Henkilökohtaisen äärellä – Tuomas Aitonurmi & Harry Salmenniemi

 

Kevättalven auringossa kylpee säkenöivä uutuuskaksikko. Näitä luin helmikuun puolella yöunien kustannuksella, koska keskenkään en malttanut jättää.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Tuomas Aitonurmen esikoisteos on henkilökohtaisista kokemuksista ponnistava esseekokoelma. Koulukiusaamisen jättämät traumat ja ahtaat miehen roolit nivoutuvat taidekokemuksiin ja arkisiin havaintoihin.

Esseet ovat punnittuja niin ajatusten kuin kielenkin tasolla. Erityisesti pidin äkillistä sairastumista käsittelevästä avausesseestä Pelko veressä. Siinä on jotenkin kaikki kohdallaan: tarkkuus, rytmi, jännite, henkilökohtaisuus – ja kaiken naulaava lopetus:

Tämä ei ole kertomus, eikä mitään ratkennut. En ole kirkastunut, en ole vahvistunut, en ehkä oppinut mitään. Olen vain muuttunut.

Helmet-lukuhaaste2023: 17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni. WSOY 2023. 160 s. Lainasin kirjastosta.

Harry Salmenniemi: Varjotajunta

Kirkasta ja osuvaa on myös Harry Salmenniemen teksti autofiktiota räimivässä Varjotajunnassa. Minäkertoja on Salmenniemeä muistuttava kirjailija, mutta kerronta liukuu kiehtovasti välillä myös minän ulkopuolelle.

Kirjailijalle valokeilassa poseeraus on välttämätön paha, sillä kirjoja pitää myydä. Kertoja havainnoi ympäristöään ja itseään lakonisesti. Minkälainen minä rakentuu haastatteluissa, entä minkälaista tuota hahmoa on tarkata?

Kauppakeskuksen muka-maailma on irrallaan todellisuudesta, vähän kuin kirjailijan mielikuvitusmaailmat. Kotona odottaa se tärkein eli perhe, vaimo ja poika.

Viimeinkin olen päässyt elämästä sen verran kauemmas, ettei minun tarvitse koko ajan ajatella sen lopettamista, poistumista. Elämä ei ole liian intensiivistä. Se on sopivaa. Vietän aikaa olohuoneen lattialla. Kokoan legoja. Se on sopivaa.

Helmet-lukuhaaste2023: 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt.

Harry Salmenniemi: Varjotajunta. Siltala 2023. 246 s. Lainasin kirjastosta.


* * *


Kiitän kaksikkoa tummien silmänalusten lisäksi kirjoittamisen kipinöistä.

Paneutuvan lukemisen ylistys – Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista

Ville-Juhani Sutisen esseekokoelman Vaivan arvoista alaotsikko on Esseitä poikkeuskirjallisuudesta, ja mukaan mahtuu paljon herkullisia ajatuksia myös lukemisesta. 

Sutisen kokoelman alkusysäys oli korona. Poikkeusaika vapautti aikaa lukea paksuja ja pitkään kiinnostaneita romaaneja. Myös Sutisen käsittelemät kirjat ovat jollakin tapaa poikkeuksia, hieman sivussa perinteisestä kaanonista.

En ole lukenut yhtäkään aiheena olevaa kirjaa, en edes Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, vaikka yrityksiä on ollut. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä Sutinen avaa kirjoja niin, että lukijasta tuntuu kuin olisi lukenut puheena olevat kirjat. Jotakin vastaavaa sanoi myös Hanna Nohynek, kun valitsi Sutisen esseekokoelman viime syksynä tietokirjallisuuden Finlandia-voittajaksi.

Sutinen korostaa, että hankaliksi koetuissa kirjoissa ei tyypillisesti ole mitään ihmeellistä, niiden selättäminen vaatii toki ”päätä ja persettä”. Mytologisointi vain karkottaa lukijoita. Ja molempia tarvitaan: sekä tarinavetoisia kirjoja että taidekirjallisuutta.

Esseiden lukeminen palautti mieleen omia haastavien kirjojen lukukokemuksiani. Kuvassa Sutisen kirjan taustalla kurkistelee Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä todella vaati istumalihaksia ja erityisesti lukupiirin tukea. Oliko sen lukeminen vaivan arvoista? Ehdottomasti.

Sutinen kertoo, miten hän on lukenut puolisolleen ääneen esimerkiksi Dostojevskiä. En usko, että saisin omaa puolisoani taivuteltua moiseen, mutta aloin haaveilla ääneenlukupiiristä, jossa yhdessä luettaisiin vaikka se Karamazovin veljekset. Kirjoista syntyy erilaisia muistoja, jos ne lukee itsekseen kuin jos niitä lukee yhdessä toisen kanssa. Myös lukupaikalla on merkitystä: 

Liikennevälineissä lukemisessa on jotain pyhää. Hyvin harvoin missään muualla tavoittaa sitä nuoruudesta hämärästi mieleen muistuvaa lukemisen flowtilaa, jossa mikään ei häiritse keskittymistä. On vain teksti itse.

Sutisen pohdinnat palauttivat mieleen ihania junakirjamuistoja ja sai odottamaan seuraavaa matkaa kirjan kera.

Helmet-lukuhaaste 2023: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Avain 2022. 320 s. Lainasin kirjastosta.

Roxane Gay: Bad feminist (2014)

Alkuteos: Bad Feminist.
Suomentaja: Koko Hubara ja Anu Partanen (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 331.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: Arvostelukappale.

Roxane Gay on yhdysvaltalainen kirjailija, mielipidevaikuttaja ja professori, jonka feministinen esseekokoelma nousi myyntimenestykseksi kirjailijan kotimaassa. Kirjaa on myös käännetty ahkerasti. Esseekokoelmassaan Gay ruotii paitsi feminismiä myös rotua, seksuaalisuutta, sukupuolta ja popkulttuuria. Monesti Gayn tarkastelussa nämä linkittyvät yhteen. Kirja on jaoteltu osioihin aiheittain: kokoavina otsikoina ovat "Minä", "Sukupuoli ja seksuaalisuus", "Rotu ja viihde" ja "Politiikka, sukupuoli ja rotu" ja "Takaisin minuun".

Gay kutsuu itseään huonoksi feministiksi, koska hänen suhtautumisensa feministiliikkeeseen on hänen omien sanojensa mukaan epäjohdonmukaista:

Otan vastaan huonon feministin leiman koska olen ihminen. Olen ristiriitainen. En yritä toimia esimerkkinä. En yritä olla täydellinen. En väitä, että minulla olisi vastaus kaikkeen. En yritä väittää olevani oikeassa. - - Olen huono feministi, koska en halua ikinä tulla nostetuksi Feminismin jalustalle. Jalustalle nostettujen ihmisten odotetaan poseeraavan täydellisinä, ja kun he sitten munaavat, heidät tönäistään alas. Minä munaan koko ajan. Minuun kannattaakin suhtautua jo valmiiksi jalustalta suistettuna.

Feminismillään ja kirjoittamisellaan Gay haluaa kiinnittää huomion tasa-arvoon liittyviin ongelmiin ja nostaa epäkohtia keskusteluun. Gayn luupin alle pääsevät niin raiskaushuumori, naisten lisääntymisoikeudet kuin homovihan ilmentymät nyky-Amerikassa.

Gay kirjoittaa persoonallisella tyylillä ja tuo teksteihin myös paljon omakohtaisia kokemuksiaan mustana, naisena, maahanmuuttajien lapsena, queerina, feministinä ja ylipainoisena. Gay on samaan aikaan suora, räväkkä ja pohjattoman kärsivällinen.

Gay käsittelee aihepiiriään usein monimuotoisten pop-kulttuurista poimittujen esimerkkien avulla. Silloin kun esimerkkien kulttuurituotteet ovat lukijalle tuttuja, saa lukija kirjoittajan ajatuksista enemmän irti. Pysyn ajatuskuluissa hyvin mukana, kun Gay kirjoittaa esimerkiksi Sweet Valley High -teinikirjasarjasta, joka alleviivaa ahtaita kauneusihanteita ja pitää yllä illuusiota periamerikkalaisesta ihanneyhteiskunnasta. Enpä ollut pitkään aikaan muistellut Jessicaa, Elizabethia ja cheerleader-elämää! Minäkin ahmin kirjoja esiteininä, vaikka niiden epäaitouden tunnisti lapsikin.

Läheskään kaikki populaarikulttuuriviittaukset eivät minulle aivan auenneet, koska en ole seurannut Girlsiä tai nähnyt Gayn mainitsemia elokuvia 12 Years a Slave, Django Unchained ja Piiat. Mikään suuri ongelma tämä ei ollut, sillä Gay selostaa aina analyysinsa kohdetta. Erityisen silmiä avaavaa oli lukea Gayn ajatuksia Kathryn Stockettin Piiat-kirjasta ja siitä tehdystä elokuvasta, vaikka ne eivät olekaan minulle tuttuja. Piiat-romaani kertoo mustista piioista, ja sen on kirjoittanut valkoinen kirjailija - ja elokuvan kirjasta on ohjannut valkoinen ohjaaja. Gay perustelee, miksi tämä yhtälö ei toimi, vaan lopputulos on rasistinen ja stereotypioita pönkittävä, paikoin jopa loukkaava. Erilaisuudesta voi Gaynkin mukaan toki kirjoittaa, mutta se pitää tehdä taiten.

Gayn kirja on hyvä muistutus siitä, että ei ole olemassa vain yhdenlaista feminismiä tai yhdenlaista oikeaa tapaa olla feministi. Epätäydelliset ihmiset voivat ajaa feminismin asiaa. Ei ole väliä, ajeleeko karvojaan tai mikä on kenenkin lempiväri, sillä kaikkien panosta tarvitaan tasa-arvon eteen työskentelyyn.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miksi kirjan nimeä ei ole suomennettu. Varmaan alkuteoksen nimen säilyttämistä on perusteltu sillä, että "bad feminist" on käsite ja raflaavan kuuloinen. Tai enhän voi tietää, mutta yritän ymmärtää kummallista ratkaisua. Sillä mitään vikaa ei mielestäni olisi nimessä "Huono feministi". Pikaisen Goodreads-vilkaisun perusteella eri maissa on tehty erilaisia ratkaisuja: esimerkiksi Ruotsissa nimi on säilytetty englanninkielisenä, Espanjassa nimi on käännetty ("Mala feminista").

Kirjan teksteissä käsite on kuitenkin suomennettu: esseissä puhutaan huonosta feminististä. Olen sitä mieltä, että suomea pitäisi käyttää aina kun voidaan. Tässä olisi ollut tuhannen taalan paikka tehdä termityötä, kääntää mahdollisesti elämään jäävä käsite suomeksi. Erikoista on myös se, ettei englanninkielistä nimeä perustella esipuheessa, jossa suomentajat kyllä perustelevat muita tekemiään suomennosvalintoja. Toinen nurinan kohteeni on kirjan kieliasu. Gayn tyyli on toki jutusteleva, mutta silti kaipasin pilkkuja ja hiotumpia lauserakenteita.

Sivumennen-podcastia on kiittäminen siitä, että löysin Roxane Gayn. Tietyt kirjailijat toistuvat kirjallisuusohjelmassa jaksosta toiseen, ja yksi usein mainituista kirjailijoista on Roxane Gay, josta on puhuttu todella mielenkiintoisesti. Eikä tämä teksti jää Kirjakimarankaan ainoaksi Gay-maininnaksi, sillä Bad feministin lukemisen jälkeen olen kuunnellut Gayn tuoreen muistelman Hunger, josta kirjoitan lähiaikoina.

Bad feminististä ovat hienosti kirjoittaneet Erja Kirjamuistikirjassaan ja Omppu.

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia (2006)

Alkuteos: The discomfort zone.

Suom. Tero Valkonen (2012).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 245.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Matti Berg.

Kiinnostukseni Jonathan Franzenia kohtaan on kasvanut muutaman viime vuoden aikana, mutta vieläkään en ole tullut lukeneeksi häneltä yhtään romaania. Luin muutamia esseitä tästä kokoelmasta ensimmäistä kertaa jo pari vuotta sitten ja lukaisin myös Vapaa ja yksin -kokoelmasta jokusen tekstin. Blogiin asti nämä lukukokemukset eivät päätyneet, mutta kiinnostus virisi. Kehuttu Franzen on jälleen ajankohtainen, sillä tuore suomennos Purity-romaanista ilmestyi hiljattain. Jonotan järkälemäistä kirjaa kirjastosta ja virittäydyn nyt Franzen-taajuudelle lukemalla esseekokoelman alusta loppuun. 

Epämukavuusalue tutustuttaa lukijan nuoreen Jonathan Franzeniin: epävarmaan, pelokkaaseen ja hintelään nuoreen poikaan, joka varttuu Yhdysvaltojen Keskilännessä 1960- ja 70-luvuilla. Lukija pääsee Jonathanin matkassa muun muassa vapaakirkon tukeman Veljeskunnan kokoontumisiin ja leirille sekä seuraamaan poikaporukan uhkarohkeita kolttosia. Kielellisesti lahjakas poika rakastaa Schultzin Tenavat-sarjakuvaa ja päätyy opiskelemaan saksalaista kirjallisuutta Müncheniin. 

Franzen kuvaa elävästi nuoren miehen kasvukipuja ja oman paikan etsintää. Kaverisuhteiden muodostaminen on haastavaa, eivätkä sosiaaliset suhteet muutenkaan ole ongelmattomia.

Sosiaalinen kuolemani oli koko alemman high schoolin kolmen vuoden ajan säälimättömän ennaltamäärätty. Minulla oli laaja sanavarasto, huvittavan kimakka ääni, sarvisankalasit, hintelät käsivoimat, liian ilmeinen opettajien suosio, vastustamaton halu hihkua epähauskoja sanaleikkejä, melkein täydelliset tiedot J. R. R. Tolkienin tuotannosta, suuri kemianlaboratorio kellarissani, taipimus loukata jokaista vierasta tyttöä joka oli kyllin hölmö puhumaan minulle ja niin edespäin. Mutta minä olin sitä mieltä, että kuoleman todellinen syy oli se, ettei äiti antanut minun käyttää farkkuja koulussa.

Franzen kuvaa kasvuiän häpeäkohtia välillä jopa knausgårdmaisen rehellisesti. Koskettavaa on myös lukea Jonathanin kirjeenvaihtoa vanhempiensa kanssa, kun vanhemmat haluaisivat pojan opiskelevan kirjallisuuden sijaan jotakin "markkinointikelpoisempaa".

Kokoelman esseet ovat sujuvia ja miellyttäviä lukea ja niissä on liuta näppäriä huomioita, mutta mitään järisyttävää en tekstien äärellä kokenut. Franzenin kirjoitustyyli kuitenkin vetoaa minuun siinä määrin, että odotan innolla pääseväni tutustumaan häneen myös romaanikirjailijana.

Antti Arnkil: Lauantaiesseet (2014)

Kustantaja: Siltala. 

Sivumäärä: 175.

Oma arvio: 4/5

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Aleksi Salokannel.

Lauantaiesseet on kustannustoimittajana työskentelevän Antti Arnkilin esikoisteos. Elokuvaa, musiikkia ja kirjallisuutta käsittelevien esseiden takana on kokenut kirja-alan ja tekstien ammattilainen, ja sen huomaa. Esseitä on helppo ja ilo lukea.

Kokoelmassa on yksitoista esseetä: kaikki suupalan mittaisia, noin kymmensivuisia. Tekstien pituus ja Arnkilin esitystapa ovat lukijaystävällisiä. Kirjoittaja esittelee aiheensa ja ajatuskulkunsa niin, että teksti rullaa, vaikka esseeen aihe ei olisi lukijalle tuttu tai mieluisa. Jos vertaa vaikkapa David Foster Wallaceen, niin lukija pääsee helpolla, ehkä liiankin. Rosoa olisi voinut olla enemmän.

Arnkil tulkitsee ja perkaa mielenkiintoisesti elokuva- ja musiikkikokemuksiaan. En ole nähnyt elokuvaa Skavabölen pojat, mutta esseen "Äidin kuolema (24 kuvaa sekunnissa)" luettuani tuntui kuin olisin. Arnkilin omistatuneisuus tihkuu teksteistä. Hyvä esimerkki tästä on myös essee "Dave Grohlin taide", joka on tarmokkaan fanin tutkielma muusikosta. Vaikka Foo Fighters -bändi tai sen keulakuva Dave Grohl eivät minua kiinnosta, niin luin Arnkilin ajatuksia mielelläni. Ja jälkeenpäin näen bändin ja Grohlin eri valossa kuin aiemmin.

Hulvattominta luettavaa ja pohdittavaa tarjoaa "1657 kertojaa", joka kertoo Yrjö A. Jäntin mammuttihankkeesta Suomen sana. 24-osaisessa kirjasarjassa Jäntti pyrki esittelemään kaikki ennen vuotta 1963 suomeksi julkaistut merkittävät tekstit: novellit, kirjeet, aforismit, puheet, tieteelliset tekstit ynnä muut. Valiolukemisto oli suurhanke, joka uuvutti tekijänsä ja lukijansa. Sen massiivisuuden ovat sittemmin saaneet kokea sitä halvalla tai ilmaiseksi tarjoavat antikvariaatit ja sarjan ostamaan sortuneet kirjaharrastajat. Teksti herätti ajatuksia kirjojen omistamisesta ja siitä, miten kirjarakkaus lipsahtaa helposti kirjahulluuden puolelle.

Koskettavin essee kokoelmassa on "Reko". Siinä Arnkil kirjoittaa toverillisen lämpimästi edesmenneestä kirjailijasta Reko Lundánista. Arnkil oli vasta aloitteleva kustannustoimittaja, kun hän oli mukana editoimassa Lundánin esikoista Ilman suuria suruja. Lundánin menestyksekkäästi alkanut kirjailijanura päättyi lyhyeen, sillä hän menehtyi 2006 aivokasvaimeen. Lundánin sanomiset kaikuvat edelleen Arnkilin mielessä. 

Viimeisen esseen luettuani janosin lisää. Toivottavasti Arnkil julkaisee lisää kirkkaita ja punnittuja ajatuksiaan.

P.s. Kirjat johtavat aina toisiin kirjoihin. Lukulistalle päätyvät William Faulknerin Villipalmut, Reko Lundánin Rinnakkain ja Hannu Raittilan Pamisoksen purkaus.

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012)

Suomentaja: Juhani Lindholm.

Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 261.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Graafinen suunnittelu: Ilkka Kärkkäinen

David Foster Wallace (1962–2008) on kenties melko tuntematon nimi Suomessa, mutta Yhdysvalloissa hänet on nostettu yhdeksi merkittävimmistä uuden miessukupolven kirjailijoista. Wallace oli amerikkalainen romaanikirjailija, novellisti, esseisti ja yliopistonopettaja, joka kuoli oman käden kautta 46-vuotiaana.

Wallacelta on julkaistu Yhdysvalloissa kolme romaania, kolme novellikokoelmaa ja vajaa kymmenen ei-fiktiivistä tekstikokoelmaa. Suomeksi on tähän mennessä ilmestynyt vain tämä tekstikokoelma Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Kirjan alaotsikko luokittelee kirjoitukset esseiksi ja argumenteiksi. Teos sisältää kuusi tekstiä, jotka on valittu eri lähteistä ja sitten koottu yhteen suomennettaviksi.

Hauskaa, mutta ei koskaan enää -kokoelma hurmasi minut. Kokoelman purevuus syntyy pitkälti siitä, että Wallace asemoi itsensä ulkopuoliseksi tarkkailijaksi mitä eriskummallisimmissa tilanteissa ja tapahtumissa. Pohtivan ja kokeilevan journalismin hengessä hän osallistuu esimerkiksi pornoelokuvien palkintogaalaan ja Karibian-risteilylle, joista hän sitten raportoi tuntojaan tarkkasilmäisesti. 

Noin satasivuinen kokoelman nimikkoteksti Hauskaa, mutta ei koskaan enää on minusta kokoelman helmi. Esseessä Wallace selostaa viikon mittaista Karibian-risteilyään, jolle Harper´s-lehti kustansi hänet kirjoittamaan  eräänlaisen todella suuren elämyksellisen postikortin.

Lievästi agorafobinen kirjailija kotiutuu loistoristeilijän hyttiin 1009 ja tekee sieltä käsin piipahduksia ns. tavallisen risteilyväen keskuuteen. Milloin hämmästelyn ja tarkkailun alaisiksi joutuvat epäilyttävän tehokkaat siivousmenetelmät, milloin ylivilkas palvelukulttuuri, milloin mitä kirjavampi risteilykansa. Nauroin kyyneleet silmissä.

Esimerkiksi näin Wallace tarkkailee turistimassaa loistoristeilijän kannelta, kun hän ei agorafobiansa vuoksi nouse maihin välisatamissa:

Ei ole viikon luksusristeilyn hauskimpia elämyksiä seistä katselemassa yläilmoista omia maanmiehiään, jotka lampsivat kalliit sandaalit jalassa köyhyyden riivaamiin satamiin. Amerikkalaisessa turistissa on jotakin eittämättömän nautamaista, kun hän liikkuu ryhmän osana. Hänessä on eräänlaista ahnetta rauhallisuutta. Tai siis meissä.

Wallacen vahvuus on siitä, että hän ei moralisoi tai tuomitse niitä, joita tarkkaa, vaan on kiinnostuneempi pohtimaan näkemäänsä ilmiönä. Kirjoittaja on hyvin tietoinen itsestään, mutta ei silti sorru itsekeskeisyyteen. Selostaessaan ja analysoidessaan havaintojaan Wallace kuitenkin paljastaa piirteitä itsestään jatkuvasti, alleviivaamatta.

Teksteistä hahmottuu Wallacen tapa kirjoittaa: hän käyttää värikästä ja osin keksittyäkin sanastoa, ironiaa, omaperäisiä lyhenteitä ja runsaasti viitteitä. Esseissä ei tosiaan ole alaviitteissä säästelty, mikä varmasti ärsyttää osaa lukijoista. Minusta sivutolkulla jatkuvat viitteet ovat omiaan kruunaamaan Wallacen tyylin – ja monesti ne ovat myös terävyydessään hulvattomia.

Wallacen esseekokoelma oli minulle lukukokemuksena silmiä avaava, koska essee lajina on minulle melko vieras. Olen pitänyt esseitä hidaslukuisina, jotenkin hankalina. Tämä kokoelma tarjosi hykerryttäviä lukuhetkiä ja jätti jälkeensä niin paljon ajateltavaa, että käsitykseni esseistä muuttui. Tuntuu kuin olisin löytänyt taas uuden, aivan mahdottoman mielenkiintoisen kirjallisuuden alueen, johon haluan tutustua.

Tutustuin Wallacen esseekokoelmaan alun perin siksi, että olin töissä mukana kirjapiirissä, jossa sitä käsiteltiin. Kirjoitin Wallacesta myös kirjailijaesittelyn kirjastomme nettisivuille: osa tästä blogitekstistä on julkaistu aiemmin täällä.