Ylistys saaristolle, ystävyydelle ja mielikuvitukselle – Tove Jansson: Kesäkirja

Kannessa on Tove Janssonin maalaus. 

Jotain hyvää oli toissaöisessä Ulla-myrskyssä: tyynnyttelin mieltäni lukemalla pikkutunneilla Kesäkirjaa ja sain vihdoin luettua tämän klassikon.

Vuosia ajattelin, että olen lukenut Kesäkirjan, tietenkin olen. Mutta eipä sitä löytynyt luettujen listoiltani. Omassa hyllyssäni kolmen vuoden takainen juhlapainos kuitenkin loikoili. Ryhdyin lukemaan, ja ensimmäiset luvut tuntuivat etäisesti tutuilta. Olen kai vain lukenut niin monta juttua kirjasta, ehkä pätkänkin joskus, että mielikuva lukemisesta on päässyt syntymään.

Kesäkirja vie Suomenlahden ulkosaaristoon, missä pikkutyttö Sophia ja isoäiti viettävät kesäpäiviä. Sophian isäkin on paikalla, mutta hän on etäinen hahmo ja tekee useimmiten vain töitä.

Sophian ja isoäidin ystävyys on yhteisiä leikkejä ja seikkailuja saaressa. On hyviä ja huonoja päiviä, yhteisiä salaisuuksia ja omia. Sophia kyselee ja vasta muodostaa käsitystään maailmasta, isoäidin muistot valottavat vahvan ja suorasukaisen naisen historiaa. Sophia kiipeilee, huimaus pakottaa isoäidin liikkumaan välillä nelinkontin.

Toisinaan mietin, että suomennos voisi kaivata päivitystä, mutta muuten Kesäkirja on juuri niin täydellinen kuin odotin! Se on ylistys saaristolle, ystävyydelle, mielikuvitukselle ja kesälle.

Helmet 2025: 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin.

Tove Jansson: Kesäkirja. Alkuteos: Sommarboken (1972). Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 2022. 176 s. Ostin uutena.

Elämän viimeiset kirjaukset – Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Kansi: Sara R. Acedo.

Bo on vanha mies, joka tietää kuolevansa pian. Ruumiinvoimat hiipuvat, muisti pätkii.

Kotona seuraa pitää Sixten-koira, joka hyppää tottuneesti sivustavedettävälle Bon vasenta reittä vasten. Poika Hans lataa jääkaapin ja pakastimen täyteen ruokaa, mutta uhkaa viedä Sixtenin, koska sen lenkittäminen on käynyt Bolle raskaaksi.

Tekee mieli loiskauttaa kuuma tee Hansin naamaan. Huutaa etten minä poikaani tällaiseksi kasvattanut.

Bo ei kuitenkaan huuda, vaan kieppuu ajatuksissaan. Tekstin puhekielisyys korostaa tätä. Muistot alkavat vyöryä. Ne vievät lapsuudenkotiin, mökkireissuille Ture-ystävän kanssa, perheen perustamiseen.

Minäkertoja Bo osoittaa sanansa vaimolleen, joka on joutunut muistisairauden vuoksi hoitokotiin. Siellä on raskasta käydä, kun rakas on niin muuttunut.

Bon päiviä jaksottavat kotihoidon käynnit. Hoitajista Ingrid ei väistä katsetta, hänen kosketuksensa on aina lämmin. Kalle taas on mukavan vähäpuheinen. Mutta jos paikalle sattuu se kylmäkiskoinen syöjätär, päivä on pilalla.

Kurjet lentävät etelään on ruotsalaisen Ridzénin esikoisromaani. Se sai alkunsa, kun Ridzén löysi kotihoidon tekemiä merkintöjä isoisästään. Romaanissakin Bon vaiheita kirjataan ahkerasti.

Lukiessani ihastelin suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblomin työtä, erityisesti vivahteikkaita verbivalintoja.

Kirja tuli lähelle. Kuivailin kyyneleitä hihoihin ja tyynyliinaan ja lopulta osasin varata lukuhetkiin nessuja. Lukiessa mieleeni palasi välähdyksiä oman isäni hiipumisesta viime kesänä. Hänkin nukkui pois Bon tapaan silloin kun kurjet lähtivät muuttomatkalleen.

Nyt kurjet ovat jälleen palanneet.


Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään. Tammi 2025. 326 s. Alkuteos: Tranorna flyger söderut (2024). Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Kirjastolaina.

Helmet 2025: 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon (Sjöblom on saanut valtionpalkinnon)

Surun yhdistämät – Sigrid Nunez: Paras ystävä

Alkuun pieni ajatusleikki. Hyppää hetkeksi sellaisen henkilön nahkoihin, joka ajattelee olevansa täysin kissaihminen. Sitten mentorisi ja läheinen ystäväsi tekee itsemurhan ja kuulet, että hän on testamentannut sinulle koiran. Eikä minkä tahansa pikkukoiran, vaan tanskandogin. Asuntoosi ei saa tuoda koiria, siitä voi seurata häätö. 

Mitä teet? 

Tietenkin haluat kunnioittaa ystäväsi toivetta ja otat jättiläisen kotiisi.

Tämä on alkuasetelma Sigrid Nunezin kirjassa Paras ystävä. 

Päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä nainen, joka osoittaa sanansa kuolleelle ystävälleen. Hän muistelee yhteisiä aikoja ja kuolleen miehen naisseikkailuja, pohtii nykyistä tilannettaan, jota värittävät suru ja kommellukset koiran kanssa. Nainen on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, niin oli myös kuollut ystävä.

Toinen keskeinen hahmo on koira nimeltä Apollo, jonka ulkonäöstä kansikuva antaa osviittaa. Apollon nimi on ainoa, joka kirjassa mainitaan. Siinä missä nainen suree ystäväänsä, koira ikävöi entistä omistajaansa. Hiljalleen kiintymys kahden surijan välille alkaa kuitenkin rakentua, ja ihmisen ja eläimen suhde nousee keskeiseksi teemaksi surun ja ystävyyden rinnalle.

Mukana on myös huumoria tanskandogin mitalla. Apollo on niin iso, että kun nainen istuu tuolilla, koiran ja hänen päänsä ovat samalla korkeudella. Vaikka häädön uhan vuoksi koiraa pitäisi piilotella, ei jättimäistä koiraa voi oikein pitää salassa. Päinvastoin: Apollo ja nainen herättävät huomiota aina kun ovat lenkillä.

Paras ystävä oli minulle alkuvuoden suurin yllättäjä. Aloin lukea sitä vähän epäillen, mutta Nunez voitti minut nopeasti puolelleen. Romaaniksi kirjassa on esseemäinen ja pohdiskeleva ote, ja kertojanääni on samalla viihdyttävä ja viisas. Arkinen, koiramainen tilannekomiikka puree minuun. 

Tarinaan on nivottu luontevasti kirjallisuusviitteitä Woolfista Knausgårdiin ja Wittgensteiniin. Coetzeen Häpeäpaalun kirjasin tämän vuoden luettavien listalleni. Apollostakin paljastuu kirjallinen puoli: 

     On ollut aika, jolloin olisin nykyhetkeä varmemmin osannut sanoa, onko Rilken kirjeiden lukeminen ääneen koiralle merkki henkistä epätasapainosta. 

     Päätän, että ääneen lukemisesta tulee osa vakituista päiväjärjestystämme. Koska tiedän mitä muut siitä ajattelisivat, en kerro asiasta kenellekään. Tosin näillä sivuilla on paljon muutakin, mitä en ole kertonut kenellekään.

     Merkillistä kuinka kirjoittamisen akti johtaa tunnustuksiin.

     Toisaalta se johtaa usein myös siihen, että valehtelee silmät päästään.

Kertoja siis liioittelee, valehtelee ja avautuu. Se tekee tästä osin omaelämäkerrallisesta teoksesta romaanin. 

Paras ystävä on toistaiseksi ainoa Nunezilta suomennettu teos. Kirja toi hänelle 2018 National Book Awardin, ja se oli myös New York Timesin bestseller-listalla.

Suosittelen Parasta ystävää kaikille esseitä ja kirjallisuusviitteitä janoaville, kirjoittajille, ystävyydestä ja surusta kiinnostuneille sekä luonnollisesti koiraihmisille. Ja toki kissojen ja muidenkin tassuttelijoiden ystävät voivat löytää Apollon tarinasta tunnistettavaa.

Helmet 2024: 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna.

Sigrid Nunez: Paras ystävä. Alkuteos: The Friend (2018). Suom. Kristiina Drews. Aula 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta.

Kokonaisuuden palasia – Ia Genberg: Yksityiskohdat

Kansi: Sara R. Acedo

Ilmassa on lupauksia keväästä. Puiden välistä pilkottava aurinko häikäisee, tulppaanit ovat ilmestyneet kauppojen hyllyille, toukokuisen Helsinki Litin ohjelmisto täydentyy hiljalleen.

Ia Genberg löytyi Litin esiintyjälistalta ensimmäisten joukossa, joten hänen tuore suomennoksensa Yksityiskohdat kiilasi luettavien kirjojen kärkeen. Alkuteos Detaljerna voitti viime vuoden August-palkinnon ja on Genbergin neljäs romaani.

Kirjan alussa kertoja makaa kuumeen kourissa – yleensähän kuumeisena mieli on jotenkin höttöinen, sumuinen. Kertojan mieleen kuumetila kuitenkin marssittaa neljä elämässä paljon merkinnyttä ihmistä, ja hän tarkentaa yksityiskohtiin. Juhliin, arkeen, eroihin, syvän ymmärryksen hetkiin. Palasista hahmottuu kokonaisuus.

Kirja jakautuu muisteltavien ihmisten mukaan neljään lukuun. Kerran he ovat olleet ystäviä, rakastettuja, läheisiä, kertojalle koko elämä, mutta eivät ole enää. Kohtaamisista on aikaa, toisista enemmän kuin toisista. Välimatka kirkastaa kertojalle suhteiden merkityksen ja omat valinnat. Yksityiskohdissa on elämä:

– – vain yksityiskohdilla on merkitystä, tiivistämisen asteella, kysymyksillä miten ja mikä ja kaikilla kuka-sanalla alkavilla kysymyksillä. Nuorena ajattelin, että pitäisi matkustella enemmän, kauemmas, pitäisi viipyä vierailla mailla ja olla jatkuvasti liikkeellä, jotta ikään kuin eläisin toden teolla, mutta myöhemmin huomasin, että etsimäni oli täällä, se sisältyi kaikkeen mitä minulla oli ympärilläni, sisimmässäni, niissä pätkätöissä joista tuli varsinainen työni, arjen vaivoissa, niiden silmissä joita kohtaan, jos jään katsomaan tarkasti.

Elämäntarinan sisälle mahtuu monia kertomuksia, joista osa jää ikään kuin kesken. Onneksi yksi on ja pysyy: ystävä Sally.

Helmet 2023: 29. Kirjassa on minä-kertoja.


Ia Genberg: Yksityiskohdat. Johnny Kniga 2023. 160 s. Suom. Jaana Nikula. Alkuteos: Detaljerna (2022). E-kirja BookBeatista.

Ihmiselämä aamusta iltaan – Virginia Woolf: Aallot

Luin kansipaperittoman kappaleen.

Kirjayhtymä 1979. 213 s.
Alkuteos The Waves (1931). Suom. Kai Kaila. 

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.



Virginia Woolf -lukupiirimme käynnisti tällä viikolla syyskautensa Aallot-romaanilla. Kerrankin aloitin kirjan lukemisen ajoissa, mikä selittää kesäisen kuvan. Hyvästä startista huolimatta viimeiseen yöhönkin piti jotakin jättää.

Aallot koostuu yhdeksästä jaksosta, joista jokaisen aloittaa eläväinen kuvaus meren aalloista. Toinen jakso alkaa näin:

Aurinko kohosi korkeammalle. Siniset aallot, vihreät aallot levittivät rannalle nopean viuhkan, kiersivät piikkiputken töyhdön ja jättivät matalia valolätäköitä sinne tänne hietikolle. Niiden takana erottui heikko musta reunus. Kivet jotka olivat olleet utuisia ja pehmeitä kovettuivat ja niihin ilmestyi punaisia uurteita.

Aalto-osion jälkeen on aina vuorossa kirjan kuuden henkilöhahmon vuorottelevaa yksinpuhelua. Bernard, Louis, Neville, Rhoda, Jinny ja Susan varttuvat kirjan mittaan lapsista keski-ikäisiksi – heidän kasvunsa tahdisssa aamu vaihtuu päiväksi ja kääntyy jälleen iltaan.

Ihmisen elämänkaari vertautuu vuorokaudenkiertoon ja tuppaa noudattamaan tiettyä kaavaa. Ihminen on yksi luonnon organismi siinä missä kasvit ja eläimet. On joukkoja, kuten ihmismassoja, parvia tai lehtipyörteitä, joista voi kuitenkin erottaa yksilön. Kaikki kuusi henkilöhahmoakin rakentuvat jokainen persooniksi, vaikka aluksi sekoittuvat lukijan mielessä yhdeksi joukoksi.

Eniten äänessä on Bernard, jonka suulla usein kommentoidaan tarinoiden olemusta ja kirjoittamista. Kuten näin: Miten kyllästynyt olenkaan tarinoihin, lauseisiin, jotka etenevät sirosti, kaikki jalat maassa! Aallot ei tosiaan etene sirosti tai jalat maassa, se vyöryy kuin hyökyaalto voimalla eteenpäin. Mutta aaltokin murtuu lopulta, kohtaa loppunsa. 

Jonkinlaista esipuhetta olisin lukemisen tukemiseksi kaivannut, mutta alun takkuilun jälkeen aloin hahmottaa rakennetta. Minulle kirja näyttäytyi pienoismaailmana, jonka tapahtumia henkilöt selostavat vuoronperään. Kaikki tapahtuu kuin jonkinlaisen lasikuvun alla, ja jokainen vuorollaan sanallistaa tekemisiään ikään kuin ulkopuolelta. Vähän kuin seurattaisiin tapahtumia nukkekodissa tai filmillä.

Lukupiiriä varten kahlailin Woolfin päiväkirjoja III ja IV, joissa kirjailija kuvaa Aaltojen syntyä ja monia versioita. Ensimmäinen viittaus vuonna 1931 ilmestyneeseen kirjaan on marraskuulta 1926:

Kaikesta huolimatta minua riivaa välillä jokin puoliksi mystinen, hyvin syvällinen naisen elämäntarina, joka tulee kerrottua kokonaan sopivana ajankohtana. Ajankulu häviää siitä täysin, tulevaisuus kukoistaa jotenkin menneisyydestä. Yksi tapahtuma – sanotaan vaikka kukan putoaminen – voisi sulkea kaiken sisäänsä. Teoriani on, ettei todellisia tapahtumia ole periaatteessa edes olemassa – eikä myöskään aikaa. Mutta en halua pakottaa tarinaa esiin. Minun on nyt hahmoteltava esseekirjaani.

 

Woolfille itselleen monet henkilöhahmot edustivat ihmisen eri puolia, sitä miten olemme kaikki yhtä emmekä niin erillisiä kuin luulemme. Päiväkirjoista muun muassa selviää, että kirjan nimi oli aluksi Koit ja että Woolf kuunteli Beethovenia sitä kirjoittaessaan. Hän kutsui kirjaa näytelmärunoksi ja sarjaksi dramaattisia yksinpuheluita. Hän halusi välttää lukuja ja taukoja, saada veren virtaamaan hyökynä alusta loppuun saakka.

Minun makuuni Aallot oli liian menetelmällinen. Vaikka jäin kiinni suunnitelmalliseen rakenteeseen ja sen tarkkailuun, ihailin sitä samalla. Woolf on ladannut suhteellisen ohueen kirjaan niin monia tasoja, ettei ihmekään, että tulkintoja ja analyysia on netti pullollaan. Symboleista voisi kirjoittaa tutkielman  – ja on kirjoitettukin.

Lukupiiriläisiäkin kirja jakoi. Oli kesken jättäneitä, kahdesti lukeneita, kuvailujaksoihin tuskastuneita, sanoilla maalailuun ihastuneita. Tekstistä löydettiin erilaisia elämänohjeita, kuten se, että erillisyys ja yksinäisyys voi olla positiivinen asia tai että elämän vilistäessä ohi olisi tärkeä ottaa hetkestä kiinni. Ihmetystä herätti se, miten joku on voinut kirjoittaa näin, kun itselle jo lukeminen tuottaa vaikeuksia. Kirja todettiin klassikoksi, ja siitä löytyi tarttumapintaa – vaikka yhteyksiä omaan salaojaremonttiin!

* * *

Nyt kun olemme lukupiirikollegani kanssa perehtyneet Woolfin kirjoittamiseen ja tuotantoon paremmin, olemme huomanneet, että rakensimme lukupiirimme rakenteen vähän väärin. Emme käsittele lukupiirissä teoksia niiden ilmestymisjärjestyksessä, vaikka se olisi Woolfin kohdalla ollut ehdottoman tärkeää. Woolf kehittää ilmaisuaan ja romaanimuotoaan tarkoituksellisesti, minkä kronologinen lukemisjärjestys olisi tuonut paremmin esiin. Esimerkiksi Majakka on meillä vuorossa vasta ensi tammikuussa, vaikka Aallot on tulkittavissa sen jatko-osaksi.

Kaunoja pohjolan suvessa – Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

Kansi: Nina Leino/PdeR.

Like 2022. 326 s.
Alkuteos: Allt vi inte sa (2021).
Suom. Sirje Niitepõld.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Sara Osman tutustuttaa lukijan kolmikymppiseen Tukholmassa asuvaan ystäväkolmikkoon, jonka keskinäiset suhteet saavat miettimään ystävyyden merkitystä. Voiko oikeastaan edes olla kyse ystävyydestä, jos asioista ei voi puhua suoraan, jos kaunat värittävät jokaista kohtaamista?

Amanda kipuilee pikkuveljensä itsemurhan muiston kanssa ja hukuttaa murheitaan pulloon. Amandan lapsuudenystävä Sofia on uransa alkutaipaleella oleva asianajaja, jonka perhe on muuttanut Ruotsiin Somaliasta. Sofian kurssikaverina oikiksessa oli Caroline, joka jätti opiskelut kesken omistautuakseen uralleen someajan vaikuttajana eli influensserina. 

Kirjan prologissa äänessä on Amanda, jonka puheenvuoro virittää kirjan jännitteen. Jotakin kauheaa on tapahtunut, mutta auki jää, missä, mitä ja kenelle. Ajassa palataan taaksepäin, ja kaikki kolme ystävystä pääsevät vuoroin ääneen minäkertojina. Lukijalle avautuvat naisten todelliset tunnot ja luonteet, mutta toisiltaan he piilottavat ikäviä ajatuksiaan. Mitä sanotaan ja mitä näytetään ulospäin, on vain osatotuus. Pinnan alla kuplii. 

Sofian kautta aukeaa näkökulmia siihen, mitä on olla maahanmuuttajataustainen nainen nyky-Ruotsissa. Kasvissyönnin yleistyttyä sianlihasta kieltäytymiseen ei niin kiinnitetä huomiota, ja ruotsalaiselta kuulostava nimi auttaa usein kanssakäymisessä. 

Hahmojensa ajatusten kautta Osmani kommentoi nykyistä työelämää satiirisella otteella. Sofia painaa pitkiä päiviä asianajotoimistossa, kun taas Caroline suunnittelee postauksiaan huolella ja yrittää kalastella trendikkäitä sponsoreita. Mikä arvon alennus saada yhteistyötarjous vain KappAhlilta!

Loppukevään ja alkukesän tapahtumat kulminoituvat juhannukseen. Ruotsalainen juhannuskuvaus ei paljoa poikkea esimerkiksi tv:sta tutusta kuvastosta: idyllisessä Tukholmalaissaaristossa lauletaan juomalauluja eikä akvaviitissa säästellä. Juhlia on tuunattu nykypäivään dj:llä, someen saadaan sisältöä. Kun promillet nousevat, kieppuu tarina kohti loppuhuipennusta. 

Osman tarttuu tarinassaan ikäviin aiheisiin, kateuteen ja valehteluun. Kun asioita jätetään sanomatta, syntyy oletuksia ja väärinymmärryksiä, jotka toisinaan kasvavat liian suuriksi avata. Osman kirjoittaa omintakeisesti, tosin välillä minun makuuni turhan kiemuraisesti. Kirjailija on minua vain seitsemän vuotta nuorempi, mutta välillä tunsin itseni lukiessani tädiksi. Viittaukset ja heitot liihottelivat ymmärryksen yli. 

Tätifiiliksistä huolimatta vetävä tarina sai minut lukemaan kirjaa kiinnostuneena loppuun asti. Osman kasvattaa henkilöiden välisiä jännitteitä heti alusta lähtien niin, että loppuratkaisuun asti on luettava. 

Loppuratkaisusta annetaan vihjeitä pitkin kirjaa, mutta ainakin minut se onnistui yllättämään raakuudellaan. Aivan pikkukahnauksella ilmaa ei puhdisteta, elämät menevät uusiksi.

Ruotsalainen Sara Osman oli yksi viime viikonlopun Helsinki Lit -kirjallisuusfestarin vieraista. Bio Rexin lavalla hän kertoi, ettei kirjalle ole luvassa jatko-osaa, vaan hän haluaa eroon näistä ikävistä ihmisistä. En yhtään ihmettele!

Helmet 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä.

Kuohut hiljaisuuden takana – Laura Malmivaara: Vaiti

Kansi: Elina Warsta.

Otava 2021. 243 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Laura Malmivaaran esikoisteos Vaiti kertoo ex-vaimon näkökulmasta, miltä tuntuu, kun entinen puoliso ja lasten isä joutuu julkisen lynkkauksen kohteeksi. Romaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin: hänen entinen miehensä Aku Louhimies oli Suomessa ensimmäisiä metoo-liikkeen hampaisiin joutuneita miehiä. 

Vaiti kertoo kesästä, jonka aikana kirjailijan kaltainen päähenkilö kertaa ja käsittelee kohun vaiheita ja jälkimaininkeja. Ryöpytys alkaa siitä, kun lukuisat näyttelijänaiset asettuvat rintamaksi syyttämään ohjaajana työskentelevää ex-miestä, kirjassa Attea, huonosta ja ala-arvoisesta kohtelusta kuvauksissa. Nainen jättäytyy julkisen keskustelun ulkopuolelle. Hän kyllä hahmottelee vastineita ja kipakoita puheenvuoroja, mutta ei tuo niitä julki.

Päähenkilön ja miehen erosta on jo kymmenen vuotta, yhtä kauan kesti yhteinen liitto. Yhteishuoltajuus on pakottanut pitämään säännöllistä yhteyttä, yhteisiä työprojektejakin on ollut. Nyt nainen joutuu punnitsemaan heidän suhdettaan ja omaa suhtautumistaan mieheen uudesta näkökulmasta, kun tämä leimataan piruksi yhdessä yössä.

Päähenkilö on kahden tulen välissä, miehen ja naisjoukon. Atte on kuitenkin hänen lastensa isä, osa perhettä. Toisaalta hän itse on nainen, jolla on kaksi tytärtä. Heidän kaikkien etuahan tässä kampanjassa ajetaan. Tietenkin hän on naisena ja äitinä sitä mieltä, ettei yhtäkään tyttöä eikä naista saisi kohdella huonosti. Samalla hän tietää miehen vaativuuden, kohtuuttomuuden. Mutta onko siltikään oikein demonisoida yhtä ihmistä? 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Kirjassa on kaveriporukka, koska Vaiti kuvaa myös kohun vaikutusta ystävyyssuhteisiin. Kaikesta on tullut ehdotonta, ja yhtäkkiä rakas ystävä seisookin kuilun toisella puolella. Päähenkilö kokee myös etääntyvänsä näyttelijäpiireistä, ja hän tuntee, että kohu on sysännyt hänet ulkokehälle. 

Nainen hakee turvaa saarimökiltä Kotkan Emäsalosta, kesäpaikasta, jonka hän ja ex-mies hommasivat naisen vanhempien kanssa. Nyt läsnä ovat ikääntyneet vanhemmat, välillä kohua omalla tavallaan käsittelevät tyttäretkin. Lohtua tuo myös Sumu-koira. 

Malmivaara kuvaa lämpimästi perheen dynamiikkaa, miten äidin ruokapöydän ääressä on turvapaikka, miten isä pakenee painostavia tilanteita tiskien ääreen. Lapsuudenkodista kumpuaa naisen ajatus siitä, ettei ihminen muutu hylkäämällä, vaan rakastamalla. 

Vaiti sopii Kirjoja ulapalta -merikirjahaasteeseen kesäpaikan kuvauksineen. Meri on jotakin, mikä pysyy, mutta sillä on myös arvaamaton puolensa. Kesään meren äärellä kuuluu uimista ja souturetkiä – muistissa on myös hurja myrsky, joka katkaisi tien saareen. 

Sain kirjan kustantajalta pyytämättä arvostelukappaleena, mistä lämmin kiitos! Ilman postilaatikkooni kolahtanutta yllätystä en luultavasti olisi tarttunut kirjaan, en ainakaan ennen kuin joku toinen lukija olisi murtanut ennakkoluuloni. Kirjoittaja ja aihe saivat nimittäin odottamaan jonkinlaista paljastuskirjaa, mitä Vaiti ei todellakaan ole. 

Malmivaaran esikoinen on taitavasti ja soljuvasti kirjoitettu omakohtainen kuvaus tapahtumista ja niiden vaikutuksista perheeseen. Se tarjoaa oivalluksia ihmisen ristiriitaisuuksista, vanhenemisesta, perhesuhteista, elämän jatkuvuudesta. Mikään ei ole mustavalkoista, ja lopulta kohukin on vain yksi osa elämää.

Naisia sodan varjossa – Sarah Waters: Yövartio

Kansi: Tuula Kuusela.

Tammi 2007. 509 s.
Alkuteos: The Night Watch (2006).
Suom. Helene Bützow.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Naistenviikko-lukuhaaste jatkuu! Yksi tapa osallistua teemaviikkoon on postata kirjasta, jonka kirjailija tai henkilöhahmo on kyseisen päivän nimipäiväsankari. Tänään nimipäiväänsä viettävät Sari, Saara, Sara, Salla, Salli ja Sarita – joten hieman venyttäen kytken päivään brittiläisen Sarah Watersin.

Yövartio lähtee liikkeelle vuodesta 1947. Toinen maailmansota on päättynyt ja Lontoossa eletään kiivasta jälleenrakennuksen aikaa. Waters tutustuttaa lukijansa joukkoon nuoria aikuisia, jotka yrittävät selvitä sodan jälkimainingeissa.

Helen ja Viv ovat töissä avioliittotoimistossa, Vivin veli Duncan työskentelee tehtaassa. Helen asuu yhdessä puolisonsa Julian kanssa ja on epäileväinen tämän liikkeistä. Mickey on töissä huoltoasemalla, koska se on yksi harvoista työpaikoista, missä nainen saa pukeutua housuihin. Vivillä on salainen suhde naimisissa olevaan mieheen, kun taas Kay huomaa jääneensä yksin.

Waters kertoo henkilöistään arvoituksellisesti ja säästellen, niin että lukijan mielenkiinto ja uteliaisuus taatusti heräävät. Erityisesti Duncanin asumisjärjestely mystisen herra Mundyn luona herättää kysymyksiä, samoin työpaikka. Miksi mies tyytyy tehdastyöhön, mikä on hänen suhteensa herra Mundyyn? Entä kuka on kuollut Alec, mitä on tapahtunut? Miksi Helen on sairaalloisen mustasukkainen kirjailijapuolisostaan?

Yllättävää kyllä, seuraava aikataso vie vuoteen 1944 ja viimeinen sodan alkuvaiheisiin 1941. Vastauksia ihmissuhteiden kiemuroihin ja henkilöhahmojen käytökseen haetaan menneisyydestä.

Kirjan nimi Yövartio viittaa ainakin siihen, miten Kay ja Mickey työskentelevät sodan aikana öisin ambulanssisisarina. He menevät ensimmäisinä paikan päälle, kun ilmahyökkäys on osunut rakennukseen. Öiset ilmahyökkäykset muuttavat Lontoon painekattilaksi, ja naisilla on usein vastassaan lohdutonta tuhoa ja kärsimystä. Kun pommikoneet ovat jo kaikonneet, jäljelle jää tuhkaa ja tomua, romahtaneita rakennuksia ja paljon surua. Erityisen viheliäisiä ovat palopommit, jotka porautuvat kattojen läpi asuntoihin.

Waters tuo tarinaansa sota-ajan lieveilmiöitä. Tupakka palaa aina ja kaikkialla. Laittomat abortit ovat hengenvaarallisia, itsemurha on rikos, samoin aseista kieltäytyminen. Sodan päättymisen jälkeen avioliittotoimistot yrittävät yhdistää nuoria.

Waters kirjoittaa kuvailevasti, ja Lontoon kadut tulevat eläväksi, samoin naisten arki ja näkökulma sodassa. Sodan vaikutukset ympäristöön ja yhteiskuntaan ovat konkreettisia ja selkeitä verrattuna siihen, miten sota vaikuttaa nuoriin ihmisiin. Miten järkyttävistä tapahtumista voi selvitä?

Romaanin aikarakenne on mielenkiintoinen, enkä saa mieleeni toista vastaavalla tavalla etenevää kirjaa. Ensimmäistä aikajaksoa lukiessani hieman ihmettelin, mahtavatko auki jäävät kysymykset saada vastauksen. Näin ilokseni kävi, sillä Waters palkitsee lukijansa: selitykset löytyvät menneisyydestä.

Helmet-lukuhaaste 2020: 25. Kirjassa ollaan saarella.

Dekkariviikon vinkki – Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta

Otava 2020. 367 s.
Alkuteos: Seven Lies (2020).
Suom. Pirkko Biström.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Paraikaa vietetään vuotuista dekkariviikkoa. Osallistun teemaviikkoon bloggaamalla englantilaisen Elizabeth Kayn vastikään ilmestyneestä esikoisdekkarista Seitsemän valhetta. Laajemmin kirjabloggaajien jännärivinkkejä voi käydä poimimassa Luetut.net -kirjablogista.

Kertojana toimii Jane, jolle paras ystävä Marnie on kaikki kaikessa. Nyt kolmikymppiset naiset tutustuivat 11-vuotiaina koululaisina, eikä heidän väliinsä ole tullut kukaan. Paitsi nyt. Marnie alkaa seurustella Charlesin kanssa, eikä Jane voi sietää miestä.

Janella ei kuitenkaan ole pokkaa sanoa mielipidettään ystävälleen, vaan hän tulee kuin varkain kertoneeksi ensimmäisen valheen: mies tuntuu sopivan Marnielle. Ensimmäinen vale on viaton, valkoinen valhe, jonka kuka vain voisi sanoa, koska ei halua pahoittaa toisen mieltä. Janen valheet käyvät tarinan edetessä aina vain vakavammiksi, ja lopulta Janen ja Marnien väliin niitä tulee seitsemän.

Alusta asti on selvää, että jotakin pahaa on tapahtunut, ja valhepaljastusten myötä lukijalle alkaa hahmottua tapahtumien kulku: kuka on tehnyt ja mitä ja kenelle. Pikkuhiljaa lukijalle piirtyy pakkomielteisen, jopa sairaan naisen mielenmaisema. Jane vannoo lukijalle kertovansa koko totuuden, mutta kannattaako häneen luottaa?

Tämä siis on minun totuuteni. Ehkä turhan dramaattisesti sanottu, mutta minusta ansaitset kuulla tämän tarinan. Taidan ajatella, että sinun pitää kuulla tämä tarina. Se on yhtä paljon sinun kuin minunkin.

Epäluotettavan kertojan matkassa on pitkään epäselvää myös, kenelle hän tarinan osoittaa. Aikanaan kaikki kyllä ratkeaa.

Janen ystävänrakkaus Marnieta kohtaan kääntyy pakkomielteeksi. Taustalla hänellä on oman miehen menetys ja haasteita niin äidin kuin siskonkin kanssa. Jane jaksaa toistella, että hän tekee kaiken rakkauden vuoksi, mutta hänellä on ilmeisen vääristynyt mielikuva siitä, mitä kaikkea ystävyyden nimissä voi ja saa tehdä.

Kunhan olin päässyt tarinaan sisään, halusin selvittää kaikki valheet ja nähdä, mihin pakkomielteinen mieli pystyy. Ajoittain kieltämättä väsyin Kayn runsassanaisuuteen – tarinassa olisi ollut varaa karsia rönsyjä. Ja ehkä päähenkilöllä olisi voinut olla vivahteikkaampi nimi kuin Jane Black? Kaiken kaikkiaan Seitsemän valhetta on mainio kesädekkari psykologisen jännityksen ystäville.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa ruksaan kirjalla kohdan 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti. Kun sain kirjan kustantajalta ja luin sen kuvauksen, oli ensimmäinen ajatukseni, ettei tämä mitenkään voisi olla minun kirjani. Sitten eräänä sateisena päivänä annoin kirjalle mahdollisuuden – ja päädyin ahmimaan piinaavaa tarinaa pikkutunneille. Näin saivat ennakkoluulot taas kyytiä.

Kayn esikoisesta on blogannut myös Tuija.

Sattumusten spiraalissa – Paul Auster: Leviatan

Kansi: Hannele E. Vanha-aho.

Tammi 1994. 265 s.
Alkuteos: Leviathan (1992).
Suom. Jukka Jääskeläinen.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: Ostin käytettynä.


Koronakevät on sulkenut kirjastot, joten olen alkanut etsiä luettavaa omista hyllyistäni ja e-kirjoista. Vaikka tilanne on harmillinen, haluan nähdä siinä jotain hyvääkin: nyt on aikaa lukea myös vuosikausia omassa hyllyssä lukuvuoroaan odottaneita kirjoja. Ja niitähän riittää! Ensimmäisenä katseeni kohdistui Paul Austeriin, jonka lukemisesta olen pitänyt aivan liian monta vuotta taukoa.

Leviatanista en tiennyt etukäteen mitään, tosin hyvin pian tunnistin siinä austermaisia piirteitä. Minäkertoja on Austeria muistuttava keski-ikäinen kirjailijamies Peter Aaron, joka on joutunut kummallisen tapahtumaketjun osapuoleksi. Mukana on ihmissuhdesotkuja, mielikuvituksellisia sattumuksia – ja tietenkin palasia Austerin omasta elämästä, kuten päähenkilön ammatti ja puoliso Iris (vrt. Siri), joka on metri kahdeksankymmentä pitkä nainen, jolla oli hienostuneet skandinaavin kasvot ja syvimmät, iloisimmat siniset silmät mitä taivaan ja helvetin väliltä löytyy.

Alussa kirjailija Peter Aaron saa kuulla, että hänen ystävänsä Ben Sachs on kuollut. Mies on räjäyttänyt itsensä tienvarressa. Erikoinen tapaus saa Aaronin kelaamaan ajassa taaksepäin, siihen hetkeen, kun hän tapasi Sachsin ensi kertaa. Miten ihmeessä Sachs on päätynyt tuollaiseen tekoon?

Aaron alkaa kirjoittaa tätä käsillä olevaa kirjaa selventääkseen tapahtumien kulkua. Hän kertaa Sachsin elämää, johon myös hänen omansa kietoutuu. Hyvässä ja pahassa. Miesten ystävyys on lujaa tekoa, mutta siinäkin on kipupisteensä. Myös Sachs oli kirjailija, ja Aaron antaa tälle kirjalleen nimen Leviatan kunnioittaakseen Sachsin samannimistä kesken jäänyttä teosta.

Paul Auster on yksi lempikirjailijoistani, koska pidän hänen tavastaan kuljettaa juonta ja käsitellä teoksissaan kirjailijuutta ja elämän mysteerejä. Monet tasot mahdollistavat monipolvisia tulkintoja, mutta aivan ongelmaton suhteeni kirjailijaan ei ole. Leviatanissa hiersivät naishahmot, ja välillä meinasin tukehtua sivuilta uhkuvaan testosteroniin:

Totesin etten ollut yksiavioinen. Tutustumisen arvoitus kiehtoi liikaa, viettelyn draama hurmasi liikaa ja uusien vartaloiden jännittävyys oli liian himottava, enkä pysynyt ajan mittaan luotettavana. Sellaista järkeilyä ainakin käytin silloin, ja se toimi tehokkaana sumuverhona aivojeni ja sydämeni välillä, haarojeni ja älyni välillä. Enhän totta puhuen tajunnut ensinkään mitä puuhailin. Olin menettänyt otteen itseeni ja nussin samasta syystä kuin eräät miehen juovat: hukuttaakseni surut, turruttaakseni aistit ja unohtaakseni oman itseni. Minusta oli tullut homo erectus, amokjuoksuun sortunut pakanafallos. Ennen pitkää olin sekaantunut moneen suhteeseen yhtaikaa, pallottelin tyttöystäviä kuin vanhuudenhöperö jonglööri, pompin vuoteesta toiseen yhtä nopeasti kuin kuu vaihtaa muotoaan.

Melkoista tykitystä, joka kieltämättä kuvailee elävästi päähenkilön silloista elämäntilannetta. Eivät naiset toki Leviatanissa aivan kertakäyttökamaa ole, mutta miesten tarinaa tässä kerrotaan ja sen mukaisesti maailma on miehinen. Päähenkilö hämmästelee naisten vahvoja ratkaisuja ja esimerkiksi sitä, että Iris valmistelee väitöskirjaa. Onpa Iris jopa lukenut enemmän kirjoja kuin Peter, mikä ihmetyksen aihe!

Pienistä hiertymistä huolimatta viihdyin Leviatanin parissa. Lukijana kaipasin uutuuskirjojen väliin jotakin tuttua ja tunnistettavaa näinä epävarmoina aikoina. Austeriin tarttuessani saatoin luottaa siihen, että välillä poukkoilevasti tapahtumien kulkua selvittävä kertoja saa pidettyä homman kasassa. Ei tarvinnut hermostua, vaikka punainen lanka ajoittain katosi lukijan näkyvistä. Lopulta kertojalla on kädessään koko punaisena hohtava lankakerä ja lukijana myhäilin tyytyväisenä.

Helmet 2020: 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2019. 415 s.
Alkuteos: Gehen, ging, gegangen (2015).
Suom. Jukka-Pekka Pajunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin keväällä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt romaani Mennä, meni, mennyt on kolmas kirjailijalta suomennettu teos ja ensimmäinen kirja Keltaisessa kirjastossa. Aiemmat suomennokset Vanhan lapsen tarina ja Kodin ikävä ilmestyivät vuonna 2011. Erpenbeckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pidempään ja ostin jopa nyt käsillä olevan romaanin alkukielellä Turun kirjamessuilta muutama vuosi sitten. Intoni ei ihan riittänyt teoksen selättämiseen saksaksi, joten vasta suomennoksen myötä pääsin tutustumaan tähän tarinaan.

Euroopan pakolaiskriisistä on puhuttu viime vuosina paljon, mutta harvemmin ääneen ovat päässeet turvapaikanhakijat. Otsikoihin nousevat tyypillisesti lieveilmiöt, kustannukset ja muut negatiiviset asiat. Erpenbeckin romaanissa tarinansa kertovat pakolaiskriisin uhrit, jotka ovat tehneet usein hengenvaarallisen matkan esimerkiksi sisällissodan jaloista Saksaan saadakseen kiinni paremmasta elämästä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, missä hiljattain eläköitynyt professori Richard tuntee itsensä tarpeettomaksi. Työlleen vuosikymmenet omistautunut leskimies tutustuu kaupungin keskustaan leiriytyneisiin turvapaikanhakijoihin ja löytää heidän tarinoiden kuuntelemisesta uutta sisältöä elämäänsä. 

Itsepintaisesti Richard käy tapaamassa eri Afrikan maista kotoisin olevia miehiä, vaikka kaikki eivät niin auliisti haluaisi jakaa tarinaansa. Pikkuhiljaa miesten kertomukset vievät Richardin mennessään. Richard ystävystyy monien miesten kanssa ja on mukana näiden iloissa ja suruissa. Richard ei suhtaudu pakolaisiin mitenkään ylimielisesti, vaan hän hämmentyy, järkyttyy ja ilahtuu tarinoiden äärellä. Kohtaamisissa heijastuvat pakolaiskriisin eri puolet: kulttuurierot, kielimuurit, läheisten kaipuu, polte saada työskennellä ja elämän merkitykselliseksi kokemisen haasteet. 

Richardille miehiin ja heidän tarinoihinsa tutustuminen toimii sysäyksenä pohtia omia elämänvaiheitaan, hyviä ja huonoja aikoja. Vaikka voisi kuvitella, että turvattua keskiluokkaista elämää viettävä koulutettu eläkeläinen on valovuosien päässä paperittomien turvapaikanhakijoiden kokemusmaailmasta, niin yhteistäkin on. 

Hänelle on ilmeisesti helpointa puhua ajan olemuksesta niiden kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajan rattaista. Tai jotka on teljetty aikaan, jos asiaa niin haluaa ajatella.

Richardinkin identiteetti eläkeläisenä, leskenä ja entisen DDR:n kansalaisena pohjautuu johonkin, jota ei enää ole. Hänen omat ulkopuolisuuden kokemuksensa ja eksyksissä oleminen rinnastuvat miesten kokemaan.

Kirjan nimessä Mennä meni, mennyt – Gehen, ging, gegangen on epäsäännöllisesti taipuvan mennä-verbin taivustusmuodot. Tämän ja monen muun keskeisen verbin muotoja miehet toistelevat saksantunneilla. Näiltä rimpsuilta ei saksan kielen opiskelija voi välttyä, sillä koko joukko verbejä taipuu epäsäännöllisesti, ja verbimuodot on opeteltava ulkoa. Miesten kielenopiskelu toi mieleen muistoja omista saksanopinnoista ja siitä, miten vieraalla kielellä usein joutuu tyytymään ilmaisemaan sen, mihin kielitaito riittää, kun ei vielä osaa sanoa sitä, mitä haluaisi.

Ravistelevan ajankohtainen romaani etenee sujuvasti ja pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Keltainen kirjasto on tarjonnut tänä kesänä melkoisia lukunautintoja! En voinut antaa tälle kirjalle vähempää tähtiä kuin viisi, samoin kävi Pamukin Punatukkaisen naisen kanssa aiemmin heinäkuussa.

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kertoo Berliinistä.

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus

Bazar 2018. 215 sivua e-kirjana.
Alkuteos: Beauty for ashes (2017).
Suom. Kristiina Vaara.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Kirjamessujen parasta antia ovat uudet näkökulmat ja omien luutuneiden käsitysten mureneminen. Tällaiseen ajatukseen olen päätynyt sulateltuani nyt kolmisen viikkoa Helsingin Kirjamessujen antia. Tänä vuonna monen päivän vilinä ja hulina messuilla tiivistyi tällaiseen muotoon, ja päätelmään minut johdatteli Cecilia Samartin ‒ kirjailija, jonka olin vuosia lokeroinut sellaiseksi, jonka teokset eivät kiinnosta minua. Sitten tulivat messut, niiden Yhdysvallat-teema ja bloggareille järjestetty tilaisuus, johon Cecilia Samartin saapui puhumaan uusimmasta suomennoksestaan Kirottu kauneus.

Kirottu kauneus kertoo kolmen ihmiskaupan uhriksi päätyneen tytön tarinan. Inesa on kotoisin Moldovasta, Karla Meksikosta ja Sammy Yhdysvaltojen Ohiosta. Kaikki he ovat päätyneet omia reittejään Las Vegasiin. Tytöt ovat kauppatavaraa, jonkun omaisuutta, eikä tulevaisuus lupaa muutosta. Kolmikko päättää edes yrittää muuttaa tilanteen, ja he toteuttavat pakosuunnitelman; karkumatkan, jonka määränpää on Kalifornia. Kintereillään heillä on joukko aseistettuja rikollisia, jotka haluavat "omaisuutensa" takaisin, tai tarkemmin sanottuna tappaa kurittomat karkulaiset. Matkan varrella jokaisen taustaa valotetaan takaumin.

Kidnappauksia, pedofiliaa, väkivaltaa, hyväksikäyttöä, huumeita, petoksia. Toistuvia raiskauksia. Tarina muistuttaa, että ihmiskaupassa kaikki pahuus ei ole vain miehissä, vaan välillä myös naiset ovat julman systeemin osasia. Ja toisaalta kaikki miehet eivät ole automaattisesti hyväksikäyttäjiä. Romaanin perusvire on synkkä, mutta tyttöjen neuvokkuus ja ystävyys tuovat siihen muitakin sävyjä. Toivoa on.

Ennen Samartinin kohtaamista messuilla olin lukenut kirjan noin puoliväliin, ja vaikuttunut lukemastani. Messutilaisuudessa kirjailija kertoi muun muassa kirjaa varten tekemästään taustatyöstä, eikä enää tarvinnut epäillä, että kirjailija olisi liioitellut ihmiskaupan käänteitä tarinaa sepittäessään. Päinvastoin: Samartin kertoi, ettei edes ottanut kaikista kamalimpia taustatyön myötä hänelle valjenneita asioita mukaan kirjaan säästelläkseen lukijoitaan. Luin kirjan loppuun heti samana iltana, ja loppupuolisko meni minulla vielä enemmän ihon alle, kun todellisuus-kytkös oli niin tuoreena mielessä. Sammykin on vasta yhdeksänvuotias! Jatkossakin Samartinilta voi odottaa raskaita ja sydämeenkäyviä aiheita: hänen seuraava kirjansa käsittelee itsemurhaa.

Kirja toi mieleeni Lukas Moodysson ohjaaman elokuvan Lilja 4-ever vuodelta 2002. Elokuvassa nuori Lilja päätyy seksiorjaksi Ruotsiin, jonne hän lähtee katteettomien työlupauksien perässä entisen Neuvostoliiton alueelta. Näin elokuvan teini-ikäisenä ja muistan edelleen sen herättämän ahdistuksen ja ajatukset, vaikka aikaa on kulunut viitisentoista vuotta.

Kirotusta kauneudesta ovat kirjottaneet ainakin Kirjaluotsin Tiina ja Kirjasähkökäyrän Mai.

Kuubalaissyntyisen Samartinin romaani edistää pitkästä aikaa myös Lukemalla maailman ympäri -haastettani.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (2012)

Kansi: Martti Ruokonen.

Alkuteos: Storia del nuovo cognome.
Suomentaja: Helinä Kangas (2017).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 508.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Keskikesän blogitauko päättyy tänään, kun esittelyyn pääsee Elena Ferranten Napoli-tetralogian toinen osa. Sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni tarjosi minulle noin vuosi sitten nautinnollisen lukumatkan Napoliin. Tuohon lukukokemukseen liittyy niin hyviä muistoja, että odotin toisen osan suomennoksen ilmestymistä innokkaana. Napoli-sarjan avausosassa napolilaiset ystävykset Lenú ja Lila elävät lapsuuttaan 1950-luvun työläiskorttelissa. Tässä toisessa osassa kuvataan tyttöjen elämää 60-luvulla, kun he ovat nuoria aikuisia.

Ystävyksillä on samankaltaiset lähtökohdat, mutta he päätyvät erilaisille elämänpoluille. Lila pääsee hyviin naimisiin nuorena, saa hyvän aseman perheyrityksessä ja kohoaa arvoasteikolla korkealle. Nuorena naiminen ei osoittaudukaan onnen takeeksi, sillä jatkuva painostus lapsensaantiin ja kodin ja perheyrityksen pienet ympyrät muodostavat vankilan. Tulee selväksi, että avioliitosta ei 1960-luvun Italiassa niin vain lähdetty. Lénu puolestaan opiskelee ahkerasti, pääsee yliopistoon ja myös toteuttamaan omia kirjallisia intohimojaan. Tämä on melkoinen ponnistus, johon vain harva pystyy.

Ystävyksille tapahtuu tahoillaan paljon, ja välillä he ajautuvat etäälle toisistaan. Kotikortteli, yhteiset kokemukset ja omalaatuinen ystävyyssuhde kuitenkin yhdistävät Lilaa ja Lenúa. Molemmille nuorille naisille kesä ensimmäisestä kirjasta tutulla Ischian saarella on pakopaikka arkisista kuvioista, Lilalle perheenperustamispaineista, Lenúlle opiskelustressistä. Jälleen ihot paahtuvat porottavan auringon alla, päivät kuluvat meren rannalla. Miesten huomiota riittää, ja tuolla kesällä on molempien elämässä käänteentekevä vaikutus.

Uuden nimen tarina lunasti sille asettamani odotukset. Sain upota kahden ystävyksen elämään ja aistia italialaista tunnelmaa kirjan sivuilta. En tosin päässyt nautiskelemaan kirjasta helteisessä säässä viime vuoden tapaan, koska tämän kesän kelit nyt ovat mitä ovat. Luin kirjan kesäkuun alussa, jolloin auringon sijaan lämpöä toivat villasukat ja takka. Ainoan pienen miinuksen Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa saavat ajoittaisesta jaarittelusta: jo ensimmäisessä kirjassa olisi ollut tiivistämisen varaa, ja samaa mieltä olen myös Uuden nimen tarinasta. Tämä on sivuseikka, sillä tärkeämpää on, että Ferrante onnistuu mahtavasti ajankuvan ja tunnelmien luomisessa. Ja ennen kaikkea kirjailija on kehitellyt vetävän juonen, joka onnistui jälleen yllättämään ja koukuttamaan. Taas alkaa malttamaton seuraavan osan odotus!

Zadie Smith: Swing time (2016)

Alkuteos: Swing Time.
Suomentaja: Irmeli Ruuska (2017).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 463.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Swing time on ensimmäinen Zadie Smithiltä lukemani romaani, vaikka kiinnostusta kirjailijaa kohtaan minulla on ollut jo pitkään. Muistelen, että aloittelin jotakin hänen kirjoistaan (Kauneudesta?) lähes kymmenen vuotta sitten, mutta en päässyt alkua pidemmälle. Yrityksestä jäi mielikuva vaikeasta kirjallisuudesta, ja tämä kuvitelma on estänyt kirjailijan tuotoksiin tarttumisen sen jälkeen. En nykyisin enää karta vaikeitakaan kirjoja ja olen myös kehittynyt lukijana sittemmin, joten ajattelin olevani valmis Smithin lukemiseen. Suorastaan odotin kieli pitkällä Swing timen suomennoksen ilmestymistä, vaikka sen suomentamaton nimi hieman aiheuttikin hämmästystä.

Swing time kertoo kahden lontoolaisen tytön tarinan. Se alkaa 1980-luvulta. Kertojana toimii ystävyksistä toinen, nimettömäksi jäävä tyttö, jonka äiti on musta, päämäärätietoinen opiskelija ja poliittisesti aktiivinen feministi ja isä valkoinen. Hänen paras kaverinsa on Tracey, jolla puolestaan on valkoinen, tytärtään innokkaasti kannustava äiti ja musta isä. Keskeisiksi nousevat äitien ja tyttärien suhteet, isät ovat taka-alalla tai kokonaan poissa. Lähiöstä ponnistavilla tytöillä on mahdollisuus luokkanousuun, mutta kaikki on pienestä kiinni, sattuman kauppaa.

Tyttöjä yhdistää intohimo tanssiin. Lapsuuden tanssitunneilla Tracey liitää parketilla kuin unelma, kertoja on kömpelömpi. Traceylle tanssista tulee lopulta ammatti joksikin aikaa, kun taas kertoja ajautuu maailmankuulun valkoisen poptähden avustajaksi, elämään tämän varjossa. Laulajan hyväntekeväisyysprojekti vie kertojan toistuvasti erääseen afrikkalaiseen valtioon, missä olisi tarkoitus perustaa koulu tytöille ja muutenkin parantaa maailmaa. Kertoja pääsee näkemään projektin kääntöpuolen ja valkoisen hyväntekeväisyyden seuraukset.

Tarinan suurin jännite rakentuu kertojan ja Traceyn suhteen varaan, joten ystävyys ja siihen liittyvät luottamus ja lojaalius ovat romaanissa keskiössä. Elämä kuljettaa tytöt ja myöhemmin naiset ajoittain kauas toisistaan. Lapsena lähiössä luotu side kuitenkin yhdistää heitä vielä aikuisena, vaikka vain ohuilla säikeillä. Kuten monille muillekin kirjasta bloganneille, minulle tulee Swing timen ystävyyden kuvauksesta mieleen Elena Ferranten Napoli-sarja. Sain kakkososan juuri luettua, ja siitä on bloggaus työn alla. Vaikka kirjat sijoittuvat eri maihin ja eri vuosikymmenille, niin sekä Smithillä että Ferrantella ystävyyssuhteiden kuvauksissa on yhtäläisyyksiä. Ystävykset ponnistavat köyhistä olosuhteista ja päätyvät hyvin erilaisille urille elämässään. Luokka-asema määrittelee elämän suuntaviivoja, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Ystävyyssuhteisiin kietoutuvat valta-asetelmat, kateus ja perheen vaikutus.

Olin odottanut Smithin uutuudelta tajunnan räjäyttävää lukukokemusta, jota en kuitenkaan Swing timen äärellä kokenut. Kirjassa on toki monia mielenkiintoisia aineksia, ehkä jopa liikaakin, ja myös vetävästi kirjoitettuja jaksoja. Välillä vain ehdin uuvahtaa laahaavaan kerrontaan. Ja kun Afrikka-aihe tuli tarinaan mukaan, kyseenalaistin ratkaisun turhan alleviivaavaksi. Lopulta se ei ollut kirjan suurin heikkous, vaan tiivistämisen puute. Smith on kuitenkin luonut niin mielenkiintoiset hahmot ja heidän välilleen toimivan jännitteen, etten missään vaiheessa harkinnut kesken jättämistä, sillä halusin tietää, miten tarina päättyy.

Kirja onnistui murtamaan ennakkoluuloni Smithistä vaikeana kirjailijana, ja aion lukea jonkin hänen aiemmin suomennetun teoksensa jossakin vaiheessa. Palkittu Kauneudesta löytyy mökin kirjahyllystä pokkarina, joten saatan hyvinkin antaa Smithille uuden tilaisuuden hurmata minut jo tänä kesänä.

Swing timesta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Lumiomenan Katja, Omppu, bleue ja Sirri.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (2017)

Kansi: Timo Numminen.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 288.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Terhi Törmälehto kuljettaa esikoisteoksessaan päähenkilön Elsan tarinaa rinnakkain kahdella aikatasolla: Elsan elämää seurataan yhtäältä kainuulaisena lukiolaisena ja toisaalta nuorena aikuisena Bogotassa, Kolumbiassa. Kahden aikatason vuorottelu on paljon käytetty kerrontatekniikka, ja myönnän, että joskus aika rasittava lukea. Parhaimmillaan vuoroluvuin etenevät tarinat koukuttavat, pahimmillaan kummastakaan ei saa otetta. Törmälehto on onnistunut luomaan tarinan molemmista puolista niin houkuttelevat, että kirjasta on vaikea päästää irti. Jos vielä yhden luvun lukisin, ja sitten vielä yhden...

1990-luvun Kainuussa Elsan kotona körttiläinen ukki veisaa virsiä ja äiti toivoo tyttärestään tavallista teiniä. Mummon katseet ovat paljon puhuvia. Seurakunnassa uskotaan keskeishenkilöiden sanomisiin kuin vuoreen ja kielillä puhumisen lahja on keskeisin uskon merkkipaalu. Elsa joutuu odottamaan omaa armolahjaansa kauemmin kuin kaverinsa, ja odottaminen on piinaa. Vihdoin sanat tulevat:

Elsa nauroi ääneen kun puhui sanoja joista ei ymmärtänyt yhtäkään, hän sanoi maamla ja sanoi atai, hänen äänensä kohosi, oli pakko huutaa. Jumala käpertyi keräksi ja tuli häneen, oli hänessä ja huusi. Hänessä oli Henki, hänessä oli pyhä, hän eli, ei enää hän, vaan Kristus hänessä.

Elsa on uskossaan järkkymätön, kunnes Bogotassa usko alkaa pikkuhiljaa horjua. Elsan Bogotan-elämässä keskeinen henkilö on entinen sissi Manuel, joka piirtää Elsan ihoon tussilla eläimiä. Toisenlaista läheisyyttä tarjoaa puolestaan Santiago. Törmälehto kuvaa elävästi Elsan mielenliikkeitä ja pitkin tarinaa muuttuvaa ajatusmaailmaa.

Alkuvuodesta luin kirjan arvion lehdestä ja olin hieman skeptinen aiheiden kirjavan joukon suhteen. On Kainuu ja Bogota, helluntalaiset ja körtit, rakkaus ja ystävyys, viidakkosissit ja kielilläpuhuminen. Näistä ainesosista Törmälehto on kuitenkin saanut koottua toimivan kokonaisuuden. Eri aikatasojen ja tarina-ainesten välillä vallitsee harmonia, eikä mikään osanen saa yliotetta.

Vaikka vuoret järkkyisivät  asettuu luontevasti taidokkaiden ja vahvojen uskontokuvausten joukkoon Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhien ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulun lisäksi. Etenkin jälkimmäiseen Törmälehdon esikoista tulee lähes pakostikin verrattua, sillä näiden esikoisteosten ilmestymisajankohdassa on vain muutama vuosi eroa ja ne kuvaavat valtavirrasta poikkeavaa vahvaa uskontokokemusta. Sen tarkemmin en teoksia lähde vertailemaan, sillä Taivaslaulun lukemisesta on kulunut jo jokunen vuosi. Sen kuitenkin totean, että Törmälehdon teos ei kalpene verrokkinsa rinnalla, vaan seisoo vahvasti omilla jaloillaan.

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä (2002)

Alkuteos: Kartography.

Suomentaja: Kristiina Drews (2011).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 392.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Kamila Shamsie on pakistanilaissyntyinen kirjailija, joka asuu nykyisellään Lontoossa ja kirjoittaa englanniksi. Kartanpiirtäjä on Shamsien kolmas romaani. Aiemmin olen lukenut hänen viimeisimmän romaaninsa Jumala joka kivessä.  

Kartanpiirtäjä kuvaa elämää kirjailijan synnyinkaupungissa, levottomassa ja väkivaltaisessa Karachissa. Keskiössä ovat ystävykset Karim ja Raheen ja heidän perheensä.  Karim ja Raheen ovat olleet hyvin läheisiä koko lapsuuden ja varhaisnuoruuden, kunnes Karimin perheen muutto Lontooseen katkaisee ystävysten yhteyden. Kaveripiiriin kuuluvat myös Zia ja Sonja, ja avainasemaan nousee myös Karimin ja Raheenin vanhempien historia. Rakkaussuhdesotkut ja salaisuudet luovat jännitteitä.

Kirjassa esiintyvät henkilöt kuuluvat ilmiselvästi hyväosaisiin, kansan eliittiin. Huonommissakin kaupunginosissa piipahdetaan, mutta näkökulma on yläluokkainen. Juuri näkökulmansa vuoksi kirja tuntui melko länsimaiselta: veikkaan, että köyhempien pakistanilaisten arjen ja elämän kuvaus olisi saanut toisenlaisia sävyjä.

Kartanpiirtäjä tutustuttaa lukijan Pakistanin historiaan ja houkuttelee ottamaan historian vaiheista tarkemmin selvää. Luimme kirjan lukupiirissä, ja kirja oli toiminut monille kimmokkeena omien tietojen päivittämiseen. Bangladeshin, Intian ja Pakistanin historiat ovat jääneet vähemmälle käsittelylle koulussa, tai ainakin niiden vaiheet ovat helposti painuneet muistin perukoille. Näiden alueiden etniset kiistat tulevat tarinan myötä tutuiksi.

Eräs lukupiiriläinen nosti seuraavan kohdan keskusteluun, ja se kyllä kiteyttää kirjan olemuksesta paljon:

Jos meillä olisi luotettavammat oikeus- ja hallintojärjestelmät, meidän ystävyyssuhteemme olisivat ehkä pinnallisempia. Mutta koska karachilaiset eivät voi luottaa muihin kuin toinen toiseensa, he liittävät kriisitilanteissa voimansa yhteen tällä asenteella: olimme me muuten elämässä mitä tahansa – pankkiireja, opettajia, luulosairaita, kyynikkoja, marksisteja, tilanomistajia, kasvissyöjiä, eronneita, kaksinnaineita, anorektikkoja, lukihäiriöisiä, seksistejä – meidän todellinen kutsumuksemme on ystävyys.

Kartanpiirtäjä onkin ennen kaikkea kirja ystävyydestä ja ihmissuhteista. Shamsie yhdistää ihmissuhdekiemuroihin historiallista faktaa, mikä syventää tarinaa. Kapeasta, elitistisestä näkökulmasta huolimatta kirja on mielenkiintoinen sukellus pakistanilaiseen elämään. Viihdyin sujuvasti kirjoitetun kirjan äärellä. Nyt kahden Shamsien kirjan lukeneena suosittelen lukemaan hänen teoksiaan uppoutumalla. Lukemieni kirjojen rakenne ja tyyli ovat olleet sellaisia, että ne avautuvat paremmin, kun lukee kirjaa kerralla enemmän.

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa (2016)

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 403.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi:

Tarinan mies on keski-ikäinen asianajaja, jolla on taustalla menestyksekäs ura ja rinnalla nuori kaunis vaimo. Miehen elämä nyrjähtää, kun hän kuulee nuoruudenystävänsä Pablon kuolleen. Miehen mieleen nousee muistoja ja ennen kaikkea pelkoja, jotka liittyvät hänen ja Pablon suureen yhteiseen salaisuuteen. Asianajajan ja hänen asiakkaidensa, epäiltyjen rikollisten, välinen kuilu alkaa kaventua. Samalla oma kuolevaisuus alkaa pyöriä mielessä.

Miten rikoskumppanin kuolemaan pitäisi suhtautua? Onko Pablo kertonut nuoruuden traagisesta tapahtumasta jollekulle? Kysymykset ja epäilyt kiihottavat ajatuksia, eikä miehen psyyke enää kestä. Asia valtaa miehen koko elämän niin, että hän joutuu piinaavien ajatustensa vuoksi lopulta sairaalaan.

Kirja seuraa miehen elämää viikon ajan. Tapahtumat etenevät kuin lokikirjan lehdillä päivä päivältä, kellonlyömän tarkkuudella:

Mies tekee viiltäviä huomioita avioliitosta. Vaikka miehen ja hänen vaimonsa avioliitto on ilmeisen onnellinen ja he rakastavat toisiaan, tuo menneisyyden salaisuus suhteeseen painolastia. Mies ei koskaan ole voinut olla täysin rehellinen. Uskoutumisen pohdinta ja salaisuuden taakka toivat mieleeni Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Mies on vielä kyennyt selviytymään jaetusta taakasta, mutta Pablon kuolema sysää kaiken hänen harteilleen.

Koska päähenkilön mielenterveys alkaa pettää ja hänen suhteellisuudentajunsa siinä samalla, voi lukijaakin alkaa epäilyttää: Mistä tässä lopulta on kyse? Onko menneisyydessä todella tapahtunut kohtalokas erehdys vai ovatko nämä sittenkin vain häilyväisen päähenkilön harhoja? Haparoin eri tulkintojen välillä, mutta kallistun enemmän todellisen rikoksen kannalle.

Kansikuva on mielestäni erityisen onnistunut. Saisio todella vie lukijan miehen mieleen ja ajatuksiin, katsomaan maailmaa miehen silmin. Silmät ovat sielun peili.

Pirkko Saisio on ollut pitkään luottokirjailijoitani, ja etenkin hänen omaelämäkerrallinen trilogiansa (Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja) on minulle tärkeä, vaikka en sitä vieläkään olen esitellyt täällä blogissa. Saision tekstiin on aina ihanan helppo solahtaa ja nauttia kerronnan vaivattomuudesta.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (2011)

Alkuteos: L'amica geniale.

Suomentaja: Helinä Kangas (2016).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 362.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Martti Ruokonen.

Elena Ferranten hittikirja sai kunnian avata kesälomani lukuputken. Raahasin mökille perinteitä kunnioittaen kassikaupalla luettavaa. Mukana on omia ja kirjaston kirjoja, ja näistä olisi tarkoitus poimia luettavaa fiiliksen mukaan. Kiinnostavimmat pääsevät luettaviksi, loput kiikutan vähin äänin syksyllä takaisin kotihyllyyn ja kirjastoon. 

Ferranten kirjan saama julkisuus herätti kiinnostukseni ja varasin kirjan kirjastosta, mutta kovinkaan kummoisia odotuksia minulla ei Loistavaa ystävääni kohtaan ollut. Muiden bloggaajien arviotkin ohitin ennen kirjan lukemista, mitä nyt Facebookin lyhyet kommentit olivat osuneet silmiini. Pääsin siis selvittämään Ferranten romaanin suosion salaisuutta melko tyhjin mielin.

Loistava ystäväni on Elenan ja Raffaellan eli Lenún ja Lilan tarinan alkusoitto. Nykyajassa Lilan poika ilmoittaa Lenúlle, että hänen äitinsä on kadonnut. Lenú on aavistanut jotakin tällaista ja alkaa kirjoittaa ystävysten tarinaa muistiin. Pidin erityisesti Lenún äänellä tarinaa kuljettavasta kertojasta.  Kirjassa käydään läpi tyttöjen lapsuus ja nuoruus, jatko-osissa edetään oletettavasti pidemmälle.

Lenú ja Lila asuvat 1900-luvun puolivälin tienoilla köyhässä työläiskorttelissa Napolissa. Lila on syntynyt suutariperheeseen, Lenún isä puolestaan elättää perheensä työllään kaupungintalon vahtimestarina. Naapuruston runsaslukuiset perheet tuntuvat aluksi hankalilta hahmottaa, mutta pikkuhiljaa henkilöhahmot tulevat tutuiksi.

Koulunkäynti ei ole 1950-luvun Napolissa tytöille itsestään selvää. Muutama vuosi kansakoulua saa yleensä riittää, sitten on aika siirtyä auttamaan perheen elatuksessa. Monille tytöille on myös sulhanen katsottu valmiiksi teini-iässä. Isät ja pojat vahtivat perheensä tytärten kunniaa eivätkä kaihda voimakeinoja. Väkivalta ja sen uhka ovat läsnä koko ajan. Käsirysyjä ja vakavampia nujakoita sattuu tämän tästä.

Lenú ja Lila ovat lahjakkaita koulussa, mutta vain Lenú saa jatkaa lukioon asti. Lenún opiskelun kuvaus hengästyttää: tyttö lukee yömyöhään ja herää taas aamuvarhain pänttäämään menestyäkseen. Lilan kohtalona taas on siirtyä työskentelemään perheen yrityksessä ja avioitua nuorena. Tytöt ovat toistensa uskottuja ja kirittäjiä. Ystävyys rakoilee aina välillä erilaisten elämäntilanteiden vuoksi, mutta koko ajan tytöt peilaavat valintojaan ja tuntojaan toisiinsa.

Nautin lukumatkastani menneisyyden Napoliin. Luin kirjaa välillä sadesäällä, välillä auringonpaahteessa. Kuuma keskipäivän aurinko on tälle kirjalle paras mahdollinen lukumiljöö, sillä  tarinassa Lenún iho paahtuu merenrannalla Ischian saarella ja kesäinen kaupunki hohkaa. Viihdyin napolilaiskorttelin tunnelmissa niin, etten pitänyt lukemisen kanssa kiirettä: mainiosta tarinasta riitti näin iloa useaksi lomapäiväksi.

Suhtaudun kirjaan lempeästi ja innokkaasti, mutta jossakin toisessa hetkessä voisin olla kohukirjasta eri mieltä. Kirjaan on jäänyt jonkin verran oikolukuvirheitä ja tarinassa on varsinkin loppua kohden joutokäyntiä, mutta lomatunnelmissa tällaiset annetaan anteeksi. Parasta on uppoutua hienosti luotuun toiseen maailmaan niin, ettei sieltä haluaisi pois. 

Elena Ferrante on salanimi; kirjailijan todellisen henkilöyden tietää vain hänen kustantajansa.  Ferrante on antanut muutamia sähköpostihaastatteluja, mutta pysyttelee muuten poissa julkisuudesta — kuulemma mahdollistaakseen kirjoilleen suurimman mahdollisen näkyvyyden. Tässä hän on onnistunut, sillä mystiset kirjailijapersoonat kiehtovat. Loistava ystäväni oli viihdyttävää lomalukemista ja uskoisin lukevani napolilaissarjan kolme muutakin osaa, kunhan ne suomennetaan.