torstai 19. marraskuuta 2020

Syksyn esikoisia: Kokkonen, Soudakova, Rautiainen

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja selviää tänään illalla kello 18 alkavassa tilaisuudessa. Esikoiskirjapalkinnosta kisaa kymmenen finalistia, joista olen lukenut neljä. Milja Sarkolan Pääomani luin ja bloggasin keväällä, tähän blogijuttuun kokosin lyhytarviot kolmesta muusta ehdokkaasta. Moni kiinnostava finalisti pääsee luettavakseni varmasti myöhemmin. 


Terhi Kokkonen: Rajamaa

Otava 2020. 192 s. 
Lainasin kirjastosta.

Kansi: Joel Melasniemi.



Keski-ikäiset Karo ja Risto joutuvat auto-onnettomuuteen, kun he ovat paluumatkalla lomalta pohjoisesta. Lääkärin määräyksestä pariskunta jää toipumaan lumen saartamaan lomakeskukseen, jossa yksi yö maksaa 700 euroa ja josta on kaikkialle pitkä matka.

Karon ja Riston tilanteessa on monia epäilyttäviä asioita. Heidän keskinäinen suhteensa on yksi kysymysmerkki, Karon suhde jo aikuiseen poikaansa Johannekseen toinen. Entä mikä aiheutti onnettomuuden, mitä oikeastaan tapahtui talvisella tiellä? Karo muistaa lava-auton, mutta Riston mukaan sellaista ei ollut. 

Romaani pitää lukijaa otteessaan, ja mielenkiintoisesti tunnelma kiristyy ja synkkenee loppua kohden, vaikka kaiken päätepiste kerrotaan jo ensimmäisellä sivulla. Kokonaisuus hahmottuu lukijalle samalla kuin Karolle, jonka muistia ja mielenterveyttä kyseenalaistetaan koko ajan. Välillä lukija epäilee itseään ja kaikkea Karon tavoin, kunnes pikkuhiljaa palaset alkavat loksahdella paikoilleen. 

Helmet 2020: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

* * *


Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Atena 2020. 300 s.
BookBeat.

Kansi: Laura Noponen.


Runollisen kauniisti nimetty esikoisromaani kätkee sisälleen sukutarinan, johon mahtuu traagisia vaiheita. Sukupolvien ketju ulottuu vuosikymmenistä aina seuraaviin, ja keskeiseksi nousee, miten Juri tähän ketjuun asettuu. 1930-luvulla Juri on leningradilainen pikkupoika, joka menettää vanhempansa Stalinin vainoissa. Juri ja Maria-sisko päätyvät isovanhempien hoiviin ja viettämään lapsuutta Uzbekistanissa. Vanhempien kohtalo isänmaan pettureina jarruttaa Jurin elämää, mutta sinnikkäästi hän opiskelee ja pääsee eteenpäin. 

Vuodet vierivät, Juri perustaa perheen ja tulee itsekin isoisäksi. Juri lähtee vaimonsa kanssa lastensa perheen perässä maahanmuuttajiksi Suomeen, turkulaiseen lähiöön. Suomi näyttäytyy ihmemaana, jossa marjametsä alkaa takapihalta eikä kaupoissa tarvitse jonottaa. Yliopistouralle Juri saa heittää hyvästit, sillä Dosentti muuttui hetkessä kielitaidottomaksi maahanmuuttajaksi ilman työllistymispotentiaalia. Uudessa maassa on aikaa keskittyä perheeseen. Neuvostoarki ahtaine asuntoineen jää taakse, mutta menneisyyden varjot joukkohautoineen eivät jätä rauhaan.

Soudakova kuvaa rinnan neuvostojärjestelmän mielettömyyttä ja sukulaisuussuhteiden lämpöä. Samalla tutustuin moneen minulle vieraaseen käsitteeseen, kun vietetään kesiä datšalla ja kuullaan vanhempien rehabilitoinnista. Jurin tarinan äärellä saa kokea suuria tunteita, sillä epäoikeudenmukaisuus riipaisee ja yhdessäolon hetket luovat uskoa tulevaan ja liikuttavat.

Helmet 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.


* * *

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa


Otava 2020. 298 s.
Lainasin kirjastosta.

Kansi: Tuomo Parikka.


Rautiaisen romaanissa on kaksi aikatasoa ja tapahtumapaikkaa, Inari vuonna 1944 ja Enontekiö vuonna 1947. Kahden aikatason lisäksi romaanissa on vahvoja aiheitakin kaksi: natsien vankileirit Lapissa ja saamelaisten suomalaistaminen. 

Inarin aika kertoo vankileiristä, sen epäinhimillisistä olosuhteista. Ihmisiä lajitellaan rodun mukaan, vankeja kuormataan kuin karjaa, he ulostavat pahimmillaan suolensa. Taudeitta eivät selviä vanginvartijatkaan. Tätä aikaa kirjaa ylös päiväkirjamuodossa Väinö Remes, leirillä tulkkina ja vartijana työskentelevä mies. Hänen lisäkseen leirillä on muutamia muitakin suomalaisia.

Enontekiö-osio puolestaan kertoo toimittajaksi Lappiin tulevasta Inkeristä kolme vuotta myöhemmin. Inkeri kirjoittaa ja valokuvaa lehteen, ja päätyy myös taideaineiden opettajaksi paikalliseen kouluun. Oikeastaan hän on tullut pohjoiseen selvitelläkseen sodassa kadonneen miehensä kohtaloa. Inkerin apulaisena ja oppilaana valokuvauksessa toimii Bigga-Marja, asuntolassa koulun vuoksi asuva saamelaistyttö. Inkerin kanssa samassa talossa asuu Olavi, yksi leirillä työskennelleistä suomalaisista. Vähitellen pienet ja suuret salaisuudet alkavat paljastua.

Rautiaisen kirja sulatti uutuussyksyn aiheuttamia lukujumeja. Luin kirjaa kuin jännäriä ja opin samalla paljon uutta vankileireistä ja saamelaisten historiasta. Molemmista aiheista tekisi mieli lukea lisää. Kirjassa kuvataan kauheuksia, mutta tyyli antaa lukijalle armoa. 

Rautiainen on väitöskirjaa kirjoittava historiantutkija, joten Helmet-haasteessa kuittaan kirjalla kohdan 17. Tutkijan kirjoittama kirja.

* * *

Minulle näistä esikoisista parhaimmaksi nousi Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa. Jokaisella kirjalla on omat vahvuutensa, nyt vain nämä aiheet ja käsittelytapa sykähdyttivät eniten. Toivotan tasapuolisesti onnea kaikille, illalla nähdään osuuko voitto tähän kolmikkoon!

tiistai 17. marraskuuta 2020

Jalkapatikassa halki poltetun Lapin – Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kansi: Martti Ruokonen.



WSOY 2020. 351 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Tommi Kinnusen tuorein romaani Ei kertonut katuvansa on vaellusromaani, jossa eletään kesäksi kääntyvää kevättä 1945. Sodan päättyminen lähestyy. Saksalaisten joukot vetäytyvät Pohjois-Norjasta, eikä laivoissa enää ole tilaa apuna olleille suomalaisnaisille. Edessä on kuljetus vankileirille Hankoon, kun muutaman onnistuu paeta kuljetuksessa. He aloittavat matkan kohti kotia.

Matkaa Pohjois-Norjasta kohti Rovaniemeä ja edelleen Kuusamoa taittaa viisi naista, jotka eivät ennestään tunne toisiaan. Naisten päät on ajeltu häpeän merkiksi, mukanaan heillä on vain muutamia tavaroita. Määränpäänä heillä on koti, josta kukaan ei tiedä, onko sitä enää olemassa ja missä kunnossa se on. 

Naiset ovat palaamassa sodasta, johon osallistumista ei heidän kohdallaan katsota hyvällä. Miehillä on taustalla turvanaan komentoketju, ja he palaavat rintamalta sotasankareina. 

Sodassa miehistä oli aina joku vastuussa, mutta nainen oli kaikille saalis.

Vapaaehtoisina Suomen liittolaisten matkaan lähteneet naiset on leimattu saksalaisten huoriksi, vaikka useimmat heistä työskentelivät toisenlaisissa töissä, kuten konttoreissa ja kanttiineissa. 

Aikanaan Irene, Veera, Aili, Katri ja Siiri ovat jokainen tehneet lähtöpäätöksensä omista syistään. 
Olipa heidät johtanut pohjoisen meren rannalle velvollisuudentunne, aate, rakkaus tai mahdollisuus työhön, olivat ihanteet kuolleet jo ensimmäisten viikkojen aikana. Vaikka naisten ruumiisiin ei sota ollut iskenyt haavaa, olivat mielet silti niin riekaleina, että he häpesivät sitä. 

Viiden naisen joukko hitsautuu yhteen karulla taipaleella, mutta he eivät ystävysty – vähäpuheiset naiset keskittyvät matkan etenemiseen. Kukaan naisista ei ole selkeästi päähenkilö, vaikka Ireneen lukija pääsee tutustumaan parhaiten. Loputtomalta tuntuvan jalkapatikan aikana jokainen viisikosta kantaa mukanaan sodan muistoja.

Tuntuu, että vihaan naisia kohtaan tiivistyvät kaikki sotavuosina kerääntyneet kaunat. Naisia pyritään hallitsemaan pelolla ja kauhutarinoilla. Myös hurja satojen kilometrien vaellus on vaaroja täynnä: on miinoja, rajavartijoita, naisiin penseästi suhtautuvia siiviilejä. Mutta on myös heitä, jotka lämmittävät ohikulkijoille saunan. 

En keskittynyt siihen, onko naisten taivaltama matka realistinen tai miten siitä oli vähäisillä ruokavarannoilla mahdollista selvitä. Kinnunen on ymmärtääkseni rakentanut fiktionsa taustatyön avulla, eivätkä uskottavuusseikat noussseet minulle merkitykselliseksi. Saatoin vain todeta, että poikkeustilanteet saavat ihmisen venymään uskomattomiin suorituksiin ja vaelsin mukana.

Tärkeimmäksi nousee askel askeleelta etenevän vaellusromaanin tunnelma. Se imaisee mukaansa. Naisten matka on kaikkea muuta kuin helppo, mutta kerronta etenee vaivatta. Vieläpä kun Kinnunen kertoo väkevän tarinansa tarkalla, hiotulla, mutta elävällä kielellä, niin lukeminen on pelkkää nautintoa.

Kinnusen aiemmat kirjat Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti ovat kaikki olleet taidokkaita teoksia, mutta nyt minusta tuntuu, että luin hänen parhaan kirjansa. Toivotan kirjalle menestystä Finlandia-mittelössä.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa kirja osuu esimerkiksi kohtaan 46. Kirjassa on sauna

tiistai 10. marraskuuta 2020

Retki kirjalliseen seikkailupuistoon – Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Kansi: Elina Warsta.


Otava 2020. 343 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Vakuutusmatemaatikko Henri on koko tähänastisen elämänsä luottanut matematiikan tuomaan turvaan. Vakaan elämän perustat alkavat heilua, kun työt vakuutusyhtiössä päättyvät ja Henrin veli kuolee. Yllättäen Henri perii veljeltään SunMunFun-nimisen seikkailupuiston. Se ei siis ole huvipuisto, vaan nimenomaan seikkailupuisto: paikka, jossa kävijät itse tuottavat elämykset itselleen eri vempaimissa.

Pian Henri huomaa perineensä veljeltään paljon muutakin kuin vain seikkailupuiston. Puisto kärsii taloudellisista vaikeuksista, ja niskaan hönkivät alamaailman gangsterit, jotka perivät veljen vanhoja velkoja. Henkilökunnan kanssa on epäselvyyksiä, on toiveita ylenemisestä ja toistuvia sairauslomia.

Totinen ja todennäköisyyslaskentaan turvaava mies on uuden edessä. Yhtäkkiä hän on usean ihmisen pomo, jonka pitäisi osata johtaa alaisiaan ja seikkailupuistoa. Enää ei auta uskoa pelkkään matematiikkaan, sillä ihmissuhteiden yhtälöihin ei miehellä ole ratkaisua.

Asperger-piirteinen Henri tokaisee usein asiat sen kummemmin kaunistelematta, koska niinhän ne ovat. Toden puhuminen on hänen käsityksensä mukaan 90-prosenttisesti kannattavaa. Ihmissuhteissa tämä aiheuttaa luonnollisesti ongelmia, joskin useat vain hymyilevät vienosti Henrin möläytyksille. 

Henri on tavallaan surullinen hahmo, joka tarinan edetessä uskaltaa jo heittäytyä. Hän ei enää antaudu toisten pompoteltavaksi, vaan ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Paljon hurjista tilanteista selviämisessä auttaa toki sattuma – mutta hei, tarvitaanhan sitäkin, Henri tuumaa.

Tuomaisen Jäniskerroin on kutkuttava yhdistelmä jännitystä, farssia ja mustaa huumoria. Tuomainen yhdistelee hupia ja vakavuutta yllättävästi ja omalaatuisesti.

Tuomaisen kirja oli minulle kirjallinen seikkailupuisto, johon sain pääsylipun pyytämättä (kustantajalle kiitos kirjasta!). Heittäydyin varaanijunan kyytiin ja annoin liukumäen vauhdin tuntua vatsanpohjassa. Mielikuvitusta ruokkiva tarina tuli luettavakseni juuri oikeaan aikaan, kun arki on ollut hieman raskasta.

Helmet 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi.

keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Kirjoja ulapalta – yhteenvetoa vuoden 2020 lukuhaasteesta

Lokakuun viimeinen päivä päättyi tämänvuotinen Kirjoja ulapalta -lukuhaaste, joka oli käynnissä seitsemän kuukautta. Osallistujilla oli koko ihana kesäkausi aikaa lukea mereen liittyviä kirjoja. 

Meriaihe houkutteli mukaan kuusi osallistujaa. Kiitos Aino, Leena Laurila, MarikaOksa, la plume, Jonna ja Paula osallistumisesta!

Omat lukemiseni mukaan laskettuna luimme haasteaikana yhteensä 20 meriaiheista kirjaa.

Järjestin haasteen nyt kolmatta kertaa ja jälleen ilahduin haastekoonteja ja kirjalinkkejä selatessani. Miten monenlaisia kirjoja meriaiheesta onkaan kirjoitettu – ja nyt luettu! Joukossa on ainakin klassikoita, lastenkirjoja, sarjakuvia ja tietokirjoja. Moni nimi on tuttu, mutta listalla on ainakin minulle myös uusia tuttavuuksia.

Patrik Svenssonin tänä vuonna suomennettu August-voittaja Ankeriaan testamentti oli haasteen luetuin kirja. Se sai kolme haasteosumaa. Kahden osallistujan kirjoista löytyivät Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän teos Haru, eräs saari ja Delia Owensin bestseller Suon villi laulu.

Alta löydät haastekirjojen listan ja linkit kirjoista kirjoitettuihin blogijuttuihin. Kirjalistan jälkeen on haastearvonnan voittaja ja jatkosuunnitelmia.


Haasteeseen osallistuneet ja luetut kirjat



Sheferijm-blogin Aino


Jules Verne: Kahden vuoden loma-aika

Christopher Beck: Meripartiolaisia

Anya Seton: Jumalan oma maa



Donna mobilen kirjat -blogin Leena Laurila


Sally Salminen: Katrina



Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa


Janne Toriseva: Valas

Charlier, Hubinon: Punaparta - Kapteeni vailla nimeä

Hugo Pratt: Suolaisen meren balladi

Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari



Aukeamia-blogin la plume


Kyllikki Villa: Myrskyssä: kolmas lokikirja

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija



Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna


Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

Jenna Kostet: Linnunluisia

Kassandra Montag: Tulvan jälkeen

Delia Owens: Suon villi laulu

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti



Kirjan pauloissa -blogin Paula


Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Arnaldur Indriðason: Petsamo


Omat haastekirjani


Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Delia Owens: Suon villi laulu


Haastearvonta


Osallistujat saivat lukemiaan kirjoja vastaavan määrän arpalippuja haasteen loppuarvontaan. Tällä kertaa arpaonni suosi Sheferijm-blogin Ainoa. Onnea voitosta! Laitan sinulle sähköpostia vielä tänään.



Haasteelle jatkoa?


Tämä vuosi on ollut erikoinen, ei vähiten koronan vuoksi, ja huomaan, että keskittymiskykyni on ollut heikonlainen. Bloggaaminen on jäänyt vähälle, enkä saanut kirjoitettua tätä haastetta vartenkaan kuin kahdesta merikirjasta. Suunnitelmat olivat vähän toisenlaiset.

Olin jo valmis hautaamaan koko haasteen, kolme kierrosta saisi riittää, mutta niin vain mieleni muuttui, kun luin osallistujien koonteja ja kommentteja. Haasteesta on tykätty, ja onhan houkuttelevia merikirjojakin vielä vaikka kuinka lukematta!

Haaste siis luultavimmin saa jatkoa taas ensi vuonna. Palaan aiheeseen keväällä, kun talvi on väistymässä ja saariston kevät hyvässä vauhdissa.

Lämmin kiitos vielä kaikille osallistujille ja muuten haastetta seuranneille!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...