisi minut tarinan maailmaan, ja varjot alkoivat saada epäilyttäviä muotoja. En muista, milloin olisin pelännyt näin kirjaa lukiessani, en oikeastaan edes uskonut sen olevan mahdollista!

Toinen vetämistäni lukupiireistä keskittyi kuluneena syksynä brittikirjallisuuteen, ja Vieras kartanossa oli kirjamme joulukuun tapaamisessa. Kirja oli oiva valinta lukupiirikirjaksi, sillä sen hyvät ja huonot puolet sekä tulkintamahdollisuudet herättivät innokasta keskustelua. Lukupiiriläiset eivät olleet kokeneet kirjan kauhua kuten minä. Kirjaa luonnehdittiin muun muassa lapselliseksi ja ennalta-arvattavaksi. Watersin runsas adjektiivien käyttö sai nuhteita, eikä romanssikuvausta pidetty onnistuneena. Kirjan tulkinnastakin löytyi lähes yhtä monta versiota kuin lukupiirissä oli osallistujia.

Glögin äärellä käyty lukupiirikeskustelu osoitti, miten eri tavoin kirjan voi kokea ja vastaanottaa! Olin etukäteen lueskellut kirjasta lähinnä kehuvia arvioita ja oma kokemukseni kallistui ehdottomasti positiivisen puolelle. Toisaalta ymmärsin vähemmän mairittelevia mielipiteitä, koska lukupiiriläiset perustelivat ne hyvin.

Vieras kartanossa -kirjan tunnelman tiiviys ja kartanon kuvaus muodostivat vahvoja mielikuvia, joiden uskoisin säilyvän mielessäni pitkään. Vieras kartanossa voitti Blogistanian Globalian 2011, joten siitä löytyy lukuisia blogiarvioita ja mielenkiintoisia keskusteluja googlaamalla.

Ian McEwan: Sovitus (2001)

Alkuteos: Atonement.

Suomentaja: Juhani Lindholm (2002).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 541. 

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kesäpäivä Englannin maaseudulla vuonna 1935 on tukahduttavan helteinen. Kohtalokkaaksi muodostuvan päivän kulkua seurataan eri näkökulmista. Briony on 13-vuotias tyttö, joka rakastaa kirjoittamista ja tarinoita. Hän on perheen iltatähti ja hieman pikkuvanha. Tarinassa keskeisiksi nousevat myös kartanossa paikalla olevat Brionyn parikymppinen isosisko Cecilia, perheen siivojan poika Robbie ja migreenin vuoksi huoneessaan lepäävä äiti, Emily. 

Tukalan painostava helle enteilee jotakin tapahtuvaksi. Ja niin todella käy: kaikkien elämä mullistuu yhden väärinkäsityksen vuoksi. Briony näkee jotakin, jonka tulkitsee omista lähtökohdistaan - ja tuolla tulkinnalla on kohtalokkaat seuraukset. Tavallisesti lapsi huomaa ja myöntää virheensä jossakin vaiheessa, mutta ei Briony.

Sovituksen kartanoromaanimainen alku kiehtoo ja imaisee maailmaansa, vaikka en yleensä tällaisesta viipyilevyydestä perusta. Olinkin haltioissani ja jouduin pettymään, kun kerronnassa tapahtui käännös. Romaanin toisessa osassa eletään toista maailmansotaa ja seurataan tuon yhden kesäpäivän vaikutuksia Robbien elämään. Kolmas osa puolestaan kuvaa Brionya työskentelemässä sota-aikana sairaalassa.

Kirjan lopussa tullaan vuoteen 1999, jolloin Briony on 77-vuotias. Silloin McEwan yllättää lukijan sellaisella tavalla, jota en ole ennen kokenut. Lopulta kirja herättää mielenkiintoisia pohdintoja kirjoittamisesta, kirjailijan työstä ja kirjailijan ja lukijan suhteesta. Kehutun kirjan alku ja loppu saivat minut huokailemaan ihastuksesta, mutta keskikohdan notkahduksen vuoksi Sovitus ei nouse minulla suosikkikirjojen joukkoon. Teoksen taidokkuus teki kyllä suuri vaikutuksen. 

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani (2013)

Alkuteos: My Brief History.

Suomentaja: Markus Hotakainen (2014).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 125.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Gillman & Soame.

Tunnustan: saan fysiikasta näppylöitä enkä voisi kuvitellakaan lukevani Stephen Hawkingin kulttiteosta Ajan lyhyt historia. Silti tämä "maailman kuuluisimman tiedemiehen omaelämäkerta" sai minut innostumaan. Syy on selvä: siinä keskiössä on ihminen, joka on elänyt hyvin omalaatuisen ja vaiheikkaan elämän.

Stephen Hawking tunnetaan paitsi urastaan kosmologina ja tieteen kansantajuistajana, myös sairastamastaan ALS-taudista. Hawking sairastui liikuntakyvyn vievään tautiin 21-vuotiaana, ja fyysikon ennustettiin menehtyvän tautiin muutamassa vuodessa. Hawking on kuitenkin elänyt yli 70-vuotiaaksi. Taudistaan huolimatta Hawking on työskennellyt tutkijana ja kirjoittanut kirjoja, muun muassa bestselleriksi nousseen teoksen Ajan lyhyt historia.

Hawkingin kunto on heikentynyt jatkuvasti taudin toteamisesta lähtien, ja hän on riippuvainen muiden avusta. Taudin kanssa elettyihin vuosiin on mahtunut liuta läheltä piti -tilanteita. Tästä huolimatta Hawkingista muodostuu avoin ja elämänmyönteinen kuva.  Hän on onnellinen lapsistaan ja suhtautuu ymmärtäväisesti siihen, että hänen avioliittonsa ovat kariutuneet pitkälti taudin vuoksi.

Minulla on ollut hyvä ja tyydyttävä elämä. Mielestäni vammaisten pitäisi keskittyä asioihin, joita heidän vammansa ei estä tekemästä, eikä surkutella niitä, joita eivät voi tehdä. Itse olen onnistunut tekemään suurimman osan haluamistani asioista.

Hawking on jo vuosikymmeniä joutunut kommunikoimaan tietokoneohjelman avulla: hän liikuttaa poskilihaksiensa liikkeillä silmälaseissa olevaa anturia. Tällä menetelmällä Hawking saa aikaiseksi kolme sanaa minuutissa. Valitut sanat hän voi lähettää puhesyntetisaattorille, joka toistaa ne ääneen, tai tallentaa ne tietokoneen muistiin.

Elämäkerta on lyhyt ja sen nimi mukailee hauskasti hittiteoksen nimeä (A Brief History of Time - My Brief History). Hawkingin käyttämä kirjoitusmenetelmä selittänee vähäisen tekstimäärän. Teksti on välillä töksähtelevää, mutta paikoin taas nasevaa ja hauskaakin. Kirja on runsaasti kuvitettu valokuvilla Hawkingin elämän varrelta.

Vaiheikas ja pitkä elämä on siis tiivistetty ytimekkäästi. Mielenkiintoisinta luettavaa ovat lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset. Hawking palaa huolettomiin mustalaisvankkureissa vietettyihin kesälomiin ja velttoiluun kulutettuihin opiskeluvuosiin. Fysiikkaakin kirjaan toki mahtuu. Hawking selostaa muun muassa aikamatkailun tutkimuksen teoriaa, mikä menee kosmisine säikeineen niin pahasti yli tämän humanistin ymmärryksen, että ihan hymyilyttää.

Hawkingin loppukaneetti ja kirjan keskeisin sanoma on nostettu takakanteen:

On ollut upeaa olla elossa ja tutkia teoreettista fysiikkaa.

Ian McEwan: Lapsen oikeus (2014)

Alkuteos: The Children Act.

Suomennos: Juhani Lindholm (2015).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 223.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Fiona Maye on lähes kuusikymppinen perheoikeuden tuomari, joka on nuoresta lähtien tehnyt kaiken edistääkseen uraansa. Lapset jäivät hankkimatta, kun Fiona ja hänen yliopistonopettajana työskentelevä miehensä Jack omistautuivat töilleen. Elämää taloon tuovat lukuisat vierailevat sukulaiset lapsineen.

Avioeroriidat ja huoltajuuskysymykset ovat Fionalle arkipäivää. Jotkin tapaukset menevät ihon alle, tulevat uniinkin. Näin käy esimerkiksi siamilaisten kaksosten tapauksessa, jossa toisen pelastaminen tarkoittaisi toisen kuolemaa. Fiona on kuitenkin rautainen ammattilainen ja osaa antaa perusteltuja ja kollegoiden kesken arvostettuja tuomioita. Fionan ohjenuorana on toimia aina lapsen parhaaksi.

Päänvaivaa aiheuttaa Adamin tapaus, jossa Fionalla on hankaluuksia säilyttää ammatillinen etäisyytensä. 17-vuotias poika sairastaa leukemiaa, jonka tehokkain hoito edellyttäisi verensiirtoa. Adam ja hänen vanhempansa kieltäytyvät jyrkästi, sillä heidän uskontonsa ei sitä salli: he ovat Jehovan todistajia. Sairaala hakee oikeudessa lupaa tehdä verensiirto vanhempien ja pojan tahtoa vastaan. Fiona täytyy antaa tuomionsa nopeasti, sillä ylihuomenna voi jo olla liian myöhäistä.

Samaan aikaan Fionan yksityiselämässä kuohuu. Vuosikymmeniä uskollisena pysynyt Jack ilmoittaa haluavansa aloittaa suhteen nuoren naisen kanssa. Jack haluaa vielä kerran kokea huuman ja hurmion ja pyytää siihen Fionan suostumusta. Yhtäkkiä Fiona on keskellä sellaista aviokriisiä, joka on hänelle liiankin tuttu töistä.

Minua kiehtoi kirjassa erityisesti tuomarin työn ja arjen kuvaus. Tuomarin asema vaatii paljon. Päätökset muuttavat ihmisten elämää merkittävästi, ja joskus on kyse jopa elämästä ja kuolemasta. Vastuuta ja valtaa on yhdellä ihmisellä paljon, eikä Fionakaan ole erehtymätön.

Minulle Lapsen oikeus tarjosi intensiivisen ja ajatuksia herättelevän lukukokemuksen. Se on yhtäaikaa tiivis ja monipuolinen: kirjassa on vain reilut parisataa sivua ja siinä sukelletaan niin oikeustapauksiin, ammattietiikkaan, aviokriisiin, klassiseen musiikkiin kuin uskonnollisiin kysymyksiinkin. Aiheiden kirjo epäilytti aluksi, mutta kokonaisuus toimii.

Kirjan kieli soljuu ongelmitta, mikä ei ole ihme, kun suomennoksen takaa löytyy Juhani Lindholm. Lindholm sai juuri Mikael Agricola -käännöspalkinnon suomennoksestaan Painovoiman sateenkaari, joka on Thomas Pynchonin mammuttiteos.

Nautin television oikeusdraamoista, mutta en muista juuri lukeneeni oikeussaleihin sijoittuvia kirjoja. Fionan myötä näkökulma kirjassa on tuomarin, kun taas useimmissa tv-sarjoissa asioita katsotaan syyttäjän tai puolustuksen näkövinkkelistä. Nyt muistui mieleeni, kuinka nuorempana seurasin tiiviisti Amyn lailla -sarjaa, jossa pääosassa oli Fionan tavoin naistuomari.

Lapsen oikeus on jo 13. Ian McEwanilta suomennettu romaani, mutta minulle se on ensikosketus tämän brittikirjailijan tuotantoon. On hienoa taas löytää uusi kiinnostava kirjailja, jossa on aineksia lempikirjailijaksi.

Lapsen oikeudesta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Kuutar, Ulla ja Leena Lumi. Alkukielellä teoksen on lukenut Omppu.

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (2004)

Alkuteos: Case Histories.

Suomentaja: Kaisa Kattelus (2013).

Kustantaja: Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 295.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Anders Carpelan

Alussa on kolme tapauskertomusta, joissa esitellään kolme rikosta. Entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä Jackson Brodie saa toimeksiannon ja alkaa selvittää vanhaa kadonneen lapsen tapausta. Etsiväntyö vie Brodien yhä syvemmälle vanhoihin tapahtumiin, ja yllättäen alussa esitellyt rikokset alkavat kytkeytyä toisiinsa.

Kirjassa kuvatut rikokset tapahtuvat teoksen suomenkielisen nimen mukaisesti ihan tavallisena päivänä. Kyse ei ole mistään sarjamurhaajista tai silmitöntä väkivaltaa harjoittavista psykopaateista, vaan pikemminkin onnettomien tapahtumien yhteensattumista. Jokin asia vain laukaisee kohtalokkaat tapahtumat. Yhtäältä tällaiset rikokset eivät tunnu niin raaoilta kuin silmitön, summittainen väkivalta, mutta toisaalta kerrotut tapaukset tuovat väkivallan osaksi arkipäivää.

Ihan tavallisena päivänä on ensimmäinen blogin aikana lukemani varsinainen jännäri: se on myös ensimmäinen osumani Rikoksen jäljillä -haasteeseen! Haasteen avulla yritän hieman liennyttää dekkarikammoani ja jo yhden kirjan perusteella voin sanoa sen toimineen. Oikeasti viihdyin kirjan parissa ja aion lukea sarjan seuraavankin osan. Kirjan takakannessa lupaillaan, että tästä kirjasta alkava rikosromaanien sarja on täydellinen myös niille, jotka luulivat inhoavansa dekkareita. Alku ainakin on lupaava.

Atkinsonia riippukeinussa.

Vielä muutama sananen tuosta dekkarikammostani. Jännäreiden kartteluni taitaa pohjautua liian vilkaaseen mielikuvitukseen: esimerkiksi keväällä luin työn puolesta jonkin jännärin lyhyehkön esittelytekstin ja seuraavana yönä olinkin jo kuvailtujen tapahtumien keskipisteessä unissani. Samasta syystä en katso kauhuelokuvia enkä liian jänniä rikosohjelmia tv:stä – joskus jo jännitysmusiikki on minulle liikaa. Kurkkua kuristaa ja sydän väpättää.

Tässä Atkinsonissa oli toki jännitystä ja jonkin verran väkivaltaakin, mutta tunnelma ei käynyt liian ahdistavaksi eikä suolenpätkiä lennellyt. Olen vierastanut dekkareita myös siksi, että ennakkoluuloisesti olen epäillyt niiden olevan usein kehnosti kirjoitettuja. Atkinsonin kirja vei ennakkoluuloni mennessään. Dekkareihin tutustumiseni sai positiivisen alun: tästä on hyvä jatkaa!