Kolmesti perhesuhteista ja vanhemmuudesta – Salmenniemi, Nutti & Hashemzadeh Bonde

Alkuvuoden luetuista kirjoista hahmottui tämä perhesuhteisiin ja vanhemmuuteen sukeltava kolmikko.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Harvoin itken kirjan äärellä, mutta Harry Salmenniemen Sydänhämärää lukiessa hanat aukesivat sivulla 35 ja aika monta kertaa sen jälkeenkin. Niinpä sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita.

Sydänhämärä jatkaa samoilla kerrontakeinoilla kuin viime vuonna ilmestynyt Varjotajunta. Autofiktiivisen romaanin päähenkilö on kirjailijan kaltainen mies, joka raportoi lakonisesti omaa elämäänsä. Kertoja on välillä minä, mutta vaihtuu tuon tuosta häneksi.

Siinä missä Varjotajunta kommentoi kirjailijan työtä ja siihen kuuluvaa esillä oloa, Sydänhämärä vie aivan toisenlaiseen aiheistoon kotiin ja perheen piiriin. Päähenkilö ei juuri ehdi kirjoittaa, sillä hänen kaikki aikansa ja energiansa menevät lapsen sairastumiseen.

 
Perheen taapero Joel sairastuu diabetekseen, ja edessä ovat raskaat viikot sairaalassa. Isä roijaa reppujaan päivystyksestä shokkihuoneeseen, sitten lastenosastolle. Hän yrittää pitää itsensä koossa ja langat käsissään, sillä vaimo Marian laskettu aika on käsillä. Kriisin keskelle olisi syntymässä vielä toinen lapsi. 

Elämänpiiri kapenee, keskiössä ovat vain läheisten ihmisten selviäminen ja paraneminen. On sairaala ja on koti. Väsymys ja huoli aiheuttavat paitsi fyysistä pahaa oloa, myös mieli ja ajatukset hämärtyvät, siitä varmasti juontuu kirjan nimi Sydänhämärä.

Salmenniemeä lukiessa mieleeni nousee lukumuistoja. Muistelen, että Juha Itkosen Ihmettä kaikki ja Knausgårdin Kevät kuvaavat kirjailijaisän huolta perheestään ja lapsistaan, sairastumisista ja syntymistä samankaltaisesti. Vaikka kirjat ovat fiktiota, ne pohjaavat oman elämän tositapahtumiin jollakin tavalla.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta. Graafinen suunnittelu: Mikko Branders.

* * *

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Ella-Maria Nutin esikoisteoksesta Pohjoisessa kahvi on juotu mustana vahvimpana mieleen jää painostava tunnelma. Kirjassa kuvataan äidin ja tyttären suhdetta ja kohtaamista yhden viikon aikana. Äiti Agneta on sairastunut vakavasti, eikä saa kerrottua sitä tyttärelleen Tildalle, joka rakentaa elämäänsä eteläisessä kaupungissa.

Äiti ajattelee, että kun ei puhelimessa saa asiaansa kerrottua, hän matkustaa Tildan luo. Tildan pienessä opiskelukämpässä äiti sitten salailee lääkkeitään ja huonoa oloa. Lukija saa jännittää koko pitkän viikon kuvauksen ajan, miten tilanne purkautuu. Saako Tilda tietää? Jos totuus paljastuu, miten se tapahtuu?

Nutti rakentaa taitavasti tunnelmaa ja jännitettä. Äidin ja tyttären suhteessa hiertää, mutta eroja on myös pohjoisen ja etelän elämän välillä. Nutin sanoma tuntuu olevan, että teot eivät heijastele sitä, mitä ajattelee. Ja koska toisen ihmisen päähän ei voi nähdä, pitää puhua. Puhukaa ihmiset, Nutti tuntuu alleviivaavan, eikä ole huonon sanoman kanssa aloittamassa kirjailijanuraansa.

Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Alkuteos: Kaffe med mjölk. Suom. Jaana Nikula. Johnny Kniga 2023. 206 s. Kansi: Sara R. Acedo.

* * *

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Yhden illan lukukokemus jättää pitkän jäljen. Pari vuotta sitten luin Golnaz Hashemzadeh Bonden edellisen suomennoksen Olimme kerran, ja tämä uutuus peittoaa edeltäjänsä väkevyydellään, jos mahdollista.

Kun Lily saa oman lapsen, hän ei voi enää paeta vaikeaa äitisuhdettaan. Hän on kertonut kaikille, että hänen äitinsä on kuollut kauan sitten, mutta totuus on toinen.

Vuoroluvuissa seurataan Lilyn ensimmäisiä hetkiä äitinä ja palataan Lilyn turvattomaan lapsuuteen.
Molemmat kerrokset ovat vahvoja. Lapsuuden kuvauksesta minulle tulee lukijana todella paha olo. Äiti jättää pienen Lilyn selviämään yksin ja syyllistää tätä työssä käynnistään. Pieni tyttö on yksinäinen, hän kokee liikaa, näkee liikaa. Ja lähes aina ilman turvallista aikuista.

Nykyhetken Lily puolestaan yrittää pakonomaisesti pitää huolta vastasyntyneestä. Jopa vaunut ovat liikaa, rintarepussa vauva on tarpeeksi lähellä. Puoliso Michael on jotenkin avuton tilanteessa, anoppi sen sijaan saa muuria murrettua. 

Turvattoman lapsuuden jälkeen Lilyn käyttäytyminen on luontaista. Ihmiselle ja muille eläimille luontainen käytös ei aina ole kaunista, jälkikasvua tukevaa tai rakastavaa.

 
Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös. Alkuteos: Naturliga beteenden (2022). Suom. Jaana Nikula. Otava 2024. 168 s. Lainasin kirjastosta.

Ei ihan tavallinen vapaapäivä – Ian McEwan: Lauantai

Päällyksen kuva: Chris Frazer Smith.

On helmikuinen lauantai vuonna 2003 Lontoossa. Neurokirurgi Henry Perowne herää varhain aamulla, oikeastaan aamuyöstä, ja näkee makuuhuoneen ikkunastaan liekehtivän lentokoneen. Syyskuun 11. päivän terroriteot New Yorkissa ovat tuoreessa muistissa, joten uhkakuvia alkaa piirtyä keski-ikäisen perheellisen miehen mieleen.

Lentokone ja sen uutisointi kuitenkin tippuvat nopeasti uutisvirrassa sivuseikoiksi, kun Henryn päivä etenee. Vapaapäivän ohjelmaan kuuluu squashia kaverin kanssa sekä vierailut muistisairaan äidin luona ja kitaristipojan bänditreeneissä. Illalla koko perhe kokoontuisi illalliselle, tytärkin tulisi pitkästä aikaa kotiin.

Lontoon kaduilla jylisee historiallisen suuri sodanvastainen mielenosoitus, ja Henry kohtaa sattumalta pikkurikollisen matkallaan squash-hallille. Tuo kohtaaminen vaikuttaa koko loppupäivän kulkuun, mutta juonesta ei parane enempää paljastaa.

McEwan on tehnyt paljon taustatyötä, jotta osaisi kuvata kirurgipäähenkilönsä työtä uskottavasti. Lukija pääseekin leikkaussaliin Henryn muistoissa ja myös tuona vaiheikkaana vapaapäivänä. Mielenkiintoista on lukea, miten huippukirurgille kirjat tuottavat ongelmia:

Hän ei useinkaan jaksa lukea kirjoja loppuun. Keskittymiskykyä riittää vain työhön, vapaa-aikana hän on liian lyhytjännitteinen. On ällistyttävää, mitä kaikkea ihmiset väittävät ehtivänsä tehdä vapaa-aikoinaan, vaikka heidän täytyy katsojatilastojen katteeksi istua neljä, viisi tuntia päivässä television ääressä. 

Keskittymiskyvyn puute vaivasi siis jo parikymmentä vuotta sitten, kun älypuhelinta ei vielä voinut syyttää. 

McEwanin yhdenpäivänromaani on vetävä lukukokemus. Juonessa riittää yllätyksellisyyttä juuri sopivasti – kunhan jätät lukematta suomennoksen lievetekstit, jotka paljastavat aivan liikaa. Suurimman käänteen paljastuminen ei kuitenkaan pilaa lukukokemusta, koska Lauantai on paljon enemmän kuin juonensa. Se piirtää ajankuvaa, pohtii elämän merkitystä ja onnellisuuden aineksia sekä näyttää sattuman oikut. Mieleen jää, miten runous kukistaa väkivallan kekseliäällä tavalla.

Lauantai houkuttelee lukemaan lisää McEwania, jonka tuotannossa riittää kahlaamista, sillä suomennoksia on melkein parikymmentä. Omassa hyllyssäni polttelee joukko kirpparilöytöjä, joista seuraavaksi vuoroon pääsee joko Rannalla tai Polte. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta romaanit Lapsen oikeus, Sovitus ja Pähkinänkuori. 

Lauantailla osallistun Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen, ja täytän sillä Helmet 2024 -haasteessa kohdan 14. Kirjassa harrastetaan.

Ian McEwan: Lauantai. Alkuteos: Saturday (2005). Suom. Juhani Lindholm. Otava 2006. 390 s. Ostin käytettynä. 

Kolme ässää Ruotsista: Schulman, Smirnoff & Swärd

Kuluneen vuoden aikana luin kolme ruotsalaista romaania, jotka ravistelivat, koskettivat ja saivat iloitsemaan kaunokirjallisuuden voimasta. Nämä kolme ässää, Schulman, Smirnoff ja Swärd, melkein jäivät vaille bloggausta siitä yksinkertaisesta syystä, että joskus erityisen hyvistä kirjoista on vaikea kirjoittaa. Lähestyvän vuodenvaihteen kunniaksi päätin kuitenkin yrittää.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Kansi: Sara R. Acedo.

Nemo 2021. 288 s. 

Alkuteos: Överlevarna. Suom. Jaana Nikula.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Alex Schulman tunnetaan tarkkanäköisenä ja uskaltavana perhesuhteiden kuvaajana, eikä Eloonjääneet tee poikkeusta. Aiemmin lukemani Unohda minut ja Polta nämä kirjeet pohjautuvat Schulmanin omien sukulaisten vaiheisiin, mutta tällä kertaa tarina on kirjailijan kertoman mukaan täysin fiktiivinen. 

Kolme veljestä joutuu pohtimaan keskinäisiä välejään ja suhdettaan vanhempiinsa. Veljekset kerääntyvät mökille, mukana on äidin tuhkauurna. Nykyhetken tarinalinja kerrotaan takaperin, eli alku on kaiken päätepiste. Äidin kuolema vapauttaa muistot, joissa piipahdetaan. 

Kesäpaikkaan kiteytyy paljon perheen dynamiikasta, eivätkä kaikki muistot ole auvoisia. Kun vanhemmat joivat ja vetäytyivät viettämään siestaa viinipäissään, kuulivat pojat lähimetsän kutsun. Oli seikkailuja ja rajojen kokeilemisia, jotka veljekset muistavat jälkikäteen kukin omalla tavallaan. Metsä kätkee myös koko perhettä koskevan salaisuuden. Kirjan nimi Eloonjääneet on monitulkintainen, eikä sitä parane avata tässä tarkemmin.

Helmet 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä, sillä Schulman on hurmannut myös monet kollegani.

* * *

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Kansi: Lukas Möllersten.

Tammi 2021. 294 s.

Alkuteos: Jag for ner till bror (2018). Suom. Outi Menna.

Oma arvioni 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta & ostin uutena.

Karin Smirnoffin esikoisteos Lähdin veljen luo aloittaa Jana Kippo -trilogian, ja siinä päähenkilö janakippo palaa synnyinseuduilleen pohjoisruotsalaiseen kylään. Kaksoisveli bror asuttaa sisarusten kotitaloa ja juo itseään hitaasti hengiltä. Kylä on täynnä omalaatuista väkeä, kaikkia puhuttaa erään marian kuolema. 

Jana ajautuu vimmaiseen ja repivään suhteeseen johnin kanssa, joka elää talossaan ilman sähköjä. Jana saa töitä kotihoidosta, asettuu ja tekee samalla tiliä menneisyytensä kanssa. Hiljalleen salaisuuksia keriytyy auki. Smirnoff pelaa koko ajan sillä, mitä lukija tietää tai aavistaa, mikä meneekin toisin. Tarinaan mahtuu monia karuja ja kauheita piirteitä. 

Smirnoffin lauseet ovat lyhyitä, tekstin rytmi on tykittävää. Kirjassa ei ole pilkun pilkkua ja nimetkin kirjoitetaan pienellä ja yhteen pötköön. Tämä "kippokieli" vaatii totuttelua, mutta tukee tarinan maailmaa, näin näistä asioista kuuluukin kertoa. Trilogian kakkososa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi jo kuukauden kuluttua, ja se on minulle yksi tulevan kevään odotetuimmista käännöskirjoista.

Helmet 2021: 16. Kirjassa eletään ilman sähköä.

* * *

Anne Swärd: Jackie

Kannen kuva: Lorenzo Castore.

Otava 2021. 345 s.

Alkuteos: Jackie (2020). Suom. Jaana Nikula.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Aiemmin olen lukenut Swärdiltä romaanin Kesällä kerran, jonka kirjoitin kertovan mutkikkaista ihmissuhteista, vallasta ja väkivallasta, mutta myös rakkaudesta. Samoissa teemoissa pysyttelee Jackie, Swärdin tuore suomennos. 

Eletään 1980-luvun loppua. Päähenkilö, 19-vuotias nuori nainen, nousee junaan tuoreena ylioppilaana. Sydämessä sykkii vapaudenkaipuu, mieli pursuilee taiteilijaunelmia. Halu irrottautua menneestä on suuri, ja hän alkaa kutsua itseään Jackieksi. Junamatkalla Jackie tapaa 10 vuotta vanhemman miehen, ja kiertelyn ja kaartelun jälkeen heille kehkeytyy suhde. Juuri sitä Jackie janoaa.

Suhde kehittyy väkivaltaiseksi. Uhka leijuu ilmassa kauan ennen ensimmäistä lyöntiä, mutta ensimmäisen jälkeen tulee aina se seuraava. Tunnelma on piinaava, tässä ei voi käydä hyvin. Erityisen ahdistavan tarinasta tekee tieto, että se perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Romaani on kuitenkin fiktiota, joten hieman venytän sääntöjä, kun sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan. 

Jackie oli niin vaikuttava ja väkevä kirja, että se aiheutti lukujumin. Kärsin siitä nykyisin harvoin, mutta tämän kirjan jälkeen en pystynyt lukemaan pariin viikkoon mitään. 

Huumoria ja ajankuvaa kasarilta – Anne Tyler: Hengitysharjoituksia

Kansi: Juha S. Kalliolahti.

Otava 1989. 350 s.

Alkuteos: Breathing Lessons (1988).

Suom. Saara Villa.

Oma arvio 2/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.


Anne Tylerin Hengitysharjoituksia sai kirjallisuuden Pulitzer-palkinnon vuonna 1989. Luimme kirjan kirjaston lukupiirissä, jonka lukemisto koostuu tänä syksynä ja ensi keväänä erilaisten kirjallisuuspalkintojen voittajista eri vuosikymmeniltä. Edellinen kirjamme oli nobelisti Doris Lessingin Ruoho laulaa.

Hengitysharjoituksia on yhdenpäivänromaani, avioliittoromaani ja road trip -kuvaus. Keskushenkilöinä ovat Maggie ja Ira, keski-ikäinen pariskunta Yhdysvaltojen Baltimoresta. He lähtevät autolla Maggien ystävän puolison hautajaisiin, ja hautajaisten ja muistotilaisuuden jälkeen he hakevat poikansa entisen tyttöystävän heille kylään. Tässä tarinan raamit, joiden sisällä sitten sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

Maggien hahmo sai minut lukijana raivon partaalle. Hän puuttuu toisten elämään rasittavalla tavalla ja yrittää järjestellä ihmissuhteita parhaaksi katsomallaan tavalla. Usein lopputuloksena on katastrofi. Hän esimerkiksi ei pääse yli siitä, että heidän poikansa Jesse ei enää ole yhdessä exänsä Fionan kanssa, vaikka näillä on yhteinen lapsi. Kunhan nuoret vain tajuaisivat, kuinka paljon toisiaan rakastavat, niin kaikki kaikki olisi taas hyvin!

Jännitettä syntyy siitä, kun lukija alkaa odottaa, milloin Maggie menee totaalisesti liian pitkälle, milloin Iran pinna katkeaa. Tuo pinna venyy ihailtavan pitkälle, vaikka Maggie vain sättii muita omista virheistään ja toilailuistaan. Touhottava nainen on onnettomuusaltis hössöttäjä, jota en välittäisi tuntea oikeassa elämässä. 

Kirja jakoi lukupiirissämme mielipiteitä. Yksi kanta oli, että kirja on hauska, elämänmakuinen arjen kuvaus, jossa on mukana monia elämänviisauksia, kuten se, ettei lapsilleen saa asettaa omia tavoitteitaan. Toisiin taas Tylerin huumorisävytteinen kerronta ei purrut lainkaan ja kirja tuntui tyhjänpäiväiseltä, lukeminen oli tervanjuontia. 

Kuuluin jälkimmäiseen porukkaan. Lukiessani tunnistin, että tässä kohtaa tämä on varmasti jonkun mielestä hauskaa, mutta minua ei naurata. Kirja ärsytti ja turhautti, ja ilman lukupiirivelvoitetta se olisi luultavasti jäänyt minulta kesken. Huumori on vaikea laji. 

Lukupiirikeskustelu sai kuitenkin ymmärtämään toisenlaisia tulkintoja paremmin. Maggien voi esimerkiksi nähdä traagisena hahmona, joka ei vain opi toimimaan ihmissuhteissa. Yksi luonnehdinta oli hyväntahtoinen hölmö, joka ei tahdo muille pahaa. Tyler näyttää, että arkisistakin asioista voi kirjoittaa. Ehkä tämä oli vuonna 1988 ilmestyneen kirjan Pulitzer-menestyksen salaisuus? Näin vanhoja palkintoperusteita ei ole helppo löytää. Enemmän Tyleria lukeneet lukupiiriläiset suosittelivat lukemaan kirjailijalta romaanin Päivällinen koti-ikävän ravintolassa.

Kirjan parasta antia minulle oli ajankuvaus. 1980-luvulla automatkalla ei voinut hyödyntää navigaattoria, vaan oli tyytyminen paperikarttoihin ja Autoliiton neuvontapuhelimeen. Kotona perheenjäsenille jätettiin sovittuun paikkaan viestilappuja, joissa kerrottiin missä ollaan ja milloin palataan. Tästä muistui mieleeni lapsuudenkodin keittiöntaso, jossa meillä vastaavaa viestinvaihtoa käytiin. Somesta ei kukaan ollut kuullutkaan, mutta sen asiaa ajoi jollakin tasolla radio-ohjelmat, joihin soitettiin juoruja ja kuulumisia. Somen valtakaudellakin nämä ohjelmat onneksi pitävät jossakin määrin pintansa.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 44. Kirjassa on reseptejä. Hautajaisten muistotilaisuudessa tarjotaan hämmentävää ruokalajia, sotkusalaattia, jonka valmistusta kuvataan näin: "Sekoitetaan paketillinen appelsiinihyytelöjauhetta, tölkillinen ananasmurskaa, rasiallinen kermavaahdonkorviketta..." Jää tämä "herkku" varmaankin kokeilematta, mutta kieltämättä kuvastaa aikaansa, jolloin ruoanlaiton helpottamiseksi markkinoille tuli kaikenlaisia jauheita ja korvikkeita. Nam.

Kannattaako Hengitysharjoituksia siis lukea? Jos haluaa tutustua Pulitzer-voittajiin tai uppoutua 1980-luvun ajankuvaukseen, niin vastaus on myöntävä. Ja tietenkin, jos haluaa tutustua yhteen rasittavimmista henkilöhahmoista, vastaus on ehdottomasti kyllä!

Rappiolla nykyajassa – Emma Cline: Daddy

Kannen suunnittelu: Penguin Random House UK.

 

Otava 2021. 222 s.

Alkuteos: Daddy. Suom. Kaijamari Sivill.
Mistä minulle: arvostelukappale.
Oma arvioni: 4/5.

Sain yllätyksekseni jo näin huhtikuun alussa kuitattua Helmet-haasteessa kohdan 23. Kirja, jota luet ulkona. Kirkkaassa kevätauringossa en voinut olla huomaamatta kontrastia, joka sään ja Emma Clinen vastikään suomennetun novellikokoelman välille syntyy. Daddyn kymmenen kertomusta pureutuvat amerikkalaisen nykyihmisen rappiokokemuksiin ja hetkiin, jolloin elämä jollakin tapaa nyrjähtää. Päivänpaistetta sivuilta ei löydy, mutta pahaenteistä tunnelmaa sitäkin enemmän.

Cline rakentaa henkilöhahmonsa kutkuttavan tarkasti ja laittaa heidät kohtaamaan vastoinkäymisiä ja ristiriitoja. He pettävät, kietoutuvat valheisiin ja salaisuuksiin sekä tuottavat toisilleen (ja itselleen) pettymyksiä. Lääkkeistä ja huumeista haetaan milloin vauhtia,  milloin turrutusta. Hahmot ovat todella inhimillisiä, samalla ihmiskuva on raadollinen. Monissa tarinoissa keskiössä on ihmissuhteen rakoileminen tai muutokset perheen dynamiikassa. 

Esimerkiksi kokoelman avausnovellissa Kuin valkeata joulua aikuiset lapset kerääntyvät vanhempiensa kotiin viettämään joulunpyhiä. Vanhempien koiralla on sydämentahdistin ja isä ostaa kaikille joululahjaksi DNA-testit. Perheen kipukohdat nousevat esiin, kun kudelmaan lisätään vielä vanhempien lapsiinsa kohdistamat odotukset ja kotivideoiden nostattamat muistot. Eivätkö kaikki pidäkään persimonipikkuleivistä? Minkälaista on huomata, että kaikki lapset eivät haluaisikaan viettää aikaa vanhempiensa luona?

Novelleissa on tyypillisesti jokin lukijaa vavahduttava yksityiskohta tai juonenkäänne, joka jää vaivaamaan. On näyttelijän urasta haaveileva nuori nainen, joka päätyy rahapulassa myymään käytettyjä alushousujaan. On raskaana oleva aviovaimo, jonka jäljiltä auto haisee tupakalta. Kymmenen jännitteistä ja tummasävyistä novellia perätysten luettuna kieltämättä hieman turruttaa. Aloin loppua kohden pitää tekstien väleissä päivienkin taukoja, jotta ne erottuisivat paremmin toisistaan. 

Luen harvoin novellikokoelmia, ja Clinen kirjan äärellä kyllä muistin hyvin, miksi. Aina kun novellissa ehtii tutustua mielenkiintoisiin henkilöihin, se loppuu. Uteliasta lukijaa korventaa! Daddyssäkin on lukuisia taidokkaasti rakennettuja henkilöhahmoja, joiden elämänvaiheista ja eriskummallisista tavoista olisin mieluusti lukenut pidempään. Samalla arvostan Clinen taitoa luoda syvyyttä ja jännitteitä lyhyessä muodossa. 

Clinen tapa kuvata henkilöitään teki vaikutuksen, joten esikoisromaani Tytöt menee kesän lukulistalle!

Helmet 2021: 23. Kirja, jota luet ulkona.

Lauantain lyhärit: Keväinen käännösviisikko

Alkuvuoden uutuuskirjojen joukosta olen onnistunut poimimaan toinen toistaan vetävämpiä käännöskirjoja. Kokosin tähän juttuun viiden käännösuutuuden lyhytarviot, olkaa hyvät!

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu 

Alkuteos: Aller Tage Abend. Suom. Jukka-Pekka Pajunen.

Tammi 2020. 314 s. Ostin uutena.

Kansi: Laura Lyytinen.

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin edellinen kirja Mennä, meni, mennyt vei minut mukanaan viime kesänä niin, että muistin lukukokemuksen elävästi vielä kevättalvella, kun osallistuin Blogistanian parhaiden kirjojen äänestykseen. Niinpä riensin kirjakauppaan heti tämän Päivien lopun ilmestyttyä.

Päivien loppu sukeltaa 1900-luvun historiaan vaihtoehtotarinan keinoin. Miten erilaisia elämänkaaria juutalaisella naisella voikaan olla vuosisadalla, jolla oli useita Eurooppaa ja maailmaa pirstovia sotia, holokausti, jakautunut Saksa ja Neuvostoliitto. Erpenbeck kehittelee päähenkilölleen viisi mahdollista elämänpolkua: lyhyimmässä versiossa tämä kuolee vauvana, pisimmillään elämä kantaa vanhainkotiin saakka. Kaikissa versioissa on mukana synkkyyttä ja syvälle politiikan kiemuroihin meneviä kuvauksia.

Kirjan kannessa versoo elämänpuu tai sukupuu, joka kuvastaa hyvin kirjan henkeä. On valinnoista, päätöksistä ja sattumista kiinni, miten laajalle puu versoo. Nuorena kuolleen oksa jää tyngäksi, kun taas pitkän elämän eläneellä perheellisellä sukupuun haara on tuuhea. Romaanin idea tuo vahvasti mieleen Kate Atkinsonin Elämä elämältä, jossa seurataan brittiläisen Toddin perheen vaihtoehtoisia elämänvaiheita 1900-luvun alkupuoliskolla.

Helmet 2020: 11. Vaihtoehtohistoria.

* * *

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Alkuteos: Notes to Self. Suom. Karoliina Timonen.

Atena 2020. 207 s. BookBeat.

Kansi: Anna Makkonen.

Irlantilaisen Emilie Pinen esseekokoelma on ollut minulle yksi tämän kevään ahmimiskirjoista. Kyseessä ei ole aivan perinteinen ahmimiskirja, sillä autofiktiivisten tekstien aiheet eivät päästä lukijaa helpolla, eivätkä varmasti ole päästäneet kirjoittajaakaan. Pinen suoruus ja tarkkanäköisyys saavat janoamaan tekstiä lisää ja lisää.

Alkuteoksen nimi Notes to Self kuvastaa hyvin esseiden henkilökohtaisuutta. Aiheista, kuten läheisen alkoholismista, lapsettomuudesta tai teini-iän sekoiluista, on suomennoksen nimen mukaisesti vaikea puhua, mutta Pine tekee sen taiten. Mikään huomionhakuinen paljastuskirja esseekokoelma ei ole, mutta kyllä se kirjoittajastaan paljon näyttää.

Vaikka lukijalla ei olisi kokemusta juuri samoista asioista, joista Pine kirjoittaa, moniin havaintoihin on helppo samastua. Kuten siihen, miten vaivaannuttavia, hankalia ja silti niin yleisiä tiedustelut naisen lapsiluvusta ovat.

Helmet 2020: 13. Kirjassa eksytään.

* * *

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Alkuteos: Normal People. Suom. Kaijamari Sivill.

Otava 2020. 264 s. BookBeat.

Kansi: Jonny Davies.

Päähenkilöt Connell ja Marianne tutustuvat lukiossa, vaikka sosiaalisen koodiston mukaisesti suositun jalkapalloilijan ja syrjään vetäytyvän tytön ei niin kuuluisi tehdä. Ystävyys kehittyy välillä rakkaudeksi, mutta tämä ei ole mikään siirappinen rakkaustarina. Ystävykset lähenevät toisiaan ja erkanevat jälleen. Elämän edetessä myös sosiaaliset asetelmat vaihtuvat.

Sally Rooney kirjoittaa nuorten ystävyydestä ja rakkaudesta elämänmakuisesti. Connellin ja Mariannen tarinassa näkyy hyvin, miten mielivaltaisesti nuorten parissa määräytyy se, kuka on suosittu, kuka kiusattu, kuka haluttu. Kerronnassa käytetyt aikahypyt mahdollistavat sen, että lukijalle näytetään vain keskeiset, merkittävät tapahtumat. Nopealukuinen kirja sopii mainiosti luettavaksi myös nuorille aikuisille.

Rooneyn romaani nousi Barack Obaman vuosittaisella suosittelulistalla viime vuonna vuoden parhaiden kirjojen joukkoon. Niinpä sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja.

* * *

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Alkuteos: Konbini ningen. Suom. Raisa Porrasmaa.

Gummerus 2020. 126 s. BookBeat.

Kansi: Luke Bird.

Tokiolainen Keiko on 36-vuotias yksin asuva nainen, joka on työskennellyt puolet elämästään samassa lähikaupassa. Myyjän työ on yleensä väliaikaista, joten ympäristö ei tahdo sulattaa sitä, ettei Keiko kaipaa muuta. Lähipiiri lataa odotuksia perheen perustamiseen ja haastavamman työn löytämiseen, mutta nainen pitää päänsä.

Keikon tarina heijastelee japanilaisia perhenormeja ja työelämän hierarkkisuutta. Lähikaupan nainen on mielenkiintoinen kurkistus kulttuuriin, joka on minulle melko vieras. Mukana on kuitenkin paljon tunnistettavaa esimerkiksi sosiaalisista tilanteista ja oman paikan etsimisestä. Keikon tapa katsoa maailmaa on paljastava ja samalla kiehtova.

Helmet 2020: 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva.

* * *

Rachel Cusk: Kunnia

Alkuteos: Kudos. Suom. Kaisa Kattelus.

Kustantamo S & S. 203 s. BookBeat.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Pari vuotta sitten suomennettu Ääriviivat aloitti Rachel Cuskin samannimisen trilogian Fayesta, keski-ikäisestä kirjailijasta. Ensimmäisessä osassa Faye muun muassa matkustaa Ateenaan vetämään kirjoittajaryhmää. Seuraava osa Siirtymä sijoittuu myöhempään aikaan, kun Faye on muuttanut poikiensa kanssa Lontooseen, alkaa remontoida asuntoa ja jatkaa samalla työtään luovan kirjoittamisen opettajana. 

Trilogian päättävä Kunnia jatkaa aiemmista romaaneista tuttua kerrontatapaa. Lukija saa tietää Fayesta vähän, sillä keskiössä ovat toisten ihmisten tarinat. Faye on päähenkilönä vain kohtaamiensa henkilöiden keskustelukumppani, eräänlainen peili. Kunniassa Faye matkustaa jälleen, tällä kertaa kirjallisuusfestivaaleille esiintymään. Jo matkalla ja sitten festivaaliympäristössä hän pääsee, tai joutuu, kuuntelemaan mitä erilaisempia elämäntarinoita. Mukana on nasevaa kritiikkiä kirjallisuus- ja kulttuuripiirejä kohtaan.

Cuskin trilogia ja eritoten tämä päätösosa ovat saaneet kiittelevän vastaanoton, ja Cuskia on ylistetty kerrontataiteen uudistajaksi. Tunnistan Cuskin ansiot, mutta silti minulla on Cuskia lukiessa koko ajan sellainen olo, että en aivan näe sitä, mitä niin monet muut näkevät. Luulen, että palaan trilogian pariin vielä joskus myöhemmin uudelleen –  ja ymmärrän sen hienouden ja terävyyden paremmin.

Helmet 2020: 39. Kirjassa lennetään.

Synkkyyden keskellä toivo – Colson Whitehead: Nickelin pojat

Kansi: Oliver Munday.

Otava 2020. 222 s.
Alkuteos: The Nickel Boys (2019).
Suom. Markku Päkkilä.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kun salainen hautausmaa löytyy entisen Nickelin poikakodin tiluksilta Floridassa, herää monia kysymyksiä. Keiden ruumiit koulun maille on haudattu? Mitä koulussa oikeastaan tapahtui? Uutinen koulukodin hautausmaalöydöstä leviää, ja yksi sen entinen asukki Elwood Curtis päättää palata kauhujen keskipisteeseen. Löytö sysää 1960-luvulle kurottavan tarinan liikkeelle.

1960-luvulla Elwood on Martin Luther Kingiä ihannoiva nuori musta poika, joka rakastaa kirjoja ja haaveilee opinnoista. Epäonnisen sattuman vuoksi hän kuitenkin joutuu Nickelin kasvatuslaitokseen, joka on synkkä paikka sinne joutuville nuorille.

Nickelissä pojat jaotellaan mustiin ja valkoisiin, latinoita pompotellaan puolelta toiselle. Arki täyttyy raskaasta työstä ja väkivallan uhasta. On solvaamista, alistamista, kuritushuone ja tallin taus, josta kukaan ei palaa. Nickelistä pelastavat kuolema, onnekas oikeuden tuomio tai pako. Onnistuneista paoista kerrotaan legendoja, mutta yrityksiin nähden onnistumisia on vähän.

Oli hullua paeta ja aivan yhtä hullua olla pakenematta. Saattoiko kukaan on katselematta koulun rajojen taakse, olla näkemättä vapaan maailman elämää ja olla suunnittelematta pakoyritystä? Tilaisuutta kirjoittaa tarinansa vihdoin itse. Pakoajatusten kieltäminen, pienenkin mielihalun tukahduttaminen oli yhtä kuin ihmisyyden itsemurha.

Toki myös aika armahtaa, jos sattuu kestämään oloja vaaditut vuodet. Viimeistään täysi-ikäisenä ovet avautuvat.

Nickelissä Elwood ystävystyy Turnerin kanssa. Poikien keskinäinen solidaarisuus maustaa synkän tarinan toivolla. Alusta lähtien 1960-luvun tapahtumat ja nykyaika lomittuvat – lukijaa lohduttaa, että Elwood on nykyajassa hengissä. Miten Elwood selvisi, miten kävi Turnerin? Jännite kantaa viimeisille sivuille saakka.

Nickelin pojat näyttää rasismin ja rotusorron arjen ja seuraukset. Miten epäonninen sattuma voi ajaa elämän umpikujaan, sadististen vallankäyttäjien armoille. Epäoikeudenmukaisuus ja silmittömyys kouraisevat.

60-luku ja rotuerottelu tuntuivat lukiessa kaukaiselta, mutta viimeaikaiset tapahtumat Yhdysvalloissa ovat osoittaneet, ettei välimatka olekaan kummoinen. Minneapolisissa tapahtunut George Floydin kuolema poliisin käsittelyssä on nostanut Black lives matter -liikkeen otsikoihin. Mielenilmauksia järjestetään ympäri maailmaa, myös Suomessa.

Whiteheadin kertoma tarina perustuu todellisen Floridassa sijainneen Dozierin koulukodin historiaan, mutta henkilöhahmot ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kirja tuo mieleen Peter Høegin Rajatapaukset, jossa myös kuvataan nuorten elämää kasvatuslaitoksessa uhkailun, pelottelun ja rangaistusten keskellä.

Nickelin pojat ilmestyi kevättalvella Otavan kirjastossa, joka on kustantamon julkaisusarja käännetylle nykykirjallisuudelle. Helmet-lukuhaasteessa sijoitankin kirjan kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja. Olen usein löytänyt sarjasta mielenkiintoista luettavaa, joten monet sen uutukaiset päätyvät lukukokeiluun – näin löysin myös Whiteheadin ääreen.

Viimeisen kuukauden aikana kirja on ollut paljon esillä mediassa ja blogeissa, sillä sille myönnettiin  kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinto. Whiteheadille palkinto oli jo toinen Pulitzer, ensimmäinen tuli vuonna 2017 ainakin toistaiseksi suomentamattomalla teoksella The Underground Railroad.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Kansi: Timo Numminen.

Otava 2018. 224 s.
Alkuteos: Det var vi (2017).
Suom. Jaana Nikula.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Katkeruus vyöryy kirjan sivuilta, niin väkevästi kertoja sanoittaa tunteitaan ruotsalaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden vasta suomennetussa romaanissa Olimme kerran. Sapekas entinen vallankumouksellinen joutuu kohtaamaan itseään vahvemman, syövän. Miten näin voi käydä hänelle, joka on selvinnyt väkivaltaisesta vallankumouksesta ja väkivaltaisesta avioliitosta?

Ruotsiin aviomiehensä ja lapsensa kanssa vuosikymmeniä sitten Iranin islamilaista vallankumousta paennut Nahid on yksinäinen nainen. Tarina vuorottelee Nahidin Iranin muistoissa ja nykyajassa, jossa hän yrittää elää diagnoosinsa kanssa. Kertojana toimiva Nahid kokee, ettei kukaan oikein tarvitse häntä, ei tytär eikä kukaan muukaan. Mies on kuollut, aikuisella tyttärellä on oma elämä. Hän on joutunut jättämään kotimaansa nuorena, ja nyt hän joutuu kohtaamaan toisen suuren kriisin. Elinaikaa on korkeintaan puoli vuotta.

Muutama viikko. Puoli vuotta. Muutama vuosi. Mitä eroa niillä on? En ole varma. Ymmärrän, että ne ovat eripituisia aikoja, mutta mitä väliä ajalla tässä tapauksessa on? Mihin minä aikaa tarvitsen? Sairastamiseen? Yksinoloon? Kuoleman odottamiseen? Mitä virkaa ajalla on, jos sitä ei käytä tulevaisuuden rakentamiseen? En tiedä. Ehkä tämä kaikki johtuu siitä, etten tiedän mihin kuluttaisin aikani. Ehkä tämä juuri siksi tapahtuu minulle. Syöpä valitsi minut, koska en tiedä mitä tehdä elämälläni. 

Alusta asti on selvää, että kertojalla on paljon hampaankolossa. Mistä kaunaisuus oikein kumpuaa? Se selviää lukijalle pikkuhiljaa, enkä tarinan edetessä ja taustojen valjetessa enää ihmettele syvältä sisimmästä pulppuavaa vihaa.

On mielenkiintoista lukea kuvausta 1970-luvun Iranista, joka on hyvin kaukana siitä Iranista, jonka me tiedämme: Nahidin lapsuudenperheessä on seitsemän tytärtä, kertoja itse on juuri päässyt lääketieteelliseen. Juhlissa tanssitaan, yliopistolle mennään minihameessa ja hiuksia vaalennetaan. Tulevan miehensä, Masoodin, myötä kertoja liittyy 1970-luvun lopulla vallankumouksellisiin. Vallankumous lankesi tähtisateena yllemme. 

Parempaan tulevaisuuteen uskovat nuoret jakavat lentolehtisiä ja järjestävät salaisia kokoontumisia. Parikymppinen kertoja ottaa mielenosoitukseen mukaansa 14-vuotiaan pikkusiskonsa, mikä varjostaa koko hänen loppuelämäänsä. Huolettomasta tapahtumasta nimittäin kehkeytyy silmitön ammuskelu. Ihmisiä kuolee, ja seuraa kuulusteluja ja pakotettuja tunnustuksia. Mieleeni nousee Han Kangin Ihmisen teot, kun jälleen luen väkivaltaisuuksiksi puhkeavasta mielenosoituksesta. Nahidin ja Masoodin on paettava: Meidän olisi pitänyt kuolla sinä yönä, sillä kaikki seuraavat vuoden olivat pelkkää laina-aikaa.

Iranin tapahtumien lisäksi kirja kuvaa koskettavasti kertojan suhdetta aikuiseen tyttäreensä. Äiti ei osaa puhua kuin ilkeyksiä ja tiuskia. Tarkoitus ei ole loukata, mutta häijyydet karkaavat huulilta helpommin kuin hellyydet. Taustalla on Nahidin haastava suhde omaan äitiinsä, jota hän ylläpitää Iraniin puhelimitse. Nahid myös tuntee, ettei hänellä ole oikeutta olla tyytymätön, olihan hänellä asiat paremmin kuin kotimaansa edeltävällä naissukupolvella. Äitikin on joutunut naimisiin vain 9-vuotiaana.

Hashemzadeh Bonde kuvaa elävästi elämässä monesti pettyneen, kuolemansairaan naisen tuntoja. Nahidin tarina näyttää, millaisia jälkiä toistuva, läpi elämän koettu ja todistettu väkivalta jättää. Viha katkeroittaa ja sisuunnuttaa, jopa niin, että nainen ei suostukaan kuolemaan, ei ainakaan annetussa ajassa.

Olimme kerran on Golnaz Hashemzadeh Bonden toinen romaani. Kirjailija on syntynyt vuonna 1983 Iranissa ja muuttanut lapsena perheensä kanssa Ruotsiin. Nykyisin hän johtaa perustamaan ihmisoikeusjärjestöä. Golnaz Hashemzadeh Bonde saapuu toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareille. Hän keskustelee perjantaina 25.5. Jani Toivolan kanssa — jo tämän kirjan perusteella odotan keskustelua innolla ja toivon ehtiväni tutustua Toivolankin teoksiin ennen festaria!

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Olimme kerran muissa blogeissa: Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat (2012)

Alkuteos: The Uninvited Guests.
Suomentaja: Marianna Kurtto (2017)
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 301.
Oma arvioni: 2/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Viime vuonna Sadie Jonesin Kotiipaluu nousi yhdeksi vuoden parhaista lukemistani käännösromaaneista, joten odotukseni olivat korkealla, kun aloin lukea tätä vastikään suomennettua teosta.

Eletään 1910-lukua Englannin maaseudulla. Torringtonin perhe asuttaa mahtipontista Sternen kartanoa, johon heillä ei enää oikeasti olisi varaa. Tänään on Emerald-tyttären 20-vuotissyntymäpäivä. Veli Clovis on Emeraldia muutaman vuoden nuorempi, laiska ja itsetutkiskeluun taipuvainen nuori mies. Perheen kuopus makaa sairaana huoneessaan. Isä on kuollut joitakin vuosia sitten, ja äiti on mennyt uusiin naimisiin Edwardin kanssa. Emeraldin ja Clovisin mielestä liian pian, eivätkä he pidä blondista ja yksikätisestä isäpuolesta muutenkaan.

Mutta taloudellisesta tilanteesta viis, tänään juhlitaan! Palvelusväki auttaa pitämään kulisseja yllä ja tekee parhaansa valmistaakseen näyttävän juhlaillallisen. Illan valmistelut ovat käynnissä, kun tieto lähellä sattuneesta junaonnettomuudesta tavoittaa kartanonväen. Kartanoon alkaa virrata kolmannen luokan matkustajia onnettomuuspaikalta, sillä eihän heille ole muutakaan suojapaikkaa yötä vasten.

Näistä asetelmista alkaa illanvietto, joka saa outoja ja epämukavia sävyjä. Ulkona on synkkää ja myrskyisää, ja tunnelma myös sisällä muuttuu uhkaavaksi. Ihmiset ja eläimet liikehtivät kartanossa. On kohellusta, ihmeellisiä sattumuksia, jotakin yliluonnollistakin.

Kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana olin innoissani lukemastani, keskivaiheilla aloin jo hieman menettää otettani, ja viimeinen kolmannes latisti lukukokemukseni lopullisesti. Vähän kuin katsoisi komediaa, joka ei naurata tai kuulisi mauttoman vitsin, jossa ei ole mitään hauskaa. Mieleeni nousivat myös b-luokan kauhuelokuvat. Lopulta minua kiinnostivat vain kuopuksen toilailut ponin kanssa. Jollekin toiselle sama juttu voi upota kuin kuuma veitsi voihin, minulle tuli vain epämukava olo ja odotin loppua.

Jonesin esikoisteos Kotiinpaluu oli minulle vaikuttava ja koskettava lukukokemus, joten olin hämilläni tämän kirjan äärellä. Miten erilaisia kirjoja voikaan saman kirjailijan kynästä syntyä! Näiden kahden lisäksi Jonesilta on suomennettu myös Ehkä rakkaus oli totta, joka odottelee lukuvuoroaan jo omassa hyllyssäni - en aio hylätä Jonesia, vaikkei tämä uutukainen minun kirjani ollutkaan.

Kutsumattomista vieraista ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Kirjasähkökäyrän Mai, Kirja hyllyssä -blogin Kaisa ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

Noah Hawley: Ennen syöksyä (2016)

Kansi: Anne Twomey.

Alkuteos: Before the Fall.
Suomentaja: Markku Päkkilä (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 490.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Ennen syöksyä on Fargo-televisiosarjan käsikirjoittajana tunnetun Noah Hawleyn viides romaani. Se on taidokkaasti lento-onnettomuuden ympärille rakennettu jännäri, jossa jahdataan tragedian syitä, mutta pohditaan myös sen seurauksia selvinneiden näkökulmasta. Lisäksi se kommentoi totuudenjälkeistä aikaa ja mediamaailmaa.

Kesä ja loma Martha´s Vineyardissa ovat lopuillaan, ja Batemanien perhe lähtee kotiin New Yorkiin yksityiskoneella. Isä David on mediamoguli, joka on piipahtanut perheensä luona Vineyardissa vain viikonloppuisin. Televisiokanava pitää hänet kiireisenä, joten äiti Maggie on ollut valtaosan kesästä kolmistaan perheen lasten JJ:n ja Rachelin kanssa. Nyt koko perhe on kuitenkin matkassa.

Koneessa ovat Batemanien lisäksi tuttavapariskunta Ben ja Sarah Kipling sekä Maggien yllättäen mukaan kutsuma taiteilija Scott Burroughs. Henkilökuntaa ovat kapteeni, perämies ja lentoemäntä sekä Batemanien turvamies. Kone ehtii lentää vain kuusitoista minuuttia, kunnes se syöksyy Atlanttiin.

Syöksyn jälkeen Scott havahtuu keskellä palavaa merta: veden pinnalla palaa lentopetroli ja ajelehtii koneen osia. Hän löytää Batemanien JJ-pojan ja ui heidät molemmat rantaan. He ovat ainoat selviytyjät koneen yhdestätoista matkustajasta.

Scott on sankari, joka ei oikein itsekään vielä ymmärrä tapahtunutta. Hän löi syöksyssä päänsä, ja muisti temppuilee. Media seuraa häntä kuin hyeenat verivanaa.

Kun ihmiset kohottavat joukostaan jonkun sankariksi, hän menettää oikeutensa yksityisyyteen. Hän muuttuu objektiksi, häneltä riistetään jonkin vaikeasti määriteltävä inhimillinen puoli aivan kuin hän olisi saanut kosmisissa arpajaisissa päävoiton ja herännyt eräänä aamuna pikkujumalana. Hyvän onnen pyhimyksenä. On yhdentekevää, mitä hän itse haluaa. Vain sillä on väliä millainen rooli hänellä on muiden ihmisten elämässä. Hän on harvinainen perhonen, jota pidellään vastoin tahtoaan auringonpaisteessa.

Scottin sankariteko on huikea, lähes epäinhimillinen. Onnettomuus ja Scottin selviytymistarina herättävät lukuisia kysymyksiä sekä tarinan aggressiivisessa mediassa, tapahtumia selvittelevissä viranomaisissa että lukijassa:

Miksi kone putosi? Onko joku koneessa mukana olleista putoamisen takana? Oliko kyseessä terrori-isku? Miten Scott pystyi selviytymään hyisessä vedessä kilometrien matkan olkapää sijoiltaan, vielä poika selässään? Miksi heikosti menestynyt taiteilija-Scott edes oli rikkaiden yksityiskoneen kyydissä, oliko hänellä suhde rouva Batemanin kanssa?

Hawley tuo jännitysjuonen rinnalle mehevää yhdysvaltalaisen nyky-yhteiskunnan kuvausta. Tarina kommentoi yksityisyyden ja julkisen, rikkauden ja varattomuuden sekä totuuden ja valheen kysymyksiä. Totuudenjälkeistä aikaa elävässä yhteiskunnassa faktoja keksitään tai muunnellaan, ja on tärkeämpää, miltä asiat näyttävät kuin se, miten ne oikeasti ovat.

Kirjailijan tausta käsikirjoittajana näkyy romaanin rakenteessa. Alussa on tuhoisa onnettomuus ja Scottin ja JJ:n öinen uinti merellä, ja näitä seuraavat luvut ovat kuin sarjan jaksoja. Ne valottavat yhden henkilön taustoja vuorollaan ja vievät samalla kokonaisjuonta eteenpäin. Henkilöhahmot syvenevät pikkuhiljaa, ja palaset löytävät paikkansa.

Lukijana koukutuin Hawleyn tyyliin niin, että ahmaisin järkäleen parissa päivässä. Jännite säilyy läpi kirjan, vaikka sivuja on lähes viisisataa. Yleensä en lue jännitysromaaneja, varsinkaan kun olen yksin mökillä, mutta Ennen syöksyä ei saanut pelkäämään varjoja tai pimeää metsää. Niinpä se on sopiva jännäri lukijoille, jotka yleensä karttavat jännityskirjallisuutta. Ehkä juuri ennen lentomatkaa valitsisin jonkin toisen kirjan.

Ian McEwan: Pähkinänkuori (2016)

Kansi: Jonathan Gray.

Alkuteos: Nutshell.
Suomentaja: Juhani Lindholm (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 206.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ian McEwanin Pähkinänkuori alkaa hätkähdyttävästi. Jo ensimmäisestä kappaleesta käy ilmi, että kertojana toimii vielä äitinsä kohdussa oleva lapsi.

Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä. Odotan käsivarret kärsivällisesti ristissä, odotan ja ihmettelen kenen sisällä olen ja mitä on edessä. Silmäni sulkeutuvat kaihoisasti, kun muistan miten kerran ajelehdin läpikuultavassa pussissani, kelluin ja kiepuin uneliaasti ajatusteni kuplassa yksityisessä valtameressäni ja törmäilin läpinäkyvään kalvoon joka väreili ja välitti katalien salaliittolaisten vaimennetut äänet. Se tapahtui huolettomassa nuoruudessani. Nyt, kun olen kokonaan ylösalaisin eikä minulla ole senttiäkään vapaata tilaa ja polvet ovat painuneet kippuraan mahaa vasten, sekä pääni että ajatusten liikkuma-ala on mennyttä. Minulla ei ole valinnanvaraa, korvani on yötä päivää tiukasti painautuneena näitä hiivatin seiniä vasten. Minä kuuntelen, painan mieleeni ja olen huolissani. Kuulen supateltuja murha-aikeita ja kauhistelen sitä, mikä minua odottaa ja mihin minut ehkä vedetään mukaan.

Pähkinänkuori on saanut ideansa Shakespearen Hamletista: petollinen äiti Trudy on suhteessa miehensä veljen Clauden kanssa ja pariskunta käyttää katalia keinoja päästäkseen eroon miehestä, runoilija John Cairncrossista. McEwanin on luonut tarinan nykyversioon varsin omalaatuisen kertojan. Syntymätön poikavauva ei luonnollisesti ole koskaan nähnyt mitään kohdunulkoisesta maailmasta, joten hänen näkökulmansa on periaatteessa kovin rajoittunut. Kertoja kuitenkin tuntee esimerkiksi filosofiaa ja runoutta. Tietoja selitetään esimerkiksi äidin raskausaikana kuuntelemilla podcasteilla ja isän runonlausuntataipumuksilla.

Kertoja-vauva on siis kohdussa, jumissa omassa pähkinänkuoressaan. Hän voi vain kuunnella äitinsä ja setänsä hurjia suunnitelmia isänsä pään menoksi. Ainoa keino vaikuttaa tapahtumien kulkuun on potkia kohdun seinämiin. Koska kertoja on kiinteässä yhteydessä äitiinsä, tämän syömiset, juomiset ja muut tekemiset vaikuttavat välittömästi vauvan oloon. Kertoja kuvaa tuntemuksiaan mehukkaasti. Viini kihahtaa päähän, suolainen ruoka tuntuu tujauksena verenkierrossa, seksi tekee kohdusta Painekattilan ja äidin pissahätä painaa päätä.

Tarina ankkuroituu nyky-Lontooseen ja tavallisten ihmisten elämään, mutta kertojaratkaisu tuo siihen tujauksen maagista realismia. Tarinassa on myös monia inhorealistisia piirteitä. Trudy on ajanut miehensä heidän yhteisestä kodistaan ja päästänyt huushollin saastaiseen kuntoon. On kärpäsiä, ruoanjämiä lattialla, likaisia astioita ja lemmenhetkistä kertovia likaisia vuodevaatteita. Myös seksi on kertojanäkökulmasta tarkasteltuna pelottavaa ja vastenmielistä.

Trudyn ja Clauden aina vain holtittomammaksi yltyvä touhu saa kertojan kuolemanpelon heräämään. Jos äiti ei esimerkiksi pitäisi kunnolla kiinni kaiteesta ja kaatuisi portaissa, se olisi menoa. Kertoja alkaa myös hautoa kostoa sedälleen, mikä kulminoituu itsemurhayritykseen.

McEwan on päivittänyt klassisen tarinan oivallisesti tähän päivään. Kertojaratkaisu on niin omintakeinen ja hätkähdyttävä, että luin kirjaa lumottuna. Kirjaa ei kannata lukea liian ryppyotsaisesti, sillä onhan näkökulma mahdoton. Se on kuitenkin niin taidokkaasti toteutettu, että se toimii.

McEwan on kovaa vauhtia kipuamassa lempikirjailijoitteni joukkoon. Erityisesti Lapsen oikeus ja tämä Pähkinänkuori ovat olleet valloittavia lukukokemuksia. Ja olihan Sovituskin hyvä. Omastakin hyllystäni löytyy useita lukemattomia McEwanin teoksia, joiden lukemiseen tämä parisataasivuinen helmi antoi lisäintoa.

Pähkinänkuori muissa blogeissa: Leena Lumi, Tuijata, Tekstiluola.

Gao Xingjian: Vaarin onkivapa (1989)

Alkuteos: Gei wo laoye mai yugan.

Suomentaja: Riina Vuokko (2009).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 381.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Joseph Shan Pao Lo.

Gao Xingjian on kiinalainen kirjailija, ohjaaja ja kuvataiteilija, joka on syntynyt vuonna 1940. Kirjailija lähti kotimaastaan vuonna 1987 ja asettui poliittisena pakolaisena Ranskaan, Pariisiin. Gao sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000 yleismaailmallisesti pätevästä tuotannosta, karvaasta näkemyksestä ja kielellisestä kekseliäisyydestä, jotka ovat avanneet uusia väyliä kiinalaiselle romaanitaiteelle. 

Gaon palkitseminen herätti keskustelua siitä, menikö palkinto oikealle kiinalaiselle kirjailijalle vai olisiko kiinalaisista pitänyt valita joku toinen. Gao kun tunnettiin ennen palkintoa vain nykyisessä kotimaassaan Ranskassa ja on Kiinassa täysin tuntematon nimi. Tämä on tosin ymmärrettävää, sillä Gaon kirjat ovat virallisesti kiellettyjä hänen synnyinmaassaan.

Vaarin onkivapa on runsas novellikokoelma, joka koostuu 17 novellista. Tekstit on kirjoitettu vuosina 1980–1986. Novellien pituus vaihtelee muutamasta sivusta monikymmensivuisiin teksteihin. Kokoelman yleistunnelma on vähän alavireinen, surumielinen. Monesti novellien henkilöillä on kannettavanaan jokin huoli tai murhe. Vähäeleinen kerronta on maalailevaa ja utuista. Gao kuvaa kiinalaista luontoa kauniisti ja niin elävästi, että maisemat hahmottuvat lukijan eteen.

Novelleissa toistuvia aiheita ovat koulutuksen ja työn tekemisen tärkeys. Tarinoissa myös muistellaan paljon. Henkilöillä on yhteistä historiaa, he kenties tapaavat vuosien eron jälkeen. Kulttuurivallankumouksen seuraukset tulevat toistuvasti näkyviin. Novelleissa ei tyypillisesti ole varsinaista juonta, vaan ne ovat eräänlaisia tuokiokuvia tai pilkahduksia ihmisten elämään.

Huomasin lukiessani, että kun novelleja lukee monia peräkkäin, alkavat niiden tarinat, henkilöt ja miljööt sekoittua mielessä. Suurimman vaikutuksen minuun teki novelli Joen tuolla puolen, jonka tunnelma ja henkilöt muistuvat hyvin mieleen vielä kirjan lukemisen jälkeen. Novellissa nimetön päähenkilö matkustaa tapaamaan vanhaa tuttavaansa, sihteeri Fangia, jota ei ole nähnyt vuosikausiin. Fang on erakoitunut vuoristoseudulle vapaaehtoisesti ja rakentanut sinne eriskummallisen talon. Fang keskittyy kirjoittamiseen ja metsästämiseen ja elelee sopusoinnussa luonnon kanssa. Vieraaksi saapuva mies joutuu ylittämään suuren joen lautturin avulla. Ennen niin tutut miehet elävät nykyisin vastakohtaisissa maailmoissa ja näkevät maailman eri tavoin.

Vaikka novellit ovat vahvasti sidoksissa kiinalaiseen kulttuuriin ja mielenmaisemaan, on niissä samalla jotakin yleismaailmallista. Tähän mielikuvaan vaikuttaa paljon Gaon käyttämä kieli. Novellien henkilöillä ei ole yleensä nimiä, he ovat miehiä ja naisia. Usein henkilöhahmoihin viitataan vain pronomineilla, eikä aina ole täysin selvää, kuka on hän, se tai tuo. Kirjan loppusanoissa Gao perustelee valintojaan muun muassa sillä, että haluaa välittää lukijalle tunnetiloja ja sielunmaisemia, joihin tarttua.

Gao joutui itsekin Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana uudelleenkoulutettavaksi, ja hänen oli myös pakko tuhota joukko kirjoituksiaan. Sittemmin Gao toimi näytelmäkirjailijana Pekingin kansantaiteen teatterissa ja kritisoi näytelmissään rohkeasti Kiinan hallintoa. Hän on kertonut lähteneensä lopulta pois Kiinasta, jotta voisi harjoittaa kirjailijan ammattiaan vapaasti ja jotta hänen perheensä voisi elää rauhassa ja turvassa.

Tämän novellikokoelman lisäksi Gaolta on suomennettu romaanit Sielun vuori ja Vapaan miehen raamattu. Ensin mainittu on vaellusromaani, jälkimmäinen puolestaan keskittyy Kiinan kulttuurivallankumouksen kauheuksien kuvaamiseen.

Gaon novellikokoelmalla oli vähän samankaltainen vaikutus minuun kuin Kamila Shamsien Kartanpiirtäjällä. Huomasin, miten vähän tiedän ja halusin paikata tietoaukkojani. Kiina alkoi kiinnostaa ja olen googlaillut innokkaasti tietoja maan historiasta, Taivaallisen rauhan aukion mielenosoituksesta ja yhden lapsen politiikasta. Jonotan juuri kirjastosta Mari Mannisen tuoretta Tieto-Finlandian voittanutta teosta Yhden lapsen kansa, jossa kerrotaan hurjan lain vaikutuksista kiinalaisiin perheisiin. Voisin myös tarttua jompaankumpaan Gaolta suomennettuun romaaniin, sillä hänen soljuvaa tekstiään oli ilo lukea.

Elfriede Jelinek: Halu (1989)

Alkuteos: Lust.

Suomentaja: Jukka-Pekka Pajunen (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 228.

Oma arvio: 1/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Olen jo vuosia aikonut lukea Elfriede Jelinekin romaanin Pianonsoittaja, joka löytyy omasta hyllystäni. Sopivaa hetkeä kirjalle ei ole vielä tullut, vaikka Jelinek kiinnostaa kovasti. Kirjailijan kotimaa Itävalta on minulta vielä valloittamatta kirjallisella maailmanmatkallani ja toisekseen Jelinek on nobelisti — pikkuhiljaa haluan lukea jotakin jokaiselta naisnobelistilta. Syitä lukea Jelinekiä siis riitti, ja viimeinen sysäys tarttua hänen kirjaansa tuli toukokuisessa Helsinki Litissä: Sara Stridsberg mainitsi Jelinekin yhdeksi häneen vaikuttaneista kirjailijoista.

Halu sijoittuu pieneen Alppi-kylään. Tehtaanjohtajana työskentelevä mies alistaa ja käyttää vaimoaan seksuaalisesti hyväksi, koska ei uskalla enää käyttää prostituoituja aids-tartunnan pelossa. Miehen halu on ylitsepursuavaa, hallitsematonta. Mies lämpenee, nuolee, puree, survoo, imeee ja painaa läpi tarinan kyltymättömästi. Lukijalle tulee jo parin ensimmäisen luvun aikana piesty olo: sivuilla kuvattu seksuaalinen alistaminen ja väkivalta hyppäävät päälle.

Takakannen mukaan "romaani paljastaa eurooppalaisen yhteiskunnan puistattavan rappion", mutta mielestäni yhteiskuntakritiikki ja muu sanoma jäävät mässäilevän, brutaalin halun tyydyttämisen jalkoihin. Vähemmän olisi enemmän. Tulee sellainen olo, että Jelinek ei luota lukijaansa, kun ei jätä tämän mielikuvituksen varaan mitään. Nobelistilta voisi odottaa jotakin tyylikästä, vihjailevaa ja kuvitelmia ruokkivaa, mutta Jelinek on valinnut toisen taktiikan. Hän tuo elimet ja eritteet ylikorostetusti lukijan eteen.

Halussa henkilöillä on nimet, mutta ne mainitaan vain silloin tällöin: mies on mies ja nainen on nainen. Jelinekin ihmiskuva on brutaali. Ihminen on fyysisten, lähes eläimellisten vaistojensa ohjattavissa. Mies on patukkaa, paisuvaista, halkoa. Nainen on koloja, rakoja, vakoja ja reikiä.Ylikorostuneen seksuaalisuuden kuvaaminen tekee ihmisestä ruman ja likaisen.

Tarinan mies on selvästi jollakin tapaa sairas, mutta mitä nainen ajattelee? Miksi hän alistuu? Yksi syy hänen käytökseensä on varmasti miljöö ja sosiaalinen asema: pienessä Alppi-kylässä paperitehtaan johtajan vaimoa kadehditaan, hänellä on aina hienoimmat vaatteet, aina uusi mekko. Mies ostaa vaimoaan hiljaiseksi vaatteilla, koruilla ja rahalla. Kirja on kirjoitettu lähes 30 vuotta sitten. Johtajan vaimon mahdollisuudet olivat ehkä vähäiset, eikä pienestä piiristä noin vain lähdetty. Alistettu nainen etsii lohtua alkoholista ja nuoremman miehen sylistä. Toisen miehen kohtelu ei ole sen parempaa.

Kirjassa korostuu miehen ja naisen fyysisyys. Sosiaalisesti he ovat myös äiti ja isä, joilla on pieni poika. Tarinan lapsen kohtalo onkin kaikista kurjinta luettavaa. Lapsi eli se on sivustaseuraaja, tiellä oleva este, häiriötekijä. Pojan osa on väistellä vanhempiaan ja paeta harrastustensa tai kavereiden pariin kodin ahdistavia tapahtumia.

Jelinekin kerrontatapa on kiemurainen, teksi on paikoin kaoottista. Vertauskuvien vyöry melkein tukehduttaa, enkä aina edes jaksa yrittää ymmärtää. Toisaalta olen helpottunut, etten ymmärrä kaikkea. Etäännyttäminen on lukijan toinen pelastus. Mies ja nainen jäävät etäisiksi, heidän toimiaan seuraa ikään kuin välimatkan päästä. En usko että olisin voinut lukea kirjaa loppuun asti, jos nainen olisi tullut kovin läheiseksi.

Halu on kirja, jota en olisi halunnut lukea. En jättänyt sitä kesken, koska halusin nähdä, onko lopussa jokin pelastus tai ratkaisu. Jelinek onnistuu välittämään vääristyneen parisuhteen henkiset ja fyysiset kauhut lukijalle niin tehokkaasti, että ainakaan kirja ei ole yhdentekevä.  Uskoisin sen herättävän tunteita paatuneimmassakin lukijassa. Kirjasta tuli minulle todella paha olo.

Sadie Jones: Kotiinpaluu (2008)

Alkuteos: The Outcast.

Suomentaja: Marianna Kurtto (2016).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 361.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: tekijän nimi kirjaston tarran alla.

Lainasin kirjastosta Sadie Jonesin tänä vuonna suomennetun esikoisteoksen Kotiinpaluu, koska Jones esiintyy tulevan viikonlopun HelsinkiLit-kirjallisuusfestivaaleilla, jonne olen menossa työkavereiden kanssa. Festareilla on monia mielenkiintoisia kirjailijavieraita, ja viimevuotiseen tapaani yritän tapahtuman alla lukea edes muutamalta festarikirjailijalta jotakin. 

Kotiinpaluu on mukaansatempaava kasvutarina, joka sijoittuu Englantiin, pääasiassa 1950-luvulle. Oli pitkästä aikaa ihanaa antaa kirjan viedä ja unohtaa muut iltasuunnitelmat. Vähään aikaan tällaisia lukusukkuloita ei ole kohdalleni sattunut, joten otin ilon irti, kun tarina vei mukanaan.

Kotiinpaluu kertoo Lewisin tarinan. Vuonna 1957 hän palaa parikymppisenä kotiin vankilasta, jossa on suorittanut kahden vuoden tuomion. Mikä rikos on tapahtunut ja miksi kukaan ei ole poikaa vastassa, selviävät lukijalle pikkuhiljaa.

Lewisin äiti on kuollut pojan ollessa kymmenvuotias, ja tapahtuma on jättänyt pojalle traumoja. On riipaisevaa lukea, miten yksi Lewis jää ongelmiensa kanssa. Isä keskittyy uuteen vaimoonsa, ja tuore äitipuoli puolestaan turruttaa turhautumiaan alkoholilla. Lewis oireilee väkivallalla. Hän kohdistaa väkivaltaa itseään, muita ja ympäristöään kohtaan. Purkaukset johtavat siihen, että Lewis saa niskoilleen syyt myös teoista, joita ei ole tehnyt.

Jones on luonut sotien jälkeisen miljöön mielikuvitusta ruokkivasti. Lewisin kotitaajaman lisäksi piipahdetaan Lontoon hämyisillä klubeilla. Myös ajan asenneilmapiiri tulee lukijalle tutuksi: pieni kyläyhteisö lämpenee sisään päin, ja ongelmat yritetään lakaista maton alle. Juorujen kohteeksi joutuminen on kohtalokasta, joten perheissä pidetään yllä kulisseja.

Lumouduin Lewisin tarinasta ja kiinnostuin hänen kohtalostaan niin, että liimauduin kirjan äärelle. Etenkin taidokkaasti luodut henkilöhahmot tekivät vaikutuksen. Surumielinen tarina liikuttaa ja raivostuttaakin paikoitellen. Sadie Jones pääsi yllättämään minut positiivisesti, sillä kirjan suomenkielinen nimi Kotiinpaluu yhdistettynä kannessa halailevaan pariskuntaan saivat odottamaan jotakin siirappisempaa. Alkuteoksen nimi The Outcast tavoittaa mielestäni kirjan hengen paremmin: se on nimenomaan tarina väärinymmärretystä pojasta, jota yhteisö pitää hylkiönä.