Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 215.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Jukka Viikilän romaani
Akvarelleja Engelin kaupungista on tämänvuotinen Finlandia-voittaja ja kirjoittajansa esikoisromaani. Baba Lybeck nosti Viikilän kirjan palkinnon saajaksi finaalikuusikosta ja sanoi perusteluissaan, että Viikilän teoksen myötä hän on oppinut näkemään Helsingin uudella tavalla:
Kaupunkia kiertäessäni olen kuullut uusia ääniä. Oivaltanut, että rakkaalla kaupungillani on kieli ja tarina, jota en ole aikaisemmin ymmärtänyt. Nyt kuljen kaupungilla ja huomaan, että se onkin runoutta.
Koska lainaan valtaosan lukemistani kirjoista kirjastosta, en aina ehdi lukea päivänpolttavia kirjoja. Saatan keikkua vielä kaukana varausjonossa, kun jostakin uutuudesta on kovin mediamylläkkä tai blogipöhinä meneillään. Tällä kertaa kävi onnekkaasti toisin: vuoden Finlandia-voittaja oli minulla lainassa, kun palkinnon saaja julkistettiin. Pääsin aloittamaan kirjan vielä samana iltana.
Akvarelleja Engelin kaupungista on saksalaisen Johan Carl Ludvig Engelin kuvitteellinen yöpäiväkirja. Päiväkirja alkaa vuodesta 1816, jolloin Engelit saapuvat Helsinkiin. Kaupunginarkkitehti kirjoittaa päiväkirjaansa havaintoja uudesta asemakaupungistaan ja kertoo myös perheensä vaiheista. Engel lupaa vaimolleen Charlotelle, että Helsingin-komennus kestää enintään kuusi vuotta. Toisin käy. Päiväkirja jatkuu aina vuoteen 1840, eikä Engel toiveistaan huolimatta koskaan pääse pois Helsingistä,
maailman kylmäkellarista.
Mitäpä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? Pitäisi vastata kyseleviin kirjeisiin. Se on harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, Itämeren löytämätön helmi, joka on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta. Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään vaan kyytiin poispääsyn toivossa.
Vaikka kallioinen kaupunki ei arkkitehtivirtuoosia miellytä, hän tekee silti työssään parhaansa. Toimeksiantona on tehdä keisarille
uutta maisemaa, ja Engel suhtautuu toimeensa vakavasti ja antaumuksella. Hän myös tekee osaltaan kaikkensa, etteivät helsinkiläiset enää joutuisi kokemaan kaiken tuhoavan tulipalon kauhua.
Päiväkirjan sivuilla kuvataan erityisesti Senaatintorin ympäristön rakennusten suunnittelua ja rakennustöitä. Työmailla ahertavat monenmaalaiset rakennusmiehet, ja kadulla kuulee useita kieliä: venäjää, ruotsia, saksaa, kauempana keskustasta suomea. Engel itsekin on maahanmuuttaja, ja kielimuuri on yksi syy, miksi hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi.
Engel harmittelee paikallista ilmastoa, jonka kylmyyden vuoksi ihmiset kiiruhtavat määränpäähänsä ympäristöään tuskin huomioimatta. Ymmärrän arkkitehdin turhautumisen, sillä tunnistin tästä kuvauksesta itseni. Toki päiväkirjan sivuilla mainitut rakennukset ovat minulle ennestään tuttuja, mutta harvemmin niitä pysähtyy katsomaan. Opiskelin vuosia Senaatintorin laidalla, vaan harvoinpa katsoin rakennuksia sen tarkemmin.
Viikilä on aiemmin julkaissut kaksi runokokoelmaa, ja tämä hänen esikoisromaaninsa on myös hyvin runollinen. Lyyrinen kieli sopii hyvin unen ja valveen rajamailla kirjoitettuun päiväkirjaan. Kirjassa on lukuisia omaperäisiä, harkittuja ja kauniita ilmaisuja. Ymmärrän Lybeckin valintaa. Jokin teoksessa kuitenkin harasi vastaan, kun luin sitä. Samalla kun näen sen kauneuden ja taidokkuuden, joudun toteamaan, ettei se sykähdytä minua.
Loppuun haluan nostaa vielä pitkähkön lainauksen, josta näkyy oivallisesti Viikilän kaunis kieli, tekstin rytmi ja Engelin katse:
28. tammikuuta 1820
Koko Suomi on yksi ainoa kallionjätkäle. Yhtä ainoaa kalliota joka kohdasta. Olet sitten pohjoisessa tai etelässä, niin olet samassa paikassa, samalla kalliolla. Kallion voi räjäyttää kappaleiksi, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. Otat pienen hiekanjyvän, ja se on sisältä yhtä synkkä ja laaja. Samaa sydänlihaa. Katsot yhtä ihmistä, niin olet nähnyt kaiken. Katsot yhtä taloa, niin olet nähnyt kaikki. Kaukaa katsoen kallio on niin siloinen, että sillä voisi paistaa leivän, mutta kun sitä kulkee, reellä tai jalan, se on pelkkää mäkeä, allokkoa tai oikeastaan myrskyä, jonka tyynnyttää vain seuraava putoava meteori. Rakenna siitä kaupunki. Kuumasta ja vieraasta, jota ei mikään työkalu syö. Sellainen sydän. Sellainen maa. Sellainen kaupunki.
