Runokirjajoulukalenteri: luukku 4 – Pauliina Haasjoki: Valenssi

Neljännessä runokirjajoulukalenterin luukussa välkkyy Pauliina Haasjoen kullankeltainen kokoelma Valenssi. Haasjoen runot haastavat, mutta tarjoavat myös ilahduttavia ymmärryksen ja oivalluksen paikkoja.

Valenssin käsite liittyy kemiaan, psykologiaan ja kielitieteeseen (lunttasin sanakirjasta). Nämä kaikki alat ovat läsnä kokoelman runoissa. Ne lomittuvat ja kietoutuvat, kun runot virtaavat kuin luonnon kiertokulku.

Elämä on luonnontieteitä, ja lisäksi se on suhteita; ihmisuhteita, kehojen suhteita. Sinun ja minun. Ja runossa kieli luonnollisesti on kaikki, sitä ei voi erottaa erilliseksi. Kielen tasoa myös kommentoidaan: ”Syntaksi on vienyt minua eteenpäin”.

Päivän runo-ote on kokoelman kontekstissa melkein proosarunoa:

Silloin oli keskipäivä: radiosta kuulin käsitteen jota en tuntenut.
Lumi on satanut rinteille ensimmäistä kertaa
eikä lauseen tarvinnut pysähtyä ollenkaan: katse
saattoi kulkea hankikantoa, polkuja pitkin,
sen rata ei leikannut itseään, ei se tuntenut umpikujaa.

Ensimmäisen säkeen tilanne on uteliaalle mielelle tuttu. Uuden käsitteen kuuleminen ja rekisteröiminen saattaa laittaa liikkeelle eräänlaisen lumipalloilmiön. Selvityksiä, googlailua, Wikipedia-hyppelyä.

Tiedon etsiminen voi olla loputonta liikettä. Se vain jatkuu ja jatkuu, aivan kuten maisema. Se jatkuu aina jossakin. Ja voihan puhe tai tekstikin jatkua kuin ikuisesti, eivät sanat maailmasta lopu.

Pääsin nyt loppusyksystä autoseikkailulle, ja voin sanoa, etteivät meiltä Euroopassa lopu myöskään tiet. Katse poimii seuraavan reitin, ja kun horisontissa on vuori, maisema jatkuu sen toisella puolella.

Pauliina Haasjoki: Valenssi. Otava 2024. 107 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 14 – Pauliina Haasjoki: Promessa

Neljästoista luukku lennähtää auki ja paljastaa Pauliina Haasjoen kahdeksannen kokoelman Promessa parin vuoden takaa.

Nimensä kokoelma on kehittänyt promessoinnista, joka on teoksen ensisivujen mukaan hautausmenetelmä. Siinä ruumis jäädytetään nestemäisellä typellä ja hajotetaan tomuksi värähtelyllä. Kaikenlaista voi siis runoja lukemalla oppia.

Vaikka Lucia toi eilen valoa pimeään, kuljemme Suomessa edelleen kohti vielä lyhyempää päivää. Tähän tunnelmaan istuu päivän runo:

Ja vuosi kiipeää kohti pimeää.




Kiipeää tikkaita
ja kurottaa päätään sisälle pimeyteen
joka ei ole jauhetta, höyryä tai nestettä, joka vain johtuu
kuin lämpö hitaasti sieltä alas.
Mutta syvin muste ei koskaan putoa
sitä jokin tuntematon laki pitää painautuneena korkealle.

Kuin koirat joilla on kuono aivan musta
ja sen ympärillä vyöhyke sekoittuvaa tummuutta,
nokiseen takkaan kurkistaneet ja aivastaneet koirat.
Sellainen vuosi on. Ja pimeä levittäytyy
silmien kautta kehoon ja imeytyy alaspäin,
johtuu alaspäin, mikä viileä pehmeys.

On olemassa jokin pimeä, jota ei tavoiteta. Syvin mustuus on saavuttamaton, ehkä ihan hyvä niin. Olisiko se maailmanloppu, ydintuho, seuraava jääkausi?

Runossa on hauskasti liikettä. Ensimmäinen säkeistö konkreettisesti kiipeää vuoden tavoin muita selkeästi korkeammalle. Vuosi liikkuu ylöspäin, pimeä alas. Runon liike on kuin aika, ikuisesti liikkeessä, menossa johonkin. Pimeässä vuodenajassa on puolensa, mutta silti minusta on lohdullista, että jo viikon kuluttua voi sanoa, että suunta on kohti valoa, kohti kesää.

Runossa koiraihmisen huomion vie koiran musta kuono. Kuvan Minttu on tainnut lipaista kuonoaan takkaan aivastamisen jälkeen, sillä kuono ei ole aivan musta. Jotkut kutsuvat vaaleampaa kirsua kesänenäksi, toiset talvinenäksi. Aina ollaan ikään kuin menossa kohti jotakin, joka ”virheen” korjaa. Mintulle se on kuitenkin supernenä, jossa on kaiken haistavia taikavoimia, väristä viis. Helposti löytyvät herkut lumihangen syövereistä – ja jouluna oma paketti kuusen alta.

Otava 2019. 87 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Jussi Karjalainen.