Keväisiä oppitunteja – Rachel Cusk: Kulkue & Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat

Cuskin kansi: Jussi Karjalainen.
Dusapinin kansi: Luke Bird.

Kevätuutuuksien fiilistely jatkuu! 

Elisa Shua Dusapin rakentaa surumielistä tunnelmaa tällä kertaa Tokiossa. Sveitsissä varttunut Claire matkustaa isovanhempiensa luo ja alkaa puuhata yhteistä matkaa Koreaan. Isovanhemmat ovat aikanaan paenneet Korean sotaa Japaniin ja saavat elantonsa pitämällä Pachinko-pelihallia.

Miksi isovanhemmat eivät lämpene matka-ajatukselle? Minkälainen suhde Clairelle ja hänen tokiolaiselle yksityisoppilaalleen muodostuu? 

Pelikoneiden välkkeessä Dusapin törmäyttää sukupolvet, kielet ja kulttuurit sekä kuvaa ulkopuolisuutta vähäeleisesti. Mitä ohipuhumista ja kyteviä tunteita, vau! Kirjoittaja minussa otti opikseen.

Cuskin Kulkue puolestaan sai aivoni niin solmuun, että aloin kyseenalaistaa omaa lukemistani. Siis taitojani lukijana, en käsillä olevaa kirjaa.

Kulkue koostuu neljästä luvusta tai osiosta, joissa jokaisessa keskiössä on taiteilija. Kaikkia heitä kutsutaan nimellä G. Jokaisen taiteilijuuteen kytkeytyy heidän sukupuolensa, perhesuhteensa ja ulkoa hohkaavat odotukset.

Sanotaan, että pitäisi hakeutua itseään viisaampien seuraan, ja sellainen olo minulla tulee Cuskia lukiessa. Paljon menee ohi, ehkä jotakin tarttuu.

Kiitos Cuskin lukemiseen yllyttämisestä kustantajalle, ilman pyytämättä saatua arvostelukappaletta en ehkä olisi tähän osannut tarttua.

Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat. Siltala 2025. 175 s. Alkuteos: Les billes du Pachinko (2018). Suom. Anu Partanen. Kirjastolaina.

Helmet 2025 -lukuhaaste: 18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa.

Rachel Cusk: Kulkue. S&S 2025. 206 s. Alkuteos: Parade (2024). Suom. Kaisa Kattelus. Arvostelukappale.

Helmet 2025 -lukuhaaste: 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä.

Elämien taitekohdissa – Jussi Huhtala: Verenkeitin

Kansi: Asko Künnap. 

Ennen kuin pääsen postaamaan uuden vuoden luetuista, teen muutaman kurkistuksen kirjavuoden 2024 lopulla luettuihin. Ensimmäisenä vuorossa on Jussi Huhtalan Verenkeitin.

Huhtalan toinen romaani ei ole veren valutuksella saati keittämisellä mässäilevä dekkari, vaan kirjan nimi Verenkeitin on vedenkeitin eteläpohjalaisella murteella. Keskeinen tapahtumapaikka on Kauhava.

Päähenkilö ja minäkertoja on toimittaja Mikko, vuosia sitten synnyinseuduiltaan lähtenyt keski-ikäinen mies. Kun lakeuksilta kaikuu hätähuuto äidin katoamisesta, suuntaa Mikko sisarustensa Jonnan ja Henkan avuksi ja tueksi. Jännitysjuonne siis löytyy, joten jonkinlainen mielleyhtymä vereen tuntuu sittenkin olevan paikallaan.

Mikko pyrkii pitämään vierailut Kauhavalla lyhyinä, koska hän on rakentanut elämäänsä ja identiteettiään Helsinkiin. Äidin katoamisesta kuitenkin käynnistyy tapahtumien sarja, jonka vuoksi Pohjanmaan-junaan on hypättävä vielä monta kertaa.

Lapsuuden ja nuoruuden maisemat herättävät Mikossa muistoja ja puolia, joista hän ei niin välittäisi.

Vinttiin meneminen on kuin aikamatka. Ravintola on tuttu, ja osa ihmisistäkin, mutta molemmat ovat muuttuneet. Paikan sisustus on erilainen, ja nuoret ihmiset ovat keski-ikäistyneet. Tuntuu, että jokin aika-avaruudessa on mennyt pois paikoiltaan. Ikään kuin olisin pölähtänyt paikalle madonreiän kautta kiihdyttämällä autoni määrättyyn tuntinopeuteen, enkä pääsisi takaisin, ellen löytäisi jostain hullua professoria ja metsästäisi salamaniskua, jonka teho riittäisi palauttamaan minut nykypäivään, ja se olisi hyvin, hyvin epätodennäköistä.

Mieleen vyöryvät entiset suhteet, isän teot, tämän kuolema. Veri on välillä kiehunut, millä on ollut tuhoisia seurauksia. Sisarusten väleissäkin on selvitettävää, veri kun on vettä sakeampaa. Miten suhtautua menneisyyden haamuihin?

Huhtala kirjoittaa jouhevasti ja alkukankeuden jälkeen sain myös huumorin sävyistä kiinni. Murredialogi upposi ainakin tällaiseen etelän lukijaan ongelmitta.

Kiinnostuin Mikon, sisarusten ja heidän vanhempiensa suhteista ja kohtaloista sekä tyhjenevän maaseudun tematiikasta. Vaikka välillä dialogin toisteisuus ärsytti, puhetavat ja fraasit luovat henkilöhahmoihin syvyyttä ja tunnistettavuutta.

Verenkeitintä voin suositella ainakin perhesuhteista kiinnostuneille, pieniltä paikkakunnilta kasvukeskuksiin muuttaneille ja keski-iän kriiseissä velloville.


Jussi Huhtala: Verenkeitin. Enostone 2024. 235 s. Sain kirjan kirjailijalta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 1 – Kristiina Möller: Maiseman halkaisema hämärä

Runokirjajoulukalenteri on täällä taas ilahduttamassa joulukuisia aamujasi!

Joka päivä luukusta paljastuu runokokoelma, jonka yhteen runoon tai runonpalaseen pureudun tarkemmin. Jonkinlaisen yhteyden talveen tai jouluun pyrin aina löytämään. Pääasiassa luukkuihin on piilotettu kotimaisten runoilijoiden teoksia, jokunen käännetty kokoelma on lisämausteena mukana.

Kalenterin ensimmäisestä luukusta kurkistaa Kristiina Möllerin esikoisteos Maiseman halkaisema hämärä.

Teoksen nimessä mainittu hämärä toistuu runoissa, tämä on ehdottomasti pimeän vuodenajan kirja.
Mistään synkistelystä ei ole kyse, vaan ilmavasti taitetut runot leijuvat sivuilla. Välillä säkeet ovat vain yksittäisiä sanoja, jotka tipahtelevat kohti sivun alareunaa.

 
Päivän poiminta sopii ainakin minun joulukuisiin tunnelmiini:

on taas se aika vuodesta jolloin alan kuvitella
ja en tiedä jaksanko uskoa

 

ei minulla muuta ole kuin tämä liian pitkä talvi
ja sen väsynyt maa joka luo etäisyyttä vielä niin hitaaseen

 

vihreään

Joulukalenterissakin kuljetaan kohti joulua, jonka taikaa ja tunnelmaa haluan vaalia, vaikka alan olla keski-iässä. Mielikuvitus saa näkemään tontun jälkiä hangella, laittaa jonkin vilahtamaan ikkunassa. Kuvitelmiin kietoutuu muistoja lapsuuden jouluista.

Minulle talvi ja pimeä aika ovat liian pitkiä, siksi tämä runonpätkä tuntuu omalta. Vielä useamman viikon ajan päivä vain lyhenee ja jos maa on väsynyt, niin olen minäkin.

Möllerin runot tuovat lohtua meille hämärän ja pimeän vaeltajille. Kun kokemuksesta tulee jaettu, ei enää ole yksin. Monissa runoissa pilkahtelee valo, kevät, toivo. Kevät tulee, aina, ja laittaa vauhtia vihreään.


Kristiina Möller: Maiseman halkaisema hämärä. Into 2024. 55 s. Sain teoksen kirjailijalta. Kansi: Elina Warsta.

Rakkaudesta ja lyriikasta – Alejandro Zambra: Chileläinen runoilija

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Elokuun lukulistalleni kiilasi Alejandro Zambran Chileläinen runoilija, jonka sain yllätyslähetyksenä kustantajalta. Kiitokset lähetän Aulan suuntaan!

Moni varmasti ajattelee Pablo Nerudaa, kun puhe kääntyy chileläisiin runoilijoihin. Alejandro Zambran vetävä romaani osoittaa, että heitä on muitakin – ainakin fiktiivisessä maailmassa.

Runojen ja runoilijoiden lisäksi romaanissa on kyse rakkaudesta ja perhesuhteista.

Carlan ja Gonzalon rakkaustarinan ensimmäisellä kierroksella eletään 1990-luvun alkua. Tuolloin Gonzalo ottaa haparoivia ensiaskeleitaan runojen parissa, inspiraationaan tietenkin rakkaus.

Toisella kierroksella vuosia myöhemmin Gonzalosta tulee isäpuoli Vicentelle, omalaatuiselle pojalle, joka on koukussa kissanruokaan (!). Gonzalolle runoista tulee työ, mutta tutkijana. Vicentestä puolestaan kasvaa runoniekka.

Tarinaan lisätasoja tuo amerikkalainen nuori nainen Pru, gringa, joka matkustaa Chileen kirjoittamaan artikkelia ja saa oppaakseen aikuistuneen Vicenten.

Kun Prun artikkelin aiheeksi tarkentuu chileläiset runoilijat, on luontevaa marssittaa heidät tutustumiskierrokselle myös lukijan eteen. Lyyrikoilla salanimet vaihtuvat, toiset unohtuvat yhden teoksen jälkeen, harvoille löytyy paikka kaanonista. On sivuseikka, mikä kaikki on faktaa, mikä fiktiota. Esimerkkien myötä runous tulee lähelle.

Luin Zambran tekstiä ilolla, se on oivaltavaa ja vaivatonta. Monesti jäin makustelemaan taidokkaita virkkeitä ja herättipä lukeminen runonälkääkin. Nautinnon välittämisestä suuri kiitos kuuluu suomentaja Sari Selanderille.


Alejandro Zambra: Chileläinen runoilija. Alkuteos: Poeta chileno (2020). Aula 2024. 459 s. Suom. Sari Selander. Arvostelukappale.

Runo tarjoaa oivaltamisen riemua – Kristian Helanen: Kolmen sanan saate

Kokoelman kuvitus: Samu Kerimaa.

Aurinkoista Eino Leinon, runon ja suven päivää! Öiset ukkosrintamat ja ikkunapeltejä rummuttava sade ovat vaihtuneet pehmeään päivätuuleen. Perinteinen teemapäivän Runohaaste muistuttaa postaamaan tänään runoista. Muiden osallistujien runojuttuihin löydät linkkejä Ankin postauksesta.

Kristian Helasen esikoiskokoelma Kolmen sanan saate on helposti lähestyttävää, niukan muodon runoutta. Kolmeen osaan jakautuvassa kokoelmassa irtaannutaan entisestä, etsitään, mennään kohti unelmia. Lopussa ollaan maailmaasyleilevissä tunnelmissa.

Aloin lukea kokoelmaa kuin sen nimessä Kolmen sanan saate olisi tulkinta-avain. Missä ovat ne kolme sanaa, mikä on saate? Teoksen alkulehtien mottoa voisi pitää saatesanoina, mutta seitsensanaisena se ei ratkaise arvoitusta: Huudan kuiskauksia, soitan hiljaisuutta, maalaan näkymätöntä, kirjoitan.

Kirjoitan puhuttelevan moton muistiin ja jatkan pohdintaa. Noin puolivälissä kokoelmaa mielessäni kuuluu ”klik” ja jutun juoni avautuu. Nelisäkeiset säkeistöt on rakennettu muoto edellä. Toisteisuudesta aukenee uusi taso.

Helasen runot ovat riisuttuja. Pelkistetty ja toteava tyyli saavat miettimään, että nämä runot voisivat sopia runoja muuten arasteleville. Toisaalta välillä runot laukkaavat melko yleisellä tasolla, mikä voi vieraannuttaa.

Napakkuus ja arkinenkin sanasto eivät tarkoita yksinkertaista. Tulkintamahdollisuuksia avautuu. Mietin yksityisen ja yleisen liukumaa, miten runoilijan kokemukset hahmottuvat tunnistettaviksi, yleismaailmallisiksi kokemuksiksi. Lukijan käsissä runot saavat jälleen uusia merkityksiä.

Seuraava säkeistö onnistuu kiteyttämään viime viikkojen tunnelmiani:

Valoa metsästän

Harmaus huojuu

Muistot luovat

Haamuja

Runojen lukeminen on löytöretkeilyä: mitä tällä lukukerralla löydän, mihin huomioni kiinnittyy? Helasen kokoelmassa tämä puoli tulee rakenteen kautta alleviivatusti esille. Oivaltaminen on aina hauskaa ja palkitsevaa!

Sain kokoelman kirjailijalta, kiitos Kristian Helanen 🙏🏻 Suotuisia tuulia runoilijan matkallesi!

Kristian Helanen: Kolmen sanan saate. BoD 2024. 78 s. Kuvitus: Samu Kerimaa. Arvostelukappale.

Runokirjajoulukalenterin kuumat etkot – Kaija Rantakari: Kertosäe

Kansi: Elina Warsta.

Viime vuoden tapaan Kirjakimaran joulunodotus saa Runokirjajoulukalenterin muodon. Huomenna aukeaa ensimmäinen luukku täällä blogissa ja Instagramissa, tänään etkoillaan. Runokirjan kanssa, totta kai!

Kaija Rantakarin neljäs runoteos Kertosäe on aistivoimainen ja niukkaeleinen. Sen runoilla ei ole nimiä: sivuilla on muutamia säkeistöjä, jotka seuraavat toisiaan jatkumona. Toisinaan sivulla on vain yksi säe.

Kesällä luin Rantakarin Koko meren laajuus -kokoelman, jossa oli samankaltainen rakenne. Säkeistöt seuraavat toisiaan, runo liukuu kansien välissä. Sitä alkaa lukea kuin tarinaa.

Aiemman kaikuja löytyy myös aiheesta: jälleen on kyse kahden ihmisen kohtaamisesta, vetovoimasta. Ja värisevistä reisistä. On ilta, pariutuvia ihmisiä, kemiaa. Rappukäytävä. Huokauksia.

Kertosäkeessä tuo yksi kohtaaminen on perattu, purettu, palasteltu huolella. Koska ilmaisu on vähäeleistä, yhdellä sanalla on painoarvoa. Vähäiset sanat korostavat tilanteen intiimiyttä.

kertosäe sylissäsi
en muista mitään muuta

Kahden ihmisen yhteys on ainutkertainen ja samalla universaali. Se on biologiaa, lajityypillistä käyttäytymistä, mistä muistuttavat sellaiset sanavalinnat kuin elimet ja sylki.

Kertosäe väreilee eroottisesti. Se on hekumoiva muistelu, pieni kiihkeä runotarina.

kumarrut puhaltamaan minua kuin kynttilöitä
liekkejä syttyy ei sammu

Kannen kimaltelevat kädet heijastavat intiimin ja kehollisen runokokoelman tunnelmia. Kertosäe on esineenä kaunis, ja olen iloinen, että se löytyy nyt omasta hyllystäni.


Kaija Rantakari: Kertosäe. WSOY 2023. 54 s. Sain teoksen kirjailijalta.

Naistenviikkoon viihdettä merimiljöössä – Karen Swan: Kesytön saari

Heinäkuu on kääntynyt kohti elokuuta, ja Tuijata-blogin perinteinen Naistenviikko-haaste on käynnissä. Osallistun haasteeseen Karen Swanin tuoreella suomennoksella Kesytön saari, joka avaa viihteellisten historiallisten romaanien sarjan. Romaanihenkilöistä kukaan ei ole viikon nimipäiväsankari, kuten ei kirjailija Karenkaan, mutta kirja on naisen kirjoittama ja sen keskiössä on kiehtova päähenkilönainen.

Kesytön saari kertoo Effie Gilliesistä, nuoresta naisesta, joka asuu Hirtan saarella, joka puolestaan on osa St. Kildan saaria Skotlannin rannikolla. Ulko-Hebrideihin kuuluvat saaret evakuoitiin 1930, kun ne oli todettu asuinkelvottomiksi. Swanin romaani ajoittuu tuohon viimeiseen kesään Hirtan saarella.

Saaren asukkaat – yleensä tosin vain miespuoliset – kiipeilevät jyrkillä kalliolla köysien varassa keräämässä linnunmunia ravinnoksi. Kun saarelle saapuu turisteja, nuoret pitävät kiipeilynäytöksiä. Effie on joukon ainoa tyttö, ja hän päihittää taidoillaan useat pojat. 

Effie elää kahdestaan isänsä kanssa, ja heidän kokemansa menetykset ovat hitsanneet parivaljakon yhteen. Kotikylän yhteisö on niin ikään tiivis, elämä puolestaan karua ja vailla mukavuuksia. Niitä ei tosin osaa kaivata, kun ei sellaisiin ole tottunut. 

Viimeisenä kesänä saarelle saapuu vierailulle rikas jaarli ja tämän poika, lordi Sholto. Jaarli haluaa kartuttaa linnunmunakokoelmaansa, ja oppaakseen hän saa Effien. Effien ja lordi Sholton välillä kipinöi, mutta aivan eri maailmoista tulevien nuorten rakkauden tiellä on kaikenmoisia esteitä.

Juonessa riittää koukkua ja kiemuraa, kun tulee aika poistua saarelta viimeisen kerran. Kirjan loppupuoli kuvaa saarelaisten asettumista Skotlantiin, missä luokkaerot ja naisen ahdas rooli tulevat eläviksi Effien näkökulmasta kerrottuna.

Kesytön saari on oiva kesäkirja ja loman lukupaketti erityisesti kutkuttavan miljöönsä vuoksi. Se herättää kiinnostuksen Hebridien historiaa kohtaan, aiheesta tekisi mieli lukea lisää. Googlen kuvahaku on vienyt kirjan maisemiin. Kirjan kansiliepeessä kirjailija Swan kertoo kirjaa varten tekemästään perusteellisesta taustatyöstä. Henkilöhahmot ovat kuulemma kuitenkin täysin fiktiivisiä. 

Elämä karulla ulkosaarella, linnut ja meri ovat sellaisia elementtejä, että välillä niistä voi lukea vaikka vaaleanpunaisten lasien läpi. 

Helmet 2023: 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä.

Karen Swan: Kesytön saari. Otava 2023. 477 s. Alkuteos: The last summer. Suom. Ilkka Rekiaro. Arvostelukappale.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 5 – A. W. Yrjänä: Grammata

Luukusta viisi kajastaa CMX-solisti A. W. Yrjänän kuudes runokokoelma Grammata, joka koostuu runojen sarjoista. Moni runoista ei aukene minulle, koska ne viittaavat niin vahvasti teksteihin, filosofeihin ja paikkoihin, joita en tunne. Tunnelma on usein mahtipontinen.

Mutta on mukana myös helpommin sulatettavaa, kuten kirjoittamista, rakkautta ja luontoa käsittelevät runot. Eräs säkeistö sarjasta Villa Kansjerf varasti huomioni:

En tiedä, miten metsä laskee aikaa,
miten kauris
mutta lintujen ajanlaskusta tiedän jotain
kun katselen pimeän sisässä mustalla pellolla
tyyninä nuokkuvia joutsenia,
ja senkin tiedän, että puut
ovat talvella melkein sokeita.

Kansjerfin huvila ilmeisesti viittaa Raaseporissa sijaitsevaan kulttuuritilaan ja taiteilijaresidenssiin, kertoo Google. Ehkä se on runojen syntypaikka tai maisema muuten.

Tunnistan runon kuvastoa. Muutto Espoosta askeleen verran länteen tarkoitti yhteiselon aloittamista kauriiden ja peurojen kanssa. Tuttu näky syksyllä olivat myös pellolle ruokailemaan kerääntyneet laulujoutsenet.

Runo näyttää, miten ihminen tietää tai luulee tietävänsä luonnosta jotakin, mutta paljon on hämärän peitossa. Lintujen vuodenkiertoa on helppo seurata: on kevätmuutto, pesintä, syysmuutto, talvehtiminen. Metsän elämänsykli taas on paljon hitaampi, sitä on ihmisen vaikea käsittää. Kauriilla tuntuu olevan ainakin suojavärin aika ja pelon aika. Syksyllä sadoittain pelloilla käyskentelevät sorkkajalat katoavat lumen tullen metsän pimentoon.

Kauriit herättävät ristiriitaisia tunteita. Sivuutan tällä kertaa kauriiden (ja peurojen) tekemät tuhot ja iloitsen niiden lumeen tallomasta polkujen verkostosta. Tuntematon metsä tulee hiljalleen tutuksi, kun myötäilee eläinten uria ja uskaltautuu aina vähän pidemmälle. Seurailemme usein Minttu-koiran kanssa sorkanjälkiä ja tulemme kuin huomaamatta kiertäneeksi reippaan lenkin.

Ehkä saamme Mintun kanssa talven mittaan polkuseikkailuillamme lisätietoa kauriiden salaisuuksista – ja kenties siinä samalla melkein sokeat puut avaavat mystistä aikakäsitystään.

Like 2021. 128 s.
Arvostelukappale.

Kansi: Tommi Tukiainen.

Kaunoja pohjolan suvessa – Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

Kansi: Nina Leino/PdeR.

Like 2022. 326 s.
Alkuteos: Allt vi inte sa (2021).
Suom. Sirje Niitepõld.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Sara Osman tutustuttaa lukijan kolmikymppiseen Tukholmassa asuvaan ystäväkolmikkoon, jonka keskinäiset suhteet saavat miettimään ystävyyden merkitystä. Voiko oikeastaan edes olla kyse ystävyydestä, jos asioista ei voi puhua suoraan, jos kaunat värittävät jokaista kohtaamista?

Amanda kipuilee pikkuveljensä itsemurhan muiston kanssa ja hukuttaa murheitaan pulloon. Amandan lapsuudenystävä Sofia on uransa alkutaipaleella oleva asianajaja, jonka perhe on muuttanut Ruotsiin Somaliasta. Sofian kurssikaverina oikiksessa oli Caroline, joka jätti opiskelut kesken omistautuakseen uralleen someajan vaikuttajana eli influensserina. 

Kirjan prologissa äänessä on Amanda, jonka puheenvuoro virittää kirjan jännitteen. Jotakin kauheaa on tapahtunut, mutta auki jää, missä, mitä ja kenelle. Ajassa palataan taaksepäin, ja kaikki kolme ystävystä pääsevät vuoroin ääneen minäkertojina. Lukijalle avautuvat naisten todelliset tunnot ja luonteet, mutta toisiltaan he piilottavat ikäviä ajatuksiaan. Mitä sanotaan ja mitä näytetään ulospäin, on vain osatotuus. Pinnan alla kuplii. 

Sofian kautta aukeaa näkökulmia siihen, mitä on olla maahanmuuttajataustainen nainen nyky-Ruotsissa. Kasvissyönnin yleistyttyä sianlihasta kieltäytymiseen ei niin kiinnitetä huomiota, ja ruotsalaiselta kuulostava nimi auttaa usein kanssakäymisessä. 

Hahmojensa ajatusten kautta Osmani kommentoi nykyistä työelämää satiirisella otteella. Sofia painaa pitkiä päiviä asianajotoimistossa, kun taas Caroline suunnittelee postauksiaan huolella ja yrittää kalastella trendikkäitä sponsoreita. Mikä arvon alennus saada yhteistyötarjous vain KappAhlilta!

Loppukevään ja alkukesän tapahtumat kulminoituvat juhannukseen. Ruotsalainen juhannuskuvaus ei paljoa poikkea esimerkiksi tv:sta tutusta kuvastosta: idyllisessä Tukholmalaissaaristossa lauletaan juomalauluja eikä akvaviitissa säästellä. Juhlia on tuunattu nykypäivään dj:llä, someen saadaan sisältöä. Kun promillet nousevat, kieppuu tarina kohti loppuhuipennusta. 

Osman tarttuu tarinassaan ikäviin aiheisiin, kateuteen ja valehteluun. Kun asioita jätetään sanomatta, syntyy oletuksia ja väärinymmärryksiä, jotka toisinaan kasvavat liian suuriksi avata. Osman kirjoittaa omintakeisesti, tosin välillä minun makuuni turhan kiemuraisesti. Kirjailija on minua vain seitsemän vuotta nuorempi, mutta välillä tunsin itseni lukiessani tädiksi. Viittaukset ja heitot liihottelivat ymmärryksen yli. 

Tätifiiliksistä huolimatta vetävä tarina sai minut lukemaan kirjaa kiinnostuneena loppuun asti. Osman kasvattaa henkilöiden välisiä jännitteitä heti alusta lähtien niin, että loppuratkaisuun asti on luettava. 

Loppuratkaisusta annetaan vihjeitä pitkin kirjaa, mutta ainakin minut se onnistui yllättämään raakuudellaan. Aivan pikkukahnauksella ilmaa ei puhdisteta, elämät menevät uusiksi.

Ruotsalainen Sara Osman oli yksi viime viikonlopun Helsinki Lit -kirjallisuusfestarin vieraista. Bio Rexin lavalla hän kertoi, ettei kirjalle ole luvassa jatko-osaa, vaan hän haluaa eroon näistä ikävistä ihmisistä. En yhtään ihmettele!

Helmet 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä.

Inhimillisyyden puolesta – Antti Tuuri: Mies kuin pantteri: Wahlroosin elämä

Kansi: Kirsti Maula.

Otava 2022. 158 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Wahlroos syntyi vuonna 1955. Hänen ja Antti Tuurin tiet kohtasivat yhdeksän vuotta myöhemmin, kun TKK:lla opiskeleva tuleva kirjailija Antti meni tapaamaan tyttöystävänsä Pirkon perhettä. Pirkon pikkuveljellä oli Downin oireyhtymä, jota tuolloin vielä kutsuttiin yleisesti mongolismiksi. Tyttöystävä epäili, haluaisiko Antti nähdä häntä enää veljen vuoksi – Antti halusi, tyttöystävästä tuli vaimo ja Wahlroosista ystävä.

Vuosikymmenien ystävyyteen on mahtunut monenlaista. Yhteisiltä kalastusreissuilta on paljon muistoja, samoin perhejuhlista. Wahlroosin vilpittömyys ja välittömyys ovat keventäneet monia tilanteita. 

Wahlroosin oireyhtymä on lievä, mutta silti esimerkiksi rahan arvoa hän ei ole koskaan hahmottanut. Työuran Wahlroos teki Aula-työkodissa, jossa hän vuosikymmenien ajan osallistui erilaisiin ohjattuihin töihin, lähinnä kutoi mattoja. Vapaa-ajalla Wahlroos kävi aktiivisesti erilaisissa kerhoissa ja muun muassa kirjoitti päiväkirjaa. Nyt eläkkeelle jäänyt mies asuu Alzheimerin vuoksi hoivakodissa, ja Tuuri toimii hänen edunvalvojanaan.

Wahlroosin elämänvaiheiden lomassa Tuuri kertaa Downin syndroomaan liittyviä faktoja. Sikiöseulontojen myötä Down-vauvojen määrät ovat Suomessakin vähentyneet, mutta esimerkiksi Islannissa seulonnat ovat johtaneet siihen, että käytännössä kaikki Down-raskaudet keskeytetään eikä Down-ihmisiä siis synny. Tuuri kysyy, onko tämä oikein. 

Tuuri on sitä mieltä, että maailma tarvitsee Down-ihmisiä, ja kaipaa seulontojen rinnalle parempaa tukea opiskeluun, työhön ja asumiseen.

Kirja on lyhyt, mutta painava. Tuuri ei sorru kaunisteluun: Wahlrooskin on osannut olla ärsyttävä, hän on aiheuttanut harmia ja huolta. Wahlroos on kuitenkin ollut aktiivinen toimija yhteiskunnassa, tärkeä ja rakas läheinen monelle, arvokas ihminen. Hänen tarinansa ansaitsee tulla kerrotuksi.

Tuurin lakonisen toteava tyyli toimii tässäkin kirjassa. Elämänkaaren sattumusten raportoinnissa pilkahtelee huumori ja kerronnasta välittyy Wahlroosin ympärilleen säteilemä ilo. 

Helmet 2022: 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista.

Kolme ässää Ruotsista: Schulman, Smirnoff & Swärd

Kuluneen vuoden aikana luin kolme ruotsalaista romaania, jotka ravistelivat, koskettivat ja saivat iloitsemaan kaunokirjallisuuden voimasta. Nämä kolme ässää, Schulman, Smirnoff ja Swärd, melkein jäivät vaille bloggausta siitä yksinkertaisesta syystä, että joskus erityisen hyvistä kirjoista on vaikea kirjoittaa. Lähestyvän vuodenvaihteen kunniaksi päätin kuitenkin yrittää.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Kansi: Sara R. Acedo.

Nemo 2021. 288 s. 

Alkuteos: Överlevarna. Suom. Jaana Nikula.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Alex Schulman tunnetaan tarkkanäköisenä ja uskaltavana perhesuhteiden kuvaajana, eikä Eloonjääneet tee poikkeusta. Aiemmin lukemani Unohda minut ja Polta nämä kirjeet pohjautuvat Schulmanin omien sukulaisten vaiheisiin, mutta tällä kertaa tarina on kirjailijan kertoman mukaan täysin fiktiivinen. 

Kolme veljestä joutuu pohtimaan keskinäisiä välejään ja suhdettaan vanhempiinsa. Veljekset kerääntyvät mökille, mukana on äidin tuhkauurna. Nykyhetken tarinalinja kerrotaan takaperin, eli alku on kaiken päätepiste. Äidin kuolema vapauttaa muistot, joissa piipahdetaan. 

Kesäpaikkaan kiteytyy paljon perheen dynamiikasta, eivätkä kaikki muistot ole auvoisia. Kun vanhemmat joivat ja vetäytyivät viettämään siestaa viinipäissään, kuulivat pojat lähimetsän kutsun. Oli seikkailuja ja rajojen kokeilemisia, jotka veljekset muistavat jälkikäteen kukin omalla tavallaan. Metsä kätkee myös koko perhettä koskevan salaisuuden. Kirjan nimi Eloonjääneet on monitulkintainen, eikä sitä parane avata tässä tarkemmin.

Helmet 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä, sillä Schulman on hurmannut myös monet kollegani.

* * *

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Kansi: Lukas Möllersten.

Tammi 2021. 294 s.

Alkuteos: Jag for ner till bror (2018). Suom. Outi Menna.

Oma arvioni 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta & ostin uutena.

Karin Smirnoffin esikoisteos Lähdin veljen luo aloittaa Jana Kippo -trilogian, ja siinä päähenkilö janakippo palaa synnyinseuduilleen pohjoisruotsalaiseen kylään. Kaksoisveli bror asuttaa sisarusten kotitaloa ja juo itseään hitaasti hengiltä. Kylä on täynnä omalaatuista väkeä, kaikkia puhuttaa erään marian kuolema. 

Jana ajautuu vimmaiseen ja repivään suhteeseen johnin kanssa, joka elää talossaan ilman sähköjä. Jana saa töitä kotihoidosta, asettuu ja tekee samalla tiliä menneisyytensä kanssa. Hiljalleen salaisuuksia keriytyy auki. Smirnoff pelaa koko ajan sillä, mitä lukija tietää tai aavistaa, mikä meneekin toisin. Tarinaan mahtuu monia karuja ja kauheita piirteitä. 

Smirnoffin lauseet ovat lyhyitä, tekstin rytmi on tykittävää. Kirjassa ei ole pilkun pilkkua ja nimetkin kirjoitetaan pienellä ja yhteen pötköön. Tämä "kippokieli" vaatii totuttelua, mutta tukee tarinan maailmaa, näin näistä asioista kuuluukin kertoa. Trilogian kakkososa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi jo kuukauden kuluttua, ja se on minulle yksi tulevan kevään odotetuimmista käännöskirjoista.

Helmet 2021: 16. Kirjassa eletään ilman sähköä.

* * *

Anne Swärd: Jackie

Kannen kuva: Lorenzo Castore.

Otava 2021. 345 s.

Alkuteos: Jackie (2020). Suom. Jaana Nikula.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Aiemmin olen lukenut Swärdiltä romaanin Kesällä kerran, jonka kirjoitin kertovan mutkikkaista ihmissuhteista, vallasta ja väkivallasta, mutta myös rakkaudesta. Samoissa teemoissa pysyttelee Jackie, Swärdin tuore suomennos. 

Eletään 1980-luvun loppua. Päähenkilö, 19-vuotias nuori nainen, nousee junaan tuoreena ylioppilaana. Sydämessä sykkii vapaudenkaipuu, mieli pursuilee taiteilijaunelmia. Halu irrottautua menneestä on suuri, ja hän alkaa kutsua itseään Jackieksi. Junamatkalla Jackie tapaa 10 vuotta vanhemman miehen, ja kiertelyn ja kaartelun jälkeen heille kehkeytyy suhde. Juuri sitä Jackie janoaa.

Suhde kehittyy väkivaltaiseksi. Uhka leijuu ilmassa kauan ennen ensimmäistä lyöntiä, mutta ensimmäisen jälkeen tulee aina se seuraava. Tunnelma on piinaava, tässä ei voi käydä hyvin. Erityisen ahdistavan tarinasta tekee tieto, että se perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Romaani on kuitenkin fiktiota, joten hieman venytän sääntöjä, kun sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan. 

Jackie oli niin vaikuttava ja väkevä kirja, että se aiheutti lukujumin. Kärsin siitä nykyisin harvoin, mutta tämän kirjan jälkeen en pystynyt lukemaan pariin viikkoon mitään. 

Jaettujen lukukokemusten riemu – Kirsi Ranin: Lukupiiri

 

Nemo 2021. 220 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Kirsi Ranin perusti lukupiirin itselleen syntymäpäivälahjaksi, kun täytti 50 vuotta. Tuo lahja on ilahduttanut Kirsiä ja muita lukupiiriläisiä siitä lähtien: Kirsin Book Club on kokoontunut kuukausittain jo yli kymmenen vuoden ajan. Tapaamisia ja luettuja kirjoja on siis kertynyt yli sata, ja lukupiiri on kokenut yhdessä monenlaista. Tätä taustaa vasten ei ole mikään yllätys, että kustantaja pyysi Kirsiä kirjoittamaan aiheesta kirjan, jonka koko lumoava nimi on Lukupiiri: kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika.

Myöhemmin Kirsin Book Clubin ympärille syntyi samanniminen kirjablogi ja podcast. Blogin kautta olen tutustunut Kirsiin ja ilahduin suuresti, kun hän tarjosi kanssabloggaajalle luettavaksi upouutta kirjaansa. Kirja ilmestyi minun kannaltani hyvään saumaan: samoihin aikoihin kun sain kirjan luettavakseni, valmistauduimme työkaverini kanssa käynnistämään kirjaston lukupiirin remontti- ja koronataukojen jälkeen. Kirjasta saimme kaivattua tukea, sillä tauon jälkeen uudelleen aloittaminen hieman jännitti. 

Lukupiirissä Kirsi käy napakasti läpi lukupiirien historiaa ja kertoo myös oman piirinsä tarinan sekä itsestään lukijana. Kirjan vinkeillä kuka tahansa pystyy perustamaan oman lukupiirin. Kirjasta saa neuvot ryhmän kokoamiseen, paikkaan, tarjoiluihin ja kirjavalintaan. Lukupiirinsä avulla Kirsi on koonnut kirjaan myös houkuttelevia teemoittain järjestettyjä lukuvinkkilistoja. Lopussa on vielä runsaasti tilaa omille muistiinpanoille, jotta luettuihin lukupiirikirjoihin olisi helpompi palata.

Kirjassa on listattu kattava joukko kysymyksiä keskustelua herättelemään ja kuljettamaan. Työkaverini kanssa hyödynsimme näitä kysymyksiä (tai osaa niistä) ja esiteltyä lukupiiri-illan kulkua – ja kokoontumisessamme toissa päivänä testasimme rungon toimivaksi. Toki meillä on ennenkin ollut erilaisia runkoja, mutta nyt ilta oli helppo rakentaa valmiiksi ajatellun suunnitelman ympärille. 

Nappasimme kirjasta myös idean peukuttaa luettu kirja tapaamisen lopuksi. Osallistujat saavat arvioida kirjan näyttämällä peukkua ylös, alas tai jättämällä sen välimuotoon semi. Peukutus toimii tapaamisen päättävänä rituaalina. Meillä toissaillan kirjana oli Doris Lessingin Ruoho laulaa, jolle peukku nousi ylös 12 kertaa ja semi-arvioita tuli neljä. Ei siis yhtään peukkua alas Lessingin esikoiselle! 

Lukupiiri sai minut muistelemaan lukupiirejä, joihin olen kuulunut tai joita olen vetänyt. Kavereiden kanssa opiskeluaikana pidetty lukupiiri sammui elämäntilanteiden muuttuessa, mutta sittemmin olen ilokseni päässyt työssäni kirjastossa pyörittämään monenlaisia lukupiirejä. 

Eräässä lukupiirissä meillä oli aina puolen vuoden ajan jokin teemamaa, joka määritteli kirjavalintoja. Seikkailimme ainakin Espanjassa, Ranskassa, Venäjällä ja Isossa-Britanniassa. Haastavan lukemisen lukupiirissä selätimme yhteistuumin James Joycen Ulysseksen vuodessa, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä vei puolitoista vuotta. Raskaiden klassikoiden lukemisessa lukupiirin vetoapu oli korvaamatonta, ja keskusteluista on jäänyt ihania muistoja. Ulysses-urakasta kirjoitin tässä blogijutussa.

Tämänhetkinen lukupiirimme kokoontuu kirjastotalo Fyyrissä, ja luemme erilaisia kirjallisuuspalkintoja saaneita teoksia eri vuosikymmeniltä. Aloitimme siis Lessingillä, ja seuraavassa tapaamisessamme keskustelemme Anne Tylerin Pulitzer-palkitusta romaanista Hengitysharjoituksia. Samalla teemalla jatkamme syys- ja kevätkauden, sitten on taas aika hautoa uutta. 

Kirjaston lukupiirit poikkeavat hieman kaveriporukoiden piireistä, koska työntekijät toimivat selkeästi järjestäjinä ja aikatauluttajina. Tapaamisten myötä sielläkin tullaan tutuiksi, ja korostamme sitä, että me vetäjät emme ole opettajia tai asiantuntijoita, vaan kanssalukijoita. Kokoontumisissa oppii aina jotakin uutta ja saa uusia näkökulmia käsiteltyyn kirjaan.

Kirsin Book Club tapaa valita kirjansa demokraattisesti. Kirjaston lukupiireissäkin kirjavalinnoista voidaan keskustella yhdessä, mutta vetämissäni lukupiireissä osallistujat ovat tykänneet siitä, että ovat saaneet valmiin kirjalistan. Sen tekeminen onkin yksi hauskimpia työtehtäviä! Luettaviksi kirjoiksi meillä valikoituu usein vähän vanhempia teoksia, koska uutuuksissa on melkoiset varausjonot. Periaatteena kun on, että kirjaston lukupiirin kirja täytyy saada kirjastosta.

Kirsin Book Club kokoontuu vuoroin jäsentensä kotona, jolloin emännöintivuorokin vaihtuu. Kirsi korostaa, että tarkoitus ei ole pröystäillä tarjoiluilla, sillä kirja ja keskustelu ovat keskiössä. Kirjaston lukupiirien kohdalla tarjoilut rajoittuvat yleensä kahvi- tai teekupposeen. Kirjastossakin poikkeus vahvistaa säännön, sillä olihan Proust-taivalta juhlistettava lehmuksenkukkateellä ja Madeleine-leivoksilla – kun Joycen Ulysses oli luettu, järjestimme nyyttikestit.

Kirjaston maskotti Veikko-pöllö
vieraili viimeisessä Proust-tapaamisessamme.

Lukupiiri kuuluu jokaisen lukupiiriä vetävän tai lukupiiriä suunnittelevan kirjahyllyyn. Toki kirja kannattaa lukea, vaikka ei halajaisi lukupiirin vetäjäksi – se avaa innostavasti sitä kirjoista keskustelemisen elämää muuttavaa taikaa, jonka perässä kannattaa suunnata vaikka kirjaston avoimeen lukupiiriin!

Helmet 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.

Kuohut hiljaisuuden takana – Laura Malmivaara: Vaiti

Kansi: Elina Warsta.

Otava 2021. 243 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Laura Malmivaaran esikoisteos Vaiti kertoo ex-vaimon näkökulmasta, miltä tuntuu, kun entinen puoliso ja lasten isä joutuu julkisen lynkkauksen kohteeksi. Romaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin: hänen entinen miehensä Aku Louhimies oli Suomessa ensimmäisiä metoo-liikkeen hampaisiin joutuneita miehiä. 

Vaiti kertoo kesästä, jonka aikana kirjailijan kaltainen päähenkilö kertaa ja käsittelee kohun vaiheita ja jälkimaininkeja. Ryöpytys alkaa siitä, kun lukuisat näyttelijänaiset asettuvat rintamaksi syyttämään ohjaajana työskentelevää ex-miestä, kirjassa Attea, huonosta ja ala-arvoisesta kohtelusta kuvauksissa. Nainen jättäytyy julkisen keskustelun ulkopuolelle. Hän kyllä hahmottelee vastineita ja kipakoita puheenvuoroja, mutta ei tuo niitä julki.

Päähenkilön ja miehen erosta on jo kymmenen vuotta, yhtä kauan kesti yhteinen liitto. Yhteishuoltajuus on pakottanut pitämään säännöllistä yhteyttä, yhteisiä työprojektejakin on ollut. Nyt nainen joutuu punnitsemaan heidän suhdettaan ja omaa suhtautumistaan mieheen uudesta näkökulmasta, kun tämä leimataan piruksi yhdessä yössä.

Päähenkilö on kahden tulen välissä, miehen ja naisjoukon. Atte on kuitenkin hänen lastensa isä, osa perhettä. Toisaalta hän itse on nainen, jolla on kaksi tytärtä. Heidän kaikkien etuahan tässä kampanjassa ajetaan. Tietenkin hän on naisena ja äitinä sitä mieltä, ettei yhtäkään tyttöä eikä naista saisi kohdella huonosti. Samalla hän tietää miehen vaativuuden, kohtuuttomuuden. Mutta onko siltikään oikein demonisoida yhtä ihmistä? 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Kirjassa on kaveriporukka, koska Vaiti kuvaa myös kohun vaikutusta ystävyyssuhteisiin. Kaikesta on tullut ehdotonta, ja yhtäkkiä rakas ystävä seisookin kuilun toisella puolella. Päähenkilö kokee myös etääntyvänsä näyttelijäpiireistä, ja hän tuntee, että kohu on sysännyt hänet ulkokehälle. 

Nainen hakee turvaa saarimökiltä Kotkan Emäsalosta, kesäpaikasta, jonka hän ja ex-mies hommasivat naisen vanhempien kanssa. Nyt läsnä ovat ikääntyneet vanhemmat, välillä kohua omalla tavallaan käsittelevät tyttäretkin. Lohtua tuo myös Sumu-koira. 

Malmivaara kuvaa lämpimästi perheen dynamiikkaa, miten äidin ruokapöydän ääressä on turvapaikka, miten isä pakenee painostavia tilanteita tiskien ääreen. Lapsuudenkodista kumpuaa naisen ajatus siitä, ettei ihminen muutu hylkäämällä, vaan rakastamalla. 

Vaiti sopii Kirjoja ulapalta -merikirjahaasteeseen kesäpaikan kuvauksineen. Meri on jotakin, mikä pysyy, mutta sillä on myös arvaamaton puolensa. Kesään meren äärellä kuuluu uimista ja souturetkiä – muistissa on myös hurja myrsky, joka katkaisi tien saareen. 

Sain kirjan kustantajalta pyytämättä arvostelukappaleena, mistä lämmin kiitos! Ilman postilaatikkooni kolahtanutta yllätystä en luultavasti olisi tarttunut kirjaan, en ainakaan ennen kuin joku toinen lukija olisi murtanut ennakkoluuloni. Kirjoittaja ja aihe saivat nimittäin odottamaan jonkinlaista paljastuskirjaa, mitä Vaiti ei todellakaan ole. 

Malmivaaran esikoinen on taitavasti ja soljuvasti kirjoitettu omakohtainen kuvaus tapahtumista ja niiden vaikutuksista perheeseen. Se tarjoaa oivalluksia ihmisen ristiriitaisuuksista, vanhenemisesta, perhesuhteista, elämän jatkuvuudesta. Mikään ei ole mustavalkoista, ja lopulta kohukin on vain yksi osa elämää.

Siirtolaispojan tie preerian tuntijaksi –JP Koskinen: Haukansilmä

Kansi: Tommi Tukiainen.

Like 2021. 467 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Joskus lukijalle käy niin onnekkaasti, että kirjan tarina imaisee maailmaansa pyörteisellä voimalla. Silloin siirtymät fiktiomaailmasta arkielämään vaativat pyristelyä, ja autossa harmittaa, ettei voi lukea pelkääjän paikalla matkapahoinvoinnin vuoksi. Illalla on haikein mielin sammutettava valot, jotta seuraava päivä ei menisi aivan sumussa. Töissä odottaa joka hetki, että pääsisi jo kotiin lukemaan kirjan loppuun. Tällainen lukutornado oli JP Koskisen Haukansilmä. 

Nuori Yrjö-poika muuttaa perheineen Suomen suuriruhtinaskunnasta Amerikkaan, New Yorkiin. Eletään 1860-lukua ja uudessa kotimaassa möyryää sisällissota. Yrjöstä tulee George, isoveli Veikosta William ja perheen sukunimikin vaihtuu Kuurasta Frostiksi. Uusi kotikaupunki Nyy Joork opettaa tulokkaille nopeasti, että tärkeää olisi kehittää oma pisnes, pieniä jobeja on tarjolla myös lapsille. 

Vastoinkäymisiäkin sattuu, mutta maailma on avoinna ja kaikki on mahdollista. Niinpä perhe lähtee kokeilemaan onneaan uudisraivaajina länteen halpojen maaeekkereiden perässä. Perheen ja Georgen elämä mullistuu jälleen, kun intiaanit hyökkäävät perheen tilalle ja vievät Georgen mukanaan. 

Tasangoista tulee Georgen koti, pitkistä taipaleista ratsailla arkea. Hän oppii lukemaan maisemaa, puhumaan intiaanien kieltä ja hiipimään äänettä. Koti-Suomessa opitusta ampumataidosta on hyötyä ja pian intiaanit huomaavat, että pojalla on ilmiömäinen näkö. Hänestä tulee Haukansilmä, myöhemmin myös Mies Jota Hevoset Kuuntelevat. Hevosille George puhuu suomea. 

Myöhemmistä juonenkäänteistä ei parane paljastaa kuin sen verran, että niitä riittää. Koskinen punoo juonta ilkikurisesti: aina kun lukija erehtyy kuvittelemaan, että vuorossa on seesteistä eloa, niin pian jo räsähtää. Taas mennään. 

Haukansilmä on seikkailuromaani, jossa vauhtia ja välienselvittelyjä riittää. Se on myös Georgen kasvutarina – nuori mies selviytyy hämmästyttävistä paikoista, mutta ei ilman kolhuja ja suruja. Vuodet intiaanien parissa muuttavat paitsi häntä itseään, myös perheen suhtautumista poikaansa.

Lisäksi Haukansilmä on historiallinen romaani, joka näyttää Georgen silmin Yhdysvaltojen huiman kehitysvauhdin ja intiaanien elämäntavan väkivaltaisen nujertamisen. George ei voi kuin lohduttomana seurata, miten biisoninmetsästyksellä elävät intiaanit pakotetaan reservaatteihin. Kun pyritään kasvuun ja rikastumiseen, aina joku jää jalkoihin. Tarinaan mahtuu pyrkyreitä, takinkääntäjiä, välistävetäjiä. 

Kirjan kannet suljettuani oloni oli pökertynyt, elin Georgen tarinassa niin vahvasti mukana. Ruudin katku ja epäilyttävästi värähtelevät heinikot saivat kääntämään sivun toisen jälkeen kuin transsissa. Vaikutuin, miten luontevasti Koskinen on nivonut fiktiivisen tarinansa historiallisiin kehyksiin.

Helmet 2021 -haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen. Georgen isä on ammatiltaan satulaseppä, joka ei enää nykyään ole kovin yleinen ammatti. Myös muita harvinaisia tai kadonneita ammatteja vilahtelee, kuten intiaaniasiamies ja sirkuksen ampuja. 

Haukansilmän tarina sijoittuu ajallisesti aikaan ennen pari vuotta sitten ilmestynyttä Tulisiipeä, mutta kirjat voi hyvin lukea itsenäisinä teoksina ja missä järjestyksessä haluaa. 

Haukansilmästä ovat kirjoittaneet ainakin Kirsi Kirsin kirjanurkassa ja toimittaja Kai Hirvasnoro Kirjoja hyllystäni -blogissa.

Kadonneiden muistojen jäljillä – Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Like 2021. 190 s.

Alkuteos: Oktoberbarn. Suom. Petri Stenman.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.


Linda Boström Knausgårdin Lokakuun lapsi oli minulle yksi viime kevään odotetuimmista kirjoista. Sain kirjan kustantajalta ja luin sen heti. Kirjan sulatteleminen sitten onkin vienyt useamman kuukauden. Kirja on ahdistava ja rankka, siitä tuli synkkä olo, jossa en halunnut velloa niin kauaa, että olisin saanut bloggauksen valmiiksi.

Naistenviikko sai vihdoin viimeistelemään tämän luonnoksissa maanneen tekstin, sillä kirja on kaikessa kauheudessaan niin taidokas, että se ansaitsee juttunsa. Boström Knausgård kuvaa perheenäidin, aviopuolison ja kirjailijan elämää sairastumisen keskellä niin riipaisevasti, että edelleen kirjan selailu kuristaa kurkkua.

Linda Boström Knausgård on tullut tunnetuksi paitsi kirjailijana, myös norjalaisen kohukirjailija Karl Ove Knausgårdin vaimona. Karl Ove teki vaimostaan romaanihahmon autofiktiivisessä Taisteluni-sarjassaan, ja tämä oman ja läheisten elämän perkaaminen kirjan sivuille on luonnollisesti vaikuttanut koko Knausgårdien perheeseen. Jo aiemmin mielenterveysongelmista kärsinyt Linda joutui psykiatriseen hoitoon useamman kerran 2010-luvulla, ja sittemmin neljän lapsen vanhemmat ovat eronneet.

Lokakuun lapsi on tavallaan Linda Boström Knausgårdin vastine miehensä kirjoituksille. Ote on omaelämäkerrallinen. On lapset ja kirjailijamies, joka jättää kertojan, kertojalla masennusta ja ahdistusta, jotka vaativat sairaalahoitoa.

Masennuksen jähmeä pimeys, sen tyhjyys ja valveilla oleva kuolema, se minua odottaa kun vajoan yhä syvemmälle. Sinne missä ei ole sanoja, ei omaatuntoa, vain jähmeää unta aamulla, keskellä päivää, illalla, ja ahdistus joka sulkee sisäänsä joka solun.

      Joka aamu kun heräät, kauhu kun viimein löydät kaikki osat itsestäsi ja kaikki ajatukset. Olet hereillä. 

Boström Knausgård on kirjoittanut mielen järkkymisestä myös aiemmissa teoksissaan Helioskatastrofi ja Tervetuloa Amerikkaan, mutta niissä on ollut selkeästi fiktiiviset henkilöhahmot Anna ja Ellen. Vaikka kirjailija kai aina kirjoittaa itsensä jollakin tapaa hahmoihinsa, niin nyt hahmoilla on selvemmin yhteys todelliseen maailmaan.

Tulee sairaalajaksoja, joilla kertoja saa sähköhoitoa. On musertavaa lukea kokemuksia siitä, millaista on olla tahdosta riippumattomassa hoidossa. Miten potilaita viedään tehtaaseen saamaan sähköhoitoja, miten lääkärit luottavat hoitoon, joka antaa euforiaa ja välitöntä lievitystä ilman lääkkeitä. Sähköhoidot vaikuttavat muistiin, sitä ei kukaan kiistä, vaikka koko hoitoa voidaan muuten pitää kyseenalaisena.

Muistojen palasista alkaa kuitenkin rakentua elämänhistoria. Minäkertoja käy läpi lapsuudenmuistojaan, suhdettaan näyttelijä-äitiin, varhaisia poikaystäviään, eroon päättynyttä avioliittoaan. Miten kirjoittaminen on aina ollut se, missä hän on tiennyt olevansa hyvä, vaikka hän on aina kantanut mukanaan huonommuudentunnetta. Välillä kertoja osoittaa sanansa suoraan ex-miehelleen.

Boström Knausgård kirjoittaa vimmaisesti, itseään ja lukijaa säästelemättä. Kaiken synkkyyden ja mustan keskellä pilkahtelevat kuitenkin kauneus, elämän hyvät hetket, rakkaus. 

Helmet: 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut.

Äideistä ja tyttäristä – Koko Hubara: Bechi

Kansi: Tuuli Juusela.

Otava 2021. 208 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Koko Hubara tunnetaan Ruskeat tytöt -median perustajana, ja pari vuotta sitten häneltä ilmestyi samanniminen esseekokoelma alaotsikolla tunne-esseitä. Bechi on Hubaran esikoisromaani, jossa äidin ja tyttären suhde sekä eri sukupolvien kokemusmaailmat joutuvat törmäyskurssille.

Kolmikymppisen Bechin opinnot yliopistossa ovat gradua vaille valmiit. Bechin äiti Shoshana on kirjailija ja frankofiili, joka mieluummin asuisi Pariisissa kuin Helsingissä. Äiti on tullut Suomeen 1970-luvulla ja tehnyt pesäeron jemeninjuutalaiseen sukuunsa. Bechi tulkitsee äitinsä Ranska-manian pakokeinoksi jatkuvasta maahanmuuttajan roolista.

Kun Bechi tulee raskaaksi, nousevat omat lapsuusmuistot ja hankaluudet äidin kanssa pintaan. Tytär ja äiti kyllä tapaavat, mutta eivät aina kohtaa. Bechi kutsuu äitinsä tiukkoja rutiineja systeemeiksi, ne ovat omiaan pitämään etäisyyttä yllä. 

Kohtaamattomuus näkyy myös siinä, että tytär ei ole koskaan lukenut äitinsä autofiktiivistä romaania, joka nostatti aikanaan kohun. Kirjan nimi on Shoshana Ayin. kävi täällä – tämän viittauksen lisäksi kirjassa on paljon muitakin linkkejä kirjallisuuteen. Tutkiva lukija kiittää lopusta löytyvää lähdeluetteloa, kirjat vievät kirjojen luo!

Syöminen ja ruoka sekä niihin liittyvät ongelmat ovat paljon läsnä kirjassa. Bechi kärsii raskauspahoinvoinnista, mikä on pakottanut tottumaan oksentamiseen. Äidillä puolestaan on aina ollut ongelmallinen suhde ruokaan, ja hän sairastaa bulimiaa. Bechi kertoo suuren uutisen äidilleen kahvilassa, jossa tyttären tilaama samppanjakorkkileivos herättää äidissä paheksuntaa. Eräs toinen keskeinen kohtaus on Bechin ja hänen ystävänsä tapaaminen pitseriassa. Kirja solahtaakin helposti Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 46. Kirjassa syödään herkkuja.

Pidin erityisesti kirjan rakenteesta, siitä miten Bechin puhekielisten osuuksien rinnalla kuljetetaan katkelmia hänen äitinsä kirjasta.

Hubaran Bechillä osallistun Tuijatan Naistenviikko-lukuhaasteeseen, koska kirjassa pohditaan monipuolisesti naiseutta, naisen roolia ja naisten keskinäisiä suhteita.

Sukellus kipuun – Pasi Virtanen: Mr. Pain: keskusteluja kivun kanssa

Kansi: Kalervo Sammalvehrä.

Toimittanut Petri Tamminen.

Enostone 2021. 97 s.

Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pasi Virtanen on kolmen lapsen isä, joka joutui jättämään päivätyönsä terveyshuolien vuoksi vuonna 1999. Virtaselle tehtiin lyhyen ajan sisällä useita selkäleikkauksia, joiden seurauksena hänen selän hermot vaurioituivat ja jäivät puristuksiin. Elämään tuli kroonistunut kipu.

Kipu on Virtasen elämässä läsnä koko ajan ja kaikkialla, välillä se vie jalat alta. Lääkearsenaali on melkoinen, lisätukena ovat kipuhypnoosi, leikkauksessa asetettu kipustimulaattori ja säännölliset, hermojuureen osoitetut radiofrekvenssihoidot kipuklinikalla.

Virtasen elämänasenne hämmentää. Hän kuvaa saaneensa paljon kivulta.

Ei niin, että olisin onnellinen kivusta huolimatta, vaan niin että olen onnellinen kivun takia. 

Miten jatkuvasta kärsimyksestä voi seurata onnellista elämää, elämäniloa?

Keskeinen selviytymiskeino on se, että Virtanen on luonut kivustaan hahmon, Mr. Painin. Mr. Painilla on pitkä musta takki, lierihattu, kalpeat kasvot. Virtanen ja Mr. Pain käyvät kipakkaa dialogia, koska mitä muuta kivun ilmentymä voisi kuin kuittailla ja sättiä. Välillä taistelut ovat kovia. Virtanen pistää öykkärille kampoihin, ei anna tämän voittaa. 

Mr. Pain on tosiaan sanonut suoraan, että hän ei poistu viereltäni koskaan. Se on minulle helpottava tieto. Vapaus alkaa hyväksymisestä.

Virtaselle voimia tuovat myös omat pojat. Isän pyyteetön rakkaus kolmea poikaansa kohtaan välittyvät sivuilta. Heille kaikille musiikki on voimanlähde, yhteiset kiertuereissut ja keskeiset voimabiisit kantavat. Virtaselle tietyt kappaleet ovat oikeastaan enemmän kuin voimabiisejä, ne lievittävät kipua. Onpa lääkäri määrännyt hänelle tietyn kappaleen kuuntelemista ihan reseptillä.

Kansipaperin alla painettu kansi on kivunpunainen.

Kirjailija Petri Tamminen on toimittanut kirjan lukuisten keskusteluiden pohjalta. Tammisen esipuhe pohjustaa tulevaa, ja muutenkin rakenne toimii. Tekstissä on paikoin jäljellä puhekielimäisyyttä, mikä pisti silmään. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, on Virtasen kipuhahmon nimi, Mr. Pain. Miksei Herra Kipu? Mutta ehkä nimi ei ollut Virtasen tai Tammisen päätettävissä.

Teos on nopealukuinen kurkistus sellaiseen maailmaan, josta odotin löytäväni katkeruutta ja kyynisyyttä. Niitä ei kuitenkaan Virtasen tarina heijastele. Ei kroonistunutta kipua toki kaunistellakaan, se rajoittaa elämää, se pistää ajoittain vihaksi. 

Kirja toimii varmasti vertaistukena muille kroonikoille, ja kaltaisiani kipua vain satunnaisesti tunteneita se auttaa ymmärtämään kipukroonikon kokemusmaailmaa. Krooninen kipu ei ole maailmanloppu, siitä voi löytää myös hyvää. Sitä on mahdollista hallita, se voi olla mahdollisuus. 

Helmet 2021: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia.

Korpikirjailijan testamentti – Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

Kansi: Tuomo Parikka.

Like 2021. 175 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

1950-luvun Pohjois-Pohjanmaasta piirtyy karu kuva Hanna Haurun uusimmassa pienoisromaanissa Viimeinen vuosi. Nälkä ajaa minäkertojana toimivan kirjailijan kerjuulle talven pitkinä kuukausina. Köyhyys painaa miehen kumaraan ja häpeä jäytää, jopa enemmän kuin nälkä. 

Kynäilijän ammatille ei löydy ymmärrystä. Nuorempana isä kummeksui poikansa ammatinvalintaa, eikä ympäröivä kyläyhteisökään suhtaudu suopeasti kuin sen hetken, kun uutuusromaanista puhutaan lehtien palstoilla. Helsinki on kaukana, niin myös lähin kaupunki.

Kirjan rakenne mukailee vuodenkiertoa. Nälkätalven jälkeen koittaa kirjan valmistumisen kevät. Kirjan hyväksymisellä julkaistavaksi on suuri merkitys kirjailijan toimeentulolle, koska novellien rustaaminen paikalliseen sanomalehteen on vain satunnaista tuloa. Mies odottaa kiivaasti kustantajan ja lehtitalon rahakuoria. Rahoista ison osan mies varaa aina kotipolttoiseen, ruokaan jää mitä jää. 

Pitkä kirjoitusurakka on vieraannuttanut miehen muista ihmisistä. Hän viihtyy yksikseen mökissään ja vetää verhoja tiukemmin kiinni, jos joku eksyy pihapiiriin. Kauppareissuilla juoruilevat kyläläiset saavat hien virtaamaan selkää pitkin. Seurana miehellä on vain muistoissa elävä Liisa, nuoruuden rakastettu, joka lähti vuosikymmeniä sitten bussilla kohti sihteeriopistoa ja toisenlaista elämää. Kesällä morsiamensa kanssa kylään paukkaava serkku muistuttaa ihmisseuran mukavista puolista. 

Sivuja pienoisromaanissa on vähän, mutta maailma on runsas. Erityisesti kirjailijanluonteen ja kirjoittamisen kuvaukset saivat napsimaan sitaatteja talteen.

Juon aamukahvit ja päätän jäädä kirjoituskoneen ääneen niin kauaksi aikaa, että minun ajatuksistani tirisee enää viimeinen piste.

– – 

Sormet tekevät fyysisen työn, kun minusta alkaisi virrata kömpelöiden sanojen jälkeen kokonaisia virkkeitä. Jossain vaiheessa virta ehtyisi ja tuntuisi kuin olisin pinonnut satojen kilojen painoisia tukkeja koko sen ajan, mitä kirjoittaminen minulta vei. Tai mitä se minulle antoi. Kuin olisin rakastanut niin kiihkeästi, että minusta ei tulisi enää valumaan mahlaa.

– –

Kirjailija kuolee, kun sormet eivät enää näpytä itseä miellyttävää tekstiä.

Kirjailija poimii materiaalia kirjoittamiseensa ympäröivästä maailmasta ja ihmisistä. Salaisuudet, keskustelunpätkät ja tarinat päätyvät ensin muistiinpanoihin, sitten kirjaan:

Kirjailija pitää lupauksensa olla kertomatta kenellekään, mutta julkaisee sen kaikille. Jurottava kirjailija on vaarallinen, koska hän on kuin säikky eläin valmiina mihin tahansa. Vaarallisimmillaan kynätyöläinen on, kun häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Kynä on ilkeä kostonväline.

Hauru kirjoittaa selkeästi ja varmoin ottein. Kuvallinen kieli on täynnä meheviä ja osuvia vertauksia. Tunnelma on melankolinen, vihjaahan kirjan nimikin siihen, että tässä kuvataan elämän ehtoota.

Koin Haurun kirjan äärellä samankaltaisia tuntemuksia kuin Raija Siekkistä lukiessani. Miten joku osaakaan sanoa näin paljon näin vähällä? 

Töissä kävin hyllyillä hiplailemassa Haurun aiempia teoksia, ja vaikka vankasti olen päättänyt, etten enää kanna kotiin kirjoja ennen parin viikon päästä alkavaa opintovapaatani, oli tämä yksi pienoisromaani niin houkutteleva, että poikkeus oli tehtävä. Lisää Haurua siis luvassa lähiaikoina. 

Helmet: 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.

Rappiolla nykyajassa – Emma Cline: Daddy

Kannen suunnittelu: Penguin Random House UK.

 

Otava 2021. 222 s.

Alkuteos: Daddy. Suom. Kaijamari Sivill.
Mistä minulle: arvostelukappale.
Oma arvioni: 4/5.

Sain yllätyksekseni jo näin huhtikuun alussa kuitattua Helmet-haasteessa kohdan 23. Kirja, jota luet ulkona. Kirkkaassa kevätauringossa en voinut olla huomaamatta kontrastia, joka sään ja Emma Clinen vastikään suomennetun novellikokoelman välille syntyy. Daddyn kymmenen kertomusta pureutuvat amerikkalaisen nykyihmisen rappiokokemuksiin ja hetkiin, jolloin elämä jollakin tapaa nyrjähtää. Päivänpaistetta sivuilta ei löydy, mutta pahaenteistä tunnelmaa sitäkin enemmän.

Cline rakentaa henkilöhahmonsa kutkuttavan tarkasti ja laittaa heidät kohtaamaan vastoinkäymisiä ja ristiriitoja. He pettävät, kietoutuvat valheisiin ja salaisuuksiin sekä tuottavat toisilleen (ja itselleen) pettymyksiä. Lääkkeistä ja huumeista haetaan milloin vauhtia,  milloin turrutusta. Hahmot ovat todella inhimillisiä, samalla ihmiskuva on raadollinen. Monissa tarinoissa keskiössä on ihmissuhteen rakoileminen tai muutokset perheen dynamiikassa. 

Esimerkiksi kokoelman avausnovellissa Kuin valkeata joulua aikuiset lapset kerääntyvät vanhempiensa kotiin viettämään joulunpyhiä. Vanhempien koiralla on sydämentahdistin ja isä ostaa kaikille joululahjaksi DNA-testit. Perheen kipukohdat nousevat esiin, kun kudelmaan lisätään vielä vanhempien lapsiinsa kohdistamat odotukset ja kotivideoiden nostattamat muistot. Eivätkö kaikki pidäkään persimonipikkuleivistä? Minkälaista on huomata, että kaikki lapset eivät haluaisikaan viettää aikaa vanhempiensa luona?

Novelleissa on tyypillisesti jokin lukijaa vavahduttava yksityiskohta tai juonenkäänne, joka jää vaivaamaan. On näyttelijän urasta haaveileva nuori nainen, joka päätyy rahapulassa myymään käytettyjä alushousujaan. On raskaana oleva aviovaimo, jonka jäljiltä auto haisee tupakalta. Kymmenen jännitteistä ja tummasävyistä novellia perätysten luettuna kieltämättä hieman turruttaa. Aloin loppua kohden pitää tekstien väleissä päivienkin taukoja, jotta ne erottuisivat paremmin toisistaan. 

Luen harvoin novellikokoelmia, ja Clinen kirjan äärellä kyllä muistin hyvin, miksi. Aina kun novellissa ehtii tutustua mielenkiintoisiin henkilöihin, se loppuu. Uteliasta lukijaa korventaa! Daddyssäkin on lukuisia taidokkaasti rakennettuja henkilöhahmoja, joiden elämänvaiheista ja eriskummallisista tavoista olisin mieluusti lukenut pidempään. Samalla arvostan Clinen taitoa luoda syvyyttä ja jännitteitä lyhyessä muodossa. 

Clinen tapa kuvata henkilöitään teki vaikutuksen, joten esikoisromaani Tytöt menee kesän lukulistalle!

Helmet 2021: 23. Kirja, jota luet ulkona.

Kirjat toivon herättäjinä – Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja

 

Kansi: ?

Like 2021. 446 s.
Suom. Einari Aaltonen.

Alkuteos: La bibliotecaria de Auschwitz (2019).
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Auschwitz on aiheena niin raskas, ettei siihen kovin usein tule tartuttua. Edellinen holokaustikirja, jonka luin lähes pari vuotta sitten, oli Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija. Nyt kirjan nimi kuitenkin pakotti lukemaan – miten ihmeessä keskitysleirillä saattoi toimia oman ammattini edustaja, eihän siellä ollut kirjastoja?

Iturbe tutustuttaa minut 14-vuotiaaseen kollegaan, Ditaan. Dita on tullut Auschwitzin perheleirille vanhempiensa kanssa Terezínistä eli Theresienstadtin ghetosta. Perheleiri on natsien hämäysprojekti, jota ylläpidetään mahdollisten ulkomaisten tarkastajien varalta. Perheleirillä on lapsia, joita muuten ei tuhoamisleireillä näy. 

Leirin epäinhimillisten olojen kuvaukset ovat monista kirjoista tuttuja. Palava liha löyhkää. Krematorion piipuista lentävä tuhkaa leijailee mutaiseen maahan. Ruoka on laihaa lientä, ruumiita kannetaan joukkohautoihin. 

Iturben kirjan erottaa muista holokaustikirjoista salainen kirjasto, joka toimii perheleirin parakissa numero 31. Samassa parakissa on koulu, jonka toimintaa kirjasto luontevasti tukee. Vartijoiden silmissä koulu on laulua ja leikkiä, mutta kun vahtien silmät välttävät, otetaan kirjat esille.

Ditasta tulee kirjastonhoitaja, kun hän saa parakin johtajalta Alfred Hirschiltä luottotehtävän huolehtia parakin kirjastosta. Kirjasto tarkoittaa kahdeksaa repaleista nidettä. Auschwitzin oloissa tämä on ruhtinaallinen kirjasto, sillä kirjat on ankarasti kielletty. Jos tupatarkastuksessa löytyisi yksikin kirja, tietäisi se kuolemantuomiota. 

Historian saatossa kaikki diktaattorit, tyrannit ja sortajat – – heitä kaikkia on yhdistänyt yksi asia: he ovat etsineet vimmaisesti kätkettyjä kirjoja. Kirjat ovat vaarallisia, ne kun saavat ajattelemaan.

Muutaman kallisarvoisen painetun kirjan lisäksi kirjastoon kuuluu eläviä kirjoja. Parakin opettajat osaavat monia lapsia kiinnostavia kirjoja ulkoa, kuten Peukaloisen retket, joten Dita lisää heidät kirjakokoelmaan. Sopivan tilaisuuden tullen elävät kirjat kertovat tarinoita lapsijoukon kuunnellessa tarkkaavaisina.

Kirjat tuovat toivoa kurjuuden keskelle:

[Kirjat] ovat myös muistutus elämästä ilman piikkilanka-aitoja ja pelkoa. Nekin oppilaat, jotka olivat aikaisemmin avanneet kirjan vain hampaat irvessä, näkevät nyt tuossa paperisessa esineessä liittolaisen. Kirjat ovat heidän puolellaan, koska natsit ovat kieltäneet ne.

Kirjat ovat tarinassa läsnä koko ajan. Dita esimerkiksi lukee leirin käymälässä salaa yhtä kirjastonsa kirjaa, Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja, ja muistelee ennen leiriä lukemaansa Thomas Mannin Taikavuorta.

Mielikuvitus on ainoa pakokeino tarkoin vartioidulta leiriltä– vai onko muitakin? Lisäjännitettä Ditan tarinaan tuovat parakinjohtaja Hirschin salaisuudet. Kuka on petturi, kuka kuuluu vastarintajoukkoihin? Entä miten käy Ditan perheen? Iturben kirja perustuu leiriltä hengissä selvinneen Ditan tarinaan, joten selvää on, että ainakin päähenkilö kestää kärsimykset. 

Todellisiin tapahtumiin perustuva tarina on kiinnostava ja koskettava. Täysin en kuitenkaan kirjasta lumoutunut, sillä jonkin tyylissä hieman tökki. Selittämistä ja faktoja taisi olla makuuni liikaa. Mukana on myös opettavaista sävyä, mikä vieraannutti lisää. Kunpa kirjailija olisi luottanut Ditan näkökulmaan enemmän. 

Helmet 2021: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa.