Vertaistukea kirjoittajalle – Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen

 

Luin loppukesästä uudelleen Maria Peuran kirjan Antaumuksella keskeneräinen: kirjailijan korkeakoulu.
Tämä lukeutuu niihin harvoihin kirjoihin, jotka haluan lukea aina vain uudelleen. 

Löysin kirjan vihdoin antikvariaatista, joten jatkossa se on aina käden ulottuvilla. Vuosien varrella olen lainannut kirjaa eri kirjastoista ahkerasti, mikä on jännästi luonut illuusiota siitä, että minulla olisi se omassa hyllyssä, joten hämmästys oli suuri, kun ei sitä etsinnöistä huolimatta löytynytkään. Onneksi tilanne on nyt korjattu!

Antaumuksella keskeneräinen pohjautuu Peuran lopputyöhön Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalta. Opinnäytteestä Peura muokkasi tämän kirjoittamista pohdiskelevan kirjan, jossa on päiväkirjamuodon seassa otteita Vedenaliset-romaanin eri versioista.

Peura käy lävitse omaa luovuuselämäkertaansa, eli sitä tietä, mikä teki hänestä kirjoittajan. Hän kertoo, miten toistuvat haut unelmien kouluun lopulta tuottivat tulosta, ja minkälaista on aloittaa vaativassa koulutusohjelmassa pienen lapsen yksinhuoltajana.

Peura kuvaa avoimesti niitä sisäisiä kamppailuja, joita kirjoittaja käy työnsä äärellä. Kirjoittaminen nostaa esiin pelkoja, häpeää, syyllisyyttä. Niin ammatti- kuin harrastajakirjoittajat varmasti tunnistavat ja samastuvat kuvauksiin.

Työhuone vetää puoleensa ja toisaalta sinne menemistä väistelee. Tarpeeksi tekemisen kysymykset liittyvät kirjoittamiseen ja muuhunkin elämään. Kirjoittajana Peura kirjoittaa uudelleen ja uudelleen eri versioita, joogassa hänen kehonsa yrittää kertoa, mikä on sopiva määrä harjoitusta.

Kirjan kanteen on nostettu kirjasta kohta, joka tiivistää osuvasti sen, mitä kirjoittaminen on: Lukeminen on sisäänhengittämistä, kirjoittaminen uloshengittämistä. Tiedän, että kaikki eivät ole samaa mieltä, mutta minä allekirjoitan tämän ajatuksen. On kirjoittajia, jotka eivät lue, koska eivät ehdi tai eivät halua vaikutteita omaan tekstiinsä, mutta minulle kirjoittajana lukeminen antaa ravinteita tuottaa tekstiä. Ja onhan lukuisissa tutkimuksissa todettu, miten lukeminen kehittää kielen tajua, sanavarastoa, mielikuvitusta ja empatiakykyä – kaikki hyödyllisiä ja tarpeellisia taitoja kirjoittajalle. 

Tästä kirjasta oli luontevaa jatkaa Peuran uusimpaan kirjaan Esikoinen, joka on vastikään ilmestynyt. Se kertoo pojan huostaanotosta – sen saman pojan, joka tässä kirjassa varttuu pikkukoululaiseksi. Esikoisesta kirjoitan oman juttunsa lähiaikoina.


Helmet 2023: 32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet.

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen: kirjailijan korkeakoulu. Teos 2012. 239 s. Ostin käytettynä.

Miten pitää kynä liikkeessä – Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin

Kansanvalistusseura 2012. 190 s.
Alkuteos: Writing down the bones (1986).
Suomentaja: Niina Hakalahti ja Jyrki Tuulari.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjoittaminen on kaikki, siinä ei ole ehtoja. Ei ole eroa kirjoittamisen, elämän ja mielen välillä.

Näin kokonaisvaltaisesti ja intohimoisesti kirjoittamiseen suhtautuu Natalie Goldberg, yhdysvaltalainen luovan kirjoittamisen opettaja, kirjailija ja runoilija. Goldberg perustaa oppinsa omiin kokemuksiinsa kirjoittajana ja kirjoittamisen ohjaajana. Vuonna 1986 ilmestynyt Luihin ja ytimiin: kirja kirjoittajalle on Goldbergin ensimmäinen kirjoittamisopas, ja se on noussut vuosikymmenten saatossa lajinsa klassikoksi. Sen jälkeen Goldberg on kirjoittanut monia muitakin kuuluisia kirjoittamisoppaita.

Goldberg toteaa napakasti, että jos haluaa kirjoittaa, pitää kirjoittaa. Hän neuvoo kirjoittamaan harjoittelumielessä ja vertaa kirjoittamista muun muassa juoksemiseen. Harjoittelemalla tulee paremmaksi. Kirjassa kehotetaan unohtamaan suuret odotukset: kirjoittajan pitää antaa itselleen lupa kirjoittaa ”maailman karmeinta roskaa”, sillä korkeat tavoitteet yleensä jumiuttavat koko puuhan.

Kaiken avain on säännöllinen tekstin tuottaminen. Goldberg toistaa: ”Pidä kätesi liikkeessä.” Harjoittelukirjoittamisen ei tarvitse olla johdonmukaista, eikä sitä saa kontrolloida. Itseään ei saisi sensuroida eikä kritisoida. Kirjoittajan tulee vaientaa mielen vastus, jota Goldberg kutsuu apinamieleksi, ja antaa tilaa luovalle minälle.

Goldberg osoittaa sanansa lukijalle lempeästi eikä opastavasta tyylistään huolimatta esiinny kaiken tietäjänä, vaan on pikemmin kirjoittajan rohkaisija ja kannustaja.  Hänen kirjoittamisfilosofiaansa liittyy vahva zenbuddhalainen juonne, mikä näkyy kirjassa hänen mentorinsa Katagiri Roshin elämänoppeina ja neuvoina.

Tullakseen hyväksi kirjoittajaksi pitää paitsi kirjoittaa, myös lukea paljon ja kuunnella maailmaa kaikilla aisteilla. Tärkeintä olisi luottaa omaan mieleen ja kokemukseen. Goldberg vertaa kirjoittajaa kompostiin: kaikki koettu, nähty ja tunnettu muhii mielen kompostissa, ja vähitellen aineksista muodostuu hedelmällistä maata runojen ja tarinoiden versoa. Oli palkitsevaa päästä tämän ajatuksen alkulähteille, sillä olen kuullut useamman kirjailijan viittaavan tähän kompostivertaukseen.

Kykyjään ja lahjakkuuttaan voi siis kehittää harjoittelulla, ja kirjoittamisen prosessi opettaa tekijää. Toisaalta vertauskuvia runsaasti käyttävä Goldberg muistuttaa, että kirjoittamisessa ei ole pikavoittoja, vaan jokaisen kirjoittajan tulee ensin oppia luottamaan omaan ääneensä:

Kypsentäminen on hidasta, eikä alussa voi olla varma, syntyykö paahtopaisti, juhla-ateria vai lampaankyljys.

Goldberg antaa neuvoja, joista jotkin tuntuvat hieman ristiriitaisilta, ja tämän hän myöntää itsekin. Joskus on tarpeen kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, kun taas jonakin toisena hetkenä pitää tarkastella suuria linjoja. Kirjoittamista kannattaa kokeilla työhuoneella, matkoilla, kahviloissa, ravintoloissa sekä yksin ja yhdessä kirjoittajakaverin kanssa – oikeastaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, eikä juuttua yhteen kaavaan. Pääasia on, että kirjoittaa.

Muistikirja ja kynä ovat Goldbergille jonkinlainen pyhä kaksikko. Niiden valintaan hän antaa tukun ohjeita. Hän itse pyrkii täyttämään yhden muistikirjan kuukaudessa, ja hänelle täysiä vihkoja onkin kertynyt jo puolentoista metrin korkuinen pino. Kirja on ilmestynyt 1980-luvulla, eli aikana, jolloin tietokone ei vielä ollut yleinen työväline. Olisi mielenkiintoista lukea Goldbergin tuoreempia ajatuksia. Miten hän suhtautuu tietokoneella kirjoittamiseen? Korostaako hän edelleen käsin kirjoittamisen merkitystä?

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa kussakin käsitellään yhtä kirjoittamiseen liittyvää tekniikkaa, inspiraation lähdettä tai muuta osatekijää. Usein luvuissa on anekdootteja Goldbergista kirjoittajana ja opettajana, joten kirja on selkeästi omaelämäkerrallinen. Lukija voi poimia avukseen esimerkiksi ajastetut harjoitukset tai erilaiset aihelistat. Lukuihin on ripoteltu kirjoitusharjoituksia, kaikissa luvuissa niitä ei ole. Kirja on paikoitellen toisteinen ja välillä junnaava.

Luihin ja ytimiin pursuaa virikkeitä. Goldberg heittelee ilmoille kirjoitusaiheita ja ideoita läpi kirjan. Kirjan luettuaan ei enää tarvitse pohtia, mistä kirjoittaisi. Suurempi kysymys on tällä hetkellä ”Milloin ehdin kirjoittaa kaiken?”. Kun on lukenut parisataa sivua kannustavaa puhetta, haluaa päästä kokeilemaan, miten oma ääni kantaa. Muistikirjanani tosin toimii läppäri tai kännykän muistio, käsin kirjoittaminen tuntuu kömpelöltä.

Luin kirjan avoimen yliopiston kirjoittajaopintoihini liittyen, kun etsin kirjoitusopasta, joka ruokkisi kokeilevuutta, luovuutta ja rutiinien löytymistä. Innostuin Goldbergin tavasta ohjata ja inspiroida kirjoittajaa niin, että seuraava opas odottaa jo lukemista!

Osallistun tällä Goldbergin kirjalla Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tempaus järjestetään kirjablogeissa kahdesti vuodessa, ja sen idea on yksinkertainen: innostaa lukemaan klassikoita. Haastetta emännöi tällä kertaa Taikakirjaimet-blogi.

Kirja ei edistä tämänvuotista Helmet-lukuhaastettani, sillä luin sen viime vuoden puolella ja sijoitin sen vuoden 2019 haasteessa kohtaan Pienkustantamon julkaisu.