Tommi Kinnunen: Pintti

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2018.
156 sivua e-kirjana.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Tommi Kinnusen kolmas romaani Pintti kertoo kolmesta sisaruksesta kylässä, jonka elämä kiertyy lasitehtaan ympärille. Kolmenpäivänromaani sijoittuu 1940-luvun loppuun ja 1950-luvun alkuvuosiin. Tarina sukeltaa intensiivisesti tehtaan arkeen ja lasinpuhalluksen maailmaan. Siinä samalla lukija tutustuu kylän ja tehtaan väkeen sisarusten vaiheiden kautta. Jussi on sisaruksista vanhin ja hänen näkökulmaansa seurataan ensimmäisenä. Keskivaiheilla keskiössä on Helmi, lopuksi Raili.

Romaanin nimeksikin päätynyt pintti on lasimurskaa, ylijäämälasia, jolla on aikojen saatossa tasoitettu notkelmia ja painaumia lasitehtaan ympäristössä. Näin tehdas ulottaa vaikutuspiirinsä maaperään asti, aivan kuin sen hierarkia vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin ja koko kyläyhteisön elämään. Tehtaan piirissä on nimittäin tiiviisti koko kylä. Tehtaan pilli rytmittää arkea, ja työpaikka tehtaalla on kylässä selviämisen elinehto. Jos olet disponentin suosiossa, asemasi on turvattu, jos taas et, ajaudut ulkokehälle.

Jussi havainnoi äänet, värit ja muodot tarkasti. Aistiherkällä ja omalaatuisella miehellä on hyvän aikaa tehtaalla suojatyöpaikka, vaikka itse hyttien työn tempo on hänelle liikaa. Surumielinen Helmi taas on pienen tytön äiti, jonka arki on selviytymistä tehdastyössä ja perheenäitinä. Raili puolestaan on kyläläisten puheissa "Helsingin huora" värikkään menneisyytensä vuoksi. Hän on niitä harvoja kyläläisiä, jotka onnistuvat sinnittelemään ilman tehtaan vakituista tiliä tilapäistöitä tekemällä.

Elämänpiiri on monella kyläläisellä pieni. Oman kodin ja tehtaan lisäksi elämään kuuluvat osuuskauppa ja työväentalo. Tarinasta nousee useita vastakkainasetteluja, kuten maaseutu ja kaupunki, kartano ja tehdastyöläiset, miehet ja naiset sekä Jussi ja muut kyläläiset. Vastakkain, tai ehkä paremmin rinnakkain, ovat myös kauneus ja rumuus, sillä kaikkein kauneimassakin lasissa on mukana pinttiä, ylijäämää. Lasitehtaan kauniiden esineiden taustalla oleva työ on myös raskasta, kuluttavaa, joskus kohtalokastakin.

Sodan aikana naiset pyörittivät tehdasta, mutta sodan jälkeen palattiin vanhoihin asetelmiin.

Vaikka salissa on sekä miehiä että naisia, he työskentelevät selvästi erillään. Miehet hiovat lasia tilan toisessa reunassa ja toisessa naiset piirtävät viivoja merkkauslevyjen ääressä.

Naiset tekevät tehtaalla äänettömiä töitä, miesten työskentelystä lähtee monenmoista ääntä: taljojen huminaa, voimapyörien vikinää, lasin kilinää sekä kirskuvaa ja sirisevää ääntä.

Kinnunen on todella perehtynyt aiheeseen, ja lasitehtaan arki herää eloon kirjan sivuilla. Lasi innoittaa kirjailijan kieltä: ääni on paksua kuin sula lasi, ilma on terävää hengittää, miehet ja naiset olivat kaikki palaneet sodassa hauraiksi kuin lasi. Sanaston runsaus ja kielikuvien tarkkuus tekivät minuun vaikutuksen ‒ mihin kaikkeen suomi taipuukaan!

Sivuhuomiona minun on pakko mainita siitä, miten Hesarin kritiikissa pidettiin Kinnusen käyttämää supsuttamista "alentuvana ja söpöstelevänä naisverbinä, jonka näkeminen sattuu silmiin". Kriitikon mukaan Kinnunen näin vahvistaa stereotypioita naishahmojensa kuvauksessa. Naiset siis tarinassa supsuttavat toisilleen saunassa. Hieman ihmettelin arviota lukiessani tätä yhden verbin teilausta, koska samankaltaista verbiä kirjassa käytetään kuvaamaan myös miesten toimintaa: "Jotkut vanhemmista puhaltajista, niistä joiden kanssa isä riitautui pahiten, supsuttelevat isän kuolleen, mutta sellaisia Jussi ei kuuntele."

Kinnunen käsittelee hahmojaan rakkaudella, mutta säälimättömästi. Paras imu tarinassa on sen alkuvaiheilla, loppua kohden se jo hieman höllensi otettaan. Minua kyllä kiehtoivat henkilöiden vaiheet ja kohtalot aivan loppuun saakka, mutta ehkä ongelmani on tuo näkökulmatekniikka. Pintti on nykyään niin tavanomaiseen tapaan jaettu kolmen keskeishenkilön tarinoiden mukaan, ja tällä kertaa näistä ensimmäiseen kiinnyin eniten. Raili ja Helmikin kiinnostivat, mutta hieman petyin, kun jouduin päästämään Jussin etäämmälle.

Vaikka luin kirjan lähes ahmaisten, tarina ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan. Ihmisten kohtalot pohdituttivat vielä kauan lukemisen jälkeen. Jäin myös miettimään, miten vähän ihmisillä oli omaisuutta kirjan tarinan aikaan. Perunkirjoitukseen ei välttämättä tullut montaa riviä. Astioita, muutamia huonekaluja, petivaatteita. Nykyiseen tavarapaljouteen verrattuna tämä tuntuu käsittämättömältä. Kuinka moni nykyihminen Suomessa edes pystyisi listaamaan omistamansa tavarat ilman suurimittaista inventaariota?

Ajankuvan lisäksi Pintistä tulee oppineeksi yhtä ja toista lasitehtaasta ja lasinpuhaltamisesta. Nyt ymmärrän, miksi Taalintehtaalla paikallisen lasipuhaltajan paja on nimeltään Lasihytti - Glashyttan. Kirja myös herätti tiedonjanoa. Viime viikkoina olen googlaillut muun muassa yliopiston kirjaston evakuointia, Suomen lasiteollisuuden historiaa ja Nuutajärveä, jonka kuulin olevan tarinan paikkakunnan esikuva. Enkä vain voi lakata hämmästelemästä sitä, miten pintillä, siis lasimurskeella, on oikeasti tasoitettu lasitehtaan lähiseutujen maastoa. Ajatus puistattaa.

Lukupesäni loppukesän auringossa.

Kinnusen romaani ilmestyi elokuussa, kun olin viettämässä etätyöviikkoa mökkisaaressamme. Pääsin ensimmäistä kertaa nauttimaan e-kirjan kätevyydestä toden teolla: saatoin alkaa lukea uutuusromaania heti sen ilmestymispäivänä saaressa ilman reissua mantereelle. Työpäivän jälkeen oli palkitsevaa uppoutua pehmeään lukupesääni ja Kinnusen vetävään tarinaan. Kauan se vei, mutta nyt olen totaalisesti myyty e-kirjoille. 

Pintti muualla: Kirsin Book Club, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata.

Elin Willows: Sisämaa

Kansi: Camilla Pentti.

Teos & Förlaget 2018. 191 s.
Alkuteos: Inlandet.
Suomentaja: Raija Rintamäki.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Sisämaa kertoo nuoresta naisesta, joka muuttaa Pohjois-Ruotsiin poikaystävänsä kotiseudulle. Pariskunta kuitenkin eroaa ennen kuin he muuttokuormineen edes saapuvat perille. Siitä, minkä piti olla uuden alku, tuleekin yllättäen loppu. Ja tuosta lopusta seuraa jälleen alku. Kaikkien hämmästykseksi nainen nimittäin jää pikkupaikkakunnalle. Hän löytää vuokrahuoneiston, saa työn ruokakaupasta ja alkaa totuttautua elämään tuhannen kilometrin päästä synnyinseudultaan.

Paikkakunnalla on totuttu siihen, että sieltä lähdetään, joten kenenkään tarvitse selittää lähtöhalujaan. Mutta toiseen suuntaan muuttaminen hämmentää, se vaatii selittelyä. Miksi ihmeessä nainen jää? Kysymys on kaikkien huulilla:

Kiinnostus siihen miksi olen täällä, asun täällä, on kollektiivista. Sitä voi kysyä kaupan kassalla, mutta kun tietyt ihmiset tietävät miksi olen täällä, kysymykset tyrehtyvät. Riittää että jotkut ovat kysyneet, nyt tietävät kaikki.
     Mutta eivät he tietenkään tiedä. He eivät voi tietää, kun minäkään en tiedä. Hyvää vastausta ei enää ole.

Kylässä eron lamaannuttama nainen solahtaa hitaampaan elämänrytmiin. Ei ole syytä stressata tai kiirehtiä. Nainen reagoi uuteen tilanteeseen näennäisen tyynesti; ei ole eron jälkeisiä tunnemyrskyjä raivonpurkauksineen, tilityksineen, vihastumisineen. Nainen jo epäilee unohtaneensa tunteet. Ero kuitenkin kouraisee syvältä, eikä kliseisten tunnekuohujen kuvausten puuttuminen tarkoita, etteikö häneen sattuisi. Hän turruttaa itsensä työnteolla ja rutiineilla, joihin kuuluvat muun muassa töiden jälkeiset karkkiostokset, televisiodekkarit ja lauantainen baari-ilta.

Napapiirin tuntumassa sijaitsevalla paikkakunnalla talvet ovat pitkiä ja pimeitä, kesät valoisia. Vaikka kylmyys oli naisella etukäteen tiedossa, ei hän sitä pystynyt etukäteen kunnolla kuvittelemaan. Talvesta hypätään suoraan kesään, ja keväät jäävät väliin. Ympärillä on lumihuippuisia vuoria, eikä järvien vesi kesälläkään lämpene kunnolla. Koittaa kuitenkin hetki, jolloin pimeydestä tulee arkea, kylmyydestä ystävä, sillä vallitseva ilmasto on tottumuskysymys. Nainen saa huomata, että lopulta kesän valoisuus on talven pimeyttä hankalampi sietää. Pimeys ei tee minulle mitään, ei niin etää huomaisin, mutta valo. Valo tekee jotain.

Ympäristön pysähtyneisyys vertautuu naisen elämäntilanteeseen. Hän ei tiedä, mihin lähteä, joten hän jää. Sisämaassa minuun vetosi se, ettei kirja ole mahtipontinen itsensä löytämistä ihannoiva tarina, vaan maanläheinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen joutuu aivan vieraaseen tilanteeseen ja ympäristöön. Muutto johtaa muutokseen, ja vähitellen ympäristö ja ihmiset alkavat tulla tutuiksi. Nainenkin huomaa jossakin vaiheessa, että porojen näkeminen on tavallista eikä jäällä ajamisessa ole mitään ihmeellistä.

Alkuvuodesta listasin tämän ruotsalaissyntyisen Elin Willowsin esikoisteoksen kiinnostavien uutuuksien listalleni. Vuodesta 2009 Willows on asunut Suomessa, ja mielenkiintoisesti Sisämaa (Inlandet) julkaistiin tammikuussa sekä Ruotsissa että Suomessa. Tämän tekstin tunnisteita määritellessäni aloin pohtia, onko Willowsin kirja kotimaista kaunokirjallisuutta vai lasketaanko se käännösromaaneihin. Laitoin tunnisteeksi ´kotimainen kauno´, jotenkin se tuntui sopivammalta.

Ylen haastattelussa Willows kertoo asuneensa sisämaan kaltaisessa paikassa nuorempana, mutta että kirja ei silti ole omaelämäkerrallinen. Hän kertoo myös työstävänsä uutta kirjaa paraikaa, mikä on aivan mahtava uutinen, sillä viehätyin Willowsin miljöökuvauksesta ja napakoista lauseista.

Helmet-lukuhaasteessa laitan Willowsin Sisämaan kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (2013)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 134.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Graafinen suunnittelu: Elina Warsta

Toukokuussa lukemani Supisen esikoinen Liha tottelee kuria sisälsi varsin värikkään kattauksen henkilöhahmoja. Samaa värikkyyttä ja hulvattomuutta sopi siis odottaa myös Supisen Orvokki Leukaluun urakirjalta – ja odotukset täyttyivät näiltä osin kyllä. Ihan esikoisen veroinen Urakirja ei minusta ole, mutta hupia tämä tarjoaa.

Kirja koostuu urapsykologi Orvokki Leukaluun saamista lukijakysymyksistä ja niihin kyhätyistä vastauksista. Leukaluu laukoo totuuksia muun muassa rokkitähden, koira-agilityn ohjaajan ja iskelmäsanoittajan ammateista. Ja nimensä veroisesti leukailee, mikä usein tarkoittaa pilailemista kysyjien kustannuksella.

Tyypillisesti kysyjät kuvailevat toiveitaan ja taitojaan, joihin Leukaluu yrittää sitten sovittaa jonkin ammatin. Ahkeralle kahvinjuojalle sopii tietysti kahvilanpitäjän hommat, hyvännäköinen uimari olisi oiva uima-allaspoika. Välillä urameedio myös palauttaa innokkaat kyselijät maan pinnalle: arkkitehtuurista ja kirkoista kiinnostuneelle hän ei suosittelekaan arkkitehdin ammattia, vaan kehottaa ryhtymään suntioksi. Ja perusteluja löytyy.

Urakirjaa voin suositella rennoksi kesälukemiseksi mökille tai rannalle. Sitä ei voi lukea liian vakavalla mielellä, sillä silloin uravinkit saattavat alkaa maistua väkisin väännetyiltä. Lyhyehköt tekstit toimivat hyvin ääneen luettuina, joten mehevän uratarinan osuessa kohdalle sillä voi hauskuuttaa kanssaeläjiä. Tai piinata, miten sen nyt ottaa.

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne (1999)

Alkuteos: Stupeur et tremblements.

Suomentaja: Annikki Suni (2001).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 127.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Belgialainen Amélie Nothomb oli minulle täysintuntematon kirjailija, kun poimin muutaman hänen kirjansa luettavakseni hyllyttäessäni kirjoja töissä. Uskalsin ottaa kerralla kolme saman kirjailijan teosta, sillä nämä ovat sopivan ohkaisia työpäivän jälkeen ahmaistaviksi!

Myönnettäköön, että kirjailijan etunimi yhdistettynä Nöyrin palvelijanne -kirjan amelienvihreään kanteen muistuttivat Amélie-elokuvasta, joka on yksi parhaimmista näkemistäni elokuvista. Ehkä jopa lempielokuvani. Nothombin kirjalla ja Amélie-elokuvalla ei ole mielleyhtymiäni lukuun ottamatta mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta halusin kirjata ja jakaa tämän ajatuksen, sillä se kuvastaa hauskasti sitä sattumanvaraisuutta, jolla ihmiset monesti valitsevat luettavaa.

Päähenkilö Amélie on pestautunut vuodeksi japanilaiseen yritykseen. Nöyrin palvelijanne perustuu Nothombin omiin kokemuksiin: hän on työskennellyt japanilaisessa suuryrityksessä valmistuttuaan yliopistosta. Hän on myös syntynyt ja viettänyt varhaislapsuutensa Japanissa. 

Teoksen Amélie aloittaa tulkin tehtävistä, mutta surkuhupaisassa tarinassa hän putoaa arvoasteikolla aina vain alemmas ja alemmas. Amélie suorittaa annetut tehtävät täydellisesti, mutta sekään ei riitä. 

Aikuisena päätin laimentaa suuruudenhulluuttani ja mennä tulkiksi japanilaiseen firmaan. Valitettavasti se oli liian hyvää minulle ja jouduin laskeutumaan alempaan asemaan, kirjanpitäjäksi. Mutta sosiaalinen romahdukseni oli niin salamannopea ettei jarrua näkynyt lainkaan. Minut siirrettiin ei-miksikään. Pahaksi onneksi – olisihan minun pitänyt arvata se – myös tämä ei-mikään oli liian hyvää minulle. Vihonviimeinen virkanimikkeeni oli käymälän siivooja.

Syitä kuilunjyrkkään arvonalenemiseen löytänee helpoiten kulttuurieroista. Japanilaisessa suuryrityksessä työskentelee vain kourallinen naisia, joista yksi on Amélien lähin esimies, Fubuki Mori. Japanilaisen kulttuurin hengessä Amélie alistuu ylempänsä edessä ja alkaa itsekin toistaa mantraa huonommuudestaan. Ainakin ironisella sävyllä höystettynä. Japanilainen työmoraali ja hierarkinen ajattelutapa johtavat välille aivot narikkaan -tilanteisiin: kaikki tajuavat, ettei tässä ole mitään järkeä, mutta näin kuuluu toimia.

Välillä minua alkoi jo ahdistaa: eikö kukaan tosiaan näe asioita kuten Amélie, onko japanilaisen ja eurooppalaisen kulttuurin erot tosiaan näin valtavia? Kirjan tapahtuma-aika on 1990-luvun alkupuoli, joten silloin tilanne kenties oli näin irvokas. Ehkäpä nykyaikainen bisneselämä on lähentänyt itää ja länttä ainakin jonkin verran. 

Toinen rasittava piirre kirjassa on se, että henkistä nöyryytystä verrataan toistuvasti raiskaukseen. Se ei minusta ole linjassa kerronnan muuten humoristisen vireen kanssa. 

Pääosin Nöyrin palvelijanne oli kuitenkin huvittava ajanvieteromaani. Välillä se sai minut nauramaan, välillä nostelemaan kulmiani. Välillä pystyin jopa samastumaan kertojan absurdeihin tuntemuksiin.

Ajatelkaa, että olin ollut niin typerä että olin opiskellut korkeakoulussa. Ja nyt minun aivoni kukoistivat saadessaan harjoittaa tyhmää toistoa, toimintaa josta äly oli kaukana. Tiesin nyt että minut oli luotu ihailevaan mietiskelyyn. Onni oli numeroiden kirjoittamista kauneutta katsellen.

Tämä kappale toi mieleeni opiskeluaikojen iltatyöt, kun naputtelin iltakaudet numeroita tietokoneelle toimiston uumenissa. Melkein aloin ikävöidä numeroiden hakkaamista tietokoneelle; sitä tunnetta, kun sormet liikkuvat enempää ajattelematta näppäimistöllä ja aika vain kuluu.  Silmät ja sormet tekevät saumatonta yhteistyötä, eikä millään muulla ole väliä kuin niillä numeroilla. Se tunnetila on jollakin tapaa tylsyyden tuolla puolen. Edelleen ihmettelen niitä, jotka tekivät ja tekevät edelleen kyseistä monotonista työtä kokopäiväisesti. Minua auttoi se, että tiesin sen olevan tilapäistä. Ja toimihan se hyvänä opiskelumotivaation korottajana!

Ensikosketukseni Nothombiin oli siis lupaava. Antikrista ja Samuraisyleily odottavatkin jo vuoroaan lukujonossa.

Tämä menee Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa Belgian alle.

Hätäisellä googlailulla löysin vain Kirjanurkkauksen Zephyrin tekstin tästä kirjasta.